S. P. Kähmi Kirjasto

Yrjö Sirola: Työväen internationalen eloonherättämishommat

Seuraavassa Työväen Kalenterissa vuonna 1918 julkaistussa tekstissä Yrjö Sirola selvittää yrityksiä kansainväliseen luokkakantaiseen yhteistoimintaan sotaa vastaan sosialistisen internationaalin hajottua, erityisesti Zimmerwaldin liikkeen toimintaa. Sirola itse osallistui kolmanteen Zimmerwald-kokoukseen Tukholmassa Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajana.

Se hirvittävä jännitys, jonka imperialistisen suurkapitalismin varustuskilpailu oli synnyttänyt Europan suurvaltojen välille, laukesi kamalalla tavalla heinä- ja elokuun vaihteessa 1914, jolloin ultimaattumit ja sodanjulistuksen kilvan risteilivät hallitusten kesken ja miljoona-armeijat tunkeutuivat yli rajojen levittämään tuhoa ja turmiota. Katkera oli samalla sen toiveen raukeaminen, että kansainvälinen työväenliike voisi tehdä europpalaisen suursodan mahdottomaksi, mutta vielä katkerampi se havainto, että osa – niin kovin suuri osa – sosialidemokratisista toimitsijoista eri maissa unohti kansainvälisen veljeyden äänen ja lainasi kielensä ja kynänsä jopa kiihkoisänmaallisen yllytyksen palvelukseen. Sitä että eduskuntaryhmät myönsivät sotavarat hallituksille, on puolustettu sillä, että ainakin useiden maiden sosialistiset puolueet olivat edeltä käsin nimenomaan selittäneet kannattavansa maansa puolustusta. Totta, mutta sittenkin odotettiin niiltä varmempaa suhtautumista siihen imperialismin mielettömään teurastushulluuteen, joksi tämä sota alun alkaen olisi ollut leimattava.

Ei kuitenkaan kulunut pitkää aikaa, ennenkuin syntyi hommia niiden internationalen päätösten toteuttamiseksi, jotka velvoittivat sodan sytyttyä sosialisteja ryhtymään toimiin sen lopettamiseksi. Syyskuun lopulla 1914 pidettiin Luganossa italialais-sveitsiläinen neuvottelukokous ja ryhdyttiin puuhiin kansainvälisten suhteitten solmiamiseksi. Hollantilainen Troeltsra matkusti eri maissa ja pian siirrettiin kansainvälinen toimisto Brysselistä Haagin Hollantiin. Amerikan sosialistien yritys saada toimeen kansainvälinen kokous ei onnistunut. Skandinavialais-hollantilainen kokous pidettiin Köpenhaminassa, mutta ympärysliiton maiden sosialistien erikoinen Lontoon kokous sekä keskusvaltain sosialistien kokous Wienissä osottivat, kuinka pitkälle toisistaan sotaa käyvien maiden johtavat sosialistit olivat joutuneet. Ja tuloksettomaksi jäi sveitsiläistenkin yritys toukok. 1915 koota internationalen edustajia Zürichiin.

Mutta Zimmervaldin kylässä Bernin ylämaassa Sveitsissä pidettiin kuitenkin syyskuulla pienoinen kokous, joka lähetti ilmoille suuren tunnussanan: työläiset, älkää kauempaa hukatko voimianne vallitsevien luokkien palvelukseen, vaan kohottakaa oma lippunna, nouskaa luokkataisteluun sosialismin päämäärien puolesta; ei mikään uhraus ole kyllin suuri kansojen rauhan aikaansaamiseksi! – Zimmervald-julistuksen allekirjoittajina oli saksalaisten, ranskalaisten, venäläisten, italialaisten, puolalaisten, rumanialaisten, bulgarialaisten, hollantilaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja sveitsiläisten järjestöjen edustajia. Asetettiin myös Bernin Sosialistinen Kansainvälinen Komisioni (I.S.K.) pitämään yllä kansainvälisiä suhteita. Julkaisemainsa tiedonantolehtien ja laajan – suureksi osaksi tietenkin ”maanalaisen” – kirjeenvaihdon avulla tämä komitea toimitti terveisiä sotaakäyvien maiden niille köyhälistöläisille, jotka harrastivat ”linnarauhan” rikkomista ja rohkeata taistelua sotaa vastaan. Mitä uhrauksia se taistelu on maksanut, siitä saadaan vasta sodan loputtua edes lähimääräisiä tietoja. Mutta että kansainvälisen veljestymisen henki yhä eli, sitä todistaa elävästi se vilkas harrastus, jonka Zimmervaldin tunnussana herätti. Ilmoittihan suuri joukko sosialistipuolueita ja vastustusmielisiä järjestöjä eri maissa yhtymisensä Zimmervaldin periaatteisiin.

Toinen zimmervald-kokous voitiinkin sitten pitää huhtikuun lopulla 1916 Kientalissa, Sveitsissä. Rohkeammin kuin edellisessä kokouksessa suunniteltiin täällä köyhälistön taistelutapoja sotaa vastaan. Kehotettiin sosialistisia edustajia parlamenteissa äänestämään sotavarojen myöntämistä vastaan ja vaatimaan sotavelkain poispyyhkimistä. Joukkoliikkeitä suositeltiin tehokkaana ilmauksena kansain rauhanhalun ilmaisuksi. Ja jyrkkä luokkataistelu osotettiin ainoaksi keinoksi ihmiskunnan pelastamiseksi siitä umpikujasta, johon se mielettömön teurastuksen yhä jatkuessa oli joutunut.

Mutta vielä vierähti vuosi, ennenkuin sodan vastustamis-hommat näyttivät edes saavan laajempaa kantavuutta. Venäjän vallankumouksen jälkeen tuli Työväen- ja Sotilasneuvostojen tunnussana: sota lopetettava ilman valtauksia ja sotakorvauksia! lentäväksi lauseeksi, johon sotaakannattaneet sosialistien oikeistoryhmätkin ahnaasti tarttuivat ja johon joidenkin maiden eduskunnatkin jossakin muodossa ovat ilmoittaneet yhtyvänsä. Haagin Kansainvälinen Sosialistitoimistokin, jota Kientalissa oli niin ankarasti arvosteltu, heräsi nyt toimintaan ja Tukholmassa avasi toimiston Hollantilais-skandinavialainen Komitea, jolle eri maiden sosialistiset ryhmät kävivävt esittämässä rauhanvaatimuksiaan ja suunnitelmiaan. Suomen sos.-dem. puolueen ja eduskuntaryhmän lähetit sille myös toivat sen tiedon, että kansamme tarvitsee täyttä itsemääräämisoikeutta ja kansainvälisen oikeuden turvaa voidakseen täyttää tehtävänsä kansojen edistystyössä.

Mutta samaan aikaan kuin oikeistolais-sosialistit ”Tukholma” tunnussanana puuhasivat ”sovittelurauhaa”, oli myös Bernin Komisioni toimessa saadakseen aikaan kolmannen zimmervald-kokouksen. Sekin oli aikomus pitää Tukholmassa, koska oli selvää, että vain enemmistö-sosialistien yhteydessä saattoivat zimmervaldilaiset saada passit sotaakäyvistä maista. Kolmannen kongressialotteen teki venäläinen Työläisten ja Sotilasten Neuvosto, joka aluksi kutsui suunnittelemaansa kokoukseen luokkataistelupohjalla olevia puolueita, jotka olivat valmiit luopumaan ”pyhästä liitosta” maittensa porvarien kanssa, mutta lievensi sitten ehtoja, jopa sulautti hommansa yhteen hollantilais-skandinavialaisen komitean kanssa. Näin vetelöityneeseen yritykseen ei zimmervaldin komitea katsonut voivansa yhtyä vaan toimi se edelleen kolmannen zimmervald-kokouksen aikaansaamiseksi. – ”Tukholma” tuli täten koko kuluneen kesän aikana tunnussanaksi, ja kärsivien majoista sekä jouksuhautojen syvyyksistä kohdistettiin kaihoavia katseita tätä sosialistista pyhiinvaelluspaikkaa kohti.

Turmiolliseksi tuli kuitenkin Tukholman taika niille, jotka olivat sen kautta odottaneet helposti ostettua sovittelurauhaa. Koko suuri Tukholman kokoushan haihtui syyskuulla ilmaan ympärysvaltain hallitusten passikiellon sekä näiden maiden sosialistien ja Venäjän demokratian päättämättömyyden takia. Jäi siis jälelle vain Zimmervald. Siihen liittyneiden puolueiden ja ryhmien neuvottelukokous pidettiinkin sitten syysk. 5-12 p. 1917. Läsnä oli Saksan riippumattoman sos.puolueen, Venäjän menshevikkien ja bolshevikkien, Puolan, Rumanian, Ruotsin (vas.) ja Sveitsin puolueiden, (Bulgarian myöhästyivät) sekä Norjan ja Tanskan nuorisoliittojen, eräiden Amerikan ja Itävallan vastustusryhmien ynnä Zimmervaldiin kesällä liittyneen Suomen sos.-dem. puolueen edustajat. Ja ainoastaan passikielto esti Ranskan, Italian sekä Englannin y.m. maiden kansainvälisellä kannalla olevia ryhmiä olemasta mukana.

Kokouksessa hyväksyttiin lausunto, jossa yhä terästettiin Zimmervaldin ja Kientalin tunnussanoja. Laajasti esitettiin sodanaikainen asema ja luokkataistelutilanne eri maissa. Varsinkin tutustutettiin Venäjän vallankumouksen kehitysasteisiin. Veljellisiä terveyksiä lähetettiin eri maiden rauhan- ja luokkataistelun marttyyreille. Lisäksi suunniteltiin keinoja luokkataisteluhengen herättämiseksi eri maissa ja keskeytymättömien suhteiden solmiamiseksi. Rohkaiseva, voimakas henki huokui keskusteluista ja sytytettävä oli tunnussanakin: taisteluhuuto kaikkien maiden köyhälistölle ryhtyä tilintekoon oman maansa riistäjiä ja kansan teurastuttajia vastaan. Toivottavasti tapaa se nyt äärettömien ihmisuhrien jälkeen vihdoinkin maaperän, josta on kohoava kansanvallan, rauhan ja sosialistisen kehityksen satoisa laiho.

Artikkelin kuva: Työväen vappumarssi Tukholmassa 1917 vaati rauhaa.

S. P. Kähmi Kirjasto

Teurastusten uhatessa

Sosialidemokraattisen liikkeen sisällä monet odottivat kansainvälisen työväenliikkeen aiempien kannanottojensa perusteella nousevan voimallisesti maailmansodan uhkaa vastaan. Seuraava on suomalaisen sosialidemokraattisen liikkeen Työmies-lehden pääkirjoitus 27. heinäkuuta 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, joka edustaa tätä henkeä.

Ympäri maailman nieleksi lehtiä lukeva yleisö jännityksellä palstamäärin sodanuhkauutisia. Valtiollisilla kannunvalajilla on ihanat päivät, saavat levittää kaikille, jotka kuunnella haluavat, mikä on Euroopan poliittinen asema, mitä se ja se valtaherra tekee ja mitä sen ja sen pitäisi tehdä. Lehdet kirjoittavat Euroopan tasapainosta, kolmiliitosta ja kolmisopimuksesta. Arvioidaan sitä, uskaltaisiko Itävalta lähteä valtaamaan Balkanin maita piiriinsä Saksan tukemana, joka sitä tietä hakee vaikutusvaltaa ”läheisen Idän” asioihin. Kuiskitaan Saksan ja Itävallan salaisista suunnitelmista vallata uusia alueita ja maalata uudelleen värit Euroopan kartalla. Ja Ranskassa uneksitaan kostosodan päivän koittaneen neljän vuosikymmenen odotuksen jälkeen. Ja itsenäisyytensä puolesta vastaan pyristeleviä Skandinaavian maita vaaditaan asettumaan puolelle tai toiselle: Saksa-Itävalta-Italian kolmiliiton tai kolmisopimuksen (Ranskan, Englannin ja Venäjän) puolelle. Selvästi isoset osoittavat, että heidän mielestään on pikkuvaltiolla olemisen oikeus korkeintaan suurvaltojen vasallimaina.

Paljon puhutaan ministeriöistä ja hallitushuoneista, eri valtioitten ja sotaliittojen voimista ja politiikasta. Näiden onnistuneesta tai epäonnistuneesta menettelystä katsotaan riippuvan niiden hengen, jotka ovat määrätyt teuraiksi, sekä niiden elämän onnen, joita sota epäsuorasti tulisi koskemaan.

Pääasia pyrkii unohtumaan, sodanuhkan ja mahdollisen sodan perimmäinen syy, kansainvälinen pääomavalta. Sitä puolta ei voi kyllin painostaa. Kaiken valtiollisen kannunvalamisen vastapainoksi ei voi kylliksi mieliin teroittaa tosiasiaa, että kaikki tämä kohu eri valtain ja hallitusten politiikan minkäkinlaisista seurauksista, on pintakuohua pohjalla myllertäväin voimien peittämiseksi ja huomion niistä pois johdattamiseksi. Ja pohjimmaisena syynä on, kuten sanottu, pääoman riistäjävalta ja sen taistelu työväenluokan nousua vastaan.

Joitakin vuosia sitten Euroopassa matkustellut amerikkalainen professori lausui yleisarvosteluna, että ”sitten v. 1815 on Euroopassa valtaa pitänyt Rotschildin hallitsijahuone” s.o. yleiseurooppalainen pankkipääoma ja niin paljon kuin totuutta yleensä voi mahtua yhden lauseen yleiskatsaukselliseen puheenparteen, on tämä lause tosi. Emme tosin jätä kutakin erikoisilmiötä tutkiessamme huomioon ottamatta sen erikoisia syitä, joita ovat eri taloudellisten alueiden valtaherraryhmäin kilpakahnaukset ja markkina-alueriidat sekä niiden vaikutus valloitus- ja tullipolitiikkaan, eri maissa muodostuneet luokkataistelutilanteet, jotka ovat ajaneet valtaherrat sotaisiin seikkailuihin, jopa voimme puhua hallitsijahuoneina esiintyväin valta- ja raharyhmäin erikoiseduista, joilla niilläkin on osansa – tosin edellisiä koko joukon pienempi. Mutta vuosi vuodelta, voimme yhä kouriintuntuvammin todistaa, kuinka vähän väliä ”kokoontuvat sotapilvet” ja ”äärimmilleen kärjistyvä sodanuhka” itse asiassa palvelevat niiden etua, jotka joko itse harjoittavat työväenluokan riistämistä suuressa mittakaavassa tai elävät kiskomalla pienemmiltä riistäjiltä näiden saalistamat lisäarvot.

Kansainvälinen finanssi, joka valtiovelkapelillä kiskoo suunnattomia korkoja, imee jokaisen sotahuhun kohotessa sarvensa yhä syvemmälle kansojen niskaan. Ja pörssissä kahmivat paniikin tullen suursudet käsiinsä toisten omaisuuksia tukkukaupalla. Edellisen lisäksi on viime aikoina vedetty esille ihan erikoisena tekijänä esiintyvä edellisten liittolainen: Kansainvälinen murhatrusti, liittoutuneet sotavarustusten tuottajat, joiden menekki riippuu yksinomaan keskeytymättömästä sotarummutuksesta, mikä väliin täytyy kärjistää korkeimmilleen.

Ja juuri silloin kun riistäjäryhmien keskinäiset kahnaukset saavuttavat kärjistymispisteensä ja murhavälineiden tuotannosta sekä murhahuhuista elävän suurpääoman hirtehinen huhuleikki sen kahlekoiralehdistön avulla kohoo huippuunsa – voi syttyä sota, ehkäpä vielä se eunnustettu maailmanpalo, jolloin tunteeton teurastajavalta kuolemankouristuksissaan lyö viimeistä kalmanleikkiään uhraten ihmishenkiä ja kulttuuririkkauksia summittain.

Sellainen tilanne saattaa olla nyt kolmiliiton hyökkääjäpuolella, s.o. Saksan, Italian ja Itävallan riistäjäryhmillä on poliittiset edut puolellaan. Englannilla on Ulsterriita juuri kärjistymiskohdassaan, Ranskaa järkyttää riita 3-vuotisen asevelvollisuuden lyhentämisestä ja Venäjällä on toivo saada uusi varustautumissuunnitelmansa valmiiksi vasta ensi- ja seuraavana vuonna. Ei tosin voi väittää, että Itävallan, Saksan ja Italian sisäiset asiat olisivat paljon paremmat, mutta vaaka näyttää hetkeksi horjahtaneen ja Sarajevon laukaus tuli kuin toivottu kipinä kanuunan sankkiin. Monissa maissa näyttää valtapiireillä olevan halu yrittää johtaa pois sisäistä tyytymättömyyttä ulkonaisen sodan kautta. Kirjoittaapa Novaja Vremjakin, että ”Itävallan käytös voi herättää meidän uinuvan kansallisen tunteemme”.

Sota voi siis syttyä. Lähellä on ainakin itävaltalaisten joukkojen marssi Serbiaan, sellainen ”paikkakunnallistettu” pikkusota, jonka aikana muiden suurvaltain valtaherrat tutkistelevat sitä tekijää, jota he nimittävät ”kansallishengeksi”, mutta joka on vain sapelinkalistukseen innostutettu pikkuporvarillinen ”yleinen mielipide”. Jos valtaherrat katsovat tältä kannalta uskaltavansa, niin saattavat he lähteä seikkailemaan.

Mutta – vielä on mainitsematta tekijä, josta porvarilehtien kannunvalajat eivät hiisku sanaakaan, mutta joka siitä huolimatta jo pitkän aikaa on ollut sotahulluttelujen tehoisimpana jarruna ja varmasti jo monta kertaa pakottanut sapelinkalistajat painamaan jo puoliksivedetyn miekan takaisin tuppeen.

Ja se on järjestynyt työväenluokka, kansainvälinen sosialidemokratia.

Eipä ole aikoihin pidetty yhtään työväen edustajakokousta, kansallista tai kansainvälistä, jossa ei olisi muodossa tai toisessa pantu vastalauseita murhavarusteluja vastaan, päätetty kieltää hallituksilta sotatarkoituksiin aiotut varat ja sotakiihkon villimpinäkin hetkinä, puhujalavoilta ja parlamenteissa, julistettu veljeyttä ”vihollisen” maan työväenluokan kanssa. Maidonlaimean ”rauhanliikkeen” puheenparsiritarien epäreaalisille sovinto-oikeussuunnitelmille valtapiirit kumartavat – julkisesti, ja salaa nauravat, mutta sille järjestäytyneelle voimalle, joka voi panna pointta puheittensa taakse, ovat he pakoitetut omistamaan huomiota vaikkakin hammasta kiristäen ja vihaa puskuen. Ja että tämän voiman uhkaavat ilmaukset todella on otettu huomioon, siitä saatiin porvarilliseltakin taholta tunnustuksia varsinkin toissa vuonna, jolloin Baselin kokouksessa ilmaistu kansainvälisen sosialidemokratian vastalause ilmeisesti vaikutti sen, ettei Balkanin sotaa uskallettu laajentaa Euroopan suurvaltoja koskevaksi. Ja jokainen kuluva hetki tekee vallanpitäjille yhä arvanheitollisemmaksi sen askeleen, joka maailmanpalon aikaansaisi. Että se silti voi syttyä, että järjestäytyneen työväen voima ei sitä ehkä vielä voi joka tilanteessa estää, siihen on syynä kaoitalistinen anarkia sekä valtaluokkien sokeus ja saaliinhimo. Mutta jos siihen tullaan, silloin saavat nekin työläispiirit, jotka eivät vielä ole mukanamme, käytännössä oppia, mitä merkitsee se, että heidänkin suostumuksellaan valtaa pitävät ihmishengestä välinpitämättömän murhajärjestelmän edustajat. Ja tulos, vaikkakin kamalilla kokemuksilla ostettu, on sama: leimuava viha murhajärjestelmää vastaan.

Tiedon siitä hirvittävästä mahdollisuudesta, mikä sisältyy pienempäänkin sotaan, täytyi kiihoittaa kutakin kohdaltaan lisäämään sen amreijan voimaa, joka yksi voi estää sodan verileikit ja kytkeä murhatrustin julkean teurastajavallan. Tila, joka nostaa kiväärin suun miljoonain työläisten rintaa vastaan, terästää taisteluhalua ja pakottaa entistä kiihkeämpään valistus- ja järjestäytymistoimintaan.

S. P. Kähmi Kirjasto

Yrjö Sirola: ”Kapitaalilla ei ole isänmaata”

Yrjö Sirola (1876-1936) oli suomalainen kirjailija, toimittaja ja poliitikko, joka vaikutti keskeisissä asemissa Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa ja myöhemmin Suomen kommunistisessa puolueessa.

Seuraavassa Sirolan Kevätmyrsky-julkaisussa ilmestyneessä tekstissä vuodelta 1914 hän referoi joitakin paljastuksia angloamerikkalaisista sotatrusteista, aikansa sotateollisista komplekseista, jotka osoittavat pääomapiirien ajavan pelkästään yksityisiä voittojaan sotakiihkoilun kautta.

Suupalan saadakseen tappoi villi veljensäkin, samassa tarkoituksessa soti lauma toista vastaan. Suku puolusti metsästysmaitaan, kalarantojaan. Paimentolaisheimo taisteli laiduntensa ja maanviljelijäkansa jokilaaksonsa puolesta.

Valtio valtiota vastaan kävi ja silloin jo riistäjäetu edellä yleisedusta. Talonpoika sai uhrata väkensä ja voimansa, että herrat orjia ja saalista saisivat: Ja niin suuri oli yhteinen riistäjäetu, että esim. kerrotaan roomalaisten antaneen viholliselleen Cartagolle tilaisuuden kukistaa orjakapina, ennenkuin sitä ahdistivat. Keskiajalla sovitti suuri talonpoikaissota feodaliherrain keskinäiset kinat äkkiä, niin että sellaisen vaikutuksesta esim. 1358 keskeyttivät Englannin ja Ranskan ritarit satavuotisen sotansa ja parisataa vuotta myöhemmin katosi luterilaisten ja katolilaisten herrain erimielisyys kun talonpojat nousivat yli Saksan. Uuden ajan porvarilliset vallankumoukset ovat kaikki päättyneet siihen, että aatelisriistäjät ovat liittoutuneet porvariston kanssa lyömään alas työväkeä ja kirkkokin on otettu mukaan varsinkin talonpoikain pettämistarkoituksessa, jotka ”uskon ja omaisuuden” puolesta ajetaan työläisiä teurastamaan, kuten Pariisin kommuni osottaa.

Ja Kommunin historia kertoo muutakin. Se kertoo, kuinka veriviholliset, saksalaiset ja ranskalaiset riistäjät veljestyivät Parisin köyhälistön punasen peikon edessä ja Bismarck laski sotavangit kotiin kommunilaisia teurastamaan – Venäjän-Japanin sodan aikana kuiskailtiin, että venäläisellä pääomalla ostettiin Japanin valtion obligatsioneja s.o. annettiin viholliselle rahaa sodankäyntiä varten.

Ja kun viime vuonna Karl Liebknecht Saksan valtiopäivillä paljasti Saksan ja Ranskan sotavarustusyhtiöiden vehkeet, joiden kautta ne ylläpitivät asetilauksille otollista sotakähinää Reinin molemmin puolin, herätti se suurta huomiota ympäri maailman. Mutta paitsi huomiota, herätti se muutakin; se herätti halun tutkiskella omia nurkkia eri maissa. Ja niin seurasi paljastuksia, jotka räikeästi valaisevat kansainvälisen kapitalismin katalimpia vehkeitä. Aikomukseni on alla esittää pari tuollaista paljastuskirjoitusta.

Englannin murhatrusti

Suuressa kansainvälisessä mielenosoituksessa sotaa vastaan Lontoossa 13 p. jouluk. 1913 ostin kirjasen Sotatrusti paljastettuna. Ensiksi kerrotaan kuinka Liebknechtin paljastusten johdosta mm. lontoolainen Daily Mail kirjoitti, että ”jos Saksan kansa heräisi näkemään tosiasian, että sitä on järjestelmällisesti johdettu harhaan, niin se käsittäisi, kuinka lisätyt sotavarustukset ovat tarpeettomat. Jos Saksalla olisi ollut parlamenttaarinen hallitus, olisi sen jo kauvan sitten pitänyt havaita, että sen pelko oli pelkästään kuviteltu”.

Tämän johdosta kysyy pilalla kirjasemme tekijä (J. T. Walton Newbold), että luulevatko britit jonkin taikavoiman pitäneen moiset ilmiöt loitolla Englannin lipun alla olevilta rannikoilta, ja eivätkö Britannian kapitalistit muka olisikaan aseliikkeissä osalliset. Kyllä, vastaa hän, samallainen ryhmä kuin sekin, joka on korottanut kuolon naamion Saksan keisarin valta-istuimen taa, on Englannissa ja se rakentaa laivoja, tykkejä, kivääreitä, ampumavaroja ja yleensä sotavarusteita niin hyvin omalle hallitukselle kuin vieraillekin valloille.

Ja sitten osottaa hän, että Britannian sotatrustin muodostavat viisi suurta firmaa: Vickers; Armstrong; Whitworth & co; John Brown & co; Cammell Laird & co ja Nobelin dynamiittitrusti. Nuo neljä edellämainittua voivat alayhtiöineen varustaa täysin valmiita sotalaivoja sekä yleensäkin sotatarpeita ja voidaan niitä siis nimittää ”yleisiksi tuonen tuottajiksi”.

Dynamiittitrusti on selvästi kansainvälinen, sillä on suuret osuudet Saksan, Itävallan, Etelä-Afrikan, Canadan ja Japanin suurissa yhtiöissä ja jokapaikassa muuallakin ovat sen sormet pelissä. Sitäpaitsi on se liitossa raaka-aineiden hankkijain ja valmiiden ampumavarain valmistajain kanssa.

Nuo neljä suurta sotatrusti-yhtiötä taas, jotka kyllä ovat teollisuuslaitoksissaan valmistuttaneet joukottain sotatarpeita ulkomaille, ovat sen lisäksi itse laittaneet tehtaita ulkomaille, sekä silloisten liittolaisten että myös verivihollisten alueille. ”Sekä voimakkailta että heikoilta ovat he vetäneet makeita voittoja ja verisiltä jäljiltä koonneet paljon kultaa”.

Tarpeetonta on meidän nimi nimeltä seurata jokaista tuon murthatrustin haarautumaa ja luetella niiden tilauksia niin tarkoin kuin tekee englantilainen toverimme, mainittakoon vain, että brittiläinen pääoma on rakennuttanut vihamielisen kolmiliiton (Saksa, Italia, Itävalta) alueille mahtavia veistämöitä ja tehtaita sekä varustaa niitä kiireen kaupalla ”isänmaataan” vastaan. (…)

Ja kun Canadaan on tarttunut imperialistinen kuume ja sieltä käsin touhutaan kovin ”Britanian laivaston vahvistamista”, osottaa kirjoittaja sen johtuvan siitä, että Vickers, Brown, Armstrong, Nobel ym. ovat laittaneet mahtavia tehtaita Canadaan ja – tarvitsevat tilauksia! Canadan eduskunnassa sanoikin eräs puhuja asiasta jouluk. 1912, että tuo sotalaivain rakennus kehittäisi useita teollisuusaloja Canadaan, ja ”pelkästään taloudelliselta ja materiaaliselta kannalta on sitä puolustettava”.

Harneyn Teräsyhtiö, jolla on tärkeitä patentteja ja suuria tehtaita, käsittää osakkainaan Englannissa nuo monasti jo mainitut yhtiöt, Yhdysvalloissa Betlehem Teräsyhtiön y.m. Ranskassa Schneider & co:n, Italiassa Vickersin ja Armstrongin liittolaisia ja Saksassa on m.m. Kruppilla koko joukko sen osakkeita; vielä ulottuvat sen haarautumat Itävaltaan, Venäjälle ja Saksaan asti. (…)

”V:n 1909 skandaali” nimisessä kappaleessa kertoo tekijä, että v. 1910-11 kohosivat laivastomenot yli 50 prosenttia ollen sen seurauksena jingojen (sotahullujen) villistä agitatsioonista, jossa m.m. oli valttina käytetty tietoja, että Kruppit Saksassa lisäävät tuotantoaan! Ja numeroilla osotetaan, kuinka niin laivasto- kuin maa-armeija-alalla tuotantokulut hallituksen laitoksissa olivat koko joukon halvemmat kuin (ilmoitetut hinnat) yksitäyisiltä tilaten, mutta silti Ylähuoneen komitea suositti tilausten antamista yksityisille puolustaen sitä m.m. sillä syyllä, että ”hallituksen tehtaan kilpailu avoimilla markkinoilla olisi epäoikeutettua menettelyä yksityisiä yrityksiä kohtaan”!

”Trustin” takana olevat miehet esitetään meille sitten – nimiä on tässä tarpeeton luetella. Pääasia on että herrat nykyisin huutavat, kuinka – ”valtakunnan puolusstus on otettava pois puoluepolitiikan likaiselta areenalta”, ja sen mukaan onkin trustilla kätyrinsä kaikissa leireissä. ”Sillä on ystäviä hovissa, sen johtajia on pääreinä ja alahuoneen jäseninä sekä suuri joukko osakkaita niitä kannattamassa. Maailman raharuhtinaat ovat sen suojassa rinnan apottien ja piispain, lentokirjain kirjottajain, isänmaallisten puhujain ja salaisten neuvonantajain kanssa. Sen palveluksessa olevat eläkkeelle siirtyneet amiraalit, kenraalit ja puolella palkalla olevat upseerit voisivat muodostaa aikamoisen reservijoukon”. Viimemainittu viittaa siihen tapaan, että trusti ostaa hallituksen asiantuntijat suorastaan tai epäsuorasti palvelukseensa tilauksia hankkimaan ja välittämään! Ja sen toimesta ja johdolla touhuavat ”Laivastoliiton” sekä ”Maanpuolustus”(asevelvollisuus)puuhan ”isänmaanystävät” – jotka omistavat asetehtaita vihollismaissa!

Tekijä huomauttaen, että teettämällä nuo sotatilaukset – joita välttämättöminä pidetään – hallituksen omissa laitoksissa voisi hallitus siirtää hyvät rahat muihin tarkotuksiin, joiden tarpeellisuus myönnetään, mutta joihin ei muka rahaa riitä. Ja myös voisi hallitus pitää paremmat työehdot työmiehilläänkin. (Silloin kai herrain sotainto koko joukon jäähtyisi!)

Mutta eihän ole meidän asiamme keksiä keinoja militarismia varten, vaan vastaan. Ja siksi tekijä lausuukin: ”Lukiessaan tätä selostusta sotatrustin mahtavuudesta ja toimista, sen vallasta ja saavutuksista on lukija mahtanut ihmetellä, kuinka ollenkaan voidaan menestyksellä päästä tuota Trustia kurissa pitämään. Kaiken toiminnan siinä suhteessa täytyy olla kansainvälistä ja joka maan kaikkien rauhan tahtojain tukemaa. Etenkin on Työväen- ja Sosialistipuolueiden eri parlamenteissa ja niiden puhujain kansan keskuudessa heti taottava aseet kuntoon ja käännettävä ne voittoa kiskovan militarismin yleistä tyrannivaltaa vasten”.

”Sillä vain kaikkien maiden työläiset, yhtyneinä yli valtioiden ja maanosain rajain, päättäen vapauttaa itsensä valtiollisen ja taloudellisen taistelun kautta, voivat hitaasti mutta varmasti viedä Kansainvälisen lipun riemuissaan voittoon!”

Amerikan sotatrusti

Isänmaallisuus ja liikevoitto nimisessä kirjotuksessa amerikkalaisen Persons Magazinen viime marraskuun numerossa esitti puoluetoveri Ch. E. Russell joitakin tietoja sikäläisistä oloista.

Hänkin viittaa toveri Liebknechtin paljastuksiin ja huomauttaa, että Amerikassa ollaan yleensä siinä hurskaassa uskossa, ettei siellä toki ole sellaista – turmeltuneessa Euroopassa muka vain! – Mutta tov. Russell repii hajalle tuon harhaluulon. Tähän tapaan:

V. 1913, helmik. 1 p. oli lehdissä hyvin pieni ilmotus, jossa tarjottiin urakalla hankittavaksi 8000 tonnia panssarilevyä uutta sotalaivaa varten. Tuli kolme tarjousta – Carnegie Teräsyhtiön, Betlehem Teräsyhtiön ja Midvale Teräsyhtiön – ja ne eivät poikenneet toisistaan dollariakaan ja kaikki olivat 25 dollaria entisiä hintoja korkeammat. Mutta vaikka nuo hinnat itse asiassa olivat 200 d. tonnia kohti liian korkeat ja tuo tilaus siis sisälti 1,6 milj. d. pelkkää rosvousta, saivat nuo yhtiöt kaikki sanotun tilauksen ja kun länteläinen radikaali, Arizonan senaattori Ashurst nosti siitä senaatissa kysymyksen, painettiin asia alas.

Mutta sotatrustin rosvous ei ole niin äskeistä. Sen juuret ovat syvällä. V. 1883 alkoivat Yhdysvallat rakentaa uusaikaista laivastoa. V. 1887 olisi tarvittu panssarilevyä, mutta sitä tuottavia laitoksia ei ollut. Mitäs muuta kuin laitetaan. Betlehem Yhtiö sitoutui varustamaan panssaritehtaan sillä ehdolla että sai tilauksista 100 pros. korotetun hinnan, s.o. hallitus asiallisesti rakennutti tehtaan ja lahjotti sen yhtiölle, joka lisäksi sai oikeuden ottaa hallituksen tilauksista kaksinkertaisen hinnan. Ja ohjelma on kirjaimelleen toteutettu sekä Yhdysvaltain hallitus jo maksanut sen tehtaan hinnan 32 kertaa.

Russell luettelee laivain nimetkin, joiden panssari maksoi 574-604 dollaria tonni – vaikka sen tuottokustannukset tekivät vain 200 d.! Ja seitsemän sotalaivan tilauksista sai Betlehem yhtiö 1,5 milj. ja Carnegie yhtiö yli 900 tuh. ylimääräistä voittoa – jälkimmäinenkin saaden sillä vain tehtaansa kaksinkertaisesti maksetuksi.

Ja sitten kohotettiin tonnin hinta 646 tollariin. Mutta sitten tuli pieni sotku. Jotkut tuon suuren lahoittelijan ja ”ihmisystävän” työläiset ilmiantoivat nimittäin, että hallitukselle myytiin kelvotonta panssarilevyä. Meteli aiheutti eduskunnallisen tutkimuksen ja syytökset havaittiin tosiksi. Juttu olisi kuitenkin salattu, jolleivät jotkut lehdet olisi siitä nostaneet hälytystä. Niiden vaikutuksesta sakotettiin Carnegien yhtiötä puolella miljoonalla, jotka presidentti alenti 120,000 dollariin.

Mutta silti tilattiin tuolta petolliselta hankkijalta, joka jo oli tehnyt 5. milj. d. laitonta voittoa, lisää panssarilevyjä, vaikka tällä kertaa hallituksen tarkastusupseerin muka silmällä pidon alaisena. Mutta sittenkin väitettiin varmasti petoksia jatketun ja Espanjan sodan aikana (1898) tuo upseeri kohosi arvossa monien kokeneempain ohi korkeisiin virkoihin jonkun salaperäisen voiman vaikutuksesta.

Kaiken tämän metelin takia laski panssarilevyn hinta tonnilta 646:sta 411 dollariin, joka oli vieläkin sellainen nylkyrihinta, että silloisessakin – perin kesytetyssä – kongressissa siitä nousi melu. Vaatimuksesta esitti Laivastosihteeri (ministeri) laskelman, jonka mukaan tuon levyn tuottokustannukset nousivat 400 dollariin 50 pros. voitto mukaan laskien. Siis petosta vain 11 d. Mutta kun senaatin komitea laski tarkemmin ja pani voitoksi 35 pros.(1), sai se summaksi 300 d. eli petosta 111 d. Ja kongressissa käytettiin Carnegie yhtiöstä nimityksiä ”rosvo-roikaleet”, ”monopolistit”, ”varkaat”, ”senaatin suosikit”.

Laivastovaliokunta ehdotti nyt panssarilevyn hinnaksi 300 d. Onnistuiko? Mitä vielä. Hinta oli 411 d., ja metelin häivetessä kohotettiin sitä vähitellen: 453-480-508 ja nyt se on tuossa 700 dollarin korvilla!

Russell kirjoittaa: ”Vuodesta 1887 lähtien on Yhdysvaltain hallitus ostanut 83 milj. dollarin (yli 2 miljardin mk.) edestä panssarilevyä ja noin puolet tuosta summasta on ollut puhtaasti peijattua”.

Ja Carnegie yhtiö on julkisesti osa Terästrustia, Betlehem yhtiö on Carnegien, Terästrustin obligatsionien omistajan, rahoilla toimiva ja Midvale yhtiö kuuluu samaan renkaaseen. Virallisissa tutkimuksissa ne kyllä esiintyvät eri liikkeinä, mutta yhteisen sopimuksen perusteella ne lypsävät hallitusta, työläisiä ja yleisöä. Ja kuten 1897 viralliset tutkimukset jo osottavat ovat nämä yhtiöt Morganin suuren raharyhmän alaiset. Ja senaatin pöytäkirjoista siltä vuodelta saadaan lukea: ”Me havaitsimme, että kaikki panssarilevyjen tuottajat maailmassa ovat liitossa, johon nämä amerikkalaisetkin kuuluvat, Creusotit Ranskassa, Saksan tehtailijat ja englantilaiset pitävät kaikki yhtä kukin hallitustaan rosvoten”.

Voimatta kieltää tätä tosiasiaa puolusteli hallituksen laivasto-osasto vain sillä, että europalainen tuon liiton siipi oli yhtä rosvomainen kuin amerikkalainenkin. Ja 1913 Englannin alahuoneen suorittama tutkimus toikin esille räikeitä tosiasioita. Englannissa ja Saksassa havaittiin sotavarustusten hankkijain rosvouksia tukevan suurten rahaliittoumain, kansainvälisten ja kiertämättömäin.

Samoin kuin panssarilevyjen tuotanto on rosvojen käsissä, on myös laivanrakennus. Yhdysvalloissa on laivatokkia Atlannin rannkilloa Quincyssa, Mass., Philadelphiassa, Camdenissa, Newport Newsissa y.m. ja Tyynen meren rannalla Union Iron Works San Fransiscossa. Koko joukon viidettäkymmentä sotalaivaa ovat nämä rakentaneet ja rakentavat hinnat vaihdellen 4:n ja 8:n milj. dollarin välillä kpl.

Kaikkien näiden takana ovat Carnegie ja Betlehem yhtiöt sekä koko Terästrusti, jonka takaa näkyvät Morganin finanssiryhmän kynnet. Kun sen käsissä ovat useat mantereen rautarikkaudet, ei kilpailusta voi olla puhettakaan.

Ja rahaa tuo mylly jauhaa vuodesta vuoteen sadoin miljoonin virallisesti hyväksyttynä ja ”Laivaliiton” juhlissa ylistettynä. Ja vaikka uusia panssarilaivastoja äänestettäessä Kongressissa jokin kaino ääni huomautteleekin, että nuo laivathan jo kymmenen vuoden päästä ammutaan romurautana meren pohjaan, ei se häiritse sotaista tunnelmaa, jonka kiihottimeksi taitavat kulissimestarit maalaavat peikkoja seinälle milloin todistellen Yhdysvaltain rannikkopuolustuksen riittämättömyyttä, milloin taas pelotellen Japanin, Saksan tai Mexicon vaaralla ja muistuttaen, että Monroe oppia (”Amerika amerikkalaisille”) täytyy hellästi hoitaa.

Tuosta julkeasta suurrosvouksesta suuttunut pikkuväki vaatii Amerikassakin, että hallitus toki itse rakentaisi sotalaivansa ja teettäisi omissa tehtaissa muutkin varusteensa, mutta ylemmissä piireissä ei sille vielä anneta paljoakaan huomiota. Eikä annetakaan, niin kauvan kuin ei ole ”Liebknechtejä” kongressissa. Mutta niitä tulee.

Työväelläkään ei isänmaata

Numerot puhuvat – vai mitä? Ne repivät rikki isänmaallisuuden riekaleetkin. Ja selville käy, että mitä eri maiden valtaherrain kilpakiistoja ja riiston rajariitoja lieneekin vielä sotavarustusten takana ja mitä suuria etujen yhteentörmäyksiä ilmeneekin suurvaltojen imperialistisissa kahnauksissa – itse asiassa on koko maailma jo nopeasti yhdeksi valtakunnaksi, jonka valtionappuloilla kansainvälinen finanssipääoma lyö kamalaa leikkiään.

Ja kuinka lapselliselta näyttävätkään tässä valossa eri maiden maanpuolustuspuuhat, joissa on koko joukko sosialistejakin rehellisellä innolla mukana! Ei, voimain hukkaa on kaikki tuo. Luokkatietoisella työväellä on oleva vain yksi ohjelma militarismia vastaan: ei sanallakaan kannatusta sotalaitokselle, ei penniäkään murhatrustille. Leppymätön sota kaikilla agitatsionin, järjestäytymisen, vaalien ja lakkojen keinoilla kuoleman valtaa ja sen kätyreitä vastaan!

Kangasala, 21 p. helmik. 1914.

S. P. Kähmi Kirjasto

Heikki Kopra: Murhakoneteollisuus kannattaa

Ensimmäistä maailmansotaa edelsi eurooppalaisten suurvaltojen kilpavarustelukierre, jossa jokainen imperialistinen mahti yritti saavuttaa sotilaallisen ylivallan. Työläisnuoriso-lehden numerossa 2 vuodelta 1912 tätä kehitystä kritisoi muuan Heikki Kopra.

Viime vuonna on kanuunayhtiö Krupp Essenissä ansainnut 43 miljoonaa markkaa, tästä puhtaana voittona 29 miljoonaa.

Yhtiön osakepääoma on 180 miljoonaa markkaa ja on sen puhdas voitto viimeisenä viitenä vuotena tehnyt yhteensä 100 miljoonaa.

Yksin Essenissä on firmalla työssä 45.000 miestä. Sitäpaitsi on sen palveluksessa suuret joukot kaivostyöläisiä ja terästehtaalaisia muilla paikkakunnilla.

Näin kertovat päivälehdet. Murhakoneteollisuus kannattaa, näköjään, erinomaisesti.

Ja miksipä ei kannattaisi. Keksitäänhän joka vuosi, niin, melkeinpä joka kuukausi uusia ja parempia murhakoneita. Tykki, joka tänään on voittamaton ja ihastuksella täyttää veritöihin varustautuvan valtion päämiehen rinnan, on huomenna kelvoton ja vanhanaikainen. Joku toinen on jossakin toisessa maassa keksinyt paremman, kantavamman, osuvamman, käytännöllisemmän. Silloin täytyy insinöörien ponnistaa älyään keksiäkseen koneen, joka taasen tuon tämänpäiväisen voittamattoman voittaisi. Sellainen kone keksitään. Naapurimaan ammattiteurastajat ovat kateudesta ja pelosta harmaina ja puolestaan ryhtyvät tarmokkaisiin toimenpiteisiin edelle päästäkseen. Ja he onnistuvat.

Tällä tavalla jatkuu kehityksen kulku lakkaamatta. Ei millään muulla alalla koneet niin nopeasti vanhene ja saa uuteen vaihtua kuin ihmisteurastuksen.

Sillä kunkin maan kapitalismin voiman mitta on sen tykkien ja muiden murhakoneiden luku ja etevyys. Mitä paremmat murhalaitteet, sitä turvatuimpina voivat omiastavat luokat riistämistään harjoittaa ja sitä laajemmalle rosvoamisalueitaan levittää. Siitä johtuu kilpavarustelu, siitä militarismin yhä raskaammaksi käyvä paino, siitä hurjaa vauhtia kasvava verokuorma. Ja sitä asiantilaa saavat tykkikapitalistit kiittää loistavista afääreistään, sitä kymmenien miljoonien voittonsa. Sillä mitä hurjemmin kilpavarustelu raivoo, sitä suuremmiksi saavat tykkitehtailijat valimonsa laajentaa ja mitä useammin uusia keksintöjä tällä alalla tehdään, sitä laajemmin saavat Kruppit ja muut uudelleen valaakseen kaikki lahtari-kapitalisti-valtojen tykit ja muut sotakoneet. Mitä nerokkaammin opitaan ihmisiä teurastamaan, sitä paremmin he voivat.

Ja työväenluokka, kansa maksaa. Ja ei siinä kyllin. Sehän se käy sodat, sehän näitä koneita käyttää. Se maksaa kiltisti Kruppille ja kumppaneille näiden valmistamien tykkien hinnan, ostaa ruudit ja muut räjähdysaineet, kustantaa sotalaivastot, rakentaa linnoitukset, palkkaa upseeriston ja maksaa muut militarismin kustannukset. Sitte se itse kiltisti astuu riviin, muodostaa armeijoita, joita sen palkkaamat herrat johtavat toisiaan vastaan, näkee nälkää, kärsii vilua, vuodattaa omaa ja veljeskansojen verta vahvistaakseen omien riistäjiensä asemaa, taittaakseen ruoskat omaa selkäänsä varten.

Kiltti, tietämätön, typerä kansa parka!

S. P. Kähmi Kirjasto

Kirjoituksia Tripolin sodasta

Tripolin sota, eli Italian ja Turkin sota (tunnetaan Italiassa myös nimellä guerra di Libia, ”Libyan sota”, ja Turkissa nimellä Trablusgarp Savaşı, ”Tripolitanian sota”) oli rosvomainen sota, joka käytiin osmanien valtakunnan ja Italian välillä 1911 – 1912. Se oli merkittävä ensimmäisen maailmansodan esinäytös sytyttäessään nationalismin kipinän Balkanilla.

Myös Suomessa työväen antimilitaristinen liike otti sotaan kantaa. Seuraavassa julkaisemme kolme tekstiä, jotka ilmestyivät aiheesta Työläisnuoriso-lehdessä vuonna 1911. Kirjoituksissa selvennetään sodan taustalla olevan kapitalistien kilpailu markkinoista, puhutaan isänmaallista sotahurmosta vastaan ja arvostellaan porvarillista rauhanliikettä sen periaatteettomuudesta.

K. A.: Kapitalistien saalistuksen seuraus

Kapitalistinen riistopolitiikka on taasen kerran johtanut yhteentörmäykseen kahden europalaisen vallan välillä. Siirtomaapolitiikka, joka on kapitalistisen järjestelmän välttämätön seuraus, se kun pakottaa kunkin maan kapitalismin etsimään markkinapaikkoja kapitalistisen ”sivistyksen” ulkopuolelle jääneistä maanosista, on taasen kerran pakottanut kahden maan proletariaatin astumaan ase kädessä toisiaan vastaan.

Italian ja Turkin äskettäin alkanut sota on tyypillisimpiä kapitalismin rosvosotia mitä ajatella saattaa. Italian kapitalismi tarvitsee Tripolista ja hallitus, kuuliaisena omistavan luokan vaatimuksille niinkuin tavallisesti ja kärkkäänä sen etujen puolesta kaikkensa panemaan, on ryhtynyt toimenpiteisiin puheenaolevan alueen ryöstämiseksi Turkilta, jonka hallussa se tähän asti on ollut. Ei kysytä Tripoliksen asukkaitten mieltä, niiden, joita asia lähimmin koskee, ei oteta lukuun mitä ajattelee Italian proletariaatti, joka tässä sodassa saa verensä vuodattaa kapitalismin voitonnälän uhrialttarille, ei tiedustella edes eduskunnan mielipidettä, jolla maan asioihin nähden pitäisi ratkaiseva valta olla. Kun on kysymyksessä kapitalismin edut, ovat kansan tahto, työväen luokan henki ja elämä sivuasioita joita ei tarvitse huomioon ottaa. Pääasiana ovat kapitalismin edut, pääoman voitto ja se, kylmä raha ja itsekkäitten kapitalistien voittoedut, ne vaan ovat huomioonotettavan arvoisia asioita.

Niin, sota on alkanut. Sadottain ihmisiä on jo teurastettu ja yhä uusista joukkomurhista viestejä saapuu. Tuhansin, sadoin tuhansin pakotetaan liikkeelle proletariaatin voimakkain, elinvoimaisin osa, pakotetaan marssimaan murhaten ja tuhoten tovereitaan vastaan, pakotetaan teurastamaan ihmisiä, joihin heitä yhteisten etujen, yhteisten harrastusten pitäisi yhdistää, murhaamaan luokkaveljiään ja tovereitaan omien vastustajiensa, oman vihollisensa, kapitalistisen luokan, etujen vuoksi. Italialaisen työmiehen täytyy tappaa turkkilaisia veljiään vahvistaakseen omien vastustajiensa ja verivihollistensa, italialaisten kapitalistien asemaa ja tehdäkseen nämät voimakkaammiksi, kykenevimmiksi sodan jälkeen taasen sortamaan italialaista köyhälistöä. Kymmenet tuhannet italialaiset työläiset saavat ”onnen” kaatua ”kunnian” kentällä, toiset kymmenet tuhannet kitua ja kuolla kurjissa sotasairaaloissa ja hengissä pysyneet palata kotimaahansa raajarikkoina, rujoina ja itseään ja perhettään elättämään pystymättöminä raukkoina kuollakseen nälkään jossakin suurkaupungin sopessa tai vaivaistalossa.

Sillä työväenluokalla ei tästä sodasta ole mitään hyötyä, ei mitään etua. Jokainen sota, niin tämä kuin kaikki muutkin, tuottavat työväenluokalle vaan kurjuutta, puutetta, turmiota. Tuhansittan perheitä sota tuhoaa, kymmeniä tuhansia ihmiselämiä se murskaa, jotta kapitalismille varattaisiin mahdollisuudet edullisiin markkinapaikkoihin ja rahojen sijoituksiin ulkomailla, että kapitalismin voitto vähentymättömänä, koskemattomana pysyisi.

Ja kuitenkin on tähänkin sotaan koetettu vetää mukaan muitakin tekijöitä. Jumala ja hänen suojeleva katselmuksensa näyttelee siinä suurta osaa. Rooman paavi, roomalaiskatoolisen maailman henkinen päämies, on siunauksensa sodalle antanut, koska hän sitä pitää ristiretkenöä muhamettilaista maailmaa vastaan. Turkkilainen sanomalehdistö leimaa sodan uskonsodaksi islamin ja kristillisyyden välillä, tietenkin innostaakseen muhamettilaisia kansalaisiaan oikeaan uskonvimmaiseen taisteluun kaikkea kristillistä vastaan. Ja tietenkin tietää niin hyvin Rooman paavi kuin muhamettilaisten papistokin kysymyksessä olevan vain Italian ja Turkin kapitalismin riistoedut, rysöstö ja saalistusmaat ja että raha, paljas kylmä raha on kaiken tämän aikaan saanut, että raha ja voiton-nälkä ovat tämän sodan ainoat synnyttäjät.

Samoin kun kaikkien nykyaikaisten sotien. Kapitalistinen laajennus- ja siirtomaapolitiikka on nykyään ainaisena sodanuhkana, joka ei milloinkaan salli eurooppalaiselle yhteiskunnalle varmaa rauhan ja turvallisuuden tunnetta. Niin kauan kun kapitalismi hallitsee kestää verenvuodatus ja ryöstösodat. Niin kauan kun raha on määrääjänä, ei rauhasta kannata uneksiakaan. Vasta kun kansainvälisen köyhälistön armeija on lyönyt maahan kapitalismin ja sen uskolliset henkivartijat monarkismin, klerikalismin ja militarismin, vasta silloin voidaan olla varmat siitä, että maailmanrauha säilyy, että eri maiden rajojen sisäpuolella asuvat ihmiset kohtelevat maansa rajojen ulkopuolellakin asuvia ihmisiä ja veljiä ihmisinä ja veljinä, vasta silloin voidaan olla varmoja maailmanrauhan pysyväisyydestä.

(Työläisnuoriso 40/1911)

Kapitalistien murharaivoa vastaan

Ryöstösota on parhaillaan. Tripolin rikkauksia himoitseva Italian suurporvaristo, joka tämän sodan on saanyt aikaan, sodan, jolle ei edes yrittämälläkään saada muuta leimaa kuin ryöstösodan, rosvousretken, tekee ja on tehnyt parhaansa isänmaallisen innostuksen humalan kansansa päähän nostaakseen. Koko porvarillinen lehdistö ulvoo ääneen ”isänmaallisen innostuksen” ja uhrautuvaisuuden välttämättömyydestä, loistavista voitoista, italialaisten joukkojen ihmeteltävistä sankaritöistä ja kuoleman halveksimisesta. Ja joka toisessa numerossa kerrotaan mahdottomalla melulla, miten kuningas ja rikkaat ovat yltäkylläisyydessään joitakin muruja sodassa haavoitettujen hyväksi viskelleet.

Ei ole suinkaan järin suuri ihme, jos tietämätön kansa onkin saatu yhtymään samaan sotainnostusta uhkuvaan virteen porvarien kanssa, tuo kansa, joka yksin saa maksaa sodan kaikki kustannukset, yksin miehittää sotajoukon, yksin kärsiä ne rajattomat tuskat ja hädän, mitä sota mukanaan tuo. Ja sodan loputtua saapi se kuitenkin tyytyä katselemaan päältä kun anastajaluokat taskuihinsa korjaavat kaikki sen tuottaman hyödyn.

On kuitenkin ilahduttavia poikkeuksiakin, valokohtia tässä yleisessä surkeudessa. Järjestäytynyt, luokkatietoinen työväestö Italiassa ei ole antanut sumentaa silmiään siiitäkään huolimatta, että osa sen omista eturivin miehistä on koettanut parhaansa auttaakseen porvaristoa sen pimitystyössä. Luokkatietoinen työväestö on kuitenkin liian viisasta antaakseen itseään korulauseilla nenästä vetää. Se näkee sangen selvästi koko humpuukin surkeuden ja sen turmiollisuuden työväenluokalle. Sen vuoksi se ei yhdy yleiseen isänmaallisuushumalaan, vaan sotakiihkon kuumimmillaan riehuessa lähettää veljellisen tervehdyksensä turkkilaisille työläistovereilleen vakuuttaen solidaarisuuttaan sen kera. Se sanoo selvän selvästi, että tämä sota on herrojen sotaa herroja vastaan ja että molempien maiden työväenluokalle seuraa siitä vaan kärsimyksiä.

Ja koko maailman järjestynyt työväki seisoo Italian luokkatietoisen proletariaatin kannalla. Se tahtoo näyttää, että se on kaikkea sotaa vastaan, että omistavien luokkien, joilla valta vielä on, järjestämät joukkomurhajaiset eivät sen keskuudessa mitään myötätuntoa saa. Se tahtoo näyttää työläisraukoille, jotka vielä porvariston talutusnuorassa kulkevat, mitä ajattelee sodasta luokkatietoinen työväestö ja se tahtoo avata luokkatiedottoman työväestön silmät näkemään, mitä on sota, mitä isänmaallisuushumpuuki ja mihin näillä työväestöä omistava luokka johtaa tahtoo.

Tässä tarkoituksessa panevat koko maailman järjestäytyneet työläiset ensi sunnuntaina toimeen mielenosoituksia sotaa vastaan. Suomenkin työläiset silloin yhtyvyvät yht’aikaa toveriensa kanssa kaikissa maissa lausumaan tuomionsa porvarien oman voittonsa vuoksi järjestämistä teurastuksista. Silloin kokoontuvat joukolla myöskin nuorisoliittolaiset, sosialidemokratian nuori kaarti, sillä tämä asia on juuri sen nuorison asioita, kokoontukaat pojissa ja tytöissä ja vetäkää mukanne vielä järjestymätönkin osa työläisnuorisoa.

(Työläisnuoriso 44/1911)

K. S.: Porvarillisten maailmanrauhanharrastukset

Viime maanantainen Hufvudstadsbladet sisälsi seuraavan lyhyen uutisen:

Kapteeni G. Fraser piti uusmaalaisessa osakunnan talossa uuden rauhanesitelmän, jolloin puhuja käytti tilaisuutta konstateeraukseen sen omituisen tosiasian, että useat Italian tunnetuimmista rauhanystävistä nyt ovat rauhanaatteen pettäneet ja puolustavat sotaa Turkkia vastaan. Että rauhanvaatimus kuitenkin itse kansan keskuudessa on voimakas, sitä todistaa sosialidemokratien vastalause Tripolin anastusta vastaan.

Ylläoleva puhuu itse puolestaan. Se vaan todistaa meidän usein uusitun väitteemme, että porvariston rauhanintoilu on paljasta narripeliä, jota kansan suuren enemmistön silmien sumentamiseksi harjoitetaan, mutta että innokkaimmatkin porvarilliset ”rauhanystävät” ovat valmiit ”aatteestaan” luopumaan milloin on kysymyksessä oma tai omistavan luokan etu.

Meidän rauhanintoilijamme ovat nyt muka ihmettelevinään italialaisten ”aateveljiensä” menettelyä ja lähettelevät innostuneita kirjeitä ja protesteja kansainväliselle ”rauhantoimistolle” Berniin. Ja kuitenkin he aivan hyvin ymmärtävät Italian porvarien menettelyn ja tietävät, että taloudellisten etujen edessä vaikenevat kaikki porvarien periaatteet, eikä silloin kuumintakaan ”rauhanystävää” kammota joukkoteurastuksien, murhapolttojen ja kaiken muun sodan mukanaan tuoman kauhuuden edistäminen. Porvarien rauhanharrastukset ovat ja tulevat edelleen olemaan samaa maata kun heidän muutkin edistysharrastuksensa: niitä kannatetaan niin kauan, kun ne eivät ole haitaksi kapitalistiselle riistolle. Mutta heti kun nämä ”periaatteet” alkavat käydä vaivaksi, heitetään ne nurkkaan kuin kuluneet ryysyt.

*

Suomalaisten ”rauhanystävien” oli pakko tunnustaa, että vain sosialidemokratit todenteolla rauhanasiaa ajavat, että järjestynyt työväestö järkähtämättä sotaa vastustaa. Se ei estä heitä, tietenkään, edelleenkin ajamasta asioita omalla, tuloksettomalla tavallaan ja tuomitsemasta sosialidemokratien muka liian jyrkkää antimilitarismia. Kun kerran asiaa on ryhdytty ajamaan siinä mielessä, että siitä mitään tuloksia ei saa tulla, silloin on, tietysti, tuloksellinen, hedelmällinen antimilitaristinen toiminta vahingollista ja vastustettavaa.

(Työläisnuoriso 45/1911)

S. P. Kähmi Kirjasto

V. V. B.: Porvarillinen rauhanhumbuuki

Seuraava nimimerkillä julkaistu tiukkasanainen teksti ilmestyi Suomen Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton (SSN) äänenkannattajan Työläisnuoriso -lehden 6. numerossa vuonna 1911. Siinä kirjoittaja yhtäältä tekee selväksi proletaarisen antimilitarismin lähestymistavan rauhankysymykseen – militarismia ja kapitalismia ei voi erottaa toisistaan – ja toisaalta arvostelee rajusti porvarillisia rauhanliikkeitä, jotka keskittyvät hallitusten välisen diplomatian korostamiseen.

Militarismista, sotalaitoksesta, on vallitsevan omistusjärjestelmän aikana vähitellen tullut se mahtava valtiollinen ja yhteiskunnallinen tekijä, jollainen se nykyään on. Kapitalismi tarvitsee sitä yhtä välttämättömästi kuin ihminen tarvitsee ruokaa, ilmaa ja vaatteita. Se ei tule toimeen ilman sitä ja militarismin kukistuminen merkitsee koko nykyisen omistusjärjestelmän tuhoa.

Ensiksikin tarvitsee nykyinen suurtuotanto välttämättömästi militarismia hankkiakseen yhä paisuvalle tavaratuotannolle kauppapaikkoja oman maan rajojen ulkopuolella sekä niiden turvaamiseksi muiden maiden kapitalistien valloitushalulta. Tämä on sitä, jota sanotaan varustautumiseksi ”ulkoista vihollista” vastaan. Kaikkien teollisuusmaiden kapitalisteja elähyttää sama harrastus: myydä tavaroita muihin maihin mahdollisimman paljon ja estää muiden maiden kapitalisteja tunkeutumasta omille markkinapaikoille. Tällöin tulee kunkin maan kapitalisteille kysymykseen varustatutua niin hyvin, että kauppa ulkopuolella oman maan rajojen saisi häiritsemättä jatkua, että toinen ei saisi tunkeutua omille siirtomaille. Tästä on ollut seurauksena kerrassaan mieletön varustautumiskiihko. Jokainen koettaa päästä toistaan edelle murha-aseitten hyvyyteen ja armeijan mieslukuun nähden, voidakseen, jos mahdollista, sopivan tilaisuuden sattuessa anastaa jonkun tavaroitten menekille otollisen siirtomaan. Koko ulkonaisen militarismin tarkoituksena näinmuodoin on yksinomaan markkinapaikkain hankinta kapitalisteille ja niiden suojeleminen.

Toiselta puolen tarvitsee kapitalismi sotalaitosta ”sisäistä vihollista”, s.o. työväenluokkaa vastaan, jonka yhä kurjistuva asema, työttömyys, elintarpeiden kallistuminen ja huutava sorto pakottavat tuontuostakin nousemaan riistäjiään vastaan. Tätä yhteiskunnan ”levotonta ainesta” kurissa pitääkseen tarvitsee kapitalismi aivan välttämättömästi aseellista voimaa. Muussa tapauksessa sen päivät pian olisivat luetut.

Näin on militarismista tullut kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän paras tuki ja välttämätön elinehto sen säilyttämiselle. militarismin tuho merkitsee kapitalismin vallan loppua ja päinvastoin. Niin kauan kun kapitalismilla on käytettävänään uskollinen, aseellinen turvajoukko, niin kauan sen valta järkähtämättömästi seisoo, vaikkapa taloudelliset edellytykset sen olemassaololle jo olisivat hävinneet.

Tähän perustuu sosialidemokratian antimilitarismi. Se hyökkää militarismin kimppuun hyvin tietäen sen tärkeyden kapitalistisena voimakeinona, se taistelee sitä vastaan voidakseen heikentää yhtä vallitsevan järjestelmän pääpylvästä, kuvittelematta voivansa sitä hävittää nykyisen omistusjärjestelmän aikana, vaan jouduttaakseen molempien häviötä, militairmin kukistumista kapitalismin kera.

Mutta itse porvaristokaan ei kovin lempein silmin katsele sotalaitosta, vaikkakin se nykyiselle järjestelmälle on aivan välttämätön. Ne hirveät kustannukset, jotka välttämättömästi kilpavarustelusta johtuvat alkavat jo arveluttaa itse järjestelmän kannattajiakin. Vaikkapa työväestö ne monet tuhannet miljoonat, mitä militarismi vuosittain nielee, saakin pääasiassa maksaa ja täten sekä itse takoo että kustantaa omat kahleensa, ei tuollaisten summien vuosittainen sotalaitokseen siirto voi olla vaikuttamatta minkä maan talouteen tahansa ja vaikeuttamatta teollisuuden vapaata kehitystä. Omistava luokka on joutunut mitä ikävimpään ristiriitaan: sotalaitos ja kilpavarustelu on välttämätöntä, mutta niiden kustannukset ovat mitä arveluttavimmat maan taloudelle.

Tämä merkillinen ristiriita on pannut monen joutilaan porvaristolaisen vakavasti ajattelemaan sotilasmenojen vähentämistä ja yleistä aseistariisumista. Niiden päähän, joilla sotalaitoksesta ja siirtomaapolitiikasta on jotakin hyötyä – suurkapitalistien – ei pälkähdäkään moisia hullutuksia, että sotalaitos voitaisiin hävittää ja panna toimeen aseidenriisuminen. Mutta he antavat toisten puuhata ja siten on vähitellen maailmanrauhan aatteesta tullut joutilaalle yläluokalle ja varsinkin sen laiskoille naisille ”hieno” harrastuksen esine, ajankuluke, jonka avulla voi helposti saada nimensä kuuluisaksi. Tämän, niinkuin monen muun samanlaisen herraskais-”aatteen” ajamiseksi on muodostunut maailmanliitto, jonka päämääränä on aseiden riisuminen ja keinona sen saavuttamiseksi – hallitsijoiden pokkuroiminen ja kirjallinen agitatsioni.

Tästä aatteesta on, juuri siksi, että sen kannattajiin kuuluminen on ”hienoa”, tullut sellainen muotiasia, joka kannattajiinsa lukee valtiomiehiä, kirjailijoita, vieläpä – hallitsijoitakin. Pidetään kongresseja, joissa varsin vakavasti keskustellaan aseiden riisumisesta, ollaan ihastuneita, jos joku hirmuvaltias, joka kaikkein kipeimmin valtansa tukemiseksi tarvitsee voimakasta militarismia, jos tällainen tyranni puuhaa kansainvälisiä – oikeammin hallituksien välisiä – rauhanneuvotteluja, s.o. luullaan yhden pääskysen, vielä kurjan varpusenkin tuovan kesää. Nähdään suunnattomat sotavarustelut, joita hallitukset eivät yritäkään vähentää, nähdään kurjuutta ja hätää, tiedetään, että samat kruunupäät ja valtiomiehet, jotka juhlapuheissa kauniisti puhuvat rauhasta, ovat suurimpia sortajia ja verenhimoisia pyöveleitä, nähdöään ja kuullaan tätä joka päivä ja kuitenkin uskotaan saatavan jotakin aikaan juuri näiden miesten avulla, miesten, joille sotalaitos on elinehto. Ei tule kenellekään mieleenkään iskeä pahan juuriin, sinne minne tulisi iskeä – kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän perustuksiin.

Turhaa työtä tekevät porvarilliset rauhanmiehet – lienevätkö milloinkaan totta tarkoittaneetkaan. Sotavarusteluhulluus kasvaa vuosi vuodelta, eikä suinkaan siitä loppua tee hurskaat toivomukset ja lammasmainen ruikutuskirjallisuus. Aktiivinen työ sotalaitosta vastaan, agitatsiooni sotaväen keskuudessa, agitatsiooni syvien rivien keskuudessa ja ennen kaikkea tarmokas työ vallitsevaa omistusjärjestelmää vastaan, siinä aseet, jotka yksin tepsivät militarismiin niinkuin ne tepsivät kapitalismiin. Työväenluokka, kerran kukistaessaan valltisevan järjestelmän, kukistaa myöskin militarismin ilman laimeasilmäisten rauhanrukoilijain apuakin ja heidän vastustuksestaan huolimatta.

S. P. Kähmi Kirjasto

Wilhelm Liebknecht: Vallankumouksen sotilas

Wilhelm Liebknecht (1826 – 1900) oli saksalainen vallankumouksellinen sosialidemokraatti ja yksi Saksan sosialidemokraattisen puolueen perustajista yhdessä August Bebelin kanssa.

Periaatteellisesta internationalistisesta vastustuksestaan ​​Saksan imperialismia kohtaan ​​Saksan-Ranskan sodassa vuosina 1870-71 Liebknecht joutui Leipzigissa syytteeseen maanpetoksesta, jossa hän piti toukokuussa 1872 kuuluisan puheensa vakaumustensa ja kunniansa puolustamiseksi.

Liebknecht todettiin syylliseksi ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, jonka jälkeen hänet valittiin Saksan valtiopäivien edustajaksi.

Minä olen sitä, mitä olen aina ollut. Monella tapaa olen kehittynyt, mutta pohjimmiltaan pidän kiinni samoista näkemyksistä kuin 22 vuotta sitten. Tunteissani, yksittäisten ihmisten ja asioiden arvioinnissani olen usein erehtynyt; lopputulokseni, tavoitteeni, yleisen elämänkatsomukseni suhteen olen tullut yhä lujemmaksi. En ole se alentunut seikkailija, joksi panettelijani haluaisi minut tehdä. Hyvin varhain elämässäni poltin laivani takanani ja olen siitä lähtien työskennellyt keskeytyksettä periaatteideni puolesta. En ole koskaan tavoitellut omaa henkilökohtaista etuani; aina kun minun on täytynyt valita omien etujeni ja periaatteideni välillä, en ole koskaan epäröinyt uhrata etujani.

Jos olen nyt köyhä mies hirvittävien vainojeni jälkeen, se ei ole häpeäni – olen ylpeä siitä; se on kaunopuheisin todistus poliittisesta kunniastani. Ja sanon jälleen: en ole ammattimainen salaliittolainen: en ole kumouksellisen toiminnan vaeltaja. Mutta minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kutsutte minua vallankumouksen sotilaaksi.

Kaksinkertainen ihanne on inspiroinut minua varhaisimmista vuosistani lähtien: vapaa, yhdistynyt Saksa ja työväenluokan vapauttaminen, eli luokkavallan lakkauttaminen, joka vastaa ihmiskunnan vapauttamista. Tämä kaksoistavoite on ollut kaikkien energiani inspiraationa, ja taistelen molempien näiden tavoitteiden puolesta niin kauan kuin minussa on henkäys. Velvollisuuteni vaatii sitä.

Myös oikeuden puheenjohtaja loukkaantuu puheeni viimeisestä kehotuksesta: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” Mitä nämä sanat tarkoittavat? Ne tarkoittavat: te työläiset etelässä ja idässä, pohjoisessa ja lännessä, kaikkialla maan pinnalla, kaikki te väsyneet ja kuormien uuvuttamat, te syrjäytyneet ja onnettomat, joille ei ole sijaa yhteiskunnan pidoissa, te, jotka luotte otsanne hiessä toisten nauttimia rikkauksia, pyydän teitä tunnustamaan sen tosiasian, että huolimatta teitä erottavista kansallisista raja-ajoista, asianne on kaikkialla sama, ahdinkonne kaikkialla samojen syiden seurausta ja että siksi kaikkialla tarvitaan samoja keinoja kurjuudenne lopettamiseksi; heittäkää siis syrjään kansalliset ennakkoluulot, jotka ovat tähän asti pitäneet teidät erillään yhteisten vihollistenne eduksi ja omaksi suureksi vahingoksenne vihamielisissä leireissä ja usein veljesmurhassa; Yhdistäkää itsenne ihmiskunnan ja työn rakkauden lipun alle, täynnä jaloa intoa, tietoisina ylevästä yhteisestä päämäärästä, saman armeijan eri osastoina, yhden suuren ihmiskunnan yksittäisinä lenkkeinä, yleisen vapautuksen työssä! Kuka uskaltaa tuomita niin suurenmoisen ja maailmaa pelastavan tavoitteen?

Elämme maassa, jossa kristinusko on valtionuskonto; kohtaamme tuomareita ja valamiehistöä, jotka hyväksyvät kristinuskon; eikö Kristus itse perimätiedon mukaan puhutellut itseään pääasiassa köyhille? Eikö kristinuskon tärkein ansio, sikäli kuin sitä ei ole alennettu epäpyhien kansallisten ja luokkapäämäärien palvelukseen, ole se, että se murskasi heprealaisten ahdasmielisen nationalismin ja korvasi sen universaalin ihmisyyden ajatuksella, eli nykyaikaisin sanoin internationalismin periaatteella? En halua kenenkään ajattelevan, että olen kristitty – mutta valtiolla, yhteiskunnalla, joka kutsuu itseään ”kristityksi”, ei todellisuudessa ole oikeutta heittää kiveä kohti pyrkimyksiä, jotka ovat sopusoinnussa kristinuskon perusopetusten kanssa ja joiden tavoitteena on kaikkien näiden opetusten toteuttaminen, niiden kääntäminen tyhjistä sanoista todelliseksi elämäksi.

Ja – unohtaen kristinuskon aiheen – eikö koko ihmiskunnan kehityksen suunta ole kansainvälinen evoluutiossaan? Kauppa, teollisuus, taide, tiede ovat kansainvälisiä, kosmopoliittisia. Jokainen edistyksellinen askel kaupassa, teollisuudessa, taiteessa ja tieteessä merkitsee kansallisen periaatteen tappiota, kansainvälisen periaatteen voittoa. Vain se, jolla on intressi olemassa olevien pahuuksien säilyttämiseen, vain se, joka on ihmiskunnan edistyksen vastustaja, voi olla vihamielinen internationalismin periaatteelle, voi tuntea itsensä uhatuksi tämän periaatteen edessä. On täysin toivoton yritys yrittää vastustaa internationalismia. Kansainvälinen periaate on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta, ja vaikka sitä parjattaisiin, vangittaisiin ja tuomittaisiin sotilastuomioistuimissa, se astuu esiin jokaisesta tulisesta kasteesta puhdistettuna ja vahvistuneena ja jatkaa voittoisaa kulkuaan ympäri maailmaa. Mutta ne, jotka vastustavat tätä periaatetta, lausuvat oman tuomionsa; ja jokainen, joka julistaisi pyrkimyksemme maanpetokseksi nykyistä valtiota vastaan, todistaisi vain näkemyksemme oikeellisuuden puolesta, nimittäin että ihmiskunta ei voisi täyttää kohtaloaan muuten kuin yleismaailmallisessa tasavallassa ja että kansojen onnellisuus ja rauha ovat ristiriidassa monarkioiden jatkuvan olemassaolon kanssa.

Halveksin vihollistemme hyökkäyksiä ja panetteluja. Pidän niitä kunniana itselleni ja sitä, että koko feodaalinen, klerikaalinen ja porvarillinen lehdistö nyt heittää mutaa päällemme, pidän todisteena siitä, että olemme oikealla tiellä, että iskumme ovat osuneet perille…

Vallankumouksen päivinä diktatuuri on välttämättömyys, mutta ei yksittäisen yksilön diktatuuri; silloin olemme kerhon, kansan, työläisten diktatuurin alaisuudessa, kuten Ranskassa vuonna 1793. Se, joka haluaa tehdä itsestään yksilödiktaattorin, voi saada osakseen pelkän naurun rauhallisina aikoina, kuten Lassalle aikoinaan asian ilmaisi; mutta vallankumouksen päivinä hänet viedään ulos ja ammutaan.

S. P. Kähmi Kirjasto

Ukrainan mobilisaation erityispiirteet

Seuraava on käännös Ukrainan työväenrintama RFU:n verkkosivuilla ilmestyneestä laajasta sotilasvärväystä käsittelevästä teksistä.

Ironiseen sävyyn kirjoitettu, runsaasti lähteistetty artikkeli tarjoaa yksityiskohtaisen katsauksen pakkovärväykseen liittyvistä laittomuuksista, korruptiosta ja terrorista Ukrainassa – sekä spontaanista liikkeestä, joka on noussut sitä vastaan.

Johdanto

”… Ja kaksituhatta vuotta – sotaa,
sotaa ilman mitään erityistä syytä…”

Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti on jatkunut jo viisi vuotta, eikä loppua näy. Koko tämän ajan, sodan kauhujen lisäksi, tavallista ihmistä on vaivannut toinenkin ilmiö – mobilisaatio. Kehotamme lukijaa muistelemaan, miten tämä tapahtui ja mikä johti meidät nykyisiin tapahtumiin. Ukrainan valloitussodan alkaessa viranomaiset alkoivat aktiivisesti mobilisoida kaikkia käytettävissä olevia resursseja, mukaan lukien henkilöstöä.

Maaliskuussa 2021 annetulla asetuksella nro 154 määrättiin vanhojen sotilasrekisteröinti- ja värväystoimistojen muuttaminen uusiksi alueelliseksi värväys- ja sosiaalitukikeskuksiksi [TCC ja SP] (nimi, joka kuulostaa äärimmäisen ironiselta niiden toiminnan huomioon ottaen). Aluksi tämä uudistus ei kuitenkaan muuttanut mitään ”neuvostoliittolaisten” sotilasrekisteröinti- ja värväystoimistojen toiminnassa; itse päätös vaikutti pikemminkin yhdeltä budjettivarojen kavallukselta nimenmuutoksen kautta. Venäläisen pääoman eteneminen kuitenkin toi mukanaan muutoksia jälleen yhden korruptoituneen suunnitelman toteuttamiseen. Mobilisaatio julkistettiin 25. helmikuuta 2022. Sen mukana käynnistettiin uudelleen Ukrainan sotilaskoneiston ruostunut moottori ja ”uudistetut” TCC:t, huolimatta länsimaisten kumppaneiden vakuutteluista valtiollisuuden väistämättömästä romahduksesta ja vastarinnan turhuudesta.

Todellisuudessa, osittain Moskovan johdon tyhmyyden ansiosta, Kiova onnistui torjumaan ensimmäisen ”Drang nach Westen” -hyökkäyksen. Tämän jälkeen seurasi ensimmäinen umpikuja, joka pakotti kaksi vastakkaista osapuolta tehostamaan ei niinkään sotilaallisia toimia kuin mobilisaatiopyrkimyksiä monivuotista juoksuhautaa varten. Ja tämä ”teknologinen umpikuja” pakotti pääoman mobilisoimaan paitsi ihmisiä myös yrityksiä.

Tietojen mukaan sotilassektori on kasvanut merkittävästi, kun taas siviilisektori on supistunut, mikä osoittaa maamme siirtymistä sotakuntoiseen asentoon. Tässä artikkelissa tarkastelemme Ukrainan mobilisaation todellisuutta yksityiskohtaisesti, vaikka osa alla olevasta aineistosta saattaa soveltua myös Venäjän puolelle, tosin tulevaisuudessa. Tämä kannattaa kuitenkin pitää mielessä.

Torjuttuaan voitokkaasti hyökkääjän hyökkäyksen Ukrainan puoli lähetti satojatuhansia aseistettuja ja järjestäytyneitä miehiä taistelukentälle ainakin säilyttääkseen entisen rajalinjan. Kiovan mobilisaatiopotentiaali on huomattavasti pienempi kuin Venäjän, ja lisäksi kansallismielisen kiihkon laantuessa ja haluttomuuden vuoksi ”kuluttaa” itsensä taisteluihin Ukrainan pääoman etujen puolesta sen inhimilliset resurssit ehtyivät. Kermanytšit joutuivat turvautumaan väkivaltaiseen asevelvollisuuteen, mikä on nyt johtanut kauhistuttaviin välikohtauksiin ja traagisiin seurauksiin.

TCC:n upseerien käyttämien menetelmien arsenaaliin kuuluu fyysinen ja henkinen väkivalta, uhkailu varusmiehiä ja heidän perheitään kohtaan; pahoinpitely, nöyryytys, kidnappaukset julkisesti ja usein ilman todistajia; kidutus värväyskeskuksissa ja jopa murhat. Kaikesta tästä on tullut todellisuutta, henkilökohtainen helvetti tavallisille ihmisille, maanmiehillemme, jotka ovat joutuneet pääoman palveluksessa olevien ”ihmismetsästäjien” verkkoihin.

Seuraavaksi tarkastelemme yksityiskohtaisemmin nykyaikaisia ​​vastakkainasettelun muotoja. On huomattava, että tällaisia ​​tapahtumia tarkasteltaessa kaiken tämän laittomuuden lähde usein unohdetaan: kyseessä eivät ole Venäjän federaatiosta tulevat hyökkääjät tai paha Putin, vaan omat pomomme sekä yritysten ja yhtiöiden omistajat – lyhyesti sanottuna pääoma. Yleiseen tietoisuuteen on jo vakiintunut perusteltu käsitys, että TCC:n upseerien menetelmät muistuttavat joiltakin osin Kolmatta valtakuntaa ja että kansanviha kohdistuu perinteisesti näihin rivi-”ihmismetsästäjiin”. Mutta paholainen piilee yksityiskohdissa: kaiken pahan lähde ovat ne, jotka antavat käskyt. Kehotamme lukijaa muistamaan tämän voidakseen diagnosoida oikein, mitä tapahtuu.

Tilanne rintamalla ja armeijassa

Miksi ”inhimillinen” mobilisaatio antoi tietä TCC & SP -esikunnan harjoittamalle raa’alle terrorille, ja minne ovat kadonneet eurooppalaiset arvot, joita puolustimme Venäjän federaation barbaarisilta ”örkeiltä”? Näihin kysymyksiin vastaamiseksi meidän on tarkasteltava nykyistä sotaa taaksepäin.

Täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa Ukrainalla oli 4,5 kertaa vähemmän joukkoja kuin Venäjällä. Venäläisten joukkojen nopean etenemisen jälkeen sodan ensimmäisinä kuukausina ja niiden myöhemmän vetäytymisen – niin sanotun ”hyvän tahdon eleen” – näytti mahdolliselta pysäyttää hyökkääjä. Tämän vahvisti syksyn 2022 vastahyökkäys, joka johti merkittävän osan Harkovan alueesta vapauttamiseen, Hersonin alueen oikean rannan osan ja useiden muiden alueiden hallinnan valtaamiseen. Kaikki ei ole huonoa: on onnistumisia, ajamme hyökkääjän pois! Kesän 2023 vastahyökkäys, jota oli paljon toivottu, päättyi kuitenkin epäonnistumiseen.

Joidenkin taktisten onnistumisten jälkeen rintaman taistelut siirtyivät asemiin. Kesän vastahyökkäyksen epäonnistumista voidaan pitää käännekohdana, jolloin rekryyttien ja vapaaehtoisten määrä väheni, yhteiskunta menetti merkittävästi optimismiaan ja luottamustaan ​​hallitukseen (tämän syitä käsitellään jäljempänä) ja sota määriteltiin pitkittyneeksi kulutukseksi.

Suuret tappiot, valtava henkilöstön kysyntä ja henkilöstön täydentämisen hidastuminen samalla, kun yhä harvemmat ihmiset ovat halukkaita liittymään vapaaehtoisesti asevoimiin, vaativat kovempia mobilisointimenetelmiä.

Vaikka konfliktin osapuolet eivät paljasta sodanaikaisia ​​todellisia tappioita, kolmansien osapuolten arvioiden analyysi paljastaa kauhistuttavan kuvan: suuri määrä uhreja sekä sotilaiden että siviilien keskuudessa. Äskettäisessä haastattelussa virkamies arvioi tappioiden määräksi 55 000; helmikuussa 2025 hän puhui 46 000:sta ja vuotta aiemmin 31 000:sta. Trump kuitenkin totesi vuoden 2025 alussa, että Venäjän tappiot olivat 800 000 ja Ukrainan 600–700 000.Avoimiin lähteisiin perustuva vapaaehtoisprojekti UALosses on laskenut nimilistan – 97 869 ihmistä kuoli toukokuun 2026 alkuun mennessä. Nämä luvut ovat lähes kaksi kertaa korkeammat kuin Zelenskyin mainitsemat luvut. Ja tämä on vain laskettu luku; todellisia lukuja voidaan vain arvailla sodan jatkuessa. Kuinka monta lisää löydetään ja kirjataan, ei tiedetä.

”Kadonneiden henkilöiden” ongelma on jo mainittu erillisessä viestissä; jopa tässä tapauksessa hallitus osoittaa ”kansallista sitoutumistaan”. On myös syytä mainita, että amerikkalainen ajatushautomo CSIS arvioi Ukrainan ja Venäjän yhteenlasketut tappiot täysimittaisen sodan alusta lähtien. ”Raportin mukaan Ukrainan tappiot vaihtelevat 500 000:sta 600 000:een kuollutta, haavoittunutta ja kadonnutta. Ukrainan sotilasuhrien määrän arvioidaan olevan 100 000–140 000”, he kirjoittavat.

Kun sotilashenkilöstöä kuolee, kuolee myös siviilejä, jotka joutuivat etulinjan alueelle tai jotka joutuivat kranaattitulen uhreiksi. Voi vain arvailla, kuinka moni kuoli sähkö- ja lämpökatkosten vuoksi. Joillekin apu ei koskaan saapunut, tai jos saapui, se oli liian myöhäistä. Tähän sisältyvät kaikki ne, jotka eivät kuolleet luotien, sirpaleiden tai romun seurauksena, vaan jotka jäivät huomaamatta iskujen jylinän, rakettien äänen ja kaaoksen keskellä.

Kuten sotilas- ja siviilikuormien kohdalla, on syytä huomata, että tiedot kattavat vain Ukrainan hallitseman alueen. Ei tiedetä, kuinka monta muuta kuollutta löydetään etulinjasta ja hallitsemattomilta alueilta. On kauhistuttavaa ajatella, kuinka monta muuta ihmishenkeä sota vaatii. Ylivoimaisesta sotilaallisesta voimastaan ​​huolimatta Venäjän joukot eivät ole saavuttaneet merkittävää menestystä hyökkäysoperaatioissa, vaan ovat saavuttaneet vain taktisia edistysaskeleita. Samaan aikaan taistelut ovat olleet kiivaita jo viidettä vuotta peräkkäin.

Vuoden 2026 alussa Venäjä hallitsee 19,25 % Ukrainan alueesta; Donetskin aluetta ei ole täysin turvattu, huolimatta Venäjän pääoman ilmoittamasta tavoitteesta. Lopputuloksena on pitkä ja armoton teurastus, kun taas ”tehokkaat johtajamme”, joilla on kyyninen asenne meitä, tavallisia ihmisiä, kohtaan, jatkavat pelejä, jotka aiheuttavat tuhoa ja ihmishenkien menetyksiä.

Kuten aiemmin mainittiin, Ukrainan yleinen mobilisaatio alkoi Venäjän armeijan hyökkäyksellä Ukrainan alueelle 24. helmikuuta 2022. Venäjän armeijan hyökkäyksen ja vastahyökkäysten hillitsemiseksi valtio tarvitsee merkittäviä resursseja, mukaan lukien henkilöstöresursseja. Vankilarekrytoinnin ja värväyksen lisäksi, josta on tullut Venäjällä ensisijainen menetelmä mobilisaatiokampanjan epäonnistumisen jälkeen, he ovat päättäneet painottaa suuria maksuja puolustusministeriön kanssa tehtävistä sopimuksista.

Mobilisoitujen ihmisten määrä sekä Ukrainassa että Venäjällä on noin 30 000 ihmistä kuukaudessa . Jotkut lähteet raportoivat suurempia lukuja, toiset pienempiä lähteestä ja ajanjaksosta riippuen. Joka päivä, kuukausi ja jopa vuosi yhä useammat ihmiset joutuvat tähän pyörteeseen, monet peruuttamattomasti. Kuten näemme, ihanteellinen skenaario, jossa koko kansakunta nousee puolustamaan kotimaataan vihollisen hyökkäykseltä ja ponnistelujaan säästämättä, omistaa kaikki voimansa ja henkensä valtion itsenäisyyden ylläpitämiseen, ei ole ilmeinen. Loppujen lopuksi ne, jotka aiemmin palvelivat asevoimissa kauan sitten, osallistuivat suoraan sotaan. Vilpittömästi vakuuttuneina aseiden tarttumisen tarpeesta, selkeällä kuvalla mustavalkoisesta, hyvästä ja pahasta mielessään, he menivät vapaaehtoisesti rintamalle ensimmäisinä päivinä ja kuukausina, käytettyään loppuun isänmaalliset mobilisaatioresurssinsa. Harva vapaaehtoinen allekirjoitti sopimuksia. Useimmat kutsuttiin sotaan, ja tämän ryhmän mobilisaatio jatkuu edelleen, sillä sotilaallinen konflikti on edelleen aktiivisessa vaiheessaan ja mediassa pyörivä ”sopimus” on edelleen vaikeasti tavoitettavissa.

Miksi iskulausetta ”Kaikki rintamalle, kaikki voiton puolesta!” ei toteuteta? Miksi Ukrainan asevoimien uhrit pakotetaan korvaamaan voimalla vapaaehtoisuuden sijaan? Miksi ”bussifikaatio” on noussut ”vuoden sanaksi” uudissanojen sanakirjassa? Miksi sosiaalisessa mediassa on niin paljon videoita ”kansankaappaajien” laittomuuksista TCC:ssä, ja on olemassa jopa omat Telegram-kanavat, jotka on omistettu mobilisaation aikaisen laittomuuden raportoinnille? Miksi niin monet ihmiset yrittävät poistua maasta keinolla millä hyvänsä, myös sellaisilla, joihin liittyy hengenvaara? Loppujen lopuksi, miksi tilanne rintamalla heikkenee?

Syyt ovat, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, jopa sodan aikana; taas yksi kansan palvelija ostaa kartanon kaukana isänmaasta ja kansasta; tai esimerkiksi kotimaa päättää päästä eroon ”neuvostoperinnöstä” lompakollaan, minkä seurauksena sen isänmaallinen väärennös ruostuu vuotta myöhemmin. Samaan aikaan jotkut laskevat pennejään, kun taas valtio ei kiirehdi tukemaan.

On myös syytä muistaa, että rintaman ankarasta tilanteesta, vaikeasta puolustuksesta, armeijan henkilöstöpulasta (ja muista asioista) ja rotaatioiden puutteesta huolimatta ”suuret” komentajat järjestivät uhkapelin, joka päättyi katastrofiin. Tämän seurauksena nousi paljon meteliä, mutta todellisia syyllisiä ei koskaan rangaistu.

Kuten ymmärrätte, prioriteetit eivät ole työväen eduksi. Uutisia korruptiosta, humanitaarisen avun varastamisesta ja niin edelleen nousee jatkuvasti pintaan. Olemme varmoja, että lukija on kuullut tästä useammin kuin kerran. On kuitenkin syytä huomata, että tärkeää ei ole niinkään varkauksien tosiasiat, vaan niiden myöhempi tulkinta ja yritys tunnistaa tapahtumien syyt. Saatamme erehtyä arvioissamme, tai joku saattaa yrittää tyrkyttää meille (tahallisesti tai naiivisti) vääriä käsityksiä.

Tämän päivän kauhistuttavat tapahtumat eivät ole ennenkuulumattomia, mutta niiden mielissä, jotka kokevat omakohtaisesti kansan palvelijoiden ”rakkauden ja huolenpidon”, herää kapinallisia ajatuksia yhteiskunnan heterogeenisyydestä ja jakautumisesta hallitsevien ja hallittavien välillä. Jälkimmäiset ovat samanaikaisesti resurssi, jonka kautta kansan palvelijat saavat voittoa, ja väline, jota he käyttävät herruutensa ylläpitämiseen.

Iskulausetta ”Miksi ei rintamalla?” edistetään ensisijaisesti siksi, että ulkomaiset isännät ”Mordorista” ovat saapuneet ja uhkaavat ottaa vallan ja omaisuuden paikallisilta herroilta. Eikä tällaista lopputulosta voida sallia, koska tavallinen ihminen (orja) on velvollinen taistelemaan (orjan) asemastaan ​​puolustaen herraansa ulkomaisilta isänniltä.Siksi – eteenpäin, rintamalle, ”vapauden ja itsenäisyyden” nimissä! Antakaa henkenne kansan palvelijoiden puolesta, jotta he ja heidän lapsensa (tulevat isännät) eläisivät hyvin.

Samaan aikaan tärkeät ihmiset katselevat karttoja, piirtävät viivoja ja väittelevät tämän tai tuon siirtokunnan kielestä, siitä, mikä oligarkki hyötyy seuraavasta tehtaasta ja millä valuutalla: hryvnioissa, ruplissa vai kenties jopa dollareissa, olettaen, että se selviää pommituksista. Tuleeko rauha kolmen päivän kuluttua, viikon, kuukauden kuluttua vai syyskuun loppuun mennessä…

”Mikä on homman nimi? Milloin tämä pirun lihamylly loppuu?” sinä kysyt . Kuten Akhilleus sanoi elokuvassa Troija: ”Kuvittele, jos kuninkaat taistelisivat toisiaan vastaan ​​– mikä spektaakkeli se olisikaan.” Joskus tuntuu siltä, ​​että molemmilla puolilla olevat herrat, kuten muutkin ”rauhanturvaajat”, eivät kiirehdi lopettamaan veristä verilöylyä. Se tuntuu absurdilta: näin ei voi tapahtua; kuinka kauan tämä kauhu kestää?

Ongelmana on, että maailman suurimmat asevalmistajat hyötyvät sotien ja alueellisten jännitteiden keskellä, ja ”kansan palvelijat” itse ovat parantaneet taloudellista tilannettaan merkittävästi viime vuosina. Venäläiset ja ukrainalaiset Forbesin listat ovat osuvia. Kuka tahansa voi tutustua maamme varakkaiden ahdinkoon. Aluksi he saattavat olla surullisia nähdessään, kuinka heidän onnensa romahtivat sodan alussa ja sitten vähitellen toipuivat koettelemusten jälkeen. Voi vain olla heidän puolestaan ​iloinen.

Nälkäkuolema tai kuolema raunioiden alla ei ole uhka vallanpitäjille: he ovat kaukana taistelukentiltä ja juoksuhaudoista, aivan kuten heidän lapsensa ja sukulaisensa. Ehkä he voisivat esitellä itseään turvallisen välimatkan päästä PR-tarkoituksiin ja sanoa: ”Katsokaa, me olemme kanssanne, me olemme yksi kansa!”

Sodasta on tullut itsepintainen – tämä on uusi, kauhistuttava todellisuutemme. Molempien maiden taloudet ovat siirtyneet sotakuntoiseen tilaan, ja tavallisten kuolevaisten elämä huononee päivä päivältä. Pää”palvelija” ja hänen seurueensa pysyvät vallassa niin kauan kuin sota jatkuu, koska vaalit ”eivät ole enää hetken päästä”.”Läntiset kumppanimme” hyödyntävät tätä sotaa omiin tarkoituksiinsa tukemalla jompaakumpaa puolta: joskus he auttavat enemmän, joskus vähemmän; joskus he heiluttelevat sormeaan, joskus he yhtäkkiä vaativat pientä myönnytystä ”demokratian puolustamisesta diktaattorisilta hallinnoilta”.

Imperialismi on tällaista: markkinoiden, vaikutuspiirien ja resurssien uudelleenjakoa. Jospa tsaarit olisivat itse taistelleet sen puolesta… Mutta valitettavasti tavalliset ihmiset jatkavat toistensa tappamista heidän etujensa vuoksi. Tämän noidankehän katkaisemiseksi kaikkien työväestössä on selvästi ymmärrettävä luokkaidentiteettinsä – vasta silloin heillä on mahdollisuus ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä sen sijaan, että he luovuttaisivat sen niille, joille ylimääräinen hryvnia on arvokkaampi kuin ihmishenki. Toistaiseksi kohtalomme on tällaisten keinottelijoiden käsissä.

Muutokset mobilisaatioprosessissa

Kun etulinja vaati yhä enemmän maanmiehiämme teurastettavana ”lihana”, armeijan värväystoimistojen jonot väistyivät kaupunkien viidakossa tapahtuvien ihmisjahtien tieltä, ja mobilisaatio menetti lopulta sivistyneen ja laillisen asemansa.

Aluksi tukahduttaminen oli satunnaista: joissakin kaupungeissa ”valkoiset pakettiautot” keräsivät ajoittain miehiä ja veivät heidät lähimpiin armeijan värväystoimistoihin. Tuolloin ”ihmisjahdin” epidemia ei ollut vielä saavuttanut niin laajaa mittakaavaa, joten yhteiskunnassa oli yleistä selittää yksittäiset uutiset joko IPSO:n tai paikallisten virheiden ansioksi. Vapaaehtoisten reservi oli jatkuvasti hupenemassa. Huolimatta satunnaisista isänmaallisuuden purkauksista, sotilaskomissaareille ja Ukrainan hallitsevalle luokalle kävi selväksi, että mobilisaatiossa oli tarpeen muuttaa lähestymistapaa.

Verhovna Rada juhli voitonpäivää Kolmannesta valtakunnasta vuonna 2024 ottamalla käyttöön uusia sakkoja sotilasrekisteröinti- ja mobilisaatiomääräysten rikkomisesta. Valtion laskelma oli yksinkertainen: jos köyhille määrättäisiin ankaria sakkoja, miehet pakotettaisiin nääntymään nälkään juoksuhaudoissa sen sijaan, että he vaarantaisivat perheensä hengen. Muistutuksena, näiden sääntöjen rikkomisesta seuraa 17 000–25 500 hryvnian sakko, ja sakko voidaan määrätä useita kertoja. Maksamatta jättämisen tapauksessa valtio voi periä velan, jäädyttää tilejä, kieltää ajamisen tai jopa takavarikoida irtainta ja kiinteää omaisuutta.

Jumalaapelkäävän hallintomme unelmat kuitenkin murskautuivat sen oman byrokraattisen koneiston kehittymättömyyteen. Lisäksi postitse lähetetyt haasteet osoittautuivat taloudellisesti kannattamattomiksi. Kirjeiden ja paperin korkeat kustannukset sekä täydellinen kaaos mobilisaatioon oikeutettujen asuinosoitetietokantojen ylläpidossa tarkoittivat, että kustannukset ylittivät armeijan rekisteröinti- ja värväystoimistoon ilmoittautuvien miesten määrän.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että valtio olisi lopettanut ponnistelunsa tällä alueella. Tämän vahvistaa laki, jonka mukaan postitse lähetetyt haasteet eivät vaadi suoraa toimitusta vastaanottajalle. Tätä hetkeä voidaan kuitenkin pitää myös käännekohtana Ukrainan mobilisaation historiassa. Silloin viranomaiset ymmärsivät, että ”katujahdin” julistaminen olisi yksinkertaisempaa ja halvempaa kuin tuomioistuinten, sakkojen ja asianajajien kanssa asiointi, joita sakotetut ja estetyt alkoivat aktiivisesti palkata. Minibussien ja sotilaskomissariaattien määrä kaduilla ympäri maata alkoi kasvaa eksponentiaalisesti, ja niiden myötä syntyi erilaisia ​​​​ihmisten kiinniottojärjestelmiä.

Aluksi TCC ja poliisi yrittivät luoda vaikutelman laillisesta prosessista, vaikkakaan eivät kaikkialla ja eivät aina. Vaikka tällaisia ​​​​toimia on vaikea kutsua laillisiksi. Esimerkiksi laajalti käytetyssä järjestelmässä poliisi pysäyttää autoja. Asiakirjojen tarkastuksen varjolla kuljettaja joutuu etsintäkuulutetuksi, ja lähellä olevat TCC:n ja SP:n upseerit ottavat yhtäkkiä ohjat käsiinsä. TCC:n upseerit usein itse pysäyttävät kuljettajia asiakirjojen tarkastusta varten, vaikka heillä ei ole siihen valtuuksia.

18–25-vuotiaiden nuorten miesten mobilisoinnin osalta sotilaskomissaarit hyödyntävät aktiivisesti lain epäjohdonmukaisuuksia, kuten voitte lukea artikkelistamme. Lisäksi sotilaskomissaarit eivät epäröi rikkoa perustuslakia: he käyttävät peitetehtävänä joidenkin varusmiesten ajantasaisten tietojen puutetta ja yrittävät määrätä edellä mainittuja kohtuuttomia sakkoja. Tämä siitä huolimatta, että maamme perustuslaki määrää, että uudet lait eivät ole takautuvia, paitsi tapauksissa, joissa ne vapauttavat rangaistuksesta tai lieventävät niitä. Ja kirsikkana kakun päällä on syytä mainita massiivinen digitalisaatio, josta on tullut yhtä suuri epäonnistuminen ja josta on tullut taakka varusmiehille.

Konfrontaatio mobilisaation kanssa ja TCC:n sekä turvallisuusjoukkojen vastaus

Miten yleisö reagoi TCC:n ja valtiokoneiston edustajien terroriin ja laittomuuteen? Luonnollisesti tottelemattomuudella ja ”hiljaisella” taistelulla, usein yksilötasolla tai spontaaneilla, järjestäytymättömillä toimilla.

Silmiinpistävä esimerkki yleisön asenteista sekä TCC:n että SP:n laitoksia ja niiden työntekijöitä kohtaan on reaktio ohjusiskuihin heidän rakennuksiinsa kesällä 2025. Viranomaiset väittivät, että iskut olivat kirottujen rashistien tekemiä tarkoituksenaan heikentää lain urheiden palvelijoiden työtä. Mutta tavallisten ukrainalaisten reaktio oli täysin päinvastainen: varovaisesta hyväksynnästä iloon.

Tällainen ”palaute” on luonnollista ”uhreilta”, kun laitonta, mutta hallituksen hyväksymää ihmiskauppaa harjoittavia instituutioita murskataan palasiksi. Eikä kohteisiin kohdistuneiden iskujen koordinaattejakaan ole tyhjästä poimittu. Tämä on kuitenkin epävarma syy juhlintaan. Rakennusten tuhoaminen voi vain valikoivasti lamauttaa ”tappamiskoneiston”, mutta järjestelmä jatkaa toimintaansa. Tienristeyksien tarkastuspisteet eivät ole kadonneet, ja minibussit jatkavat kaupungin kaduilla ajamista etsien uusia uhreja.

Mutta hyökkäykset TCC:tä ja SP:tä vastaan ovat ulkoisia, ”vihamielisiä”. Entäpä kansan taistelu ”bussifikaation” suuntaan? Yksi sen muoto on yksilöiden asepalveluksen välttely byrokraattisen koneiston kautta – hyvä vanhanaikainen korruptio. Vallanpitäjät ovat huolissaan nykytilanteesta, sillä korruptio on haitallista koko kansakunnalle ja heikentää Jumalan valitseman valtiomme perustuksia! Mitä tavallisten ukrainalaisten pitäisi ajatella, jos hallitus ei salaile budjettivarojen kavallusta, länsimaisten kumppaneiden juoksuhautoja ja muita toimia?

Kuolema imperialistisen sodan lihamyllyssä voidaan välttää eri vaiheissa, ja ensimmäinen näistä on… TCC:n ja SP:n instituutiot yhdessä VLK:n kanssa! Näin ollen TCC:n työntekijät tarjoavat erilaisia ​​”palveluita”, aina palvelukseen kelpaamattomuuden väärästä väittämisestä vammaisuuden perusteella tapahtuvaan vapauttamiseen. Tällaisen ”palvelun” saamiseksi riittää mitätön 1 000 dollaria, mutta TCC:n säilyttämiseksi vahingoittumattomana tarvitaan peräti 30 000 ”ikivihreää presidenttiä”!

Tämä käytäntö luo kukoistavan liiketoiminnan, joka perustuu haluun välttää joutumasta tykinruoaksi. Haittapuolet alkavat heti alusta alkaen: kansalaiset, joiden on hankittava vaadittava vammaisstatus, estetään tästä mahdollisuudesta ”maksumuurin” vuoksi: joko maksa tai palvele Batkivštšynaa tasavertaisesti kaikkien muiden kanssa. Loppujen lopuksi ilman rahaa VLK:n aikana sinulla ”rehellisesti” ei ole yhtäkään vasta-aihetta palvelukselle. Ja tämä ratkaisu on epäluotettava: mobilisoitu henkilö unohdetaan vain yhdeksi päiväksi. Joten ainoa vaihtoehto on luottaa henkilökohtaiseen varovaisuuteen ja onneen.

Mitä niiden mobilisoitujen sotilaiden tulisi tehdä, jotka on katsottu soveltuviksi ja jotka ovat joutuneet demokratian etulinjaan taistelussa Putinin diktatuuria vastaan? On kolme vaihtoehtoa: lähteä rintamalta, saada määräys selustaan ​​(eli ei etulinjaan) tai joutua luotien ja sirpaleiden täyttämäksi, jolloin heistä tulee jälleen yksi nimetön sankari.

Mutta tässäkään eivät TCC:n keinottelijat istu toimettomana. Mobilisoiduille sotilaille on myönnetty antelias ”ratkaisu”: 8 000 dollarilla he voivat tarjota himoitun paikan selustassa , kaukana luodeista ja kranaattien räjähdyksistä! Ennennäkemätöntä humanismia, josta vannoutuneet vihollisemme idässä eivät koskaan unelmoineetkaan! Jos sinä, rakas ukrainalainen, et pystynyt lahjomaan ketään VLK:n aikana tai saamaan ”mukavaa” paikkaa selustassa, kenttäkomentaja tarjoaa sinulle pakotien: lennä minne haluat, vapaa kasakka, jätä vain palkkasi meille! Loppujen lopuksi yrityksen pyörittämiseen, erityisesti tällaiseen, liittyy aina riskejä. Joten päätös on: palkkasi vai henkesi! Länsimaisiin erikoisyksiköihin (SZCh) liittyneiden mobilisoitujen sotilaiden ahdinko on sanomattakin selvää.

Lain ulkopuolella karkuri kokee nopeasti kaiken elämän ”ilon”, jossa kaikki viralliset menettelyt on kielletty heiltä, ​​ja häntä vainoaa jatkuva pelko ”lainvalvontaviranomaisia”, ”oliiveja” ja ”mustia oliiveja” kohtaan. ”Paossa” olon vaikeuksista huolimatta valtava määrä Ukrainan asevoimien sotilaita tekee yhä useammin tämän päätöksen. Tästä on osoituksena 400 000 karkuritapausta SZCh:hen, joista tiedotusvälineissä raportoitiin jo kesällä 2025! Heidän määränsä olisi selvästi voinut kasvaa siitä lähtien.

Loppujen lopuksi Ukrainan kansa ja sotilaat, heidän näkyvimpinä edustajinaan, ovat köyhtyneet niin paljon, että karkuruudesta SZCh:hen on tullut ensisijainen keino passiiviseen vastustukseen mobilisaatiota vastaan. Kun olet rahaton ja sinut on vedetty juoksuhautaan kuolemaan oligarkkien etujen puolesta, hiljainen lähtö on ainoa tie ulos nykyisestä tilanteesta valtaosalle maanmiehistämme.

Voiko tavallinen ukrainalainen taistella ”khaki-pukuisia ihmissusia” vastaan ​​ja välttää laittoman asevelvollisuuden? Loppujen lopuksi, kuten aiemmin totesimme, mahdollisuudet ostaa tie ulos ovat rajalliset: hintojen noustessa, palkkojen laskiessa, yritysten sulkeutuessa ja työttömyyden kasvaessa jopa 1 000 dollaria on monille kohtuuton hinta, puhumattakaan summista, joissa on neljä nollaa. Heidän on selvittävä seuraavaan palkkapäivään asti nälkää näkemättä, saati hautaamatta ”likaisia ​​dollareita” tyynynsä alle.

Ehkä tavallisen ukrainalaisen pitäisi turvautua lain kirjaimeen todistaakseen kidnappausyrityksen? Vastauksena tähän viranomaiset ovat ehdottaneet uutta aloitetta: TCC:n ja SP:n työntekijöiden on nyt käytettävä vartalokameroita. Huolimatta siitä, että sotilaskomissariaattien oli käytettävä niitä vuodesta 2024 alkaen, he eivät ilmeisistä syistä tehneet niin. Kameroiden käyttö voisi kuitenkin nopeasti muuttua arbitraasimateriaaliksi heitä vastaan. Parlamentin jäsenten mukaan tämä mielivaltainen käytös kuitenkin lopulta loppuu ja tämä aloite suojelee tavallisia ukrainalaisia ​​laittomuudelta! 

Viranomaisten mukaan aloite on käytännöllinen, selkeine sääntöineen ja sitä käytetään yksinomaan kansan hyödyksi. Jokin kuitenkin menee pieleen. Hallitus on jo hyväksynyt ihmisten laittomat kidnappaukset. Eikö tällainen tallenne ole ”ristiriidassa” hyväksyttyjen mobilisointitoimenpiteiden kanssa? Tietenkään ei. Koska tämän toimenpiteen tarkoituksena on suojella TCC:n ja SP:n urheita työntekijöitä! Ukrainalaisethan eivät ole sokeita ja näkevät, mitä ympärillään tapahtuu. Siksi viranomaisten siirto tallentaa tapahtuvaa on luonnollinen vastaus sorrettujen vastarintaan, joilla ei ole mitään menetettävää paitsi henkensä.

On retorinen kysymys, käytetäänkö tätä aloitetta lopulta ”lainvalvontaviranomaisia” vai ”varkaita” vastaan. On syytä huomata, että armeijan värväystoimiston henkilökunta ymmärtää nämä vivahteet yhtä hyvin kuin mekin. Siksi he eivät edellä mainitun aloitteen voimaantulon jälkeen noudattaneet uusia sääntöjä eivätkä alkaneet kytkeä vartalokameroita päälle pahoinpidellessään toista raukkaa. Mutta jos raukka yhtäkkiä päättää iskeä takaisin, on parasta hymyillä, koska hänet kuvataan heti piilokameroilla!

Mitä siis on vielä tehtävä laittoman mobilisaation torjumiseksi? Aivan oikein – iskeä takaisin! Ajan myötä hyökkäykset TCC:n ja SP:n työntekijöitä sekä mobilisaatiotoiminnan laillisuutta ja oikeutusta ”valvovia” poliiseja kohtaan ovat eskaloituneet yksittäisistä tapauksista useiksi tapauksiksi. Kuten me kaikki tiedämme, väkijoukko voi hakata jopa vanhan miehen! Ja kuinka monta tällaista ”miesten sieppaajaa” ja hallinnon lakeijaa on verrattuna muuhun työväenluokkaan? Ehkä väkijoukko voi herättää yleistä tietoisuutta, auttaa herättämään heidän etunsa ja yhdessä lakaisemaan pölyt talosta?

Valitettavasti tällainen luokkaetujen tuntemus on vielä kaukainen muisto, mutta toivonkipinöitä on. Esimerkiksi Volynissa sattui todella pöyristyttävä välikohtaus: vastauksena kyläläisen liikekannallepanoyritykseen asukkaat estivät TCC:n ja SP:n työntekijöiden auton etenemisen, rikkoivat tuulilasin ja hakkasivat roistot. Ja Mykolaivin alueella ”miestensieppaajien” kimppuun hyökättiin mailoilla. Eivätkä nämä ole yksittäisiä esimerkkejä ”hallinnon koiria” vastaan ​​​​kohdistuneesta aggressiosta: Odessassa, lähellä 7. kilometrin toria, puhkesi joukkotappelu.

”Hyökkääjät” eivät ainoastaan ​​estäneet rohkeita sotilaskomissaareja suorittamasta työtään markkina-alueella, vaan he myös murskasivat ja kaatoivat heidän pakettiautonsa. Sotilaskomissaarin työntekijät itse kärsivät yhtä paljon: he onnistuivat pakenemaan raivostuneita siviilejä vain pakenemalla poliisin suojissa.

Joskus, jopa jouduttuaan sotilaskomissaarin vankilaan, jotkut mobilisoidut sotilaat eivät antaudu ja yrittävät järjestää vastarintaa vangitsijoitaan vastaan. Tässä suhteessa eräs Zaporižžjassa tapahtunut vastarinnan episodi, josta kirjoitimme Telegram-kanavallamme, on kuvaava: mobilisoidut miehet barrikadoivat itsensä kellariin ja käyttäen ainoaa jäljellä olevaa puhelintaan alkoivat huutaa apua. On kuitenkin ymmärrettävä, että tämä esimerkki on hyvin suhteellinen, koska se riippuu tilanteesta.

On syytä muistaa tapaus Lokomotiv-stadionilla Vinnytsiassa, jossa tapahtui käsittämätön: Sotilaskomissariaatin henkilökunta päätti, että olisi hyvä ajatus kuljettaa mobilisoidut mielenosoittajat paikalliselle stadionille, josta he aikoivat lähettää heidät taistelemaan miljardöörien omaisuuksista. Yleisön viha kuitenkin kiehui yli.

Väkijoukko ryntäsi stadionin alueelle vapauttaakseen vangit ja antaakseen TCC:n henkilökunnalle ja poliisille kovan vastuksen! Tällainen tottelemattomuus ei voinut jäädä huomaamatta: yksitoista turvallisuusjoukkojen ryhmää saapui pidättämään heidät. Jälkimmäiset alkoivat nopeasti alistaa mielenosoittajia saatuaan käskyn vastata mellakkaan ankarasti. Poliisi käytti kaasua ja muita varusteita mielenosoittajien pidättämiseen. Ainakin viisi 21–33-vuotiasta henkilöä pidätettiin. Mobilisoituneet mielenosoittajat saatettiin ulos takasisäänkäynnistä stadionin pääporttien valtauksen aikana tarkoituksena pitää heitä edelleen ”vankeina”.

Valitettavasti tilanne jäi useimpien kansainvälisten ja ukrainalaisten tiedotusvälineiden huomiotta, minkä seurauksena tarina vaiettiin. Mielenosoittajien myöhempi kohtalo on edelleen suurelta osin tuntematon. Yleinen suuntaus viittaa siihen, että heillä ei ollut onnellista loppua. Viranomaisten vastattua ankarasti protestiin mielenosoittajien vapauttamisesta ei puhuttu, vaan heidät vietiin pian lähimpään TCC:n toimistoon jatkotoimia varten.

Tarkoittaako tämä, että kaikki oli turhaa ja että vastarinta on turhaa? Ei ollenkaan, mutta on tärkeää ymmärtää, että spontaanit teot ovat harvoin todella positiivisia, ja niiden onnistuminen on tilannesidonnaista. Siksi pelkästään niihin luottaminen olisi naiivia. Tosiasia on, että jos väkijoukko kerran onnistui torjumaan TCC:n ja sitten nämä ihmiset yksinkertaisesti jatkoivat elämäänsä sen sijaan, että olisivat järjestäneet systemaattisen vastarinnan, niin ennemmin tai myöhemmin samanlainen tapaus tapahtuu uudelleen, jossa he ovat todennäköisesti vähemmän onnekkaita.

TCC:n ja SP:n sotilaskomissaarit eivät ole vain kourallinen tyranneja, jotka tekevät julmuuksia julmuutensa vuoksi. Päinvastoin, julmuutta ja väkivaltaa viljelevät heissä järjestelmällisesti heidän omat esimiehensä. Loppujen lopuksi, jos TCC:n upseeri ei nappaa muutamaa ”Mikolia” suojellakseen pääomaansa, kuka vaarantaa henkensä suojellakseen yksityisomaisuuttaan entisten venäläisten kumppaniensa vaatimuksilta? ”Rangaistuksen” kokeneet ”miestenkaappaajat” ja heidän yläpuolellaan seisovat oligarkit tutkivat tappioita ”kouluttaakseen” paremmin hallinnon koiria, jotka kiristävät jatkuvasti ruuveja ja pystyttävät yhä enemmän muureja Ukrainan porvariston ja Ukrainan proletariaatin välille, proletariaatin itsensä ja proletariaatin itsensä välille.

Kuten tiedämme koulufysiikasta, jokainen teko aiheuttaa reaktion. Ei ole yllättävää, että väestön kasvava vastustus mobilisaatiota vastaan ​​herätti välittömän reaktion. Yllättäen ensimmäisten joukossa, jotka puolustivat mobilisaatiotapahtumien mainetta, olivat ”riippumattomat” toimittajat, jotka kiirehtivät selittämään asiasta tietämättömälle väestölle, että mobilisaation kielteinen kuva johtui venäläisestä IPSO:sta tai yleisesti tekoälyn tuottamista videoista. Vihollisnarratiivien levittämisen välttämiseksi olisi suositeltavaa tarkkailla kieltään ja poistaa sanastostaan ​​​​vastoinkäyvät termit, kuten ”bussifikaatio”.

Vaikka jotkut kansalaiset ovat kuuroja huolestuneiden toimittajien vetoomuksille, Ukrainan asevoimien maavoimat muistuttavat heitä nopeasti rikosoikeudellisesta vastuusta vastenmielisistä lausunnoista. Joten sanotaan ”kiitos” toimittajille heidän aktiivisesta asemastaan ​​​​massojen valistamisessa ja halustaan ​​​​suojella valtiota. Ilmeisesti isänmaa itse arvosti tätä panosta ja kiirehti palkitsemaan tiettyjä tämän ammatin edustajia lisämahdollisuuksilla palvella sitä. Tällaisia ​​​​mahdollisuuksia myönnetään kuitenkin myös niille sananvalvojille, joita valtio ”kiittää” heidän korruptiotutkimuksistaan.

Niille, jotka eivät usko tabloideja, viranomaisilla on viralliset tilastot, jotka ”vahvistavat” mobilisaation aikana tehtyjen rikkomusten poikkeuksellisen alhaisen määrän. Ja jos jokin menee pieleen, se on kokonaan väestön omaa syytä. Onneksi rajavartijat, erityisesti länsirajalla palvelevat, pitävät mobilisaatiota yllä. Tätä varten he jatkuvan modernisoinnin lisäksi määräävät palvelukseensa korkeasti koulutettua henkilöstöä , kuten drone-tiedusteluasiantuntijoita. Loppujen lopuksi ”varastajien” riveistä tulevat sabotöörit ovat olleet viime aikoina niin voimakkaassa nousussa, että heidän hillitsemisekseen on jopa laadittu erityislainsäädäntöä. Erityisen levottomille yksilöille rohkeat rajavartijat ovat valmiita uhraamaan luodin.

Maan sisällä asevelvollisten olosuhteet eivät ole juurikaan erilaiset kuin rajavyöhykkeellä. Heidän omat viranomaisensa ovat valmiita jatkamaan sekä perinteisten ”pakkaamisen” ja ”bussifikaation” menetelmien käyttöä että innovatiivisempia toimia, jotka ovat yleistyneet viime aikoina. Sotilaskomissaarit menettävät yhä enemmän rohkeutensa, ja heidän kätensä kurottavat aseisiin, varsinkin jos tottelemattomuutta esiintyy ryhmän keskuudessa tai jos työvoimaa on mobilisoitava. Joskus asiakirjojen tarkastuksen aikana joku voi yllättäen hypätä sillalta, kuolettavasti.

Palataanpa myös Harkovan pyöräilijän tapaukseen: tämän vuoden helmikuussa sotilasunivormuun pukeutunut mies pysäytti pyöräilijän jalkakäytävällä ja työnsi hänet maahan. Myöhemmin paikalle saapui tukiauto, Volkswagen Transporter T5, malli, jota käytetään yleisesti ”miesten sieppaajien” keskuudessa. Noussut pyöräilijä alkoi protestoida armeijan värväystoimiston henkilökunnan toimia vastaan, minkä jälkeen he painivat hänet maahan.

Valtion tutkintavirasto on käynnistänyt tutkinnan näistä kahdesta tapauksesta. Ei ole epäilystäkään siitä, että lainvalvontaviranomaiset ja maailman inhimillisin tuomioistuin pääsevät oikeudenmukaiseen päätökseen ja rankaisevat kaikkia vastuussa olevia. 

Tilastot kuitenkin osoittavat itsepintaisesti, että oikeus on TCC:n henkilöstön puolella; jos ei, tapaukset alkavat pysähtyä. Yleensä poliisi ei ainoastaan ​​epäonnistu kidnappausten estämisessä, vaan myös avustaa TCC:n henkilöstöä heidän pyrkimyksissään tai omaksuu ”suoran” lähestymistavan yrittäen pysyä poissa kahakasta, varsinkin kun tilanne kuumenee. On usein tapauksia, joissa poliisit toimittavat varusmiehiä TCC:hen itse vastaten kutsuihin täysin muista syistä, kuten liikenneonnettomuuksista tai epäillystä päihteiden väärinkäytöstä. Joskus univormupukuisia henkilöitä (sekä poliiseja että armeijaa) avustavat jotkut  ”huolestuneet kansalaiset” ”kannibalismin” areenoilla .

Vaikka joissakin tapauksissa on mahdollista saada syyllinen tuomio henkilöille, jotka ovat ylittäneet toimivaltansa, tämä ei pelasta henkilöä ”bussifikaatiolta”, vaikka se olisi laitonta, koska käy ilmi, että mobilisaatio on yksisuuntainen lippu. Laittomuuden tunnustaminen ei vapauta palveluksesta tai rintamasta.

Esimerkiksi helmikuussa 2025 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, jonka päätöksen myös hovioikeus vahvisti, totesi että piirikunnan sotilaskomissariaateilla ei ollut oikeutta kutsua henkilöä palvelukseen mobilisaation aikana. Oikeus totesi myös, että kantaja olisi pitänyt erottaa palveluksesta, mikä molempien tuomioistuinten mielestä on laillinen toimenpide uhrin loukattujen oikeuksien palauttamiseksi. Korkein oikeus kuitenkin puuttui tähän asiaan ja totesi aiemmista päätöksistään poiketen, että asevelvollisuuden suorittaminen mobilisaation aikana on peruuttamatonta. Näin ollen, vaikka henkilö olisi lähetetty palvelukseen ”laittomasti”, se ei tarkoita, että häntä olisi mahdollista palauttaa siviilielämään.

Korkeimman oikeuden kanta ei tietenkään estä meitä etsimästä keinoja peruuttamattoman tilanteen kumoamiseksi tapauksissa, joissa viranomaiset välittävät mobilisoidusta henkilöstä. Loppujen lopuksi 5. hovioikeuden lausunnon mukaan korkeimman oikeuden päätös ei automaattisesti koske kaikkia käsiteltävinä olevia tapauksia! Ja jos tapauksella on omat ”erityispiirteensä” ja ”yksilölliset olosuhteensa”, henkilö voidaan kutsua takaisin palveluksesta missä ja milloin tahansa.

Muuten, viranomaiset välittävät myös kaikista edellä mainituista turvallisuuspalvelun työntekijöistä, joten heidän uskollisesta palveluksestaan ​​– tai sen puutteesta tarvittaessa – Kermanytšit ovat valmiita antamaan avokätisesti muutaman kirsikan turvallisuuskoneiston kakkuun. Esimerkiksi lisäämällä rahapalkkioita ”kaupunkisafareista” ja laajentamalla vastavakoilun uskollisen henkilökunnan määrää.

Miten sudet itse kohtelevat karitsoja? Eikö sotilaskomissaareilla ole sydäntä estää heitä järjestämästä raakoja rikoksia, jotka ovat vaivanneet ja vaivaavat edelleen miljoonia kansalaisiamme? Vastataksemme näihin kysymyksiin tarkastellaan muutamia kuvaavia mobilisaatioesimerkkejä.

Esimerkiksi Poltavassa kolme poliisia pidätti miestä, kun nuori nainen huusi ja yritti paeta yhden poliisin kynsistä. Iäkäs mies, joka osoittautui ambulanssilääkäriksi, lähestyi heitä. Rohkea mies alkoi ajaa teloittajia pois pidätetyn luota kiroillen heille. Nähdessään sanojensa olevan tehottomia, hän yritti työntää poliisin pois. Upseeri epäröi hetken, veti sitten esiin pippurisumutteen ja suihkutti sitä lääkäriä kohti samalla loukaten tätä.

Mielestämme tämä tapaus heijastaa osuvasti sitä, miten hallinnon palvelijat suhtautuvat inhimilliseen kärsimykseen, ja vastaa kysymykseen siitä, häpeävätkö useimmat heistä tekojaan. Samaan aikaan on mahdotonta olla huomaamatta lääkärin rohkeutta, joka uhmasi poliisia ja yritti auttaa. Monet kuitenkin huomauttavat aivan oikein, että jos lääkäri olisi ollut asevelvollisuudeksi kelvollinen mies, hän olisi kärsinyt saman kohtalon kuin mies, jonka hän aikoi pelastaa.

Ehkä sotilaskomissariaatit kohtelevat ”bussifikaatioon” joutuneita miehiä paremmin TCC:n osastoilla? Ehkä laittomuus loppuu vasta tulevien sotilaiden ”kaappauksen” aikana? Vastataksemme näihin kysymyksiin siirrytään Poltavasta Ternopiliin.

Yksi harvoista dokumentoiduista varusmiesten kidutusta ja pahoinpitelyä koskevista tapauksista tapahtui Ternopilin TCC:ssä . Lokakuun 6. päivänä 2023 kaksi upseeria – sotilas ja turvallisuusyksikön komentaja – haavoitti kahta varusmiestä. Kuten valtion tutkintatoimisto myöhemmin havaitsi, miehet ”koulutettiin uudelleen” pahoinpitelyn avulla sen jälkeen, kun he univormupukuisten kiduttajien mukaan yrittivät tainnuttaa päivystävän upseerin ja ottaa hänen aseensa kulkiessaan VLK:n läpi. Oikeus tuomitsi yksityissoturin laittomasta vapaudenriistosta, kidutuksesta ja tahallisesta lievästä pahoinpitelystä, kun taas vanhempaa upseeria syytettiin kidutuksesta ja lievästä pahoinpitelystä. ”Maailman inhimillisin tuomioistuin” määräsi molemmille turvatoimenpiteenä yön yli kestävän kotiarestin ja virastaan ​​erottamisen. Kommentti on tarpeeton.

On selvää, että TCC:n ja muiden hallitusta tukevien voimien lisääntynyt aggressiivisuus on ensinnäkin reaktio väestön kasvavaan vastustukseen mobilisaatiota kohtaan ja toiseksi pelkoa heidän turvallisuutensa puolesta, sillä jotkut sudet ovat joskus vaarassa joutua entisten karitsojen saaliiksi. Kuten näemme, tämä tosiasia ei ole jäänyt huomaamatta vallanpitäjiltä ja heidän takanaan olevilta oligarkeilta. Loppujen lopuksi yritykset kohdata poliisi ja TCC:n virkamiehet suoraan ilman heidän takanaan olevaa organisaatiota tai varsinkaan yksin toimimalla vain avaavat heidän työntekijöidensä kädet ja vahingoittavat myös ”mieskaappaajien” uhreja tutkinnan aikana.

Mitä uupuneelle Ukrainan kansalle jää tehtäväksi, jota toisaalta kiusaavat venäläiset hyökkääjät ja toisaalta univormuihin pukeutuneet kannibaalit ja oman kansallisen eliitin rikkaat lapset? Ainoa asia, johon voimme tässä tapauksessa vastata, on organisaatio, joka perustuu täysin erilaisiin periaatteisiin kuin ne, jotka ohjaavat molempien osapuolten sortajia. Loppujen lopuksi molemmat osapuolet, erilaisista lipuistaan ​​huolimatta, tavoittelevat samoja tavoitteita: voitonjanoa, pääoman kasautumista ja supervoittoja. He eivät pysähdy mihinkään saavuttaakseen tämän. He eivät edes ajattele, onko sota kaikkien ihmisuhrien arvoinen, jos se tuo heille ”300 % voittoa” vai käydäänkö sitä heidän omaisuutensa suojelemiseksi.

Ukrainan porvaristo on selvästi valmis taistelemaan viimeiseen ukrainalaiseen asti, koska heille tämä sota on ”eksistentiaalinen” ja mobilisaatio on keino säilyttää olemassa oleva järjestelmä. Käy ilmi, että nykytilanne ei ole pelkästään joidenkin sisäisten tai ulkoisten prosessien seurausta, eikä todellakaan johdu pelkästään ”paikallisista ylilyönneistä”. Mobilisaatio on olemassa olevan järjestelmän ydin, jossa ihmishenget ja terveys joko muutetaan rahaksi tai heitetään tuon rahan puolustamiseen.

Kannatamme pienten kahakoiden välttämistä, jotka eivät käytännössä tuo mitään globaalia hyötyä ja ovat haitallisia, ja erityisesti kannibalistisen todellisuuden hyväksymättömyyttä. Vaadimme organisoitumista valtion mielivaltaisten toimien tehokkaaksi vastustamiseksi. Vain organisoitu vastarinta on todella tehokasta ja hyödyttää sekä Ukrainan kansaa kokonaisuudessaan että jokaista mobilisoitua sotilasta erikseen. Meidän on organisoitava sen periaatteen mukaisesti, joka todella yhdistää meidät kaikki: kohteena olevat varusmiehet, heidän perheensä ja heidän vaimonsa, jotka yrittävät oikeudenmukaisin tai epärehellisin keinoin saada aviomiehensä takaisin ”kannibaaleilta”. Loppujen lopuksi emme ole vain kirjava joukko; me olemme Ukrainan kansa!

Organisaation, joka kykenee vastustamaan olemassa olevaa kannibalistista järjestelmää uudella, suuntautuu työväen etuihin ja auttaa meitä puolustamaan oikeuksiamme ja taistelemaan yhteisten etujemme puolesta, on oltava työväenluokan järjestö. Jos Ukrainan kansa todella haluaa suojella itseään TCC:n ja SP:n väkivallalta sekä valtiolta ja tämän ”instituution” takana olevilta oligarkeilta, ainoa looginen askel sotilaskomissaareja vastustaville on liittyä tällaiseen työväenjärjestöön!

Suhtautuminen mobilisoituun henkilöstöön

Isänmaa on siis kutsunut sinua, olet vastannut kutsuun vapaaehtoisesti tai tahtomattasi, asiakirjasi on tarkastettu ja hyväksytty, ja sotilaslääketieteellinen toimikunta on todennut, että olet hyvässä terveydentilassa tai vain paperilla – sillä ei ole väliä. Tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole esteitä velvollisuutesi täyttämiselle.

Jos et ole vielä armeijassa, se ei ole ongelma: sinut viedään koulutuskeskukseen, jossa opit aseiden käsittelyä, tiimityötä ja taistelutaitoja, jotta vältyt hämmentymiseltä ja paniikilta. Sodankäynnin taitoa oppiessasi kohtaat monia koulutuskeskusten olosuhteisiin liittyviä esteitä, mutta juuri sitä varten soturi on olemassa – niiden voittamiseksi. Saatat myös joutua hieman lisäämään miesvoimaasi. Kuten sanonta kuuluu: ”Luota Jumalaan, mutta älä ole laiska.”

Sota on vaikea asia, täynnä tragediaa, tuskaa ja vaikeuksia. Vihollinen on vaarallinen ja ovela. Se tulee olemaan vaikeaa, koska pahaa ei ole niin helppo pysäyttää – se vaatii suurta rohkeutta ja sinnikkyyttä. Sinä ja toverisi – rinta rinnan. ”Luotettava” selusta ja korkeista viroista hyötyvä ”viisas” komento yhdistyvät kaikki yhden päämäärän taakse: murskatakseen barbaarilauman pahuuden, joka hyökkää vapautta ja itsenäisyyttä vastaan.

Jos siirrymme pois ironisesta ja sarkastisesta sävystä, voimme havaita tavallisen sotilaan tilanteen heikkenevän, kun hän on joutunut taisteluun paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Tämä vihollinen on äärimmäisen kyyninen, jolla on kannibalistisia tapoja, jopa silloin, kun sama tavallinen sotilas, joka näyttäisi olevan tarkoitus säästää, seisoo hänen ja ulkoisen hyökkääjän välissä. Tähänkin he löytävät kuitenkin vastauksen: vihollisen IPSO:ta ei ole lakkautettu. Käy ilmi, että kaikki kokemamme vaikeudet ovat omaa epäonneamme, ja meidän on selvittävä niistä.

Sota ja mobilisaatio osoittavat koko yhteiskunnalle: kun ilmenee katastrofi tai ongelma, joka vaikuttaa kaikkiin, käy selväksi, että tässä historiallisessa vaiheessa ja näissä olosuhteissa yhteiskunnallamme ei ole kokemusta eikä käytäntöä taistella sitä vastaan ​​yhdessä. Paikalliset liikkeet ja protestit hiipuvat spontaanisuutensa ja pienen lukumääränsä vuoksi. Riistettyjen luokan sisäinen brutaali asenne kuitenkin jatkuu, ja lisäksi paine riistävien luokan taholta kasvaa. Lisäksi sodan aikana yhtenäisyyden ja keskinäisen avunannon ohella havaitaan päinvastaista.

On olemassa runsaasti todisteita seuraavasta: luokkayhteiskunnassa, samoissa olosuhteissa, ihmiset voivat käyttäytyä ”suden tavoin” toisiaan kohtaan. Tämä tehdään heidän oman tilanteensa parantamiseksi tai lieventämiseksi uhraamalla muiden terveys ja henki. Hieman myöhemmin heistä itsestään tulee käytetty resurssi, joka uhrataan porvariston etujen vuoksi – ”Sinä kuolet tänään, minä kuolen huomenna.”

TCC:n työntekijä tai kouluttaja, joka pieksee niitä köyhiä sieluja, jotka kieltäytyvät lähtemästä vapaaehtoisesti rintamalle, ymmärtää hyvin, että jos he eivät saa jotakuta kiinni määräajassa, eivät täytä kiintiötä, heidät itse lähetetään rintamalle hänen tilalleen. Tätä ei voida sallia. Komentaja, joka täyttää taskujaan kiristämällä rahaa alaisiltaan, uskoo, että kerättyään tietyn kriittisen summan hän itse teleporttautuu turvalliseen paikkaan tai että tämän päivän vaikeudet saattavat kohdata jotakuta muuta, mutta eivät häntä.

Tällaiset ilmiöt ovat myös kokemusperäisiä. Sen sijaan, että jotkut nousisivat ulkoista vihollista vastaan ​​luokkatovereidensa rinnalla, jotkut ovat valmiita hukuttamaan toisia vain selviytyäkseen hetken pidempään, anelemalla armoa ”isänniltään” tai ostamalla itsensä ”veriverona” saaduilla rahoilla. Tällainen käytös on yksi ilkeimmistä ilmenemismuodoista. Kun ihminen ymmärtää, että luokkataistelu ei ole helppoa ja että oman kohtalonsa herraksi tuleminen vaatii huomattavia ponnisteluja, hän valitsee luokkapetoksen tien ja muuttuu ”Juudas-vuoheksi”. Valtio kannustaa tällaisiin tekoihin rankaisematta kansalaisia ​​​​tuskin lainkaan näistä rikoksista. Loppujen lopuksi valtio on työkalu hallitsevan luokan käsissä, ja se hyötyy tästä tilanteesta.

Tästä on mahdotonta paeta (tai se tapahtuu hyvin kalliisti). Ystävälliset demokraattiset maat vahvistavat ystävällisyytensä toiminnallaan . Edes pako ei takaa, että kaikki paha jää taakse. Edellä kuvatut mobilisaatiokokemukset ja vastarinnan versot osoittavat, että kaikki tapahtuva on prosessi, jossa Ukrainan yhteiskunta joutuu kosketuksiin luokkavihan kanssa akuutissa muodossa. Tämän yhteydenpidon puitteissa kehitetään ymmärrystä siitä, kuinka kansamme voi saavuttaa subjektiivisuuden, tunnistaen itsensä luokkana, joka jonain päivänä mobilisoituu omaa vapautumistaan ​​varten eikä kapitalistien ja kapitalistien välistä sotaa kapitalistien etujen puolesta.

Populismi yhteiskunnallisen jännitteen lieventämiseksi

Ruoska ei ole ainoa asia, jota viranomaiset voivat tarjota tavallisille ukrainalaisille. Loppujen lopuksi painostusta käytettäessä on tärkeää olla liioittelematta, ettei väkijoukko kapinoi ja laita herraa hankoon. Tarjotulla porkkanalla oli kuitenkin porvarillinen maku – hyödytön ja armoton.

Lievittääkseen yhteiskuntaan kohdistuvaa painetta ”bussifikaation siirtymisen” ja ”mobilisaation” muodossa Kermanytši tarjosi sopimuspalvelua – ei kenelle tahansa, vaan nuorille ja oma-aloitteisille ihmisille: sopimuksen 18–24-vuotiaille nuorille. Loppujen lopuksi hintojen noustessa, elintason laskiessa ja työpaikkojen menetysten vähentyessä nuoret eivät kieltäytyisi vaarantamasta henkeään jopa miljoonan hryvnian puolesta!

Vastaava asetus hyväksyttiin vuoden 2025 alussa, ja hallitusta tukevat uutislähteet julkaisivat sen houkutellakseen mahdollisimman monta nuorta. Mutta jokin meni pieleen: huhtikuuhun mennessä innostus oli laantunut, sillä alle 500 ihmistä oli siihen mennessä allekirjoittanut ”miljoonan hryvnian sopimukset”. On yllättävää, kuinka harvat olivat valmiita antamaan henkensä kansakunnan ja sen miljardöörien puolesta, edes tuollaiseen hintaan.

Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että väestö, joka oli tottunut jatkuviin yrityksiin ”ryöstää heidät”, epäili, että jokin oli vialla, ja ymmärsi, että miljoonat hryvniat olisivat olemassa vain paperilla. Loppujen lopuksi paperityön lisäksi, joka voi vaikeuttaa himoitun summan saamista, ihmiset ovat hyvin tietoisia edellä mainituista armeijan sisäisistä kiristyksistä. Tilanne ”nuorten sopimusten” kanssa on täsmälleen sama kuin muissakin asepalveluksen tapauksissa; lisäksi on pelko oman henkensä ja tulevaisuutensa puolesta.

Seuraava askel, ”pillerien makeuttaminen” sodan, köyhyyden ja äänioikeuden puutteen kyllästämälle väestölle, oli asetus, joka salli alle 22-vuotiaiden nuorten matkustaa ulkomaille. Tavoite, vaikka se näennäisesti hyvä – nuoremman sukupolven hengen pelastaminen – on ristiriidassa kaikkien aiempien vaiheiden kanssa. Tässä on selvästi juju.

Tämän aloitteen juju on se, että Ukrainaan jäävät jatkavat köyhyyden uhraamista. Lähtö ja asettuminen ulkomaille vaatii huomattavia resursseja, puhumattakaan tarpeesta löytää työtä uudesta paikasta. Tämä tarkoittaa, että useimmat niistä, jotka onnistuvat pakenemaan, joutuvat ansaitsemaan kurjan elämän kilpaillen työpaikoista sekä paikallisen väestön että muiden ”toverikärsijöiden” kanssa. Mitättömien ”voittojen” jälkeen seurasi ”petos”: pakollinen sotilaskoulutus (jäljempänä BMRT) otettiin käyttöön opiskelijoille 1. syyskuuta 2025 alkaen , lähes samalla tavalla kuin ”bussifikaation” aikana mobilisoiduille. Voit lukea lisää BMRT:stä artikkelistamme.

Tämän päätöksen perusteluna on tarve vahvistaa maanpuolustusta. Miksi pidättää yksinkertainen ohikulkija kadulla, kun opiskelijoille voi heti opettaa kaiken ja sitten lähettää heidät minne heidän täytyy mennä?

Johtopäätökset

Kuten sanonta kuuluu, ”petoksen ja voiton” pyörä pyörii – pääoma saa rapaa päälleen, mutta peruskysymykset jäävät vaille vastausta. Mitä tavallisen proletaarin pitäisi tehdä, kun sodista saa vain köyhyyttä ja kurjuutta? Mitä koululaisten ja opiskelijoiden pitäisi tehdä, esimiestensä etukäteen valitsemina iskusotilaiksi? Onko tunnelin päässä valoa? Onko olemassa toista elämää ilman sotia ja köyhyyttä, jossa työtätekevää ihmistä kunnioitetaan?

Tie siihen on hankala, vaikka ihmiskunnan valtaosa on siitä kiinnostunut. On niitä, jotka ovat jakaneet meitä, eivätkä he salaa sitä. Joka päivä vihaa lietsotaan ja luokkaristiriidat peitetään televisioruuduilla. Toistetaan: yksilöt ovat voimattomia järjestelmää vastaan, mutta järjestäytynyt työväenluokka on juuri se luokka, joka luo kaikki meitä ympäröivät hyödyt: teistä ja ruoasta pommeihin, joita naapurimaiden työläiset pudottavat työtovereilleen Ukrainassa.

Vain järjestäytynyt työväenluokka voi vetää kansansa pois kuilusta, johon hallitseva luokka niin voimakkaasti meitä johdattaa! Liity klubeihimme, opiskele teoriaa ja liity taisteluun! Rakennetaan yhdessä uusi sivilisaatio!

Rauhaa teille, toverit!

S. P. Kähmi Kirjasto

Kienthalin manifesti

Satakymmenen vuotta sitten ensimmäisen maailmansodan sosialistiset vastustajat kokoontuivat Kienthalissa, Sveitsissä, ja esittivät vetoomuksen, jossa he kehottivat työväestöä ”käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja ihmisteurastuksen nopeaksi lopettamiseksi”. Vetoomus, joka tunnetaan nimellä ”Kienthalin manifesti”, ilmestyy tässä tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi.

Seitsemän kuukautta aiemmin sotivien ja puolueettomien maiden sosialististen ryhmien ensimmäinen kokoontuminen oli tuottanut Zimmerwaldin manifestin, josta tuli nopeasti sosialististen sodanvastaisten voimien johtolippu kaikkialla Euroopassa.

Toinen konferenssi pidettiin 24.-30. huhtikuuta 1916 Kienthalin vuoristokylässä puolueettomassa Sveitsissä. Sen kokoukset paljastivat, että sodanvastaiset sosialistiset voimat kasvoivat ja radikalisoituivat, mutta myös, että niiden väliset erimielisyydet olivat laajentuneet.

Kienthalissa 43 edustajaa edustivat sosialisteja Ranskasta, Saksasta, Italiasta, Puolasta, Portugalista, Venäjältä, Serbiasta ja Sveitsistä, sekä kaksi tarkkailijaa, joista yksi oli Britanniasta. Yli kymmeneltä edustajalta evättiin matkustusasiakirjat, eivätkä he voineet osallistua.

Maailmansota oli umpikujassa. Jättimäiset taistelut, joista jokainen vaati satojen tuhansien ihmisten hengen, johtivat vain pieniin muutoksiin taistelulinjoissa. Jopa ei-taistelevien keskuudessa sodan aiheuttamat kuolemantapaukset nousivat miljooniin.

Samaan aikaan, ankarista tukahduttamistoimista huolimatta, vastarinta työväestön keskuudessa lisääntyi. Venäjällä protestilakot koskettivat satojatuhansia työläisiä Zimmerwaldin ja Kienthalin konferenssien välisenä aikana.

Zimmerwald-liike yhdisti taistelulinjojen yli sosialisteja, jotka vastustivat hallitsevien luokkiensa sotatoimia ja työskentelivät joukkotyöläisten toiminnan puolesta teurastuksen lopettamiseksi. Zimmerwaldin kannattajat olivat yhtä mieltä siitä, että vaadittiin välitöntä rauhaa ilman aluevaltauksia tai korvauksia. He hylkäsivät kaikki sotivien valtioiden valloitussuunnitelmat.

Rauhan saavuttamistavasta oli kuitenkin vähemmän yksimielisyyttä. Monet sosialistit kannattivat hallitusten painostamista rauhanneuvotteluihin. Radikaalimmat edustajat, Venäjän bolševikkien johdolla, kehottivat työläisiä taistelemaan ”poliittisen vallan, sosialismin ja sosialististen kansojen yhdistymisen puolesta”. He liittyivät Zimmerwaldin vasemmistoon, jonka huuto sotilaille oli: ”Laskekaa aseenne ja kääntäkää ne yhteistä vihollistamme – kapitalistisia hallituksia – vastaan.”

Tämä radikaali visio ennakoi, miten sota lopulta päättyi vallankumousten kautta, jotka pyyhkivät yli Venäjän seuraavana vuonna ja koko Keski-Euroopan vuonna 1918.

Kienthalin edustajat hyväksyivät rauhanpäätöslauselman, joka pyrki jossain määrin omaksumaan Zimmerwaldin vasemmiston kannan jättäen kuitenkin taustalla olevat erimielisyydet ratkaisematta.

Seuraava käännös perustuu John Riddellin englanninkieliseen käännökseen.

Kaikkien maiden proletaarit, yhtykää!

Kaksi vuotta maailmansotaa! Kaksi vuotta tuhoa! Kaksi vuotta uhrien verta ja taantumuksen raivoa!

Kuka on syyllinen? Ketkä seisovat niiden takana, jotka heittivät palavan soihdun ruutitynnyriin? Ketkä olivat kauan halunneet tätä sotaa ja valmistautuneet siihen?

Hallitsevat luokat!

Syyskuussa 1915 tapasimme sosialisteina sekä sotivista että puolueettomista maista Zimmerwaldissa ja liityimme käsi kädessä verisen kaaoksen keskellä. Sodan aiheuttamien kauhujen keskellä yhdistimme voimamme julistaaksemme manifestissamme:

Kapitalistisen yhteiskunnan hallitsevat voimat, jotka pitivät kansojen kohtaloa käsissään – sekä monarkistiset että tasavaltalaiset hallitukset, salainen diplomatia, voimakkaat liike-elämän ryhmät, porvarilliset puolueet, kapitalistinen lehdistö, kirkko – kaikki kantavat täyden vastuun tästä sodasta, joka syntyi näitä instituutioita ravitsevasta ja niiden puolustamasta yhteiskunnallisesta organisaatiosta – sodasta, jota käydään heidän etujensa puolesta.

Kuten Jaurès sanoi muutama päivä ennen kuolemaansa: ”Jokainen kansakunta ryntäsi Euroopan kaduilla heiluttaen palavia soihtuja.”

* * *

Miljoonat miehet ovat kaatuneet hautoihinsa. Miljoonien perheiden on surtava. Miljoonat naiset ja lapset on muutettu leskiksi ja orvoiksi. Raunioita on kasattu raunioiden päälle, ja korvaamattomia kulttuurimonumentteja on tuhottu. Ja kaiken tämän jälkeen sota on ajautunut umpikujaan.

Huolimatta lukemattomista uhrimääristä kaikilla rintamilla, mitään ratkaisevaa ei ole saavutettu. Hallitukset uhraavat miljoonia ja taas miljoonia sotilaita vain siirtääkseen taistelulinjoja aivan vähän.

Eivät voittajia eivätkä voitettuja! Tai pikemminkin kaikki osapuolet ovat kärsineet tappion – kaikki ovat vuotaneet verta valkoisiksi, kaikki ovat raunioina, kaikki ovat uupuneita: se on tämän hirvittävän sodan lopputulos. Kaikki tämä osoittaakseen hallitseville luokille, että heidän fantasioitaan imperialistisesta maailmanherruudesta ei ole saavutettu.

Jälleen kerran on tehty selväksi, että ainoat sosialistit, jotka ovat palvelleet kansojensa etuja, ovat ne, jotka vainosta ja panettelusta huolimatta ovat pysyneet lujina nationalistista hysteriaa vastaan ​​ja vaatineet välitöntä rauhaa ilman aluevaltauksia.

Joten liity meihin huutamaan taistelukentillä: Alas sota! Eläköön rauha!

Työläiset kaupungeista ja maaseudulta:

Hallitukset ja imperialistiset klikit yhdessä lehdistönsä kanssa kehottavat teitä pitämään pintanne loppuun asti, jotta sorretut kansakunnat vapautettaisiin. Tämä on raa’in petosmenetelmä kaikista tässä sodassa käytetyistä. Tämän yleisen verilöylyn todellinen tavoite on joidenkin mielestä varmistaa maat, jotka he ovat koonneet ja valloittaneet vuosisatojen sodan aikana. Toiset haluavat jakaa maailman uudelleen laajentaakseen omistuksiaan. He pyrkivät liittämään itseensä lisää maita, repimään ja hajottamaan kokonaisia ​​kansoja, jotta heidät voitaisiin alentaa tavallisten maaorjien ja irtaimen omaisuuden asemaan.

Hallituksenne ja lehdistönne kertovat teille, että sotaa on jatkettava militarismin tuhoamiseksi.

Älkää antako pettää itseänne! Militarismin kansakunnassa voi poistaa vain tämä kansakunta itse, ja sen kukistaminen on jokaisen maan tehtävä.

Hallituksenne ja lehdistönne kertovat teille myös, että sotaa on jatkettava, jotta se olisi viimeinen sota. Tämäkin on petos. Sota ei ole koskaan lopettanut sotaa. Päinvastoin, jokainen sota herättää kostonhimon. Väkivalta synnyttää väkivaltaa.

Näin ollen jokaisen uhrauksen jälkeen kiusaajanne vaativat uusia. Eivätkä porvarilliset pasifistiset kiihkoilijat tarjoa pakoa tästä noidankehästä.

On vain yksi tapa estää tulevat sodat: työväenluokan on valloitettava poliittinen valta ja lakkautettava kapitalistinen omaisuus.

Kestävä rauha voidaan saavuttaa vain voitokkaalla sosialismilla.

Proletaarit! Ketkä kehottavat teitä ”pitämään kiinni loppuun asti” ”voittoon” asti?

He ovat ne, jotka olivat todella vastuussa sodan aiheuttamisesta. Heidän joukossaan: lahjuslehdistö, sotaurakoitsijat, sodan hyötyjät ja myös sosiaalipatriootit, jotka matkivat porvarillisia sotaiskulauseita. Heidän joukossaan ovat taantumukselliset, jotka ovat salaa iloisia niiden kuolemasta taistelukentillä, jotka vasta eilen uhkasivat hallitsijoiden etuoikeuksia – sosialistien, ammattiyhdistysaktiivien ja kaikkien niiden, jotka kylvivät sosialismin siemeniä kaupunkeihin ja maaseudulle.

Se on poliitikkojen puolue, joka vaatii meitä odottamaan!

He hallitsevat valtiovaltaa; he hallitsevat valheellista lehdistöä, joka myrkyttää kansaa; he nauttivat vapaudesta ajaa sodan jatkamisen ja kuoleman ja tuhon lisäämisen puolesta.

Ja te olette uhreja. Teillä on vain oikeus nähdä nälkää, olla hiljaa, kärsiä piiritystilan kahleista, sensuurista ja tyrmän tunkkaisesta ilmasta.

* * *

Te, kansa, työtätekevät massat, olette joutuneet sodan uhreiksi, joka ei ole teidän omanne.

Te, kaupunkien ja maaseudun työläiset, seisotte juoksuhaudoissa, etulinjoissa, kun taas linjojen takana näette monia rikkaita ja heidän rikoskumppaneitaan – laiskottelijoita, jotka elävät turvassa. Heille sota tarkoittaa muiden kuolemaa.

Ja vaikka he käyvät luokkataisteluaan teitä vastaan ​​entistäkin raivokkaammin, he saarnaavat teille ”kansalaisrauhasta”. Armottomasti he hyötyvät köyhyydestänne ja kärsimyksestänne, samalla kun yllyttävät teitä pettämään luokkanne ja ajamaan sydämestänne suurimman voimanne – toivonne sosialismista.

Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja luokkaherruus ovat sodassa vielä ilmeisempiä kuin rauhan aikana.

Rauhan aikana kapitalistinen järjestelmä riistää työntekijöiltä elämän ilot; sodassa se riistää heiltä kaiken, myös itse elämän.

* * *

Ja hävitys on ohi. Te, työtätekevät, kannatte näiden rauniokasojen taakkaa tänään ja tulevaisuudessa.

Sadat miljardit käteistä, jotka heitetään sodanjumalan kitaan, eivät ole käytettävissä kansan hyvinvoinnin ylläpitämiseen, kulttuuritarkoituksiin ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka voisivat helpottaa kohtaloanne, edistää kansansivistystä ja lievittää köyhyyttä.

Ja huomenna uudet ja raskaat verot sälytetään kumarassa oleville harteillenne.

Lopettakaamme siis työnne, rahojenne ja elämänenergianne tuhlaaminen. Nouskaa taisteluun välittömän rauhan puolesta ilman aluevaltauksia!

* * *

Jokaisessa sotivassa maassa työläisnaiset ja -miehet kääntyvät sotaa ja sen seurauksia, köyhyyttä ja puutetta, työttömyyttä ja inflaatiota vastaan. Kohottakoon he äänensä heiltä riistettyjen kansalaisoikeuksien palauttamiseksi ja sosiaalilainsäädännön puolesta, joka esittää työväenluokan vaatimukset kaupungeissa ja maaseudulla.

Seisokoot puolueettomien maiden proletaarit sotivien maiden sosialistien rinnalla heidän vaikeassa taistelussaan ja vastustakoot kaikin voimin sodan laajenemista.

Noudattakoot jokaisen maan sosialistit kansainvälisten kongressien päätöksiä, jotka tekivät työväenluokan velvollisuudeksi tehdä kaikkensa sodan nopeaksi loppuun saattamiseksi.

Painostakaa kaikkia mahdollisia edustajianne, parlamenttejanne ja hallituksianne.

Vaatikaa, että parlamentaaristen puolueiden parlamentaariset edustajat hylkäävät välittömästi kaikenlaisen tuen hallitusten sotapolitiikalle. Vaatikaa, että he tästä lähtien äänestävät kaikkia sodan budjettimäärärahoja vastaan.

Käyttäkää kaikkia mahdollisia keinoja ihmisteurastuksen nopeaan lopettamiseen!

Ottakaa iskulause: Välittömän aselevon puolesta! Nouskaa taisteluun, kansat, jotka kärsivät tuhosta ja murhista!

Olkaa rohkeita! Muistakaa, että te olette enemmistö ja voitte halutessanne ottaa vallan.

Antakaa hallitusten tietää, että viha sotaa kohtaan kasvaa jokaisessa maassa ja sen mukana halu yhteiskunnalliseen kostoon. Tämä tuo lähemmäksi rauhan hetkeä kansojen keskuudessa.

Alas sota!

Eläköön rauha, välitön rauha, ilman aluevaltauksia!

Eläköön kansainvälinen sosialismi!

Toinen kansainvälinen sosialistinen Zimmerwald-konferenssi, 1. toukokuuta 1916.

S. P. Kähmi Kirjasto

Franz Mehring: Vappu ja militarismi

Seuraava Franz Mehringin teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa huhtikuussa 1904 saksalaisessa Die Neue Zeit -lehdessä.

Kansainvälisen proletariaatin vappujuhla osuu sunnuntaille, ja siksi työväenluokan vaatimukset työstä lepoa varten heidän vappupäivänään nousevat luonnollisesti etualalle. Tänä vuonna vapun merkitys mielenosoituksena sotaa vastaan ​​ja kansainvälisen rauhan puolesta tulee entistä ilmeisemmäksi. Ensimmäistä kertaa proletariaatin maailmanvapaan perustamisen jälkeen se osuu yksiin suuren sodan kanssa, jolla voi olla maailmanhistoriallinen merkitys ja joka voi mahdollisesti muuttua maailmanlaajuiseksi tulipaloksi.

Olisi erehtyvää olettaa, samoin kuin tietyt hyvää tarkoittavat porvarillisen maailman työväenluokkaiset ystävät, että vapun antimilitaristinen merkitys on ikään kuin hitsattu sen antikapitalistiseen merkitykseen. On väärin sanoa työläisille: Tehkää sovinto militarismin kanssa, niin se antaa teille tarvitsemanne yhteiskunnalliset uudistukset. Tällainen puhe ei ole hitsaustakaan viisaampaa kuin porvarillisten rauhanharrastajien vakuutus: Heittäkää pois militaristinen ies, niin kapitalistinen ies on teille lempeä ja suloinen. Tässä ristiriidassa jopa porvarillisen maailmankuvan ennakkoluulottomatkin mielet horjuvat toivottomasti, ja kun he yrittävät voittaa sen piinaa marssimalla rinta rinnan, kuten militaristiset yhteiskuntauudistajat Naumannin ja kapitalistiset rauhanharrastajat Barthin tavoin ovat viime aikoina yrittäneet, hämmennys kasvaa entisestään.

Proletariaatin luokkatietoisuus on sitä vastoin ratkaissut tuon ristiriidan ytimestään lähtien ymmärtämällä, että luokkavalta ihmisyhteiskunnassa ja veriset sodat kansojen välillä ovat vain saman kolikon kaksi puolta. Lakkauttakaa luokkavalta, niin sodat hävitetään juurineen; jatkakaa sotia, niin luokkavalta säilyy aina. Kapitalistisen yhteiskunnan näkökulmasta sota on tietenkin ”kulttuurinen ihanne”, kuten porvarilliset professorit ovat meille opettaneet; se on ”Jumalan järjestyksen osa”, kuten Moltke sen omalla tavallaan ilmaisi; näkemys, josta Buckle lähti laatiessaan suurta historiallista teostaan, nimittäin että ”merkityksettömillä taisteluiden ja piiritysten historiankirjoilla” ei ollut mitään merkitystä porvarilliselle kulttuurimaailmalle, oli vain suuri illuusio.

Buckle oli oikeassa menneisyyden, mutta ei tulevaisuuden suhteen. Hänen historiankäsityksensä oli suuri edistysaskel hoviväärentelijöihin verrattuna, jotka mahtipontisesti kertoivat mahtavien sotapäälliköiden mahtipontisista sotaretkistä, mutta se jäi ennen tuhatvuotisen vapauden ja rauhan valtakunnan satua kansojen välille, jonka vapaakaupan oletettiin tuoneen mukanaan. Se oli este, jonka vain sosialismi kykeni voittamaan ja on vähitellen voittanut. Liebknecht, muuten täysin oikeutetussa ihailussaan Bucklea kohtaan, hieman sivuutti sen, ja Lassalle puhui samalla tavalla kerran halveksivasti sodista, jotka käytiin jonkun emännän oikkujen vuoksi. Engels sitä vastoin omisti sotien historialle tutkimuksen, joka ei ollut yhtään vähemmän perusteellinen kuin taloushistorialle, ja todellakin nämä kaksi kulkevat rinnakkain, valaisten ja selittäen toisiaan, osoittaen samoja ominaispiirteitä.

Porvarillisen lehdistön monien typerien iskulauseiden joukossa on harva typerämpi kuin savuinen ilmaus ”taisteluajattelijoista”, joita Saksan armeijan sanotaan tietysti ensisijaisesti kuhisevan. Yhtä hyvin voisi puhua ”pörssiajattelijoista”. Sillä samat ominaisuudet tekevät menestyvästä kenraalista ja menestyvästä pörssispekulaattorista: tietty määrä maalaisjärkeä, ei liian vähän, vaan pikemminkin liian vähän kuin liikaa, ja ennen kaikkea suuri määrä ”uhkapelurin rohkeutta”, kuten sodan loistavin teoreetikko Clausewitz asian ilmaisee. Clausewitz itse on klassinen esimerkki siitä, kuinka kyky ajatella loogisesti ja yleensä erinomainen älykkyys ovat kenraalille suuri onnettomuus. Hän suoriutui sodassa vain keskinkertaisesti, ja kuten hänen sotilastoverinsa yksimielisesti kertovat, tämä johtui siitä, että hän aina ”näki pimeän puolen”. Toisin sanoen, koska hänellä oli liian kirkas mieli sokeasti hapuillakseen eteenpäin opettajansa Scharnhorstin neuvon mukaan, että sodassa on vähemmän tärkeää se, mitä tapahtuu, kuin se, että jotain ylipäätään tapahtuu. Tämä on sama ilmiö, jonka Lassalle kerran selitti näillä sanoilla: ”Tästä johtuu kokeneiden kauppiaiden usein esittämä huomautus, että kaupallisessa urassa juuri ovelimmat keinottelijat kärsivät useimmiten haaksirikon, ja juuri tyhmimmillä näyttää olevan paremmat mahdollisuudet. Tuntemattomien olosuhteiden summa on aina äärettömän paljon suurempi kuin tuntemattomien olosuhteiden summa.” Tämä pätee aivan yhtä lailla sodassa kuin kapitalistisessa spekulaatiossakin. Mitä tarkempi tiedossa olevien olosuhteiden arviointi on, mitä älykkäämpi kenraali tai keinottelija on, sitä suurempi on todennäköisyys, että tuntemattomien olosuhteiden äärettömän suuri summa muuttaa lopputulosta, mikä sitten luonnollisesti lamauttaa niiden energian, jotka pystyvät ajattelemaan loogisesti pohtiakseen tätä. Aivan kuten tämä selittää, miksi Clausewitz, joka hallitsi mestarillisesti sodan teorian, ei saavuttanut käytännön menestystä sodassa, se selittää myös, miksi ruhtinaallinen luokka, ellei muuten ihmiskunnan puolustaja, on kuitenkin tuottanut suhteettoman määrän ”loistavia” kenraaleja. Sillä jos sen jäseniä suojellaan älyn liialliselta kehitykseltä heidän kasvatuksensa ja älyllisen koulutuksensa luonteen vuoksi, heidän ”uhkapelirohkeutensa” on sitäkin erinomaisemmin kehittynyttä, koska epäonnistumisen sattuessa heillä ei ole mitään pelättävää paitsi että kansan on maksettava hinta, jolle he sitten voivat, kuten vanha Fritz Kolinissa perääntyville kranaatinsotureilleen, esittää moraalisesti tuhoisan moitteen: Te lurjukset, haluatteko todella elää ikuisesti?

Mutta aivan kuten kapitalistisen spekulaation villissä noppapelissä vallitsevat vain historiallisen kehityksen immanentit lait, niin myös sodan villissä noppapelissä. Luokkavallan lähtökohtana sota on kaiken kaikkiaan ollut historiallisen edistyksen vipuvarsi, aivan kuten kapitalistinen tuotantotapa, jonka vanavedessä militarismi on saavuttanut ennennäkemättömän laajentumisensa. Ilman Napoleonin ajan sotia Saksa olisi rappeutunut feodalismin suoksi, kuten Puola ennen sitä, ja vuoden 1870 sodan tykit räjäyttivät sen oven maailmanmarkkinoille. Sotien tämän historiallisen merkityksen sokeutuminen, aina luokkavallan lähtökohdan alla, oli Bucklen virhe ja on edelleen porvarillisten rauhanharrastajien virhe, joita vastaan ​​Moolokin palvojilla on hyvin helppo maaperä. Toisaalta sotien historiallisen merkityksen tunnustaminen ei tarkoita, että tunnustamme ne ihmiskunnan edistyksen vipuvarreksi. Tässäkin sosialismi suhtautuu militarismiin samalla tavalla kuin kaksoisveljeensä, kapitalismiin: se ei käännä sille selkäänsä mumisemalla muutamia ärsyttäviä ja banaaleja lauseita, kuten kapitalistiset rauhanpiippujen polttajat, vaan pikemminkin tutkii sen vahvuuksia ja heikkouksia voittaakseen sen sitä varmemmin. Sillä, kuten kaikissa muissakin taisteluissa, proletariaatin käymä taistelu hallitsevia luokkia vastaan ​​eroaa hallitsevien luokkien keskinäisistä taisteluista, olipa kyseessä sitten markkinapaikka tai taistelu, siinä, että siinä ratkaiseva tekijä ei ole tuntemattomien, vaan tiedossa olevien olosuhteiden summa, ja työväenluokan voitto on sitä varmempi, mitä tarkemmin ja oikeammin se pystyy tunnistamaan nämä olosuhteet.

Kaikesta tästä seuraa myös se, että jos kaikki proletariaatin elintärkeät edut viittaavat militarismin vastaiseen taisteluun kuolemaan asti, aivan kuten ne viittaavat kapitalismiin, se ei voi olla välinpitämätön kapitalistisen yhteiskunnan sotien kehittymisen suhteen. Valtiovarainministeri syytti äskettäin Saksan sosialidemokraatteja valtiopäivillä sisäisestä ristiriidasta, koska he vaativat ehdotonta puolueettomuutta Venäjän-Japanin sodassa, mutta silti käyvät raivoisaa sotaa Venäjää – tai tarkemmin sanottuna tsaarin despotiaa – vastaan. Ajatus tästä väitetystä ristiriidasta voi kuitenkin todella syntyä vain ihmisen mielessä, jolla on vain hyvin epämääräinen käsitys historiallisesta kontekstista eikä minkäänlaista käsitystä proletariaatin luokkataistelusta. Jos työväenluokka ei voi olla tästä innostunut, vaan voi vain kohauttaa halveksivasti olkapäitään sille, että kapitalistinen yhteiskunta kaikesta kulttuuristaan ​​kerskumisestaan ​​ja kehuskelustaan ​​huolimatta ei voi ratkaista ristiriitaisia ​​etujaan millään muulla tavalla kuin niillä barbaarisilla ja raaoilla keinoilla, joilla eläimet taistelevat ruokintapaikoista, sen ei tarvitse missään nimessä olla välinpitämätön siitä, miten päätös tehdään kussakin yksittäistapauksessa. Niin kauan kuin luokkavalta on olemassa, sodat ovat historiallisen kehityksen vipuvarsia, ja työväenluokalla on elintärkeä intressi siihen, että tämä kehitys etenee nopeimmalla tahdilla luokkavallan täydelliseen vararikkoon asti. Siksi, vaikka emme olekaan kiinnostuneita japanilaisten voitosta, olemme kiinnostuneita tsaarin järjestelmän kukistamisesta, jonka jätämme luokkavallan kannattajien surettavaksi.

Työväenluokan ei sovi asettua sortajiensa veristen tekojen puolelle, vaan sen velvollisuus on valppaasti etsiä keinoja edistää vapautuskamppailuaan kapitalismin maailmaa kohtaavien katastrofien keskellä. Niinpä vietämme vappua tänä vuonna.