Kategoria: Blogit

Kansan Uutisissa on aamulla ilmestynyt dosentti Miika Tervosen teksti ”Sodanvastaisuus ei riitä, kun demokratia on hyökkäyksen kohteena”. Esitän tässä työväen antimilitarismiin pohjaavassa vastineessa joitakin tekstin herättämiä ajatuksia.

Kirjoittajan mukaan on ongelmallista, että valtavirran vasemmistolainen puhe ei vie sotaa koskevaa analyysiä pidemmälle sen voivottelusta, että militarismi kaventaa demokratiaa ja yhteiskunnallista keskustelua. Hänen mukaansa ”sota reaalimaailman materiaalisena ilmiönä on vasemmistolle ongelma – ja on ollut sitä jo pitkään.”

Alkajaisiksi tähän näkemykseen voi yhtyä. Moralisoinnin sijaan tarvitaan materialistista analyysiä, siis sodan materiaalisten taustojen analyysiä – vasemmistolaisittain luokka-analyysiä.

Tällaista kirjoittaja ei kuitenkaan tarjoa.

Sen sijaan hän esittää, että sota oli Karl Marxille ja sitä kautta marxilaisuudelle ”väärää tietoisuutta” joka pitää ”tiedostaa, kesyttää ja purkaa”. Hänen mukaansa marxilainen analyysi oli, että sodassa ”alistava luokkarakenteen jännite kanavoidaan yhteisön ulkopuolelle”.

Tämä ei vastaa ymmärrystäni Karl Marxin ja laajemmin marxilaisten kirjoittajien sota-analyyseistä.

Ensinnäkään marxilaisilla ei ole yhtä näkemystä sodasta yleensä – sen sijaan he tarkastelevat jokaista sotaa omana historiallisena ilmiönään ja esittävät kysymyksen: onko tämä sota taantumuksellinen – yhteiskunnallista kehitystä taaksepäin vievä – vai edistyksellinen, kuten esimerkiksi kansalliset vapautussodat kolonialismia vastaan olivat.

Kirjoittaja mainitsee Preussin-Ranskan sodan, jonka Karl Marx todella toivoi työväenluokkien kansainvälisen liiton pystyvän pysäyttämään. Tämä oli Marxin ja ensimmäisen internationaalin katsantokannassa taantumuksellinen sota – sota jossa työväenluokalla ei ollut mitään voitettavaa, vaan jossa se laitettiin ampumaan itseään, toisia työläistovereita rajan toisella puolella.

Toisekseen sota ei marxilaisille ole ensisijassa ”tietoisuuden” kysymys, väärän tai oikean, vaan on tehtävä materiaalinen analyysi sodan taustasyistä, joka erilaisia tietoisuuksia synnyttää. Porvarit ovat aina perustelleet sotiaan ”demokratian puolustamisella”, vaikka tosiasiallisesti taustalla ovat olleet taloudelliset intressit, markkina-alueet ja raaka-aineresurssit. Näin ollen sotia ei voida poistaa ”tietoisuuden” muuttamisella, vaan poistamalla se materiaalinen järjestelmä, joka tällaista kilpailua synnyttää – kapitalismi.

Seuraavaksi kirjoittaja mainitsee ensimmäisen maailmansodan, jossa toinen internationaali hajosi ”kansainvälisen työväenliikkeen sosialistien siirtyessä tukemaan omien maidensa sotaponnisteluita.” Kirjoittaja tarjoaa tähän syyksi ”nationalismin imun”.

On huomautettava, että kaikki sosialistit eivät suinkaan siirtyneet tukemaan omia porvarivaltioitaan sodassa. Oli periaatteellinen siipi sosialisteja, joita Euroopassa edustivat etunenässä Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, jotka totesivat oikein ensimmäisen maailmansodan olevan taantumuksellinen, imperialistinen sota – jälleen sota jossa työväenluokalla ei ole kuin hävittävää. Venäjällä samaa analyysiä edustivat bolševikit. Sotaa vastustavat voimat kokoontuivat Sveitsissä Zimmerwaldin kokoukseen, ja niistä edistyksellisimmät muodostivat Zimmerwaldin vasemmiston.

Hajoamiseensa saakka kansainvälisen työväenliikkeen virallinen kanta oli edelleen marxilainen, työväenluokkien yhteistyö yli rajojen sodan lopettamiseksi. Sosiaalisovinistit, jotka menivät omien valtioidensa tueksi, ryhtyivät ”puolustamaan demokratiaa”, rikkoivat tätä yhdessä eri kokoontumisissa (Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kongressit) sovittua kantaa vastaan. Aikalaistekstin tapahtumista voi lukea täältä.

Miksi näiden historian vaiheiden muistaminen on tärkeää? Koska nykyään elämme samankaltaisessa asetelmassa Euroopassa. Vastakkain ovat jälleen joukko porvarivaltioita, imperialistinen länsiblokki joka on järjestänyt asevoimansa omaksi sotilasliitokseen, ja taantumuksellinen Venäjän porvarivaltio liittolaisineen.

Sota näiden kahden välillä olisi mitä selvemmin sota, jossa työväenluokka tappaisi taas itseään – taantumuksellinen sota, jolla lisäksi olisi maailmanlopun ulottuvuus, ydinsodan potentiaali – yhteiskunnallisen kehityksen ei ainoastaan taannuttava, vaan kertakaikkiaan lopettava ja tuhoava potentiaali.

Venäjällä suuressa määrin juuri taantumuksellisen sodan vastaisen asenteensa vuoksi bolševikit pystyivät kumoamaan vanhan vallan ja perustamaan maailman ensimmäisen työväenvaltion. Tästä meitä muistuttaa tänään myös vankilassa Venäjällä viruva Boris Kagarlitski, tämän päivän sodan vastustaja. Vasemmisto voitti vallan olemalla periaatteellisesti omia porvarillisia sodan lietsojiaan vastaan, ei liittoutumalla porvaristonsa kanssa ”demokratian puolustamiseksi”.

* * *

Seuraavassa tekstin osiossa Tervonen jakaa nykyisen vasemmiston suhtautumistavat kahteen leiriin – liberaaleihin, jotka ovat huolissaan militarismin vaikutuksista demokratiaan ja hyvinvointiin, sekä ”tankieihin”, telaketjukommunistien perillisiin, jotka ovat jopa kehdanneet syyttää ”puolustusliitto” NATOa – nykyaikaisen läntisen imperialismin sotilaallista siipeä – Ukrainan tilanteesta.

Todenmukaisempi analyysi olisi, että suomalaisessa rauhanliikkeessä vaikuttivat todella historiallisesti sekä liberaalit että kommunistiset voimat, mutta jo 1990-luvulla Neuvostoliiton hävittyä maailmankartalta liberaalit voimat voittivat ja saavuttivat hegemonisen aseman vasemmiston rauhanpuheessa. Se, että sotilasliitto NATOa voidaan edelleen arvostella sen toiminnasta ei ole osoitus kommunistisuudesta vasemmistossa – tällaisen kritiikin voi tehdä myös liberaalilta pohjalta, jos omaa silmät tai korvat.

Pelkän liberalismin ohella saatetaan myös ajaa vanhasta muistista rauhanliikkeen Kylmän sodan aikaista ”rauhanpolitiikkaa”, joka nojaa ennen kaikkea YK:hon, ETYJ-yhteistyöhön, kansainväliseen oikeuteen ja sen mekanismeihin. Jotkut ovat jopa esittäneet sosialistisen vasemmiston tavoitteeksi kaikessa ajaa YK:n ylintä päätösvaltaa. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran enemmän täällä. Tämä ilmiö näkyy jopa Suomen marginaalisessa kommunistisessa liikkeessä – sekään ei ole nykyään kovin ”tankie”, tai liebknechtiläisen vallankumouksellinen, työväenluokkien kumouksellista antimilitarismia ajava, vaan ennen kaikkea vanhan liiton rauhanpolitiikan asiamies.

Eurooppalaisen parlamentaarisen vasemmiston rauhanretoriikka tänään todella on ”onttoa”, mutta ei siksi, että se olisi jonkin ”telaketjukommunistisuuden” ilmentymä vaan nimenomaan päinvastoin – siksi että se on liberaaliin pasifismiin ja vanhentuneeseen ”rauhanpolitiikan” muistoon itsensä pohjaavaa. Siltä puuttuu vallankumouksellinen sosialistinen eetos – marxilaisuus.

* * *

Luokka-analyysin poissaolon lisäksi toinen loistava puute tekstissä on länsimaisen imperialismin häivyttäminen kokonaan olemattomaksi ilmiöksi. Ehkä parhaiten tämä näkyy kohdassa, jossa yritetään perustella Ukrainan sodan ja Palestiinan kansanmurhan olevan itse asiassa jotenkin toisiinsa kietoutuneita ilmiöitä sitä kautta, että Netanjahu ja Putin ovat liittolaisia! Mikä uskomaton historian käännös päälaelleen.

Kuka tosiasiassa on ollut Netanjahun ja hänen edeltäjiensä liittolainen Israelin valtion harjoittamassa kansanmurhassa, joka on jatkunut vähintään vuodesta 1948? Iso-Britannia, Euroopan unioni, ja tänään ennen kaikkea Amerikan Yhdysvallat. Palestiinan kansaa on murhattu nyt 600 päivää ”demokraattisen lännen” täydellä taloudellisella, sotilaallisella ja poliittisella tuella. Tästä kirjoittaja ei osaa sanoa sanaakaan, päinvastoin, hän kääntää puheen ”demokratian puolustamiseen” Venäjältä ja Kiinalta, jotka kaiken muun pahuutensa lisäksi pohjaavat fossiilitalouteen!

Tämä olisi naurettavaa, ellei se varmasti menisi joillekin läpi kuin veitsi voihin. Länsimainen imperialismiko ei pohjaa fossiilitalouteen? Puolustaako Donald Trumpin johtama länsiliittouma todella ”demokratiaa”, sitä samaa demokratiaa jota vasemmiston tulisi puolustaa? Tällainen maailmankuva on kaikessa ideologisessa sokeudessaan absurdi.

Tätä ideologisuutta alleviivaa myös kirjoittajan tekstiinsä kaivama lainaus Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiltä: ”vapauden on oltava paremmin aseistautunut kuin tyrannian.”

Hienoa! Pääsemme puhumaan Zelenskyin hallinnosta, joka on lakkauttanut maansa vasemmiston samalla kun tekee yhteistyötä äärioikeiston kanssa, sortaa ammattiyhdistysliikettä, vangitsee sodanvastustajia, ei sotatilaan nojaten pidä vaaleja, ja jonka asiamiehet päivittäin kaappaavat sotaan haluttomia ukrainalaismiehiä kaduilta, pahoinpitelevät heitä, ja pakottavat rintamalle. Tämäkö on vasemmiston käsitys ”vapaudesta” ja ”ei-tyranniasta”, jota Tervonen esittää jonkinlaiseksi esimerkiksi? Mieletöntä. Vasemmistolaisuuden kanssa tällä ei ole minkäänlaista tekemistä.

"Let him go! You can't do that," screams woman.

But they can do whatever they want in 'democracy' under Zelensky. pic.twitter.com/xOOXHqlmuJ

— Marta Havryshko (@HavryshkoMarta) May 2, 2025

Ukrainan sota on mitä suurimmassa määrin taantumuksellinen sota – jälleen sota, jossa työväenluokkaiset ihmiset pakotetaan ampumaan toisiaan, taantumuksellisten johtajiensa ja hallitsevien luokkiensa puolesta. Se ei tarkoita Venäjän hyökkäyksen ymmärtämistä tai tukemista – se tarkoittaa, että tarvitaan vallankumouksellista defeatismia. (Olivatko Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg tankieita?)

* * *

Lopuksi kirjoittaja sotkee Li Anderssonin tavoin ”antifasismin” käsitteen mukaan sotapolitiikkansa puolusteluun.

Hänen mukaansa ”[k]aikkialle tunkeva turvallisuuspuhe on käännettävissä vihreäksi ja vasemmistolaiseksi argumentiksi.” Esimerkkinä hän mainitsee sen, että ”vuodesta 2022 lähtien Eurooppa on luopunut merkittävässä määrin venäläisistä fossiilienergiasta”! Se jää tietenkin sanomatta, että samalla on ryhdytty ostamaan fossiilista energiaa Yhdysvalloista. Se on tietysti parempaa, demokraattista, läntistä fossiilista energiaa, joten asiaa on turha mainita.

Tosiasiassa kasvava militarismi on suurin yksittäinen uhka kaikelle, mitä voidaan pitää ”vihreänä” politiikkana – sen alkuperäisessä merkityksessä. Aiheesta on kirjoitettu ja sitä on tutkittu niin paljon, että kaikkia argumentteja on turha toistaa tässä. Planeettamme puolustaminen ja nykyvasemmistolaisten hokema ”kunnianhimoinen ilmastopolitiikka” edellyttää väistämättä demilitarisaatiota – ja tässä ”demokraattinen” länsi suurimpana sotavarustelijana on kiistatta suurin päästöjen lähde. Tietämättöminkin ihminen ymmärtänee intuitiivisesti, etteivät panssarivaunut ja hävittäjäkoneet tupruttele ilmoille keijukaispölyä vaan ilmastonmuutosta kiihdyttäviä pakokaasuja.

Samoin militarismi on uhka kaikelle, mitä ”vasemmistolaisuus” pitää sisällään – tai sen tulisi pitää. Militaristinen ulkopolitiikka Jussi Halla-ahon linjoilla ei ole ”antifasistista” vaan, jos sanalla on mitään merkitystä, mitä suurimmassa määrin ”autoritaarista”. Vasemmisto ei koskaan voi pärjätä olemalla parempi militaristi kuin oikeisto, sillä porvarivaltion militarismi nojaa porvariston luokkavaltaan – ja toisaalta pönkittää sitä.

Sen sijaan vasemmistolla on niin halutessaan aarrearkullinen antimilitaristisia näkökulmia vanhassa työväen perinteessä, joka nykyimperialismin aikakaudella ja työväenvaltioiden laajasti puuttuessa on taas ajankohtainen. Tälle sivulle olemme koonneet runsaasti materiaaleja sekä historiallisesta liikkeestä että tämän päivän toiminnasta.

Toivon, että jokainen joka vilpittömästi miettii kysymystä siitä, miten vasemmiston tulisi suhtautua sotaan ja rauhaan, tutustuisi jo esitettyihin vastauksiin sen sijaan, että Kansan Uutisten tavoin toimii yksisilmäisenä ja historiattomana ”länsimaailman” propagandistina – ja kaiken jälkeen jättää kuitenkin varsinaisen kysymyksen auki lukijalle.