Seuraava Franz Mehringin teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa huhtikuussa 1904 saksalaisessa Die Neue Zeit -lehdessä.
Kansainvälisen proletariaatin vappujuhla osuu sunnuntaille, ja siksi työväenluokan vaatimukset työstä lepoa varten heidän vappupäivänään nousevat luonnollisesti etualalle. Tänä vuonna vapun merkitys mielenosoituksena sotaa vastaan ja kansainvälisen rauhan puolesta tulee entistä ilmeisemmäksi. Ensimmäistä kertaa proletariaatin maailmanvapaan perustamisen jälkeen se osuu yksiin suuren sodan kanssa, jolla voi olla maailmanhistoriallinen merkitys ja joka voi mahdollisesti muuttua maailmanlaajuiseksi tulipaloksi.
Olisi erehtyvää olettaa, samoin kuin tietyt hyvää tarkoittavat porvarillisen maailman työväenluokkaiset ystävät, että vapun antimilitaristinen merkitys on ikään kuin hitsattu sen antikapitalistiseen merkitykseen. On väärin sanoa työläisille: Tehkää sovinto militarismin kanssa, niin se antaa teille tarvitsemanne yhteiskunnalliset uudistukset. Tällainen puhe ei ole hitsaustakaan viisaampaa kuin porvarillisten rauhanharrastajien vakuutus: Heittäkää pois militaristinen ies, niin kapitalistinen ies on teille lempeä ja suloinen. Tässä ristiriidassa jopa porvarillisen maailmankuvan ennakkoluulottomatkin mielet horjuvat toivottomasti, ja kun he yrittävät voittaa sen piinaa marssimalla rinta rinnan, kuten militaristiset yhteiskuntauudistajat Naumannin ja kapitalistiset rauhanharrastajat Barthin tavoin ovat viime aikoina yrittäneet, hämmennys kasvaa entisestään.
Proletariaatin luokkatietoisuus on sitä vastoin ratkaissut tuon ristiriidan ytimestään lähtien ymmärtämällä, että luokkavalta ihmisyhteiskunnassa ja veriset sodat kansojen välillä ovat vain saman kolikon kaksi puolta. Lakkauttakaa luokkavalta, niin sodat hävitetään juurineen; jatkakaa sotia, niin luokkavalta säilyy aina. Kapitalistisen yhteiskunnan näkökulmasta sota on tietenkin ”kulttuurinen ihanne”, kuten porvarilliset professorit ovat meille opettaneet; se on ”Jumalan järjestyksen osa”, kuten Moltke sen omalla tavallaan ilmaisi; näkemys, josta Buckle lähti laatiessaan suurta historiallista teostaan, nimittäin että ”merkityksettömillä taisteluiden ja piiritysten historiankirjoilla” ei ollut mitään merkitystä porvarilliselle kulttuurimaailmalle, oli vain suuri illuusio.
Buckle oli oikeassa menneisyyden, mutta ei tulevaisuuden suhteen. Hänen historiankäsityksensä oli suuri edistysaskel hoviväärentelijöihin verrattuna, jotka mahtipontisesti kertoivat mahtavien sotapäälliköiden mahtipontisista sotaretkistä, mutta se jäi ennen tuhatvuotisen vapauden ja rauhan valtakunnan satua kansojen välille, jonka vapaakaupan oletettiin tuoneen mukanaan. Se oli este, jonka vain sosialismi kykeni voittamaan ja on vähitellen voittanut. Liebknecht, muuten täysin oikeutetussa ihailussaan Bucklea kohtaan, hieman sivuutti sen, ja Lassalle puhui samalla tavalla kerran halveksivasti sodista, jotka käytiin jonkun emännän oikkujen vuoksi. Engels sitä vastoin omisti sotien historialle tutkimuksen, joka ei ollut yhtään vähemmän perusteellinen kuin taloushistorialle, ja todellakin nämä kaksi kulkevat rinnakkain, valaisten ja selittäen toisiaan, osoittaen samoja ominaispiirteitä.
Porvarillisen lehdistön monien typerien iskulauseiden joukossa on harva typerämpi kuin savuinen ilmaus ”taisteluajattelijoista”, joita Saksan armeijan sanotaan tietysti ensisijaisesti kuhisevan. Yhtä hyvin voisi puhua ”pörssiajattelijoista”. Sillä samat ominaisuudet tekevät menestyvästä kenraalista ja menestyvästä pörssispekulaattorista: tietty määrä maalaisjärkeä, ei liian vähän, vaan pikemminkin liian vähän kuin liikaa, ja ennen kaikkea suuri määrä ”uhkapelurin rohkeutta”, kuten sodan loistavin teoreetikko Clausewitz asian ilmaisee. Clausewitz itse on klassinen esimerkki siitä, kuinka kyky ajatella loogisesti ja yleensä erinomainen älykkyys ovat kenraalille suuri onnettomuus. Hän suoriutui sodassa vain keskinkertaisesti, ja kuten hänen sotilastoverinsa yksimielisesti kertovat, tämä johtui siitä, että hän aina ”näki pimeän puolen”. Toisin sanoen, koska hänellä oli liian kirkas mieli sokeasti hapuillakseen eteenpäin opettajansa Scharnhorstin neuvon mukaan, että sodassa on vähemmän tärkeää se, mitä tapahtuu, kuin se, että jotain ylipäätään tapahtuu. Tämä on sama ilmiö, jonka Lassalle kerran selitti näillä sanoilla: ”Tästä johtuu kokeneiden kauppiaiden usein esittämä huomautus, että kaupallisessa urassa juuri ovelimmat keinottelijat kärsivät useimmiten haaksirikon, ja juuri tyhmimmillä näyttää olevan paremmat mahdollisuudet. Tuntemattomien olosuhteiden summa on aina äärettömän paljon suurempi kuin tuntemattomien olosuhteiden summa.” Tämä pätee aivan yhtä lailla sodassa kuin kapitalistisessa spekulaatiossakin. Mitä tarkempi tiedossa olevien olosuhteiden arviointi on, mitä älykkäämpi kenraali tai keinottelija on, sitä suurempi on todennäköisyys, että tuntemattomien olosuhteiden äärettömän suuri summa muuttaa lopputulosta, mikä sitten luonnollisesti lamauttaa niiden energian, jotka pystyvät ajattelemaan loogisesti pohtiakseen tätä. Aivan kuten tämä selittää, miksi Clausewitz, joka hallitsi mestarillisesti sodan teorian, ei saavuttanut käytännön menestystä sodassa, se selittää myös, miksi ruhtinaallinen luokka, ellei muuten ihmiskunnan puolustaja, on kuitenkin tuottanut suhteettoman määrän ”loistavia” kenraaleja. Sillä jos sen jäseniä suojellaan älyn liialliselta kehitykseltä heidän kasvatuksensa ja älyllisen koulutuksensa luonteen vuoksi, heidän ”uhkapelirohkeutensa” on sitäkin erinomaisemmin kehittynyttä, koska epäonnistumisen sattuessa heillä ei ole mitään pelättävää paitsi että kansan on maksettava hinta, jolle he sitten voivat, kuten vanha Fritz Kolinissa perääntyville kranaatinsotureilleen, esittää moraalisesti tuhoisan moitteen: Te lurjukset, haluatteko todella elää ikuisesti?
Mutta aivan kuten kapitalistisen spekulaation villissä noppapelissä vallitsevat vain historiallisen kehityksen immanentit lait, niin myös sodan villissä noppapelissä. Luokkavallan lähtökohtana sota on kaiken kaikkiaan ollut historiallisen edistyksen vipuvarsi, aivan kuten kapitalistinen tuotantotapa, jonka vanavedessä militarismi on saavuttanut ennennäkemättömän laajentumisensa. Ilman Napoleonin ajan sotia Saksa olisi rappeutunut feodalismin suoksi, kuten Puola ennen sitä, ja vuoden 1870 sodan tykit räjäyttivät sen oven maailmanmarkkinoille. Sotien tämän historiallisen merkityksen sokeutuminen, aina luokkavallan lähtökohdan alla, oli Bucklen virhe ja on edelleen porvarillisten rauhanharrastajien virhe, joita vastaan Moolokin palvojilla on hyvin helppo maaperä. Toisaalta sotien historiallisen merkityksen tunnustaminen ei tarkoita, että tunnustamme ne ihmiskunnan edistyksen vipuvarreksi. Tässäkin sosialismi suhtautuu militarismiin samalla tavalla kuin kaksoisveljeensä, kapitalismiin: se ei käännä sille selkäänsä mumisemalla muutamia ärsyttäviä ja banaaleja lauseita, kuten kapitalistiset rauhanpiippujen polttajat, vaan pikemminkin tutkii sen vahvuuksia ja heikkouksia voittaakseen sen sitä varmemmin. Sillä, kuten kaikissa muissakin taisteluissa, proletariaatin käymä taistelu hallitsevia luokkia vastaan eroaa hallitsevien luokkien keskinäisistä taisteluista, olipa kyseessä sitten markkinapaikka tai taistelu, siinä, että siinä ratkaiseva tekijä ei ole tuntemattomien, vaan tiedossa olevien olosuhteiden summa, ja työväenluokan voitto on sitä varmempi, mitä tarkemmin ja oikeammin se pystyy tunnistamaan nämä olosuhteet.
Kaikesta tästä seuraa myös se, että jos kaikki proletariaatin elintärkeät edut viittaavat militarismin vastaiseen taisteluun kuolemaan asti, aivan kuten ne viittaavat kapitalismiin, se ei voi olla välinpitämätön kapitalistisen yhteiskunnan sotien kehittymisen suhteen. Valtiovarainministeri syytti äskettäin Saksan sosialidemokraatteja valtiopäivillä sisäisestä ristiriidasta, koska he vaativat ehdotonta puolueettomuutta Venäjän-Japanin sodassa, mutta silti käyvät raivoisaa sotaa Venäjää – tai tarkemmin sanottuna tsaarin despotiaa – vastaan. Ajatus tästä väitetystä ristiriidasta voi kuitenkin todella syntyä vain ihmisen mielessä, jolla on vain hyvin epämääräinen käsitys historiallisesta kontekstista eikä minkäänlaista käsitystä proletariaatin luokkataistelusta. Jos työväenluokka ei voi olla tästä innostunut, vaan voi vain kohauttaa halveksivasti olkapäitään sille, että kapitalistinen yhteiskunta kaikesta kulttuuristaan kerskumisestaan ja kehuskelustaan huolimatta ei voi ratkaista ristiriitaisia etujaan millään muulla tavalla kuin niillä barbaarisilla ja raaoilla keinoilla, joilla eläimet taistelevat ruokintapaikoista, sen ei tarvitse missään nimessä olla välinpitämätön siitä, miten päätös tehdään kussakin yksittäistapauksessa. Niin kauan kuin luokkavalta on olemassa, sodat ovat historiallisen kehityksen vipuvarsia, ja työväenluokalla on elintärkeä intressi siihen, että tämä kehitys etenee nopeimmalla tahdilla luokkavallan täydelliseen vararikkoon asti. Siksi, vaikka emme olekaan kiinnostuneita japanilaisten voitosta, olemme kiinnostuneita tsaarin järjestelmän kukistamisesta, jonka jätämme luokkavallan kannattajien surettavaksi.
Työväenluokan ei sovi asettua sortajiensa veristen tekojen puolelle, vaan sen velvollisuus on valppaasti etsiä keinoja edistää vapautuskamppailuaan kapitalismin maailmaa kohtaavien katastrofien keskellä. Niinpä vietämme vappua tänä vuonna.
Työväen antimilitaristit 