Sosialidemokraattisen liikkeen sisällä monet odottivat kansainvälisen työväenliikkeen aiempien kannanottojensa perusteella nousevan voimallisesti maailmansodan uhkaa vastaan. Seuraava on suomalaisen sosialidemokraattisen liikkeen Työmies-lehden pääkirjoitus 27. heinäkuuta 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, joka edustaa tätä henkeä.
Ympäri maailman nieleksi lehtiä lukeva yleisö jännityksellä palstamäärin sodanuhkauutisia. Valtiollisilla kannunvalajilla on ihanat päivät, saavat levittää kaikille, jotka kuunnella haluavat, mikä on Euroopan poliittinen asema, mitä se ja se valtaherra tekee ja mitä sen ja sen pitäisi tehdä. Lehdet kirjoittavat Euroopan tasapainosta, kolmiliitosta ja kolmisopimuksesta. Arvioidaan sitä, uskaltaisiko Itävalta lähteä valtaamaan Balkanin maita piiriinsä Saksan tukemana, joka sitä tietä hakee vaikutusvaltaa ”läheisen Idän” asioihin. Kuiskitaan Saksan ja Itävallan salaisista suunnitelmista vallata uusia alueita ja maalata uudelleen värit Euroopan kartalla. Ja Ranskassa uneksitaan kostosodan päivän koittaneen neljän vuosikymmenen odotuksen jälkeen. Ja itsenäisyytensä puolesta vastaan pyristeleviä Skandinaavian maita vaaditaan asettumaan puolelle tai toiselle: Saksa-Itävalta-Italian kolmiliiton tai kolmisopimuksen (Ranskan, Englannin ja Venäjän) puolelle. Selvästi isoset osoittavat, että heidän mielestään on pikkuvaltiolla olemisen oikeus korkeintaan suurvaltojen vasallimaina.
Paljon puhutaan ministeriöistä ja hallitushuoneista, eri valtioitten ja sotaliittojen voimista ja politiikasta. Näiden onnistuneesta tai epäonnistuneesta menettelystä katsotaan riippuvan niiden hengen, jotka ovat määrätyt teuraiksi, sekä niiden elämän onnen, joita sota epäsuorasti tulisi koskemaan.
Pääasia pyrkii unohtumaan, sodanuhkan ja mahdollisen sodan perimmäinen syy, kansainvälinen pääomavalta. Sitä’ä puolta ei voi kyllin painostaa. Kaiken valtiollisen kannunvalamisen vastapainoksi ei voi kylliksi mieliin teroittaa tosiasiaa, että kaikki tämä kohu eri valtain ja hallitusten politiikan minkäkinlaisista seurauksista, on pintakuohua pohjalla myllertäväin voimien peittämiseksi ja huomion niistä pois johdattamiseksi. Ja pohjimmaisena syynä on, kuten sanottu, pääoman riistäjävalta ja sen taistelu työväenluokan nousua vastaan.
Joitakin vuosia sitten Euroopassa matkustellut amerikkalainen professori lausui yleisarvosteluna, että ”sitten v. 1815 on Euroopassa valtaa pitänyt Rotschildin hallitsijahuone” s.o. yleiseurooppalainen pankkipääoma ja niin paljon kuin totuutta yleensä voi mahtua yhden lauseen yleiskatsaukselliseen puheenparteen, on tämä lause tosi. Emme tosin jätä kutakin erikoisilmiötä tutkiessamme huomioon ottamatta sen erikoisia syitä, joita ovat eri taloudellisten alueiden valtaherraryhmäin kilpakahnaukset ja markkina-alueriidat sekä niiden vaikutus valloitus- ja tullipolitiikkaan, eri maissa muodostuneet luokkataistelutilanteet, jotka ovat ajaneet valtaherrat sotaisiin seikkailuihin, jopa voimme puhua hallitsijahuoneina esiintyväin valta- ja raharyhmäin erikoiseduista, joilla niilläkin on osansa – tosin edellisiä koko joukon pienempi. Mutta vuosi vuodelta, voimme yhä kouriintuntuvammin todistaa, kuinka vähän väliä ”kokoontuvat sotapilvet” ja ”äärimmilleen kärjistyvä sodanuhka” itse asiassa palvelevat niiden etua, jotka joko itse harjoittavat työväenluokan riistämistä suuressa mittakaavassa tai elävät kiskomalla pienemmiltä riistäjiltä näiden saalistamat lisäarvot.
Kansainvälinen finanssi, joka valtiovelkapelillä kiskoo suunnattomia korkoja, imee jokaisen sotahuhun kohotessa sarvensa yhä syvemmälle kansojen niskaan. Ja pörssissä kahmivat paniikin tullen suursudet käsiinsä toisten omaisuuksia tukkukaupalla. Edellisen lisäksi on viime aikoina vedetty esille ihan erikoisena tekijänä esiintyvä edellisten liittolainen: Kansainvälinen murhatrusti, liittoutuneet sotavarustusten tuottajat, joiden menekki riippuu yksinomaan keskeytymättömästä sotarummutuksesta, mikä väliin täytyy kärjistää korkeimmilleen.
Ja juuri silloin kun riistäjäryhmien keskinäiset kahnaukset saavuttavat kärjistymispisteensä ja murhavälineiden tuotannosta sekä murhahuhuista elävän suurpääoman hirtehinen huhuleikki sen kahlekoiralehdistön avulla kohoo huippuunsa – voi syttyä sota, ehkäpä vielä se eunnustettu maailmanpalo, jolloin tunteeton teurastajavalta kuolemankouristuksissaan lyö viimeistä kalmanleikkiään uhraten ihmishenkiä ja kulttuuririkkauksia summittain.
Sellainen tilanne saattaa olla nyt kolmiliiton hyökkääjäpuolella, s.o. Saksan, Italian ja Itävallan riistäjäryhmillä on poliittiset edut puolellaan. Englannilla on Ulsterriita juuri kärjistymiskohdassaan, Ranskaa järkyttää riita 3-vuotisen asevelvollisuuden lyhentämisestä ja Venäjällä on toivo saada uusi varustautumissuunnitelmansa valmiiksi vasta ensi- ja seuraavana vuonna. Ei tosin voi väittää, että Itävallan, Saksan ja Italian sisäiset asiat olisivat paljon paremmat, mutta vaaka näyttää hetkeksi horjahtaneen ja Sarajevon laukaus tuli kuin toivottu kipinä kanuunan sankkiin. Monissa maissa näyttää valtapiireillä olevan halu yrittää johtaa pois sisäistä tyytymättömyyttä ulkonaisen sodan kautta. Kirjoittaapa Novaja Vremjakin, että ”Itävallan käytös voi herättää meidän uinuvan kansallisen tunteemme”.
Sota voi siis syttyä. Lähellä on ainakin itävaltalaisten joukkojen marssi Serbiaan, sellainen ”paikkakunnallistettu” pikkusota, jonka aikana muiden suurvaltain valtaherrat tutkistelevat sitä tekijää, jota he nimittävät ”kansallishengeksi”, mutta joka on vain sapelinkalistukseen innostutettu pikkuporvarillinen ”yleinen mielipide”. Jos valtaherrat katsovat tältä kannalta uskaltavansa, niin saattavat he lähteä seikkailemaan.
Mutta – vielä on mainitsematta tekijä, josta porvarilehtien kannunvalajat eivät hiisku sanaakaan, mutta joka siitä huolimatta jo pitkän aikaa on ollut sotahulluttelujen tehoisimpana jarruna ja varmasti jo monta kertaa pakottanut sapelinkalistajat painamaan jo puoliksivedetyn miekan takaisin tuppeen.
Ja se on järjestynyt työväenluokka, kansainvälinen sosialidemokratia.
Eipä ole aikoihin pidetty yhtään työväen edustajakokousta, kansallista tai kansainvälistä, jossa ei olisi muodossa tai toisessa pantu vastalauseita murhavarusteluja vastaan, päätetty kieltää hallituksilta sotatarkoituksiin aiotut varat ja sotakiihkon villimpinäkin hetkinä, puhujalavoilta ja parlamenteissa, julistettu veljeyttä ”vihollisen” maan työväenluokan kanssa. Maidonlaimean ”rauhanliikkeen” puheenparsiritarien epäreaalisille sovinto-oikeussuunnitelmille valtapiirit kumartavat – julkisesti, ja salaa nauravat, mutta sille järjestäytyneelle voimalle, joka voi panna pointta puheittensa taakse, ovat he pakoitetut omistamaan huomiota vaikkakin hammasta kiristäen ja vihaa puskuen. Ja että tämän voiman uhkaavat ilmaukset todella on otettu huomioon, siitä saatiin porvarilliseltakin taholta tunnustuksia varsinkin toissa vuonna, jolloin Baselin kokouksessa ilmaistu kansainvälisen sosialidemokratian vastalause ilmeisesti vaikutti sen, ettei Balkanin sotaa uskallettu laajentaa Euroopan suurvaltoja koskevaksi. Ja jokainen kuluva hetki tekee vallanpitäjille yhä arvanheitollisemmaksi sen askeleen, joka maailmanpalon aikaansaisi. Että se silti voi syttyä, että järjestäytyneen työväen voima ei sitä ehkä vielä voi joka tilanteessa estää, siihen on syynä kaoitalistinen anarkia sekä valtaluokkien sokeus ja saaliinhimo. Mutta jos siihen tullaan, silloin saavat nekin työläispiirit, jotka eivät vielä ole mukanamme, käytännössä oppia, mitä merkitsee se, että heidänkin suostumuksellaan valtaa pitävät ihmishengestä välinpitämättömän murhajärjestelmän edustajat. Ja tulos, vaikkakin kamalilla kokemuksilla ostettu, on sama: leimuava viha murhajärjestelmää vastaan.
Tiedon siitä hirvittävästä mahdollisuudesta, mikä sisältyy pienempäänkin sotaan, täytyi kiihoittaa kutakin kohdaltaan lisäämään sen amreijan voimaa, joka yksi voi estää sodan verileikit ja kytkeä murhatrustin julkean teurastajavallan. Tila, joka nostaa kiväärin suun miljoonain työläisten rintaa vastaan, terästää taisteluhalua ja pakottaa entistä kiihkeämpään valistus- ja järjestäytymistoimintaan.
Työväen antimilitaristit 