Tripolin sota, eli Italian ja Turkin sota (tunnetaan Italiassa myös nimellä guerra di Libia, ”Libyan sota”, ja Turkissa nimellä Trablusgarp Savaşı, ”Tripolitanian sota”) oli rosvomainen sota, joka käytiin osmanien valtakunnan ja Italian välillä 1911 – 1912. Se oli merkittävä ensimmäisen maailmansodan esinäytös sytyttäessään nationalismin kipinän Balkanilla.
Myös Suomessa työväen antimilitaristinen liike otti sotaan kantaa. Seuraavassa julkaisemme kolme tekstiä, jotka ilmestyivät aiheesta Työläisnuoriso-lehdessä vuonna 1911. Kirjoituksissa selvennetään sodan taustalla olevan kapitalistien kilpailu markkinoista, puhutaan isänmaallista sotahurmosta vastaan ja arvostellaan porvarillista rauhanliikettä sen periaatteettomuudesta.
K. A.: Kapitalistien saalistuksen seuraus
Kapitalistinen riistopolitiikka on taasen kerran johtanut yhteentörmäykseen kahden europalaisen vallan välillä. Siirtomaapolitiikka, joka on kapitalistisen järjestelmän välttämätön seuraus, se kun pakottaa kunkin maan kapitalismin etsimään markkinapaikkoja kapitalistisen ”sivistyksen” ulkopuolelle jääneistä maanosista, on taasen kerran pakottanut kahden maan proletariaatin astumaan ase kädessä toisiaan vastaan.
Italian ja Turkin äskettäin alkanut sota on tyypillisimpiä kapitalismin rosvosotia mitä ajatella saattaa. Italian kapitalismi tarvitsee Tripolista ja hallitus, kuuliaisena omistavan luokan vaatimuksille niinkuin tavallisesti ja kärkkäänä sen etujen puolesta kaikkensa panemaan, on ryhtynyt toimenpiteisiin puheenaolevan alueen ryöstämiseksi Turkilta, jonka hallussa se tähän asti on ollut. Ei kysytä Tripoliksen asukkaitten mieltä, niiden, joita asia lähimmin koskee, ei oteta lukuun mitä ajattelee Italian proletariaatti, joka tässä sodassa saa verensä vuodattaa kapitalismin voitonnälän uhrialttarille, ei tiedustella edes eduskunnan mielipidettä, jolla maan asioihin nähden pitäisi ratkaiseva valta olla. Kun on kysymyksessä kapitalismin edut, ovat kansan tahto, työväen luokan henki ja elämä sivuasioita joita ei tarvitse huomioon ottaa. Pääasiana ovat kapitalismin edut, pääoman voitto ja se, kylmä raha ja itsekkäitten kapitalistien voittoedut, ne vaan ovat huomioonotettavan arvoisia asioita.
Niin, sota on alkanut. Sadottain ihmisiä on jo teurastettu ja yhä uusista joukkomurhista viestejä saapuu. Tuhansin, sadoin tuhansin pakotetaan liikkeelle proletariaatin voimakkain, elinvoimaisin osa, pakotetaan marssimaan murhaten ja tuhoten tovereitaan vastaan, pakotetaan teurastamaan ihmisiä, joihin heitä yhteisten etujen, yhteisten harrastusten pitäisi yhdistää, murhaamaan luokkaveljiään ja tovereitaan omien vastustajiensa, oman vihollisensa, kapitalistisen luokan, etujen vuoksi. Italialaisen työmiehen täytyy tappaa turkkilaisia veljiään vahvistaakseen omien vastustajiensa ja verivihollistensa, italialaisten kapitalistien asemaa ja tehdäkseen nämät voimakkaammiksi, kykenevimmiksi sodan jälkeen taasen sortamaan italialaista köyhälistöä. Kymmenet tuhannet italialaiset työläiset saavat ”onnen” kaatua ”kunnian” kentällä, toiset kymmenet tuhannet kitua ja kuolla kurjissa sotasairaaloissa ja hengissä pysyneet palata kotimaahansa raajarikkoina, rujoina ja itseään ja perhettään elättämään pystymättöminä raukkoina kuollakseen nälkään jossakin suurkaupungin sopessa tai vaivaistalossa.
Sillä työväenluokalla ei tästä sodasta ole mitään hyötyä, ei mitään etua. Jokainen sota, niin tämä kuin kaikki muutkin, tuottavat työväenluokalle vaan kurjuutta, puutetta, turmiota. Tuhansittan perheitä sota tuhoaa, kymmeniä tuhansia ihmiselämiä se murskaa, jotta kapitalismille varattaisiin mahdollisuudet edullisiin markkinapaikkoihin ja rahojen sijoituksiin ulkomailla, että kapitalismin voitto vähentymättömänä, koskemattomana pysyisi.
Ja kuitenkin on tähänkin sotaan koetettu vetää mukaan muitakin tekijöitä. Jumala ja hänen suojeleva katselmuksensa näyttelee siinä suurta osaa. Rooman paavi, roomalaiskatoolisen maailman henkinen päämies, on siunauksensa sodalle antanut, koska hän sitä pitää ristiretkenöä muhamettilaista maailmaa vastaan. Turkkilainen sanomalehdistö leimaa sodan uskonsodaksi islamin ja kristillisyyden välillä, tietenkin innostaakseen muhamettilaisia kansalaisiaan oikeaan uskonvimmaiseen taisteluun kaikkea kristillistä vastaan. Ja tietenkin tietää niin hyvin Rooman paavi kuin muhamettilaisten papistokin kysymyksessä olevan vain Italian ja Turkin kapitalismin riistoedut, rysöstö ja saalistusmaat ja että raha, paljas kylmä raha on kaiken tämän aikaan saanut, että raha ja voiton-nälkä ovat tämän sodan ainoat synnyttäjät.
Samoin kun kaikkien nykyaikaisten sotien. Kapitalistinen laajennus- ja siirtomaapolitiikka on nykyään ainaisena sodanuhkana, joka ei milloinkaan salli eurooppalaiselle yhteiskunnalle varmaa rauhan ja turvallisuuden tunnetta. Niin kauan kun kapitalismi hallitsee kestää verenvuodatus ja ryöstösodat. Niin kauan kun raha on määrääjänä, ei rauhasta kannata uneksiakaan. Vasta kun kansainvälisen köyhälistön armeija on lyönyt maahan kapitalismin ja sen uskolliset henkivartijat monarkismin, klerikalismin ja militarismin, vasta silloin voidaan olla varmat siitä, että maailmanrauha säilyy, että eri maiden rajojen sisäpuolella asuvat ihmiset kohtelevat maansa rajojen ulkopuolellakin asuvia ihmisiä ja veljiä ihmisinä ja veljinä, vasta silloin voidaan olla varmoja maailmanrauhan pysyväisyydestä.
(Työläisnuoriso 40/1911)
Kapitalistien murharaivoa vastaan
Ryöstösota on parhaillaan. Tripolin rikkauksia himoitseva Italian suurporvaristo, joka tämän sodan on saanyt aikaan, sodan, jolle ei edes yrittämälläkään saada muuta leimaa kuin ryöstösodan, rosvousretken, tekee ja on tehnyt parhaansa isänmaallisen innostuksen humalan kansansa päähän nostaakseen. Koko porvarillinen lehdistö ulvoo ääneen ”isänmaallisen innostuksen” ja uhrautuvaisuuden välttämättömyydestä, loistavista voitoista, italialaisten joukkojen ihmeteltävistä sankaritöistä ja kuoleman halveksimisesta. Ja joka toisessa numerossa kerrotaan mahdottomalla melulla, miten kuningas ja rikkaat ovat yltäkylläisyydessään joitakin muruja sodassa haavoitettujen hyväksi viskelleet.
Ei ole suinkaan järin suuri ihme, jos tietämätön kansa onkin saatu yhtymään samaan sotainnostusta uhkuvaan virteen porvarien kanssa, tuo kansa, joka yksin saa maksaa sodan kaikki kustannukset, yksin miehittää sotajoukon, yksin kärsiä ne rajattomat tuskat ja hädän, mitä sota mukanaan tuo. Ja sodan loputtua saapi se kuitenkin tyytyä katselemaan päältä kun anastajaluokat taskuihinsa korjaavat kaikki sen tuottaman hyödyn.
On kuitenkin ilahduttavia poikkeuksiakin, valokohtia tässä yleisessä surkeudessa. Järjestäytynyt, luokkatietoinen työväestö Italiassa ei ole antanut sumentaa silmiään siiitäkään huolimatta, että osa sen omista eturivin miehistä on koettanut parhaansa auttaakseen porvaristoa sen pimitystyössä. Luokkatietoinen työväestö on kuitenkin liian viisasta antaakseen itseään korulauseilla nenästä vetää. Se näkee sangen selvästi koko humpuukin surkeuden ja sen turmiollisuuden työväenluokalle. Sen vuoksi se ei yhdy yleiseen isänmaallisuushumalaan, vaan sotakiihkon kuumimmillaan riehuessa lähettää veljellisen tervehdyksensä turkkilaisille työläistovereilleen vakuuttaen solidaarisuuttaan sen kera. Se sanoo selvän selvästi, että tämä sota on herrojen sotaa herroja vastaan ja että molempien maiden työväenluokalle seuraa siitä vaan kärsimyksiä.
Ja koko maailman järjestynyt työväki seisoo Italian luokkatietoisen proletariaatin kannalla. Se tahtoo näyttää, että se on kaikkea sotaa vastaan, että omistavien luokkien, joilla valta vielä on, järjestämät joukkomurhajaiset eivät sen keskuudessa mitään myötätuntoa saa. Se tahtoo näyttää työläisraukoille, jotka vielä porvariston talutusnuorassa kulkevat, mitä ajattelee sodasta luokkatietoinen työväestö ja se tahtoo avata luokkatiedottoman työväestön silmät näkemään, mitä on sota, mitä isänmaallisuushumpuuki ja mihin näillä työväestöä omistava luokka johtaa tahtoo.
Tässä tarkoituksessa panevat koko maailman järjestäytyneet työläiset ensi sunnuntaina toimeen mielenosoituksia sotaa vastaan. Suomenkin työläiset silloin yhtyvyvät yht’aikaa toveriensa kanssa kaikissa maissa lausumaan tuomionsa porvarien oman voittonsa vuoksi järjestämistä teurastuksista. Silloin kokoontuvat joukolla myöskin nuorisoliittolaiset, sosialidemokratian nuori kaarti, sillä tämä asia on juuri sen nuorison asioita, kokoontukaat pojissa ja tytöissä ja vetäkää mukanne vielä järjestymätönkin osa työläisnuorisoa.
(Työläisnuoriso 44/1911)
K. S.: Porvarillisten maailmanrauhanharrastukset
Viime maanantainen Hufvudstadsbladet sisälsi seuraavan lyhyen uutisen:
Kapteeni G. Fraser piti uusmaalaisessa osakunnan talossa uuden rauhanesitelmän, jolloin puhuja käytti tilaisuutta konstateeraukseen sen omituisen tosiasian, että useat Italian tunnetuimmista rauhanystävistä nyt ovat rauhanaatteen pettäneet ja puolustavat sotaa Turkkia vastaan. Että rauhanvaatimus kuitenkin itse kansan keskuudessa on voimakas, sitä todistaa sosialidemokratien vastalause Tripolin anastusta vastaan.
Ylläoleva puhuu itse puolestaan. Se vaan todistaa meidän usein uusitun väitteemme, että porvariston rauhanintoilu on paljasta narripeliä, jota kansan suuren enemmistön silmien sumentamiseksi harjoitetaan, mutta että innokkaimmatkin porvarilliset ”rauhanystävät” ovat valmiit ”aatteestaan” luopumaan milloin on kysymyksessä oma tai omistavan luokan etu.
Meidän rauhanintoilijamme ovat nyt muka ihmettelevinään italialaisten ”aateveljiensä” menettelyä ja lähettelevät innostuneita kirjeitä ja protesteja kansainväliselle ”rauhantoimistolle” Berniin. Ja kuitenkin he aivan hyvin ymmärtävät Italian porvarien menettelyn ja tietävät, että taloudellisten etujen edessä vaikenevat kaikki porvarien periaatteet, eikä silloin kuumintakaan ”rauhanystävää” kammota joukkoteurastuksien, murhapolttojen ja kaiken muun sodan mukanaan tuoman kauhuuden edistäminen. Porvarien rauhanharrastukset ovat ja tulevat edelleen olemaan samaa maata kun heidän muutkin edistysharrastuksensa: niitä kannatetaan niin kauan, kun ne eivät ole haitaksi kapitalistiselle riistolle. Mutta heti kun nämä ”periaatteet” alkavat käydä vaivaksi, heitetään ne nurkkaan kuin kuluneet ryysyt.
*
Suomalaisten ”rauhanystävien” oli pakko tunnustaa, että vain sosialidemokratit todenteolla rauhanasiaa ajavat, että järjestynyt työväestö järkähtämättä sotaa vastustaa. Se ei estä heitä, tietenkään, edelleenkin ajamasta asioita omalla, tuloksettomalla tavallaan ja tuomitsemasta sosialidemokratien muka liian jyrkkää antimilitarismia. Kun kerran asiaa on ryhdytty ajamaan siinä mielessä, että siitä mitään tuloksia ei saa tulla, silloin on, tietysti, tuloksellinen, hedelmällinen antimilitaristinen toiminta vahingollista ja vastustettavaa.
(Työläisnuoriso 45/1911)
Työväen antimilitaristit 