Seuraava nimimerkillä julkaistu tiukkasanainen teksti ilmestyi Suomen Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton (SSN) äänenkannattajan Työläisnuoriso -lehden 6. numerossa vuonna 1911. Siinä kirjoittaja yhtäältä tekee selväksi proletaarisen antimilitarismin lähestymistavan rauhankysymykseen – militarismia ja kapitalismia ei voi erottaa toisistaan – ja toisaalta arvostelee rajusti porvarillisia rauhanliikkeitä, jotka keskittyvät hallitusten välisen diplomatian korostamiseen.
Militarismista, sotalaitoksesta, on vallitsevan omistusjärjestelmän aikana vähitellen tullut se mahtava valtiollinen ja yhteiskunnallinen tekijä, jollainen se nykyään on. Kapitalismi tarvitsee sitä yhtä välttämättömästi kuin ihminen tarvitsee ruokaa, ilmaa ja vaatteita. Se ei tule toimeen ilman sitä ja militarismin kukistuminen merkitsee koko nykyisen omistusjärjestelmän tuhoa.
Ensiksikin tarvitsee nykyinen suurtuotanto välttämättömästi militarismia hankkiakseen yhä paisuvalle tavaratuotannolle kauppapaikkoja oman maan rajojen ulkopuolella sekä niiden turvaamiseksi muiden maiden kapitalistien valloitushalulta. Tämä on sitä, jota sanotaan varustautumiseksi ”ulkoista vihollista” vastaan. Kaikkien teollisuusmaiden kapitalisteja elähyttää sama harrastus: myydä tavaroita muihin maihin mahdollisimman paljon ja estää muiden maiden kapitalisteja tunkeutumasta omille markkinapaikoille. Tällöin tulee kunkin maan kapitalisteille kysymykseen varustatutua niin hyvin, että kauppa ulkopuolella oman maan rajojen saisi häiritsemättä jatkua, että toinen ei saisi tunkeutua omille siirtomaille. Tästä on ollut seurauksena kerrassaan mieletön varustautumiskiihko. Jokainen koettaa päästä toistaan edelle murha-aseitten hyvyyteen ja armeijan mieslukuun nähden, voidakseen, jos mahdollista, sopivan tilaisuuden sattuessa anastaa jonkun tavaroitten menekille otollisen siirtomaan. Koko ulkonaisen militarismin tarkoituksena näinmuodoin on yksinomaan markkinapaikkain hankinta kapitalisteille ja niiden suojeleminen.
Toiselta puolen tarvitsee kapitalismi sotalaitosta ”sisäistä vihollista”, s.o. työväenluokkaa vastaan, jonka yhä kurjistuva asema, työttömyys, elintarpeiden kallistuminen ja huutava sorto pakottavat tuontuostakin nousemaan riistäjiään vastaan. Tätä yhteiskunnan ”levotonta ainesta” kurissa pitääkseen tarvitsee kapitalismi aivan välttämättömästi aseellista voimaa. Muussa tapauksessa sen päivät pian olisivat luetut.
Näin on militarismista tullut kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän paras tuki ja välttämätön elinehto sen säilyttämiselle. militarismin tuho merkitsee kapitalismin vallan loppua ja päinvastoin. Niin kauan kun kapitalismilla on käytettävänään uskollinen, aseellinen turvajoukko, niin kauan sen valta järkähtämättömästi seisoo, vaikkapa taloudelliset edellytykset sen olemassaololle jo olisivat hävinneet.
Tähän perustuu sosialidemokratian antimilitarismi. Se hyökkää militarismin kimppuun hyvin tietäen sen tärkeyden kapitalistisena voimakeinona, se taistelee sitä vastaan voidakseen heikentää yhtä vallitsevan järjestelmän pääpylvästä, kuvittelematta voivansa sitä hävittää nykyisen omistusjärjestelmän aikana, vaan jouduttaakseen molempien häviötä, militairmin kukistumista kapitalismin kera.
Mutta itse porvaristokaan ei kovin lempein silmin katsele sotalaitosta, vaikkakin se nykyiselle järjestelmälle on aivan välttämätön. Ne hirveät kustannukset, jotka välttämättömästi kilpavarustelusta johtuvat alkavat jo arveluttaa itse järjestelmän kannattajiakin. Vaikkapa työväestö ne monet tuhannet miljoonat, mitä militarismi vuosittain nielee, saakin pääasiassa maksaa ja täten sekä itse takoo että kustantaa omat kahleensa, ei tuollaisten summien vuosittainen sotalaitokseen siirto voi olla vaikuttamatta minkä maan talouteen tahansa ja vaikeuttamatta teollisuuden vapaata kehitystä. Omistava luokka on joutunut mitä ikävimpään ristiriitaan: sotalaitos ja kilpavarustelu on välttämätöntä, mutta niiden kustannukset ovat mitä arveluttavimmat maan taloudelle.
Tämä merkillinen ristiriita on pannut monen joutilaan porvaristolaisen vakavasti ajattelemaan sotilasmenojen vähentämistä ja yleistä aseistariisumista. Niiden päähän, joilla sotalaitoksesta ja siirtomaapolitiikasta on jotakin hyötyä – suurkapitalistien – ei pälkähdäkään moisia hullutuksia, että sotalaitos voitaisiin hävittää ja panna toimeen aseidenriisuminen. Mutta he antavat toisten puuhata ja siten on vähitellen maailmanrauhan aatteesta tullut joutilaalle yläluokalle ja varsinkin sen laiskoille naisille ”hieno” harrastuksen esine, ajankuluke, jonka avulla voi helposti saada nimensä kuuluisaksi. Tämän, niinkuin monen muun samanlaisen herraskais-”aatteen” ajamiseksi on muodostunut maailmanliitto, jonka päämääränä on aseiden riisuminen ja keinona sen saavuttamiseksi – hallitsijoiden pokkuroiminen ja kirjallinen agitatsioni.
Tästä aatteesta on, juuri siksi, että sen kannattajiin kuuluminen on ”hienoa”, tullut sellainen muotiasia, joka kannattajiinsa lukee valtiomiehiä, kirjailijoita, vieläpä – hallitsijoitakin. Pidetään kongresseja, joissa varsin vakavasti keskustellaan aseiden riisumisesta, ollaan ihastuneita, jos joku hirmuvaltias, joka kaikkein kipeimmin valtansa tukemiseksi tarvitsee voimakasta militarismia, jos tällainen tyranni puuhaa kansainvälisiä – oikeammin hallituksien välisiä – rauhanneuvotteluja, s.o. luullaan yhden pääskysen, vielä kurjan varpusenkin tuovan kesää. Nähdään suunnattomat sotavarustelut, joita hallitukset eivät yritäkään vähentää, nähdään kurjuutta ja hätää, tiedetään, että samat kruunupäät ja valtiomiehet, jotka juhlapuheissa kauniisti puhuvat rauhasta, ovat suurimpia sortajia ja verenhimoisia pyöveleitä, nähdöään ja kuullaan tätä joka päivä ja kuitenkin uskotaan saatavan jotakin aikaan juuri näiden miesten avulla, miesten, joille sotalaitos on elinehto. Ei tule kenellekään mieleenkään iskeä pahan juuriin, sinne minne tulisi iskeä – kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän perustuksiin.
Turhaa työtä tekevät porvarilliset rauhanmiehet – lienevätkö milloinkaan totta tarkoittaneetkaan. Sotavarusteluhulluus kasvaa vuosi vuodelta, eikä suinkaan siitä loppua tee hurskaat toivomukset ja lammasmainen ruikutuskirjallisuus. Aktiivinen työ sotalaitosta vastaan, agitatsiooni sotaväen keskuudessa, agitatsiooni syvien rivien keskuudessa ja ennen kaikkea tarmokas työ vallitsevaa omistusjärjestelmää vastaan, siinä aseet, jotka yksin tepsivät militarismiin niinkuin ne tepsivät kapitalismiin. Työväenluokka, kerran kukistaessaan valltisevan järjestelmän, kukistaa myöskin militarismin ilman laimeasilmäisten rauhanrukoilijain apuakin ja heidän vastustuksestaan huolimatta.



Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.