Wilhelm Liebknecht (1826 – 1900) oli saksalainen vallankumouksellinen sosialidemokraatti ja yksi Saksan sosialidemokraattisen puolueen perustajista yhdessä August Bebelin kanssa.
Periaatteellisesta internationalistisesta vastustuksestaan Saksan imperialismia kohtaan Saksan-Ranskan sodassa vuosina 1870-71 Liebknecht joutui Leipzigissa syytteeseen maanpetoksesta, jossa hän piti toukokuussa 1872 kuuluisan puheensa vakaumustensa ja kunniansa puolustamiseksi.
Liebknecht todettiin syylliseksi ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, jonka jälkeen hänet valittiin Saksan valtiopäivien edustajaksi.
Minä olen sitä, mitä olen aina ollut. Monella tapaa olen kehittynyt, mutta pohjimmiltaan pidän kiinni samoista näkemyksistä kuin 22 vuotta sitten. Tunteissani, yksittäisten ihmisten ja asioiden arvioinnissani olen usein erehtynyt; lopputulokseni, tavoitteeni, yleisen elämänkatsomukseni suhteen olen tullut yhä lujemmaksi. En ole se alentunut seikkailija, joksi panettelijani haluaisi minut tehdä. Hyvin varhain elämässäni poltin laivani takanani ja olen siitä lähtien työskennellyt keskeytyksettä periaatteideni puolesta. En ole koskaan tavoitellut omaa henkilökohtaista etuani; aina kun minun on täytynyt valita omien etujeni ja periaatteideni välillä, en ole koskaan epäröinyt uhrata etujani.
Jos olen nyt köyhä mies hirvittävien vainojeni jälkeen, se ei ole häpeäni – olen ylpeä siitä; se on kaunopuheisin todistus poliittisesta kunniastani. Ja sanon jälleen: en ole ammattimainen salaliittolainen: en ole kumouksellisen toiminnan vaeltaja. Mutta minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kutsutte minua vallankumouksen sotilaaksi.
Kaksinkertainen ihanne on inspiroinut minua varhaisimmista vuosistani lähtien: vapaa, yhdistynyt Saksa ja työväenluokan vapauttaminen, eli luokkavallan lakkauttaminen, joka vastaa ihmiskunnan vapauttamista. Tämä kaksoistavoite on ollut kaikkien energiani inspiraationa, ja taistelen molempien näiden tavoitteiden puolesta niin kauan kuin minussa on henkäys. Velvollisuuteni vaatii sitä.
Myös oikeuden puheenjohtaja loukkaantuu puheeni viimeisestä kehotuksesta: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” Mitä nämä sanat tarkoittavat? Ne tarkoittavat: te työläiset etelässä ja idässä, pohjoisessa ja lännessä, kaikkialla maan pinnalla, kaikki te väsyneet ja kuormien uuvuttamat, te syrjäytyneet ja onnettomat, joille ei ole sijaa yhteiskunnan pidoissa, te, jotka luotte otsanne hiessä toisten nauttimia rikkauksia, pyydän teitä tunnustamaan sen tosiasian, että huolimatta teitä erottavista kansallisista raja-ajoista, asianne on kaikkialla sama, ahdinkonne kaikkialla samojen syiden seurausta ja että siksi kaikkialla tarvitaan samoja keinoja kurjuudenne lopettamiseksi; heittäkää siis syrjään kansalliset ennakkoluulot, jotka ovat tähän asti pitäneet teidät erillään yhteisten vihollistenne eduksi ja omaksi suureksi vahingoksenne vihamielisissä leireissä ja usein veljesmurhassa; Yhdistäkää itsenne ihmiskunnan ja työn rakkauden lipun alle, täynnä jaloa intoa, tietoisina ylevästä yhteisestä päämäärästä, saman armeijan eri osastoina, yhden suuren ihmiskunnan yksittäisinä lenkkeinä, yleisen vapautuksen työssä! Kuka uskaltaa tuomita niin suurenmoisen ja maailmaa pelastavan tavoitteen?
Elämme maassa, jossa kristinusko on valtionuskonto; kohtaamme tuomareita ja valamiehistöä, jotka hyväksyvät kristinuskon; eikö Kristus itse perimätiedon mukaan puhutellut itseään pääasiassa köyhille? Eikö kristinuskon tärkein ansio, sikäli kuin sitä ei ole alennettu epäpyhien kansallisten ja luokkapäämäärien palvelukseen, ole se, että se murskasi heprealaisten ahdasmielisen nationalismin ja korvasi sen universaalin ihmisyyden ajatuksella, eli nykyaikaisin sanoin internationalismin periaatteella? En halua kenenkään ajattelevan, että olen kristitty – mutta valtiolla, yhteiskunnalla, joka kutsuu itseään ”kristityksi”, ei todellisuudessa ole oikeutta heittää kiveä kohti pyrkimyksiä, jotka ovat sopusoinnussa kristinuskon perusopetusten kanssa ja joiden tavoitteena on kaikkien näiden opetusten toteuttaminen, niiden kääntäminen tyhjistä sanoista todelliseksi elämäksi.
Ja – unohtaen kristinuskon aiheen – eikö koko ihmiskunnan kehityksen suunta ole kansainvälinen evoluutiossaan? Kauppa, teollisuus, taide, tiede ovat kansainvälisiä, kosmopoliittisia. Jokainen edistyksellinen askel kaupassa, teollisuudessa, taiteessa ja tieteessä merkitsee kansallisen periaatteen tappiota, kansainvälisen periaatteen voittoa. Vain se, jolla on intressi olemassa olevien pahuuksien säilyttämiseen, vain se, joka on ihmiskunnan edistyksen vastustaja, voi olla vihamielinen internationalismin periaatteelle, voi tuntea itsensä uhatuksi tämän periaatteen edessä. On täysin toivoton yritys yrittää vastustaa internationalismia. Kansainvälinen periaate on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta, ja vaikka sitä parjattaisiin, vangittaisiin ja tuomittaisiin sotilastuomioistuimissa, se astuu esiin jokaisesta tulisesta kasteesta puhdistettuna ja vahvistuneena ja jatkaa voittoisaa kulkuaan ympäri maailmaa. Mutta ne, jotka vastustavat tätä periaatetta, lausuvat oman tuomionsa; ja jokainen, joka julistaisi pyrkimyksemme maanpetokseksi nykyistä valtiota vastaan, todistaisi vain näkemyksemme oikeellisuuden puolesta, nimittäin että ihmiskunta ei voisi täyttää kohtaloaan muuten kuin yleismaailmallisessa tasavallassa ja että kansojen onnellisuus ja rauha ovat ristiriidassa monarkioiden jatkuvan olemassaolon kanssa.
Halveksin vihollistemme hyökkäyksiä ja panetteluja. Pidän niitä kunniana itselleni ja sitä, että koko feodaalinen, klerikaalinen ja porvarillinen lehdistö nyt heittää mutaa päällemme, pidän todisteena siitä, että olemme oikealla tiellä, että iskumme ovat osuneet perille…
Vallankumouksen päivinä diktatuuri on välttämättömyys, mutta ei yksittäisen yksilön diktatuuri; silloin olemme kerhon, kansan, työläisten diktatuurin alaisuudessa, kuten Ranskassa vuonna 1793. Se, joka haluaa tehdä itsestään yksilödiktaattorin, voi saada osakseen pelkän naurun rauhallisina aikoina, kuten Lassalle aikoinaan asian ilmaisi; mutta vallankumouksen päivinä hänet viedään ulos ja ammutaan.
Työväen antimilitaristit 