Nobelin rauhanpalkinto Trumpin ja Netanjahun tukijalle keskellä kansanmurhaa

Paljon hälyä on saatu aikaan siitä, kenelle Nobelin rauhanpalkinto tänä vuonna ei mennyt – Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpille.

Vähemmälle huomiolle tuntuu jääneen, että tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon voittaja, venezuelalainen poliitikko Maria Corina Machado, on itse Trumpin tukijoita ja omisti palkintonsa Trumpille.

Trumpin ohella Machado tukee eurooppalaista äärioikeistoa ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahua. Voidaan ihmetellä miten tällaiselle henkilölle on luovutettu rauhanpalkinto, mutta toisaalta on muistettava, että sen aikaisempia saajia ovat sotarikolliset Barack Obama ja Henry Kissinger. Palkinnolla on siis pitkään ollut vain häilyvä yhteys rauhaan.

Yhdysvaltain suurin muslimien kansalaisoikeus- ja edunvalvontajärjestö, Council on American-Islamic Relations (CAIR), kehotti lauantaina Machadoa pyytämään anteeksi ja luopumaan tuestaan ​​muslimien vastaiselle fasismille Euroopassa sekä liittoutumastaan ​​Israelin avoimesti rasistisen Likud-puolueen kanssa.

Machadon allekirjoittama yhteistyösopimus Likud-puolueen kanssa. Lähde: Twitter

CAIR totesi myös, että Nobel-palkintokomitean päätös tunnustaa Machado hänen tuestaan ​​rasistisille, muslimien vastaisille ja fasistisille liikkeille huolimatta oli ”loukkaava” monille potentiaalisille palkinnonsaajille ympäri maailmaa kohtaan, jotka ajavat oikeutta kaikille ihmisille, mukaan lukien toimittajat, aktivistit ja poliitikot, jotka ovat ottaneet suuria riskejä vastustaakseen Gazan kansanmurhaa.

Washington D.C:ssä sijaitseva CAIR totesi lausunnossaan:

– Nobelin rauhanpalkinto tulisi antaa henkilöille, jotka ovat osoittaneet moraalista johdonmukaisuutta puolustamalla rohkeasti oikeudenmukaisuutta kaikille ihmisille, ei poliitikoille, jotka vaativat demokratiaa omassa maassaan ja tukevat samalla rasismia, suvaitsemattomuutta ja fasismia ulkomailla.

– Olemme jyrkästi eri mieltä Nobel-palkintokomitean päätöksestä myöntää tämän vuoden rauhanpalkinto Maria Corina Machadolle, Israelin rasistisen Likud-puolueen kannattajalle, joka aiemmin tänä vuonna piti puheen eurooppalaisten fasistien, kuten Geert Wildersin ja Marie Le Penin, konferenssissa, jossa hän avoimesti vaati uutta reconquistaa viitaten 1500-luvulla Espanjan muslimien ja juutalaisten etniseen puhdistukseen.

– Kehotamme rouva Machadoa luopumaan tuestaan ​​Likud-puolueelle ja muslimien vastaiselle fasismille Euroopassa. Jos hän kieltäytyy tekemästä niin, Nobel-palkintokomitean tulisi harkita uudelleen päätöstään, joka on heikentänyt sen omaa mainetta.

Helmikuussa Machado piti virtuaalipuheen äärioikeistolaisessa Patriots of Europe -konferenssissa Madridissa, jossa puhujien joukossa olivat muslimien vastaisen äärioikeiston johtajat Geert Wilders, Marie Le Pen ja Viktor Orbán.

Reuters raportoi helmikuussa kokoontumisesta: ”Kaikki puhujat arvostelivat maahanmuuttoa ja useimmat vaativat uutta reconquistaa, viitaten kristittyjen kuningaskuntien keskiaikaiseen Iberian niemimaan muslimien hallitsemien osien takaisinvalloitukseen.”

Machado on ollut Israelin hallituksen, erityisesti Benjamin Netanjahun johtaman äärioikeistolaisen, muslimien vastaisen ja rasistisen Likud-puolueen, vahva tukija. Machado allekirjoitti henkilökohtaisesti virallisen ”liittouman” Venezuelan poliittisen puolueensa ja Likud-puolueen välillä vuonna 2020. Hän on myös julistanut: ”Venezuelan taistelu on Israelin taistelua.”

Machado on myös sanonut siirtävänsä Venezuelan Israelin-suurlähetystön Jerusalemiin tunnustaakseen sen laittoman miehityksen koko kaupungissa.

Sisäpoliittisesti Machadon agenda pitää sisällään rajua uusliberalismia, mukaanlukien Venezuelan valtion öljy-yhtiön yksityistämisen.

– Machado ei ole rauhan tai edistyksen symboli. Hän on osa fasismin, sionismin ja neoliberalismin välistä globaalia liittoumaa, akselia, joka oikeuttaa ylivallan demokratian ja rauhan kielellä, kirjoittaa Michelle Ellner rauhanjärjestö CODEPINKille.

– Venezuelassa tämä liittouma on tarkoittanut vallankaappauksia, pakotteita ja yksityistämistä. Gazassa se tarkoittaa kansanmurhaa. Ideologia on sama: uskomus, että jotkut ihmishenget ovat kertakäyttöisiä, että itsemääräämisoikeudesta voidaan neuvotella ja että väkivaltaa voidaan myydä tilauksena.

– Joka kerta, kun tämä palkinto annetaan diplomatiaksi naamioidulle väkivallan arkkitehdille, se sylkee niiden kasvoille, jotka todella taistelevat rauhan puolesta: palestiinalaisten lääkintämiesten, jotka kaivavat ruumiita raunioista, toimittajien, jotka vaarantavat henkensä Gazassa dokumentoidakseen totuuden, ja GSF-laivueen humanitaaristen työntekijöiden, jotka purjehtivat murtamaan piirityksen ja toimittamaan apua Gazan nälkäisille lapsille.

– Todellista rauhaa ei neuvotella kokoushuoneissa eikä sitä myönnetä näyttämöillä. Todellista rauhaa rakentavat naiset, jotka järjestävät ruokaverkostoja saartojen aikana, alkuperäiskansojen yhteisöt puolustavat jokia vedenottoa vastaan, työntekijät, jotka kieltäytyvät nälkiinnytyksestä, venezuelalaiset äidit, jotka mobilisoituvat vaatimaan Yhdysvaltojen ICE- ja maahanmuuttopolitiikan alaisuudessa takavarikoitujen lasten palauttamista, sekä kansakunnat, jotka valitsevat itsemääräämisoikeuden orjuuden sijaan. Se on rauha, jonka Venezuela, Kuuba, Palestiina ja jokainen globaalin etelän kansakunta ansaitsevat.

”Diplomatian aika on ohi” – Suomalainen ay-liike on vuosia myöhässä Palestiina-keskustelussa

Aktiivisen kansanmurhan jatkuttua Gazassa pian kaksi vuotta suomalainen ay-liike on pysytellyt aiheesta hyvin hiljaa. Eilen toimihenkilöiden keskusjärjestön STTK:n hallitus otti viimein kantaa asiaan, mutta on pahasti kansainvälisestä keskustelusta jäljessä.

– Tähän mennessä yli 60 000 palestiinalaista on saanut surmansa sodassa. Maailman ruokaohjelma WFP:n mukaan noin satatuhatta naista ja lasta kärsii aliravitsemuksesta, järjestö totesi maanantaisessa kannanotossaan.

– Maailma on saanut seurata silmitöntä siviilien tappamista ja ilmiselvää kansanmurhaa jokseenkin toimettomana. Avustusrekkoja ei ole päästetty alueelle, ihmisiä on surmattu ruokajonoihin ja Punaisen Ristin kenttäsairaaloissa hoidetaan puutteellisin keinoin tuhansia vammautuneita ihmisiä.

– Tämä kaikki on tuotu päivittäin silmiemme eteen tiedotusvälineiden ja avustusjärjestöjen kautta. On h-hetki toimia, ja tämä vastuu koskee myös Suomen hallitusta. Ulkoministeri Elina Valtosen päätös liittää Suomi niin sanottuun New Yorkin julkilausumaan on vihdoin askel oikeaan suuntaa.

– Tyhjiä vetoomuksia ei enää tarvita, järjestön puheenjohtaja Antti Palola totesi.

Näin tosiaan on – puheiden aika on ohi, tarvitaan konkreettisia toimia. ”H-hetki” tosin meni jo ajat sitten.

Ikävä kyllä STTK:n kannanotto on nimenomaan vain yksi vetoomus lisää, sillä siinä ei kerrota keskusjärjestön tai sen alaisten ammattiliittojen ryhtyvän mihinkään käytännön toimintaan asian edistämiseksi.

Brutaalin etnisen puhdistuksen ja ihmisten kuoliaaksi näännyttämisen keskellä STTK puhuu edelleen ”sodasta” ja asettaa palestiinalaisen vastarinnan ja Israelin suorittaman kansanmurhan kannanotossaan samalle viivalle. Tulevaisuuden toiveensa järjestö asettaa kahden valtion malliin ja Palestiinan valtion tunnustamiseen.

Tosiasiassa kahden valtion malli ei ratkaise Israelin apartheidia. Historiallisessa Etelä-Afrikan tapauksessakaan ammattiyhdistysliikkeen vaatimus ei ollut apartheid-hallinnon pystyttämien bantustan-alueiden itsenäisyys useamman valtion mallilla – apartheidia vastaan oli käytävä vastustamalla koko valtion olemassaoloa rotusorron pohjalta.

Muualla maailmassa keskustelu Palestiinan tilanteesta on ay-liikkeen piirissä huomattavasti pidemmällä. Liitoissa on vaadittu tulitaukoa ja esitetty vetoomuksia hallituksille lähes kahden vuoden ajan – vailla tulosta. Euroopan etelärannan satamissa sen sijaan on ryhdytty konkreettisiin toimiin fyysisesti estämällä aselähetykset Israeliin – esimerkkinä koko eurooppalaiselle ay-liikkeelle.

Nyt ammattiliittojen mitta alkaa olla täysi myös muualla.

Iso-Britannian ammattiliitot: Diplomatian aika on ohi

Näinä päivinä Iso-Britanniassa käynnissä on sikäläisen ay-liikkeen TUC-keskusjärjestön konferenssi, jossa äänestetään aloitteista ja keskustellaan liikkeen linjasta.

Kokouksessa Britannian suurimman liiton Unisonin pääsihteeri Christina McAnea vaati suoraa väliintuloa ”rajojen pakottamiseksi auki” Gazassa, avun päästämiseksi sisään sekä sotarikosten ehkäisemiseksi.

Hänen vaatimuksiaan tuki valtakunnallisen opetusalan unionin NEU:n johtokunnan jäsen Louise Regan, kun taas liikennealan ammattiliittojen johtaja Eddie Dempsey vahvisti, että kuljetusalan liiton RMT:n jäsenet ovat jo ryhtyneet ”epävirallisiin” toimiin estääkseen Israelin sotatoimia tukevien tavaroiden liikkumisen.

– Ammattiliittoni ja useat muut ammattiliitot ovat sidoksissa työväenpuolueeseen. Olemme yrittäneet painostaa hallitusta niin paljon kuin mahdollista muuttamaan politiikkaansa joissakin todella keskeisissä asioissa, mutta aidosti tuntuu siltä, ​​että sen aika on ohi, McAnea sanoi puheenvuorossaan.

– Vaikka on tärkeää, että Palestiina tunnustetaan… tarvitsemme nyt enemmän kuin sen.

– Näemme sotarikoksia tapahtuvan joka ikinen päivä, ja on täysin kuvottavaa, että meidän odotetaan edelleen odottavan diplomaattista vastausta.

– On ymmärrettävä, että diplomatian aika on nyt ohi, tarvitsemme paljon, paljon suorempia toimia tämän pysäyttämiseksi.

– Olette oikeassa, olemme pisteessä, jossa diplomatia ei ole ratkaisu, NEU:n Louise Regan vastasi.

– Jos hallituksemme olisi toiminut aikaisemmin, tuhannet palestiinalaiset olisivat vielä elossa.

Rautatie-, meri- ja liikennealan ammattiliiton (RMT) pääsihteeri Dempsey sanoi, että häneltä kysyttiin usein ammattiliittonsa roolista tavaroiden liikkumisessa rautatie- ja satamaverkoissa.

– Jos ammattiliittoni jäsentä uhkaa kurinpitotoimet oman omantuntonsa vuoksi – hän kieltäytyy ryhtymästä mihinkään tiettyyn toimenpiteeseen, koska uskoo sen liittyvän kansanmurhaan – ammattiliittoni tukee häntä täysin.

Dempsey vaati myös ”konkreettisia askeleita” kohti kansanmurhaan osallisiksi ryhtyneiden ministerien ”tilintekoa”.

– Heidän on vastattava teoistaan, ja nämä ovat hallituksen huipulla olevia ihmisiä, hän sanoi.

– Meidän on saatava tilinteko tämän maan poliittiselle luokalle.

Myös Suomessa ammattiyhdistysliikkeellä on käytettävissään selvä suunta niin halutessaan: Israelin täydellinen boikotti, konkreettiset toimet satamissa ja lentokentillä, liittyminen historian oikealle puolelle.

Toiveet äärioikeistolaisen porvarihallituksen diplomaattisista toimenpiteistä olivat auttamattomasti vanhentuneita jo julkaisuhetkellä.

Vastine KU:lle: Vasemmisto ei koskaan voi olla oikeistoa parempi militaristi

Kansan Uutisissa on aamulla ilmestynyt dosentti Miika Tervosen teksti ”Sodanvastaisuus ei riitä, kun demokratia on hyökkäyksen kohteena”. Esitän tässä työväen antimilitarismiin pohjaavassa vastineessa joitakin tekstin herättämiä ajatuksia.

Kirjoittajan mukaan on ongelmallista, että valtavirran vasemmistolainen puhe ei vie sotaa koskevaa analyysiä pidemmälle sen voivottelusta, että militarismi kaventaa demokratiaa ja yhteiskunnallista keskustelua. Hänen mukaansa ”sota reaalimaailman materiaalisena ilmiönä on vasemmistolle ongelma – ja on ollut sitä jo pitkään.”

Alkajaisiksi tähän näkemykseen voi yhtyä. Moralisoinnin sijaan tarvitaan materialistista analyysiä, siis sodan materiaalisten taustojen analyysiä – vasemmistolaisittain luokka-analyysiä.

Tällaista kirjoittaja ei kuitenkaan tarjoa.

Sen sijaan hän esittää, että sota oli Karl Marxille ja sitä kautta marxilaisuudelle ”väärää tietoisuutta” joka pitää ”tiedostaa, kesyttää ja purkaa”. Hänen mukaansa marxilainen analyysi oli, että sodassa ”alistava luokkarakenteen jännite kanavoidaan yhteisön ulkopuolelle”.

Tämä ei vastaa ymmärrystäni Karl Marxin ja laajemmin marxilaisten kirjoittajien sota-analyyseistä.

Ensinnäkään marxilaisilla ei ole yhtä näkemystä sodasta yleensä – sen sijaan he tarkastelevat jokaista sotaa omana historiallisena ilmiönään ja esittävät kysymyksen: onko tämä sota taantumuksellinen – yhteiskunnallista kehitystä taaksepäin vievä – vai edistyksellinen, kuten esimerkiksi kansalliset vapautussodat kolonialismia vastaan olivat.

Kirjoittaja mainitsee Preussin-Ranskan sodan, jonka Karl Marx todella toivoi työväenluokkien kansainvälisen liiton pystyvän pysäyttämään. Tämä oli Marxin ja ensimmäisen internationaalin katsantokannassa taantumuksellinen sota – sota jossa työväenluokalla ei ollut mitään voitettavaa, vaan jossa se laitettiin ampumaan itseään, toisia työläistovereita rajan toisella puolella.

Toisekseen sota ei marxilaisille ole ensisijassa ”tietoisuuden” kysymys, väärän tai oikean, vaan on tehtävä materiaalinen analyysi sodan taustasyistä, joka erilaisia tietoisuuksia synnyttää. Porvarit ovat aina perustelleet sotiaan ”demokratian puolustamisella”, vaikka tosiasiallisesti taustalla ovat olleet taloudelliset intressit, markkina-alueet ja raaka-aineresurssit. Näin ollen sotia ei voida poistaa ”tietoisuuden” muuttamisella, vaan poistamalla se materiaalinen järjestelmä, joka tällaista kilpailua synnyttää – kapitalismi.

Seuraavaksi kirjoittaja mainitsee ensimmäisen maailmansodan, jossa toinen internationaali hajosi ”kansainvälisen työväenliikkeen sosialistien siirtyessä tukemaan omien maidensa sotaponnisteluita.” Kirjoittaja tarjoaa tähän syyksi ”nationalismin imun”.

On huomautettava, että kaikki sosialistit eivät suinkaan siirtyneet tukemaan omia porvarivaltioitaan sodassa. Oli periaatteellinen siipi sosialisteja, joita Euroopassa edustivat etunenässä Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, jotka totesivat oikein ensimmäisen maailmansodan olevan taantumuksellinen, imperialistinen sota – jälleen sota jossa työväenluokalla ei ole kuin hävittävää. Venäjällä samaa analyysiä edustivat bolševikit. Sotaa vastustavat voimat kokoontuivat Sveitsissä Zimmerwaldin kokoukseen, ja niistä edistyksellisimmät muodostivat Zimmerwaldin vasemmiston.

Hajoamiseensa saakka kansainvälisen työväenliikkeen virallinen kanta oli edelleen marxilainen, työväenluokkien yhteistyö yli rajojen sodan lopettamiseksi. Sosiaalisovinistit, jotka menivät omien valtioidensa tueksi, ryhtyivät ”puolustamaan demokratiaa”, rikkoivat tätä yhdessä eri kokoontumisissa (Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kongressit) sovittua kantaa vastaan. Aikalaistekstin tapahtumista voi lukea täältä.

Miksi näiden historian vaiheiden muistaminen on tärkeää? Koska nykyään elämme samankaltaisessa asetelmassa Euroopassa. Vastakkain ovat jälleen joukko porvarivaltioita, imperialistinen länsiblokki joka on järjestänyt asevoimansa omaksi sotilasliitokseen, ja taantumuksellinen Venäjän porvarivaltio liittolaisineen.

Sota näiden kahden välillä olisi mitä selvemmin sota, jossa työväenluokka tappaisi taas itseään – taantumuksellinen sota, jolla lisäksi olisi maailmanlopun ulottuvuus, ydinsodan potentiaali – yhteiskunnallisen kehityksen ei ainoastaan taannuttava, vaan kertakaikkiaan lopettava ja tuhoava potentiaali.

Venäjällä suuressa määrin juuri taantumuksellisen sodan vastaisen asenteensa vuoksi bolševikit pystyivät kumoamaan vanhan vallan ja perustamaan maailman ensimmäisen työväenvaltion. Tästä meitä muistuttaa tänään myös vankilassa Venäjällä viruva Boris Kagarlitski, tämän päivän sodan vastustaja. Vasemmisto voitti vallan olemalla periaatteellisesti omia porvarillisia sodan lietsojiaan vastaan, ei liittoutumalla porvaristonsa kanssa ”demokratian puolustamiseksi”.

* * *

Seuraavassa tekstin osiossa Tervonen jakaa nykyisen vasemmiston suhtautumistavat kahteen leiriin – liberaaleihin, jotka ovat huolissaan militarismin vaikutuksista demokratiaan ja hyvinvointiin, sekä ”tankieihin”, telaketjukommunistien perillisiin, jotka ovat jopa kehdanneet syyttää ”puolustusliitto” NATOa – nykyaikaisen läntisen imperialismin sotilaallista siipeä – Ukrainan tilanteesta.

Todenmukaisempi analyysi olisi, että suomalaisessa rauhanliikkeessä vaikuttivat todella historiallisesti sekä liberaalit että kommunistiset voimat, mutta jo 1990-luvulla Neuvostoliiton hävittyä maailmankartalta liberaalit voimat voittivat ja saavuttivat hegemonisen aseman vasemmiston rauhanpuheessa. Se, että sotilasliitto NATOa voidaan edelleen arvostella sen toiminnasta ei ole osoitus kommunistisuudesta vasemmistossa – tällaisen kritiikin voi tehdä myös liberaalilta pohjalta, jos omaa silmät tai korvat.

Pelkän liberalismin ohella saatetaan myös ajaa vanhasta muistista rauhanliikkeen Kylmän sodan aikaista ”rauhanpolitiikkaa”, joka nojaa ennen kaikkea YK:hon, ETYJ-yhteistyöhön, kansainväliseen oikeuteen ja sen mekanismeihin. Jotkut ovat jopa esittäneet sosialistisen vasemmiston tavoitteeksi kaikessa ajaa YK:n ylintä päätösvaltaa. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran enemmän täällä. Tämä ilmiö näkyy jopa Suomen marginaalisessa kommunistisessa liikkeessä – sekään ei ole nykyään kovin ”tankie”, tai liebknechtiläisen vallankumouksellinen, työväenluokkien kumouksellista antimilitarismia ajava, vaan ennen kaikkea vanhan liiton rauhanpolitiikan asiamies.

Eurooppalaisen parlamentaarisen vasemmiston rauhanretoriikka tänään todella on ”onttoa”, mutta ei siksi, että se olisi jonkin ”telaketjukommunistisuuden” ilmentymä vaan nimenomaan päinvastoin – siksi että se on liberaaliin pasifismiin ja vanhentuneeseen ”rauhanpolitiikan” muistoon itsensä pohjaavaa. Siltä puuttuu vallankumouksellinen sosialistinen eetos – marxilaisuus.

* * *

Luokka-analyysin poissaolon lisäksi toinen loistava puute tekstissä on länsimaisen imperialismin häivyttäminen kokonaan olemattomaksi ilmiöksi. Ehkä parhaiten tämä näkyy kohdassa, jossa yritetään perustella Ukrainan sodan ja Palestiinan kansanmurhan olevan itse asiassa jotenkin toisiinsa kietoutuneita ilmiöitä sitä kautta, että Netanjahu ja Putin ovat liittolaisia! Mikä uskomaton historian käännös päälaelleen.

Kuka tosiasiassa on ollut Netanjahun ja hänen edeltäjiensä liittolainen Israelin valtion harjoittamassa kansanmurhassa, joka on jatkunut vähintään vuodesta 1948? Iso-Britannia, Euroopan unioni, ja tänään ennen kaikkea Amerikan Yhdysvallat. Palestiinan kansaa on murhattu nyt 600 päivää ”demokraattisen lännen” täydellä taloudellisella, sotilaallisella ja poliittisella tuella. Tästä kirjoittaja ei osaa sanoa sanaakaan, päinvastoin, hän kääntää puheen ”demokratian puolustamiseen” Venäjältä ja Kiinalta, jotka kaiken muun pahuutensa lisäksi pohjaavat fossiilitalouteen!

Tämä olisi naurettavaa, ellei se varmasti menisi joillekin läpi kuin veitsi voihin. Länsimainen imperialismiko ei pohjaa fossiilitalouteen? Puolustaako Donald Trumpin johtama länsiliittouma todella ”demokratiaa”, sitä samaa demokratiaa jota vasemmiston tulisi puolustaa? Tällainen maailmankuva on kaikessa ideologisessa sokeudessaan absurdi.

Tätä ideologisuutta alleviivaa myös kirjoittajan tekstiinsä kaivama lainaus Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiltä: ”vapauden on oltava paremmin aseistautunut kuin tyrannian.”

Hienoa! Pääsemme puhumaan Zelenskyin hallinnosta, joka on lakkauttanut maansa vasemmiston samalla kun tekee yhteistyötä äärioikeiston kanssa, sortaa ammattiyhdistysliikettä, vangitsee sodanvastustajia, ei sotatilaan nojaten pidä vaaleja, ja jonka asiamiehet päivittäin kaappaavat sotaan haluttomia ukrainalaismiehiä kaduilta, pahoinpitelevät heitä, ja pakottavat rintamalle. Tämäkö on vasemmiston käsitys ”vapaudesta” ja ”ei-tyranniasta”, jota Tervonen esittää jonkinlaiseksi esimerkiksi? Mieletöntä. Vasemmistolaisuuden kanssa tällä ei ole minkäänlaista tekemistä.

Ukrainan sota on mitä suurimmassa määrin taantumuksellinen sota – jälleen sota, jossa työväenluokkaiset ihmiset pakotetaan ampumaan toisiaan, taantumuksellisten johtajiensa ja hallitsevien luokkiensa puolesta. Se ei tarkoita Venäjän hyökkäyksen ymmärtämistä tai tukemista – se tarkoittaa, että tarvitaan vallankumouksellista defeatismia. (Olivatko Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg tankieita?)

* * *

Lopuksi kirjoittaja sotkee Li Anderssonin tavoin ”antifasismin” käsitteen mukaan sotapolitiikkansa puolusteluun.

Hänen mukaansa ”[k]aikkialle tunkeva turvallisuuspuhe on käännettävissä vihreäksi ja vasemmistolaiseksi argumentiksi.” Esimerkkinä hän mainitsee sen, että ”vuodesta 2022 lähtien Eurooppa on luopunut merkittävässä määrin venäläisistä fossiilienergiasta”! Se jää tietenkin sanomatta, että samalla on ryhdytty ostamaan fossiilista energiaa Yhdysvalloista. Se on tietysti parempaa, demokraattista, läntistä fossiilista energiaa, joten asiaa on turha mainita.

Tosiasiassa kasvava militarismi on suurin yksittäinen uhka kaikelle, mitä voidaan pitää ”vihreänä” politiikkana – sen alkuperäisessä merkityksessä. Aiheesta on kirjoitettu ja sitä on tutkittu niin paljon, että kaikkia argumentteja on turha toistaa tässä. Planeettamme puolustaminen ja nykyvasemmistolaisten hokema ”kunnianhimoinen ilmastopolitiikka” edellyttää väistämättä demilitarisaatiota – ja tässä ”demokraattinen” länsi suurimpana sotavarustelijana on kiistatta suurin päästöjen lähde. Tietämättöminkin ihminen ymmärtänee intuitiivisesti, etteivät panssarivaunut ja hävittäjäkoneet tupruttele ilmoille keijukaispölyä vaan ilmastonmuutosta kiihdyttäviä pakokaasuja.

Samoin militarismi on uhka kaikelle, mitä ”vasemmistolaisuus” pitää sisällään – tai sen tulisi pitää. Militaristinen ulkopolitiikka Jussi Halla-ahon linjoilla ei ole ”antifasistista” vaan, jos sanalla on mitään merkitystä, mitä suurimmassa määrin ”autoritaarista”. Vasemmisto ei koskaan voi pärjätä olemalla parempi militaristi kuin oikeisto, sillä porvarivaltion militarismi nojaa porvariston luokkavaltaan – ja toisaalta pönkittää sitä.

Sen sijaan vasemmistolla on niin halutessaan aarrearkullinen antimilitaristisia näkökulmia vanhassa työväen perinteessä, joka nykyimperialismin aikakaudella ja työväenvaltioiden laajasti puuttuessa on taas ajankohtainen. Tälle sivulle olemme koonneet runsaasti materiaaleja sekä historiallisesta liikkeestä että tämän päivän toiminnasta.

Toivon, että jokainen joka vilpittömästi miettii kysymystä siitä, miten vasemmiston tulisi suhtautua sotaan ja rauhaan, tutustuisi jo esitettyihin vastauksiin sen sijaan, että Kansan Uutisten tavoin toimii yksisilmäisenä ja historiattomana ”länsimaailman” propagandistina – ja kaiken jälkeen jättää kuitenkin varsinaisen kysymyksen auki lukijalle.

Muuttaisivatko uudet vaalit kansan tilannetta, kysyy Ukrainan työväenrintama

Ukrainan työväenrintama analysoi kirjoituksessaan maansa nykytilaa ja lähitulevaisuutta sodan ja pakkomobilisaation oloissa. Onko uusissa vaaleissa nähtävissä toivoa tavalliselle kansalle Zelenskyin suosion hiipuessa – vai tarvitaanko kokonaan toisenlaista poliittista ajattelua?

Teksti on lyhennetty ja käännetty versio Ukrainan työväenrintaman RFU:n verkkosivuillaan julkaisemasta analyysistä.


”Jos ette olisi ottaneet pelleä, poikaanne ei olisi otettu…”

Nämä ovat alueellisen rekrytointiviranomaisen työntekijän sanat, jotka osoitettiin erään miehen äidille, joka työnnettiin minibussiin ja vietiin pois [rintamalle]. Vastauksena köyhä nainen vain huusi, ettei hän äänestänyt ketään ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Ei tiedetä varmasti, äänestikö hän vai ei, mutta hänen poikansa mobilisoitiin, ja on täysin mahdollista, ettei hän palaa – hänen äitinsä näkee hänet viimeisen kerran. Sanoillaan alueellisen rekrytointiviranomaisen työntekijä myöntää olevansa teloittaja, joka tekee kauheita, rikollisia tekoja ihmisiä vastaan, mutta syyttää siitä vuoden 2019 vaalien tuloksia. Hän käyttää tavallisten ukrainalaisten todellista alemmuudentunnetta valtiokoneiston ja sen kaikkien elinten edessä, kansan tietoisuutta heidän merkityksettömyydestään, vieraantumisestaan ​​ja heikkoudestaan ​​vapauttaakseen itsensä vastuusta.

Eli te olette syyllisiä, koska valitsitte heidät, ja me, tavalliset työntekijät ja alueellisen rekrytointiviranomaisen johtajat, emme ole syyllisiä, me olemme valintanne tulos. Eli on meidän syytämme, että viisi vuotta sitten laitoimme äänestyslippuja äänestyslaatikkoon uskoen vääriin lupauksiin, ja nyt meidän on hiljaa korjattava toteutumattomien toiveidemme hedelmiä, kun he tappavat ihmisiä ja ryöstävät maata.

Tämän tarinan kommenteissa jotkut olivat samaa mieltä, mutta oli myös niitä, jotka olivat eri mieltä. Ensimmäiset perustelivat kantaansa sillä, että Ukrainan vuoden 2019 presidentinvaaleissa olisi pitänyt valita toinen ehdokas, ja silloin olisi varmasti saavutettu voitto – eli että kaikki tämä on [Volodymyr] Zelenskyin ja hänen tiiminsä ansiota. Jälkimmäiset puolestaan ​​sanoivat, että se ei olisi muuttanut mitään, ja tulos olisi ollut sama. Kuka on oikeassa ja missä on totuus – yritämme selvittää sen tarkemmin.

Ukrainan perustuslain mukaan presidentin- ja parlamenttivaalit pidetään joka viides vuosi. Tai pitäisi järjestää. Ukrainassa on sen ”itsenäisen” olemassaolon aikana pidetty jo seitsemän presidentinvaalia ja kahdeksan parlamenttivaalia. Joka viides vuosi menemme lähimpään äänestyspaikkaan ja annamme äänemme vaaliuurnaan toivoen myönteisiä parannuksia. Mutta kauan odotettuja muutoksia ei tule, ja joka kerta yhä useammat ihmiset menettävät uskonsa tämän työkalun tehokkuuteen. Niinpä lähes 15 äänestäjää 29,5 miljoonasta ei tullut vuoden 2019 vaaleihin, ja vuoden 2020 paikallisvaalien äänestysprosentti oli vain 36,88 %.

Useimmiten äänestäjät, jotka äänestivät voittajaehdokasta vuoden hallituskauden jälkeen, ymmärtävät tehneensä ”väärän” valinnan ja odottavat loput neljä vuotta seuraaviin vaaleihin – tehdäkseen ”väärän” valinnan uudelleen. No, jos ehdokas häviää, hekin odottavat seuraavia vaaleja tehdäkseen ”väärän” valinnan uudelleen. Kuten voimme nähdä, äänestäjät ovat joka tapauksessa tyytymättömiä.

Ja niin edelleen ympyrää. Harva meistä osaa nimetä edes yhtä ajanjaksoa, jolloin kaikki oli todella hyvin, jolloin kaikilla oli hyvin ja he olivat onnellisia. Vaikka palkat nousivat, ne eivät pysyneet inflaation mukana, joka ”söi” ukrainalaisten hyvinvointia. Vuosien 1991 ja 2024 välillä ukrainalaisten ostovoima laski 30 %, ja vuonna 2025 ennustetaan vielä 20 %:n laskua. Eli yli 30 vuoden kuluttua köyhdymme 1,5 kertaa ja jatkamme köyhtymistä, samalla kun [Rinat] Ah’metovin kaltaiset ihmiset tienaavat lisää miljardeja ja kasvattavat pääomaansa.

Muuten, Ah’metovista. Vuosien 2015 ja 2018 välillä hänen omaisuutensa kasvoi 4 miljardista dollarista 6 miljardiin dollariin eli 50 %. Sitten, ennen täysimittaisen sodan alkua, tämä kasvu vain kiihtyi. Vain yhdessä kuukaudessa vuonna 2019 hän ansaitsi 830 miljoonaa dollaria. Vuonna 2021 hänen omaisuutensa kasvoi 2,7-kertaiseksi ja oli 7,6 miljardia dollaria. Vuonna 2022 hänen omaisuutensa kasvoi 50 % ja saavutti 11,7 miljardia dollaria.

Voimme muistaa, että sekä vuonna 2014 että suuren sodan alkaessa Ah’metov menetti suurimman osan pääomastaan. Vaikuttaa siltä, ​​että hän on pahoillaan sodista ja kriiseistä. Mutta voimme myös huomata, että vuoden 2021 kriisin aikana hän tunsi olonsa mahtavaksi – toisin kuin tavalliset ihmiset.

Vuosina 2014 ja 2022 hän ja muut köyhtyivät, koska heidän omaisuutensa idässä menetettiin. Mutta omaisuus ei vain kadonnut, vaan se siirtyi toisille oligarkeille – venäläisille. Tavalliset ihmiset eivät välitä tehtaiden siirtymisestä kädestä käteen.

Vaikka nyt, kuten vuoden 2014 jälkeenkin, Ah’metov on alkanut vähitellen tulla järkiinsä. Esimerkiksi pelkästään vuoden 2024 ensimmäisellä puoliskolla hän ansaitsi 598 miljoonaa dollaria. Hän sijoittaa aktiivisesti. Esimerkiksi vuoden 2025 alussa kaasu- ja aurinkovoimaloihin investoitiin 1,4 miljardia Ukrainan hryvniaa ja Kryvyi Rihin kaivos- ja jalostuslaitosten kehittämiseen 5,7 miljardia Ukrainan hryvniaa. Joten sen omaisuuden nopea kasvu tulevaisuudessa on täysin mahdollista – kuten vuosina 2014–2022. Mutta Ah’metov on heikko esimerkki. On olemassa enemmän ”vahvoja”, esimerkiksi [Viktor] Pintšuk.

Täysimittaisen hyökkäyksen alussa hän ei köyhtynyt yhtä paljon kuin Ah’metov, mutta myöhemmin hän onnistui rikastumaan. Interpipe Dnipropetrovsk Vtormet -yritys kasvatti voittoaan 50 % vuonna 2024 ja pääsi länsimarkkinoille. Toinen Pintšukin yritys kasvatti voittoaan vuoden 2024 ensimmäisellä neljänneksellä 28 % 73 miljoonaan dollariin. Näin ”huonosti” he elivät sodan aikana.

Jokainen kriisi tuo kärsimystä tavallisille työläisille, kun taas oligarkeilla on aina mahdollisuus saavuttaa ”uusi” taso. Lähes jokaisella presidentillä on ollut kriisejä: 1990-luku, vuoden 2008 globaali kriisi, sodat, Maidan… Joissakin tapauksissa ongelmat liittyivät Venäjään, varsinkin viime aikoina. Nykyinen hallitus usein käyttää tätä hyväkseen sanoen, että ”kaikki on Venäjän federaation syytä, joten menkää hyppäämään bussiin [rintamalle] – me voitamme ja alamme elää hyvin”. Mutta nyt vallassa ovat samat ihmiset, jotka olivat siellä normaalien suhteiden aikana Venäjän kanssa. Yksikään valintamme ei ollut onnistunut, ja sodan aikana he veivät meiltä äänioikeuden.

Erilaiset populistit yrittävät hyötyä tästä, kuten [Oleksandr] Dubinsky, joka väittää, että koko Zelenskyin jengiä on rangaistava, valta on otettava presidentiltä ja vallan ohjat jätettävä parlamentille. Mutta heidän mukaansa meidän on vain odotettava. Maan huiput päättävät kaiken itse, ja voimme vain kestää hammasta purren ja toivoen, että se menee läpi. Tai setä [Donald] Trump tulee ja selvittää kaiken. Totta, vaikka kaikki tapahtuisikin näin, mitä se muuttaa? Ei ole selvää. Mutta Dubinsky onnistui saavuttamaan suosiota itselleen leikkimällä ukrainalaisten toivottomuuden tunteella ja puhumalla aktiivisesti jo tunnetuista ongelmista, joita tavallinen ihminen ei voi ratkaista yksin. Tällä tavoin hän haluaa varmistaa itselleen paikan vaalien alla tulevaisuudessa. Analysoimme sitä kuitenkin tarkemmin myöhemmin. Tämän logiikan mukaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää ja odottaa seuraavia vaaleja.

Mutta emme voi odottaa. Joka päivä yhä useampia ihmisiä joutuu alueellisen rekrytointiviranomaisen teloittamaksi. Joka päivä tavallinen ukrainalainen vaarantaa henkensä mennessään töihin, kauppaan tai minne tahansa muualle, ja jokainen näistä päivistä voi olla hänen viimeisensä. Mitä sitten tehdä?

Vaaditaanko vaaleja? Vaikka ne saataisiinkin järjestettyä (mikä on hyvin epätodennäköistä sodan aikana), niin mitä sitten? Olemme käyneet niissä niin monta kertaa, mutta emme ole koskaan valinneet ”oikeaa” ehdokasta. Milloin tämä huonon onnen putki päättyy? Entä jos kyse ei olekaan onnesta, eivätkä mitkään vaalit voi muuttaa tilannetta?

Ensinnäkin on syytä ymmärtää, että ehdokkaiden sanat ”kansan puolella” olemisesta ovat valheellisia. Presidentinvaaleihin asettuminen maksaa 650 minimipalkkaa. Tällä hetkellä minimipalkka on noin 8 000 hryvniaa, mikä tarkoittaa, että ehdokkuuden asettaminen maksaa 5,2 miljoonaa hryvniaa. Pakollinen kuluerä on myös mainoskampanja, joka on paljon kalliimpi. Esimerkiksi [Petro] Porošenko käytti vuoden 2014 vaalikampanjaan 96 miljoonaa hryvniaa, mikä ottaen huomioon nelinkertaisen inflaation 10 vuoden aikana, olisi nykyään noin 400 miljoonaa hryvniaa. Ja tämäkin on vasta virallisesti – leijonanosa varoista maksetaan joko ”kirjekuorimaksuilla” tai lupauksilla median omistajille.

Valtava summa. Kyllä, jos ehdokkaan asettaa puolue, kulut lankeavat puolueelle, mutta tämä ei muuta mitään. Lopulta yrittäjät maksavat juhlat vastineeksi paremmasta markkinapaikasta, ja itsenäiset ehdokkaat maksavat itsenäisesti omista eduistaan. Kuten näemme, ehdolle asetetaan rikkaita ihmisiä, joilla on omaisuutta yritysten, tehtaiden jne. muodossa, eivätkä he todellakaan ole ”kansan puolelta”.

Tämän vahvistamiseksi kannattaa analysoida vuoden 2019 vaaleja ja niiden ehdokkaita.

Aloitetaan tunnetusta Petro Porošenkosta. Hän oli sitoutumaton ehdokas ja maksoi vaaditun summan itse. Mies ei ole köyhä: vuonna 2019 hänellä oli 1 300 metrin kokoinen talo, 1–33 tuhannen neliömetrin tontteja, virkistyskeskuksia, pääomayhtiöitä, Kiovan kokeellisten suunnitelmien tehdas, Kuznya na Rybalskomin tehdas, Intercornin maissinjalostusteollisuus, vakuutusyhtiö Kraina sekä useita muita yrityksiä ja yhtiöitä. Ja sodasta huolimatta hän jatkaa rikastumistaan. Niinpä sodan aikana hän alkoi joidenkin lähteiden mukaan saada kymmenkertaisesti enemmän tuloja kuin sotaa edeltävinä vuosina. Vuonna 2021 hän sai 162 miljoonan hryvnian voittoa, vuonna 2022 1,435 miljardin hryvnian. Tämä suuntaus jatkuu edelleen. Vuonna 2023 hän ansaitsi saman verran kuin vuonna 2022, ja helmikuussa 2024 hän ansaitsi 90 miljoonaa enemmän kuin koko vuonna 2021. Nyt hänen omaisuutensa on noin miljardi dollaria ja, kuten näemme, se kasvaa jatkuvasti. Siirrytään Zelenskyi-osioon.

Vuonna 2019, hänen presidenttikautensa ensimmäisenä vuonna, kun hän väitetysti jäi eläkkeelle liiketoiminnasta, hän ansaitsi yli miljoona dollaria pelkästään avointen lähteiden mukaan. Vuonna 2019 Volodymyr Zelenskyi omisti seitsemän asunnon ja suurten tonttien arvosta kiinteistöjä, 33 tavaramerkin arvopapereita, Kinokvartal-yhtiöt, Studion ”Kvartal-95”, Zelari Fishin, sekä ulkomaiset yhtiöt Aldorante Limited, Vilhar Holdings Limited, Film Heritage Inc., San Tommaso SRL. Hänellä oli osuudet Liga Smekha -tuotantokeskuksessa, Animaatiostudiossa 95, Kvartal TV:ssä, Gaudi Studiossa, Invest Animassa, Fish-Housessa ja Kvartal-concertissa. Jo hänen virkakautensa aikana avattiin offshore-hankkeita, joissa oli muita varoja ja yrityksiä, jotka toivat huomattavia tuloja.

Täydellisyyden vuoksi tarkastellaan Julia Tymošenkoa, joka sai 13 % äänistä eli sijoittui kolmanneksi vaalien ensimmäisellä kierroksella. Hän oli ehdokas Batkivštšyna-puolueesta. Tymošenko itse omistaa sukulaistensa kanssa Prostor Ou -yrityksen ja hänen tulonsa ovat hieman alle miljoona hryvnia, ja hänen miehensä tulot ovat 6,9 miljoonaa hryvnia. Käteistä rahaa on myös mukavasti. Verrattuna aiemmin käsiteltyjen ehdokkaiden tuloihin hän ei ole kovin varakas. Hänen kellonsa – jonka arvo on 120–150 tuhatta dollaria – ostamiseen tavallisen ukrainalaisen olisi kuitenkin säästettävä lähes koko elämänsä, eikä siltikään riittäisi. Ei ole tarvetta mainita muita naisten asusteita – sormuksia, korvakoruja, riipuksia, joista jokainen maksaa yhtä paljon.

Kuten näemme, Zelenskyi, Tymošenko ja monet poliitikot eivät ole kovin rikkaita verrattuna mihinkään oligarkkiin. Tämä johtuu siitä, että poliitikon ei välttämättä tarvitse olla rikas. Hänen tehtävänsä on edustaa todella rikkaiden etuja. Ja jälkimmäisten etu on heidän varallisuutensa kasvattaminen. Näytämme tämän nyt.

Avoimista lähteistä, kuten puoluelistoista, emme löydä poliitikkojen edustamia henkilöitä – mutta voimme yrittää. Batkivštšyna-puolueessa on sellainen henkilö kuin Serhiy Taruta, joka on Verhovna Radan kansanedustaja. Vuonna 2008 Forbes-lehti arvioi hänen omaisuutensa 2,65 miljardiksi dollariksi. Idän sodan syttyessä hän menetti omaisuuttaan Krimillä ja Donbassissa, ja vuonna 2020 hänen omaisuutensa oli jo 700 miljoonaa dollaria. Hän omistaa useita yrityksiä ja yhtiöitä. Edelleen ei paljon. Siksi meidän on katsottava puolueiden ulkopuolelle. Siksi tarkastelemme käytännössä parlamentin työtä ja maan puolueiden tapauksia.

Aloitetaan suurimmasta – ”Kansan palvelijasta”, jolla on enemmistö parlamentissa. Teoriassa emme löydä ketään puolueiden kansanedustajien joukosta. Auktoriteetit piilottavat työnantajansa hyvin ja yrittävät estää toimittajia saamasta tietoa tällaisista tapauksista, mutta he eivät aina onnistu. Esimerkiksi Kansan palvelijan edustajalla herra Holodovilla todettiin olevan palatsi Wienissä, omaisuutta Kyproksella jne. – mutta siinä ei ole kaikki. Hän edisti Radassa tupakkateollisuuslakia, joka olisi lisännyt joidenkin tupakkayhtiöiden voittoja. Lakiesityksen tekosyy oli ”jalo”: monopolien purkaminen ja kaikki se, mutta hän joutui suoriin yhteyksiin tupakkayhtiöiden kanssa. ”Kiev Market Solutionin” omistajat päättivät likvidoida kilpailijat ja pyysivät Holodovia ajamaan Radassa läpi lakiesityksen nro 1049 lisäyksellä nro 8, mikä olisi auttanut syrjäyttämään tupakkateollisuuden jättiläiset markkinoilta. Tietenkin maksua vastaan. Näiden hämäräperäisten juonittelujen seurauksena jotkut suurimmista tupakkayhtiöistä lopettivat tuotannon, mikä antoi pienemmille yrityksille mahdollisuuden kilpailla itsensä kanssa. Asiakas sai paikkansa markkinoilla, edustaja sai palkkansa ja bonuksen onnistuneesta työstä asiakkaan hyväksi – kaikki ovat tyytyväisiä. Loppujen lopuksi tällä kansanedustajalla on Radan verkkosivuston perusteella ”naurettava” palkka, jolla hän väitetysti tuskin elää.

Kesäkuussa 2020 Verhovna Radassa rekisteröitiin lakiesitys nro 3656 ”Ukrainan verolain muutoksista tietyntyyppisten maataloustuotteiden toimituksiin liittyvän arvonlisäveron osalta”. Ja arvatkaa kuka sen vei eteenpäin? Aivan oikein, suuren maatilan omistaja ja osa-aikainen kansanedustaja Danylo Getmantsev. Hän lobbaili tätä lakiesitystä saadakseen ylimääräistä voittoa liiketoiminnastaan. Tämän lakiesityksen avulla Getmantsev alensi arvonlisäveroa 20 prosentista 14 prosenttiin, mikä mahdollisti hänelle kustannusten alentamisen ja voittojen kasvattamisen.

Vaikka ”kansan palvelijat” miehittävät enemmistön paikoista parlamentissa ja heidän edustajansa esiintyvät useimmiten tällaisissa tarinoissa, emme jää heihin pitkäksi aikaa, vaan tarkastelemme myös tapauksia muiden puolueiden piirissä. Tämä on välttämätöntä, jotta voidaan hälventää artikkelin alussa esitetty teesi, että kaikki olisi ollut toisin, jos joku muu olisi ollut vallassa.

Poroshenkon Solidaarisuus-puolueen Kononenko ja useat hänen puoluetoverinsa nähtiin ajamassa parlamentissa lakeja, jotka olivat hyödyllisiä joillekin liikemiehille. Esimerkiksi sama Poroshenko neuvotteli useiden oligarkkien kanssa, jotta hänen parlamenttitoverinsa lobbaisivat heidän etujaan – heidän joukossaan oli Kononenko. Erityisesti liikemies Miheil Saakašvili totesi, että sama kansanedustaja ajoi hänen yrityksensä etuja parlamentissa. Kaksi jälkimmäistä ilmeisesti riitelivät, kun Kononenkosta tuli tarpeeton ja hän lakkasi olemasta hyödyllinen yrityksille. Kansanedustaja toimi myös välittäjänä neuvotteluissa DTEK-yhtiön kanssa, jonka tavoitteena oli, että yhtiö saisi tullietuuksia kansalliselta komissiolta.

Solidaarisuus ei peräänny myöskään alueellisella rintamalla. Kosciuszko, Kiovan kaupunginvaltuuston osa-aikainen kansanedustaja, päätti auttaa hieman omia yrityksiään sekä ystäviensä ja sukulaistensa yrityksiä. Päästyään kansanedustajaksi nämä yritykset alkoivat saada valtavan määrän tarjouksia suurista summista. Niinpä yksi niistä, Kamar Eko -yhtiö, joka aiemmin kuului itse Kosciuszkolle ja hänen toimikautensa aikana annettiin toiselle liikemiehelle (tietysti säilyttäen oikeuden osuuteen yhtiöstä), voitti ensimmäisinä vuosina tarjouskilpailuja 150 miljoonan hryvnian arvosta ja ansaitsee edelleen lisää.

Monet muutkin eri puolueiden edustajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen rikastuttaakseen itseään ja ystäviään ja sukulaisiaan. Esimerkiksi ”OPZZh”-puolueen edustaja Rostislav Shurma lobbasi avoimesti veljensä ja ystävänsä omistamien sähköntuotantoyhtiöiden etuja. Puhumme sähkön ostamisesta tämän edustajan toimeksiannosta – mutta ei yksinkertaisesta hankinnasta, vaan ostamisesta aurinkopaneeleista, jotka sijaitsevat Zaporižžjan alueen miehitetyllä alueella. Valtio maksoi näille yrityksille satoja miljoonia hryvniaa saamatta vastineeksi yhtäkään kilowattia sähköä.

Ja sitten on ”Tulevaisuuden puolesta” -puolueen kansanedustajan Geregan tapaus, joka päätti ansaita rahaa itse. Hän ja hänen perheensä omistavat Epicenter-hypermarketketjun. Zelenskyi otti vastaan ​​saapuneen lääketieteellisen lastin ”Mriya”-koneella, joka myöhemmin kävi ilmi myös kaupallisen lastin kuljettajana, nimittäin ”Epicenter”-yhtiölle. Jos muistatte, epidemian aikana oli ongelmia suojavarusteiden kanssa, ja ”loistava” kansanedustajamme oli heti paikalla valmiina auttamaan. Hän kirjoitti Kiovan pormestarille Vitali Klitschkolle pyytääkseen ostamaan häneltä suojavarusteita. Kirjeessään hän mainosti selvästi yritystään ja jätti yhteystietoja jatkokeskusteluja varten. Kun toimittajat löysivät tämän jutun, kansanedustajan vastaus kaupallisia tavoitteita koskeviin suoriin kysymyksiin oli, että suojausmenetelmien puutteen olosuhteissa hän oletettavasti pelasti maata ja että yleisesti ottaen hänen alaisensa teki virheen, ja hän oli puhdas – hän hyötyi vain tavaroiden monopoliasemasta.

Mutta hänen ei pitäisi vain rikastuttaa tuttaviaan – hänen pitäisi olla anteliaampi. Näin ajattelivat myös kolme Batkivštšyna-puolueen edustajaa: Kutšerenko, Nalyvaichenko ja Volynets. He yrittivät muuttaa Kansallisen energia- ja yleishyödyllisten palvelujen komissiota, joka vastaa tariffien sääntelystä, oligarkki Ah’metovin eduksi. Oligarkille on edullista, että kuluttajat maksavat sähköverkkojen korjauksesta, eivätkä itse sähköyhtiöt – eli he halusivat ottaa käyttöön niin sanotun RAB-tariffin. Myös jotkut Kansan palvelijan ja muiden tätä tariffia ajaneiden puolueiden jäsenet olivat mukana tässä. Niinpä Palvelijan edustaja Ljudmila Buimister lobbaili sen puolesta oligarkin omalla Ukraina 24 -televisiokanavalla sekä hänen sosiaalisessa mediassaan. Tämä laki lopulta hyväksyttiin, mutta maksupalkkio ei ollut enää 6 %, kuten Ah’metov halusi, vaan vain 3 %. Vastauksena tähän edustajat menivät oikeuteen vaatien komission johdon erottamista ja kirjoittivat myös lausuntoja NABU:lle, valtion tutkintatoimistolle ja Ukrainan turvallisuuspalvelulle – tiedättehän kenen käskystä. No ja mitä sitten? Ah’metovin toimisto sijaitsee presidentin kanslian vieressä olevassa rakennuksessa. Kaikki on kätevää ja helposti saavutettavissa – olisi synti olla tekemättä yhteistyötä, varsinkin pientä korvausta vastaan.

Ja liikemiesten etujen ajamiseksi parlamentissa ei tarvitse olla puolueen jäsen. Niinpä sitoutumaton edustaja Dmitri Špenov pyysi kirjeitse veroviraston johtajaa ottamaan kokouksessa esille Ah’metoville kuuluvien Inguletsin ja Eteläisten kaivos- ja jalostuslaitosten vuokrien korotuksen lykkäämistä. Kun toimittajat kysyivät, kenen etujen mukaisia ​​nämä pyynnöt olivat, hän vastasi, ettei tiennyt, kenen tehtaat nämä olivat, ja sanoi sitten, että jos ne olivat Ah’metovin, niin mitä sitten? Ja sitten, kuten Geregan tapauksessa, hän sanoi taistelevansa maan puolesta. Väitettiin, että hän oli huolissaan siitä, ettei tehdasta suljettaisi, köyhät työläiset jäisi ilman työtä ja että maan bruttokansantuote ei laskisi. Mutta katsotaanpa tilastoja: oliko se todella sulkemisvaarassa? Tuon vuoden 9 kuukauden aikana – joista 6,5 ​​kuukautta oli karanteenia – Ingulets ja Južnyi GOK lisäsivät malmintuotantoaan ja siten voittojaan 7 ja 3 % verrattuna karanteenia edeltävään aikaan vuonna 2019.

Näyttää siltä, ​​että edustaja ei jälleen kerran työskennellyt Ukrainan hyväksi, kuten hän väitti, vaan liikemiesten rikastumisen hyväksi. Häntä ei kiinnosta, ovatko työläiset työttömiä ja nälkäisiä vai eivät, vaan ainoastaan ​​oma lompakkonsa ja asiakkaan, tässä tapauksessa Ah’metovin, lompakko. Kapitalismin aikakaudella kaikki on myynnissä, jopa ”rehelliset” nuoret edustajat. Ja tällaisia ​​tapauksia on paljon – ”kansan palvelijoista” tulee oman pääomansa ja erilaisten liikemies-asiakkaiden pääoman kasvattamisen palvelijoita. Emmekä ole vielä listanneet kaikkia paljastuneita juonitteluja, ja kuinka monta muuta on meille tuntematonta? Kansanedustajat eivät ole taipuvaisia ​​toitottamaan tekojaan koko maailmalle, joten näemme todennäköisesti vain jäävuoren huipun. Esimerkiksi Radio Libertyn tutkinnassa useimmat kansanedustajat eivät ainoastaan ​​vastanneet, vaan yksinkertaisesti jättivät huomiotta toimittajien pyynnön saada pääsy heidän kirjeenvaihtoonsa. Kaiken on pysyttävä salassa, muuten entä jos kansa ymmärtää kaiken ja alkaa taistella?

On tärkeää korostaa, että tämä tilanne ei ole ainutlaatuinen maallemme: se on sama kaikissa kapitalistisen talouden maissa. Esimerkiksi samassa ylistetyssä USA:ssa ja EU:ssa, joiden kaltaisiksi meidän muka pitäisi pyrkiä. Lobbaaminen on siellä laillista, ja se on olennainen osa demokraattista prosessia ja tärkeä tiedonlähde lainsäätäjille. Kuten edustajamme, myös heidän ulkomaiset kollegansa piiloutuvat hyvien aikomusten taakse: vähemmistöjen oikeuksien suojeleminen, sananvapauden tukeminen, yritysten auttaminen – ainoa asia, joka puuttuu samankaltaisuuden täydentämiseksi, on ”itsenäisyyden säilyttäminen”. Siellä tätä käytäntöä ei harjoiteta kulissien takana, vaan avoimesti. Yhdysvalloissa vuonna 2016 useat yritykset käyttivät 3,14 miljardia dollaria lobbaamiseen. Lääkeyhtiöt investoivat eniten – yli 248 miljoonaa dollaria, vakuutusyhtiöt 152 miljoonaa dollaria ja elektroniikkateollisuus, öljy- ja kaasuteollisuus, sähköenergia-ala sekä kiinteistöala käyttivät kukin yli 100 miljoonaa dollaria. Tämän seurauksena liikemiehet voittavat jälleen, eikä tämä ole ”meidän” ongelma, vaan jonkin muun, joka yhdistää ukrainalaisia, amerikkalaisia ​​ja eurooppalaisia ​​edustajainhuoneita. Tämä on yksi talousjärjestelmä – kapitalismi.

Joku saattaa ajatella: no, annetaan liikemiesten jatkaa rahan ansaitsemista, mitä väliä sillä meille on? Mutta aivan kuten lääkeyhtiöiden lobbaus Yhdysvalloissa siirtää lääkkeet tavallisten kansalaisten ulottumattomiin, Akhmetovin RAB-tariffilaki siirtää sähköverkon hoidon taakan kuluttajien harteille ja lisää oligarkin voittoja. Jälkimmäinen edisti lakia edustajien ja virkamiesten – kuten Yhdysvalloissa apteekkareiden – avulla, minkä seurauksena hän pahensi meidän, työläisten, elämää ja paransi sitä itselleen ja muille tämän alan liikemiehille.

Tämä on kapitalismin periaate käytännössä: työn tulokset, kaikki kansan luoma yhteiskunnan rikkaus, kuuluu kouralliselle oligarkkeja. He antavat vastineeksi vain murusia, jotta työntekijät voivat jatkaa elantonsa raahaamista säilyttäen kykynsä työskennellä isännälleen. Työn tulosten jakautuminen ei kuitenkaan ole eriarvoisuuden ja ongelmien pääasiallinen syy. Perustana on itse kapitalistisen tuotannon menetelmä. Tavallinen ihminen, jolla ei ole mahdollisuutta ansaita rahaa itse tai palkata muita, on pakotettu ryhtymään palkkatyöläiseksi ja ”työskentelemään miehen hyväksi”, ”miehen” rikastuttamiseksi, luoden hänelle voittoa. Näin ollen työntekijöistä tulee paitsi riippuvaisia, myös pääoman orjia. Ja heidät ajaa näihin orjuuden kahleihin itse järjestelmä – kapitalismi.

Oligarkista, huolimatta siitä, että hän riistää työntekijöitä ja elää muiden työn kustannuksella, tulee myös oman pääomansa orja. Kyllä, hän ei ehkä murehdi ruoasta, hänellä on kalliita autoja, taloja jne., mutta hän on myös pakotettu noudattamaan järjestelmän osoittamaa välttämättömyyttä. Tämä välttämättömyys käskee häntä säilyttämään pääomansa hinnalla millä hyvänsä ja lisäämään sitä. Jos hän ei tee tätä, hänen kilpailijansa ohittavat hänet, hän menee konkurssiin ja joutuu vajoamaan ”maaorjan” tasolle – ja tämä on hänelle täysin mahdotonta hyväksyä. Ja tämän estämiseksi hän pidentää ihmisten työpäivää, huonontaa työoloja säästääkseen rahaa – yleisesti ottaen hän turvautuu kaikkiin edellä käsiteltyihin toimenpiteisiin. Kaikki se tarkoittaa, että tavallinen ihminen saa vähemmän ja liikemies enemmän. Tästä seuraa, että työntekijöillä ja työnantajilla on täysin vastakkaiset, antagonistiset edut. Edut, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi työnantaja haluaa pidentää työpäivää 10 tunnista 12 tuntiin, ja työntekijä haluaa työskennellä kahdeksan tuntia 10 sijaan. Liikemies haluaa alentaa työntekijän palkkaa, mikä tekee työvoimasta halvempaa, ja työntekijä haluaa saada enemmän rahaa.

Työläiset luovat kaiken ihmiskunnan vaurauden, ja oligarkit ottavat sen kaiken itselleen. Armeija, poliisi ja muut santarmit puolestaan ​​takaavat heille oikeuden yksityisomaisuuteen. Luokkataistelu on seurausta kaikista näistä ristiriidoista. Eikä kompromissi kahden yhteiskuntaluokan välillä ole mahdollinen juuri tämän järjestelmän luonteen vuoksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Meidän on ymmärrettävä, että parlamentti ja muut auktoriteetit luotiin palvelemaan hallitsevaa luokkaa – liikemiehiä, teollisuusmiehiä, oligarkkeja ja muita varakkaita ihmisiä. Tämä käy ilmi edellä tarkastelemistamme prosesseista ja kuvista, joita näemme päivittäin, kuten alueellisen rekrytointiviranomaisen työntäessä ihmisiä minibussiin. Jos hallitus todella palvelisi maata ja sen kansaa, silloin ei säädettäisi lakeja, jotka ovat oligarkkien etujen mukaisia ​​ja toimivat meitä – tavallisia ukrainalaisia ​​– vastaan. Siksi ymmärrämme nyt, miksi he hallitsevat ”huonosti” tai pikemminkin tekevät päätöksiä, jotka ovat haitallisia ukrainalaisille. Kaikki siksi, että he eivät palvele meitä, Ukrainan kansaa, vaan heitä, työnantajiamme, ja meidän etujemme vastakkaiset ovat heidän etuihinsa nähden.

Ja ei, tämä järjestelmä on täysin toimiva. Kukaan ei tule koskaan rakentamaan mitään ”oikeaa kapitalismia”. Se on jo äärimmäisen oikea. Kuten länsimaiset toverimme sanovat: ”järjestelmä ei ole rikki, se toimii niin kuin sen pitääkin – se toimii sinua vastaan”.

Useimmat ihmiset ajattelevat, että kaikki tapahtuu näin: kiihkeä patriootti valitaan vaaleissa ja sitten ”menee huonosti” ja hänestä tulee ”ahne”. Mutta itse asiassa tämä on vain parlamentin mekanismi. Se on olemassa vain palvellakseen oligarkkeja ja liikemiehiä, ei tavallista kansaa. Tavallinen kansa on tässä järjestelmässä resurssi, jota voi käännellä ja hyödyntää mielensä mukaan.

Eikä pidä ajatella, että tilanne voidaan korjata valitsemalla ”ei-patriootteja” (esimerkiksi niitä, jotka ovat suvaitsevaisia ​​Venäjää kohtaan tai niitä, jotka lupaavat ylläpitää tasapainoa lännen ja idän välillä). ”Itsenäisen” Ukrainan historia on jo kerännyt tarpeeksi esimerkkejä, jotka todistavat päinvastaisen. Sama Alueiden puolue, jolla oli myönteinen asenne Venäjään, hallitsi eniten paikkoja Verhovna Radassa vuosina 2007–2014, ja johon Janukovitš kuului. Presidentti ja puolue, jonka alaisuudessa Ukraina syöksyi kriisiin ja sotaan, joka jatkuu tähän päivään asti.

Entä ”älymystö”, joka lupaa puolueettomuutta? Ilmeisin esimerkki on Kutšma. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista hänenkään alaisuudessaan. Mutta mitäpä voimme sanoa, Ukraina ei koskaan pysty olemaan puolueeton – se on aina herkullinen pala imperialistisille valtioille jaettavaksi, kuten näemme sodan lopettamiseksi käydyissä neuvotteluissa, erityisesti mineraalivaroja koskevassa sopimuksessa. Kutšma onnistui säilyttämään suhteellisen puolueettomuuden vain hetken. Pysyipä Ukraina puolueettomana tai ei, Yhdysvallat tai Venäjä ottaisi sen silti haltuunsa.

Älä kiirehdi ylistämään häntä siitä, ettei hän hypännyt näiden käsiin ennenaikaisesti. Älä huoli hänestä – koko tämän ajan hän on onnistuneesti viljellyt ”neutraalia” oligarkiaa, auttaen heitä varastamaan kaiken ja ansaitsemaan miljardeja.

Nykytilannetta epätoivoisesti puolustava henkilö voi sulkea silmänsä kaikilta ilmeisen kansaa vastaan ​​​​kohdistuvilta rikollisilta laeilta ja sanoa: ”Mutta kansanedustajat ja valtio tekevät paljon hyödyllisiä asioita.” Väitetysti valtio tarjoaa koulutusta, eläkkeitä, lainsäädäntö vahvistaa ihmisoikeuksia ja muita sosiaalisia hankkeita. Kyllä, muodollisesti tämä on apua, mutta itse asiassa se on vain yritys kääntää kansan huomio pois ongelmista. Tuhat Zelyalta, koulutus, eläkkeet ja muut isännän harteilta kansalle annettavat ”lahjat” maksetaan ihmisten itsensä toimesta. Aivan kuten palkat, nämäkin ovat murusia suuresta leivästä, jonka työnantajat ottavat.

Tämä näkyy selvästi joidenkin maiden eläkejärjestelmissä. Työläisellä on tili, jolle tietty prosenttiosuus hänen palkastaan ​​hyvitetään koko hänen elämänsä ajan. Ja sitten hän elää näillä rehellisen työn säästämillä rahoilla vanhuudessaan. Tai hän jatkaa työskentelyä, mutta käyttää säästämiään rahoja – onnestaan ​​riippuen. Entä koulutus? Sekin rahoitetaan valtion budjetista, jota puolestaan ​​täydentävät veronmaksajat – me. Tämä siis, jos puhumme kouluopetuksesta. Yliopistoista ei puhuta – lähes kaikissa länsimaissa ne ovat kalliita, ja täälläkin alamme vähitellen siirtyä pois ”verisestä” neuvostojärjestelmästä ja sen helppokäyttöisyydestä. Opetusministeriö puhuu lukukausimaksujen korottamisesta. ”Miksi maaorjan pitäisi tietää paljon? Hänen tehtävänsä on pestä pyykkiä.”

Ihmisoikeudet, jotka, kuten meille kerrotaan, ovat ”loukkaamattomia”, jotka on oletettavasti hakattu kiveen, unohdetaan, kun oligarkit uhkaavat menettää pääomansa tai heillä on mahdollisuus lisätä sitä. Mitä näemme käytännössä. Esimerkiksi mobilisaatiolait. Miehistöpulan vuoksi viranomaiset aloittivat mobilisaation välttääkseen sodan häviämisen. Jos he häviävät, he menettävät kaiken tai lähes kaiken. Pääkaupungin yllä leijuva uhka saa heidät unohtamaan kaiken moraalin. Ja heidän moraalinsa on erilainen kuin meidän, työläisten. Tämän huomioon ottaen voi ymmärtää, miksi mobilisaatioiden yhteydessä vaimot, äidit ja ohikulkijat huutavat ja anelevat poliisilta apua, mutta poliisi ei reagoi. Ja on hyvä, jos he eivät reagoi, koska joskus he auttavat alueellisen rekrytointiviranomaisen työntekijöitä. Kaikki tämä johtuu siitä, että poliisi, SBU, armeija ja vastaavat rakenteet eivät suojele kansan, kansakunnan etuja, vaan yksinomaan vallanpitäjien omaisuutta ja heidän oikeuttaan riistää meitä.

Ja tässä voimme nähdä, että kaikki nämä ”hemmottelut” sosiaaliavun ja muiden muodossa eivät palvele kansan etua, vaan ainoastaan toimivat ​​välineinä, jotka mahdollistavat tämän riiston järjestelmän olemassaolon. Jos ihmiset eivät opiskele koulussa, he eivät pääse koneelle, jos et jaa 1000 hryvnian muodossa olevia avustuksia, ihmiset ymmärtävät hyvin nopeasti, mikä on mikäkin, ja tuntevat itsensä hylätyiksi. Ja kaikki todelliset parannukset, kuten kunnolliset työolot, lyhyemmät työajat ja niin edelleen, saavutettiin yksinomaan työläisten järjestäytyneen taistelun ansiosta oikeuksiensa puolesta.

Tämä johtaa meidät hyvin yksinkertaiseen ja suureen johtopäätökseen: Kaikki oligarkkien meille asettama politiikka on kansanvastaista. Se ei anna kansalle merkittäviä parannuksia, ja näemme sen haitat joka askeleella.

Kaikista nykyajan poliitikoista ei ole yhtäkään, joka puolustaisi työläisten – Ukrainan tavallisen kansan – oikeuksia – he kaikki puolustavat ensisijaisesti oligarkkeja ja heidän vaurauttaan ja vasta toissijaisesti itseään, kun taas me olemme heidän prioriteettilistansa 24. rivillä, heidän lemmikkiensä toiveiden jälkeen. Vuonna 2025 he ennustavat jälleen 20 prosentin köyhtymistä, mobilisaatio ei hidastu, rekrytointiviranomaisen menetelmät kiristyvät, tilanne rintamalla pahenee ja ”kermanychit” muuttuvat yhä röyhkeämmiksi. Kaikkien näiden ennusteiden ja analyysimme jälkeen toinen lukija saattaisi ajatella, ettei ulospääsyä ole, ja olisi helpompaa uida Tisza-joen yli ja elää ”normaalissa” maassa. Mutta, kuten olemme aiemmin käsitelleet, kaikki kotimaamme liittyvät ongelmat voivat helposti vaikuttaa mihin tahansa muuhun maahan, jossa kapitalismi hallitsee. Ja siellä ihmiset köyhtyvät ja sota voi alkaa minä hetkenä hyvänsä. Ongelmat ovat samat, mutta toistaiseksi ne eivät ole niin ilmeisiä. Periaatteessa kaikki on menossa tähän suuntaan. Riitaisuudet kaikkien maiden liikemiesten välillä kasvavat, heidän ruokahalunsakin kasvaa, ja kuten tiedämme: sota on ”parannuskeino ryppyihin” sekä ihmelääke voittojen kasvattamiseen. Riittää, kun muistaa saman Porošenkon, joka kasvatti voittoja 10-20-kertaisesti, tai muut, jotka jatkavat rikastumistaan. Artikkelimme päähenkilö, Ah’metov, rikastui 598 miljoonalla dollarilla vuonna 2024 ja hänellä on nyt 6,44 miljardia dollaria – huolimatta siitä, että hän menetti useita omaisuuksia. Ja hänellä olisi voinut olla vielä enemmänkin: ilmeisesti he työskentelevät huonosti parlamentissa.

Köyhtymisprosessi ei tapahdu vain meidän maassamme. Yhdysvalloissa hinnat ovat nousseet viimeisten 30 vuoden aikana 182 % ja väestön keskimääräiset tulot vain 26 %, eli Yhdysvaltain väestö on köyhtynyt 2,5 kertaa näiden 30 vuoden aikana. Entäpä [Elon] Musk? Nyt hänen varallisuutensa on jo 486 miljardia dollaria ja se kasvaa jatkuvasti. Nyt NASA on hänen hallinnassaan, ja liiketoiminta katoaa. Mutta mitä meidän pitäisi tehdä sitten, koska sekä pakeneminen että äänestäminen ovat turhia? Vastaamme tähän kysymykseen pian, mutta ensin analysoidaan ”rehellisten” ehdokkaiden kertomuksia.

Viime aikoina he ovat usein alkaneet puhua mahdollisista vaaleista. Ukrainan tavallisella kansalla, joka haluaa kaikkien ongelmien lopun, on tästä erityisen suuret toiveet. Myös Yhdysvallat haluaa tätä. Vuonna 2023 Yhdysvaltain presidentin tiedottaja Keith Kellogg totesi halustaan ​​järjestää vaalit Ukrainassa vuonna 2024, ja Trump itse sanoi saman aiemmin tänä vuonna. Mutta on epätodennäköistä, että se tapahtuisi sodan aikana. Jopa Trump sanoo, että ”Zelenskyi on täysin laillinen, koska vaaleja ei pidetä sodan aikana”. Meidän pitäisi odottaa uusia vaaleja juuri sodan päättymisen jälkeen. Zelenskyi itse sanoo näin, ja yleisesti ottaen ”ei tällä hetkellä, nyt, sodan aikana, meidän on yhdistyttävä Zelenskyin sateenvarjon alle”. Tietenkin he tuovat valtaan Yhdysvalloille kätevän nuken. Tietenkään he eivät julista tätä avoimesti, mutta heidän kilpailijansa – Venäjä – tekee niin.

Tästä huolimatta tarkastellaan ehdokkaita, joita meille tarjotaan. Jotkut julkaisut tekivät mielipidekyselyjä seuraavista vaaleista, jos ne pidettäisiin nyt. Monet kyselyyn vastanneista puhuivat presidentin vaihtamisen tarpeesta, mutta noin 22% kannatti Zelenskyin uudelleenvalintaa – tämä on toinen tulos ehdokkaiden joukossa. Tässä ei ole paljon sanottavaa: Zelenskyin äänestäjät joko uskovat hänen oletettavasti paranevan tai että hän ei ole syyllinen. Osa 22 prosentista kyselyyn vastanneista ajattelee, että ”meidän on oltava kärsivällisiä” tai eivät yksinkertaisesti näe mitään ongelmia. Ja on niitä, jotka ajattelevat, että Zelenskyiä pidetään panttivankina – niin hauskalta kuin se kuulostaakin, tällaisia ​​oletuksia kuullaan myös yhteiskunnassa. Tätä sanovat erityisen usein ne, jotka ajattelevat hänen suojelevan kansalaisten, eivät teollisuusmiesten, oikeuksia. ”No, he luultavasti ottivat hänen puhelimensa. Jos hän tietäisi, mitä tapahtuu, hän palauttaisi järjestyksen nopeasti.”

Jotain vastaavan absurdia huutavat niiden ihmisten sukulaiset, joita alueellinen rekrytointiviranomainen pyörittää kadulla. He soittavat poliisille suojellakseen itseään rekrytointiviranomaisen rosvomaisilta, barbaarisilta teoilta, mutta ei, rosvot eivät tee tätä – vaan valtio ja kapitalismi, eli jotain pahempaa. Poliisi, kuten apulaissheriffit, työskentelevät oligarkkien oikeuksien ja heidän rahojensa suojelemiseksi. He tukahduttavat mielenosoituksia ja lakkoja väkivallalla, tukahduttavat niitä, jotka ovat vastustajia. Jos edustajien aseina ovat valheet ja oveluus, niin nämä oligarkkien palvelijat toimivat suoralla väkivallalla. Jos Zelenskyi valitaan uudelleen, mikään ei muutu, tilanne vain pahenee.

Seuraavaksi tarkastellaan Porošenkoa. ”Vahva presidenttimme nousee valtaistuimelle ja palauttaa järjestyksen”. Hän sai 10% äänistä, mikä oli listan neljäs sija. Vuoden 2019 vaaleissa hän hävisi Zelenskyille toisella kierroksella, ja nyt hänen suosionsa on jatkanut laskuaan. Aiemmin hän yhdisti opposition Zelenskyiä vastaan, mutta nyt hän on itse menettänyt oppositionsa.

Hänen faniensa pääargumentti on ”jos Porošenko olisi ollut täällä, [Vladimir] Putin ei olisi hyökännyt”. He sanovat, että Putin olisi pelännyt hyökätä Ukrainaan, jos Porošenko olisi suojellut sitä. Tämä ajatus perustuu siihen, että hänen saapumisensa myötä Donbassin tyrannia osittain loppui, asevoimia uudistettiin ja vahvistettiin merkittävästi, ja niistä tuli todellinen armeija. Niin he sanovat.

Todellisuudessa Ukraina oli kuitenkin varusteltu pitkälti samalla tavalla jo ennen Porošenkoa. Esimerkiksi vuonna 2014 Ukrainan armeija oli vahvuudeltaan 21. sijalla 130 maan joukossa. Liian hyvä indikaattori armeijalle, joka ei ollut valmis taisteluun ja jonka Porošenko väitetysti ”nostatti polviltaan”. Hauskinta on, että Porošenkon valtakauden loppuun mennessä vuonna 2019 Ukraina putosi tässä listassa sijalle 29. Kyllä, sijoituksessa otettiin huomioon yksinkertaisesti kaluston määrä, josta suurin osa oli menettänyt taistelukykynsä kotimaamme 20 vuoden ”kehityksen” aikana. Porošenkon johdolla sitä korjattiin aktiivisesti vuosina 2014–2016, ja armeijaa uudistettiin vastaamaan sotatilalain tarpeita. Tämä olisi tehty ilman Porošenkoakin. Tämä ei ole presidentin, vaan Ukrainan kansan itsensä, vapaaehtoisten ja kentällä olevien ihmisten ansio. Porošenko seurasi tuttua polkua ryöstämällä armeijan. Tunnetuin skandaali, johon hän on osallistunut, on Gladkovskyn kanssa tehdyt huijaukset. Korruptiohuijausten summat nousivat satoihin miljooniin. Ja kuinka monta muuta paljastamatonta juonittelua oli, joihin liittyi muita henkilöitä…?

Kuka tahansa hänen tilallaan olisi tehnyt samoin, koska oman pääomansa suojeleminen on hänen suora etunsa. Ja jos hän olisi voittanut vuonna 2019, se ei olisi vaikuttanut myöhempiin tapahtumiin. Sodan syy ei ole Zelenskyin presidenttikausi, ei hänen heikkoutensa, vaan oligarkkien kyltymätön halu. Joten jos Porošenko olisi voittanut nämä vaalit, hän olisi tehnyt samoin kuin Zelenskyi – no, ehkä hän olisi korottanut sotilasmaksuja hieman, leikannut palkkojamme ja ansainnut sillä rahaa. Lisäksi hänen EU-puolueensa kannattaa hiljaa mobilisaatiota, ollen eräänlainen oppositio. Hekin tarvitsevat mobilisaatiota, ja samaan aikaan kansa ei pidä siitä, joten istuakseen kahdella tuolilla he piiloutuvat demobilisaatiokysymyksen taakse. He vastaavat kysymykseen kysymyksellä. Eikö usko ihmiseen, jota pakenimme, ole itsepetosta?

Seuraavaksi tarkastellaan Rozumkovia ja Tymošenkoa, jotka myös saivat hyvän arvosanan. He molemmat, lievästi sanottuna, ovat havainneet kansan tyytymättömyyden viranomaisten toimintaan, ja asettuivat vastakkaiselle puolelle, presidenttiä vastaan. Lisäksi Rozumkov on samassa ”Kansan palvelija” -puolueessa kuin presidentti, mutta vastustaa sitä silti yhdessä ”Razumna Politika” -tiiminsä kanssa, jonka oletetaan olevan ryhmittymien välinen. Mutta tiedämme, ettei ryhmittymien välisiä puolueita ole – on vain niitä, jotka edustavat muiden oligarkkien etuja. Vuonna 2021 Rozumkov halusi presidentiksi ja ilmoitti osallistuvansa seuraaviin vaaleihin. Joissakin mielipidemittauksissa Razumkov sai enemmän prosenttiosuuksia kuin Zelenskyi, ja tilanne johti siihen, että vaalit haluttiin pitää syksyllä 2022. Myös vuonna 2021 hän alkoi joutua yhteenottoihin Zelenskyin kanssa – tilanne jopa johti siihen, että hänet leimattiin petturiksi ja hänet haluttiin erottaa Radasta. Mitä hän muuten käytti hyväkseen julistaessaan jo täysimittaisen sodan aikana joitakin diktatuurin ilmentymiä, kuten median anastuksen ja niin edelleen.

Joskus hän puhuu mobilisaatiota vastaan ​​– arasti, jotta oligarkit eivät nuhtelisi häntä. Hänet on jo huomattu yhteyksissä heihin ja heidän etujensa ajamisessa. Tässä on ilmeinen useiden oligarkkiryhmien eturistiriita, jotka taistelevat vallasta poliitikkojen, kuten Rozumkovin ja Zelenskyin, avulla. Tymošenkon kohdalla on sama tarina. Hän alkoi sanoa, että kaikki on taas menetetty, että kaikki on ryöstetty, että nyt minä tulen ja palautan järjestyksen. Mutta, kuten Rozumkovin tapauksessa, tämä on vain bluffia, kansan tunteiden manipulointia vallan saamiseksi. Jos he pääsevät valtaan, niin käytännössä mikään ei muutu.

Seuraavaksi vuorossa on tutkintavankeudesta käsin toimiva populisti – Oleksandr Dubinsky, entinen Verhovna Radan jäsen Kansan palvelija -puolueesta, joka edisti Kolomoiskyn etuja ja jota myöhemmin kutsuttiin petturiksi ja vangittiin. Hänkin manipuloi yleisön tunteita, mutta räikeämmässä muodossa – hänet on jo vangittu, joten hän ei ota juurikaan riskejä. Hän kutsuu rohkeasti Zelenskyiä murhaajaksi, puhuu kovaotteisesti rekrytointiviranomaista ja mobilisaatiota vastaan ​​sekä Venäjän federaatiota vastaan. Lyhyesti sanottuna hän sanoo sen, mitä kansa haluaa kuulla ja ajatella. Hän ehdottaa presidentin viran syrjäyttämistä, jättäen sen vain muodollisesti ja luovuttaen kaiken vallan parlamentille. Hän uhkaa jättää häkkinsä ja palauttaa järjestyksen maahan, tuoda vihdoin ”vapauden”. Hänen mukaansa tämä on ainoa tapa lopettaa diktatuuri. Mutta tässä on ristiriita: ollessaan vallassa hän oli mukana korruptiojärjestelmissä Kolomoiskyn etujen edistämiseksi. Onko hän sellaista parlamenttia kuin hän haluaa? Mikä ero sitten on? Presidentin sijaan tulee pääministeri, ja siinä kaikki? Okei, mitä hän sitten ehdottaa?

Hän ehdottaa, että istumme ja odotamme Trumpin tulevan ja palauttavan järjestyksen. Telegram-kanavallaan hän laski päiviä Trumpin virkaanastujaisiin ja sanoi, että kaikki loppuu siihen. Ja nyt hän sanoo ”tästä lähtien, no, juuri nyt”. Hän kehittää hulluja teorioita, löytää joitakin asiakirjoja, jotka ovat yhdessä kappaleessa ja jotka ovat vain hänellä jne. Analysoimme tätä herrasmiestä ja hänen lausuntojaan kuitenkin seuraavissa artikkeleissa, mutta toistaiseksi voimme vain päätellä, että tämä on – kuten edelliset sankarit – jälleen yksi liikemiesten oikeuksien puolesta taistelija voittojensa kasvattamiseksi: ei vain oligarkkien, joihin olemme tottuneet, vaan toisten – ehkä trumpistien.

Lopuksi tarkastellaan todennäköisintä vaihtoehtoa – kenraali [Valeri] Zalužnyi. Hän sai eniten ääniä: 42 %, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin Zelenskyi. Sodan aikana hänestä tuli kansallinen suosikki. Tietenkin: kenraali, sotilas, monet näkivät hänet rintamalla. Monet kunnioittavat häntä siitä, että hän väitetysti teki oikeita päätöksiä, johti maan voittoon sodassa, tarjosi ”oikeita” ideoita, mutta Zelenskyin jengi pelkäsi kilpailua ja lähetti hänet suurlähettilääksi Lontooseen. Syrskin saapuessa rintama alkoi heiketä ja miehityksen purkaminen lähes lakkasi. Ukraina menetti kuitenkin aloitekyvyn rintamalla taloudellisista syistä, ei kenraalin vaihtumisen vuoksi. Nykyaikainen sota voitetaan selustassa. Selustassa Ukraina on Venäjää heikompi, minkä vuoksi rintaman alamäki alkoi, eikä Zalužnyin lähdön vuoksi.

Joten todennäköisesti Zalužnyi vetäytyi taktisesti. Samalla kun Zelenskyi ja muut auktoriteetit ottavat käyttöön mobilisaatiota ja korottavat veroja, Zaluzhny on niin sanoaksemme säilyttänyt ”kunniakenraalin” arvonimensä. Niin kauan kuin valistumattomien massojen viha kohdistuu Zelenskyin jengiin, hän pysyy sankarina, vaikka tukeekin mobilisaatiolakeja, sodan jatkamisen linjaa ja niin edelleen. Itse asiassa Zalužnyi on sama Zelenskyi – samoilla menetelmillä, joista kansa ei pidä, samalla linjalla sodasta viimeiseen ukrainalaiseen asti rikkaiden pääkaupungin puolesta. Kaikki muu, mitä hänestä sanotaan, on messiasta odottavien ihmisten fantasiaa. Ihmisten, jotka eivät ymmärrä, että heidän hyvinvointinsa ja vapautumisensa riippuvat vain heistä itsestään ja koordinoidusta työstä kanssakärsijöidensä kanssa.

Mitä voimme yleensä odottaa? On täysin mahdollista, että sota yksinkertaisesti jäädytetään eli ”sopimus” tehdään. Molemmat osapuolet ovat käyttäneet resurssinsa loppuun, ja jäädyttämisestä tulee väliaikainen hengähdystauko ennen sodan jatkumista. Molemmat osapuolet valmistautuvat sotaan vallatakseen loput tai saavuttaakseen vuoden 1991 rajat. Tänä aikana voimme todennäköisesti odottaa uudelleenvaaleja. Presidentti itse puhui tästä, ja mielipidemittausten mukaan voimme olettaa, että sumuiseen Albioniin lähetetty ukrainalainen Napoleon voittaa – Zaluzhnyi nostetaan valtaistuimelle. Todennäköisesti alkaa aktiivinen militarisointi, jossa armeijaan, sotateollisuuteen ja rajojen vahvistamiseen kaadetaan suuria summia rahaa, mikä tarkoittaa sosiaalisektorin menojen leikkaamista. Tähän vaikuttavat myös velat, jotka Ukrainan on maksettava ”kumppaniensa” toimittamista aseista. Ja me, veronmaksajat, maksamme nämä velat, eivät oligarkit, joiden etujen mukaisesti nämä aseet hankittiin. Eli joko maksamme korkeampia veroja tai yksinkertaisesti suurempi osa maan budjetista menevästä rahasta käytetään velkojen maksuun kaiken muun kustannuksella. Kaiken edellä mainitun ja muiden tekijöiden seurauksena pysähtyneisyys on väistämätöntä ainoalla alueella, joka pelastaa monia ihmisiä köyhyyden syöksyltä.

On myös syytä muistaa, että rintamalta palaa valtava määrä veteraaneja, jotka tarvitsevat psykologista ja taloudellista apua, mutta todennäköisesti heidät jätetään kohtalonsa varaan taistelemaan yksin traumaperäistä stressihäiriötä ja muita ongelmia vastaan. Joten voimme odottaa paitsi lääketieteen, koulutuksen ja muiden sosiaalisten etuuksien kehityksen puutetta, myös niiden heikkenemistä ja koko valtion sosiaalijärjestelmän osittaista tuhoutumista.

Hallitus yrittää rauhoitella väestöä sanomalla, että sodan päätyttyä Ukraina kukoistaa ja palautuu sotilasliitto NATOn sateenvarjon alle kaikkine takuineen. Totta, kukaan ei antanut meille, tavallisille ihmisille, mitään takeita – mutta oligarkeille ne antavat. Mutta tämäkään ei ole varmaa. NATO ei halua sisällyttää Ukrainaa kokoonpanoonsa. Ja todennäköisesti luvatut investoinnitkaan eivät toteudu, koska Venäjä voi viedä sijoitetut varat milloin tahansa. Ja vaikka investointeja tehtäisiinkin, mitä hyötyä niistä on tavallisille ukrainalaisille? Virkamiehet ja liikemiehet ansaitsevat niillä rahaa, ja tavallinen ihminen ei saa juuri mitään. Sotilas palaa – he ovat työkykyisiä kansalaisia, jotka tarvitsevat työtä, ja siitä tulee pulaa, jopa ottaen huomioon, että monet lähtevät, jos rajat avautuvat. Muuten, työväestön ulosvirtaus vähentää mahdollisten investointien mahdollisuuksia. Mutta tämä ei ole tärkeää: todennäköisesti rajoja ei avata. Sotatila voi jatkua hyvin pitkään jopa tulitauon jälkeen, oletettavasti turvallisuuden takaamiseksi – vakoilun torjumiseksi jne. Ja vaikka sotatilalaki kumottaisiin, rajoja ei todennäköisesti avata – näin Ukrainan media itse sanoo. Miten voi päästää tykinruoan menemään, jos kosto on pian tulossa?

Turvallisuusvirastojen iskut jatkuvat, varsinkin jos Zaluzhny voittaa – mies, joka haluaa militarisoida Ukrainan äärirajoille. Sotilaat ovat erittäin hyödyllisiä Ah’metovin tehtaiden (vuoden 1991 rajat) palauttamisessa. Heistä on hyötyä myös valtionvelkojen takaisinmaksussa. Kuten olemme jo todenneet, rintaman voitot taataan vahvalla selustalla. Velkojen maksamiseksi ”kumppaneille” ja vahvan militarisoidun talouden rakentamiseksi tarvitaan paljon työläisiä. Olisi typerää antaa potentiaalisten työntekijöiden ja iskusotilaiden paeta ulkomaille. Ihmispula on jo nyt erittäin akuutti. Hallitus on löytänyt ratkaisun ongelmaan tuomalla työvoimaa muilta mantereilta. Niinpä väestötieteilijät sanovat, että vuoden 2025 alussa Ukrainaan on tuotava 400 tuhatta siirtolaista vuosittain.

Se, että rajoja ei avata, tarkoittaa, että rintamalta palaavat veteraanit jäävät työttömiksi, ja työttömyys kasvaa. Se on jo korkea – vuonna 2024 se oli 14 %, ja sodan jälkeen voimme odottaa 20–30 %. Samalla todetaan, että virallinen työttömyys on saavuttanut historiallisen miniminsä, 100 000 ihmistä. Mutta tämä on toistaiseksi: sodan aikana monet työläiset osallistuvat suoraan taisteluihin, palvelevat armeijassa, monet ovat lähteneet. Tämän vuoksi valtio tuntee työvoimapulaa, ja köyhyys pakottaa teini-ikäiset työmarkkinoille. Vuonna 2024 heidän työllisyytensä on kaksinkertaistunut. Tilapäisen tulitauon jälkeen osa henkilöstöstä kotiutetaan, osa pakolaisista palaa ulkomailta. Kuinka paljon työttömien todellinen määrä kasvaa?

Korkea työttömyys alentaa työvoimakustannuksia – palkkojamme. Tarkemmin sanottuna niiden palkkoja, jotka ylipäätään löytävät työtä. Lisää tähän rahojen uudelleenohjaus sosiaaliohjelmista armeijaan, valtion velat ja muut tekijät – ja saamme todellisen taloudellisen katastrofin. Mutta ei, ei missään nimessä oligarkeille, vaan sinulle ja minulle. Liikemiehet käyttävät halpaa työvoimaa ja kotimaamme resursseja, joiden vuoksi kuolemme sodassa, ja tienaavat tällä moninkertaisesti enemmän. Myös etukäteen tunnetut ihmiset tienaavat ja tienaavat edelleen sotateollisuuden kasvulla. Valtaistuimelle istuu sotilaskenraali, joka harjoittaa politiikkaansa iskulauseella ”kaikki rintamalle” – onko kukaan muu valittanut Zelenskyin diktatuurista? Mutta ihmiset, jotka toivoivat ”sopimusta”, saavat tyydytystä. Lyhytaikaista euforiaa ehdollisesta rauhasta – kunnes he ymmärtävät, ettei mikään ole loppunut, vaan vasta alkaa.

Ja nyt palataanpa artikkelin alkuun ja katsotaan, mutta analyysin avulla, saman rekrytointiviranomaisen sanoja. Mitä hänen sanansa ilmaisevat? Että Ukrainan tavalliset ihmiset ovat säälittäviä, heikkoja olentoja, jotka ovat vieraantuneet valtion asioista, eivätkä he, kuten näemme rekrytointiviranomaisen työn käytännössä, edes pidä ihmisistä. Heille me olemme kuin kynnysmatto, jolle he voivat pyyhkiä jalkansa ja samalla ansaita rahaa, samalla vierittäen kaiken syyn tapahtuneesta itsellemme – kuten me kerran äänestimme jotakuta vaaleissa – ja puhdistaen omaatuntoaan rikoksista kansaa vastaan. Vaalit olisivat muuten joka tapauksessa päättyneet oligarkkien voittoon ja työläisen tappioon. Olemme omin silmin nähneet, ettei vaaleihin kannata asettaa toivoa, ja edessämme on monia koettelemuksia: tämä sota, sitten hengähdystauko kriisin olosuhteissa, sitten koston sota ja kuka tietää mitä muuta. On täysin mahdollista, että kolmas maailmansota alkaa, ja kuten Einstein sanoi: ”En tiedä, millä aseilla kolmas maailmansota käydään, mutta neljäs maailmansota käydään kepeillä ja kivillä.” Asiat vain pahenevat, jopa jotkut ukrainalaiset asiantuntijat ja sotilashenkilöt myöntävät tämän.

Mutta meidän ei pidä tyytyä kovaan kohtaloomme: meidän on ymmärrettävä, mihin kaikki on menossa, ja lakattava uskomasta ”ylhäältä tulevien” ihmisten vääriin lupauksiin ja ennustuksiin, jotka eivät halua kertoa meille totuutta, vaan vain yrittävät tuudittaa kansan närkästyneitä mieliä. Heidän lupaustensa mukaan meidän pitäisi jo uida Ukrainan Krimillä ja Ukrainan pitäisi ulottua Karpaateista Doniin, mutta kaikki on päinvastoin. Meidän ei pidä istua toimettomana, vaan yrittää korjata kaikki. Ja meidän alempiarvoisuutemme, merkityksettömyytemme rekrytointiviranomaisen ja valtion edessä ei johdu siitä, että ukrainalaiset ovat jotenkin erilaisia, kuten kommentaattorit kirjoittivat rekrytointiviranomaisen työntekijän videon alla, ei siksi, että työläiset olisivat syntyneet vajavaisina, vaan koska yhteiskunta on tehnyt meistä sellaisia. Kapitalismi on lukinnut meidät orjuuden ja toivottomuuden kahleihin. Ja itse rekrytointiviranomaisen, oligarkkien, edustajien ja muiden tavallisen ihmisen vihollisten olemassaolo on seurausta yhteiskunnan jakautumisesta luokkiin: he ovat kapitalistien hallitseva luokka ja me – proletariaatti. Juuri tämä jako synnyttää eriarvoisuutta, nälkää, köyhyyttä, sotaa, valheita ja lähes kaikkia niitä kauhuja, joita näemme tänä päivänä ja jotka tekevät meistä pomostamme riippuvaisia ​​orjia.

Saatat ajatella, että ainoa tie ulos on paeta toiseen maahan, mutta ei. Kuten yllä kirjoitimme, kaikki on siellä ennallaan – vaikka ei tänään, niin varmasti huomenna. Lisäksi rajat eivät välttämättä avaudu. Ja kun ei ole paikkaa minne perääntyä, jäljellä on vain yksi asia – taistella. Mutta miten ja mitä vastaan? Tätä järjestelmää – kapitalismia – vastaan, joka on tuonut meidät tähän tilanteeseen. Ja meidän on taisteltava kapitalistisen järjestelmän tuhoamisen ja uuden rakentamisen puolesta sen raunioille. Missään emme voi tulla vapaiksi ja lopulta elää paitsi sosialismin alaisuudessa.

Ilmiötä, jossa kaksi vastakkaisia ​​intressejä omaavaa luokkaa taistelee asemansa parantamiseksi, kutsutaan luokkataisteluksi. Tässä artikkelissa olemme osoittaneet selvästi luokkaetujen vastakkainasettelun ja sen, miten tämä luokkataistelu ilmenee. Olemme tarkastelleet tapoja, joilla työnantajat taistelevat työntekijöitä vastaan ​​heidän paikastaan ​​auringossa. Lobbaus valtiollisissa rakenteissa, valheet, väkivalta jne. ovat vain pieni osa heidän valtavasta keinovalikoimastaan ​​​​saavuttaa tavoitteensa työläisen vahingoksi. Ja mitä työläinen voi tehdä vastauksena?

Lukija saattaa ajatella, että oikeuksiaan on mahdotonta saavuttaa politiikan avulla. Kaikki on hieman toisin. Emme saavuta tavoitteitamme, jos pelaamme oligarkian meille tarjoamien sääntöjen mukaan. Liittyminen heidän puolueisiinsa, heidän äänestämisensä vaaleissa – kaikki tämä osoittautuu vain haitalliseksi meille itsellemme. Todellinen tie, jota orjuuden kahleista irtautuvan henkilön on kuljettava, on ammattiliittojen kautta – yhdistyminen kollegoiden kanssa yhteiseen osallistumiseen luokkataisteluun. Ammattiyhdistysliikkeiden organisoiva ja ohjaava voima on puolestaan ​​työväenpuolue, jolla on hallussaan suunnitelmalliseen ja harkittuun taisteluun ja parhaan tuloksen saavuttamiseen tarvittava teoria. Juuri tämä voima kykenee johdattamaan kaikki työntekijät uuden yhteiskunnan rakentamiseen.

Jos sinäkään et halua istua toimettomana, vaan taistella uskollisten tovereiden piirissä, liity riveihimme, opiskele teoriaa piireissämme – miten me kaikki voimme vapautua kapitalismin ikeestä. Joko rakennamme uuden sivilisaation tai menetämme kaiken: maailman, itsemme ja kaiken, mikä on meille rakasta, kolmannen maailmansodan ydintuhkassa, nälässä, köyhyydessä ja luotitulessa. Tähän johtaa kapitalismin tie, ja täysin eri suuntaan – sosialismin tie.

Vain sosialismin vallitessa pystymme rakentamaan todellisen demokratian, jossa jokainen ääni lasketaan. Jossa jokainen kansanedustaja puolustaa vain yhden luokan – proletariaatin – oikeuksia, koska siitä tulee hallitseva. Jokaisella meistä on edessään valinta, jota emme voi välttää, koska kaikki riippuu siitä: sosialismi tai kuolema!

Sotarikollisen Obaman ei tulisi olla tervetullut Tampereen areenalle – oikea osoite on tuomioistuin

Visual Media -yhtiön tiedotteen mukaan Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama on tulossa Tampereelle 13. päivä toukokuuta esiintyäkseen yleisötilaisuudessa Nokia Arenalla. Tapahtuman otsikkona on englanniksi ”Keskustelu Barack Obaman kanssa”.

Yhdysvaltalainen Harvard Political Review -julkaisu kertoo Obaman hyväksyneen presidenttikautensa aikana 563 drone-iskua, jotka tappoivat noin 3 797 ihmistä. Itse asiassa Obama valtuutti 54 drone-iskua yksin Pakistanissa ensimmäisen vuotensa aikana. Yksi ensimmäisistä CIA:n drone-iskuista presidentti Obaman alaisuudessa kohdistui hautajaisiin, jolloin peräti 41 pakistanilaista siviiliä murhattiin. Seuraavana vuonna Obama johti 128 CIA:n drone-iskua Pakistanissa, joissa kuoli ainakin 89 siviiliä.

Drone-operaatiot ulottuivat Somaliaan ja Jemeniin vuosina 2010 ja 2011, mikä johti tuhoisempiin tuloksiin. Presidentti Obaman ensimmäinen isku Jemeniin tappoi 55 ihmistä, joista 21 oli lapsia, joista 10 oli alle viisivuotiaita. Lisäksi tässä iskussa murhattujen joukossa oli myös 12 naista, joista viisi raskaana.

Vielä enemmän siviiliuhreja tuli Afganistanista Barack Obaman virkakauden aikana. Samalla kun Obama ryhtyi poistamaan joukkoja maasta 2014, hän kiihdytti ilmasodankäyntiä rajusti. Hallinto pudotti 1 337 pommia Afganistaniin vuonna 2016. Yhteensä Obaman hallinto pudotti sinä vuonna 26 171 pommia (dronen avulla tai muulla tavoin) seitsemään maahan: Syyriaan, Irakiin, Afganistaniin, Pakistaniin, Somaliaan ja Libyaan. Yhdysvallat tappoi yhteistyössä liittolaistensa, mukaan lukien Afganistanin hallituksen, kanssa keskimäärin 582 siviiliä vuosittain vuosina 2007–2016.

Itse sotia lukuun ottamatta väite, että entinen presidentti Barack Obama on sotarikollinen, liittyy myös ”kaksoisnapautus” (”double tap”) -aloitteeseen. Kaksoisnapautus-drone-iskut ovat jatkoiskuja ensiapuhenkilöstöä vastaan, heidän saapuessaan pommitusalueelle yrittääkseen auttaa selviytyjiä. Vuonna 2012 Shawalin laaksoon tehdyn hyökkäyksen kerrottiin tappaneen jopa 14 ihmistä kaksoisnapautus-drone-iskussa.

Kaikki nämä iskut joissa siviilit ovat saaneet surmansa antavat vahvan syyn Obaman luokittelulle kansainväliseksi sotarikolliseksi. YK:n ratifioimat vuoden 1949 Geneven yleissopimukset tarjoavat nimenomaisesti suojaa haavoittuneiden lisäksi myös lääkintähenkilöille ja kuljetuksille. Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 8. artiklassa todetaan, että ”Hyökkäyksiä tahallisesti kohdentaminen humanitaariseen apuun tai rauhanturvaoperaatioon osallistuvaan henkilöstöön, laitteistoihin, materiaaliin, yksiköihin tai ajoneuvoihin YK:n peruskirjan mukaisesti” luokitellaan sotarikokseksi.

Laissa todetaan myös, että ”tahallinen hyökkäyksen käynnistäminen tietäen, että tällainen hyökkäys aiheuttaa satunnaisia ​​ihmishenkien menetyksiä tai vammoja siviileille” on myös sotarikos syyllisen osapuolen kannalta. Drone-iskuohjelman ja kaksoisnapautushyökkäysten ansiosta on selvää, että entinen presidentti Obama ja hänen hallintonsa ovat rikkoneet kansainvälistä humanitaarista oikeutta.

Näistä syistä Barack Obaman ei tulisi olla tervetullut Tampereelle toukokuussa. Jos Tampereen kaupungin viranomaiset ja Sisä-Suomen poliisilaitos toimisivat kansainvälisen oikeuden mukaisesti, he puuttuisivat tällaisen tilaisuuden järjestämiseen ja pidättäisivät entisen presidentin epäiltynä lukemattomista siviilien murhista.

Käytännössä näin ei tietenkään tule tapahtumaan, sillä porvarillinen oikeus ei seiso maailman sorretun enemmistön puolella. Suomen valtio on nykyään Yhdysvaltain läheinen liittolainen, ja Yhdysvallat katsoo oikeudekseen kansainvälisen lain rikkomisen. Tämä groteski tapaus alleviivaa sitä kaksinaamaisuutta, jolla Suomessa ja ”lännessä” peräänkuulutetaan ”sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen” sitoutumista. Tosiasiassa säännöistä tingitään johdonmukaisesti, kun niitä loukkaa ”oma” imperialistinen leiri.

”Meidän” sotarikollisemme eivät ole ainoastaan hyväksyttyjä – heitä ihaillaan ja heitä voi mennä katsomaan aitiopaikalta VIP-lipulla.

Eurooppalainen militarismi etenee hallitsemattomasti maailmanlopun tiellä – on käytävä vastatoimiin vielä, kun aikaa on

EU:n päätös suunnata massiivisen aseellisen kilpavarustelun tielle ei ole ainoastaan uhka rauhalle – se on uhka ympäristölle, yhteiskunnan hyvinvoinnille ja koko ihmissivilisaatiolle. Meillä on vielä mahdollisuus tehdä toisin, mutta se vaatii järjestäytymistä ja väsymätöntä poliittista toimintaa.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin poukkoileva käytös ja sattumanvaraiset lausunnot maailmanpoliitikan areenalla ovat saaneet EU:n päättäjissä aikaan poliittisen paniikin, joka on realisoitumassa järkyttävänä ja historiallisena sotilasmäärärahojen kasvattamisena.

Tämä tapahtuu kontekstissa, jossa Euroopan militarisointi on kiihtynyt jo vuosia. Viimeisen kolmen vuoden aikana Puola on kasvattanut sotilasmenojaan lähes 4 prosenttiin BKT:sta, Ranskan presidentti Emmanuel Macron on luvannut ”muuttaa” Ranskan armeijan uudelle aikakaudelle, ja viimeksi Britannian ”työväenpuolueen” hallitus ilmoitti suunnitelmistaan ​​leikata kansainvälistä rahoittaakseen ”sukupolvenvaihdoksen” puolustusmenoissa.

Nyt puhutaan avoimesti siitä, että EU:n sotilaalliseen toimintaan tulisi panostaa uudet, käsittämättömät 800 miljardia euroa, jotta ”Eurooppa voisi seistä omillaan”.

Suomessa poliittinen vasemmisto joko seisoo hiljaa tämän vääryyden edessä, tai pahempaa, osallistuu täysillä eurooppalaisen militarismin tukemiseen. Itse asiassa voidaan sanoa, että suomalaisen ”vihervasemmiston” poliitikot ovat olleet etulinjassa tämän militarismin asianajajina.

Vihreiden Ville Niinistö vaati helmikuussa lopettamaan ”hyssyttelyn” ja siteerasi Bruegel-instituutin kehittämää lukemaa: tarvittaisiin ainakin 250 miljardia lisää sotilasinvestointeja.

Samoihin aikoihin saksalainen Rosa Luxemburg -säätiö päätti antaa puheenvuoron NATO-jäsenyyttä kannattaneelle Li Anderssonille siitä, miten eurooppalaista sotakoneistoa tulisi voimistaa.

On todellinen loukkaus Rosa Luxemburgia kohtaan, että tällainen reformistinen sosiaalisovinisti pääsee laukomaan eurooppalaista militarismia puoltavia kantojaan vallankumouksellisen kommunistin ja proletaarisen antimilitaristin nimeä kantavalla alustalla.

Rosa Luxemburg itse olisi nauraen hylännyt tällaisen hölynpölyn muitta mutkitta. Ikävä kyllä meillä on tällä hetkellä huutava pula tällaisista polittisen analyysin osaajista vasemmalla.

On kysyttävä, kuvittelevatko nämä aiemmin ”kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa” peräänkuuluttaneet poliitikot, että satojen miljardien sotilasinvestoinnit ovat jotenkin yhteensovitettavissa ilmastotoimien kanssa? Uudet tankit ja hävittäjät eivät tupruttele ilmoille keijukaispölyä ja sateenkaaria, vaan massiivisia hiilidioksidi- ym. päästöjä. Kasvava militarismi on pelkästään näiden takia valtava uhka ilmastolle ja ympäristölle.

* * *

Massiiviset sotilasinvestoinnit eivät toisaalta uhkaa vain ympäristöä, vaan yhteiskunnallista hyvinvointiamme.

Porvarillinen Helsingin Sanomat on tahollaan tehnyt työtä valmistellakseen meitä meitä nyt tämän kuvion hyväksymiseen: kaikki rahat aseisiin ja pois peruspalveluista, sosiaaliturvasta, ja niin edelleen.

Kasvavan ”puolustusmenojen nousupaineen” takia Suomessakin olisi valmistauduttava esimerkiksi eläkkeiden leikkaamiseen.

6. maaliskuuta Yle lisäsi vettä myllyyn otsikoimalla: ”EU tarvitsee nyt valtavia summia puolustuksen vahvistamiseen”. Tässä jutussa esitellään 800 miljardin uutta rahoituspakettia, jota EU kaavailee sotateollisuuden vahvistamiseen, aseiden ostoihin ja kehitykseen.

On taas kysyttävä: ”tarvitaanko” tällaisia summia todella asevarusteluun? Mihin muualle tämän tason rahoja tarvittaisiin ehkä kipeämmin?

Kuvitellaan tällaisen kokoluokan rahoitus missä tahansa järkevämmässä käytössä. Pystyisimme ratkaisemaan ilmastonmuutokseen varautumisen, köyhyyden, työttömyyden, asunnottomuuden… Mutta näistä kaikista on nähtävästi varaa tinkiä, siinä missä aseista ei ole.

Euroopassa kaikki eivät seiso tumput suorina tällaisen raivohullun militarismin edessä. Irlantilainen Sinn Fein -puolue on omassa viestinnässään nostanut juuri tämän vastakkainasettelun esiin, kysyen mihin muualle 800 miljardia mahdollisesti voisi laittaa.

Belgiassa työväenpuolueen (PTB/PVDA) europarlamentaarikko Marc Botenga kysyi maaliskuussa: valitsevatko Euroopan johtajat sodan vai kansan?

Ursula von der Leyen ilmoitti äskettäin, että Euroopan komissio aktivoi sotilasmenoja koskevan ”pakolausekkeen”, jolloin jäsenvaltiot voivat ylittää aiemmin tiukkana pysyneet talousrajat – jos ylimääräiset varat menevät sotilasinvestointeihin.

Tämän lausekkeen aktivointi ja samalla välttämättömien palvelujen rahoituksen leikkaaminen on ”erittäin selkeä poliittinen valinta”, Botenga sanoo ja osoittaa, että Euroopan prioriteetit eivät ole sopusoinnussa sosiaalisten oikeuksien kanssa.

Vaikka EU:n johtajat keskustelevat nyt uudesta teollisesta visiosta, se tuskin ratkaisee aiemmissa keskusteluissa esiin tuotuja perustavanlaatuisia huolenaiheita. Haluttomuus irtautua uusliberalistisesta ortodoksiasta on jättänyt keskeiset Euroopan teollisuudenalat – myös energian ja teknologian kaltaisilla aloilla – jäljessä Yhdysvalloista, mikä syventää entisestään Euroopan riippuvuutta.

Botengan mukaan EU:n nykyinen lähestymistapa on edelleen juurtunut vapaiden markkinoiden ideologiaan, jossa hallitukset toimivat vain yksityisten yritysten sponsoreina olettaen, että tämä luo työpaikkoja. Käytännössä nämä yritysten monisteet hyödyttävät kuitenkin harvoin työntekijöitä, mutta samalla vahvistavat yrityksen voittoja.

* * *

Myös täällä Suomessa on todettava, että EU:n ajama yltiömilitaristinen kehitys on täysin kestämätön tie – kirjaimellinen maailmanlopun tie keskellä globaalia ympäristökatastrofia, jossa haaskaamme viimeiset resurssimme sotaan.

Eräs lukija kommentoi Ylen 800 miljardin artikkelia asiallisesti:

Olemme tosiaan käännekohdassa. Pariisin sopimuksessa taannoin määriteltiin ilmaston lämpenemisen hyväksytyksi ylärajaksi 1,5°c. Tämä ylitettiin reippaasti viime vuonna. Sama suunta on edelleen. Nyt keskustellaan keikahduspisteen välttämisestä. Silti hiidioksidipäästöt ovat joko ajan vain lisääntyneet, kulutus on kasvanut ja pääomamarkkinoilla ei näy kriisiä. Tähän vastaavat Euroopan maat lisäämällä asetuotantoaan! Tuotantoa, joka ei luo mitään. Aseilla aiheutetaan valtavia hiilidioksidipäästöjä polttoaine-, tulipalo-, ym. tuhovaikutuksineen. Aseteollisuus ei tuota uusia edellytyksiä lisäarvon uusintamiseen, tuotteen hyötyvaikutukseen elinikänsä aikana. Sillä on vain kerrannaisvaikutus; lisäresurssien varastaminen naapurilta ehtymässä olevista maapallon tarjoamista resurssivarastoista. Mitään uutta ei luoda! Jaetaan viimeisiä kakunpaloja kyynärpäätaktiikalla. Vahvin voittaa ja kaikki pyrkivät olemaan vahvimpia. Kun kakun viimeisetkin palat on ahmittu, on ihmiskunnalle tarjolla tyhjä lautanen! Tätä eivät näe nykyiset Euroopan päättäjät, eivät päättäjät ylipäätäänkään missään maapallolla, eivät etenkään pääomasijoittajat koko kuvion taustalla, eivätkä ihmiset tässä ihanassa kuolemankapitalismissamme. Pitääkö mennä niin pitkälle, että nykyinen sivilisaatiomme romahtaa, vieden mennessään miljardeja ihmisiä, ennenkuin tapahtuu havahtuminen?

Historia tulee kertomaan, että meillä oli suurtuhon partaalla vielä mahdollisuus muuttaa yhteiskuntaa, mutta vuonna 2025 käännyimme 100% väärään suuntaan.

* * *

Tällä viikolla Yle laittoi vielä paremmaksi, heittäen kasuaalisti ilmoille ajatuksen, että koska Trumpin takia Yhdysvaltain ”ydinasesateenvarjoon” ei voi mahdollisesti luottaa, Ruotsin pitäisi kehittää oma ydinase. Olemassaolevat eurooppalaiset ydinaseet eivät kuulemma ”riitä juuri mihinkään”, vain yhteen laukaukseen! UPIn ”asiantuntija” Jyri Lavikainen nimittäin artikkelissa kertoo uskovansa, että ydinsotaa voi ”käydä vaiheittaisesti” ja siihen tarvitaan lisää ydinpommeja Euroopassa.

Tämä on täysin kaikista realiteeteista irtaantunutta, vaarallista puhetta. Ajatus että Euroopan ja Venäjän välisen atomisodan voisi voittaa lisäämällä siihen enemmän ydinaseita on sairas, ja sen tulisi herättää kauhua ja halveksuntaa kaikissa ajattelevissa ihmisissä. Mutta sen sijaan se julkaistaan vailla kriittistä kommenttia maamme ykkösmedioissa.

Juuri nyt tarvitaan vahvaa antimilitaristista liikettä Euroopassa ja koko maailmassa – ympäristön, yhteiskunnan, rauhan ja solidaarisuuden puolesta. Täällä Suomessa tuntuu siltä, että sen rakentaminen on aloitettava pohjalta, suorastaan maan raosta. Mutta silti rakennustyö on välttämätöntä aloittaa.

Jos juuri Sinä koet välttämättömäksi globaalin työväenluokan etuun pohjautuvan, kansainvälisen antimilitarismin, suosittelen liittymään joukkoomme tulevassa vuosikokouksessamme. Toistaiseksi määrämme on vielä pieni, mutta se kasvaa joka kuukausi. Jokaista tarvitaan rintamassa kaiken syövää militarismia vastaan.

NATO vaatii sotilasmenojen rajua kasvattamista entisestään – Mitä tekee vasemmisto?

Yhdysvaltain uusi puolustusministeri Pete Hegseth esitti keskiviikkona sotilasliitto NATOlle ukaasin, että Euroopassa puolustusmenoja on nostettava viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Aiemmin NATOn vaatimus on ollut kaksi prosenttia.

Viittä prosenttia pidettiin jo valtamediassakin ylimitoitettuna tavoitteena. Selvää kuitenkin on, että Yhdysvaltain komennossa oleva NATO on ottanut vaatimuksen vakavasti, ja ajaa nyt voimakkaasti sotilasbudjettien kasvatusta.

Tänään sotilasliiton pääsihteeri Mark Rutte huusi lehdistötilaisuudessa ilmoille oman vaatimuksensa jäsenmaille: ”Käyttäkää enemmän [rahaa]! Käyttäkää enemmän [rahaa]!”

”Ne jotka ovat kahdessa prosentissa [puolustusmenojen suhteessa bruttokansantuotteeseen], varautukaa paljon paljon enempään! [Taso] tulee olemaan yli kolme prosenttia!”

* * *

Suomen osalta tämä Rutten äkkiseltään hatusta heittämä luku tarkoittaisi siis vähintään 1,4 miljardia lisää sotilasmenoja. Yhdysvaltain vaatima viisi prosenttia taas tarkoittaisi puolustusbudjetin kaksinkertaistamista jo nyt korkeasta nykytasosta.

Mikä tarkaksi tasoksi tulee muodostumaan, on epäselvää. Tiedossa kuitenkin on jo nyt, että äärioikeistolaisen hallituksen ja porvarillisen presidentin yhteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta on muodostanut kannan siitä, että Suomi tukee puolustusmenotason nostamista NATOssa.

Tämä tietysti kontekstissa, jossa kaikista sosiaalituista, yleishyödyllisistä julkisista palveluista, kulttuurista, jne. jne. leikataan, vedoten ”yhteisiin säästötalkoisiin” ja ”velkalaivan kääntämiseen”.

(Muistaako joku vielä miten NATO-jäsenyyden yhteydessä vakuuteltiin, että NATO ei tule edellyttämään puolustusbudjetin kasvatusta? Niinpä niin, sekin oli valhetta.)

* * *

Perinteisesti poliittinen vasemmisto Suomessa on vastustanut militarismia ja sotilasmenojen kasvattamista – ainakin ennen Marinin hallitusta. Toistaiseksi tällaisia ääniä ei ole korviini kantautunut NATOn tavoitteiden suhteen – sen sijaan lukuisat vasemmistopuolueiden mepit ja kansanedustajat ovat peräänkuuluttaneet ”vahvaa ja yhtenäistä” Eurooppaa, joka voi seistä irrallaan Yhdysvalloista.

On ironista, että samat poliitikot jotka vain hetki sitten liittivät Suomen tiukkaan riippuvaissuhteeseen Yhdysvalloista NATO-jäsenyyden ja DCA-sopimuksen kautta vaativat nyt Suomea ”eroon USA-riippuvuudesta”, koska Yhdysvallat ei yhtäkkiä olekaan ”luotettava kumppani” (ja vieläpä rikkoo kansainvälistä oikeutta, ajatella!) Jotkut ovat myös yhtäkkiä huomanneet Yhdysvaltain ulkopolitiikan olevan ”avoimen imperialistista” – mitä se on ollut vuosikymmenten, ellei vuosisatojen ajan.

Irti pyrkiminen Yhdysvalloista on tietenkin hyvä tavoite, tavoite joka olisi pitänyt pitää mielessä jo silloin kun nappia painettiin eduskunnassa siitä, liittoudutaanko kyseisen valtion kanssa sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti.

Pahoin pelkään, että tämä äkillinen täyskäännös USA-mielisyydessä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi Vasemmistoliitto lähtisi vastustamaan tekemiään päätöksiä asian suhteen – päinvastoin, ”läntiseen” hegemoniaan sitoutuneen ”vihervasemmiston” slogani vahvasta Euroopasta tarkoittaa nimenomaan sitoutumista Euroopan puolustusbudjettien kasvattamiseen, puolustusteollisuuden investointeihin, alati uusiin asehankintoihin, kuten Li Andersson eurovaalien alla linjasi.

Olen tietysti mieluusti asiassa väärässä, ja ehkä jo pian saamme kuulla puheenvuoroja tällaisen politiikan järjettömyydestä.

Asiassa ei ole silti syytä tyytyä poliitikkojen odotteluun. Tarvitaan vahvaa joukkoliikettä joka uskaltaa kyseenalaistaa puolustusbudjettien hallitsemattoman kasvun samaan aikaan, kun työväenluokan ja köyhälistön toimeentulosta ja hyvinvoinnista leikataan, liikkeen joka kykenee painostamaan poliitikkoja oikeaan suuntaan.

Jos sellaista liikettä ei ole valmiina, sellainen on luotava.

Työväen antimilitaristi Eugene V. Debs – Ehdokas Yhdysvaltain presidentiksi vankilasta

Yhdysvaltain presidentinvaalipäivänä 1920 sosialistinen presidenttiehdokas Eugene V. Debs istui Atlantan liittovaltion vankilassa. Hänet oli pidätetty kaksi vuotta aiemmin, koska hän vastusti sotilaskutsuntoja ensimmäisen maailmansodan aikana.

Vankilan ulkopuolella hänen kannattajansa jakoivat kuvia Debsistä vangitun farmarikangaspuvussa sekä kampanjanappeja, joissa Debs esiintyi vankinumerollaan 9653.

Toimittajat olivat toivoneet vaalipäivänä kuulevansa tulisen puheen, mutta vartija antoi Debsin tehdä vain kirjoitetun lausunnon.

– Kiitän kapitalistisia mestareita, että he asettivat minut tänne, hän kirjoitti.

– He tietävät, mihin minä kuulun heidän rikollisen ja korruptoivan järjestelmänsä alla. Se on ainoa kohteliaisuus, jonka he voivat antaa minulle.


Debs oli ollut Yhdysvalloissa sosialismin julkinen – ja karismaattinen – kasvo kohua herättävien puheidensa kautta. Hän perusti USA:n sosialistisen puolueen vuonna 1901, mutta juuret juontavat hänen työhönsä ammattiliitto-organisaattorina junapihoilla.

Hän jätti koulunkäynnin 14-vuotiaana ja meni töihin rautateille, missä hän työskenteli ensin maalarina ja vuodesta 1870 veturinlämmittäjänä. Debsin järjestöura käynnistyi 1875, kun hän osallistui veturinlämmittäjien veljeskunnan paikallisen loosin perustamiseen ja ryhtyi sen sihteeriksi. Vuonna 1880 hänestä tuli järjestön valtakunnallinen sihteeri ja rahastonhoitaja sekä sen lehden päätoimittaja.

Vuoden 1896 presidentinvaaleissa Debs tuki vielä populistisena demokraattina tunnettua William Jennings Bryania, mutta jo seuraavana vuonna hän ilmoitti kääntyneensä sosialistiksi. Samana vuonna hän johti sosialidemokraattisen puolueen (ensin Social Democratic Party, vuodesta 1901 Socialist Party of America) perustamista.

16 vuotta ennen kuin Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, sosialistit saivat läpi kongressiedustajia New Yorkissa ja Milwaukeessa ja asettivat 40 pormestaria kaupungintaloihin ympäri maata. Huhtikuussa 1917, vain päiviä sen jälkeen, kun Yhdysvallat liittyi sotaan, puolue ratifioi sodanvastaisen ohjelman.

Debs oli asettunut ehdolle sosialistipuolueen listoilta presidentiksi viisi kertaa vuodesta 1900 lähtien. Kahdeksan vuotta aiemmin hän oli voittanut 901 551 ääntä – noin kuusi prosenttia äänistä.

Hän vastusti Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan katsoen, että sota hyödytti vain asevalmistajia ja liike-elämän etuja. Heinäkuussa 1918 puhuessaan Cantonin kaupunginpuistossa Ohiossa hän tuomitsi ”Wall Streetin junkkerit” ja kritisoi hallitusta sodanvastaisten aktivistien pidättämisestä.

– He ovat aina opettaneet ja kouluttaneet sinua uskomaan, että isänmaallinen velvollisuutesi on mennä sotaan ja tulla teurastetuksi heidän käskystään, Debs sanoi.

– Mutta koko maailman historian aikana teillä, kansalla, ei ole koskaan ollut ääntä sodan julistamiseen, ja niin oudolta kuin se varmasti vaikuttaakin, kansa ei ole koskaan julistanut minkään kansakunnan sotaa millään aikakaudella.

Hän lisäsi painokkaasti:

– Työväenluokka, joka vapaasti vuodattaa vertaan ja tarjoaa ruumiita, ei ole koskaan saanut käyttää ääntään sodan julistamisessa tai rauhan tekemisessä. Hallitseva luokka tekee poikkeuksetta molempia. He yksin julistavat sodan ja he yksin tekevät rauhan.

Eugene V. Debs piti puheensa 16. kesäkuuta 1918, ja se johti syytteeseen. Tätä valokuvaa käytettiin todisteena oikeudenkäynnissä.

Yhdysvaltain vuoden 1918 ”kapinalain” mukaan sellaiset sanat olivat maanpetturuutta. Laki, muutos vuoden 1917 vakoilulakiin, pyrki hiljentämään sodasta kriittisesti puhuvat.


Liittovaltion syyttäjä Edwin Wertz, joka oli lähettänyt pikakirjoittajan puistoon puhetta tallentamaan, ilmoitti nostavansa syytteen Debsiä vastaan.

Monet yhdysvaltalaiset vastustivat maan osallistumista suureen sotaan – ja he tekivät enemmän kuin protestoivat. Indianassa varastettiin kokonaisen piirikunnan kutsuntakortit. Minnesotassa sotaa tukeneita pankkeja boikotoitiin. Kaikkialla maassa kutsutut jättivät väliin kuntotarkastuksia, antoivat vääriä osoitteita perehdyttämistilaisuuksissa tai hakivat vapautusta palveluksesta.

Pian seurasi vastareaktio. Postiviranomainen kielsi vasemmistolaisten julkaisujen, kuten The Nation, Mother Earth ja The Mass, jakelun, ja sosialisteja vastaan nostettiin oikeusjuttuja.

Debsin oikeudenkäynnissä puolustus kutsui todistamaan vain yhden todistajan: Debsin, joka myönsi välittömästi syyllisyytensä. Syyttäjien vastalauseista huolimatta tuomari antoi hänen puhua tuomioistuimessa lähes kaksi tuntia.

– Sillä, mitä voitte päättää tehdä minulle, on loppujen lopuksi pieni merkitys, Debs sanoi päättäessään puheenvuoronsa.

– Minä en ole täällä oikeudenkäynnissä. Tässä tuomioistuimessa tänään käsitellään äärettömän suurempi asia. Amerikkalaiset instituutiot ovat oikeudenkäynnissä Yhdysvaltain kansalaisten tuomioistuimessa. Aika näyttää.

Kehnosta todistusaineistosta huolimatta tuomaristo totesi Debsin syylliseksi. 18. marraskuuta 1918 – viikko aselepopäivän jälkeen – hänet tuomittiin kolmeen samanaikaiseen 10 vuoden tuomioon ja hän menetti äänioikeutensa.


Debs kärsi sydänsairaudesta ja uskoi, että puolue tarvitsi uusia kasvoja, joten hän oli jättänyt väliin aiemmat vuoden 1916 presidentinvaalit.

Nyt, kun niin monet toisinajattelijat – anarkistit, sosialistit, sufragistit, pasifistit, jopa aseistakieltäytyjät – olivat joutuneet kapinalain ansaan, hän tunsi olevan pakko kampanjoida uudelleen telkien takaa.

Tämä ei ollut hänen ensimmäinen vankeustuomionsa. Paljon nuorempi Debs, silloinen Amerikan rautatieläisten liiton puheenjohtaja, oli ollut linnassa osallistuttuaan valtakunnalliseen rautatielakkoon Pullman Palace Car Companya vastaan. Omistaja George Pullman oli kieltäytynyt alentamasta irtisanottujen työntekijöiden vuokria yrityksensä omistamassa kaupungissa. Koska Pullman kuljetti Yhdysvaltain postia, presidentti Grover Cleveland lähetti Yhdysvaltain armeijan tukahduttamaan selkkauksen.

Lakon loppuun mennessä 30 oli kuollut ja lähes 80 miljoonan dollarin arvosta omaisuutta oli tuhoutunut. Ammattiliiton puheenjohtajana Debs sai kuuden kuukauden tuomion. Hän sanoi, että hänestä tuli sosialisti luettuaan vankilassa Karl Marxin Pääoman.


Vuoden 1920 vaaleissa Debs ja hänen ehdokastoverinsa Emil Seidel keräsivät yhteensä 913 693 ääntä, mutta – kuten hänen aikaisemmissakin kampanjoissaan – ei yhtäkään valitsijamiesääntä.

13. huhtikuuta 1920 sosialistit osoittivat mieltään Valkoisen talon edessä ja esittivät Debsin armahduspyynnön, jota tuki muun muassa elokuvatähti Mae West. Mutta Eugene V. Debsiä ei koskaan armahdettu, ei edes kuolemansa jälkeen.

Vaaliyönä vuonna 1920 Debs ei pitänyt puhetta vankilasta, mutta hänen viimeinen julistuksensa presidentinvaalikampanjassa piti sisällään seuraavaa:

– Sodan myrkky soittaa kuolemankelloa kapitalismille, merkityksettömän vähemmistön despoottiselle hallinnolle, kansan vapautuksen merkiksi.

– Tässä ja jokaisessa muussa poliittisessa taistelussa republikaani- ja demokraattipuolueet taistelevat merkityksettömän vähemmistön puolesta ja kansaa vastaan.

– Alas loiset ja niiden verta imevä järjestelmä! Ylös kansa ja sen oikeus elämään, vapauteen ja onnellisuuteen!

– Teidän [työläisten] tehtävänänne on lopettaa sota, aloittaa rauha, karkottaa köyhyys ja tietämättömyys, järjestää maailman toiminta korkeammalle tasolle, vedota jalompaan henkeen, osoittaa ylevämpiä ihanteita ja antaa ihmiselle rikkaampi elämä ja verrattomampi vapaus, koko ihmisrodulle korkeampi kohtalo ja taivaallisempi sivistys.

Vasemmiston on nähtävä YK:ta pidemmälle

Yhdistyneiden Kansakuntien voimaa ovat tässä kuussa peräänkuuluttaneet monenlaiset tahot aina porvarillisesta presidentti Alexander Stubbista poliittiseen vasemmistoon. Ajattelin tässä blogitekstissä suhtautua kriittisesti erääseen tällaiseen puheenvuoroon luokkakantaisesta perspektiivistä.

Kulttuurivihkoissa (6/2024) julkaistiin Michael Brien artikkeli Ukrainan sodasta ja vasemmiston strategiasta, otsikolla ”Mikään ei ole mitään ilman rauhaa! Sosialistisen vasemmiston haasteet”. Brie on Rosa Luxemburg -säätiön vanhempi tutkija.

Artikkeli ei ole vailla meriittejään todetessaan, että ”[d]emokratian ja ihmisoikeuksien nimissä julistettu maailmanlaajuinen sota (kylmä tai kuuma), joka on eufemistisesti nimetty ’arvopohjaiseksi’, on imperialistisen ulkopolitiikan tiivistetty ilmentymä”. Tämä on mielestäni varsin oikea arvio.

Toisaalta Brien perusteesinä on, että ”… kaikkia konflikteja tulisi arvioida Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan ja asiakirjojen pohjalta … Sosialistinen vasemmisto ei saa jättää kansainvälisen oikeuden tulkintaa lännen ja idän hallitsijoille, sillä muuten se on osa sotapropagandaa. Sen on itse opittava tulkitsemaan sitä rauhaa rakentavana lakina.”

On epäselvää miksi Brie käyttää tässä termiä ”sosialistinen vasemmisto”. Perinteisesti tämä on tarkoittanut kapitalismin vastaista vasemmistoa, siis vasemmistoa joka vastustaa porvarillisia rakenteita ja samalla porvarillista lakia.

Rosa Luxemburg, jonka nimeä Brien edustama säätiö kantaa, ei luultavasti olisi kovinkaan tyytyväinen vasemmiston strategian hahmottamiseen oikeusasiakirjojen perusteella, olivat ne sitten paikallisesti tai kansainvälisesti kirjoitettuja. Hän kirjoitti aikoinaan:

”Maailmanrauhaa ei voida turvata utooppisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuten kapitalististen diplomaattien kansainvälisillä välitystuomioistuimilla, »aseidenriisuntaa» koskevilla diplomaattisilla sopimuksilla, »merten vapaudella», poistamalla oikeus merisotasaaliiseen, »eurooppalaisilla valtioliitoilla», »keski-eurooppalaisilla tulliliitoilla», kansallisilla puskurivaltioilla ja muilla näiden kaltaisilla toimenpiteillä.”

Sosialistisen vasemmiston sijaan liberaali vasemmisto on se, joka on argumentoinut toimiaan olemassaolevien oikeusjärjestelmien puitteissa, ja jota Luxemburgin kaltaiset luokkakantaiset vasemmistolaiset ovat vastustaneet.

Toisen maailmansodan jälkeen historiassa oli tietenkin myös hetki, jolloin sosialistiset valtiot osallistuivat kansainvälisen oikeuden kirjoittamiseen voimakkaasti, ja tällöin voitiin argumentoida sillä olevan muukin luonne kuin voimakkaitten porvarivaltioiden välinen sopiminen. Tänään emme kuitenkaan elä tällaisessa maailmassa.

Se, mitä ”sosialistisen vasemmiston” todella tulisi tehdä, on edelleen tietysti myös argumentoida kansainvälisen oikeuden piirissä niin pitkälle, kuin se toimii imperialismin rikoksia vastaan — mutta ei todellakaan, ei missään nimessä rajoittaa itseään heikon ja todellista oikeutta toteuttamaan kykenemättömän kansainvälisen oikeuden piiriin, jota maailman suurimmat porvarivaltiot pystyvät pyörittämään miten tahtovat.

Aivan kuin siinä missä porvarillisen oikeuden on ymmärrettävä kansallisesti olevan riittämätön ajamaan työväenluokan asiaa, olevan itse asiassa rakenteellisesti sitä vastaan, on samoin pystyttävä toteamaan kansainvälisestä oikeudesta, silloin kun se ei kykene ajamaan työväenluokan ja maailman sorretun enemmistön asiaa.

Näin on esimerkiksi käynnissä olevan Palestiinan kansanmurhan tapauksessa, jossa kansainvälinen oikeus on todennut loputtomasti nyt Israelin käynnissä olevien toimien olevan laittomia, mutta järjestelmä on täysin kykenemätön estämään näitä rikoksia. On selvää, että silloin on toimittava näiden päätösten ulkopuolella, kuten Palestiinan vastarinta tekeekin. Vaikka kansainvälinen oikeus on paperilla usein vahvastikin palestiinalaisten asian takana, rajoittuminen pelkästään sen varaan vasemmiston strategiaa miettiessä olisi suuri virhe.

Yhdysvallat estää veto-oikeudellaan Palestiinan täysjäsenyyden YK:ssa.

Ylipäätään 2020-luvulla on jo päästävä vanhentuneena eroon ajatuksesta, että YK jotenkin pelastaisi meidät sodilta ja konflikteilta. Kun kansainvälistä oikeutta on vähintään vuodesta 1999 rikottu mielin määrin ympäri maailmaa eikä se kykene lopettamaan yhtäkään sotaa, ”YK:n kautta tämä kyllä hoituu” on enemmänkin jonkinlainen tapa ohittaa nykytilanteen toteaminen ja keskittyä mieluisaan utopiaan. Realistinen tilanneanalyysi tai uskottava esitys vasemmiston toimintatavaksi se ei ole.


Brien mukaan ”[v]asemmisto ei saa missään tapauksessa allekirjoittaa kylmän sodan ideologiaa liberaalin demokraattisen lännen taistelusta autoritaarisia voimia vastaan” – jälleen, tämä on aivan oikein todettu.

”Läntisen” imperialismin puolelle asettuminen uudessa globaalissa vastakkainasettelussa on vihoviimeistä sosialisovinismia, jossa toistetaan ensimmäisen maailmansodan kohtalokkaita virheitä.

Mutta sitten teksti jatkuu: ”… [vasemmiston] on asetettava keskipisteeseen aivan toisenlainen konflikti: Siinä ovat vastakkain yhtäällä ne, jotka uskovat monenkeskiseen yhteistyöhön ja yhteiseen turvallisuuteen ja kehitykseen ja haluavat osallistua maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen, ja toisaalla ne, jotka ovat valinneet vastakkainasettelun ja militarisoitumisen tien.”

Eihän tällainen ole minkään vasemmiston tehtävä, ei varsinkaan sosialistisen vasemmiston, vaan vasemmiston tehtävä on ajaa työväenluokan asiaa kansainvälisesti riippumatta etenkin porvarillisten valtioiden eduista, joita tällainen ”monenkeskinen yhteistyö” nykytilanteessa edustaa. Tässä analyysissä luokkakantaisuus loistaa poissaolollaan, ja osapuoliksi nostetaan sen sijaan ”vastakkainasettelijat” ja ”yhteistyötä haluavat”. Tämä jako esitetään materiaalisen pohjan sijaan uskon ja halun asiana.

Sosialistisen vasemmiston tehtävänä (jos sellaista on ylipäätään vuonna 2024 olemassa minkäänlaisena järjestäytyneenä voimana) ei todellakaan ole sen enempää asettuminen uuden kylmän sodan osapuoleksi kuin minkään porvarivaltioiden välisen yhteistoiminnan asiamieheksi. Sosialistisen vasemmiston tehtävä on ajaa sosialismia, siis vastustaa kapitalismia ja sitä kautta toimia porvarivaltioiden olemassaolon lakkauttamiseksi.

Emme tietenkään vastusta porvarivaltioiden rauhanomaista rinnakkaineloa, mutta ymmärrämme, että kapitalismin imperialistisessa vaiheessa sellainen ei yksinkertaisesti ole pidemmän päälle mahdollista, riippumatta siitä haluavatko ihmiset enemmän yhteistyötä tai vastakkainasettelua. Pääomien kilpailussa markkinoista rajoja tullaan piirtämään uudelleen enemmän tai vähemmän sotaisasti – kuten vaikkapa Ukrainassa nyt tapahtuu. Juuri tämä ajatus on sosialistisen vasemmiston kontribuutio rauhanliikkeelle: ilman oikeutta ei ole rauhaa, ja globaali kapitalismi ei ole oikeudenmukainen järjestelmä.


Tässä yhteydessä kaivataan perspektiivin kirkastamista palaamalla perusteiden äärelle. Rosa Luxemburgin ohella suosittelen tutustumaan hänen toverinsa, saksalaisen antimilitaristin Karl Liebknechtin ajatuksiin.

Liebknechtin mukaan militarismin heikentämiseksi voidaan yhtäältä todeta vaatimuksen rauhallisesti järjestetyn kehityksen mahdollisuuksien edistämiseksi tai ainakin väkivaltaisten yhteentörmäysmahdollisuuksien rajoittamiseksi – jota Brien teksti edustaa.

Mutta työväen antimilitarismin näkökulmasta vaaditaan myöskin ja ennen kaikkea poliittisen elämän, luokkataistelun elvyttämistä, militarismin ollessa ”rajuilma, jonka painostus ajoittain lamaa puolue-elämämme ja saattaa parlamentarismimme yhä enemmän unitaudin ja velttouden haltuun.” Erinäisten parlamentaaristen vasemmistojen nykyisen asennoitumisen kuvaamiseen kiihtyvän militarismin edessä tämä käy enemmän kuin hyvin.

Liebknecht sanoo:

”Olemme täysin selvillä siitä, mitä osaa militarismi kapitalistisessa yhteiskunnassa näyttelee, emmekä tietenkään milloinkaan ajattele asettaa [militarismia] kapitalismin yläpuolelle tai viereen, sillä se on vain osa siitä. Osa, tai paremmin sanoen erikoisen vaarallinen ja vahingollinen kapitalismin elämänilmauma. Mutta koko meidän taistelumme kapitalismia vastaan on suunnattu sen eri ilmenemismuotoja vastaan. Antimilitaristisen taistelun paikka on poliittisen ja ammatillisen taistelun vieressä, minun puolestani kernaasti myöskin solidaarisuustyön ja sivistyksellisen taistelun rinnalla. Toisin sanoen: olemme antimilitaristeja siinä määrässä kun olemme antikapitalisteja.”

Liebknechtille tällaisen luokkakantaisen antimilitaristisen kamppailun luonne on vallankumouksellista: ”häikäilemätön ja järjestelmällinen taistelu militarismia vastaan johtaa vallankumoukselliseen hedelmöitymiseen … on uudestasyntynyt vallankumouksellinen henki.”

Maailman tilanteen kehittyessä aina vaarallisempaan suuntaan virallisten rakenteiden puitteissa, tällaista status quon murtavaa henkeä me tarvitsemme antimilitaristisessa toiminnassamme myös tänään.

75 vuotta imperialismin ja taantumuksen asialla – Miksi NATO on korkea aika lakkauttaa

Työväen antimilitaristien yksiselitteinen vaatimus on sotilasliitto NATOn lakkauttaminen.

Meille kyseessä ​​ei ole pelkkä iskulause, vaan nykyaikainen ja välttämätön askel paremman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamisessa.

Me emme ole tässä vaatimuksessamme yksin. Puolellamme on sekä kansainvälinen rauhanliike että maailman luokkakantainen ammattiyhdistysliike – miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ympäri maailmaa.

Mutta mikä meidät on johtanut tähän johtopäätökseen? Tässä artikkelissa pyrimme esittelemään syitä ja taustoja tälle kannalle käymällä läpi 75-vuotiaan NATOn historiaa ja nykyisyyttä.

NATOn tausta vasemmiston vastaisuudessa

Vaikka sotilasliitto NATO perustettiin virallisesti vuonna 1949, idea sen synnystä oli valmisteltu jo useita vuosia aikaisemmin.

Symbolisessa puheessaan Fultonissa, Missourissa 5. maaliskuuta 1946, Winston Churchill loi perustan kommunismin vastaisen sotilaallisen ”pyhän liiton” muodostamiselle Neuvostoliittoa ja sosialismia vastaan.

Puhuessaan ”rautaesiripusta, joka lepää eri puolilla Eurooppaa”, Churchill korosti, että ”kommunistiset puolueet ja viidennet kolonnat muodostavat kasvavan haasteen ja vaaran kristilliselle sivilisaatiolle.”

Vuotta myöhemmin, 12. maaliskuuta 1947, Yhdysvaltain kongressin edessä pitämässään puheessa presidentti Truman esitteli kuuluisan Truman-doktriinin Yhdysvaltain ulkopolitiikassa, joka lupasi ”USA:n tuen demokratioille autoritaarisia uhkia vastaan”.

Tällä tarkoitettiin ei mitä tahansa uhkia, vaan juuri sosialismia ja kommunismia – liikkeitä jotka pyrkivät vapauttamaan työväenluokan kapitalismista.

Time-lehden käsitys kommunismin uhasta.

Kylmä sota: NATO diktatuurien ja kolonialismin tukijana

NATOn varsinainen perustaminen vuonna 1949 tapahtui Yhdysvalloissa, Washington D.C.:ssä. Perustajajäseniä olivat USA:n lisäksi Kanada, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Belgia, Alankomaat, Luxemburg, Norja, Tanska, Islanti ja Portugali.

Propagandassaan NATO väittää edelleen tänään olevansa ylevien ideaalien kuten ”demokratian” ja ”vapauden” puolustaja. Tosiasiassa sotilasliitto on koko olemassaolonsa ajan tukenut äärimmäisen taantumuksellisia voimia – äärioikeistoa ja sotilasdiktatuureja.

Heti perustamisestaan lähtien NATO piti riveissään epädemokraattisen diktatuurin, António Salazarin brutaalin Estado Novon Portugalissa. Se pysyi sotilasliiton keskeisenä eurooppalaisena jäsenenä kunnes ns. neilikkavallankumous kaatoi Salazarin hallinnon vuonna 1974.

Presidentti Truman allekirjoittaa NATO-sopimuksen. Portugalin suurlähettiläs seisoo taustalla.

Oman kansansa sortamisen lisäksi Salazarin diktatuuri kävi NATOn aseilla sotia kansallisia vapautusliikkeitä vastaan ympäri Portugalin siirtomaita Afrikassa – Angolassa, Mosambikissa, Guinea-Bissaussa ja Cabo Verdessä. Tänä aikana NATO toimi kuolevan eurooppalaisen kolonialismin suojelijana.

Kreikka liittyi sotilasliittoon vuonna 1952. 15 vuotta myöhemmin maassa kaappasi vallan äärioikeistolainen sotilasjuntta, ”everstien hallinto”, joka ilmoitti toimivansa ”vasemmistokapinan” estämiseksi. Uusfasistinen sotilasdiktatuuri jatkui maassa seitsemän vuoden ajan, mutta epädemokraattisuudestaan ja ihmisoikeusloukkauksistaan huolimatta tämäkin maa pysyi Yhdysvaltain vankalla tuella NATOn tärkeänä jäsenenä.

Tankkeja Kreikan parlamenttitalon edessä.

Tämä siitäkin huolimatta, että useat NATO-maat ilmaisivat huolensa Kreikan kehityksestä, osoittaen Yhdysvaltain johtavan roolin liittoumassa.

Kuten Kreikka, naapuri Turkki liittyi NATOon helmikuussa 1952. Yhdysvalloille ja sen Länsi-Euroopan liittolaisille Turkki oli arvokas liittolainen pääasiassa strategisen sijaintinsa ansiosta Neuvostoliittoa vastaan. Tämä selittää sen, miksi NATO vaikeni Turkin monista autokraattisista hallituksista, mukaan lukien Adnan Menderesin hallitus ja kenraali Kenan Evrenin vuoden 1980 sotilasvallankaappaus.

NATO-jäsenet sekaantuivat Kylmän sodan aikana myös moniin vallanvaihdoksiin kolonialismin kohteiksi joutuneissa maissa, kuten Kongo-Leopoldville (1960-65), Dominikaaninen tasavalta (1961), Brasilia (1964), Indonesia (1965-66), Chile (1973), Angola (1975-91), Itä-Timor (1975- 1999), Argentiina (1976), Tšad (1981), Nicaragua (1981-90), Grenada (1983), Panama (1989-94) jne.

Natsit NATOn komentoketjun huipulla

Fasistisella äärioikeistolla on ollut monipuolinen rooli NATOssa sen olemassaolon ajan. Toisen maailmansodan jälkeen useat natsiupseerit nousivat NATOn komentoketjussa johtaviin asemiin.

Sotarikollinen natsiupseeri Adolf Heusinger toimi vuodesta 1961 NATOn yleisesikuntakomitean puheenjohtajana. Saksan liittovaltion tiedustelupalvelun vuonna 2014 julkaisemien asiakirjojen mukaan Heusinger saattoi kuulua Schnez-Truppeen, salaiseen armeijaan, jonka Wehrmachtin ja Waffen-SS:n veteraanit pyrkivät perustamaan 1950-luvun alussa.

Monet muutkin merkittävät entiset natsit seurasivat samanlaisia ​​polkuja. Puolan, Ranskan ja Neuvostoliiton hyökkäyksiin osallistuneella kenraali Hans Speidelillä oli keskeinen rooli Saksan asevarustelussa ja integraatiossa NATOon, ja hänestä tuli vuonna 1957 Keski-Euroopan joukkojen komentaja.

Sturmführer tohtori Eberhard Taubert työskenteli Göbbelsin kanssa natsien propagandaministeriössä, jossa hän vastasi keltaisen merkin suunnittelusta juutalaisille. Sodan jälkeen hänestä tuli lopulta entisen natsin Franz Josef Straussin neuvonantaja, Saksan puolustusministeri vuosina 1956–1962, ja Strauss määräsi hänet NATOn ”psykologisen sodankäynnin osastolle”, joka levitti antikommunistista propagandaa aivan kuten Göbbelsin ministeriö oli tehnyt toisen maailmansodan aikana.

Natsi-Saksan amiraali ja sukellusveneen komentaja Friedrich Guggenberger, jonka sukellusvene upotti 17 liittoutuneiden alusta, toimi myöhemmin apulaisesikuntapäällikkönä NATOn pohjoisissa asevoimissa (AFNORTH) 1968-72.

Johann von Kielmansegg, natsi-Saksan maavoimien Wehrmachtin korkean komennon yleisupseeri 1942-44, oli NATOn Keski-Euroopan liittoutuneiden joukkojen komentaja 1967-68. Ernst Ferber, Wehrmachtin majuri, toimi NATOn Keski-Euroopan liittoutuneiden joukkojen komentajana 1973-75.

Äärioikeiston salaisia armeijoita Euroopassa

Schnez-Truppe, äärioikeiston salainen armeija johon Adolf Heusinger mahdollisesti kytkeytyi, ei ole ainoa salainen armeija, johon NATO linkittyy.

Kylmän sodan aikana NATO perusti ympäri Eurooppaa niin sanottuja stay behind -verkostoja, salaisia maanalaisia armeijoita kommunismia vastaan. Näistä vastasi salaisten operaatioiden suunnittelukomitea Clandestine Planning Committee (CPC), jota valvoi NATOn Euroopan joukkojen päämaja (Supreme Headquarters Allied Powers Europe, SHAPE). Tänä päivänä ne tunnetaan yleisesti nimellä Operaatio Gladio, Italiaan perustetun maanalaisen armeijan mukaan. Näitä ryhmittymiä toimi NATO-maiden lisäksi myös puolueettomissa maissa.

Salaisten joukkojen koulutuksesta vastasivat pääosin Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA ja Iso-Britannian MI6. Joukkoihin värvättiin vakaumuksellisia antikommunisteja, kuten uusfasisteja ja natsien yhteistyökumppaneita. Ryhmät toteuttivat useissa Euroopan maissa siviileihin kohdistuvia terrori-iskuja jotka pyrittiin lavastamaan vasemmiston teoiksi. Näin haluttiin kääntää yleinen mielipide Euroopassa nousevaa vasemmistoliikettä vastaan ja vaatimaan valtioilta kovempia otteita.

Fasistinen pommi-isku Italiassa.

Italian salainen Gladio-verkosto paljastui vasta vuonna 1981, kun tuomari Felice Cassoni avasi uudelleen tutkimukset vuonna 1972 tehdystä autopommi-iskusta. Iskusta oli epäilty vasemmistoa, mutta Cassonin tutkimusten myötä siitä tuomittiin lopulta kaksi uusfasistia. Käytetty sotilasluokan räjähde jäljittyi Gladio-verkoston käyttämään asevarastoon.

Myöhemmissä oikeudenkäynneissä paljastui Italian sotilastiedustelu SISMIn, uusfasistien ja Gladio-verkoston osien suunnitelleen ja toteuttaneen lukuisia terrori-iskuja vuosien 1969 ja 1985 välillä. Yhteensä eri Euroopan maissa murhattiin Gladio-ryhmien toimesta satoja siviilejä.

Kylmän sodan jälkeen: NATO maailmanpoliisina

Edelleen tänään NATOn propagandassa on tapana nimittää sotilasliittoa puolustusliitoksi.

Jos Pohjois-Atlantin sopimus todellakin luotiin pelkästään kapitalististen valtioiden vastapainoksi Neuvostoliiton muodostamalle uhkalle, miksei sitä hajotettu Neuvostoliiton hajoamisen ja Varsovan liiton tosiasiallisen purkamisen jälkeen? Mikä oli NATOn olemassaolon tarkoitus vuoden 1990 jälkeen, kun sosialistinen leiri lakkasi olemasta?

Vastaus on yksinkertainen: NATO ei koskaan ollut vain ”puolustusliitto” vaan organisaatio, jonka tavoitteena oli turvata ja laajentaa kapitalististen jäsenmaidensa etuja. Sanalla sanoen se oli euroatlanttisen imperialismin tukiorganisaatio, jolle vastavallankumouksen voitto Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa 1990-luvun alussa antoi mahdollisuuden ottaa uusi, aggressiivisempi rooli maailmassa.

Tämä kehitys alkoi jo vuosina 1992-1994, kun NATO osallistui Bosnian sotaan useilla sotilasoperaatioilla. Helmikuussa 1994 NATO kävi ensimmäisen taisteluoperaationsa, kun sen hävittäjät hyökkäsivät serbien ilmavoimia vastaan ja ampuivat alas neljä hävittäjää. Huhtikuussa 1994 NATO teki historiansa ensimmäiset maapommitukset hyökkäämällä serbialaisiin kohteisiin. Näillä operaatioilla oli vielä takanaan YK:n valtuutus.

Loppuvuonna 1994 NATO jatkoi ilmahyökkäyksiä omatoimisesti ilman YK:n koordinointia. Srebrenican hirmutekojen paljastuttua YK antoi NATOlle valtuutuksen tehdä pommituksia Bosniassa serbien hyökkäyksiä vastaan (Operation Deliberate Force). Pommitusten määrä kasvoi dramaattisesti kunnes rauhansopimus syntyi vuonna 1995.

Osalla NATOn pommituksista oli YK:n mandaatti, osalla taas ei, tehden jälkimmäisistä kansainvälisen lain vastaisia. Tämä avasi oven kansainvälisen lain johdonmukaiselle ohittamiselle ja NATOn toimimiselle yksipuolisena maailmanpoliisina.

1999: NATO pommittaa Jugoslaviassa

NATOn seuraavat pommitukset Jugoslaviassa (NATOn käyttämä koodinimi Operation Allied Force, Yhdysvaltain asevoimien käyttämä koodinimi Operation Noble Anvil) toteutettiin ilman YK:n mandaattia.

Pommitukset alkoivat 24. maaliskuuta 1999 ja päättyivät 10. kesäkuuta 1999 kestettyään 78 päivää. Pommituksissa NATO tuhosi sairaaloita, vanhainkoteja, siviilijunia ja pakenevien pakolaisten saattueen. Myös esimerkiksi Kiinan Belgradin suurlähetystö pommitettiin, vaikka rakennus oli selvästi merkitty karttoihin.

Novi Sadin kaupunki tulessa.

Yhdysvaltalainen Human Rights Watch -järjestö arvioi pommituksissa kuolleen 500 siviiliuhria. HRW arvosteli erityisesti NATOn rypälepommien käyttöä asuttujen alueiden lähellä. Serbian hallituksen mukaan pommituksissa kuoli jopa 1200 – 5000 siviiliä.

Pommitukset aiheuttivat myös mittavia ympäristötuhoja. Öljynjalostamoja sekä petrokemiallisia, kemiallisia ja lääketehtaita pommitettaessa suuri määrä myrkyllisiä aineita joutui ilmakehään, maaperään ja vesistöihin.

NATO käytti myös köyhdytettyä uraania vuonna 1999, joka on radioaktiivista. Osuessaan kohteeseensa köyhdytetty uraani hajoaa vaaralliseksi hiukkaspölyksi, joka voi hengitettynä tai ravintoon joutuessaan johta syöpään, munuaistauteihin, geneettisiin vaurioihin ja muihin vakaviin terveysongelmiin.

Ilman kansainvälisen oikeuden mandaattia toteutetut pommitukset valmistivat tien 2000-luvulle, jossa kansainvälistä oikeutta on toistuvasti rikottu lukuisten valtioiden toimesta.

Pommitusten jälkeen joukko kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita haastoi NATO-maiden johtajia ja NATOn viranomaisia kansainväliseen rikostuomioistuimeen. Syytteisiin kuului muun muassa tahallinen tappaminen, kaupunkien ja kylien mielivaltainen tuhoaminen sekä laittomat hyökkäykset siviilikohteisiin.

Kun kanne tarkkoine todisteineen esitettiin, sen saaminen käsittelyyn ei kuitenkaan onnistunut. Pitkän viivytyksen jälkeen tuomioistuimen pääsyyttäjä ilmoitti, että syytteet käsitellään. Muutama päivä myöhemmin, NATOn ankaran painostuksen jälkeen, oikeus kuitenkin perui hankkeensa.

Washingtonin huippukokous 1999.

NATOn 50-vuotispäivänä Washingtonin huippukokous, joka pidettiin huhtikuussa 1999, ratifioi allianssin ”strategisen konseptin” tarkistetun version. Silloisen pääsihteerin Javier Solanan esittelemänä Washingtonin huippukokous kaavaili sotilasliiton toimintaa, ”joka ulottuu Vancouverista Vladivostokiin.”

Uusi strateginen konsepti laajensi NATOn toimintaa kauas ”Euroopan turvallisuuden” ulkopuolelle ja teki allianssista virallisemmin imperialismin globaalin sheriffin.

2000-luku: ”Terrorismin vastainen sota” alkaa

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 toteutetut terroristi-iskut New Yorkissa ja Washington D.C.:ssä järkyttivät maailmaa. Yhdysvaltain geopoliittisille pyrkimyksille ne tarjosivat toisaalta jotain hyvin tarpeellista.

World Trade Centerin eteläinen torni räjähtää.

Vuotta aiemmin yhdysvaltalainen uuskonservatiivinen ajatushautomo Project for the New American Century oli julkaissut 90-sivuisen raportin nimeltä Rebuilding America’s Defenses: Strategies, Forces, and Resources For A New Century, jossa se esitteli ajatuksiaan ”USA:n globaalista johtajuudesta”.

Raportissa mainittiin ”katastrofaalinen ja katalyyttinen tapahtuma – kuten uusi Pearl Harbor”, joka kiihdyttäisi muuten hidasta muutosta USA:n globaalin hallinnan suuntaan. Syyskuun 11. päivän isku osoittautui juuri sellaiseksi tapahtumaksi.

PNAC:lla oli vahvat siteet silloisen Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin hallintoon. Sen jäseninä vaikuttivat esimerkiksi Bushin veli ja Floridan kuvernööri Jeb Bush, varapresidentti Dick Cheney, entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld, USA:n YK-suurlähettiläs John Bolton sekä Maailmanpankin pääjohtaja Paul Wolfowitz.

World Trade Centeriin ja Pentagoniin kohdistuneiden syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tekijäksi todettiin Yhdysvaltain entisen liittolaisen Osama bin Ladenin johtama al-Qaida-järjestö, jonka sanottiin operoivan Afganistanista talibanien tuella.

20. syyskuuta 2001 Yhdysvaltain presidentti Bush julisti: ”Jokaisella kansakunnalla kaikilla alueilla on nyt päätös tehtävänään. Joko olette meidän puolellamme, tai olette terroristien puolella.”

4. lokakuuta 2001 ensimmäistä kertaa NATOn historiassa Pohjois-Atlantin sopimuksen artikla 5 aktivoitiin Yhdysvaltain pyynnöstä. NATO ilmoitti kahdeksan toimenpiteen paketista Yhdysvaltojen tueksi. Näihin sisältyi esimerkiksi tiedustelutietojen vaihtoa ja liittolaismaiden tukikohtien suojausta.

Bushin hallinto hyökkäsi Afganistaniin muutama päivä myöhemmin, 7. lokakuuta 2001, julistaen ”globaalin terrorismin vastaisen sodan” alkaneen.

YK:n peruskirjan mukaan maa voi käyttää aseellista voimaa toista maata vastaan ​​vain itsepuolustukseen tai turvallisuusneuvoston luvalla. Kumpikaan näistä ehdoista ei täyttynyt kun Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin, sillä maata hallitseva taliban-liike ei hyökännyt Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta. YK:n turvallisuusneuvosto ei myöskään valtuuttanut Yhdysvaltoja tai muita maita käyttämään sotilaallista voimaa Afganistania vastaan.

Yhdysvaltain aloittama sota Afganistanissa oli siis täten kansainvälisen lain perusteella laiton.

Viidennen artiklan nojalla NATO-maat osallistuivat kuitenkin Afganistanin sotaan, ja Eagle Assist -nimisellä operaatiolla NATOn lentokoneet tukivat Yhdysvaltojen ilmatilan valvontaa seitsemän kuukauden ajan 2001–2002. Myös esimerkiksi itäiselle Välimerelle lähetettiin NATO-voimia ”terrorisminvastaiseen operaatioon” Active Endeavouriin.

Yhdysvaltain kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyssodan jo alettua YK valtuutti jälkikäteen ISAF-operaation (International Security Assistance Force) Afganistanissa, joka kesti vuodesta 2001 vuoteen 2014. Operaatio siirtyi NATOn komentoon virallisesti vuonna 2003.

Yhdysvaltalaisjoukkojen murhaama afgaanipoika.

ISAF-operaatio päättyi joulukuussa 2014, kun Afganistanin kansalliset puolustus- ja turvallisuusjoukot ottivat virallisesti ”täyden vastuun turvallisuudesta koko maassa”. Heti sen perään tammikuussa 2015 NATO käynnisti Resolute Support Mission (RSM) -operaation ”kouluttaakseen, neuvomaan ja avustamaan Afganistanin turvallisuusjoukkoja ja instituutioita terrorismin torjunnassa ja maansa turvaamisessa”. Kaikkien RSM-joukkojen vetäytymisen jälkeen elokuussa 2021 operaatio lopetettiin.

Yhdysvallat vetäytyi Afganistanista lopullisesti syyskuussa 2021. Jo elokuussa Yhdysvaltain presidentti Joe Biden pesi kätensä koko projektista toteamalla, että USA:n tarkoitus ei ”koskaan” ollut rakentaa Afganistanissa uutta valtiota tai yhtenäistä demokratiaa. Syyn läsnäoloon maassa todettiinkin nyt olleen pelkästään Yhdysvaltojen omien turvallisuusintressien ajaminen.

20 vuotta kestäneen sodan lopputuloksena talibanin kontrolli Afganistanissa ainoastaan vahvistui, sillä Ashraf Ghanin vallassa ollut nukkehallitus romahti välittömästi Yhdysvaltain sotajoukkojen poistuttua maasta. Osama bin Laden oli löydetty ja teloitettu jo vuonna 2011 kokonaan toisessa maassa, Pakistanissa.

Brownin yliopiston Costs of War -projektin mukaan Afganistanin sota tappoi 46 319 siviiliä. Kuolonuhrien määrä on kuitenkin mahdollisesti suurempi johtuen ”sairaudesta, ruoan, veden, infrastruktuurin saatavuuden menetyksestä ja/tai muista sodan epäsuorista seurauksista”. Lääkäreiden laatima raportti nimeltä Body Count Social Responsibility, Physicians for Global Survival ja International Physicians for the Prevention of Nuclear War (IPPNW) päätteli, että 106 000 – 170 000 siviiliä kuoli Afganistanin taistelujen seurauksena.

Vuonna 2021 sodan päättyessä 2,6 miljoonaa afgaania oli edelleen pakolaisena, ja 4 miljoonaa maansisäisinä siirtolaisina.

Terrorismin vastainen sota laajenee Irakiin

Yhdysvallat alkoi puhua alkuvuonna 2002 ”pahan akselista”, johon Irak kuului yhtenä ”roistovaltioista”. Heinäkuussa 2002 Irakiin tunkeutui CIA:n erikoisjoukkoja.

Samaan aikaan vuoden 2002 NATOn Prahan huippukokouksessa seitsemän valtiota, mukaan lukien Viro, Latvia ja Liettua, kutsuttiin aloittamaan liittymisneuvottelut, ja liitto loi perustan 20 000 sotilaan nopean toiminnan valmiusjoukkojen (NRF) suunnittelulle, joiden toiminta-aluetta ei rajoitettu millään tavalla.

Seuraavana vuonna 2003 Afganistanin invaasiota seurasi Irakin sota, jossa Yhdysvaltain johtama liittouma hyökkäsi maahan jälleen ilman kansainvälisen lain valtuutusta.

Hyökkäyksen virallinen syy olivat Yhdysvaltain viranomaisten esittämät epäilyt, joiden mukaan Irakissa oli käynnissä salainen joukkotuhoaseohjelma, ja että Irakin valtio olisi toiminut yhteydessä syyskuun 11. päivän iskun toteuttamien terroristien kanssa. Näiden väitteiden tueksi ei koskaan löydetty todisteita.

Hadithan siviilien joukkomurha Irakissa.

Tällä kertaa Yhdysvallat ei käyttänyt NATOn 5. artiklaa kerätäkseen ”halukkaiden koalitiotaan” hyökkäystä varten. NATO kuitenkin osallistui Irakin operaatioihin jo seuraavana vuonna sotilasjoukkojen koulutustehtävällä NATO Training Mission-Iraq (NTM-I).

Joukot poistuivat Irakista 31. joulukuuta 2011, kun operaation mandaatti päättyi eikä maassa toimivien NATOn joukkojen oikeudellisesta asemasta päästy sopimukseen. NATO oli siis jälleen tukenut Yhdysvaltoja sen laittomasti aloittamassa sodassa.

Irakin sodassa suoritettiin lukemattomia sotarikoksia ja sen on arvioitu johtaneen sadasta tuhannesta jopa miljoonan ihmisen kuolemaan.

Costs of War -tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain aloittamassa ”globaalissa terrorismin vastaisessa sodassa” on tapettu suoran väkivallan seurauksena 940 000 ihmistä ja noin 3,7 miljoonaa ihmistä epäsuorasti sota-alueilla. Yhteensä siis noin 4,7 miljoonaa ihmistä on kuollut pelkästään tällä vuosituhannella Yhdysvaltain asevoimien aloittamien konfliktien seurauksena – NATOn suuremmalla tai pienemmällä tuella.

Terrorismin vähentymiseen se ei johtanut. Esimerkiksi Irakin ja Syyrian alueella ryhtyi toimimaan uusi äärimmäistä väkivaltaa käyttävä terrorijärjestö ISIS.

NATOn interventio Libyassa

Seuraavat NATOn huippukokoukset, erityisesti Istanbulin (2004), Riian (2006) ja Lissabonin (2010) huippukokoukset, lisäsivät NATOn sotilaallisia valmiuksia kehittämällä ja lopulta hyväksymällä jälleen uuden ”strategisen konseptin”.

19. maaliskuuta 2011 NATO todisti edelleen olevansa jotain muuta kuin jäsenmaittensa puolustusliitto aloittamalla sotilaallisen väliintulon Libyan sisällissodassa Muammar Gaddafin hallintoa vastaan. Näillä operaatioilla oli YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus.

Interventio toteutti niinsanotun lentokieltoalueen Libyan ilmatilassa, eikä käyttänyt maajoukkoja (lukuun ottamatta erikoisjoukkoja, jotka eivät kuuluneet YK:n päätöslauselman piiriin.)

On raportoitu, että NATOn jäsenmaat suorittivat kahdeksan kuukauden aikana 7 000 pommi-iskua Gaddafin joukkoja vastaan. Iskuissa kuoli myös siviilejä, mutta tarkka luku ei ole tiedossa.

Pommitusten jälkiä Libyassa.

Gaddafin syrjäyttäneen sodan päättymisen jälkeen Libyan väkivalta laajentui Libyan toiseksi sisällissodaksi. NATOn tuhoisa sotilaallinen väliintulo johti islamilaisten ääriryhmien nousuun alueella. Libyasta tuli niinsanottu ”epäonnistunut valtio”, valtio jossa hallitus ei enää pysty suorittamaan tehtäviään.

Epävakaasta Libyasta on tullut myös Eurooppaan pyrkivien afrikkalaisten siirtolaisten tärkein pakopaikka. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM raportoi huhtikuussa 2017, että alueelle on muodostunut orjamarkkinoita, joilla siirtolaisia myydään kuin hyödykkeitä.

Aiheuttamansa kriisin helpottamisen sijaan NATO-maat ovat vahvistaneet Euroopan unionin militarisoitua rajavalvontaa Frontexia, joka on kaikin tavoin estänyt siirtolaisten pääsyä pois Libyasta.

NATO tänään: Taantumuksen väsymätön tukija

Tänään NATOn jatkuva laajentuminen itään on johtanut imperialistisen kilpailun nopeaan kärjistymiseen kahden suurvallan, Venäjän ja Kiinan kanssa. Ukrainassa meneillään oleva sota on heijastus tästä kilpailusta, jossa kilpailevat kapitalistiset leirit yrittävät jakaa maailmaa uudelleen. NATO jatkaa sotilasvoimien keskittämistä ja sotilasharjoituksia Itä-Euroopassa, Pohjoismaissa ja Itämerellä.

Vaikka uusnatsistisia armeijoita aikoinaan Euroopassa koonnut Operaatio Gladio on historiaa, NATOlla on edelleen roolinsa myös äärioikeiston voimistamisessa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Tällä hetkellä sotilasliitto jäsenmaineen toimittaa vuosittain valtavat määrät aseita ja muuta sotilaallista tukea Ukrainaan, maahan jossa valtion asevoimien ja turvallisuusjoukkojen osana toimii lukuisa joukko järjestäytyneitä äärioikeistolaisia ryhmiä.

Näiden ryhmien suorittamia sotarikoksia on dokumentoitu vuodesta 2014 lähtien. Aseellisen tuen lisäksi ukrainalaiset äärioikeistoryhmät ovat todistettavasti saaneet koulutusta NATO-mailta, kuten Kanadalta.

Ukrainalaisjoukkoja uusnatsitunnuksen kanssa.

Eniten julkisuutta näistä ryhmistä on saanut osakseen Asovan pataljoona, jonka yhteistyökumppanit ovat linkittyneet uusnatsistiseen toimintaan ja terroristi-iskuihin NATO-maissa (mm. Italia, Iso-Britannia, Yhdysvallat). Tämän ryhmän poliittisen siiven edustaja kävi vuonna 2019 myös Suomessa linkittymässä paikalliseen äärioikeistoon.

Uusfasistinen äärioikeisto ei ole ainoa taantumuksen muoto, jota sotilasliitto tukee tänään. Yksi NATOn tärkeistä jäsenistä on Turkki, jossa islamistinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan hallitsee autokraattisin ottein. Tämän päivän Turkki on maa jossa demokraattista oppositiota, kansalaisyhteiskuntaa ja itsenäisiä tiedotusvälineitä poljetaan, ja joka sortaa kurdikansaa sekä rajojensa sisällä että niiden ulkopuolella. Turkki on toistuvasti pommittanut kurdeja Syyriassa ja Irakissa.

Turkin pommitusten jälkiä.

Lisäksi vaikka Israel ei ole NATOn jäsen, NATOn johtavat voimat kantavat myös valtavan vastuun Lähi-idässä tällä hetkellä tapahtuvasta verenvuodatuksesta tukemalla Israelin hallituksen suorittamaa kansanmurhaa Gazassa, joka on johtanut vähintään kymmenien tuhansien, pahimmillaan jopa satojen tuhansien palestiinalaisen kuolemaan lokakuusta 2023 lähtien ja uhkaa eskaloitua laajemmaksi sodaksi Lähi-idässä.

Israel ja NATO ovat järjestäneet yhteisiä sotaharjoituksia vuosikymmeniä ja ovat viime vuosina jatkuvasti tiivistäneet yhteistyötään. Sekä NATOn jäsenmaat että Israel ovat hyökänneet arabimaihin Syyriasta ja Jemenistä Irakiin ja Libyaan. 12. lokakuuta 2023 NATOn ja Israelin johtajien tavatessa pääsihteeri Jens Stoltenberg totesi NATOn tuomitsevan palestiinalaisten vastarintaliikkeen jyrkästi ja lisäsi: ”Israel ei ole yksin.”

NATOn laajentumiskohteet: Aasia ja Afrikka

NATOn 75-vuotishuippukokous Washington D.C:ssä esitettiin julkisuudessa laajalti Venäjän kanssa käytävän vastakkainasettelun kontekstissa.

NATO päätti toimittaa jälleen 43 miljardin dollarin edestä (aikaisemman 60 miljardin dollarin lisäksi) aseita Ukrainaan. Houkuttimena Ukrainan uhraukselle toimi lupaus ”peruuttamattomasta polusta” kohti NATO-jäsenyyttä, joka luvattiin jälleen Washingtonissa, aivan kuten se tehtiin vuonna 2008 Bukarestissa ja muissa huippukokouksissa, mutta ei virallistettu, koska NATO yrittää toistaiseksi välttää suoraa sotaa Venäjän kanssa jonka 5. artikla edellyttäisi.

Huippukokous ei kuitenkaan keskittynyt vain Ukrainaan tai edes Eurooppaan. Se julisti virallisesti NATOn ”turvallisuusedut” maailmanlaajuisiksi, huolimatta sen nimestä ja perustamismandaatista transatlanttisena turvallisuusliittona.

Washingtonin 75. vuosipäivän huippukokous esitti välttämättömäksi ”360 asteen lähestymistavan”. Sotilasliiton toimintaa on syytä laajentaa, koska NATOon kohdistuvat uhat ovat ”globaaleja ja toisiinsa yhteydessä”.

Nykyinen NATO ilmoittaa, että se toteuttaa strategisen ulottuvuutensa maailmanlaajuisesti missä tahansa, milloin tahansa.

Vaikka Venäjä nähdään ”merkittävimpänä ja suorimpana uhkana”, NATO on julistanut, että suurimmat ”systeemiset haasteet euroatlanttiselle turvallisuudelle” tulevat Kiinasta, joka mainitaan lukuisia kertoja uhkana ja NATOn laajentumisen pääasiallisena syynä Intian ja Tyynenmeren alueelle.

Aasia on keskeinen turvallisuusalue Yhdysvaltojen verkottuneiden sopimusten kanssa Intian ja Tyynenmeren liittolaisten Australian, Uuden-Seelannin, Etelä-Korean ja Japanin kanssa, jotka kaikki olivat läsnä Washingtonin huippukokouksessa NATOn vieraina.

Kiinan uhka, joka tuli mukaan NATOn asiakirjoihin entisen presidentin Barack Obaman ”käännöksen Aasiaan” (2009) jälkeen, on keskeinen, kun Yhdysvaltojen johdolla NATOn huomio siirtyy Aasiaan.

NATOn suunnitelmana on luoda risteäviä sotilaallisten sopimusten verkostoja, kuten Australian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen AUKUS-sopimus, joka tarjoaa Australialle ydinsukellusveneitä; lisää Yhdysvaltojen tukikohtia ja sotilaallisia järjestelyjä Filippiineillä, jotka tuovat alueelle japanilaisia ​​ja australialaisia ​​joukkoja Filippiinien ja Kiinan välisten suhteiden huonontuessa; ja Etelä-Korea–Japani–USA-kolmio, joka asettaa Etelä-Korean Yhdysvaltojen johtamaan laajennetun pelotteen piiriin, jota kutsutaan ”Korean kolmiakseliseksi järjestelmäksi”. Intian ja Tyynenmeren alue on vaarallisella militarisoitumispolulla.

NATOn esittämä syy Länsi-Aasiaan ja Afrikkaan laajentumiselle on, että alueiden konfliktit ja epävakaus, erityisesti Iranin ”epävakautta aiheuttavat toimet” uhkaavat transatlanttista turvallisuutta. Tällaisten haittojen hoitamiseksi NATOlla on vastedes uusi aluekeskus Kuwaitissa, yhteystoimisto Jordaniassa ja jatkuva operaatio Irakissa.

Viidellätoista NATOn maalla on sotilastukikohtia Afrikassa, ja koska myös Venäjän, Kiinan ja Turkin armeijat toimivat täällä, Länsi-Aasia ja Afrikka tulevat edelleen todistamaan sijaiskonflikteja.

NATO korostaa edelleen myös terrorismin uhkaa. Kansalliset vapautustaistelut, jotka tarjoavat todellisen mahdollisuuden lopettaa puolisiirtomaamaiden työvoiman ja resurssien riisto Yhdysvalloille, on usein leimattu terrorismiksi.

Tämän ”terrorismin vastaisen pilarin” puitteissa NATO avustaa jäsenmaitaan kapinoiden vastaisissa toimissa, kuten kybersodan ja joukkovalvonta-aloitteiden avulla, jotka kohdistuvat vapautensa puolesta taisteleviin ihmisiin.

NATOn ”rauhankumppanuusohjelman” harjoitus, jossa simuloidaan mielenosoituksen hajoittamista.

Laajentuminen Intian ja Tyynenmeren alueelle ja globaaliin etelään on olennainen osa NATOn päätöstä yrittää ylläpitää sotilaallisesti lännen ylivaltaa muuttuvassa geopoliittisessa kansainvälisessä järjestelmässä.

NATOn kiihtyvät sotilasmenot ja ilmastopäästöt

Toinen NATOn viesti Washingtonin huippukokouksesta oli ”hyökkäyksellinen pelote” (offensive deterrence) ja ”eteenpäin suuntautuvat puolustusasennot” (forward defence postures) puolustusmenojen merkittävällä lisäyksellä.

Useiden NATOn jäsenmaiden, kuten Kanadan, puolustusmenojen 18 prosentin lisäystä vuonna 2024 ylistettiin sotilasliiton yhteisessä julistuksessa, kun taas eurooppalaisia ​​jäseniä patistettiin käyttämään vähintään 2 % bruttokansantuotteestaan ​​sotilasbudjettiin, joka on sotilasliiton vaatimus kaikille jäsenmailleen.

NATOn sotilasmenot vuonna 2023 olivat 1,34 biljoonaa dollaria. Tämä tuotti arviolta 233 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, joka on yhtä paljon kuin Kolumbian ja Qatarin valtioiden yhdistetyt päästöt. Washingtonin huippukokouksessa sotilasliitto ehdotti 126 miljardin dollarin lisäystä budjettiinsa. Tämä johtaa arviolta 31 miljoonan tonnin hiilidioksidiekvivalentin lisäpäästöihin, mikä vastaa noin 6,7 miljoonan yhdysvaltalaisen auton liikennepäästöjä.

Jos jokainen jäsenmaa yltäisi NATOn tavoittelemaan 2 % bkt-tavoitteeseen, vuoteen 2028 mennessä sotilasliiton ilmastopäästöt kasvaisivat pelkästään tästä syystä 467 miljoonalla hiilidioksidiekvivalenttitonnilla.

Jotta Pariisin ilmastosopimuksen ja IPCC:n suositukset toteutuisivat, se vaatisi vähintään viiden prosentin vähennyksen sotilaallisista päästöistä. NATO kasvatti päästöjään 15 prosentilla pelkästään vuonna 2023, ja aikoo jatkaa samalla tavalla. Myös puhtaasti ilmaston kannalta NATO on siis suora uhka ihmiskunnan jatkuvuudelle.

NATOn jäsenet hyväksyvät Yhdysvaltojen ehdotukset ”taakanjaosta”, kun ne lisäävät puolustusbudjettiaan sosiaali- ja hyvinvointimenojen kustannuksella. Eurooppalaiset valtiot tulevat siis jatkossakin jakamaan Yhdysvaltojen sotien taakan kaikkialla maailmassa ja maksavat Yhdysvaltojen ja NATOn tukikohdista.

Suomi ”läntisen” imperialismin pohjoisena eturintamana

Suomen integroituminen NATO-järjestelmään alkoi jo vuonna 1994, kun Suomi liittyi NATOn ”rauhankumppanuusyhteistyöhön”. Sen jälkeen Suomi on osallistunut kahteen NATO-johtoiseen operaatioon: Kosovo Force Kosovossa ja Resolute Support Afganistanissa.

Presidentti Sauli Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta päättivät heinäkuussa 2014, että Suomi allekirjoittaa ”yhteisymmärryspöytäkirjan” sotilasliitto NATOn kanssa. Pöytäkirjan allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg 4. syyskuuta 2014. Tämä tuli tunnetuksi nimellä ”isäntämaasopimus”.

12. toukokuuta 2022 presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin julkistivat yhteisen lausunnon, jossa kannattivat Suomen NATO-jäsenyyttä. 15. toukokuuta Marinin hallituksen valtioneuvosto hyväksyi selonteon, jossa se esittää, että tasavallan presidentti päättää Suomen hakevan jäsenyyttä eduskuntaa kuultuaan. Suomi liittyi sotilasliitto NATOon 4. huhtikuuta 2023 viimeisen jäsenmaan Turkin hyväksyttyä jäsenyyden.

NATO-jäsenyyden lisäksi Yhdysvallat on sopinut suoraan Suomen valtion kanssa kahdenkeskeisen DCA-sopimuksen, joka sijoittaa yhdysvaltalaisia joukkoja 15 eri sotilaskohteeseen ympäri maata. Lehdistötietojen mukaan Mikkeliin ja Lappiin ollaan sijoittamassa NATOn esikuntia. Yhdessä nämä tekevät Suomesta ”läntisen” imperialismin pohjoisen eturintaman.

Lisäksi Yhdysvallat tuo lisää ydinaseita Eurooppaan ja sijoittaa keskipitkän kantaman ohjuksia Saksaan kohti Venäjää, jotka olivat aiemmin kiellettyjä INF-sopimuksella, josta Yhdysvallat vetäytyi vuonna 2019. Suomen on ilmoitettu osallistuvan ilmavoimillaan NATOn ydinsotaharjoituksiin lokakuussa.

NATOn agenda todetaan selvästi sen 75-vuotisjuhlahuippukokouksessa. Sotilasliitto tekee kaikkensa varmistaakseen lännen globaalin dominanssin, ja se on tunnistanut ”vihollismaat”, jotka estävät tämän tavoitteen. NATOn suunnitelmiin kuuluvat jäsenyyden laajentaminen Euroopassa ja sotilaalliset liitot Intian ja Tyynenmeren alueella ja globaalissa etelässä.

Myös Suomen valtio on NATO-jäsenyyden myötä sitoutunut NATOn ”kumppanuussuhteiden vahvistamiseen” Aasian ja Tyynenmeren maiden kanssa.

NATO on lakkautettava

Kaiken tämän pohjalta on todettava, ettei NATOn kannattaminen voi olla vaihtoehto kenellekään, joka vastustaa ihmisten sortoa, militarismia ja imperialismia.

NATO on edelleen tänään Yhdysvaltojen geopoliittisten tavoitteiden väline, jossa eurooppalainen hallitseva luokka on mukana.

Sotilasliitto ei ole ”rauhaa ja demokratiaa” tuottava voima, vaan maailman rikkaimpien valtioiden, euroatlanttisen monopolikapitalismin aseellinen siipi, joka ajaa militarismia ja taantumusta. NATOn voidaan todeta olevan rikollisin imperialistinen liittoutuma toisen maailmansodan jälkeen.

On tärkeä ymmärtää, ettei NATOn aggressiivinen toiminta johdu vain huonoista johtajista tai väärästä politiikasta, vaan on olennainen osa sen olemusta imperialistista maailmanjärjestystä turvaavana sotavoimana.

Tämä ei sulje pois esimerkiksi Venäjän taantumuksellista roolia kilpailussa euroatlanttisen blokin kanssa. Kapitalistinen Venäjä on myös kansojen etujen vihollinen. Sen vastavoimana ei voi kuitenkaan millään kestävällä perusteella tukea 2000-luvun verisintä imperialistista liittoumaa.

Luokkakantaisina antimilitaristeina meille taistelussa NATOa ja euroatlanttista imperialismia vastaan ​​ei voi olla yleistettyä ja epämääräistä anti-imperialistista kontekstia, joka keskittyy pelkästään ulkopolitiikkaan ja tuon tai tämän porvarivaltion kannatukseen toista leiriä vastaan, vaan imperialisminvastaisuuteemme sisältyy kansainvälinen kapitalismin vastustus ja työväenvallan kannatus. Imperialismia ei voi irrottaa sen taloudellisesta perustasta, globaalin työväenluokan hyväksikäytöstä ja imperiumin ulkopuolisten resurssien riistosta.

Näistä syistä katsomme, että rauhaa ja ihmisten tasa-arvoa kannattavien sekä globaalikapitalistista järjestystä vastustavien ihmisten vaatimuksena on oltava yksiselitteisesti NATOn hävittäminen maailmasta minkäänlaisen yhteistyön tai sotilasliiton tavoitteille antautumisen sijaan.

Vain koko maailman työväen ja köyhälistön, ihmiskunnan suuren enemmistön, järjestäytynyt taistelu kapitalistisen barbarismin kukistamiseksi voi johtaa imperialismin tappioon. Sen osaksi me haluamme täällä Suomessa omalta osaltamme liittyä, kun toimimme NATOa vastaan.