Avainsana: Venäjä

Seuraava on käännös Ukrainan työväenrintama RFU:n verkkosivuilla ilmestyneestä laajasta sotilasvärväystä käsittelevästä teksistä.

Ironiseen sävyyn kirjoitettu, runsaasti lähteistetty artikkeli tarjoaa yksityiskohtaisen katsauksen pakkovärväykseen liittyvistä laittomuuksista, korruptiosta ja terrorista Ukrainassa – sekä spontaanista liikkeestä, joka on noussut sitä vastaan.

Johdanto

”… Ja kaksituhatta vuotta – sotaa,
sotaa ilman mitään erityistä syytä…”

Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti on jatkunut jo viisi vuotta, eikä loppua näy. Koko tämän ajan, sodan kauhujen lisäksi, tavallista ihmistä on vaivannut toinenkin ilmiö – mobilisaatio. Kehotamme lukijaa muistelemaan, miten tämä tapahtui ja mikä johti meidät nykyisiin tapahtumiin. Ukrainan valloitussodan alkaessa viranomaiset alkoivat aktiivisesti mobilisoida kaikkia käytettävissä olevia resursseja, mukaan lukien henkilöstöä.

Maaliskuussa 2021 annetulla asetuksella nro 154 määrättiin vanhojen sotilasrekisteröinti- ja värväystoimistojen muuttaminen uusiksi alueelliseksi värväys- ja sosiaalitukikeskuksiksi [TCC ja SP] (nimi, joka kuulostaa äärimmäisen ironiselta niiden toiminnan huomioon ottaen). Aluksi tämä uudistus ei kuitenkaan muuttanut mitään ”neuvostoliittolaisten” sotilasrekisteröinti- ja värväystoimistojen toiminnassa; itse päätös vaikutti pikemminkin yhdeltä budjettivarojen kavallukselta nimenmuutoksen kautta. Venäläisen pääoman eteneminen kuitenkin toi mukanaan muutoksia jälleen yhden korruptoituneen suunnitelman toteuttamiseen. Mobilisaatio julkistettiin 25. helmikuuta 2022. Sen mukana käynnistettiin uudelleen Ukrainan sotilaskoneiston ruostunut moottori ja ”uudistetut” TCC:t, huolimatta länsimaisten kumppaneiden vakuutteluista valtiollisuuden väistämättömästä romahduksesta ja vastarinnan turhuudesta.

Todellisuudessa, osittain Moskovan johdon tyhmyyden ansiosta, Kiova onnistui torjumaan ensimmäisen ”Drang nach Westen” -hyökkäyksen. Tämän jälkeen seurasi ensimmäinen umpikuja, joka pakotti kaksi vastakkaista osapuolta tehostamaan ei niinkään sotilaallisia toimia kuin mobilisaatiopyrkimyksiä monivuotista juoksuhautaa varten. Ja tämä ”teknologinen umpikuja” pakotti pääoman mobilisoimaan paitsi ihmisiä myös yrityksiä.

Tietojen mukaan sotilassektori on kasvanut merkittävästi, kun taas siviilisektori on supistunut, mikä osoittaa maamme siirtymistä sotakuntoiseen asentoon. Tässä artikkelissa tarkastelemme Ukrainan mobilisaation todellisuutta yksityiskohtaisesti, vaikka osa alla olevasta aineistosta saattaa soveltua myös Venäjän puolelle, tosin tulevaisuudessa. Tämä kannattaa kuitenkin pitää mielessä.

Torjuttuaan voitokkaasti hyökkääjän hyökkäyksen Ukrainan puoli lähetti satojatuhansia aseistettuja ja järjestäytyneitä miehiä taistelukentälle ainakin säilyttääkseen entisen rajalinjan. Kiovan mobilisaatiopotentiaali on huomattavasti pienempi kuin Venäjän, ja lisäksi kansallismielisen kiihkon laantuessa ja haluttomuuden vuoksi ”kuluttaa” itsensä taisteluihin Ukrainan pääoman etujen puolesta sen inhimilliset resurssit ehtyivät. Kermanytšit joutuivat turvautumaan väkivaltaiseen asevelvollisuuteen, mikä on nyt johtanut kauhistuttaviin välikohtauksiin ja traagisiin seurauksiin.

TCC:n upseerien käyttämien menetelmien arsenaaliin kuuluu fyysinen ja henkinen väkivalta, uhkailu varusmiehiä ja heidän perheitään kohtaan; pahoinpitely, nöyryytys, kidnappaukset julkisesti ja usein ilman todistajia; kidutus värväyskeskuksissa ja jopa murhat. Kaikesta tästä on tullut todellisuutta, henkilökohtainen helvetti tavallisille ihmisille, maanmiehillemme, jotka ovat joutuneet pääoman palveluksessa olevien ”ihmismetsästäjien” verkkoihin.

Seuraavaksi tarkastelemme yksityiskohtaisemmin nykyaikaisia ​​vastakkainasettelun muotoja. On huomattava, että tällaisia ​​tapahtumia tarkasteltaessa kaiken tämän laittomuuden lähde usein unohdetaan: kyseessä eivät ole Venäjän federaatiosta tulevat hyökkääjät tai paha Putin, vaan omat pomomme sekä yritysten ja yhtiöiden omistajat – lyhyesti sanottuna pääoma. Yleiseen tietoisuuteen on jo vakiintunut perusteltu käsitys, että TCC:n upseerien menetelmät muistuttavat joiltakin osin Kolmatta valtakuntaa ja että kansanviha kohdistuu perinteisesti näihin rivi-”ihmismetsästäjiin”. Mutta paholainen piilee yksityiskohdissa: kaiken pahan lähde ovat ne, jotka antavat käskyt. Kehotamme lukijaa muistamaan tämän voidakseen diagnosoida oikein, mitä tapahtuu.

Tilanne rintamalla ja armeijassa

Miksi ”inhimillinen” mobilisaatio antoi tietä TCC & SP -esikunnan harjoittamalle raa’alle terrorille, ja minne ovat kadonneet eurooppalaiset arvot, joita puolustimme Venäjän federaation barbaarisilta ”örkeiltä”? Näihin kysymyksiin vastaamiseksi meidän on tarkasteltava nykyistä sotaa taaksepäin.

Täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa Ukrainalla oli 4,5 kertaa vähemmän joukkoja kuin Venäjällä. Venäläisten joukkojen nopean etenemisen jälkeen sodan ensimmäisinä kuukausina ja niiden myöhemmän vetäytymisen – niin sanotun ”hyvän tahdon eleen” – näytti mahdolliselta pysäyttää hyökkääjä. Tämän vahvisti syksyn 2022 vastahyökkäys, joka johti merkittävän osan Harkovan alueesta vapauttamiseen, Hersonin alueen oikean rannan osan ja useiden muiden alueiden hallinnan valtaamiseen. Kaikki ei ole huonoa: on onnistumisia, ajamme hyökkääjän pois! Kesän 2023 vastahyökkäys, jota oli paljon toivottu, päättyi kuitenkin epäonnistumiseen.

Joidenkin taktisten onnistumisten jälkeen rintaman taistelut siirtyivät asemiin. Kesän vastahyökkäyksen epäonnistumista voidaan pitää käännekohdana, jolloin rekryyttien ja vapaaehtoisten määrä väheni, yhteiskunta menetti merkittävästi optimismiaan ja luottamustaan ​​hallitukseen (tämän syitä käsitellään jäljempänä) ja sota määriteltiin pitkittyneeksi kulutukseksi.

Suuret tappiot, valtava henkilöstön kysyntä ja henkilöstön täydentämisen hidastuminen samalla, kun yhä harvemmat ihmiset ovat halukkaita liittymään vapaaehtoisesti asevoimiin, vaativat kovempia mobilisointimenetelmiä.

Vaikka konfliktin osapuolet eivät paljasta sodanaikaisia ​​todellisia tappioita, kolmansien osapuolten arvioiden analyysi paljastaa kauhistuttavan kuvan: suuri määrä uhreja sekä sotilaiden että siviilien keskuudessa. Äskettäisessä haastattelussa virkamies arvioi tappioiden määräksi 55 000; helmikuussa 2025 hän puhui 46 000:sta ja vuotta aiemmin 31 000:sta. Trump kuitenkin totesi vuoden 2025 alussa, että Venäjän tappiot olivat 800 000 ja Ukrainan 600–700 000.Avoimiin lähteisiin perustuva vapaaehtoisprojekti UALosses on laskenut nimilistan – 97 869 ihmistä kuoli toukokuun 2026 alkuun mennessä. Nämä luvut ovat lähes kaksi kertaa korkeammat kuin Zelenskyin mainitsemat luvut. Ja tämä on vain laskettu luku; todellisia lukuja voidaan vain arvailla sodan jatkuessa. Kuinka monta lisää löydetään ja kirjataan, ei tiedetä.

”Kadonneiden henkilöiden” ongelma on jo mainittu erillisessä viestissä; jopa tässä tapauksessa hallitus osoittaa ”kansallista sitoutumistaan”. On myös syytä mainita, että amerikkalainen ajatushautomo CSIS arvioi Ukrainan ja Venäjän yhteenlasketut tappiot täysimittaisen sodan alusta lähtien. ”Raportin mukaan Ukrainan tappiot vaihtelevat 500 000:sta 600 000:een kuollutta, haavoittunutta ja kadonnutta. Ukrainan sotilasuhrien määrän arvioidaan olevan 100 000–140 000”, he kirjoittavat.

Kun sotilashenkilöstöä kuolee, kuolee myös siviilejä, jotka joutuivat etulinjan alueelle tai jotka joutuivat kranaattitulen uhreiksi. Voi vain arvailla, kuinka moni kuoli sähkö- ja lämpökatkosten vuoksi. Joillekin apu ei koskaan saapunut, tai jos saapui, se oli liian myöhäistä. Tähän sisältyvät kaikki ne, jotka eivät kuolleet luotien, sirpaleiden tai romun seurauksena, vaan jotka jäivät huomaamatta iskujen jylinän, rakettien äänen ja kaaoksen keskellä.

Kuten sotilas- ja siviilikuormien kohdalla, on syytä huomata, että tiedot kattavat vain Ukrainan hallitseman alueen. Ei tiedetä, kuinka monta muuta kuollutta löydetään etulinjasta ja hallitsemattomilta alueilta. On kauhistuttavaa ajatella, kuinka monta muuta ihmishenkeä sota vaatii. Ylivoimaisesta sotilaallisesta voimastaan ​​huolimatta Venäjän joukot eivät ole saavuttaneet merkittävää menestystä hyökkäysoperaatioissa, vaan ovat saavuttaneet vain taktisia edistysaskeleita. Samaan aikaan taistelut ovat olleet kiivaita jo viidettä vuotta peräkkäin.

Vuoden 2026 alussa Venäjä hallitsee 19,25 % Ukrainan alueesta; Donetskin aluetta ei ole täysin turvattu, huolimatta Venäjän pääoman ilmoittamasta tavoitteesta. Lopputuloksena on pitkä ja armoton teurastus, kun taas ”tehokkaat johtajamme”, joilla on kyyninen asenne meitä, tavallisia ihmisiä, kohtaan, jatkavat pelejä, jotka aiheuttavat tuhoa ja ihmishenkien menetyksiä.

Kuten aiemmin mainittiin, Ukrainan yleinen mobilisaatio alkoi Venäjän armeijan hyökkäyksellä Ukrainan alueelle 24. helmikuuta 2022. Venäjän armeijan hyökkäyksen ja vastahyökkäysten hillitsemiseksi valtio tarvitsee merkittäviä resursseja, mukaan lukien henkilöstöresursseja. Vankilarekrytoinnin ja värväyksen lisäksi, josta on tullut Venäjällä ensisijainen menetelmä mobilisaatiokampanjan epäonnistumisen jälkeen, he ovat päättäneet painottaa suuria maksuja puolustusministeriön kanssa tehtävistä sopimuksista.

Mobilisoitujen ihmisten määrä sekä Ukrainassa että Venäjällä on noin 30 000 ihmistä kuukaudessa . Jotkut lähteet raportoivat suurempia lukuja, toiset pienempiä lähteestä ja ajanjaksosta riippuen. Joka päivä, kuukausi ja jopa vuosi yhä useammat ihmiset joutuvat tähän pyörteeseen, monet peruuttamattomasti. Kuten näemme, ihanteellinen skenaario, jossa koko kansakunta nousee puolustamaan kotimaataan vihollisen hyökkäykseltä ja ponnistelujaan säästämättä, omistaa kaikki voimansa ja henkensä valtion itsenäisyyden ylläpitämiseen, ei ole ilmeinen. Loppujen lopuksi ne, jotka aiemmin palvelivat asevoimissa kauan sitten, osallistuivat suoraan sotaan. Vilpittömästi vakuuttuneina aseiden tarttumisen tarpeesta, selkeällä kuvalla mustavalkoisesta, hyvästä ja pahasta mielessään, he menivät vapaaehtoisesti rintamalle ensimmäisinä päivinä ja kuukausina, käytettyään loppuun isänmaalliset mobilisaatioresurssinsa. Harva vapaaehtoinen allekirjoitti sopimuksia. Useimmat kutsuttiin sotaan, ja tämän ryhmän mobilisaatio jatkuu edelleen, sillä sotilaallinen konflikti on edelleen aktiivisessa vaiheessaan ja mediassa pyörivä ”sopimus” on edelleen vaikeasti tavoitettavissa.

Miksi iskulausetta ”Kaikki rintamalle, kaikki voiton puolesta!” ei toteuteta? Miksi Ukrainan asevoimien uhrit pakotetaan korvaamaan voimalla vapaaehtoisuuden sijaan? Miksi ”bussifikaatio” on noussut ”vuoden sanaksi” uudissanojen sanakirjassa? Miksi sosiaalisessa mediassa on niin paljon videoita ”kansankaappaajien” laittomuuksista TCC:ssä, ja on olemassa jopa omat Telegram-kanavat, jotka on omistettu mobilisaation aikaisen laittomuuden raportoinnille? Miksi niin monet ihmiset yrittävät poistua maasta keinolla millä hyvänsä, myös sellaisilla, joihin liittyy hengenvaara? Loppujen lopuksi, miksi tilanne rintamalla heikkenee?

Syyt ovat, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, jopa sodan aikana; taas yksi kansan palvelija ostaa kartanon kaukana isänmaasta ja kansasta; tai esimerkiksi kotimaa päättää päästä eroon ”neuvostoperinnöstä” lompakollaan, minkä seurauksena sen isänmaallinen väärennös ruostuu vuotta myöhemmin. Samaan aikaan jotkut laskevat pennejään, kun taas valtio ei kiirehdi tukemaan.

On myös syytä muistaa, että rintaman ankarasta tilanteesta, vaikeasta puolustuksesta, armeijan henkilöstöpulasta (ja muista asioista) ja rotaatioiden puutteesta huolimatta ”suuret” komentajat järjestivät uhkapelin, joka päättyi katastrofiin. Tämän seurauksena nousi paljon meteliä, mutta todellisia syyllisiä ei koskaan rangaistu.

Kuten ymmärrätte, prioriteetit eivät ole työväen eduksi. Uutisia korruptiosta, humanitaarisen avun varastamisesta ja niin edelleen nousee jatkuvasti pintaan. Olemme varmoja, että lukija on kuullut tästä useammin kuin kerran. On kuitenkin syytä huomata, että tärkeää ei ole niinkään varkauksien tosiasiat, vaan niiden myöhempi tulkinta ja yritys tunnistaa tapahtumien syyt. Saatamme erehtyä arvioissamme, tai joku saattaa yrittää tyrkyttää meille (tahallisesti tai naiivisti) vääriä käsityksiä.

Tämän päivän kauhistuttavat tapahtumat eivät ole ennenkuulumattomia, mutta niiden mielissä, jotka kokevat omakohtaisesti kansan palvelijoiden ”rakkauden ja huolenpidon”, herää kapinallisia ajatuksia yhteiskunnan heterogeenisyydestä ja jakautumisesta hallitsevien ja hallittavien välillä. Jälkimmäiset ovat samanaikaisesti resurssi, jonka kautta kansan palvelijat saavat voittoa, ja väline, jota he käyttävät herruutensa ylläpitämiseen.

Iskulausetta ”Miksi ei rintamalla?” edistetään ensisijaisesti siksi, että ulkomaiset isännät ”Mordorista” ovat saapuneet ja uhkaavat ottaa vallan ja omaisuuden paikallisilta herroilta. Eikä tällaista lopputulosta voida sallia, koska tavallinen ihminen (orja) on velvollinen taistelemaan (orjan) asemastaan ​​puolustaen herraansa ulkomaisilta isänniltä.Siksi – eteenpäin, rintamalle, ”vapauden ja itsenäisyyden” nimissä! Antakaa henkenne kansan palvelijoiden puolesta, jotta he ja heidän lapsensa (tulevat isännät) eläisivät hyvin.

Samaan aikaan tärkeät ihmiset katselevat karttoja, piirtävät viivoja ja väittelevät tämän tai tuon siirtokunnan kielestä, siitä, mikä oligarkki hyötyy seuraavasta tehtaasta ja millä valuutalla: hryvnioissa, ruplissa vai kenties jopa dollareissa, olettaen, että se selviää pommituksista. Tuleeko rauha kolmen päivän kuluttua, viikon, kuukauden kuluttua vai syyskuun loppuun mennessä…

”Mikä on homman nimi? Milloin tämä pirun lihamylly loppuu?” sinä kysyt . Kuten Akhilleus sanoi elokuvassa Troija: ”Kuvittele, jos kuninkaat taistelisivat toisiaan vastaan ​​– mikä spektaakkeli se olisikaan.” Joskus tuntuu siltä, ​​että molemmilla puolilla olevat herrat, kuten muutkin ”rauhanturvaajat”, eivät kiirehdi lopettamaan veristä verilöylyä. Se tuntuu absurdilta: näin ei voi tapahtua; kuinka kauan tämä kauhu kestää?

Ongelmana on, että maailman suurimmat asevalmistajat hyötyvät sotien ja alueellisten jännitteiden keskellä, ja ”kansan palvelijat” itse ovat parantaneet taloudellista tilannettaan merkittävästi viime vuosina. Venäläiset ja ukrainalaiset Forbesin listat ovat osuvia. Kuka tahansa voi tutustua maamme varakkaiden ahdinkoon. Aluksi he saattavat olla surullisia nähdessään, kuinka heidän onnensa romahtivat sodan alussa ja sitten vähitellen toipuivat koettelemusten jälkeen. Voi vain olla heidän puolestaan ​iloinen.

Nälkäkuolema tai kuolema raunioiden alla ei ole uhka vallanpitäjille: he ovat kaukana taistelukentiltä ja juoksuhaudoista, aivan kuten heidän lapsensa ja sukulaisensa. Ehkä he voisivat esitellä itseään turvallisen välimatkan päästä PR-tarkoituksiin ja sanoa: ”Katsokaa, me olemme kanssanne, me olemme yksi kansa!”

Sodasta on tullut itsepintainen – tämä on uusi, kauhistuttava todellisuutemme. Molempien maiden taloudet ovat siirtyneet sotakuntoiseen tilaan, ja tavallisten kuolevaisten elämä huononee päivä päivältä. Pää”palvelija” ja hänen seurueensa pysyvät vallassa niin kauan kuin sota jatkuu, koska vaalit ”eivät ole enää hetken päästä”.”Läntiset kumppanimme” hyödyntävät tätä sotaa omiin tarkoituksiinsa tukemalla jompaakumpaa puolta: joskus he auttavat enemmän, joskus vähemmän; joskus he heiluttelevat sormeaan, joskus he yhtäkkiä vaativat pientä myönnytystä ”demokratian puolustamisesta diktaattorisilta hallinnoilta”.

Imperialismi on tällaista: markkinoiden, vaikutuspiirien ja resurssien uudelleenjakoa. Jospa tsaarit olisivat itse taistelleet sen puolesta… Mutta valitettavasti tavalliset ihmiset jatkavat toistensa tappamista heidän etujensa vuoksi. Tämän noidankehän katkaisemiseksi kaikkien työväestössä on selvästi ymmärrettävä luokkaidentiteettinsä – vasta silloin heillä on mahdollisuus ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä sen sijaan, että he luovuttaisivat sen niille, joille ylimääräinen hryvnia on arvokkaampi kuin ihmishenki. Toistaiseksi kohtalomme on tällaisten keinottelijoiden käsissä.

Muutokset mobilisaatioprosessissa

Kun etulinja vaati yhä enemmän maanmiehiämme teurastettavana ”lihana”, armeijan värväystoimistojen jonot väistyivät kaupunkien viidakossa tapahtuvien ihmisjahtien tieltä, ja mobilisaatio menetti lopulta sivistyneen ja laillisen asemansa.

Aluksi tukahduttaminen oli satunnaista: joissakin kaupungeissa ”valkoiset pakettiautot” keräsivät ajoittain miehiä ja veivät heidät lähimpiin armeijan värväystoimistoihin. Tuolloin ”ihmisjahdin” epidemia ei ollut vielä saavuttanut niin laajaa mittakaavaa, joten yhteiskunnassa oli yleistä selittää yksittäiset uutiset joko IPSO:n tai paikallisten virheiden ansioksi. Vapaaehtoisten reservi oli jatkuvasti hupenemassa. Huolimatta satunnaisista isänmaallisuuden purkauksista, sotilaskomissaareille ja Ukrainan hallitsevalle luokalle kävi selväksi, että mobilisaatiossa oli tarpeen muuttaa lähestymistapaa.

Verhovna Rada juhli voitonpäivää Kolmannesta valtakunnasta vuonna 2024 ottamalla käyttöön uusia sakkoja sotilasrekisteröinti- ja mobilisaatiomääräysten rikkomisesta. Valtion laskelma oli yksinkertainen: jos köyhille määrättäisiin ankaria sakkoja, miehet pakotettaisiin nääntymään nälkään juoksuhaudoissa sen sijaan, että he vaarantaisivat perheensä hengen. Muistutuksena, näiden sääntöjen rikkomisesta seuraa 17 000–25 500 hryvnian sakko, ja sakko voidaan määrätä useita kertoja. Maksamatta jättämisen tapauksessa valtio voi periä velan, jäädyttää tilejä, kieltää ajamisen tai jopa takavarikoida irtainta ja kiinteää omaisuutta.

Jumalaapelkäävän hallintomme unelmat kuitenkin murskautuivat sen oman byrokraattisen koneiston kehittymättömyyteen. Lisäksi postitse lähetetyt haasteet osoittautuivat taloudellisesti kannattamattomiksi. Kirjeiden ja paperin korkeat kustannukset sekä täydellinen kaaos mobilisaatioon oikeutettujen asuinosoitetietokantojen ylläpidossa tarkoittivat, että kustannukset ylittivät armeijan rekisteröinti- ja värväystoimistoon ilmoittautuvien miesten määrän.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että valtio olisi lopettanut ponnistelunsa tällä alueella. Tämän vahvistaa laki, jonka mukaan postitse lähetetyt haasteet eivät vaadi suoraa toimitusta vastaanottajalle. Tätä hetkeä voidaan kuitenkin pitää myös käännekohtana Ukrainan mobilisaation historiassa. Silloin viranomaiset ymmärsivät, että ”katujahdin” julistaminen olisi yksinkertaisempaa ja halvempaa kuin tuomioistuinten, sakkojen ja asianajajien kanssa asiointi, joita sakotetut ja estetyt alkoivat aktiivisesti palkata. Minibussien ja sotilaskomissariaattien määrä kaduilla ympäri maata alkoi kasvaa eksponentiaalisesti, ja niiden myötä syntyi erilaisia ​​​​ihmisten kiinniottojärjestelmiä.

Aluksi TCC ja poliisi yrittivät luoda vaikutelman laillisesta prosessista, vaikkakaan eivät kaikkialla ja eivät aina. Vaikka tällaisia ​​​​toimia on vaikea kutsua laillisiksi. Esimerkiksi laajalti käytetyssä järjestelmässä poliisi pysäyttää autoja. Asiakirjojen tarkastuksen varjolla kuljettaja joutuu etsintäkuulutetuksi, ja lähellä olevat TCC:n ja SP:n upseerit ottavat yhtäkkiä ohjat käsiinsä. TCC:n upseerit usein itse pysäyttävät kuljettajia asiakirjojen tarkastusta varten, vaikka heillä ei ole siihen valtuuksia.

18–25-vuotiaiden nuorten miesten mobilisoinnin osalta sotilaskomissaarit hyödyntävät aktiivisesti lain epäjohdonmukaisuuksia, kuten voitte lukea artikkelistamme. Lisäksi sotilaskomissaarit eivät epäröi rikkoa perustuslakia: he käyttävät peitetehtävänä joidenkin varusmiesten ajantasaisten tietojen puutetta ja yrittävät määrätä edellä mainittuja kohtuuttomia sakkoja. Tämä siitä huolimatta, että maamme perustuslaki määrää, että uudet lait eivät ole takautuvia, paitsi tapauksissa, joissa ne vapauttavat rangaistuksesta tai lieventävät niitä. Ja kirsikkana kakun päällä on syytä mainita massiivinen digitalisaatio, josta on tullut yhtä suuri epäonnistuminen ja josta on tullut taakka varusmiehille.

Konfrontaatio mobilisaation kanssa ja TCC:n sekä turvallisuusjoukkojen vastaus

Miten yleisö reagoi TCC:n ja valtiokoneiston edustajien terroriin ja laittomuuteen? Luonnollisesti tottelemattomuudella ja ”hiljaisella” taistelulla, usein yksilötasolla tai spontaaneilla, järjestäytymättömillä toimilla.

Silmiinpistävä esimerkki yleisön asenteista sekä TCC:n että SP:n laitoksia ja niiden työntekijöitä kohtaan on reaktio ohjusiskuihin heidän rakennuksiinsa kesällä 2025. Viranomaiset väittivät, että iskut olivat kirottujen rashistien tekemiä tarkoituksenaan heikentää lain urheiden palvelijoiden työtä. Mutta tavallisten ukrainalaisten reaktio oli täysin päinvastainen: varovaisesta hyväksynnästä iloon.

Tällainen ”palaute” on luonnollista ”uhreilta”, kun laitonta, mutta hallituksen hyväksymää ihmiskauppaa harjoittavia instituutioita murskataan palasiksi. Eikä kohteisiin kohdistuneiden iskujen koordinaattejakaan ole tyhjästä poimittu. Tämä on kuitenkin epävarma syy juhlintaan. Rakennusten tuhoaminen voi vain valikoivasti lamauttaa ”tappamiskoneiston”, mutta järjestelmä jatkaa toimintaansa. Tienristeyksien tarkastuspisteet eivät ole kadonneet, ja minibussit jatkavat kaupungin kaduilla ajamista etsien uusia uhreja.

Mutta hyökkäykset TCC:tä ja SP:tä vastaan ovat ulkoisia, ”vihamielisiä”. Entäpä kansan taistelu ”bussifikaation” suuntaan? Yksi sen muoto on yksilöiden asepalveluksen välttely byrokraattisen koneiston kautta – hyvä vanhanaikainen korruptio. Vallanpitäjät ovat huolissaan nykytilanteesta, sillä korruptio on haitallista koko kansakunnalle ja heikentää Jumalan valitseman valtiomme perustuksia! Mitä tavallisten ukrainalaisten pitäisi ajatella, jos hallitus ei salaile budjettivarojen kavallusta, länsimaisten kumppaneiden juoksuhautoja ja muita toimia?

Kuolema imperialistisen sodan lihamyllyssä voidaan välttää eri vaiheissa, ja ensimmäinen näistä on… TCC:n ja SP:n instituutiot yhdessä VLK:n kanssa! Näin ollen TCC:n työntekijät tarjoavat erilaisia ​​”palveluita”, aina palvelukseen kelpaamattomuuden väärästä väittämisestä vammaisuuden perusteella tapahtuvaan vapauttamiseen. Tällaisen ”palvelun” saamiseksi riittää mitätön 1 000 dollaria, mutta TCC:n säilyttämiseksi vahingoittumattomana tarvitaan peräti 30 000 ”ikivihreää presidenttiä”!

Tämä käytäntö luo kukoistavan liiketoiminnan, joka perustuu haluun välttää joutumasta tykinruoaksi. Haittapuolet alkavat heti alusta alkaen: kansalaiset, joiden on hankittava vaadittava vammaisstatus, estetään tästä mahdollisuudesta ”maksumuurin” vuoksi: joko maksa tai palvele Batkivštšynaa tasavertaisesti kaikkien muiden kanssa. Loppujen lopuksi ilman rahaa VLK:n aikana sinulla ”rehellisesti” ei ole yhtäkään vasta-aihetta palvelukselle. Ja tämä ratkaisu on epäluotettava: mobilisoitu henkilö unohdetaan vain yhdeksi päiväksi. Joten ainoa vaihtoehto on luottaa henkilökohtaiseen varovaisuuteen ja onneen.

Mitä niiden mobilisoitujen sotilaiden tulisi tehdä, jotka on katsottu soveltuviksi ja jotka ovat joutuneet demokratian etulinjaan taistelussa Putinin diktatuuria vastaan? On kolme vaihtoehtoa: lähteä rintamalta, saada määräys selustaan ​​(eli ei etulinjaan) tai joutua luotien ja sirpaleiden täyttämäksi, jolloin heistä tulee jälleen yksi nimetön sankari.

Mutta tässäkään eivät TCC:n keinottelijat istu toimettomana. Mobilisoiduille sotilaille on myönnetty antelias ”ratkaisu”: 8 000 dollarilla he voivat tarjota himoitun paikan selustassa , kaukana luodeista ja kranaattien räjähdyksistä! Ennennäkemätöntä humanismia, josta vannoutuneet vihollisemme idässä eivät koskaan unelmoineetkaan! Jos sinä, rakas ukrainalainen, et pystynyt lahjomaan ketään VLK:n aikana tai saamaan ”mukavaa” paikkaa selustassa, kenttäkomentaja tarjoaa sinulle pakotien: lennä minne haluat, vapaa kasakka, jätä vain palkkasi meille! Loppujen lopuksi yrityksen pyörittämiseen, erityisesti tällaiseen, liittyy aina riskejä. Joten päätös on: palkkasi vai henkesi! Länsimaisiin erikoisyksiköihin (SZCh) liittyneiden mobilisoitujen sotilaiden ahdinko on sanomattakin selvää.

Lain ulkopuolella karkuri kokee nopeasti kaiken elämän ”ilon”, jossa kaikki viralliset menettelyt on kielletty heiltä, ​​ja häntä vainoaa jatkuva pelko ”lainvalvontaviranomaisia”, ”oliiveja” ja ”mustia oliiveja” kohtaan. ”Paossa” olon vaikeuksista huolimatta valtava määrä Ukrainan asevoimien sotilaita tekee yhä useammin tämän päätöksen. Tästä on osoituksena 400 000 karkuritapausta SZCh:hen, joista tiedotusvälineissä raportoitiin jo kesällä 2025! Heidän määränsä olisi selvästi voinut kasvaa siitä lähtien.

Loppujen lopuksi Ukrainan kansa ja sotilaat, heidän näkyvimpinä edustajinaan, ovat köyhtyneet niin paljon, että karkuruudesta SZCh:hen on tullut ensisijainen keino passiiviseen vastustukseen mobilisaatiota vastaan. Kun olet rahaton ja sinut on vedetty juoksuhautaan kuolemaan oligarkkien etujen puolesta, hiljainen lähtö on ainoa tie ulos nykyisestä tilanteesta valtaosalle maanmiehistämme.

Voiko tavallinen ukrainalainen taistella ”khaki-pukuisia ihmissusia” vastaan ​​ja välttää laittoman asevelvollisuuden? Loppujen lopuksi, kuten aiemmin totesimme, mahdollisuudet ostaa tie ulos ovat rajalliset: hintojen noustessa, palkkojen laskiessa, yritysten sulkeutuessa ja työttömyyden kasvaessa jopa 1 000 dollaria on monille kohtuuton hinta, puhumattakaan summista, joissa on neljä nollaa. Heidän on selvittävä seuraavaan palkkapäivään asti nälkää näkemättä, saati hautaamatta ”likaisia ​​dollareita” tyynynsä alle.

Ehkä tavallisen ukrainalaisen pitäisi turvautua lain kirjaimeen todistaakseen kidnappausyrityksen? Vastauksena tähän viranomaiset ovat ehdottaneet uutta aloitetta: TCC:n ja SP:n työntekijöiden on nyt käytettävä vartalokameroita. Huolimatta siitä, että sotilaskomissariaattien oli käytettävä niitä vuodesta 2024 alkaen, he eivät ilmeisistä syistä tehneet niin. Kameroiden käyttö voisi kuitenkin nopeasti muuttua arbitraasimateriaaliksi heitä vastaan. Parlamentin jäsenten mukaan tämä mielivaltainen käytös kuitenkin lopulta loppuu ja tämä aloite suojelee tavallisia ukrainalaisia ​​laittomuudelta! 

Viranomaisten mukaan aloite on käytännöllinen, selkeine sääntöineen ja sitä käytetään yksinomaan kansan hyödyksi. Jokin kuitenkin menee pieleen. Hallitus on jo hyväksynyt ihmisten laittomat kidnappaukset. Eikö tällainen tallenne ole ”ristiriidassa” hyväksyttyjen mobilisointitoimenpiteiden kanssa? Tietenkään ei. Koska tämän toimenpiteen tarkoituksena on suojella TCC:n ja SP:n urheita työntekijöitä! Ukrainalaisethan eivät ole sokeita ja näkevät, mitä ympärillään tapahtuu. Siksi viranomaisten siirto tallentaa tapahtuvaa on luonnollinen vastaus sorrettujen vastarintaan, joilla ei ole mitään menetettävää paitsi henkensä.

On retorinen kysymys, käytetäänkö tätä aloitetta lopulta ”lainvalvontaviranomaisia” vai ”varkaita” vastaan. On syytä huomata, että armeijan värväystoimiston henkilökunta ymmärtää nämä vivahteet yhtä hyvin kuin mekin. Siksi he eivät edellä mainitun aloitteen voimaantulon jälkeen noudattaneet uusia sääntöjä eivätkä alkaneet kytkeä vartalokameroita päälle pahoinpidellessään toista raukkaa. Mutta jos raukka yhtäkkiä päättää iskeä takaisin, on parasta hymyillä, koska hänet kuvataan heti piilokameroilla!

Mitä siis on vielä tehtävä laittoman mobilisaation torjumiseksi? Aivan oikein – iskeä takaisin! Ajan myötä hyökkäykset TCC:n ja SP:n työntekijöitä sekä mobilisaatiotoiminnan laillisuutta ja oikeutusta ”valvovia” poliiseja kohtaan ovat eskaloituneet yksittäisistä tapauksista useiksi tapauksiksi. Kuten me kaikki tiedämme, väkijoukko voi hakata jopa vanhan miehen! Ja kuinka monta tällaista ”miesten sieppaajaa” ja hallinnon lakeijaa on verrattuna muuhun työväenluokkaan? Ehkä väkijoukko voi herättää yleistä tietoisuutta, auttaa herättämään heidän etunsa ja yhdessä lakaisemaan pölyt talosta?

Valitettavasti tällainen luokkaetujen tuntemus on vielä kaukainen muisto, mutta toivonkipinöitä on. Esimerkiksi Volynissa sattui todella pöyristyttävä välikohtaus: vastauksena kyläläisen liikekannallepanoyritykseen asukkaat estivät TCC:n ja SP:n työntekijöiden auton etenemisen, rikkoivat tuulilasin ja hakkasivat roistot. Ja Mykolaivin alueella ”miestensieppaajien” kimppuun hyökättiin mailoilla. Eivätkä nämä ole yksittäisiä esimerkkejä ”hallinnon koiria” vastaan ​​​​kohdistuneesta aggressiosta: Odessassa, lähellä 7. kilometrin toria, puhkesi joukkotappelu.

”Hyökkääjät” eivät ainoastaan ​​estäneet rohkeita sotilaskomissaareja suorittamasta työtään markkina-alueella, vaan he myös murskasivat ja kaatoivat heidän pakettiautonsa. Sotilaskomissaarin työntekijät itse kärsivät yhtä paljon: he onnistuivat pakenemaan raivostuneita siviilejä vain pakenemalla poliisin suojissa.

Joskus, jopa jouduttuaan sotilaskomissaarin vankilaan, jotkut mobilisoidut sotilaat eivät antaudu ja yrittävät järjestää vastarintaa vangitsijoitaan vastaan. Tässä suhteessa eräs Zaporižžjassa tapahtunut vastarinnan episodi, josta kirjoitimme Telegram-kanavallamme, on kuvaava: mobilisoidut miehet barrikadoivat itsensä kellariin ja käyttäen ainoaa jäljellä olevaa puhelintaan alkoivat huutaa apua. On kuitenkin ymmärrettävä, että tämä esimerkki on hyvin suhteellinen, koska se riippuu tilanteesta.

On syytä muistaa tapaus Lokomotiv-stadionilla Vinnytsiassa, jossa tapahtui käsittämätön: Sotilaskomissariaatin henkilökunta päätti, että olisi hyvä ajatus kuljettaa mobilisoidut mielenosoittajat paikalliselle stadionille, josta he aikoivat lähettää heidät taistelemaan miljardöörien omaisuuksista. Yleisön viha kuitenkin kiehui yli.

Väkijoukko ryntäsi stadionin alueelle vapauttaakseen vangit ja antaakseen TCC:n henkilökunnalle ja poliisille kovan vastuksen! Tällainen tottelemattomuus ei voinut jäädä huomaamatta: yksitoista turvallisuusjoukkojen ryhmää saapui pidättämään heidät. Jälkimmäiset alkoivat nopeasti alistaa mielenosoittajia saatuaan käskyn vastata mellakkaan ankarasti. Poliisi käytti kaasua ja muita varusteita mielenosoittajien pidättämiseen. Ainakin viisi 21–33-vuotiasta henkilöä pidätettiin. Mobilisoituneet mielenosoittajat saatettiin ulos takasisäänkäynnistä stadionin pääporttien valtauksen aikana tarkoituksena pitää heitä edelleen ”vankeina”.

Valitettavasti tilanne jäi useimpien kansainvälisten ja ukrainalaisten tiedotusvälineiden huomiotta, minkä seurauksena tarina vaiettiin. Mielenosoittajien myöhempi kohtalo on edelleen suurelta osin tuntematon. Yleinen suuntaus viittaa siihen, että heillä ei ollut onnellista loppua. Viranomaisten vastattua ankarasti protestiin mielenosoittajien vapauttamisesta ei puhuttu, vaan heidät vietiin pian lähimpään TCC:n toimistoon jatkotoimia varten.

Tarkoittaako tämä, että kaikki oli turhaa ja että vastarinta on turhaa? Ei ollenkaan, mutta on tärkeää ymmärtää, että spontaanit teot ovat harvoin todella positiivisia, ja niiden onnistuminen on tilannesidonnaista. Siksi pelkästään niihin luottaminen olisi naiivia. Tosiasia on, että jos väkijoukko kerran onnistui torjumaan TCC:n ja sitten nämä ihmiset yksinkertaisesti jatkoivat elämäänsä sen sijaan, että olisivat järjestäneet systemaattisen vastarinnan, niin ennemmin tai myöhemmin samanlainen tapaus tapahtuu uudelleen, jossa he ovat todennäköisesti vähemmän onnekkaita.

TCC:n ja SP:n sotilaskomissaarit eivät ole vain kourallinen tyranneja, jotka tekevät julmuuksia julmuutensa vuoksi. Päinvastoin, julmuutta ja väkivaltaa viljelevät heissä järjestelmällisesti heidän omat esimiehensä. Loppujen lopuksi, jos TCC:n upseeri ei nappaa muutamaa ”Mikolia” suojellakseen pääomaansa, kuka vaarantaa henkensä suojellakseen yksityisomaisuuttaan entisten venäläisten kumppaniensa vaatimuksilta? ”Rangaistuksen” kokeneet ”miestenkaappaajat” ja heidän yläpuolellaan seisovat oligarkit tutkivat tappioita ”kouluttaakseen” paremmin hallinnon koiria, jotka kiristävät jatkuvasti ruuveja ja pystyttävät yhä enemmän muureja Ukrainan porvariston ja Ukrainan proletariaatin välille, proletariaatin itsensä ja proletariaatin itsensä välille.

Kuten tiedämme koulufysiikasta, jokainen teko aiheuttaa reaktion. Ei ole yllättävää, että väestön kasvava vastustus mobilisaatiota vastaan ​​herätti välittömän reaktion. Yllättäen ensimmäisten joukossa, jotka puolustivat mobilisaatiotapahtumien mainetta, olivat ”riippumattomat” toimittajat, jotka kiirehtivät selittämään asiasta tietämättömälle väestölle, että mobilisaation kielteinen kuva johtui venäläisestä IPSO:sta tai yleisesti tekoälyn tuottamista videoista. Vihollisnarratiivien levittämisen välttämiseksi olisi suositeltavaa tarkkailla kieltään ja poistaa sanastostaan ​​​​vastoinkäyvät termit, kuten ”bussifikaatio”.

Vaikka jotkut kansalaiset ovat kuuroja huolestuneiden toimittajien vetoomuksille, Ukrainan asevoimien maavoimat muistuttavat heitä nopeasti rikosoikeudellisesta vastuusta vastenmielisistä lausunnoista. Joten sanotaan ”kiitos” toimittajille heidän aktiivisesta asemastaan ​​​​massojen valistamisessa ja halustaan ​​​​suojella valtiota. Ilmeisesti isänmaa itse arvosti tätä panosta ja kiirehti palkitsemaan tiettyjä tämän ammatin edustajia lisämahdollisuuksilla palvella sitä. Tällaisia ​​​​mahdollisuuksia myönnetään kuitenkin myös niille sananvalvojille, joita valtio ”kiittää” heidän korruptiotutkimuksistaan.

Niille, jotka eivät usko tabloideja, viranomaisilla on viralliset tilastot, jotka ”vahvistavat” mobilisaation aikana tehtyjen rikkomusten poikkeuksellisen alhaisen määrän. Ja jos jokin menee pieleen, se on kokonaan väestön omaa syytä. Onneksi rajavartijat, erityisesti länsirajalla palvelevat, pitävät mobilisaatiota yllä. Tätä varten he jatkuvan modernisoinnin lisäksi määräävät palvelukseensa korkeasti koulutettua henkilöstöä , kuten drone-tiedusteluasiantuntijoita. Loppujen lopuksi ”varastajien” riveistä tulevat sabotöörit ovat olleet viime aikoina niin voimakkaassa nousussa, että heidän hillitsemisekseen on jopa laadittu erityislainsäädäntöä. Erityisen levottomille yksilöille rohkeat rajavartijat ovat valmiita uhraamaan luodin.

Maan sisällä asevelvollisten olosuhteet eivät ole juurikaan erilaiset kuin rajavyöhykkeellä. Heidän omat viranomaisensa ovat valmiita jatkamaan sekä perinteisten ”pakkaamisen” ja ”bussifikaation” menetelmien käyttöä että innovatiivisempia toimia, jotka ovat yleistyneet viime aikoina. Sotilaskomissaarit menettävät yhä enemmän rohkeutensa, ja heidän kätensä kurottavat aseisiin, varsinkin jos tottelemattomuutta esiintyy ryhmän keskuudessa tai jos työvoimaa on mobilisoitava. Joskus asiakirjojen tarkastuksen aikana joku voi yllättäen hypätä sillalta, kuolettavasti.

Palataanpa myös Harkovan pyöräilijän tapaukseen: tämän vuoden helmikuussa sotilasunivormuun pukeutunut mies pysäytti pyöräilijän jalkakäytävällä ja työnsi hänet maahan. Myöhemmin paikalle saapui tukiauto, Volkswagen Transporter T5, malli, jota käytetään yleisesti ”miesten sieppaajien” keskuudessa. Noussut pyöräilijä alkoi protestoida armeijan värväystoimiston henkilökunnan toimia vastaan, minkä jälkeen he painivat hänet maahan.

Valtion tutkintavirasto on käynnistänyt tutkinnan näistä kahdesta tapauksesta. Ei ole epäilystäkään siitä, että lainvalvontaviranomaiset ja maailman inhimillisin tuomioistuin pääsevät oikeudenmukaiseen päätökseen ja rankaisevat kaikkia vastuussa olevia. 

Tilastot kuitenkin osoittavat itsepintaisesti, että oikeus on TCC:n henkilöstön puolella; jos ei, tapaukset alkavat pysähtyä. Yleensä poliisi ei ainoastaan ​​epäonnistu kidnappausten estämisessä, vaan myös avustaa TCC:n henkilöstöä heidän pyrkimyksissään tai omaksuu ”suoran” lähestymistavan yrittäen pysyä poissa kahakasta, varsinkin kun tilanne kuumenee. On usein tapauksia, joissa poliisit toimittavat varusmiehiä TCC:hen itse vastaten kutsuihin täysin muista syistä, kuten liikenneonnettomuuksista tai epäillystä päihteiden väärinkäytöstä. Joskus univormupukuisia henkilöitä (sekä poliiseja että armeijaa) avustavat jotkut  ”huolestuneet kansalaiset” ”kannibalismin” areenoilla .

Vaikka joissakin tapauksissa on mahdollista saada syyllinen tuomio henkilöille, jotka ovat ylittäneet toimivaltansa, tämä ei pelasta henkilöä ”bussifikaatiolta”, vaikka se olisi laitonta, koska käy ilmi, että mobilisaatio on yksisuuntainen lippu. Laittomuuden tunnustaminen ei vapauta palveluksesta tai rintamasta.

Esimerkiksi helmikuussa 2025 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, jonka päätöksen myös hovioikeus vahvisti, totesi että piirikunnan sotilaskomissariaateilla ei ollut oikeutta kutsua henkilöä palvelukseen mobilisaation aikana. Oikeus totesi myös, että kantaja olisi pitänyt erottaa palveluksesta, mikä molempien tuomioistuinten mielestä on laillinen toimenpide uhrin loukattujen oikeuksien palauttamiseksi. Korkein oikeus kuitenkin puuttui tähän asiaan ja totesi aiemmista päätöksistään poiketen, että asevelvollisuuden suorittaminen mobilisaation aikana on peruuttamatonta. Näin ollen, vaikka henkilö olisi lähetetty palvelukseen ”laittomasti”, se ei tarkoita, että häntä olisi mahdollista palauttaa siviilielämään.

Korkeimman oikeuden kanta ei tietenkään estä meitä etsimästä keinoja peruuttamattoman tilanteen kumoamiseksi tapauksissa, joissa viranomaiset välittävät mobilisoidusta henkilöstä. Loppujen lopuksi 5. hovioikeuden lausunnon mukaan korkeimman oikeuden päätös ei automaattisesti koske kaikkia käsiteltävinä olevia tapauksia! Ja jos tapauksella on omat ”erityispiirteensä” ja ”yksilölliset olosuhteensa”, henkilö voidaan kutsua takaisin palveluksesta missä ja milloin tahansa.

Muuten, viranomaiset välittävät myös kaikista edellä mainituista turvallisuuspalvelun työntekijöistä, joten heidän uskollisesta palveluksestaan ​​– tai sen puutteesta tarvittaessa – Kermanytšit ovat valmiita antamaan avokätisesti muutaman kirsikan turvallisuuskoneiston kakkuun. Esimerkiksi lisäämällä rahapalkkioita ”kaupunkisafareista” ja laajentamalla vastavakoilun uskollisen henkilökunnan määrää.

Miten sudet itse kohtelevat karitsoja? Eikö sotilaskomissaareilla ole sydäntä estää heitä järjestämästä raakoja rikoksia, jotka ovat vaivanneet ja vaivaavat edelleen miljoonia kansalaisiamme? Vastataksemme näihin kysymyksiin tarkastellaan muutamia kuvaavia mobilisaatioesimerkkejä.

Esimerkiksi Poltavassa kolme poliisia pidätti miestä, kun nuori nainen huusi ja yritti paeta yhden poliisin kynsistä. Iäkäs mies, joka osoittautui ambulanssilääkäriksi, lähestyi heitä. Rohkea mies alkoi ajaa teloittajia pois pidätetyn luota kiroillen heille. Nähdessään sanojensa olevan tehottomia, hän yritti työntää poliisin pois. Upseeri epäröi hetken, veti sitten esiin pippurisumutteen ja suihkutti sitä lääkäriä kohti samalla loukaten tätä.

Mielestämme tämä tapaus heijastaa osuvasti sitä, miten hallinnon palvelijat suhtautuvat inhimilliseen kärsimykseen, ja vastaa kysymykseen siitä, häpeävätkö useimmat heistä tekojaan. Samaan aikaan on mahdotonta olla huomaamatta lääkärin rohkeutta, joka uhmasi poliisia ja yritti auttaa. Monet kuitenkin huomauttavat aivan oikein, että jos lääkäri olisi ollut asevelvollisuudeksi kelvollinen mies, hän olisi kärsinyt saman kohtalon kuin mies, jonka hän aikoi pelastaa.

Ehkä sotilaskomissariaatit kohtelevat ”bussifikaatioon” joutuneita miehiä paremmin TCC:n osastoilla? Ehkä laittomuus loppuu vasta tulevien sotilaiden ”kaappauksen” aikana? Vastataksemme näihin kysymyksiin siirrytään Poltavasta Ternopiliin.

Yksi harvoista dokumentoiduista varusmiesten kidutusta ja pahoinpitelyä koskevista tapauksista tapahtui Ternopilin TCC:ssä . Lokakuun 6. päivänä 2023 kaksi upseeria – sotilas ja turvallisuusyksikön komentaja – haavoitti kahta varusmiestä. Kuten valtion tutkintatoimisto myöhemmin havaitsi, miehet ”koulutettiin uudelleen” pahoinpitelyn avulla sen jälkeen, kun he univormupukuisten kiduttajien mukaan yrittivät tainnuttaa päivystävän upseerin ja ottaa hänen aseensa kulkiessaan VLK:n läpi. Oikeus tuomitsi yksityissoturin laittomasta vapaudenriistosta, kidutuksesta ja tahallisesta lievästä pahoinpitelystä, kun taas vanhempaa upseeria syytettiin kidutuksesta ja lievästä pahoinpitelystä. ”Maailman inhimillisin tuomioistuin” määräsi molemmille turvatoimenpiteenä yön yli kestävän kotiarestin ja virastaan ​​erottamisen. Kommentti on tarpeeton.

On selvää, että TCC:n ja muiden hallitusta tukevien voimien lisääntynyt aggressiivisuus on ensinnäkin reaktio väestön kasvavaan vastustukseen mobilisaatiota kohtaan ja toiseksi pelkoa heidän turvallisuutensa puolesta, sillä jotkut sudet ovat joskus vaarassa joutua entisten karitsojen saaliiksi. Kuten näemme, tämä tosiasia ei ole jäänyt huomaamatta vallanpitäjiltä ja heidän takanaan olevilta oligarkeilta. Loppujen lopuksi yritykset kohdata poliisi ja TCC:n virkamiehet suoraan ilman heidän takanaan olevaa organisaatiota tai varsinkaan yksin toimimalla vain avaavat heidän työntekijöidensä kädet ja vahingoittavat myös ”mieskaappaajien” uhreja tutkinnan aikana.

Mitä uupuneelle Ukrainan kansalle jää tehtäväksi, jota toisaalta kiusaavat venäläiset hyökkääjät ja toisaalta univormuihin pukeutuneet kannibaalit ja oman kansallisen eliitin rikkaat lapset? Ainoa asia, johon voimme tässä tapauksessa vastata, on organisaatio, joka perustuu täysin erilaisiin periaatteisiin kuin ne, jotka ohjaavat molempien osapuolten sortajia. Loppujen lopuksi molemmat osapuolet, erilaisista lipuistaan ​​huolimatta, tavoittelevat samoja tavoitteita: voitonjanoa, pääoman kasautumista ja supervoittoja. He eivät pysähdy mihinkään saavuttaakseen tämän. He eivät edes ajattele, onko sota kaikkien ihmisuhrien arvoinen, jos se tuo heille ”300 % voittoa” vai käydäänkö sitä heidän omaisuutensa suojelemiseksi.

Ukrainan porvaristo on selvästi valmis taistelemaan viimeiseen ukrainalaiseen asti, koska heille tämä sota on ”eksistentiaalinen” ja mobilisaatio on keino säilyttää olemassa oleva järjestelmä. Käy ilmi, että nykytilanne ei ole pelkästään joidenkin sisäisten tai ulkoisten prosessien seurausta, eikä todellakaan johdu pelkästään ”paikallisista ylilyönneistä”. Mobilisaatio on olemassa olevan järjestelmän ydin, jossa ihmishenget ja terveys joko muutetaan rahaksi tai heitetään tuon rahan puolustamiseen.

Kannatamme pienten kahakoiden välttämistä, jotka eivät käytännössä tuo mitään globaalia hyötyä ja ovat haitallisia, ja erityisesti kannibalistisen todellisuuden hyväksymättömyyttä. Vaadimme organisoitumista valtion mielivaltaisten toimien tehokkaaksi vastustamiseksi. Vain organisoitu vastarinta on todella tehokasta ja hyödyttää sekä Ukrainan kansaa kokonaisuudessaan että jokaista mobilisoitua sotilasta erikseen. Meidän on organisoitava sen periaatteen mukaisesti, joka todella yhdistää meidät kaikki: kohteena olevat varusmiehet, heidän perheensä ja heidän vaimonsa, jotka yrittävät oikeudenmukaisin tai epärehellisin keinoin saada aviomiehensä takaisin ”kannibaaleilta”. Loppujen lopuksi emme ole vain kirjava joukko; me olemme Ukrainan kansa!

Organisaation, joka kykenee vastustamaan olemassa olevaa kannibalistista järjestelmää uudella, suuntautuu työväen etuihin ja auttaa meitä puolustamaan oikeuksiamme ja taistelemaan yhteisten etujemme puolesta, on oltava työväenluokan järjestö. Jos Ukrainan kansa todella haluaa suojella itseään TCC:n ja SP:n väkivallalta sekä valtiolta ja tämän ”instituution” takana olevilta oligarkeilta, ainoa looginen askel sotilaskomissaareja vastustaville on liittyä tällaiseen työväenjärjestöön!

Suhtautuminen mobilisoituun henkilöstöön

Isänmaa on siis kutsunut sinua, olet vastannut kutsuun vapaaehtoisesti tai tahtomattasi, asiakirjasi on tarkastettu ja hyväksytty, ja sotilaslääketieteellinen toimikunta on todennut, että olet hyvässä terveydentilassa tai vain paperilla – sillä ei ole väliä. Tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole esteitä velvollisuutesi täyttämiselle.

Jos et ole vielä armeijassa, se ei ole ongelma: sinut viedään koulutuskeskukseen, jossa opit aseiden käsittelyä, tiimityötä ja taistelutaitoja, jotta vältyt hämmentymiseltä ja paniikilta. Sodankäynnin taitoa oppiessasi kohtaat monia koulutuskeskusten olosuhteisiin liittyviä esteitä, mutta juuri sitä varten soturi on olemassa – niiden voittamiseksi. Saatat myös joutua hieman lisäämään miesvoimaasi. Kuten sanonta kuuluu: ”Luota Jumalaan, mutta älä ole laiska.”

Sota on vaikea asia, täynnä tragediaa, tuskaa ja vaikeuksia. Vihollinen on vaarallinen ja ovela. Se tulee olemaan vaikeaa, koska pahaa ei ole niin helppo pysäyttää – se vaatii suurta rohkeutta ja sinnikkyyttä. Sinä ja toverisi – rinta rinnan. ”Luotettava” selusta ja korkeista viroista hyötyvä ”viisas” komento yhdistyvät kaikki yhden päämäärän taakse: murskatakseen barbaarilauman pahuuden, joka hyökkää vapautta ja itsenäisyyttä vastaan.

Jos siirrymme pois ironisesta ja sarkastisesta sävystä, voimme havaita tavallisen sotilaan tilanteen heikkenevän, kun hän on joutunut taisteluun paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Tämä vihollinen on äärimmäisen kyyninen, jolla on kannibalistisia tapoja, jopa silloin, kun sama tavallinen sotilas, joka näyttäisi olevan tarkoitus säästää, seisoo hänen ja ulkoisen hyökkääjän välissä. Tähänkin he löytävät kuitenkin vastauksen: vihollisen IPSO:ta ei ole lakkautettu. Käy ilmi, että kaikki kokemamme vaikeudet ovat omaa epäonneamme, ja meidän on selvittävä niistä.

Sota ja mobilisaatio osoittavat koko yhteiskunnalle: kun ilmenee katastrofi tai ongelma, joka vaikuttaa kaikkiin, käy selväksi, että tässä historiallisessa vaiheessa ja näissä olosuhteissa yhteiskunnallamme ei ole kokemusta eikä käytäntöä taistella sitä vastaan ​​yhdessä. Paikalliset liikkeet ja protestit hiipuvat spontaanisuutensa ja pienen lukumääränsä vuoksi. Riistettyjen luokan sisäinen brutaali asenne kuitenkin jatkuu, ja lisäksi paine riistävien luokan taholta kasvaa. Lisäksi sodan aikana yhtenäisyyden ja keskinäisen avunannon ohella havaitaan päinvastaista.

On olemassa runsaasti todisteita seuraavasta: luokkayhteiskunnassa, samoissa olosuhteissa, ihmiset voivat käyttäytyä ”suden tavoin” toisiaan kohtaan. Tämä tehdään heidän oman tilanteensa parantamiseksi tai lieventämiseksi uhraamalla muiden terveys ja henki. Hieman myöhemmin heistä itsestään tulee käytetty resurssi, joka uhrataan porvariston etujen vuoksi – ”Sinä kuolet tänään, minä kuolen huomenna.”

TCC:n työntekijä tai kouluttaja, joka pieksee niitä köyhiä sieluja, jotka kieltäytyvät lähtemästä vapaaehtoisesti rintamalle, ymmärtää hyvin, että jos he eivät saa jotakuta kiinni määräajassa, eivät täytä kiintiötä, heidät itse lähetetään rintamalle hänen tilalleen. Tätä ei voida sallia. Komentaja, joka täyttää taskujaan kiristämällä rahaa alaisiltaan, uskoo, että kerättyään tietyn kriittisen summan hän itse teleporttautuu turvalliseen paikkaan tai että tämän päivän vaikeudet saattavat kohdata jotakuta muuta, mutta eivät häntä.

Tällaiset ilmiöt ovat myös kokemusperäisiä. Sen sijaan, että jotkut nousisivat ulkoista vihollista vastaan ​​luokkatovereidensa rinnalla, jotkut ovat valmiita hukuttamaan toisia vain selviytyäkseen hetken pidempään, anelemalla armoa ”isänniltään” tai ostamalla itsensä ”veriverona” saaduilla rahoilla. Tällainen käytös on yksi ilkeimmistä ilmenemismuodoista. Kun ihminen ymmärtää, että luokkataistelu ei ole helppoa ja että oman kohtalonsa herraksi tuleminen vaatii huomattavia ponnisteluja, hän valitsee luokkapetoksen tien ja muuttuu ”Juudas-vuoheksi”. Valtio kannustaa tällaisiin tekoihin rankaisematta kansalaisia ​​​​tuskin lainkaan näistä rikoksista. Loppujen lopuksi valtio on työkalu hallitsevan luokan käsissä, ja se hyötyy tästä tilanteesta.

Tästä on mahdotonta paeta (tai se tapahtuu hyvin kalliisti). Ystävälliset demokraattiset maat vahvistavat ystävällisyytensä toiminnallaan . Edes pako ei takaa, että kaikki paha jää taakse. Edellä kuvatut mobilisaatiokokemukset ja vastarinnan versot osoittavat, että kaikki tapahtuva on prosessi, jossa Ukrainan yhteiskunta joutuu kosketuksiin luokkavihan kanssa akuutissa muodossa. Tämän yhteydenpidon puitteissa kehitetään ymmärrystä siitä, kuinka kansamme voi saavuttaa subjektiivisuuden, tunnistaen itsensä luokkana, joka jonain päivänä mobilisoituu omaa vapautumistaan ​​varten eikä kapitalistien ja kapitalistien välistä sotaa kapitalistien etujen puolesta.

Populismi yhteiskunnallisen jännitteen lieventämiseksi

Ruoska ei ole ainoa asia, jota viranomaiset voivat tarjota tavallisille ukrainalaisille. Loppujen lopuksi painostusta käytettäessä on tärkeää olla liioittelematta, ettei väkijoukko kapinoi ja laita herraa hankoon. Tarjotulla porkkanalla oli kuitenkin porvarillinen maku – hyödytön ja armoton.

Lievittääkseen yhteiskuntaan kohdistuvaa painetta ”bussifikaation siirtymisen” ja ”mobilisaation” muodossa Kermanytši tarjosi sopimuspalvelua – ei kenelle tahansa, vaan nuorille ja oma-aloitteisille ihmisille: sopimuksen 18–24-vuotiaille nuorille. Loppujen lopuksi hintojen noustessa, elintason laskiessa ja työpaikkojen menetysten vähentyessä nuoret eivät kieltäytyisi vaarantamasta henkeään jopa miljoonan hryvnian puolesta!

Vastaava asetus hyväksyttiin vuoden 2025 alussa, ja hallitusta tukevat uutislähteet julkaisivat sen houkutellakseen mahdollisimman monta nuorta. Mutta jokin meni pieleen: huhtikuuhun mennessä innostus oli laantunut, sillä alle 500 ihmistä oli siihen mennessä allekirjoittanut ”miljoonan hryvnian sopimukset”. On yllättävää, kuinka harvat olivat valmiita antamaan henkensä kansakunnan ja sen miljardöörien puolesta, edes tuollaiseen hintaan.

Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että väestö, joka oli tottunut jatkuviin yrityksiin ”ryöstää heidät”, epäili, että jokin oli vialla, ja ymmärsi, että miljoonat hryvniat olisivat olemassa vain paperilla. Loppujen lopuksi paperityön lisäksi, joka voi vaikeuttaa himoitun summan saamista, ihmiset ovat hyvin tietoisia edellä mainituista armeijan sisäisistä kiristyksistä. Tilanne ”nuorten sopimusten” kanssa on täsmälleen sama kuin muissakin asepalveluksen tapauksissa; lisäksi on pelko oman henkensä ja tulevaisuutensa puolesta.

Seuraava askel, ”pillerien makeuttaminen” sodan, köyhyyden ja äänioikeuden puutteen kyllästämälle väestölle, oli asetus, joka salli alle 22-vuotiaiden nuorten matkustaa ulkomaille. Tavoite, vaikka se näennäisesti hyvä – nuoremman sukupolven hengen pelastaminen – on ristiriidassa kaikkien aiempien vaiheiden kanssa. Tässä on selvästi juju.

Tämän aloitteen juju on se, että Ukrainaan jäävät jatkavat köyhyyden uhraamista. Lähtö ja asettuminen ulkomaille vaatii huomattavia resursseja, puhumattakaan tarpeesta löytää työtä uudesta paikasta. Tämä tarkoittaa, että useimmat niistä, jotka onnistuvat pakenemaan, joutuvat ansaitsemaan kurjan elämän kilpaillen työpaikoista sekä paikallisen väestön että muiden ”toverikärsijöiden” kanssa. Mitättömien ”voittojen” jälkeen seurasi ”petos”: pakollinen sotilaskoulutus (jäljempänä BMRT) otettiin käyttöön opiskelijoille 1. syyskuuta 2025 alkaen , lähes samalla tavalla kuin ”bussifikaation” aikana mobilisoiduille. Voit lukea lisää BMRT:stä artikkelistamme.

Tämän päätöksen perusteluna on tarve vahvistaa maanpuolustusta. Miksi pidättää yksinkertainen ohikulkija kadulla, kun opiskelijoille voi heti opettaa kaiken ja sitten lähettää heidät minne heidän täytyy mennä?

Johtopäätökset

Kuten sanonta kuuluu, ”petoksen ja voiton” pyörä pyörii – pääoma saa rapaa päälleen, mutta peruskysymykset jäävät vaille vastausta. Mitä tavallisen proletaarin pitäisi tehdä, kun sodista saa vain köyhyyttä ja kurjuutta? Mitä koululaisten ja opiskelijoiden pitäisi tehdä, esimiestensä etukäteen valitsemina iskusotilaiksi? Onko tunnelin päässä valoa? Onko olemassa toista elämää ilman sotia ja köyhyyttä, jossa työtätekevää ihmistä kunnioitetaan?

Tie siihen on hankala, vaikka ihmiskunnan valtaosa on siitä kiinnostunut. On niitä, jotka ovat jakaneet meitä, eivätkä he salaa sitä. Joka päivä vihaa lietsotaan ja luokkaristiriidat peitetään televisioruuduilla. Toistetaan: yksilöt ovat voimattomia järjestelmää vastaan, mutta järjestäytynyt työväenluokka on juuri se luokka, joka luo kaikki meitä ympäröivät hyödyt: teistä ja ruoasta pommeihin, joita naapurimaiden työläiset pudottavat työtovereilleen Ukrainassa.

Vain järjestäytynyt työväenluokka voi vetää kansansa pois kuilusta, johon hallitseva luokka niin voimakkaasti meitä johdattaa! Liity klubeihimme, opiskele teoriaa ja liity taisteluun! Rakennetaan yhdessä uusi sivilisaatio!

Rauhaa teille, toverit!