84-vuotias Ljudmila Vasiljeva sai sakkorangaistuksen, koska hän järjesti yhden naisen sotaa vastustaneen mielenosoituksen Pietarissa.
Pietarilainen oikeusistuin tuomitsi 84-vuotiaan venäläisnaisen Ljudmila Vasiljevan 10 000 ruplan sakkorangaistukseen sodan vastustamisesta, kertoo The Moscow Times -lehti.
Vasiljevan rikos oli yhden naisen mielenosoituksen järjestäminen viime helmikuussa Pietarissa. Mielenosoituksessa vastustettiin Venäjän sotaa Ukrainassa.
Vasiljeva seisoi historiallisen Gostinyi Dvor -ostoskeskuksen edustalla ja piti kylttiä, jossa luki: ”Ihmiset, lopetetaan sota! Olemme vastuussa siitä, että maapallolla on rauha. Rakkaudella Ljudmila Vasiljeva, Leningradin piirityksen lapsi.”
Poliisin painostuksesta huolimatta Vasiljeva jatkoi mielenosoitustaan tunnin ajan ilman, että häntä pidätettiin. Hän sanoi, että ainakin viisi poliisia yritti saada hänet lopettamaan.
The Moscow Timesin mukaan perjantain oikeusistuntoon häntä saapui tukemaan noin 50 ihmistä, mutta vain kaksi päästettiin sisälle oikeussaliin.
Vasiljeva oli Leningradin piirityksen aikaan pikkulapsi.
Piiritys oli natsi-Saksan sotilaallinen operaatio, jolla Leningrad eli nykyinen Pietari eristettiin muusta Neuvostoliitosta loppuvuonna 1941. Suomen valtion tukeman piirityksen lähes 900 päivän aikana kuoli noin 1,5 miljoonaa siviiliä ja sotilasta.
Tänään, kansainvälisenä aseistakieltäytyjien päivänä, aseistakieltäytyjät Venäjältä ja Ukrainasta vaativat Euroopan maita myöntämään turvapaikan niille, jotka kieltäytyvät taistelemasta Ukrainan sodassa.
Henkilökohtaisesta riskistä huolimatta venäläinen aseistakieltäytyjä on tuominnut Venäjällä käynnissä olevan sodanvastustajien vainon ja vaatinut tulevaisuutta, joka perustuu rauhanomaiseen vuoropuheluun militarismin ja sorron sijaan, brittiläinen rauhanjärjestö Peace Pledge Union kirjoittaa.
Paettuaan Venäjältä pakollisesta asepalveluksesta lomalla aseistakieltäytyjä – jonka henkilöllisyys on turvallisuussyistä salattu – asuu nyt Georgiassa, joka on yksi harvoista paikoista, joista Venäjän kansalaiset voivat hakea turvaa valtion sorrolta.
Tänään julkaistussa julkisessa lausunnossa hän kehotti Euroopan hallituksia toimimaan ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen mukaisesti:
– Euroopan maiden on pidettävä kiinni sitoutumisestaan ihmisoikeuksiin myöntämällä turvapaikka aseistakieltäytyjille, jotka kieltäytyvät osallistumasta epäoikeudenmukaiseen sotaan, Venäjän veriseen hyökkäykseen Ukrainaan. Väkivaltaa vastustavien suojeleminen on moraalinen ja oikeudellinen velvollisuus, joka heijastaa demokratian ja rauhan ydinarvoja.
Hänen viestinsä on yksi monista, joita kuullaan maailmanlaajuisesti tänään niiltä, jotka kieltäytyvät taistelemasta ja tappamasta armeijassa. Kansainvälisen aseistakieltäytyjien päivän tapahtumia järjestetään tänään ympäri maailmaa.
Ukrainalainen sotaa vastustava henkilö, joka on myös onnistunut lähtemään maastaan asevelvollisuuden sijaan, on puhunut aseistakieltäytyjien oikeuksien puolesta:
– On oltava ihmisiä, jotka kannattavat rauhaa. On paljon ihmisiä, jotka kannattavat sotaa ja puolustavat aseiden tarvetta. Mutta on oltava ihmisiä, jotka pyrkivät käymään keskusteluja ja vuoropuhelua jopa sodan päättymisen jälkeisenä päivänä… On selvää, kuinka tuhoisaa yhteiskunnalle on joutua pakotetuksi asepalvelukseen.
Sekä Venäjällä että Ukrainassa aseistakieltäytyjiä on vangittu sodan vastustamisesta. Venäläisiä aseistakieltäytyjiä uhkaa jopa kymmenen vuoden vankeusrangaistus, ja suuria määriä on tiettävästi pidätetty ilman oikeudenkäyntiä, ja heitä on uhannut kidutus ja teloitus.
Kymmenet venäläissotilaat aloittivat kapinan, kun heiltä evättiin sairaanhoito sotilastukikohdassa, jonne heidät oli suljettu yritettyään karata yksiköistään.
Perjantai-iltana 18. huhtikuuta Etelä-Venäjän Krasnodarin tukikohdan erityiselle vartioidulle alueelle internoidut sotilaskarkurit pääsivät turva-aidan läpi ja murtautuivat armeijan komentajan toimistoon.
Noin sadasta sotilasta vain seitsemän onnistui pakenemaan. Neljä jäi myöhemmin kiinni, kun taas kolme on edelleen vapaana, kertoi Telegram-kanava Baza, jolla on väitetysti yhteyksiä Venäjän turvallisuuspalveluihin.
Pakolaiset olivat aseettomia, eikä kukaan loukkaantunut tapahtuman aikana, se lisäsi.
Poliisi sulki armeijan kasarmiin johtavan tien ja suoritti etsintöjä lähellä olevissa ajoneuvoissa, Novaja Gazeta Europe kertoi.
Kahta sotilasta edustava asianajaja, joka pyysi esiintyä anonyymisti, kertoi Telegram-uutiskanavalle Astralle, että tapaus tapahtui sen jälkeen, kun useat sotilaat lahjoivat komentajiaan päästämään heidät väliaikaisesti pois tukikohdasta.
Sotilaita on pidetty pidätyskeskuksessa yli kuusi kuukautta, eivätkä he ole saaneet lääketieteellistä hoitoa, asianajaja sanoi.
Venäläinen valtion uutiskanava RT raportoi vain, että poliisi ”tarkistaa tietoja”. Sodanvastaiset aktivistit sanovat, että turvallisuusviranomaiset määräsivät paikalliset Telegram-kanavat välttämään tapauksen käsittelyä.
Pidätettyjen sotilaiden perheet mainitsivat kapinan pääsyyksi huonot elinolosuhteet. Astra-kanavalle jaettujen todistusten mukaan sotilaat on pakotettu asumaan teltoissa leirin komentajan rakennuksen ulkopuolella jopa talvikuukausina.
– Mieheni pahoinpideltiin niin pahasti kolme viikkoa sitten, että hän oli täysin mustelmilla, eräs nainen sanoi. Hän lisäsi, että tutkinnan vaatimisesta huolimatta mitään ei aloitettu.
Hänen miehensä oli toipumassa kotona kahdeksasta aivotärähdyksestä ennen kuin hänet pidätettiin uudelleen ja syytettiin karkuruudesta. Vaikka psykiatrinen sairaala totesi hänet myöhemmin osittain palvelukseen kelpaamattomaksi, hän ei koskaan palannut kotiin rikostutkinnan päättymisestä huolimatta.
Hän väitti myös, että korruptiolla on osansa, mikä viittaa siihen, että jotkut sotilaat voivat maksaa välttääkseen takaisin rintamalle lähettämisen.
Toinen lähde kertoi Astralle, että monet leireillä pidetyt sotilaat olivat fyysisesti taistelukyvyttömiä, ja joiltakin puuttui silmiä tai raajoja.
Venäjän puolustusministeriöstä vuodetut asiakirjat viittaavat siihen, että noin 50 000 sotilasta on karannut joulukuun puolivälistä 2024 lähtien.
Osana työväen antimilitaristista kirjastoa julkaisemme V. I. Leninin tekstin, joka ilmestyi alunperin Proletari-lehden numerossa 33, elokuun 5. päivänä 1908.
Kirjoituksessaan Lenin kritisoi sekä oikeisto-opportunistisisia että ”sankarillisia” anarkistisia suuntauksia suhteessa militarismin kysymykseen sosialidemokraattisessa liikkeessä. Näiden sijaan hän nostaa esiin Rosa Luxemburgin näkemykset esimerkiksi venäläisille sosialidemokraateille.
Artikkeli on aiemmin julkaistu suomeksi Leninin koottujen teosten kokoelmassa Karjalan ASNT:n valtion kustannusliikkeen toimesta Petroskoissa 1957.
I
Diplomaatit ovat kiihdyksissä. ”Nootteja”, ”tiedotuksia” ja ”ilmoituksia” satelee kuin rakeita; ministerit kuiskuttelevat kruunattujen mannekiinien selän takana, kun nämä samppanjapikarit kädessä ”lujittavat rauhaa”. Mutta ”alamaiset” tietävät mainiosti, että kun korpit koikkuvat, niin ilmassa on haaskan hajua. Ja vanhoillinen loordi Cromer on sanonut Englannin ylähuoneessa, että ”me elämme sellaisena aikana, jolloin kansalliset (?) intressit on pantu kortin varaan, intohimot tulistuvat ja syntyy yhteentörmäyksen vaara ja mahdollisuus, olkootpa vallanpitäjien aikeet kuinka rauhallisia (!) tahansa”.
Tulenarkaa ainesta on viime aikana kasaantunut riittävästi, ja sitä karttuu yhä. Vallankumous Persiassa uhkaa panna sekaisin kaikki raja-aidat — ”vaikutusalueet”, joita Euroopan suurvallat ovat sinne pystyttäneet. Perustuslakiliike Turkissa uhkaa riistää tuon perintötilan Euroopan kapitalististen saalistajien kourista; ja edelleen ovat uhkaavina nousseet esiin vanhat, nyt jälleen kärjistyneet ”kysymykset” — Makedonian, Keski-Aasian, Kauko-Idän j.n.e. j.n.e. ”kysymykset”.
Ja kuitenkin nykyään, jolloin on olemassa niin tiheä julkisten ja salaisten sopimusten, välipuheiden j.n.e. verkko, voi jonkin ”suurvallan” saama vähäinenkin kolaus olla riittävä, jotta ”kipinästä syttyisi tuli”.
Ja mitä uhkaavammin hallitukset kalistelevat aseita toisiaan vastaan, sitä säälimättömämmin ne tukahduttavat militarisminvastaista liikettä omassa maassaan. Militarismin vastustajiin kohdistetut vainot kasvavat niin laajuutensa kuin voimallisuutensakin puolesta. Clemenceau–Briand’in ”radikaalis-sosialistinen” ministeristö osaa harjoittaa väkivaltaa yhtä hyvin kuin Biilowin junkkeri-vanhoillinenkin ministeristö. ”Nuorisojärjestöjen” hajottaminen kaikkialla Saksassa, mikä on ollut sen seurausta, että on saatettu voimaan uusi liittoutumis- ja kokoontumislaki, joka kieltää 20 vuotta nuorempien henkilöiden osallistumisen poliittisiin kokouksiin, on vaikeuttanut tavattomasti militarisminvastaista agitaatiota Saksassa.
Seurauksena on, että sosialistien militarisminvastaisesta taktiikasta käyty kiista, joka oli jo lakkaamaisillaan Stuttgartin kongressin 75 jälkeen, on uudelleen vilkastunut puoluelehdistössä.
Ensi näkemältä kummallinen ilmiö: vaikka tämä kysymys on näin ilmeisen tärkeä, vaikka militarismi on proletariaatille niin ilmeisen, silminnähtävän turmiollinen, on vaikea löytää toista kysymystä, jossa Lännen sosialistien keskuudessa olisi niin paljon horjuntaa, niin paljon erimielisyyttä kuin on kiistoissa militarisminvastaisesta taktiikasta.
Periaatteelliset edellytykset tämän kysymyksen oikealle ratkaisulle on annettu jo kauan sitten, aivan vankasti, eikä niistä ole erimielisyyttä. Nykyaikainen militarismi on kapitalismin seuraus. Molemmissa muodoissaan se on kapitalismin ”ilmausta elämässä”: sekä sotilaallisena voimana, jota kapitalistiset valtiot käyttävät ulkoisissa yhteentörmäyksissään (Militarismus nach aussen, niinkuin saksalaiset sanovat), että hallitsevien luokkien käsissä olevana aseena proletariaatin kaikkinaisten (taloudellisten ja poliittisten) liikkeiden nujertamiseksi (Militarismus nach innen). Useat kansainväliset kongressit (Pariisin kongressi vuonna 1889, Brysselin 1891, Zürichin 1893 ja vihdoin Stuttgartin kongressi vuonna 1907) ovat päätöslauselmissaan ilmaisseet tämän katsomuksen lopullisesti muotoiltuna. Kaikkein perusteellisimmin tämän militarismin ja kapitalismin välisen yhteyden osoittaa Stuttgartin päätöslauselma, vaikkakin päiväjärjestystään vastaavasti (”Kansainvälisistä selkkauksista”) Stuttgartin kongressi käsitteli enemmän militarismin sitä puolta, jota saksalaiset sanovat Militarismus nach aussen (”ulkoiseksi”). Tässä tuon päätöslauselman sitä koskeva kohta:
”Sodat kapitalististen valtioiden välillä ovat tavallisesti seurausta niiden kilpailusta maailman markkinoilla, sillä mikään valtio ei pyri ainoastaan turvaamaan itselleen menekkialuetta, vaan myös valloittamaan uusia alueita, ja tärkeintä osaa tällöin näyttelee vieraiden kansojen ja maiden orjuuttaminen. Sen lisäksi näitä sotia synnyttävät yhtämittaiset sotilaalliset aseistautumiset, joita aiheuttaa militarismi, porvariston luokkaherruuden ja työväenluokan poliittisen alistamisen tärkein ase. Sotien syntymiseen myötävaikuttavat natsionalistiset ennakkoluulot, joita sivistysmaissa järjestelmällisesti viljellään hallitsevien luokkien etujen mukaisesti, tarkoituksella vetää proletaarijoukkojen huomio pois näiden omista luokkatehtävistä ja pakottaa ne unohtamaan kansainvälisen luokkasolidaarisuuden velvoitukset. Näin muodoin sodat piilevät itsessään kapitalismin olemuksessa; ne lakkaavat vasta sitten, kun kapitalistinen järjestelmä lakkaa olemasta, tahi sitten, kun sotatekniikan kehityksen aiheuttamat äärettömät ihmisuhrit, rahankulutus ja aseistamisten aiheuttama kansan suuttumus johtavat tämän järjestelmän hävittämiseen. Varsinkin työväenluokka, joka pääasiallisesti joutuu antamaan sotamiehiä ja jonka kannettavaksi pääasiallisesti lankeavat aineelliset uhraukset, on luonnostaan sotien vastustaja, koska sodat ovat ristiriidassa sen päämäärän kanssa: sellaisen sosialistiselle periaatteelle pohjautuvan talousjärjestelmän luomisen kanssa, joka käytännössä toteuttaa kansojen solidaarisuuden”…
II
Sosialistien keskuudessa on siis todettu jääväämättömästi, että militarismin ja kapitalismin välillä on olemassa periaatteellinen yhteys, eikä tässä kohdassa ole erimielisyyttä. Mutta tämän yhteyden tunnustaminen ei vielä määrää konkreettisesti sosialistien militarisminvastaista taktiikkaa, se ei ratkaise käytännöllistä kysymystä, miten on taisteltava militarismista koituvia rasituksia vastaan ja miten ehkäistävä sodat. Ja juuri näihin kysymyksiin annetuissa vastauksissa onkin havaittavissa tuntuvaa erimielisyyttä sosialistien keskuudessa. Stuttgartin kongressissa voitiin erittäin näkyvästi todeta nämä erimielisyydet.
Toisessa kohtiossa ovat Vollmarin tapaiset saksalaiset sosialidemokraatit. Koska militarismi on kapitalismin lapsukainen, päättelevät he, koska sodat siis ovat kapitalistisen kehityksen välttämätön seuralainen, niin ei tarvita mitään erikoista militarisminvastaista toimintaa. Juuri niin Vollmar sanoikin Essenin puoluepäivillä. Ja kysymyksessä siitä, miten sosialidemokraattien on meneteltävä siinä tapauksessa, jos sota julistetaan, saksalaisten sosialidemokraattien enemmistö, Bebel ja Vollmar etunenässä, on itsepintaisesti sillä kannalla, että sosialidemokraattien on puolustettava isänmaataan hyökkäykseltä, että heidän velvollisuutensa on ottaa osaa ”puolustus”-sotaan. Tämä kanta johti Vollmarin julistamaan Stuttgartissa, että ”rakkautemme ihmiskuntaa kohtaan ei voi estää meitä olemasta kunnon saksalaisia”, ja sosialidemokraattiedustaja Nosken julistamaan valtiopäivillä, että jos syttyy sota Saksaa vastaan, niin ”sosialidemokraatit eivät jää jälkeen porvarillisista puolueista ja ottavat pyssyn olalleen”; ja tästä Nosken tarvitsi ottaa enää vain yksi askel voidakseen julistaa: ”me haluamme, että Saksa olisi mahdollisimman hyvin aseistettu”.
Toisessa kohtiossa on Hervén kannattajain vähälukuinen ryhmä. Proletariaatilla ei ole isänmaata, sanovat Hervéläiset. Kaikki ja kaikenlaiset sodat ovat siis eduksi kapitalisteille; proletariaatin on siis taisteltava kaikkia sotia vastaan. Jokaiseen sodanjulistukseen proletariaatin on vastattava sotalakolla ja kapinalla. Sen pitääkin pääasiassa olla militarisminvastaisen propagandan tarkoituksena. Siksi Hervé esitti Stuttgartissa tällaisen päätöslauselmaehdotuksen: …”Kongressi kehottaa vastaamaan jokaiseen sodanjulistukseen, tulkoon se miltä suunnalta tahansa, sotalakolla ja kapinalla”.
Tällaiset ovat kaksi ”äärimmäistä” kantaa tässä kysymyksessä länsimaiden sosialistien keskuudessa. Niissä heijastuvat ”niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa” ne kaksi tautia, jotka yhä vieläkin vahingoittavat sosialistisen proletariaatin toimintaa Lännessä: toisaalta opportunistiset tendenssit ja toisaalta anarkistinen fraasailu.
Ennen kaikkea eräitä huomautuksia patriotismista. Kommunistisessa manifestissa on todella sanottu, että ”proletaareilla ei ole isänmaata”; ja totta on sekin, että Vollmarin, Nosken ja kumpp. kanta ”iskee päin naamaa” tuota internationalistisen sosialismin perusväittämää. Mutta tästä ei vielä seuraa, että Hervén ja Hervéläisten väite olisi oikea, — he väittävät, että proletariaatille on saman tekevää, minkälaisessa isänmaassa se elää: elääkö se monarkkisessa Saksassa, tasavaltalaisessa Ranskassa vai hirmuvaltaisessa Turkissa. Isänmaa, s.o. kyseessäoleva poliittinen, kulttuurillinen ja yhteiskunnallinen ympäristö, on mitä voimallisin tekijä proletariaatin luokkataistelussa; ja jos Vollmar on väärässä säätäessään proletariaatille jonkinlaisen ”aitosaksalaisen” suhteen ”isänmaahan”, niin yhtä väärässä on Hervékin, joka suhtautuu anteeksiantamattoman epäkriitillisesti proletariaatin vapaustaistelun niin tärkeään tekijään. Proletariaatti ei voi suhtautua välinpitämättömästi ja yliolkaisesti taistelunsa poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin oloihin, siis se ei voi suhtautua välinpitämättömästi myöskään maansa kohtaloihin. Mutta maansa kohtalot kiinnostavat sitä vain sikäli, mikäli ne koskevat sen luokkataistelua, eivätkä minkään porvarillisen ”patriotismin” kannalta, josta sosialidemokraatin on kerrassaan sopimatonta puhua.
Mutkallisempi on toinen kysymys — suhtautuminen militarismiin ja sotaan. Heti ensi silmäykseltä on ilmeistä, että Hervé sekoittaa anteeksiantamattomalla tavalla nämä molemmat kysymykset, unohtaa sodan ja kapitalismin välisen syy-yhteyden; jos proletariaatti hyväksyisi Hervéläisen taktiikan, niin se tuomitsisi itsensä tekemään tuloksetonta työtä: se käyttäisi kaiken taistelukuntonsa (puhutaanhan kapinasta) taisteluun seurausta (sotaa) vastaan, mutta jättäisi voimaan syyn (kapitalismin).
Tässä tulee täysin ilmi anarkistinen ajattelumetodi. Sokea usko kaikkinaisen action directen (välittömän vaikutuksen, toim.huom.) ihmeitätekevään voimaan; tämän ”välittömän vaikutuksen” erottaminen yleisestä yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta analysoimatta lainkaan tuota tilannetta; sanalla sanoen, ”yhteiskunnallisten ilmiöiden mielivaltaisen mekaaninen käsittäminen” (K. Liebknechtin sanontaa käyttääksemme) on ilmeistä.
Hervén suunnitelma on ”sangen yksinkertainen”: samana päivänä kun sota julistetaan, sosialistisotilaat karkaavat armeijasta ja reserviläiset tekevät lakon ja jäävät kotiinsa. Mutta ”reserviläisten lakko ei ole passiivista vastarintaa: työväenluokka siirtyisi kohta avoimeen vastarintaan, kapinaan, ja tällä viimeksi mainitulla olisi sitä enemmän toiveita päättyä voitokkaasti, kun toimiva armeija olisi maan rajalla” (G. Hervé. Leur patrie).
Tällainen on tämä ”todellinen, suora ja käytännöllinen suunnitelma”, ja Hervé, joka uskoo varmasti sen menestykseen, ehdottaa, että jokaiseen sodanjulistukseen vastattaisiin sotalakolla ja kapinalla.
Kuten tästä näkyy, tässä ei ole kysymys siitä, voiko proletariaatti vastata sodanjulistukseen lakolla ja kapinalla, milloin näkee sen tarkoituksenmukaiseksi. Kiistaa käydään siitä, onko proletariaattia kahlittava sitoumuksella, että jokaiseen sotaan vastataan kapinalla. Jos kysymys ratkaistaan viimeksi mainitussa mielessä, niin se merkitsee, että proletariaatilta riistetään ratkaisevan taistelun hetken valinta ja luovutetaan se vihollisille; taistelun hetkeä ei valitse proletariaatti omien etujensa mukaan, silloin kun sen yleissosialistinen tietoisuus on korkealla, sen järjestyneisyys luja, syy otollinen j.n.e.; ei, vaan porvarilliset hallitukset voisivat provosoida sen kapinaan vieläpä silloinkin, jolloin olot olisivat sille epäsuotuisat, esimerkiksi julistamalla sellaisen sodan, joka olisi erikoisesti omiaan herättämään patrioottisia ja shovinistisia tunteita laajoissa väestöjoukoissa ja joka siten eristäisi kapinaan nousseen proletariaatin. Eikä pidä jättää huomioonottamatta sitäkään, että porvaristo, joka monarkkisesta Saksasta aina tasavaltalaiseen Ranskaan ja demokraattiseen Sveitsiin saakka vainoaa niin julmasti militarisminvastaista toimintaa rauhan aikana,— kuinka raivokkaasti se kävisi jokaisen sotalakkoyrityksen kimppuun sodan sattuessa, hetkellä, jolloin ovat voimassa sota-ajan lait ja sotatila ja jolloin toimivat kenttäoikeudet j.n.e.
Kautsky on oikeassa sanoessaan Hervén ajatuksesta: ”sotalakon ajatus on syntynyt ”hyvistä” vaikuttimista, se on jalo ja uhkuu sankaruutta, mutta se on sankarillista typeryyttä”.
Proletariaatti voi vastata sodanjulistukseen sotalakolla, jos näkee sen tarkoitusta vastaavaksi ja sopivaksi; muiden keinojen ohella se voi yhteiskunnallisen vallankumouksen aikaansaamiseksi turvautua myös sotalakkoon. Mutta proletariaatille ei ole edullista sitoa itseään tällä ”taktillisella reseptillä”. Juuri näin Stuttgartin kansainvälinen kongressi vastasikin tähän kiistakysymykseen.
III
Mutta jos hervéläisten katsomukset ovat ”sankarillista typeryyttä”, niin Vollmarin, Nosken ja heidän ”oikeistosiipeen” kuuluvien hengenheimolaistensa kanta on opportunistista pelkuruutta. Koska militarismi on pääoman lapsi ja sortuu sen mukana, järkeilivät he Stuttgartissa ja varsinkin Essenissä, niin ei tarvita erikoista militarisminvastaista agitaatiotakaan: sitä ei tarvitse harjoittaa. Mutta eihän esimerkiksi työväen- ja naiskysymyksenkään radikaalinen ratkaisu ole liioin mahdollista kapitalistisen järjestelmän vallitessa, vastattiin heille Stuttgartissa; kuitenkin me käymme taistelua työväen lainsäädännön puolesta, naisten kansalaisoikeuksien laajentamisen j.n.e. puolesta. Erikoista militarisminvastaista propagandaa on käytävä yhä tarmokkaammin sen vuoksi, että tapaukset, jolloin sotavoima puuttuu työn ja pääoman väliseen taisteluun, käyvät yhä tiheämmiksi ja yhä ilmeisempää on militarismin merkitys ei ainoastaan proletariaatin nykyisessä taistelussa, vaan tulevaisuudessakin — yhteiskunnallisen vallankumouksen hetkellä.
Erikoisella militarisminvastaisella propagandalla on puolellaan paitsi periaatteellisia todisteita myös tärkeä historiallinen kokemus. Belgia käy tässä suhteessa muiden maiden edellä. Militarisminvastaisten aatteiden yleisen propagandan ohella Belgian työväenpuolue on perustanut sosialistisen nuorison ryhmiä, joiden nimenä on ”Nuori kaarti” (Jeunes Gardes). Saman piirikunnan ryhmät kuuluvat Piirikuntafederaatioon; kaikki Piirikuntafederaatiot puolestaan ovat yhdistyneet Kansalliseksi federaatioksi, jonka johdossa on ”Pääneuvosto”. ”Nuorten kaartilaisten” äänenkannattajia (La jeunesse — c’est l’avenir; De Caserne, De Loteling j.n.e.) leviää kymmeniä tuhansia kappaleita! Federaatioista voimakkain on Vallonilainen federaatio, johon kuuluu 62 paikallisryhmää ja 10.000 jäsentä; tätä nykyä ”Nuorella kaartilla” on kaikkiaan 121 paikallisryhmää.
Painetun agitaation ohella harjoitetaan voimaperäisesti suullistakin agitaatiota: tammi- ja syyskuussa (kutsuntakuukausina) Belgian tärkeimmissä kaupungeissa järjestetään kansankokouksia ja kulkueita; määrinviraston edustalla, avoimen taivaan alla, sosialistipuhujat selittävät rekryyteille militarismin merkitystä. ”Nuorten kaartilaisten” ”Pääneuvoston” yhteyteen on muodostettu ”Valituskomitea”, jonka velvollisuutena on koota tietoja kaikista kasarmeissa tapahtuvista vääryyksistä. Näitä tietoja saatetaan joka päivä julkisuuteen puolueen pää-äänenkannattajassa Le peuple otsakkeella ”Armeijasta”. Militarisminvastainen propaganda ei pysähdy kasarmin kynnykselle, sosialistisotilaat muodostavat ryhmiä propagandan harjoittamiseksi armeijan sisällä. Näitä tällaisia ryhmiä (”sotilasliittoja”) lasketaan nykyään olevan viitisentoista.
Belgian mallin mukaan harjoitetaan militarisminvastaista propagandaa myös Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja muissa maissa, joissa se saattaa olla erilaista voimaperäisyytensä puolesta ja organisaatiosuhteessa.
(Mielenkiintoisena erikoisuutena ranskalaisilla on se, että heillä on järjestetty niin sanottu ”sotilaan kopeekka”: työmies antaa joka viikko yhden soun liittonsa sihteerilie: näin kertyvät summat lähetetään sotilaille ”muistuttamaan siitä, että sotilaspukimetkin yllään he kuuluvat riistettyyn luokkaan ja ettei heidän pidä unohtaa sitä missään oloissa”.)
Siis erikoinen militarisminvastainen toiminta ei ole ainoastaan erikoisen tarpeellista, vaan myös käytännöllisesti tarkoituksenmukaista ja tuloksellista. Sen tähden, koskapa Vollmar vastusti sitä vedoten siihen, että Saksassa poliisiolot ovat tuota toimintaa varten vallan mahdottomat ja että puoluejärjestöjä voi sen vuoksi uhata hävitetyiksi tulemisen vaara, — rajoitettiin kysymys määrätyn maan olojen konkreettiseen erittelyyn; se on jo fakta- eikä periaatekysymys. Vaikka tässäkin pitää paikkansa Jaurèsin huomautus, että Saksan sosialidemokratia, joka nuoruudessaan, sosialistivastaisten poikkeuslakien raskaina aikoina, kesti kreivi Bismarckin rautaisen nyrkin alla, voisi nyt, kun se on verrattomasti kasvanut ja lujittunut, olla pelkäämättä vainoja nykyisten vallanpitäjien taholta. Ja Vollmar on kerrassaan väärässä koettaessaan turvautua sellaisiin perusteluihin, että erikoinen militarisminvastainen propaganda on periaatteellisesti epätarkoituksenmukaista.
Yhtä pahaa opportunismia on se Vollmarin ja hänen hengenheimolaistensa vakaumus, että sosialidemokraattien on osallistuttava puolustussotaan. Kautsky on niin loistavasti arvostellut sitä, ettei noista katsomuksista ole jäänyt kiveä kiven päälle. Kautsky osoitti, että toisinaan, varsinkin patrioottisen huumauksen hetkinä, on aivan mahdotonta päästä selville, onko kyseessäoleva sota johtunut puolustusvai hyökkäystarkoituksista (Kautskyn osoittama esimerkki: hyökkäsikö vai puolustautuiko Japani venäläis-japanilaisen sodan alussa?). Sosialidemokraatit sotkeutuisivat diplomaattisten neuvottelujen verkkoihin, jos heidän päähänsä pälkähtäisi määritellä tämän tunnusmerkin mukaan suhteensa sotaan. Sosialidemokraatit saattavat joutua jopa sellaiseenkin tilanteeseen, että heidän on pakko vaatia hyökkäyssotia. Vuonna 1848 (hervéläistenkin sopii muistaa tämä) Marx ja Engels pitivät tarpeellisena Saksan sotaa Venäjää vastaan. Myöhemmin he yrittivät vaikuttaa Englannin yleiseen mielipiteeseen nostattaakseen Englannin sotaan Venäjää vastaan. Kautsky muuten esitti seuraavan oletetun esimerkin: ”otaksukaamme”, sanoo hän, ”että vallankumousliike pääsee voitolle Venäjällä ja että tämän voiton vaikutus johtaa Ranskassa vallan siirtymiseen proletariaatin käsiin; otaksukaamme toisaalta, että uutta Venäjää vastaan muodostuu Euroopan monarkkien liittoutuma. Ryhtyykö kansainvälinen sosialidemokratia protestoimaan, jos Ranskan tasavalta rientää silloin Venäjän avuksi?” (K. Kautsky. ”Katsantokantamme patriotismista ja sodasta”).
Ilmeistä on, että proletariaatin luokkataistelun edut tahi oikeammin sanoen proletariaatin kansainvälisen liikkeen edut eikä sodan puolustus- tai hyökkäysluonne ovat tässä kysymyksessä (samoin kuin myös ”patriotismia” koskevassa katsomuksessa) se ainoa mahdollinen näkökohta, jolta voidaan tarkastella kysymystä sosialidemokratian suhteesta yhteen tai toiseen ilmiöön kansainvälisissä suhteissa ja ratkaista tuo kysymys.
Millaisiin järjettömyyksiin saakka opportunismi voi näissäkin kysymyksissä mennä, sitä osoittaa Jaurèsin äskeinen esiintyminen. Eräässä saksalaisessa liberaalis-porvarillisessa lehtipahasessa, esittäessään käsityksiään kansainvälisestä tilanteesta, hän puolustaa Ranskan ja Englannin liittoa Venäjän kanssa sellaisilta syytöksiltä, että tällä liitolla on rauhanvastaiset aikeet, ja pitää tätä liittoa ”rauhan takeena”, hän tervehtii sitä seikkaa, että ”olemme nyt eläneet niihin aikoihin, jolloin Englanti ja Venäjä, kaksi vanhaa vihollista, ovat tehneet liiton keskenään”.
R. Luxemburg on antanut mainion arvion tuollaisesta käsityksestä ja ankaran ripityksen Jaurèsille ”Avoimessa kirjeessä”, joka on julkaistu Neue Zeitin viimeksi ilmestyneessä niteessä. R. Luxemburg toteaa ennen kaikkea, että ”Venäjän” ja ”Englannin” liitosta puhuminen merkitsee ”porvarillisten poliitikkojen kielellä puhumista”, sillä kapitalististen valtioiden edut ja proletariaatin edut ulkomaanpolitiikassa ovat vastakkaiset eikä voida puhua etujen sopusuhtaisuudesta ulkoisten suhteiden alalla. Koska militarismi on kapitalismin lapsi, niin ei sotiakaan voida hävittää vallanpitäjien ja diplomaattien juonitteluilla, eikä sosialistien tehtävänä ole synnyttää illuusioita siinä suhteessa, vaan päinvastoin heidän tulee paljastaa aina diplomaattisten ”rauhanaskelten” tekopyhyys ja voimattomuus.
Mutta ”kirjeen” keskeisenä kohtana on arvio liitosta, jonka Englanti ja Ranska ovat tehneet Venäjän kanssa ja jota Jaurès niin kovin ylistelee. Euroopan porvaristo antoi tsarismille mahdollisuuden lyödä takaisin vallankumouksellisen rynnistyksen. ”Yrittäessään nyt lujittaa vallankumouksesta saadun väliaikaisen voiton lopulliseksi voitoksi absolutismi turvautuu ennen muuta kaikkien horjutettujen hirmuvaltojen koettuun keinoon — menestykseen ulkopolitiikassa”. Kaikki Venäjän liitot merkitsevät nyt ”Länsi-Euroopan porvariston pyhää liittoa Venäjän vastavallankumouksen kanssa, venäläisten ja puolalaisten vapaustaistelijani kuristajien ja pyövelien kanssa; ne merkitsevät kaikkein verisimmän taantumuksen lujittamista, ei ainoastaan Venäjän sisällä, vaan myös kansainvälisissä suhteissa”. ”Sen tähden kaikkien maiden sosialistien ja proletaarien perustehtävänä on kaikin voimin estää liittoutumista vastavallankumouksellisen Venäjän kanssa”.
”Kuinka on selitettävissä”, kysyy R. Luxemburg Jaurèsin puoleen kääntyen, ”että Te ’mitä tarmokkaimmin’ yritätte tehdä Venäjän vallankumouksen ja Persian kapinan veristen pyövelien hallituksesta vaikuttavan tekijän Euroopan politiikassa, tehdä venäläisistä hirsipuista kansainvälisen rauhan pylväitä, Te, joka aikoinanne piditte Ranskan parlamentissa loistavan puheen vastustaen lainan antamista Venäjälle? Te, joka muutama viikko sitten julkaisitte Humanite-lehdessänne kiihkeän kehotuksen kutsuen yleistä mielipidettä vastustamaan niitä veritöitä, joita sotaoikeudet tekevät Venäjän Puolassa? Kuinka nämä teidän rauhansuunnitelmanne, jotka rakentuvat ranskalaisvenäläisen ja englantilais-venäläisen liiton varaan, sopivat yhteen sen protestin kanssa, jonka Ranskan sosialistinen parlamenttiryhmä ja sosialistisen puolueen Kansallisneuvoston johtokunta esittivät hiljattain Fallieres’in Venäjänmatkaa vastaan, sen protestin kanssa, jonka alla on Teidän allekirjoituksenne ja jossa palavin sanoin puolustetaan Venäjän vallankumouksen etuja. Jos Ranskan tasavallan presidentti haluaa vedota Teidän lausuntoihinne kansainvälisestä tilanteesta, niin hän voi vastata protestiinne: ken hyväksyy päämäärän, hänen on hyväksyttävä myös keinot, ken pitää liittoa tsaari-Venäjän kanssa kansainvälisen rauhan harmoniana, hänen pitää hyväksyä kaikki, mikä lujittaa tätä liittoa ja johtaa ystävyyteen.
Mitähän Te olisitte sanonut, jos Saksassa, Venäjällä ja Englannissa olisi aikoinaan löytynyt sosialisteja ja vallankumouksellisia, jotka olisivat ”rauhan nimessä” suositelleet liittoa restauraatiohallituksen tai Thiers’in ja Jules Favre’in hallituksen kanssa ja jotka olisivat moraalisella arvovallallaan verhonneet tällaista liittoa?!!”…
Tämä kirje puhuu itse puolestaan, ja venäläiset sosialidemokraatit eivät voi muuta kuin onnitella toveri R. Luxemburgia tämän hänen protestinsa johdosta ja Venäjän vallankumouksen puolustamisesta kansainvälisen proletariaatin edessä.
Ukrainassa tuki sodan jatkamiselle on romahtanut, ja yhä harvempi on sitä mieltä, että maan pitäisi käydä sotaa Venäjää vastaan voittoon saakka.
– Todellinen halu uhrata itsensä valtion hyväksi on hyvin alhainen, sanoo ukrainalainen sosiologi Volodymyr Ištšenko ranskalaisen sanomalehdenRévolution Permanenten haastattelussa.
– Kuten nyt tiedämme, viime vuoden Ukrainan kampanja epäonnistui eikä saavuttanut mitään tavoitteistaan. Sen sijaan näimme Venäjän joukkojen suhteellisen onnistuneen etenemisen.
Tällä on seurauksia siihen, miten ihmiset suhtautuvat sotaan.
– Etenkin yleisessä mielipiteessä on selvät trendit: kun tilanne etulinjalla oli Ukrainan kannalta hyvä, tuki neuvotteluille oli hyvin alhainen, mutta kun tilanne heikkeni ja toiveet Ukrainan voittamisesta sodassa vähenivät, tuki neuvotteluille lisääntyi, kun taas kompromissien kannatus ja luottamus Zelenskyihin vähenivät.
– On useita merkkejä siitä, että vuoden 2022 innostus oli melko hauras; tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näemme tällaista dynamiikkaa. Vuoden 2004 ”oranssin vallankumouksen” ja vuoden 2014 EuroMaidan-vallankumouksen jälkeen ihmisillä oli korkeat odotukset, jotka väistyivät nopeasti pettymysten tieltä. Samanlainen dynamiikka tapahtui Zelenskyin valinnan jälkeen vuonna 2019 ja uudelleen vuonna 2022.
Yhdysvaltalaisen mielipidemittauksia analysoivan Gallup-yhtiön tuoreiden tietojen mukaan nyt yli puolet eli 52 prosenttia ukrainalaisista ajattelee, että Ukrainan tulisi pyrkiä neuvottelupöytään sodan lopettamiseksi mahdollisimman pian. Gallup keräsi yhteen useita Ukrainassa elo- ja lokakuussa tehtyjä mielipidekyselyitä kattavan kuvan saamiseksi.
Yhä useampi myös kertoo olevansa valmis alueluovutuksiin, jos niillä saadaan sota päättymään mahdollisimman pian.
Julmaa pakkovärväystä kaduilla
Samaan aikaan asevelvollisuus on muuttumassa yhä julmemmaksi Ukrainassa. Uusia kännykkävideoita ilmestyy netissä jatkuvasti varusmiehiksi värvättävien julkisista pidätyksistä ja yhteenotoista poliisin ja sotilashenkilöstön välillä sekä toisaalta tapahtumaa todistavien kansalaisten välillä.
– Rajan yli paeta yrittävien määrä on suuri. Vielä puhuttavampi tilasto on, että suurin osa asepalveluksen alaisista, 18–60-vuotiaista miehistä ei ole päivittänyt tietojaan rekrytointitoimistoon. Tätä vaadittiin, jotta Ukrainan asevelvollisuutta voitaisiin tehostaa hieman eikä turvautua tähän melko brutaaliin tapaan ihmisten vangitsemiseksi kadulla, vaan yritettiin kerätä tietoja kaikista mahdollisista varusmiehistä ja alkaa sitten mobilisoida heitä tehokkaammin.
– Jos he eivät päivitä tietoja, heitä rangaistaan suurella sakolla, ja jos ihmiset eivät maksa tätä sakkoa, heidän työssään ja elämässään on vielä enemmän hankaluuksia. Tämä on erittäin vakava asia, ja kaikesta huolimatta suurin osa ukrainalaisista miehistä ei ole noudattanut tätä vaatimusta. Ja mitä tulee ukrainalaisiin miehiin ulkomailla, arvioiden mukaan vain harvat heistä päivittivät tietojaan, vaikka kaikkia vaaditaan tekemään niin.
– Vapaaehtoiset eivät muodosta enemmistöä Ukrainan armeijasta, ja heidän määränsä on tullut mitättömäksi vuodesta 2022 lähtien. Kaikki nämä julmat mobilisointimenetelmät ovat seurausta vähäisestä halusta lähteä vapaaehtoiseksi armeijaan.
– Miksi halu siihen on sitten niin heikkoa? Anteliain selitys Ukrainan valtion kannalta ja myös joissain piireissä toistettu selitys on se, että se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Yhdysvallat ei toimittanut tarpeeksi aseita. Tämä argumentti viittaa hyvin erityiseen ajatukseen siitä, kuinka sota voitaisiin voittaa. Mutta ei ole varmaa, että vaikka kaikki aseet ja tarvikkeet olisi toimitettu vuonna 2022, ratkaiseva voitto Venäjästä olisi voitu saavuttaa. En lähde spekuloimaan, mutta en usko, että tämä on sotilasasiantuntijoiden yksimielinen analyysi.
– Kolikon toinen puoli on, että aseiden lähettäminen riippuu Ukrainan mobilisaation tehokkuudesta. Näin ollen asevelvollisuuslain muutos tänä vuonna liitettiin Yhdysvaltojen aseiden lähettämiseen. Tämän vahvistivat monet ukrainalaiset poliitikot. Yhdysvallat odotti Ukrainan tehostavan asevelvollisuutta. Nykyään kiireellisin asia on asevelvollisuuden iän alentaminen. Se on jo laskettu 27:stä 25:een, ja nyt on kova paine laskea sitä entisestään, 22:een tai jopa 18:aan.
Tätä vastaan on vahva argumentti, Ištšenko sanoo.
– Tämä on Ukrainan väestön hedelmällisin väestöryhmä, ja se on myös yksi pienimmistä. Itse asiassa, jos nämä nuoret lähetetään kuolemaan joukkomurhassa, Ukrainan väestön kyky uudistua sodan jälkeen heikkenee entisestään. YK:n tuoreimman ennusteen mukaan Ukrainan väestö on vuosisadan loppuun mennessä vain 15 miljoonaa, kun se vuonna 1992, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, oli 52 miljoonaa.
– Ja tämä ei ole edes pessimistisin skenaario; se perustuu melko optimistiseen olettamukseen, että sota päättyy ensi vuonna ja että miljoonat pakolaiset, erityisesti hedelmälliset naiset, palaavat ja voivat osallistua Ukrainan väestön lisäämiseen, mikä ei ole lainkaan varmaa. Tämä on mahdoton valinta.
Yhteiskunnallinen tilanne ei tuota vahvaa puolustusta
Kautta historian monet kansat ovat taistelleet pitkiä sotia valloitusyrityksiä vastaan. Vuoden 1789 jälkeen Ranska pystyi kukistamaan Euroopan suurimpien valtojen liittouman vuoteen 1812 asti, jolloin Napoleon voitti Venäjällä. Ranska voitti kahden vuosikymmenen ajan koko Euroopan. Sellainen oli vallankumouksen voima. Vuoden 1917 jälkeen vallankumouksellinen Venäjä pystyi kukistamaan vahvimpien imperialististen valtojen liittouman vallankumouksen voiman ja kyvyn rakentaa tehokkaan, suuren ja voitokkaan puna-armeijan ansiosta. Vietnamin sodassa vietnamilaiset voittivat Ranskan ja Yhdysvallat vuosikymmenten aikana.
– Teoriassa voisi ajatella, että pieni kansakunta voi voittaa paljon suuremman vihollisen, mutta tämä vaatii erilaista sosiaalista asemaa ja politiikkaa, Ištšenko esittää.
– Kaikkia näitä sotia kävivät maat, joissa oli suuri talonpoikaisväestö, joka pystyi mobilisoitumaan suuriin vallankumouksellisiin tai sissisotiin. Joten Vietnamissa demografia kesti vuosikymmeniä huolimatta Yhdysvaltojen Vietnamissa toteuttamista kansanmurhista, vaikka voimatasapaino oli vino. Mutta se oli vallankumouksen voima.
– Neuvostoliiton jälkeinen Ukraina on hyvin erilainen maa. Sen väestörakenne on hyvin erilainen, ei niin kuin Vietnamissa, ei edes Ukrainassa sata vuotta sitten, joka oli suurelta osin talonpoikaismaa, jossa oli useita vallankumouksellisia armeijoita, puna-armeija, Makhnon armeija, erilaisia kansallismielisiä sotapäälliköitä, jotka hyötyivät talonpoikaisväestön väestötiedot. Nykyään Ukraina on modernisoitu kaupunkiyhteiskunta, jonka väestörakenne laskee, se ei pysty käymään sotaa vuosikymmenien ajan.
Lisäksi vallankumoukselliset muutokset puuttuvat. Ukrainan kolme ”vallankumousta” vuosina 1990, 2004 ja 2014 eivät luoneet vahvaa vallankumouksellista valtiota, joka kykenisi luomaan tehokkaan koneiston armeijan ja talouden mobilisoimiseksi, Ištšenko selittää.
– Näiden vallankumousten taustalla on ajatus, että Ukrainan oletetaan integroituvan Yhdysvaltain maailmanjärjestykseen eräänlaisena reuna-alueena. Tällainen integraatio hyödyttäisi vain kapeaa keskiluokkaa, joitain opportunistisia oligarkkeja ja ylikansallista pääomaa.
– Ukrainassa keskustellaan edelleen melko maltillisista veronkorotuksista kahden ja puolen vuoden sodan jälkeen, mikä kertoo paljon ukrainalaisten mahdollisesta luottamuksesta valtioon ja halusta puolustaa valtiotaan. Yhteiskuntaluokkakysymys oli erittäin tärkeä, sillä varusmiehet tulivat pääosin alemmista luokista, kylistä. Nämä ovat pääasiassa köyhiä ihmisiä, jotka eivät voineet lahjoa rekrytoivia upseereita päästääkseen heidät menemään, ja ihmisiä, jotka eivät löytäneet tapaa paeta maasta.
Myös Ukrainan porvariston sisällä käydään poliittisia taisteluita. Ukrainan asevoimien päällikkö Zaluzhny ja ulkoministeri Kuleba erotettiin tänä vuonna.
– Zaluzhny on Zelenskyin mahdollinen poliittinen vastustaja. Hänelle oli vaarallista nähdä suosittu kenraali muuttuvan poliitikoksi. Tämä oli yksi idea, joka motivoi Zaluzhnyn lähettämistä suurlähettilääksi Isoon-Britanniaan. Kuleban kanssa oli myös luottamusongelma. Voimme analysoida tätä vertikaalisen vallan rakentamisena, epävirallisena tapana lujittaa eliittiä ja hallita maata käyttämällä muodollisia instituutioita, kuten demokraattista perustuslakia ja parlamenttia, mutta myös epävirallisten mekanismien kautta.
– Kaikki Ukrainan presidentit ovat yrittäneet rakentaa tätä epävirallista valtaa. Zelenskyin valtavertikaali alkoi rakentua ennen hyökkäystä, mutta sota tarjosi enemmän mahdollisuuksia, ja hänen esikuntapäällikköään Andri Yermakia pidetään maan toiseksi vaikutusvaltaisimpana henkilönä, jolla on valtava epävirallinen valta ja kyky rakentaa tehokas epävirallinen rakenne, joka vahvistaa valtaa presidentin toimiston ympärille.
Näiden toisinaan julkisuudessa puhkeavien konfliktien dynamiikka jää suurelta osin pois julkisuudesta. Se liittyy pääasiassa eturintaman tuloksiin ja sotilaalliseen kehitykseen.
– Ukrainan armeijan huonon kehityksen tapauksessa nämä konfliktit kiihtyisivät ja jotkut radikaalit nationalistit tai jopa jotkut oligarkit voisivat nostaa päätään, arvioi Ištšenko.
– Paljon riippuu Yhdysvaltojen ja EU:n kannasta ja Trumpin valitsemasta strategiasta. Ellei Zelenskyi pysty lopettamaan tätä sotaa tavalla, joka voitaisiin esittää Ukrainan yleisölle voittona, esimerkiksi EU- tai NATO-jäsenyyden tai Ukrainan anteliaiden rahoitusohjelmien saavuttamisen myötä, vaikka se menettäisi alueita, tappiona pidetyllä tuloksella Zelenskyillä ei luultavasti olisi paljon mahdollisuuksia sodan jälkeen.
Voimakas ja radikaali äärioikeisto
Volodymyr Ištšenko.
Ištšenko on ukrainalainen sosiologi, joka osallistui useisiin vasemmistolaisiin aloitteisiin Ukrainassa ennen muuttoaan Saksaan vuonna 2019. Hän työskentelee tällä hetkellä Freie Universitätissä Berliinissä ja jatkaa tutkimustaan Ukrainan vallankumouksista, vasemmistosta ja maan äärioikeiston poliittisesta väkivallasta, jota hän on tutkinut 20 vuotta.
Jotkut liberaalit länsimaiset tiedotusvälineet yrittävät kuvata Ukrainan äärioikeistoa vähemmän vaaralliseksi kuin läntinen äärioikeisto, koska se taistelee ”historian oikealla puolella”. Zelenskyin hallinto on puolestaan yrittänyt vedota näihin äärioikeiston sektoreihin järjestämällä virallisia seremonioita Asovan pataljoonalle tai juhlimalla kansallismielisen ja natsien kannattajan Stepan Banderan syntymäpäivää.
– Kun länsimaalaiset keskustelevat Ukrainan äärioikeistosta, luulen, että he vertaavat sitä väärään vertailukohtaan. Esimerkiksi Ranskassa äärioikeisto, pääasiassa Le Penin puolue, on paljon vähemmän äärimmäinen kuin liikkeet, joista puhumme Ukrainassa. Le Penin puolue ei luultavasti käytä natsisymboleita ja suhtautuu hienostuneemmin yhteistyöhön Vichyn kanssa toisen maailmansodan aikana. He yrittävät puhdistaa itsensä. Näin ei ole Ukrainassa.
Stepan Bandera on avoimesti ylistetty, ja vielä enemmän Waffen-SS, ja erityisesti Asovan pataljoonan jäsenet. Ukrainan äärioikeiston ekstremismin aste on paljon korkeampi kuin läntisen äärioikeiston.
– Äskettäin Lvivissä, Länsi-Ukrainan suurimmassa kaupungissa, pidettiin kansainvälinen konferenssi ”Nation Europa”, johon kutsuttiin ryhmiä, kuten Dritte Weg Saksasta, CasaPound Italiasta ja muita vastaavia uusnatsiryhmiä monista Euroopan maista. Ukrainasta osallistuivat kaikki suuret äärioikeistojärjestöt, mukaan lukien Svoboda-puolue ja Asovan merkittävät jäsenet.
”Nation Europa” -kokouksen puhujia.
Näitä ukrainalaisia puolueita, järjestöjä ja sotilasyksiköitä kutsutaan yleisesti ”äärioikeistoiksi”, mutta ne ylläpitävät kansainvälisiä suhteita länsimaisiin ryhmiin, jotka ovat paljon äärimmäisempiä ja väkivaltaisempia kuin valtavirran äärioikeistopuolueet. Lisäksi suurimmalla osalla tähän konferenssiin osallistuneista Ukrainan sotilasyksiköistä on yhteyksiä Ukrainan sotilastiedustelupalveluun (HUR).
– Ukrainan ”äärioikeiston” ideologisesti hyväksymä kyky poliittiseen väkivaltaan on paljon suurempi kuin lännen hallitsevilla äärioikeistopuolueilla. Heillä on paljon enemmän aseita ja puolisotilaallisia liikkeitä, jotka on rakennettu poliittiseen väkivaltaan kykenevien sotilasyksiköiden ympärille. Toisin kuin länsimaiset äärioikeistopuolueet, jotka tavoittelevat parlamentaarista asemaa, Ukrainan äärioikeiston valta on aina perustunut sen kykyyn mobilisoitua kaduilla ja väkivallan uhalla. He eivät ole päässeet päässeet läpi vaaleissa, lukuun ottamatta vuoden 2012 vaaleja, jolloin äärioikeistolainen Svoboda-puolue sai yli 10 % äänistä (vaikka he saivat myös paljon merkittävämmän edustuksen ja heillä oli suurimmat ryhmät monissa paikallisissa neuvostoissa Länsi-Ukrainassa). Pääasiallinen vallanlähde on kuitenkin tullut heidän kyvystään mobilisoitua parlamentin ulkopuolella, toisin kuin oligarkkipuolueilla tai heikoilla liberaaleilla.
Ukrainan nationalistit voivat hyödyntää poliittista perinnettä, joka juontaa juurensa Ukrainan nationalistien järjestöön (OUN), joka kuului fasististen liikkeiden perheeseen sotien välisessä Euroopassa. Neuvostoliiton jälkeiset ukrainalaiset nationalistit ovat usein saaneet inspiraationsa kirjaimellisesti OUN:sta. Tämä perinne on jatkunut Ukrainan diasporassa, erityisesti Pohjois-Amerikassa. Kanadan yleisö huomaa vasta nyt, kuinka monta ukrainalaista fasistia sen hallitus toivotti tervetulleeksi toisen maailmansodan jälkeen. Muilla Neuvostoliiton jälkeisillä Ukrainan poliittisilla segmenteillä ei ole tätä säilyneen poliittisen perinteen etua.
– Nykyään Asovan jäsenistä on tullut erittäin legitiimejä sodan sankareita, he nauttivat median poikkeuksellista huomiota, he esittävät itsensä eliittiyksikkönä, jonka tiedotusvälineet vahvistavat. Monista Asovan puhujista on tullut julkkiksia. He ovat myös hyötyneet länsimaisen median tietynlaisesta valkopesusta, joka ennen vuotta 2022 kutsui heitä uusnatseiksi. Nykyään he unohtavat helposti tämän osan historiasta.
– Lopuksi, meidän ei tarvitse ajatella vain itse äärioikeistoa, vaan myös Ukrainan ja lännen eliitin osallisuutta Ukrainan äärioikeiston ja etnonationalismin valkopesuun. Ei vain Ukrainassa, vaan myös lännessä tästä aiheesta keskusteleminen tänään voi johtaa välittömästi syrjimiseen. Esimerkiksi Yhdysvaltoihin muuttanut ukrainalainen historioitsija Marta Havryshko kirjoittaa edelleen kriittisiä artikkeleita Ukrainan nationalisteista, Ukrainan etnationalistisesta politiikasta, Ukrainan äärioikeistosta, ja hän saa tuhansia uhkauksia, tappouhkauksia, raiskausuhkauksia.
Asovan on sanottu myös heikentyneen suuresti Mariupolin ja Bakhmutin taistelun seurauksena. Ištšenko on eri mieltä.
– Päinvastoin, he ovat kasvaneet ja muodostavat nyt kaksi prikaatia – Kansalliskaartin 3. rynnäkköprikaatin ja Asovan prikaatin – HUR:n alaisen erikoisyksikön, Krakenin lisäksi. Heidän poliittinen vetovoimansa ja julkisuus tiedotusvälineissä ovat lisääntyneet merkittävästi. Legitimiteetti on myös lisääntynyt. Vastoin yleistä myyttiä he eivät ole depolitisoituneet.
Todellinen vaara on, että sodan jälkeen äärioikeisto, ja erityisesti rintamalla taistellut, on ainoa, jolla on riittävän johdonmukainen ideologinen hanke sodan jälkeistä Ukrainaa varten, kun otetaan huomioon ideologian puute uusliberaalien Ukraina-hankkeessa ja vasemmiston heikkous.
– Se riippuu täysin sodan tuloksesta, ja tulosten kirjo on edelleen hyvin laaja. Ydinsotakin on mahdollinen lopputulos, vaikka toivotaan, ettei se ole todennäköisin. Siinä tapauksessa kaikella, josta tänään keskustelemme, ei ole enää merkitystä. Myös pysyvä tulitauko on mahdollinen, mutta epätodennäköinen. Ukrainan äärioikeiston radikalisoituminen riippuu Zelenskyin hallituksen vakaudesta ja Ukrainan talouden vakaudesta. Valtion instituutioiden hajoamisen ja talouden epäonnistumisen yhteydessä nationalisteilla on hyvät mahdollisuudet lujittaa valtaansa, koska he ovat erittäin legitiimi, tunnettu ja militarisoitu poliittinen voima.
Työväenluokka ja vasemmisto syrjässä vallasta
Ištšenkon mukaan Ukrainan työväenluokka ei kykene ottamaan kunnollista roolia nykyisessä tilanteessa.
– Työväenliike Ukrainassa oli heikko jo kauan ennen sotaa. Edellinen todella massiivinen poliittinen lakko tapahtui vuonna 1993 Donbassin kaivostyöläisten keskuudessa. He vaativat Donbassin autonomiaa ja tiiviimpiä suhteita Venäjään, ironisesti. Mutta tuokin lakko liittyi neuvostoyritysten ”punaisten johtajien” etuihin, joilla oli paljon valtaa välittömästi Neuvostoliiton jälkeisinä vuosina. He käyttivät lakkoa saadakseen hallitukselta tiettyjä myönnytyksiä. Lopulta lakko johti ennenaikaisiin vaaleihin ja hallituksen vaihtamiseen. Mutta sen jälkeen ei ole ollut laajamittaista lakkoa.
– Kolmen vuosikymmenen ajan olemme nähneet vain pienimuotoisia lakkoja, jotka yleensä rajoittuvat tiettyihin yrityksiin, parhaimmillaan tiettyihin talouden sektoreihin ja jotka ovat erittäin harvoin politisoituja. Lisäksi juuri kyvyttömyys aloittaa poliittinen lakko EuroMaidanin vallankumouksen aikana vuonna 2014 johti väkivaltaiseen eskaloitumiseen, koska se ei kyennyt painostamaan hallitusta, joka ei halunnut tehdä myönnytyksiä mielenosoittajille. Tämä antoi radikaaleille nationalisteille mahdollisuuden edistää mielenosoitusten väkivaltaista strategiaa. Ja niin kyllä, tämän laajan hyökkäyksen jälkeen lakot ovat kiellettyjä. Tapahtuneet lakot ovat todennäköisesti epävirallisia lakkoja.
– Mitä sodan jälkeen tapahtuu, riippuu edelleen paljon siitä, miten se päättyy. Mutta sen mukaan, mitä tiedämme, työväenliikkeen voimaannuttaminen vaatisi jonkin verran talouskasvua, jotta työläisiä ei irtisanottaisi. Se edellyttää onnistunutta Ukrainan talouden jälleenrakentamista. Joissakin hyvin optimistisissa skenaarioissa – mutta ei välttämättä todennäköisissä – Ukrainan talouteen palaavat ukrainalaiset sotilaat saattavat vaatia enemmän hallitukselta, mitä on todellakin tapahtunut joidenkin sotien jälkeen, erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta se on edelleen spekulaatiota tänään. Paljon synkemmät skenaariot näyttävät nyt todennäköisemmiltä…
Sodan alussa monet länsimaiset artikkelit ja tekstit esittelivät ”Ukrainan vasemmistoaktivistien” näkemyksiä joissa selitettiin, kuinka sokea läntinen vasemmisto on, kun se ei tue enemmän sotilasliitto NATOn asetoimituksia. Ištšenko on pyrkinyt esittämään sodasta vivahteikkaamman näkökulman.
– Ukrainan vasemmisto on aina ollut hyvin monimuotoinen. Ukrainan kommunistinen puolue oli erittäin tärkeä puolue EuroMaidanin vallankumoukseen asti. Se oli 1990-luvulla maan suosituin puolue. Kommunistisen puolueen ehdokas sai 37 prosenttia äänistä vuoden 1999 presidentinvaaleissa. Jopa EuroMaidanin vallankumouksen aattona kommunistinen puolue sai 13 prosenttia äänistä. Vaikka sen tuki laski, sillä oli merkittävä edustus parlamentissa ja se tuki tehokkaasti Viktor Janukovitšin hallitusta. EuroMaidanin jälkeen se menetti vaalilinnoituksensa Donbassissa ja Krimillä. He kärsivät myös sorrosta dekommunisaatiopolitiikan takia, puolue lakkautettiin ja vuonna 2022 se kiellettiin pysyvästi, samoin kuin monet muut ns. Venäjä-mieliset puolueet.
Kommunistisen puolueen kannattajia puolueen ollessa vielä sallittu Ukrainassa.
– Puolueen johtaja Petro Symonenko, joka ei ole vaihtunut vuodesta 1993 lähtien, puolueen perustamisesta lähtien, pakeni Valko-Venäjälle maaliskuussa 2022. Valko-Venäjältä hän tuki Venäjän hyökkäystä antifasistisena operaationa Kiovan hallintoa vastaan. Miehitettyjen alueiden kommunistiset järjestöt sulautuivat Venäjän federaation kommunistiseen puolueeseen ja osallistuivat Venäjän vuonna 2023 järjestämiin kunnallisvaaleihin, jopa joihinkin kunnallisvaltuustoon. Sama fuusio tapahtui Ukrainan virallisten ammattiliittojen kanssa miehitetyillä alueilla. Tämä on siis leijonanosa siitä, mitä Ukrainassa kutsuttiin vasemmistoksi.
– Samaan aikaan oli paljon pienempiä ja nuorempia vasemmistoryhmiä. He olivat aina kriittisiä kommunisteja kohtaan ja integroituivat paremmin demokraattisiin sosialisteihin ja lännen liberaalivasemmistoon. Heillä oli myös hyvin erilainen sosiaalinen perusta kuin kommunisteilla – lähempänä länsimielistä kansalaisjärjestöjen ”kansalaisyhteiskuntaa” Ukrainan keskiluokassa.
– Hyökkäyksen alettua he pystyivät viestimään asenteestaan paljon tehokkaammin länteen eräänlaisen identiteettipolitiikan avulla: ”Olemme Ukrainan vasemmisto. Tyhmä ja ylimielinen lännen vasemmisto ei ymmärrä mitään siitä, mitä maassa tapahtuu.” Tietenkin tämä positio oli erittäin ongelmallinen, alusta alkaen. Vertailun vuoksi: kommunistisessa puolueessa oli 100 000 korttia kantavaa jäsentä vuonna 2014. Nuorella vasemmistolaisella miljööllä oli parhaimpina kehitysvuosinaan koko maassa enintään 1 000 aktivistia ja kannattajaa, ja heidän määränsä on sen jälkeen laskenut Euromaidanin jälkeen.
Heistä useimmat tukivat Ukrainan valtiota, monet ilmoittautuivat vapaaehtoiseksi armeijaan, mutta he eivät pystyneet luomaan vasemmistolaista sotilasyksikköä, joka olisi verrattavissa äärioikeiston yksiköihin, edes paljon pienemmässä mittakaavassa. Monet osallistuivat myös humanitaarisiin aloitteisiin.
– Nykyään jotkut heistä pyrkivät tarkistamaan kantaansa sotaan, erityisesti vastauksena julmaan asevelvollisuuden toteuttamiseen. On todella vaikea väittää, että sota on edelleen jonkinlainen ”kansansota”, jos suurin osa ukrainalaisista ei halua taistella. Se, missä määrin he ovat halukkaita ilmaisemaan tämän kannan, riippuu myös heidän sorron pelostaan. Tätä on vaikea sanoa Ukrainan julkisuudessa, tällaista kritiikkiä esiintyy enimmäkseen yksityisissä keskusteluissa, ”vain ystävät” Facebook-tileillä ja niin edelleen, ja sitä esiintyy vain hyvin varovaisesti julkaisuissa.
Tästä ympäristöstä tulee myös kritiikkiä etnationalismia kohtaan, koska on tullut liian vaikeaksi sivuuttaa sitä, miten Ukraina on muuttunut kahdessa vuodessa venäjänkielisten syrjinnän ja etnisen assimilaatiopolitiikan leviämisen myötä.
– Esimerkiksi venäjää ei opeteta enää ukrainalaisissa kouluissa, edes vaihtoehtona, edes massiivisesti venäjänkielisissä kaupungeissa, kuten Odessassa, missä luultavasti 80-90 % ukrainalaisista lapsista puhuu venäjää vanhempiensa kanssa. Äskettäin esitelty lakialoite voisi kieltää venäjän puhumisen kouluissa, ei vain luokassa opettajien kanssa, vaan myös taukojen aikana, oppilaiden yksityisissä keskusteluissa keskenään. Opetusministeri on jo hyväksynyt lakiesityksen.
– Ukrainan vasemmiston kolmas segmentti on marxilais-leninistinen, ja se on osa sitä, mitä kutsun ”uusneuvostolaiseksi henkiinheräämiseksi”, joka tapahtuu monissa Neuvostoliiton jälkeisissä maissa. Se on yleensä organisoitunut krushki-muotoon, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”piirejä”, mutta jotka ovat protopoliittisia organisaatioita, jotain enemmän kuin vain marxilais-leninistisiä lukuryhmiä. Ne ovat paljon suositumpia Venäjällä, missä he voivat luoda YouTube-kanavia, joilla on satoja tuhansia tilaajia.
– Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Keski-Aasiassa krushki voi pitää sisällään tuhansia nuoria, jotka eivät ole eläneet päivääkään Neuvostoliitossa, mutta jotka arvostelevat maansa sosiaalista ja poliittista todellisuutta ja jotka löytävät ortodoksisesta marxilaisesta leninismistä välineitä käsitelläkseen tätä todellisuutta. Niitä on olemassa ja ne ovat kehittyneet myös Ukrainassa jopa dekommunisaatiosta ja venäläisvastaisen nationalismin ja kommunismin vastaisten asenteiden noususta huolimatta. Melkein alusta alkaen nämä ryhmät vastustivat molempia hallituksia ja omaksuivat vallankumouksellisen defeatismin kannan.
– Tässä tilanteessa voi ihmetellä, onko yhteiskunnallinen vallankumous edes mahdollinen, kuten oli sata vuotta sitten, myös Ukrainassa, romahtavan Venäjän valtakunnassa. Siitä huolimatta nämä ryhmät kritisoivat alusta alkaen pakkopalvelusta, vaativat kansainvälisyyttä eivätkä yrittäneet legitimoida Ukrainan valtion toimia.
Kuusi Ukrainan sotaa paennutta venäläissotilasta on saanut tilapäisen maahantuloluvan heidän hakiessaan poliittista turvapaikkaa Ranskasta. Kyseessä on ensimmäinen tapaus, jossa joukko karkureita pääsee EU-maahan ilman asiakirjoja.
Miehet saapuivat Pariisiin erillisillä lennoilla viime kuukausina paentuaan alun perin Venäjältä Kazakstaniin vuosina 2022 ja 2023, kertoo The Guardian-lehti.
Sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kymmenet tuhannet venäläissotilaat ovat karanneet tai kieltäytyneet käskystä taistella, sanovat sotilaita pakenemaan auttavat ryhmät.
Mutta ”länsi” on pitkään kamppaillut päätöksen kanssa siitä, hyväksytäänkö karanneiden venäläisten sotilaiden maahantulo. Vaikka EU ja sen jäsenvaltiot ovat keskustelleet julkisesti turvapaikan tarjoamisesta venäläisille karkureille, päätöstä ei ole tehty ja karkureiden on osoittautunut vaikeaksi saada turvapaikkaa.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun EU-maa päästää sisään joukon karkureita, joilla ei ollut matkustusasiakirjoja tai ulkomaalaisia passeja.
Koska he eivät kyenneet matkustamaan Eurooppaan ja olisivat joutuneet pitkäaikaiseen vankeuteen kotonaan, useimmat karkurit pakenivat Venäjän naapurimaihin, kuten Armeniaan ja Kazakstaniin, jonne he pääsivät ilman passia, mutta jäivät loukkuun ilman mahdollisuutta matkustaa eteenpäin.
Venäjän valtio on nähnyt paljon vaivaa löytääkseen heidät. On nähty yhä enemmän tapauksia, joissa Kremlin ulottuvilla olevissa maissa piileskeleviä karkureita on siepattu tai karkotettu takaisin Venäjälle.
– Kazakstanissa ei voi koskaan tuntea olonsa turvalliseksi; sinun on vain pidettävä pää alhaalla, sanoi The GuardianilleAleksander, joka kertoi eläneensä ilman SIM-korttia tai pankkitiliä välttääkseen Venäjän jäljittämisen. Kazakstanista Aleksander alkoi ylläpitää nimetöntä YouTube-kanavaa, joka kutsui muita sotilaita eroamaan asevoimista.
Väliaikaisen maahantuloluvan saaneiden joukossa oli Ukrainan vastaisessa sodassa taistelleita miehiä sekä varusmiehiä ja upseereita, jotka onnistuivat välttämään joutumisen etulinjoihin.
Kreml on äskettäin tehostanut ponnistelujaan torjuakseen sotilaskarkuruutta ja vangitakseen asepalvelusta vältteleviä sotilaita kotimaassa ja ulkomailla. Estääkseen rintamakarkuruutta presidentti Putin on allekirjoittanut joukon rangaistuksia tiukentavia lakeja, mukaan lukien jopa 15 vuoden vankeustuomiot ja pakenevien sotilaiden omaisuuden takavarikointi.
Riippumaton uutislehti Mediazone on raportoinut, että viranomaiset ovat viimeisten kahden vuoden aikana käynnistäneet vähintään 7 400 tapausta venäläissotilaita vastaan, joita syytetään yksikkönsä hylkäämisestä ilman lupaa. Todelliset luvut ovat todennäköisesti suurempia.
Venäjä on myös jahdannut ulkomaille piileskeleviä karkureita ja painostanut geopoliittisella kiertoradallaan olevia maita luovuttamaan venäläiset karkurit. Joulukuussa 2022 Kazakstan karkotti venäläisen tiedustelu-upseerin Mihail Zhilinin, joka oli sotilaskarkuri. Maaliskuussa 2023 venäläinen tuomioistuin tuomitsi Zhilinin kuudeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen.
TAM vaatii: Turvapaikat aseistakieltäytyjille Suomesta
Rintamakarkuruutta esiintyy molemmin puolin Ukrainan taantumuksellista sotaa. Ingar Solty kirjoittaa vasemmistolaisen Rosa Luxemburg -säätiön julkaisemassa artikkelissa, että Ukrainassa on yli 100 000 aseistakieltäytyjää, jotka eivät ole ilmoittaneet asevelvollisuudestaan ja ovat usein joutuneet piileskelemään.
Noin 200 000 ukrainalaista on järjestäytynyt varoittamaan toisiaan sotilaspoliisista, joka pakkovärvää ihmisiä kadulla.
Lisäksi 650 000 ”sotilasikäistä” miestä on uhmannut kieltoa lähteä maasta ja ovat paenneet Ukrainasta laittomasti viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana, yleensä suurilla kustannuksilla ja joskus kohtalokkain seurauksin. Ukrainan valtio yrittää parhaillaan painostaa ”länsimaita” palauttamaan näitä rintamakarkureita takaisin Ukrainaan.
Tämän vuoden heinäkuun kyselyssä 46,1% ukrainalaisista sanoi, että asevoimien värväystä on hyväksyttävää vältellä. Vain 29,1% ukrainalaisista tuomitsi käpykaartilaisuuden.
Myös Venäjällä sodanvastainen ilmapiiri on laajenemassa. Novaja Gazeta Europelle esitettyjen kyselytulosten mukaan viime syyskuussa 63 % venäläisistä kannattaisi Venäjän ja Ukrainan välistä rauhansopimusta, joka sisältää molempien osapuolten tekemät myönnytykset seuraavan vuoden aikana.
Noin 49 % vastaajista ilmoitti kannattavansa rauhanneuvotteluja Ukrainan kanssa ja Venäjän joukkojen vetäytymistä Ukrainasta, vaikka se merkitsisikin Moskovan epäonnistumista ”erityissotilaallisen operaation” tavoitteissa. Chronicles-lehden mukaan tämä on korkein kirjattu luku sodan alun jälkeen.
Työväen antimilitaristit vaatii, että molempien sodan osapuolien rintamakarkureille on taattava turvapaikat Suomesta konkreettisena toimena tuhoisan ja vaarallisen taantumuksellisen sodan lopettamiseksi.
Sodanvastainen järjestö World Beyond War on julkaissut verkossa karttapalvelun, johon on listattu eri valtioiden ylläpitämät ulkomaisten sotilastukikohtien verkostot.
Globaalina imperialistisena suurvaltana Yhdysvallat operoi ylivoimaisesti eniten sotilastukikohtia, jopa yli 900 sijainnissa ympäri maailmaa.
Syyskuussa voimaan tulleen DCA-sopimuksen perusteella myös Suomi listataan osana Yhdysvaltain sotilastukikohtien verkostoa, sillä suomalaisissa tukikohdissa operoi vastaisuudessa yhdysvaltalaisia sotilasjoukkoja.
Muita maita jotka operoivat ulkomaista sotilastukikohtien verkostoa ovat Turkki (128 tukikohtaa), Iso-Britannia (117), Venäjä (58), Intia (22) ja Ranska (15). Sivustolla listataan myös joukko alle kymmenen tukikohtaa ulkomailla operoivia maita. Yhteensä WBW:n kartastossa listataan 17 eri valtiota.
WBW katsoo jokaisen tukikohdan lisäävän sodan riskiä.
– Jotkut näistä fyysisistä laitoksista ovat maalla sotasaaliina. Suurinta osa niistä ylläpidetään yhteistyöllä hallitusten kanssa, joista monet ovat julmia ja sortavia. Monissa tapauksissa ihmisiä siirrettiin tehdäkseen tilaa näille sotilaallisille laitoksille, mikä usein riisti ihmisiltä viljelysmaan, lisäsi valtavia määriä saasteita paikallisiin vesistöihin ja ilmaan ja esiintyi ei-toivottuna läsnäolona, järjestö tiedottaa.
Kartalla esiintyvien tukikohtien yhteydessä on listattu myös uutisia niiden vaikutuksista.
Karttoihin voi itse käydä tutustumassa täällä. Projekti on osa World Beyond Warin sotilastukikohtien vastaista No Bases -projektia.
Venäjällä vangittu sodan vastustaja Boris Kagarlitski kirjoittaa vankilasta historiallisen muistutuksen tämän päivän vasemmistolle: Vaikka se aluksi johti marginaaliin poliittisesta valtavirrasta, periaatteellinen ”oman” puolen imperialismin vastustaminen oli tie valtaan ja Venäjän suursodan loppuun.
Venäläinen sosiologi, sodan vastustaja ja vasemmistolaisen Rabkor-nettijulkaisun perustaja Boris Kagarlitski, 65, tuomittiin tämän vuoden helmikuussa vankilaan ”terrorismin oikeuttamisesta”.
Ennen vangitsemistaan Kagarlitski johti Globalisaation tutkimuksen ja sosiaalisten liikkeiden instituuttia. Järjestö tukee ammattiliittoja ja yhteiskunnallisia liikkeitä tutkimuksen ja koulutuksen kautta.
Kagarlitskin Rabkor–YouTube-kanava ja -sivusto julkaisee sodanvastaista sisältöä marxilaisesta perspektiivistä. Se on suunnattu Venäjän vasemmistolle eikä oppositiomedian perinteiselle liberaalille yleisölle.
Kagarlitskin toiminnasta tuli vaarallista Venäjän viranomaisille, koska se loi kokoontumispisteitä sodanvastaiselle oppositiolle – ja erityisesti Venäjälle jääneille. Monet sodan vastustajat ovat joutuneet pakenemaan maasta.
Vuonna 2022 viranomaiset julistivat hänen olevan ”ulkomaalainen agentti”, vihjaten, että myös hänen oli aika lähteä. Hän päätti jäädä. Nyt hän istuu viiden vuoden vankilatuomiota.
Vetoomuksen Kagarlitskin vapauttamiseksi voi allekirjoittaa Change.org-sivustolla täällä.
Tuttuja kaikuja ensimmäisestä maailmansodasta
Kagarlitskin vankilassa kirjoittamia sodanvastaisia tekstejä julkaistaan edelleen Rabkor-sivustolla. Venäjän lakien mukaan jokaisen julkaistun tekstin yhteydessä on muistutettava: ”Tämän aineiston tuotti, jakeli ja/tai lähetti ulkomainen agentti Kagarlitski Boris Julijevitš”.
Viimeisimmässä kirjoituksessaan Kagarlitski pohtii Vladimir Leninin ajatusten merkitystä tämän päivän sodanvastaiselle liikkeelle vallankumousjohtajan kuoleman vuosipäivänä.
– Jos otamme pois pakolliset vuosipäivän ilot ja yhtä pakolliset ritualistiset kiroukset, joita on jo kuolettavan tylsää lukea ja toistaa, jää yksi kysymys: miksi Lenin kiinnostaa meitä juuri nyt vuonna 2024?
– Vastaus viittaa bolševikkijohtajan sodanvastaisiin teksteihin, jotka on kirjoitettu 110 vuotta sitten ja jotka ovat erittäin relevantteja, Kagarlitski kirjoittaa.
Miljoonat kuolivat ensimmäisen maailmansodan itäisellä rintamalla.
– Kuten tiedätte, [ensimmäisessä maailmansodassa] useimmat eri maiden sosialidemokraatit, jotka kävivät sotaa keskenään, olivat yhtenäisiä yhdessä asiassa – he kaikki tukivat hallitustaan ja ”heidän” porvaristoaan, keksien kaikenlaisia perusteluja sodalle selittäen, että ”meidän” maamme ei suinkaan ole hyökkääjä, vaan se pakotettiin tarttumaan aseisiin taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta ja toisten keisarillisia tavoitteita vastaan.
– Ja logiikka ”meidän täytyy tukea omiamme” toimi aluksi. Tässä tapauksessa ei ole oikeastaan väliä kummalta puolelta etulinjaa tämä tai tuo propaganda tuli, sen merkitys oli aina sama: ”me” voimme, mutta he eivät voi, ”me”, riippumatta siitä mitä me teemme, puolustamme itseämme. ”He”, tapahtuipa mitä tahansa, ovat syyllisiä kaikkeen. Eiliset kumppanit esiintyivät roistouden ruumiillistumina, ja ilmeiset konnat julistettiin yhtäkkiä hyviksi tyypeiksi.
– Ollakseni rehellinen, on sanottava, että maanpaossa olleelle Leninille oli paljon helpompaa ja turvallisempaa arvostella Venäjän hallituksen sotilaallisia ponnisteluja kuin samanmielisten ihmisten, jotka jäivät Venäjälle.
– Totta, Lenin kuitenkin pidätettiin. Itävalta-Unkarin viranomaiset Krakovassa – jonne hän ja [Nadežda] Krupskaja asettuivat lähemmäksi Venäjää (tästä on erinomainen neuvostoliittolainen elokuva ”Lenin Puolassa”) – he melkein pitivät bolševikkijohtajaa tsaarin hallituksen agenttina.
– Pian heidät kuitenkin vapautettiin ja heille annettiin mahdollisuus päästä neutraaliin Sveitsiin. Mutta Venäjällä valtionduuman bolševikkiedustajat lähetettiin vankilaan sodanvastaisen kantansa vuoksi.
Sodanvastustus ponnahduslautana vallankumoukseen
– Vaadittiin rohkeutta puhua sotaa vastaan. Rohkeus ei ole vain henkilökohtaista, vaan myös poliittista. Nyt jälkikäteen ajatellen näemme, kuinka poliittisesti tehokkaaksi Leninin kanta osoittautui. Se, että hän ja hänen kannattajansa olivat selkeä vähemmistö, erotti heidät jyrkästi yleisestä taustasta ja teki heidät havaittaviksi.
– Ja kun tilanne muuttui, kun isänmaallinen innostus ”voittoon tähtäävää sotaa” kohtaan alkoi väistyä väsymyksen, pettymyksen ja tapahtuvan merkityksettömyyden ymmärtämisen tieltä, kun kolmen vuoden verinen teurastus muodosti yhteiskunnassa kiireellisen tarpeen muutokseen, se oli kohti Leniniä ja bolševikkeja, jonne miljoonat ihmiset käänsivät katseensa (eikä vain Venäjällä).
Sodanvastainen mielenosoitus Petrogradissa.
– Onnenpyörä kääntyi ympäri ja muutti vallankumouksellisten ja vallassa olevien paikkoja. Muutama radikaali sosialisti, jota edes johtavien sosialidemokraattisten puolueiden johtajat eivät olleet ottaneet vakavasti, löysi yhtäkkiä itsensä joukkoliikkeen kärjestä. Vuoden 1917 ensimmäisellä puoliskolla ulkomaalaisena agenttina herjattu Lenin löysi itsensä vuoden loppuun mennessä Petrogradista vallankumouksellisen hallituksen johtajana.
– Meidän ei tarvitse muistaa tätä tarinaa siksi, että tämänkaltaiset tarinat toistuvat usein – olisi ennenaikaista ja piittaamatonta toivoa sellaista. On paljon tärkeämpää ymmärtää, miksi Lenin otti juuri tämän kannan ja teki juuri tämän valinnan, joka ensin ajoi hänet poliittiseen marginaaliin jopa sosialidemokratian sisällä, ja johti hänet sitten vallan korkeuksiin.
– Vallankumouksellisella periaatteiden noudattamisella on tietysti tässä tärkeä rooli. Bolševikkijohtajan asema oli yhdenmukainen marxilaisen sosialismin filosofian ja aiemmin tehtyjen toisen internationaalin päätösten kanssa, joista suurimpien puolueiden johtajat itse kiirehtivät luopumaan.
Kantojen taustalla tutkimus ja analyysi
– Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Olihan mahdollista toimia vähemmän radikaalisti välttäen akuuttia konfliktia sosialidemokraattisen enemmistön vaikutusvaltaisempien poliitikkojen kanssa (kuten monet muut vasemmistolaiset tekivät).
– Leninin kanta ei perustunut pelkästään ideologiaan, vaan myös poliittiseen analyysiin, laskelmaan ja historialliseen ennusteeseen. Ei ole mikään sattuma, että Lenin teki tutkimuksen imperialismin luonteesta juuri ensimmäisen maailmansodan aikana, eikä sekään, että hän sisällytti kuuluisan kaavan vallankumouksellisesta tilanteesta artikkeliin toisen internationaalin romahtamisesta.
– Kaikki tämä on kaukana abstraktista teoretisoinnista. Bolševikkijohtaja analysoi poliittista tilannetta ja yritti ennustaa sen kehitystä. Hänelle oli selvää, että Venäjän imperiumin viranomaiset eivät vain aloittaneet kansalle täysin tarpeettoman sodan, vaan tekivät sen myös sisäpoliittisten tilanteiden perusteella. Sota on resepti vallankumousta vastaan (ja itse asiassa poliittista muutosta vastaan yleensä).
– Epäonnistumisista sodassa itsessään tulee kuitenkin mekanismi vallankumouksen käynnistämiselle. Siten, vastustamalla sotaa hän, toisin kuin pasifistit, ei vain ottanut moraalista ja ideologista kantaa, vaan myös valmisteli poliittista ponnahduslautaa osallistumiselle tuleviin vallankumouksellisiin tapahtumiin.
Venäläiset ja saksalaiset sotilaat hylkäävät käskynsä rintamalla ja pistävät tanssiksi 1917.
– Luottamus vallankumouksen väistämättömyyteen ei perustunut uskoon ja vakaumukseen, vaan yhteiskunnallisten ristiriitojen analysointiin, joiden kehityksen väistämättä tulisi repiä järjestelmä osiin.
– Tämä luottamus näyttää muuttuneen Leninillä vain kerran, aivan vuoden 1917 alussa, kun hän lausui kuuluisat sanat ”emme elä näkemään vallankumousta”. Ja itse asiassa näytti siltä, että järjestelmä jollain mystisellä tavalla selviytyy kaikista ongelmista ja jopa omista epäonnistumisistaan, ja Venäjän kansa kestää hämmästyttävällä kärsivällisyydellä kaiken, mitä viranomaiset tekevät heille.
– Mutta se oli se pimeä tunti ennen aamunkoittoa. Pian se räjähti niin kovaa, että voimme edelleen kuulla räjähdyksen kaikuja.
Filosofisoinnista politiikkaan
– Mutta pointti ei ole vain ennusteen tarkkuus ja vallankumouksen väistämättömyyden ymmärtäminen. Kaikki hänen ennusteensa eivät toteutuneet, eikä Leninin tilanneanalyysi aina pitänyt paikkaansa, Kagarlitski muistuttaa.
– Pääasia, että tuo yksi tärkein ennuste toteutui. Vaikka ennuste toimi odotettua myöhemmin, analyysi vahvistui. Ja tämän ansiosta vallankumouksellisesta teoreetikosta Leninistä tuli poliitikko. Tai pikemminkin hän sai mahdollisuuden toteuttaa itsensä poliitikkona (mitä hän itse asiassa aina oli).
Lenin lukee toimistossaan vallankumouksen jälkeen 1918.
– Modernin vasemmiston ongelma on se, että kun he väittelevät filosofisesti, pohdiskelevat filosofisia kysymyksiä ja kiistelevät siitä, kuka on uskollisin marxilaisemme ja mikä kaava on abstraktin ideologian kannalta oikeampi, he eivät tiedä miten eivätkä ole valmiina olemaan poliitikkoja.
– Mikä on ymmärrettävää: meillä ei ole elävää ja vakavaa poliittista käytäntöä. Ei ole mitään millä harjoitella.
– Lenin kuitenkin hoisi tämän ongelman vuonna 1917. Kestämmekö me, jos tilaisuus yhtäkkiä tulee?
Verinen sota Ukrainassa jatkuu vailla loppua. Kalleimman hinnan siitä maksavat tavalliset ihmiset – vastakkain asetettu ukrainalainen ja venäläinen työväenluokka.
Tässä artikkelissa ääneen pääsevät ukrainalaiset vasemmistolaiset, jotka vastustavat oman maansa hallitusta ja sotaa luokkakantaisesta, kansainvälisestä perspektiivistä.
Nämä näkökulmat eivät edusta Työväen antimilitaristien virallista kantaa tai analyysiä, vaan ovat ukrainalaisten omia. Sodan oloissa koemme olevan tärkeää nostaa esiin vasemmistolaisia ääniä, jotka virallisessa kertomuksessa ohitetaan kokonaan – ja pyritään vaientamaan.
Näkemykset tulevat kahdelta eri marxilaista ideologiaa tunnustavalta taholta.
Ukrainan työväenrintama (RFU) on marxismi-leninismiä edustava järjestö, jonka tausta on sosiaalisessa mediassa. Järjestö on laiton Ukrainassa.
Komuna (”Kommuuni”) on trotskilainen ryhmä, joka taistelee bolshevismin perinteiden puolesta. Se on osa kansainvälistä marxilaisen tendenssin internationaalia (IMT).
Ukrainan sodan luonne
24. helmikuuta 2022 on päivämäärä, jonka koko maailma muistaa pitkään. Siitä alkoi Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan.
Ukrainassa kaikesta syytettiin välittömästi Putinin henkilökohtaista hulluutta ja Venäjällä NATO:n laajentumista. Mutta miten sen näkevät ukrainalaiset marxilaiset?
Ukrainan työväenrintaman RFU:n mukaan Ukrainan sota on osa maailman kapitalismiksi tulemista, yksi luku kolmannen maailmansodan prologissa.
– Tämä sota on vastakkainasettelu toisaalta länsimaisten imperialistien tukeman Ukrainan komprador-oligarkiahallinnon ja toisaalta Venäjän subimperialistisen hallinnon ja joidenkin sen liittolaisten välillä. Kummallakaan puolella ei pitäisi olla illuusioita niin sanotun ”kansallisen vapautussodan” suhteen.
Komprador (tai comprador) on alun perin portugalilainen termi Aasian varhaisesta kauppakolonialismista. Nykyään se on yleinen termi niille yhteiskunnan voimille, joilla on tiivis mutta alisteinen yhteistyö ulkomaisten ryhmien ja kansainvälisen rahoituspääoman kanssa.
Oligarkit ovat entisissä Neuvostoliiton maissa erittäin varakkaita liikemiehiä, joilla on taloudellisen vaikutusvallan lisäksi myös poliittista vaikutusvaltaa. Oligarkit keräsivät miljardiomaisuutensa Neuvostoliiton romahtamisen myötä 1990-luvulla, kun valtion omaisuutta yksityistettiin.
Subimperialismilla viitataan Venäjän asemaan paikallisena imperialistina – ei samanlaisena globaalina suurvaltana kuin esimerkiksi Yhdysvallat, mutta imperialistisia pyrkimyksiä omaavana.
Vaikka nykyistä poliittista ja taloudellista tilannetta ei RFU:n mielestä voi suoraan rinnastaa menneeseen, yhtymäkohtiakin on.
– Joitakin viittauksia ensimmäiseen maailmansotaan voidaan varmasti tehdä, koska se oli ensimmäinen imperialistinen maailmansota kapitalismin aikakaudella. On myös joitain yhtäläisyyksiä [2. maailmansodan] kanssa, kun Ukrainan porvariston kansallismieliset edustajat (Ukrainan nationalistien järjestö, OUN) asettuivat natsien puolelle puna-armeijaa vastaan saadakseen pienen mahdollisuuden elvyttää niin sanottu ”itsenäinen” Ukrainan hallitus.
– Ukrainaa johtaa sen oligarkia, ja sillä on edelleen jäänteitä omasta subjektiivisuudestaan, mutta se mieluummin on länsimaisen pääoman vasalli venäläisen sijaan. Ne, jotka ovat vahvempia tässä sodassa, ”lypsävät lehmän” viimeiseen pisaraan asti. Ukraina toimii nykyään aseiden testauskenttänä sekä lännessä että idässä, eräänlaisena ”puskurivyöhykkeenä” tulevalle sodalle NATO:n ja Kiinan välillä, RFU esittää.
Komunan mukaan sota on sekä ilmentymää saalistavien imperialistien välisestä kilpailusta että Putinin hallinnon sisäisistä tarpeista.
– Mielestämme länsimaiset imperialistit toisaalta työnsivät Ukrainan tarkoituksella sotaan ja vetäytyivät sitten heikentääkseen kilpailijaansa maailmannäyttämöllä imperialistisen Venäjän muodossa, toisaalta Putinin klikille tämä sota on välttämätön laajentaakseen omaa imperialistista vaikutusvaltaansa.
– Putinin bonapartismi odotti, että lähettämällä Ukrainaan vain erikoissotilaita, se pystyisi nostamaan heikkenevää tukeaan tietyssä osassa venäläistä yhteiskuntaa, mutta sodan lukuisten epäonnistumisten vuoksi Putin vain lisäsi epäluottamusta väestön keskuudessa.
Bonapartismi on Ranskan historiaan viittaava autoritaarinen poliittinen suuntaus, jonka päämäärä oli palauttaa valtiovalta suurmiehelle kuten Napoleon, ja johon on perinteisesti liittynyt nationalistinen ja populistinen militarismi.
– Ukraina on epäilemättä joutunut imperialistisen kilpailun ja pääomien yhteentörmäyksen uhriksi, jossa se hukkuu vereen.
Ukrainalaisten talous ja elämä sodan aikana
Sodalla oli odotetusti tuhoisa vaikutus Ukrainan talouteen ja työväenluokan elinoloihin. Maa koki suurimman shokin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, kolmasosa yrityksistä lopetti toimintansa välittömästi.
Kansainvälisen työjärjestö ILO:n mukaan Ukraina on menettänyt 4,8 miljoonaa työpaikkaa sodan alkamisen jälkeen, eri lähteiden mukaan Ukrainan työttömyys on nyt noin 30 %, ja ennusteiden mukaan vuonna 2023 työttömyysaste pysyy 26 %:ssa.
Bruttokansantuote laski keskimäärin 32 % vuonna 2022, mitä pahensi että Venäjän joukot kohdistivat iskunsa yhä enemmän energiainfrastruktuuriin talven alussa. Teollisuustuotanto laski 40 % ja inflaatio nousi 27 %.
Komunan mukaan taloudelliselta romahdukselta vältyttiin vain sen ansiosta, että Ukrainan päävelkojat, jotka ovat lännessä, tukevat sitä vastakkainasettelussa Venäjän kanssa.
– Ulkomainen velka kasvaa edelleen Ukrainan yllä ja todennäköisesti vähentää merkittävästi tulitauon tuomaa helpotusta. Ukrainan elpymistä käsittelevässä konferenssissa Luganossa heinäkuussa annettiin paljon julkisia lausuntoja, mutta hyvin vähän konkreettisia lupauksia. Eurooppalaisten pankkien velkojen alaskirjaukset muodostavat todennäköisesti epämukavan ennakkotapauksen, jota ei voida hyväksyä niiden tulevien voittojen kannalta.
Pakolaisia Mariupolissa. (Lähde: mvs.gov.ua)
Kuusi miljoonaa pakolaista lähti Ukrainasta, enimmäkseen naisia ja lapsia, ja maassa on viisi miljoonaa sisäistä pakolaista, jotka asuvat pääasiassa maan länsiosassa. Komuna muistuttaa luokkajaosta myös tässä ilmiössä.
– Oligarkkien perheet lähtivät maasta jo ennen helmikuun 24. päivän hyökkäystä. Maan hyökkäyksen jälkeinen ensimmäinen aalto jätti pikkuporvariston ja työväenluokan parhaat kerrokset, joilla oli kansainvälisiä yhteyksiä ja tarpeeksi säästöjä ottaakseen tällaisen riskin, muistuttaa Komuna.
– Tämä ei koske kaikkia pakolaisia, mutta köyhemmät ukrainalaiset ovat paljon vähemmän edustettuina lähteneiden joukossa. Lisäksi on arvioitu, että yli 5 miljoonaa ihmistä on joutunut siirtymään kotiseudultaan, enimmäkseen maan länsiosassa. Väestön köyhimmät osat, jotka ovat usein iäkkäitä ja vähemmän liikkuvia, jäävät usein konfliktialueille, vaikka heidän ympärillään tapahtuu pommituksia.
Ukrainan työlakiin on sodan alusta lähtien tehty monia muutoksia. Lakot on kielletty, yövuoroja on pidennetty, työnantajat voivat irtisanoa työntekijöitä ilman ammattiliiton lupaa ja niin edelleen.
– Kaikki tämä lisää työntekijöiden pelkoa työnsä puolesta ja kyvyttömyyttä organisoida itseään normaalisti. Se antaa myös valtavan vipuvaikutuksen yrittäjille, jotka voivat olla työpaikkansa jumalia ilman rajoituksia, kuvaa RFU.
– Jos puhumme Ukrainan työväenluokasta tulevaisuudessa, voimme täydellisesti havaita kuinka Ukrainan eliitti yrittää tuhota työntekijöiden oikeudet maassamme.
Zelenskyin hallinto ja fasismi
Aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan Putinin klikki valitsi iskulauseen ”denatsifiointi” ideologiseksi perusteluksi toiminnalleen.
Komunan mukaan Ukrainassa on tiettyjä pro-fasistisia äärioikeistolaisia elementtejä, joilla on jonkin verran tukea ja joita hallitsevat oligarkit ja valtiokoneisto. Ryhmä näkee tässä yhteyden Ukrainan proletariaatin lisääntyneeseen lumpenisoitumiseen – siirtymään työväenluokasta kohti ryysyköyhälistöä – viimeisen 30 vuoden aikana.
– Mutta tämä ei anna syytä kutsua Zelenskyin hallintoa fasistiseksi. Venäjän imperialismin ”denatsifiointi” merkitsee lopulta entistä suurempaa tukea nationalistisille ideoille.
Miksi Zelenskyin hallintoa sitten voi nimittää?
– Ensinnäkin, kapitalismin palauttamisen jälkeen Ukraina ei seurannut porvarillisen bonapartismin polkua, kuten Venäjällä, koska vastasyntynyt oligarkia pystyi pitämään vallan käsissään, meillä oli porvarillinen hallinto. Demokratia, joka kasvoi Neuvostoliiton raunioilla. Poliittinen valta oli lopulta Ukrainan oligarkian käsissä, eikä Ukrainan byrokratia ollut siitä riippumaton.
– Zelenskyi itse oli ja edustaa tiettyjä bonapartistisia suuntauksia Ukrainan byrokratiassa, joka vähitellen alkoi eriytyä hallitsevasta luokasta. Koska Ukrainaa ei ollut mahdotonta irrottaa talouskriisistä ja Euromaidanin poliittisesta umpikujasta, näimme samanlaisia suuntauksia Zelenskyin hallinnossa jo ennen sotaa, mutta silloin ne eivät olleet niin voimakkaita.
– Tänään näemme, kuinka Zelenskyin hallitus käyttää sotaa mahdollistaakseen byrokratian itsenäistymisen Ukrainan hallitsevasta luokasta, lopulta sulkeakseen sen pois poliittisesta vallasta ja luottaakseen entistä enemmän sotilaallisiin elementteihin, armeijaan, edistäen nationalistista retoriikkaa. Voidaan sanoa, että Putinin klikki antoi ”Kansan palvelijalle” toisen elämän.
Tästä ovat osoituksena tiettyjen oligarkkien omaisuuden kansallistaminen, tiettyjen mediakanavien pakkolunastus, puolueiden ja joukkotiedotusvälineiden kielto kollaboranttien vastaisen taistelun varjolla, tiettyjen oligarkkien vainoaminen ja henkilöstömuutokset Zelenskyin omassa hallituksessa.
Komunan mukaan tämä ”eriytyminen hallitsevasta luokasta” on mahdollista myös länsimaisten imperialistien tuen ansiosta.
– Sota antoi Zelenskylle ihanteellisen tilaisuuden muodostaa uskollinen ympyrä ympärilleen, luottaa armeijaan ja sulkea hallitseva luokka poliittisesta vallasta, josta hän tällä hetkellä nauttii. Tämä tuo hyvin paljon Zelenskyin hallintoa lähemmäksi Putinin hallintoa, Komuna linjaa.
Uusfasistisen Asovan pataljoonan veteraanien marssi Kiovassa. (Lähde: Goo3)
Työväenrintama RFU:n mukaan on ”aika ottaa pois ruusunpunaiset lasit, joiden läpi nähtynä äärioikeisto on heikentynyt Ukrainan yhteiskunnassa sodan aikana” – tarkoittaen, että äärioikeisto on edelleen uhka.
Järjestön mukaan venäläisten kommunistien tehtävä on huolehtia omista taantumuksellisistaan siinä missä ukrainalaisten kommunistien on hoideltava omat fasistinsa pois päiväjärjestyksestä.
– Joka ukrainalaisessa vasemmistossa ajattelee toisin on lähtenyt osallisuuden polulle fasistien kanssa, joka tarkoittaa muuttumista itsekin fasistiksi.
RFU näkee taistelun fasismia vastaan tarkoittavan ensinnäkin sitä, että ei anna periksi porvarillisille ideologioille.
– On mahdotonta taistella fasismia vastaan, jos olet samalla puolella sen kanssa. Kommunisti on aina internationalisti, muuten hän ei ole kommunisti. Toiseksi meidän on taisteltava fasismia vastaan muiden ihmisten päässä, id est, osallistuaksemme agitaatioon ja propagandaan. Kaiken kaikkiaan tärkein taistelukenttä on ideologinen taistelukenttä.
Kansallisesta yhtenäisyydestä
Jotkut väittävät, että ukrainalaisille sota on todellinen ”kansansota”: valtava isänmaallinen innostus on yhdistänyt koko Ukrainan kansan alueiden ja kielellisten erojen välillä Venäjän aggressiota vastaan.
RFU näkee ilmiön taustalla voimakkaan ja kaiken läpäisevän porvarillisen propagandan vaikutuksen.
– Kaikki: televisio, internet, radio, kirjat, musiikki, oppilaitokset ja ohjelmat, jopa kieli on otettu kapitalistisen sotakoneiston käyttöön. Joka päivä ja joka tunti propagandistit tekevät kaikkensa muuttaakseen ihmiset mielettömiksi eläimiksi leikkimällä heidän tunteillaan, heidän pelollaan, vihallaan ja epätoivollaan.
Ukrainalaisten yhdistymistä on tapahtunut, mutta luomalla eroja, ei voittamalla niitä.
– He ovat yhdistyneet sovinismin ja petomaisen vihan kautta. Nykyään jopa nuorten keskuudessa – perinteisesti edistyksellisimmässä kategoriassa – ajatus atomipommin pudotuksesta Venäjälle ja jokaisen venäläisen tappamisesta viimeiseen asti ei olisi jotain epänormaalia tai moraalitonta.
Mutta edes tällaisissa olosuhteissa propaganda ei pysty tappamaan kaikkia tyytymättömyyden ajatuksia, kuten voidaan nähdä sotilaiden perheiden äskettäisistä mielenosoituksista Kryviy Rihissä ja kansannuorisoliikkeen ChVK Redan aiemmin aiheuttamista mellakoista, jotka molemmat tuomittiin Venäjän psykologisina operaatioina.
– Oma tavoitteemme on sama kuin aina: käyttää propagandaa ja agitaatiota valistaaksemme kansaamme, opettaa heille kuinka taistella oikeuksiensa puolesta, kuinka taistella kapitalismin (ja imperialismin sen korkeimpana vaiheena) lukemattomia epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ja eräänä päivänä, kuten täällä Ukrainassa sanotaan, ”pakastin voittaa television”.
Kielikysymys ja sovinismi
Nykyään ukrainalainen retoriikka puoltaa voimakkaasti kaiken venäläisen hylkäämistä, neuvoo siirtymään ukrainalaisiin palveluihin ja sisältöön, ukrainan kieleen. Yrittääkö tämä politiikka todellakin murtaa kansallisen sorron perinnön vai palveleeko se nykyään vain hallitsevan luokan etuja ja ruokkii kansallista vihamielisyyttä?
– Ensinnäkin on muistettava kansallispolitiikan luonne Leninin aikana. Tuolloin tällä politiikalla oli progressiivinen luonne, ja sen saneli se tosiasia, että Venäjän valtakunta sorti kansoja, vastaa Komuna.
Silloin oli mahdotonta muodostaa vapaaehtoisia siteitä kansoihin millään muulla tavalla, joten kaikki tehtiin kaikkien kansojen proletariaatin välisen kansainvälisen solidaarisuuden näkökulmasta, mutta stalinistisen klikin saapuessa näitä valloituksia rajoitettiin.
– Stalin alkoi ottaa askelia kohti suurvenäläistä sovinismia, karkottaa ja venäläistää kansoja. Bolshevikkien politiikka Leninin aikana todella katkaisi siteet vanhaan kansalliseen sortoon.
Komunan mukaan nykypäivän ukrainalaistaminen, joka alkoi Euromaidanin kaudesta, on taantumuksellista.
– Se ei millään tavalla salli Venäjän ja Ukrainan proletaarien osoittaa solidaarisuutta keskenään, vaan se tuo vain kansallista vihamielisyyttä ja sotaa. Tästä Donbassia koskevasta politiikasta (venäläisten koulujen sulkeminen, venäjän kielen kieltäminen ja asiaankuuluvien lakien antaminen) tuli monella tapaa käynnistin idän separatismille ja sisällissodalle. Loppujen lopuksi tämä politiikka auttaa vain Ukrainan ja Venäjän hallitsevia luokkia vahvistamaan valtaansa ja tienaamaan edelleen rahaa kansallisesta vihamielisyydestä.
Fasistijohtaja Stepan Banderan kuva koristaa tavallisen kahvilan seinää: ”Russofobiasi ei ole tarpeeksi voimakasta.” (Lähde: Cogitato)
Viimeaikaisista kielikäytännöistä on syytä huomata, että venäjää voidaan nyt käyttää vain epävirallisissa olosuhteissa.
– Missä tahansa virallisessa ympäristössä voit puhua vain ukrainaa. Nyt on jopa kiellettyä julkisesti esiintyä tai soittaa musiikkia venäjäksi, vaikka on syytä huomata, että monet ukrainalaiset taiteilijat käyttävät teoksissaan venäjän kieltä. Myös venäjänkieliset kirjat kehotetaan luovuttamaan jätepaperiksi, kerrotaan RFU:sta.
Järjestön mukaan kielipolitiikka on itse asiassa perustettu hajottamaan yhteiskuntaa mahdollisimman paljon.
– Kansanjoukot ohjataan pois todellisista sosiaalisista ja taloudellisista ongelmistaan keskittyessään tähän ”kielikeskusteluun”, joka ei itse asiassa tee kenenkään elämää paremmaksi. Tämä ei ole kulttuurin kapina, kuten meille ylhäältä kerrotaan, vaan kaikkein sovinistisinta politiikkaa, jolla pyritään tuhoamaan muiden kulttuurien vaikutus Ukrainan alueella.
Esimerkiksi Taka-Karpatialla asuvilla rusinalaisilla ja Odessan alueella asuvilla moldovalaisilla ei ole edes kouluja, jotka opettaisivat oppitunteja omalla äidinkielellään ja kehittäisivät omaa kulttuuriaan.
RFU:n mukaan tämä todistaa Ukrainan politiikan kansallisen kysymyksen suhteen olevan äärimmäisen sovinistista – assimilaatiota, ei dekolonisaatiota.
NATO, imperialismi ja aselähetykset
Ukrainan aseistamisesta on ollut paljon debattia vasemmiston sisällä. Erityisesti niinsanotussa läntisessä diskurssissa vastakkain on asetettu aseiden lähettäminen ja rauhanneuvottelut.
Ukrainan työväenrintama RFU yksiselitteisesti vastustaa NATO:n aselähetyksiä.
– Sosialidemokraatit arvostelevat meitä tästä sanomalla, että pelaamme Venäjän imperialismin käsiin. Emme oikeastaan. Päinvastoin, ne, jotka kannattavat aseiden toimittamista Ukrainalle, edistävät läntisten imperialistien hegemonian vakiinnuttamista Ukrainassa. He eivät tee sitä hyväntahtoisena eleenä, vaan koska länsiporvaristo kokee siitä kaikesta ennen kaikkea tietyn taloudellisen hyödyn (asekauppa on melko kannattavaa bisnestä, ja se on hyvä mahdollisuus tehdä Ukrainasta riippuvainen maa ja poistaa venäläinen kilpailija Itä-Euroopasta… selvästi jumalallista varjelusta) ja toiseksi heillä on poliittinen motiivi. Tukemalla aseiden toimittamista tuet automaattisesti toisen imperialistin vahvistumista.
– Lisäksi, kuten näemme, Ukraina on täysin riippuvainen länsimaista. Emme ymmärrä, mihin tällaiset ”vasemmistolaiset” luottavat. Ilmeisesti he haluavat maallemme vielä enemmän velkaa, rappeutumista ja köyhtymistä, koska emme löydä muuta selitystä.
RFU:n mielestä yhden blokin imperialismia ei voi kukistaa käyttämällä toisen blokin imperialismia.
– Tällaisessa imperialistisessa sodassa ei ole sijaa tavallisten kansalaisten voitolle, paitsi vallankumoukselle. Lisäksi nuo asetarvikkeet eivät auta perimmäistä päämääräämme, mutta silti ne vuodattavat jatkuvasti veljiemme ja sisartemme verta kaikissa kansoissa. Ja meille ei pitäisi olla väliä, kaadammeko venäläis- vai länsimielisen hallituksen.
– Siksi imperialismin todella kukistamiseksi meidän on suoritettava sosialistinen vallankumous. Juuri silloin, kun tuotantovälineiden yksityinen omistus lakkautetaan ja proletariaatin diktatuuri vakiinnutetaan, vain silloin voimme todella kukistaa imperialismin, sekä Venäjän että länsimaisen.
Tykistö ampuu kohti itäistä Ukrainaa. (Lähde: Dimitri Miravski)
Sodan etenemisestä
Viime kuukausina sota on näyttänyt enimmäkseen pysähtyneen. Ukrainalaisista kommunisteista on haastavaa sanoa, miten sota päättyy, tai mitä se tulee tarkoittamaan.
– Jos Ukraina voittaa, yhteiskunnassa vallitsee aluksi jingoistinen euforia ja auktoriteetit käyttävät hyväkseen tämän hetken tuhotakseen lopulta kaikki poliittiset vastustajansa. Todellisuudessa Ukraina ei kuitenkaan rikastu tästä, itse asiassa tulemme entistä riippuvaisemmiksi länsimaisista imperialisteista, mikä vaikuttaa jo nyt ihmisten aineelliseen hyvinvointiin ja jolla tulee olemaan vieläkin suurempi vaikutus tulevaisuudessa. Myös auktoriteetit itse osallistuvat tähän säätämällä lakeja, jotka tuhoavat sosiaalisen kentän, RFU:sta sanotaan.
Heidän mukaansa Ukrainan voitto sen enempää kuin Venäjän hallituksen voitto ei tuota työväenluokalle mitään hyvää tai edistyksellistä.
– Porvaristo yrittää hajottaa työväenluokan vielä enemmän, ja jos työntekijöiden keskuudessa on tyytymättömiä liikkeitä, auktoriteetit käyttävät terroria työntekijöitä vastaan. Periaatteessa se on jo käytössä.
Esimerkkinä RFU:sta mainitaan linja-autonkuljettajien lakko Zaporižžjan kaupungissa, kun heille ei maksettu palkkaa.
– Lakko murrettiin ja uhkaus kuului näin: ”Joko menette armeijaan tai edessä ovat lomautukset.”
Tilanne on vielä huonompi Ukrainan merimiesten kannalta. Kesällä he pitivät mielenosoituksen Odessassa, koska meri on suljettu siviileille, eikä kukaan maksa palkkaa.
– Seurauksena oli, että mielenosoituksen keskeytti armeijan rekisteröinti- ja värväystoimisto, joka yritti esittää kutsuntailmoitukset kaikille mielenosoittajille. Kaikki päättyi siihen, että he pidättivät yhden merimiesliiton päämiehistä ja tuomitsivat hänet ”kansallisena petturina” ja niin edelleen.
– Tietenkin on syytä sanoa, että sodan aikana on ollut tilanteita, joissa työntekijät pystyvät puolustamaan itseään, mutta nämä kaksi tapausta sekä muutokset lainsäädännössä osoittavat erittäin hyvin, minkälaista suuntausta tapahtuu Ukrainassa, ja mitä tapahtuu, jos Ukrainan auktoriteetit voittavat.
Samaten jos Venäjän auktoriteetit voittavat, se ei myöskään tarkoita mitään edistyksellistä työväenluokille.
– Muistamme erittäin hyvin [Luhanskin ja Donetskin kansantasavaltojen] kokemuksen, kun he kuristivat kommunistien ja työntekijöiden liikkeen. Yhden osallistujan voittojen sattuessa työntekijät ja kommunistit saavat vain köyhyyden ja kauhun, kun taas kapitalistit ja heidän palvelijansa kylpevät kullassa.
Vallankumouksellinen defeatismi
Maaliskuussa 2023 RFU lähetti Telegramissa tämän lausunnon:
”…vastustamme Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, Ukrainan hyökkäystä Venäjälle ja Venäjän provokaatioita, jotka yrittävät kiihdyttää konfliktia entisestään. Kyllä, me ja venäläiset internationalistitoverimme kannatamme tappion kantaa, vastustamme omia hallituksiamme sodan aikana. Mutta emme missään tapauksessa tue maidemme tappiota vihollisvaltioiden toimesta, antautumista niille.”
Työväenrintaman mukaan tämä on ainoa kanta sotaan, joka aidosti internationalistisella organisaatiolla voi olla.
– Koska ymmärrämme nykyisen sodan todellisen luonteen – se on imperialistinen sota – emme voi millään tavalla tukea kumpaakaan imperialistista lohkoa, olipa kyseessä Venäjä tai NATO, jonka etua Ukrainan hallitus puolustaa tänään. Siksi vastustamme Ukrainan hyökkäystä yhtä paljon kuin vastustamme lännen puuttumista konfliktiin ja oman hallituksemme toimintaa.
Komunan mukaan monet ovat halunneet nähdä Ukrainan tilanteen analogisena sorretun puolisiirtomaavaltion taistelulle imperialismia vastaan. Tämä on johtanut vasemmistossakin Ukrainan kansallisen porvariston tukemiseen.
– On kysyttävä, pystyykö Ukrainan porvaristo harjoittamaan kansallista vapautuspolitiikkaa – onko se edistyksellinen osapuoli tässä konfliktissa?
– Loppujen lopuksi Ukrainan porvarillinen johto liittyy hyvin läheisesti länsimaiseen imperialismiin, joka sytyttää kansallisen vihan tulta ja kääntyy bonapartismiin. Jos Ukraina voittaa tällaisella johdolla, saamme vielä suuremman kansallisen epäsovun tason, vielä kovemman hallinnon, joka ei millään tavalla edistä työläisten solidaarisuutta ja proletaarisen liikkeen kehitystä Ukrainassa, linjaa Komuna.
– Tuemme Ukrainan itsemääräämisoikeutta, mutta emme usko, että Ukraina kykenee vapautumaan kaikista imperialisteista tällaisella johdolla. Emme typistä Ukrainan itsemääräämisoikeutta sen porvarilliseen valtioon. Uskomme, että Ukrainan proletaarit pystyvät saavuttavat oman vapautumisensa vain solidaarisesti muun työväenluokan kanssa, taistelemalla omaa porvarillista johtoaan ja kaikkia imperialisteja vastaan.
RFU kieltäytyy omasta puolestaan vastaamasta kysymykseen olisiko Ukrainan tai Venäjän sotilaallinen voitto parempi.
– Molemmat osapuolet edustavat tiettyjen porvarillisten klikkien etuja eivätkä millään tavalla aja työväenluokan etuja. Lisäksi proletariaatti ei ole minkään klikin politiikan subjekti, emmekä me työväen joukkojen etujoukoksi pyrkivänä järjestönä yksinkertaisesti voi ottaa kantaa asioihin, jotka eivät meistä riippuvaisia. Emme voi pakottaa omaa hallitustamme ”puolustamaan” itseään kiihkeämmin, antautumaan tai pyrkimään rauhaan – porvarillinen hallitus kuuntelee harvoin omaa kansaansa. Mutta toisaalta voimme tehdä kaiken voitavamme tuhotaksemme porvariston, tuhotaksemme kapitalismin – kaikkien nykyajan sotien ainoan syyn.
– Ja voimme tehdä sen vain julistamalla sodan omalle porvarilliselle hallituksellemme, omalle oligarkiallemme, kuten kaikkien marxilais-leninististen järjestöjen pitäisi tehdä, jos ne ovat todella marxilais-leninistejä ja internationalisteja. Joten kyllä, kuten olemme sanoneet, tuemme defeatismin kantaa, mutta emme missään nimessä tue maidemme tappiota vihollisvaltioiden toimesta – tuemme valtiomme tappiota vain sen oman työväenluokan, sen oman työväen toimesta.
– Kantamme on selvä: Ei muuta sotaa kuin luokkasota!
Referaatissa käytetty RFU:n haastattelu on alunperin annettu itäisen Euroopan vasemmistoliikkeitä seuraavalleLeftEast-julkaisulle lokakuussa 2023. Komunan näkemykset on puolestaan julkaistu ensin ryhmän omassa verkkojulkaisussa maaliskuussa 2023.
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.