Työväen antimilitaristien keskustelutilaisuudessa 11.10.2026 puhuttiin satamatyöväen kansainvälisestä liikkeestä militarismia, sotaa ja kansanmurhaa vastaan. Alustajina toimivat vieraat Kreikan ay-rintama PAMEsta, We Do Not Enlist -liikkeestä ja No Harbour for Genocide -kampanjasta.
Emme tee työtä sodan hyväksi
– Kiitos kutsusta. Tervehdin teitä PAMEn, Kreikan kaikkien työntekijöiden taistelurintaman, sekä Pireuksen satamatyöntekijöiden puolesta, aloitti Nikos Tzortzis.
– 30. lokakuuta satamatyöntekijät yli kuudessakymmenessä satamassa neljällä mantereella lakkoilevat ja mobilisoituvat yhdessä sotaa vastaan. Uskomme, että tämä taistelu koskee meitä kaikkia ja liittyy meihin kaikkiin.
– Puhumme vaarallisena hetkenä. Sota Ukrainassa on jatkunut vuodesta 2022 lähtien. Helmikuun lopusta lähtien Yhdysvallat ja Israel ovat käyneet sotaa Irania vastaan. Pelkästään lokakuun ensimmäisellä viikolla ainakin kaksitoista kauppalaivaa joutui hyökkäyksen kohteeksi Mustallamerellä ja Hormuzin salmessa. Neljä merimiestä sai surmansa.
– Gazassa on niin sanottu tulitauko. Mutta, tämän ”tulitauon” aikana yli 1 300 palestiinalaista on saanut surmansa. Lokakuusta 2023 lähtien yli 73 000. Kansanmurha ei ole loppunut. Sen etenemisvauhti on vain muuttunut.
– Kaikki tämä vaatii logistiikkaa. Pommit eivät kulje itsestään. Jokainen sota tarvitsee aluksia, nostureita, kuorma-autoja, rautatietä ja varastoja. Jokainen sota tarvitsee työntekijöitä lastaamaan ne.
– Tässä me astumme kuvaan. Satamatyöntekijät tietävät yksinkertaisen totuuden: ilman käsiämme mikään ei liiku. Kontit pysyvät paikoillaan. Laivoja ei lastata. Ja sotakoneisto pysähtyy.
– Tämä aloite ei pudonnut taivaalta. Se syntyi käytännössä, satamissa, ammattiliittojen toimesta.
– Lokakuussa 2024 Pireuksessa satamatyöntekijöiden ammattiliitto ENEDEP päätti yleiskokouksessaan, ettei se anna Israelin suuntaan matkalla olevan, miljoonia luoteja sisältävän kontin lähteä satamasta. Työntekijät pysäyttivät sen portilla yhdessä Pireuksen asukkaiden kanssa. Tämän vuoksi ammattiliiton puheenjohtaja kutsuttiin myöhemmin syyttäjän kuultavaksi.
– Näin hallitukset, kapitalistit ja heidän valtiolliset instituutionsa suhtautuvat solidaarisuuteen.
– Kesäkuussa 2025 satamatyöntekijät Marseillessa estivät sotilaskuljetukset. Heinäkuussa 2025, jälleen Pireuksessa, estimme Israelin suuntaan matkalla olleiden sotilaskäyttöön tarkoitetun teräksen konttien kulun. Syyskuussa satamatyöntekijät Genovassa ja Livornossa käännyttivät israelilaisen varustamon ZIM:n alukset pois.
– Jokainen satama taisteli. Mutta jokainen satama taisteli yksin. Ja sotateollisuus on kansainvälistä. Niinpä ammattiliitot päättivät ryhtyä yhteistyöhön.
– 26. ja 27. syyskuuta 2025 satamatyöntekijöiden ammattiliitot ympäri Eurooppaa ja Välimeren aluetta kokoontuivat Genovaan. He allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jonka otsikko oli selkeä: ”Satamatyöntekijät eivät tee työtä sodan hyväksi”.
– Siitä syntyi kutsu ensimmäiseen kansainväliseen toimintapäivään. Se päivä oli 6. helmikuuta 2026.
– Satamatyöntekijöiden ammattiliitot järjestivät yhdessä, rajat ylittäen, lakon sotaa ja uudelleenvarustelua vastaan. Mitään vastaavaa ei ollut aiemmin tehty. Kaksikymmentä satamaa seitsemässä maassa. Yli kymmenen satamaa Italiassa, Genovasta ja Livornosta Triesteen ja Palermoon. Pireus ja Elefsina Kreikassa. Bilbao ja Pasaia Baskimaassa. Mersin ja Antalya Turkissa. Marseille-Fos Ranskassa. Marokossa, ODT:n toverit joutuivat lykkäämään lakkoa, koska myrskyt sulkivat sataman.
– Jo ennen lakon alkamista alukset, jotka kuljettavat säännöllisesti sotilastarvikkeita Israeliin, muuttivat aikataulujaan.
– Genovan satamatyöntekijät ilmaisivat asian yksinkertaisesti: he olivat luvanneet kansainvälisen lakon, ja he pitivät lupauksensa. 6. helmikuuta osoitti, että kansainvälinen koordinointi ei ole pelkkä iskulause. Siitä voi tulla toimintaa.
– Mutta emme jääneet siihen. 18. ja 19. toukokuuta 2026 yli kolmenkymmenenviiden sataman ammattiliitot kokoontuivat jälleen Istanbulissa. Siellä hyväksyimme Istanbulin julistuksen. Se on 30. lokakuuta -tapahtuman poliittinen perusta.
– Esitän sen ydinajatukset neljänä kohtana.
– Ensinnäkin. Satamat, merireitit, rautatiet, varastot – koko kuljetusketju – on muuttumassa yhä enemmän sotainfrastrukturiksi.
– Hallitukset, Yhdysvallat, NATO, Euroopan unioni ja suuryritykset haluavat tehdä työntekijöistä osallisia aseiden kuljettamisessa kansojen teurastamiseksi. Meidän vastauksemme on, että emme tee heille tätä palvelusta.
– Toiseksi. He puhuvat meille ”turvallisuudesta”, ”vakaudesta” ja ”merenkulun vapaudesta”. Mutta näiden sanojen takana piilee jotain muuta. Kyse on taistelusta energiareittien, kauppareittien, satamien, raaka-aineiden ja markkinoiden hallinnasta. Kyse on voimakkaiden kapitalistivaltioiden välisestä konfliktista siitä, kuka hallitsee. Tällä ei ole mitään tekemistä kansojen turvallisuuden kanssa. Nämä ovat heidän sotiaan, jotka maksetaan meidän hengillämme.
– Kolmanneksi. Työntekijät eivät voi luottaa niihin ammattiliittojen edustajiin, jotka hyväksyvät sotatalouden. Niihin, jotka myyvät sotatuotantoa meille ”kehityksenä”, ”työpaikkoina” ja ”kansallisena etuna”. Niihin, jotka pyytävät työntekijöitä asettumaan hallitusten, laivanvarustajien ja imperialististen liittoutumien taakse.
– Neljänneksi. Taistelu sotaa vastaan ja taistelu oikeuksiemme puolesta ovat yksi ja sama taistelu. Kuten julistuksessa sanotaan: he uhraavat jo rauhan aikana elämämme voiton vuoksi; nyt he haluavat uhrata ne sodassa.
– Vaatimukset ovat siis konkreettisia:
• Palestiinalaisten kansanmurhan välitön lopettaminen sekä itsenäinen Palestiinan valtio vuoden 1967 rajojen sisällä, pääkaupunkinaan Itä-Jerusalem.
• Lähi-idän sodan lopettaminen. Ei tukea, ei avustamista, ei osallistumista sotaan Irania tai Libanonia vastaan. Sotalaivastot ja tukikohdat pois alueelta. Solidaarisuutta Kuuban, Venezuelan ja Sudanin kansojen kanssa.
• Ei aseita, ei ammuksia, ei sotilasvarusteita, ei joukkoja satamien kautta.
• Ei satamien ja kriittisen infrastruktuurin militarisointia. Satamat kuuluvat kansalle ja työntekijöille.
• Ei NATOlle, ei Yhdysvalloille, ei EU:lle, ei laivanomistajille.
• Ei sotataloudelle. Rahat on ohjattava palkkoihin, työehtosopimuksiin, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja työturvallisuuteen.
– Tämä sotatalous koskee kaikkia. NATO-maiden hallitukset ovat sitoutuneet käyttämään viisi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustukseen vuoteen 2035 mennessä. Euroopan unioni on käynnistänyt jopa 800 miljardin euron suuruista uudelleenvarustelusuunnitelmaa. Ja ne suunnittelevat niin sanottua ”sotilaallista liikkuvuutta”: satamia, rautateitä ja siltoja, jotka ovat valmiina kuljettamaan panssareita ja joukkoja nopeasti kohti rintamaa. Työpaikkamme kirjataan osaksi heidän sotasuunnitelmiaan.
– Kuka maksaa? Me. Kun miljardeja käytetään aseisiin, satamatyöntekijät joutuvat tekemään yhä kovempaa työtä, uuvuttavia vuoroja, alihankintatyötä ja tyytymään mataliin palkkoihin. Työntekijöitä kuolee satamissamme, koska perusturvallisuustoimenpiteet puuttuvat. Ja sota tuo mukanaan inflaatiota: ruoka, polttoaine, vuokra – kaikki maksaa enemmän. Lasku lankeaa aina samojen hartioille: työntekijöille, merimiehille, satamatyöntekijöille, pakolaisille.
– Joten kun sanomme ”ei sotataloudelle”, emme puhu mistään abstraktista asiasta. Puhumme palkoista. Sairaaloista ja kouluista. Siitä, että pääsee töistä kotiin elävänä. Siksi otamme 30. lokakuuta seuraavan askeleen.
– Vetoomuksen ovat allekirjoittaneet CGT Ports & Docks Ranskassa, ENEDEP Kreikassa, LAB Baskimaassa, Liman-İş Turkissa, ODT Marokossa ja USB Italiassa. Myös Gioia Tauron ORSA Porti on liittynyt mukaan. Tänään ammattiliitot ilmoittavat, että mukaan on liittynyt yli kuusikymmentä satamaa: pelkästään Ranskassa 27, ja Euroopan ulkopuolella satamia Intiassa ja Meksikossa. Helmikuussa meitä oli kaksikymmentä satamaa. 30. lokakuuta meitä on yli kuusikymmentä, ja lisää satamia on liittymässä mukaan.
– Jokainen ammattiliitto valitsee toimintatapansa omien olosuhteidensa mukaan, alkaen lakkoista. Mutta meillä on yksi yhteinen sitoumus: pysäyttää kuoleman lastaaminen. Pireuksessa satamatyöntekijät lakkoilevat yhdessä merimiesten ammattiliittojen sekä telakka- ja metallityöntekijöiden kanssa.
– Sotaa vastustavien vaatimusten ohella vaadimme työehtosopimuksia, joissa on todellisia palkankorotuksia, vakaita työpaikkoja, lyhyempää työaikaa sekä automaation kieltämistä, joka tuhoaa työpaikkoja voitontavoittelun vuoksi.
– Viekää tämä esimerkki omiin työpaikkoihinne. Satamatyöntekijät eivät ole ketjun ainoa lenkki. Kreikassa merenkulkijat vaativat oikeutta kieltäytyä purjehtimasta sota-alueille, ja välitämme saman viestin metalli-, energia- ja televiestintäalan työntekijöille: emme tee työtä sodan hyväksi. Jokainen työntekijä, joka tuottaa, kuljettaa tai ylläpitää sodan välineitä, voi kieltäytyä.
– Ystävät, toverit, vahvuutemme piilee järjestäytymisessä. Ammattiliitoissamme. Yleiskokouksissamme. Kollektiivisissa päätöksissä. Eri maiden työntekijöiden välisessä solidaarisuudessa, joka vastustaa riistoa, voittojen tavoittelua ja imperialistista sotaa.
– 6. helmikuuta näytti tien. 30. lokakuuta on otettava askel eteenpäin. Kansojen ja rauhan satamat, ei imperialistien tukikohtia! Satamatyöntekijät eivät tee työtä sodan hyväksi!
Suomikin on osallinen
– Kiitos tovereille, jotka ovat järjestäneet tämän tärkeän tapahtuman, sekä kaikille tänään täällä läsnä oleville, jotka jatkavat vastarintaa militarisointia vastaan sen kaikissa muodoissa, jatkoi Mariam No Harbour for Genocide -kampanjasta.
– Viime vuosina – ja erityisesti kolmen viime vuoden aikana – militarisoitumisen väkivaltaisuutta on ollut mahdotonta sivuuttaa. Emme ole vain olleet sen todistajina; olemme seuranneet sen etenemistä reaaliajassa, kun se on välitetty suoraan koteihimme. Olemme nähneet miehityksen ja kolonialismin julmuuden sekä sen, miten pitkälle yritykset ja kapitalistiset valtiot ovat valmiita menemään ylläpitääkseen ja puolustaakseen näitä väkivaltasysteemejä.
– Minun ei tarvitse selittää Suomen roolia yksityiskohtaisesti. Monet teistä täällä tuntevat sen paljon paremmin kuin minä: Suomen, Israelin ja NATOn väliset syvät siteet; loputtomat asekaupat, puolustussopimukset, rajaväkivalta ja pakollinen asevelvollisuus. Lista jatkuu.
– Militarisointi ei ole mikään kaukainen uhka, joka häämöttää horisontissa. Se on jo täällä. Se on juurtunut instituutioihimme, rajoihimme ja talouksiimme. Ja se tapahtuu ihmisten kustannuksella – sekä täällä kotimaassa että ympäri maailmaa. Viime vuodet ovat tehneet tämän tuskallisen selväksi.
– Mutta ne ovat osoittaneet meille myös jotain muuta.
– Ne ovat osoittaneet meille solidaarisuuden voiman. Ne ovat osoittaneet meille, kuinka liikkeet yhdistyvät niiden jakolinjojen yli, jotka ovat pitäneet meidät erillään toisistamme niin kauan. Ja ne ovat osoittaneet meille, että väkivallan laajuudesta ja sitä ylläpitävien voimasta huolimatta vastarinnan tahto elää edelleen. 30. lokakuuta on osa tätä historiaa ja vie sitä askeleen eteenpäin.
– Kauppapääoma ja sen reittejä pitkin etenevä sota ovat aina vastanneet järjestäytyneille satamatyöntekijöille samalla tavalla: siirtäkää lastin seuraavaan satamaan ja kiertäkää kieltäytyvät työntekijät. Siksi rajat ylittävää ketjua voi pysäyttää vain rajat ylittävä vastarinta. Juuri tämä tekee 30. päivästä todella historiallisen ja aineellisesti välttämättömän imperialismin ja kansanmurhan vastaisessa taistelussa.
– Helmikuussa yli kaksikymmentä satamaa kieltäytyi toimimasta sodan rattaana. 30. päivänä niitä on jo yli neljäkymmentäviisi, ja määrä kasvaa jatkuvasti. Kun neljäkymmentäviisi satamaa toimii yhtenä rintamana, jäljellä on huomattavasti vähemmän satamia, joihin voi kääntyä.
– Näemme, että 30. päivänä tapahtuu kolme asiaa samanaikaisesti. Se on konkreettista solidaarisuutta Palestiinalle, koska se häiritsee sotakoneistoa, jota Israel käyttää palestiinalaisten kansan ja heidän vastarintansa murskaamiseen sekä sotien käymiseen koko alueella. Ja se vahvistaa satamatyöntekijöiden omaa valtaa. Työntekijät, jotka ovat jakautuneita ja taloudellisesti kuristettuja, voidaan pakottaa lataamaan mitä tahansa heille käsketään, aseet mukaan lukien. Näin työvoima värvätään imperialistiseen sotaan ja kansanmurhaan, ja siksi työntekijöiden voiman uudelleenrakentaminen on myös osa kaikkea pitkäaikaista taistelua heitä vastaan. Ja se rakentaa uudelleen ja korjaa solidaarisuutta tarkoituksellisesti pirstottujen ”yhteisöjen” ja ”työntekijöiden” välillä.
– Mutta 30. päivä on askel, ei maali, tämän aineellisen kansainvälisyyden rakentamisessa. Niin kauan kuin jotkut satamat jäävät tämän mobilisaation ulkopuolelle, kuten Suomessa ja muuallakin, rahdilla on edelleen minne mennä. Espanjan solmukohtien myötä lakko kattaisi yli puolet kaikesta Välimeren konttiliikenteestä, mikä aiheuttaisi epävarmuutta, jota merenkulkupääoma ei kykene kestämään. Antwerpenin, Bremerhavenin ja Rotterdamin myötä lakko ulottuisi satamiin, joihin Yhdysvallat on nojautunut eniten sodassaan Irania vastaan. Antwerpenin kautta kulkevan Yhdysvaltain sotilastavaran määrä nousi maaliskuussa noin 200 tonnista 2 000 tonniin kuukaudessa, eikä siitä juuri kukaan puhu. Mikään satama ei voi kutsua itseään puolueettomaksi, eikä tämä koske myöskään Suomea.
– Suomi ei pelkästään isännöi NATOa ja osta Israelilta, vaan se valmistaa komponentteja (F-35-koneiden rungot, kranaatinheittimien tuotantolinja), kuljettaa materiaalia (satamiensa ja arktisen rautatien kautta), ohjaa osia (Calidus) ja rahoittaa teollisuutta (Davidin linkko, vuoden 2034 yhteisymmärryspöytäkirja). Jokainen näistä virroista kulkee fyysisesti kartoittamiemme satamien kautta tai on niistä riippuvainen; juuri siksi satamatyöntekijöiden kieltäytyminen on ratkaiseva tekijä: ilman työvoimaa Vuosaaressa, Haminassa, Kotkassa ja rautatiekäytävillä komponenttien, etukäteen varastoitujen Yhdysvaltain varaosaat ja NATOn harjoitusten kulku pysähtyy kokonaan.
– Istanbulin julistuksen logiikka – ei aseita, ei sotakoneistoa – ei ole Suomen tapauksessa pelkkää retoriikkaa, vaan se kuvaa todellista pullonkaulaa. Tästä lähtien 30. päivään asti ja sen jälkeenkin keskitymme osoittamaan jokaiselle satamalle tarkalleen, missä se sijaitsee.
– Tehtävämme on myös osoittaa, että militarisointi ei pääty satamaan. Ennen kuin kontti saapuu laiturille, se on suunniteltu yliopistotutkimuksen pohjalta, valmistettu sotatalouteen mukautetussa tehtaassa, pakattu varastossa ja kuljetettu rautateitse tai maanteitse kaupunkien läpi, joiden infrastruktuuria ollaan uudistamassa sotilaallisen liikkuvuuden tarpeisiin. Jokainen näistä paikoista on lenkki, ja jokaisessa lenkissä on ihmisiä, jotka voivat sanoa ei. Jos satamatyöntekijät ovat ainoat, jotka kieltäytyvät, turvallisuusmääräykset löytävät heidät. Heidän suojansa on siinä, että muutkin lenkkien osapuolet toimivat samoin, ja siinä, että jokainen meistä kieltäytyy passiivisuuden myötäilystä. Yhteiskunta, jota pakotetaan mukaan, joutuu kieltäytymään yhtenä kokonaisuutena.
– Satamatyöntekijät ovat osoittaneet meille, mistä tämä kieltäytyminen alkaa. Sen vieminen kaikkialle muualle on meidän kaikkien tehtävä.
