EU-mailla on viisi vuotta aikaa valmistautua sotaan Venäjää vastaan Euroopan komission torstaina esittelemän sotilassuunnitelman mukaan, uutisoi Politico-julkaisu.
Komission mukaan blokin on valmistauduttava ”huomisen taistelukentille”. Asiakirjaluonnos etenee EU-maiden johtajille ensi viikolla.
Tavoitteena on lisätä EU:n sotilaallista kykyä yhdeksällä modernin sodankäynnin alueella: ilma- ja ohjuspuolustus, puolustusjärjestelmät, sotilaallinen liikkuvuus, tykistöjärjestelmät, tekoäly ja kyberturvallisuus, ohjukset ja ammukset, droonit ja droonien vastainen ilmatorjunta, maataistelu ja meritaistelu. Suunnitelmassa mainitaan myös puolustusvalmius ja Ukrainan rooli, jossa Ukraina olisi voimakkaasti aseistettu ja tuettu, jotta siitä tulisi ”teräspiikki, joka kykenee estämään Venäjän aggression”.
Se sisältää myös aikataulut kolmelle keskeiselle hankkeelle: Itäisen rajan valvonta, joka yhdistää maapuolustusjärjestelmät ilmapuolustukseen ja drone-torjuntajärjestelmiin, sekä komission äskettäin ehdottama ”Eurooppalainen droonimuuri” itäisten maiden suojelemiseksi paremmin; Eurooppalainen ilmakilpi, jolla luodaan monikerroksinen ilmapuolustusjärjestelmä; ja Puolustuksellinen avaruuskilpi, jolla suojellaan blokin avaruusresursseja.
Komissio toivoo EU-johtajien hyväksyvän nämä kolme hanketta vuoden loppuun mennessä.
Jotta hankkeet olisivat valmiita vuoteen 2030 mennessä, etenemissuunnitelman luonnoksen mukaan kaikkien prioriteettialueiden hankkeet tulisi käynnistää vuoden 2026 alkupuoliskolla. Vuoden 2028 loppuun mennessä hankkeiden, sopimusten ja rahoituksen tulisi olla valmiina.
Komissio haluaa myös kartoittaa teollisuuden kapasiteetin lisäämisen, jota tarvitaan sotaan valmistautumiseksi ja kriittisten raaka-aineiden toimitusketjun riskien ja pullonkaulojen tunnistamiseksi. Tämä voi osoittautua kiistanalaiseksi, sillä eurooppalainen teollisuus on perinteisesti ollut haluton jakamaan liikaa tietoa tuotannosta ja toimitusketjuista Brysselin kanssa.
Luonnoksessa myös vaaditaan, että EU koordinoi toimintaansa tiiviisti imperialistisen sotilasliitto NATOn kanssa.
Rahaa riittää – mutta ei sinulle
Asiakirjassa muistutetaan, että EU on valmis löytämään jopa 800 miljardia euroa sotilasbudjettiinsa, mukaan lukien 150 miljardin euron SAFE-lainaohjelma aseisiin, 1,5 miljardin euron Euroopan puolustusteollisuusohjelma – josta neuvotellaan vielä – Euroopan puolustusrahasto ja, kun se on hyväksytty vuonna 2027, blokin seuraava monivuotinen budjetti.
Samaan aikaan Euroopan unionin jäsenvaltioita sitovat edelleen huhtikuussa 2024 päivitetyt finanssipoliittiset ehdot, joiden mukaan julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen saa olla enintään 60 prosenttia ja alijäämän enintään kolme prosenttia. Jos maan velka tai alijäämä on tätä suurempi, tiedossa on monivuotinen säästökuuri tilanteen korjaamiseksi. Eurooppalaisen ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestö ETUC:in tutkimuksessa on arvioitu, että tämä voisi pakottaa jäsenvaltiot leikkaamaan vuosittain menojaan jopa 100 miljardia euroa.
Suomen eduskuntapuolueiden suuri enemmistö päätti lisäksi äskettäin kansallisesta velkajarrusta, joka kiristää vaaditun velkasuhteen vielä tiukemmalle, 40 prosenttiin – ja vaatii toimenpiteitä nopeammalla aikataululla.
Mutta ei hätää – vaikka peruspalvelut ajettaisiin alas, puolustusmenoihin voi aina hakea poikkeuksia EU:n taloussäännöistä.
NATO-liittolaiset keskustelevat lentäjien sääntöjen lieventämisestä, jotta he voisivat ampua alas venäläiskoneita, brittiläisen taloussanomalehti Financial Timesin (FT) raportin mukaan.
Sotilasliitto NATOn ja Venäjän väliset jännitteet pahenevat Ukrainan sodan jatkuessa ja Venäjän ja NATOn välisen suoran konfliktin riskin kasvaessa.
Yhdysvaltalaisen Newsweek-lehden mukaan molemmat osapuolet ovat luonnehtineet nykyistä tilannetta sodaksi toisiaan vastaan, vaikka Venäjä tai NATO eivät ole antaneet tällaista virallista julistusta. Suomessa Ulkopolittisen instituutin Arkady Moshesväitti MTV Uutisille ”Euroopan olevan jo ihan oikeassa sodassa Venäjän kanssa, vaikka sitä ei myönnetä.”
FT, viitaten neljään nimeämättömään NATOn virkamieheen, sanoi NATO-liittolaisten keskustelevan voimakkaammasta vastauksesta Venäjän toimiin, mukaan lukien lentäjien rajoitusten lieventäminen, jotta he voivat avata tulen venäläiskoneita kohti, ja aseistettujen droonien käyttäminen Venäjän rajalla.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump sanoi viime kuussa, että sotilasliitto NATOn joukkojen tulisi avata tuli venäläiskoneita kohti, jotka tunkeutuvat liittoutuneiden alueelle. Kremlin tiedottaja sanoi puolestaan, että ”tällainen retoriikka vain lisää vihamielisyyttä”.
Puolan asevoimat ampuivat alas venäläisiä drooneja 10. syyskuuta tapahtumien jälkeen joita Puola kutsi ”ennennäkemättömäksi” ilmatilan loukkaukseksi. Kyseessä oli ensimmäinen suora yhteenotto NATOn lentokoneiden ja venäläisten droonien välillä.
Lukuisat selittämättömät drone-lennot eurooppalaisten NATOn jäsenten Romanian, Tanskan ja viimeisimpänä Belgian ja Saksan yllä ovat kärjistäneet jännitteitä ja johtaneet NATOn sisäisiin vaatimuksiin kehittää nopeasti parempia menetelmiä Euroopan ilmatilaa loukkaavien miehittämättömien ilma-alusten havaitsemiseksi, seuraamiseksi ja sieppaamiseksi.
Venäjä, joka on kiistänyt sitä vastaan esitetyt syytökset, on varoittanut, että NATOn suorittama venäläisen lentokoneen alas ampuminen olisi vakava eskalaatio, joka voisi johtaa avoimeen sotaan.
Venäjän entinen presidentti Dmitri Medvedev sanoi tällä viikolla Telegram-viestissä:
Euroopan kaupunkeja on koetellut tunnistamattomien lentävien dronien eli UFD:iden epidemia. Miehittämättömiä ilma-aluksia on kaikkialla: sotilastukikohtien lähellä, lentokentillä, peltojen yllä ja kaupunkien yllä. On epäselvää, kenen ne ovat.
Neljä sotilasliitto NATOn nimeämätöntä virkamiestä kertoivat Financial Timesille, ettei hävittäjälentäjien käskyjen muutoksille ole aikataulua tai sopimisvelvoitetta, eikä muutosta käskyihin välttämättä ilmoiteta julkisesti.
– Jos tilanne etenee siihen, että NATO ryhtyy ampumaan alas Venäjän lentokoneita, puhutaan maailmansodan vaarasta. Rauhanliikkeen on valmistauduttava vastaamaan tähän kaikella voimallaan, varoittaa Työväen antimilitaristien Sippo Kähmi.
– Oleellinen kysymys ei silloin tavallisen ihmisen näkökulmasta ole, kuka ampui ensin ja mistä syystä, vaan mihin tällainen konfilti johtaa ja miten se lopetetaan ennen kuin meillä on käsissämme uusi maailmanpalo ja lukemattomien viattomien ihmisten turhat kuolemat.
– Siinä missä maailman porvarivaltiot valmistautuvat sotaan, tavallisten ihmisten keskuudessa valtakunnallisesti ja kansainvälisesti valmiutta suursodan riskiin on kehitettävä entisestään. Meidän on rakennettava tehokkaita rajat ylittäviä kansalaistoiminnan verkostoja, jotka voivat reagoida porvarivaltioiden johtojen harkitsemattomiin tekoihin, Kähmi peräänkuuluttaa.
Yli 20 000 venäläissotilasta on syytettynä kieltäytymisestä taistelemasta Ukrainassa, venäläinen Mediazona raportoi 26. kesäkuuta viitaten sotilastuomioistuinten verkossa julkaisemiin tietoihin.
Toukokuun loppuun mennessä Mediazona oli dokumentoinut 20 538 tällaista tapausta syyskuusta 2022 lähtien (jolloin Kreml ilmoitti ensimmäisestä osittaisen mobilisaation aallosta), kun kesäkuuhun 2024 mennessä raportoituja tapauksia oli 10 025.
Näistä 18 159 oli tapauksia, joissa sotilaat olivat poistuneet palveluksesta, 1 369 tapausta, joissa he eivät noudattaneet käskyä, ja 1 010 tapausta, joissa he olivat karanneet.
Mediazonan mukaan 17 721 syytetystä on jo tuomittu.
Raportteja venäläissotilaiden pahoinpitelystä komentajien ja tovereidensa toimesta on tullut ilmi täysimittaisen sodan alkamisen jälkeen Ukrainaa vastaan.
Vaikka Venäjä on käynyt läpi mobilisaatiovaiheita ja hyödyntänyt vankilaväestöään tehokkaasti, useimmat uudet rekrytoidut ovat jonkin aikaa olleet vapaaehtoisia sopimussotilaita, joita houkutellaan kertaluonteisilla liittymisbonuksilla, jotka ovat usein yli useiden vuosien keskipalkan Venäjän köyhemmillä alueilla.
Vuoden 2024 lopulla Venäjän presidentti Vladimir Putin allekirjoitti asetuksen, jolla Venäjän asevoimien kokoa kasvatettiin noin 2,4 miljoonaan, mukaan lukien 1,5 miljoonaa sotilashenkilöä.
Kirjoittajan mukaan on ongelmallista, että valtavirran vasemmistolainen puhe ei vie sotaa koskevaa analyysiä pidemmälle sen voivottelusta, että militarismi kaventaa demokratiaa ja yhteiskunnallista keskustelua. Hänen mukaansa ”sota reaalimaailman materiaalisena ilmiönä on vasemmistolle ongelma – ja on ollut sitä jo pitkään.”
Alkajaisiksi tähän näkemykseen voi yhtyä. Moralisoinnin sijaan tarvitaan materialistista analyysiä, siis sodan materiaalisten taustojen analyysiä – vasemmistolaisittain luokka-analyysiä.
Tällaista kirjoittaja ei kuitenkaan tarjoa.
Sen sijaan hän esittää, että sota oli Karl Marxille ja sitä kautta marxilaisuudelle ”väärää tietoisuutta” joka pitää ”tiedostaa, kesyttää ja purkaa”. Hänen mukaansa marxilainen analyysi oli, että sodassa ”alistava luokkarakenteen jännite kanavoidaan yhteisön ulkopuolelle”.
Tämä ei vastaa ymmärrystäni Karl Marxin ja laajemmin marxilaisten kirjoittajien sota-analyyseistä.
Ensinnäkään marxilaisilla ei ole yhtä näkemystä sodasta yleensä – sen sijaan he tarkastelevat jokaista sotaa omana historiallisena ilmiönään ja esittävät kysymyksen: onko tämä sota taantumuksellinen – yhteiskunnallista kehitystä taaksepäin vievä – vai edistyksellinen, kuten esimerkiksi kansalliset vapautussodat kolonialismia vastaan olivat.
Kirjoittaja mainitsee Preussin-Ranskan sodan, jonka Karl Marx todella toivoi työväenluokkien kansainvälisen liiton pystyvän pysäyttämään. Tämä oli Marxin ja ensimmäisen internationaalin katsantokannassa taantumuksellinen sota – sota jossa työväenluokalla ei ollut mitään voitettavaa, vaan jossa se laitettiin ampumaan itseään, toisia työläistovereita rajan toisella puolella.
Toisekseen sota ei marxilaisille ole ensisijassa ”tietoisuuden” kysymys, väärän tai oikean, vaan on tehtävä materiaalinen analyysi sodan taustasyistä, joka erilaisia tietoisuuksia synnyttää. Porvarit ovat aina perustelleet sotiaan ”demokratian puolustamisella”, vaikka tosiasiallisesti taustalla ovat olleet taloudelliset intressit, markkina-alueet ja raaka-aineresurssit. Näin ollen sotia ei voida poistaa ”tietoisuuden” muuttamisella, vaan poistamalla se materiaalinen järjestelmä, joka tällaista kilpailua synnyttää – kapitalismi.
Seuraavaksi kirjoittaja mainitsee ensimmäisen maailmansodan, jossa toinen internationaali hajosi ”kansainvälisen työväenliikkeen sosialistien siirtyessä tukemaan omien maidensa sotaponnisteluita.” Kirjoittaja tarjoaa tähän syyksi ”nationalismin imun”.
On huomautettava, että kaikki sosialistit eivät suinkaan siirtyneet tukemaan omia porvarivaltioitaan sodassa. Oli periaatteellinen siipi sosialisteja, joita Euroopassa edustivat etunenässä Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, jotka totesivat oikein ensimmäisen maailmansodan olevan taantumuksellinen, imperialistinen sota – jälleen sota jossa työväenluokalla ei ole kuin hävittävää. Venäjällä samaa analyysiä edustivat bolševikit. Sotaa vastustavat voimat kokoontuivat Sveitsissä Zimmerwaldin kokoukseen, ja niistä edistyksellisimmät muodostivat Zimmerwaldin vasemmiston.
Hajoamiseensa saakka kansainvälisen työväenliikkeen virallinen kanta oli edelleen marxilainen, työväenluokkien yhteistyö yli rajojen sodan lopettamiseksi. Sosiaalisovinistit, jotka menivät omien valtioidensa tueksi, ryhtyivät ”puolustamaan demokratiaa”, rikkoivat tätä yhdessä eri kokoontumisissa (Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kongressit) sovittua kantaa vastaan. Aikalaistekstin tapahtumista voi lukea täältä.
Miksi näiden historian vaiheiden muistaminen on tärkeää? Koska nykyään elämme samankaltaisessa asetelmassa Euroopassa. Vastakkain ovat jälleen joukko porvarivaltioita, imperialistinen länsiblokki joka on järjestänyt asevoimansa omaksi sotilasliitokseen, ja taantumuksellinen Venäjän porvarivaltio liittolaisineen.
Sota näiden kahden välillä olisi mitä selvemmin sota, jossa työväenluokka tappaisi taas itseään – taantumuksellinen sota, jolla lisäksi olisi maailmanlopun ulottuvuus, ydinsodan potentiaali – yhteiskunnallisen kehityksen ei ainoastaan taannuttava, vaan kertakaikkiaan lopettava ja tuhoava potentiaali.
Venäjällä suuressa määrin juuri taantumuksellisen sodan vastaisen asenteensa vuoksi bolševikit pystyivät kumoamaan vanhan vallan ja perustamaan maailman ensimmäisen työväenvaltion. Tästä meitä muistuttaa tänään myös vankilassa Venäjällä viruva Boris Kagarlitski, tämän päivän sodan vastustaja. Vasemmisto voitti vallan olemalla periaatteellisesti omia porvarillisia sodan lietsojiaan vastaan, ei liittoutumalla porvaristonsa kanssa ”demokratian puolustamiseksi”.
* * *
Seuraavassa tekstin osiossa Tervonen jakaa nykyisen vasemmiston suhtautumistavat kahteen leiriin – liberaaleihin, jotka ovat huolissaan militarismin vaikutuksista demokratiaan ja hyvinvointiin, sekä ”tankieihin”, telaketjukommunistien perillisiin, jotka ovat jopa kehdanneet syyttää ”puolustusliitto” NATOa – nykyaikaisen läntisen imperialismin sotilaallista siipeä – Ukrainan tilanteesta.
Todenmukaisempi analyysi olisi, että suomalaisessa rauhanliikkeessä vaikuttivat todella historiallisesti sekä liberaalit että kommunistiset voimat, mutta jo 1990-luvulla Neuvostoliiton hävittyä maailmankartalta liberaalit voimat voittivat ja saavuttivat hegemonisen aseman vasemmiston rauhanpuheessa. Se, että sotilasliitto NATOa voidaan edelleen arvostella sen toiminnasta ei ole osoitus kommunistisuudesta vasemmistossa – tällaisen kritiikin voi tehdä myös liberaalilta pohjalta, jos omaa silmät tai korvat.
Pelkän liberalismin ohella saatetaan myös ajaa vanhasta muistista rauhanliikkeen Kylmän sodan aikaista ”rauhanpolitiikkaa”, joka nojaa ennen kaikkea YK:hon, ETYJ-yhteistyöhön, kansainväliseen oikeuteen ja sen mekanismeihin. Jotkut ovat jopa esittäneet sosialistisen vasemmiston tavoitteeksi kaikessa ajaa YK:n ylintä päätösvaltaa. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran enemmän täällä. Tämä ilmiö näkyy jopa Suomen marginaalisessa kommunistisessa liikkeessä – sekään ei ole nykyään kovin ”tankie”, tai liebknechtiläisen vallankumouksellinen, työväenluokkien kumouksellista antimilitarismia ajava, vaan ennen kaikkea vanhan liiton rauhanpolitiikan asiamies.
Eurooppalaisen parlamentaarisen vasemmiston rauhanretoriikka tänään todella on ”onttoa”, mutta ei siksi, että se olisi jonkin ”telaketjukommunistisuuden” ilmentymä vaan nimenomaan päinvastoin – siksi että se on liberaaliin pasifismiin ja vanhentuneeseen ”rauhanpolitiikan” muistoon itsensä pohjaavaa. Siltä puuttuu vallankumouksellinen sosialistinen eetos – marxilaisuus.
* * *
Luokka-analyysin poissaolon lisäksi toinen loistava puute tekstissä on länsimaisen imperialismin häivyttäminen kokonaan olemattomaksi ilmiöksi. Ehkä parhaiten tämä näkyy kohdassa, jossa yritetään perustella Ukrainan sodan ja Palestiinan kansanmurhan olevan itse asiassa jotenkin toisiinsa kietoutuneita ilmiöitä sitä kautta, että Netanjahu ja Putin ovat liittolaisia! Mikä uskomaton historian käännös päälaelleen.
Kuka tosiasiassa on ollut Netanjahun ja hänen edeltäjiensä liittolainen Israelin valtion harjoittamassa kansanmurhassa, joka on jatkunut vähintään vuodesta 1948? Iso-Britannia, Euroopan unioni, ja tänään ennen kaikkea Amerikan Yhdysvallat. Palestiinan kansaa on murhattu nyt 600 päivää ”demokraattisen lännen” täydellä taloudellisella, sotilaallisella ja poliittisella tuella. Tästä kirjoittaja ei osaa sanoa sanaakaan, päinvastoin, hän kääntää puheen ”demokratian puolustamiseen” Venäjältä ja Kiinalta, jotka kaiken muun pahuutensa lisäksi pohjaavat fossiilitalouteen!
Tämä olisi naurettavaa, ellei se varmasti menisi joillekin läpi kuin veitsi voihin. Länsimainen imperialismiko ei pohjaa fossiilitalouteen? Puolustaako Donald Trumpin johtama länsiliittouma todella ”demokratiaa”, sitä samaa demokratiaa jota vasemmiston tulisi puolustaa? Tällainen maailmankuva on kaikessa ideologisessa sokeudessaan absurdi.
Tätä ideologisuutta alleviivaa myös kirjoittajan tekstiinsä kaivama lainaus Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiltä: ”vapauden on oltava paremmin aseistautunut kuin tyrannian.”
Hienoa! Pääsemme puhumaan Zelenskyin hallinnosta, joka on lakkauttanut maansa vasemmiston samalla kun tekee yhteistyötä äärioikeiston kanssa, sortaa ammattiyhdistysliikettä, vangitsee sodanvastustajia, ei sotatilaan nojaten pidä vaaleja, ja jonka asiamiehet päivittäin kaappaavat sotaan haluttomiaukrainalaismiehiä kaduilta, pahoinpitelevät heitä, ja pakottavat rintamalle. Tämäkö on vasemmiston käsitys ”vapaudesta” ja ”ei-tyranniasta”, jota Tervonen esittää jonkinlaiseksi esimerkiksi? Mieletöntä. Vasemmistolaisuuden kanssa tällä ei ole minkäänlaista tekemistä.
Ukrainan sota on mitä suurimmassa määrin taantumuksellinen sota – jälleen sota, jossa työväenluokkaiset ihmiset pakotetaan ampumaan toisiaan, taantumuksellisten johtajiensa ja hallitsevien luokkiensa puolesta. Se ei tarkoita Venäjän hyökkäyksen ymmärtämistä tai tukemista – se tarkoittaa, että tarvitaan vallankumouksellista defeatismia. (Olivatko Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg tankieita?)
* * *
Lopuksi kirjoittaja sotkee Li Anderssonintavoin ”antifasismin” käsitteen mukaan sotapolitiikkansa puolusteluun.
Hänen mukaansa ”[k]aikkialle tunkeva turvallisuuspuhe on käännettävissä vihreäksi ja vasemmistolaiseksi argumentiksi.” Esimerkkinä hän mainitsee sen, että ”vuodesta 2022 lähtien Eurooppa on luopunut merkittävässä määrin venäläisistä fossiilienergiasta”! Se jää tietenkin sanomatta, että samalla on ryhdytty ostamaan fossiilista energiaa Yhdysvalloista. Se on tietysti parempaa, demokraattista, läntistä fossiilista energiaa, joten asiaa on turha mainita.
Tosiasiassa kasvava militarismi on suurin yksittäinen uhka kaikelle, mitä voidaan pitää ”vihreänä” politiikkana – sen alkuperäisessä merkityksessä. Aiheesta on kirjoitettu ja sitä on tutkittu niin paljon, että kaikkia argumentteja on turha toistaa tässä. Planeettamme puolustaminen ja nykyvasemmistolaisten hokema ”kunnianhimoinen ilmastopolitiikka” edellyttää väistämättä demilitarisaatiota – ja tässä ”demokraattinen” länsi suurimpana sotavarustelijana on kiistatta suurin päästöjen lähde. Tietämättöminkin ihminen ymmärtänee intuitiivisesti, etteivät panssarivaunut ja hävittäjäkoneet tupruttele ilmoille keijukaispölyä vaan ilmastonmuutosta kiihdyttäviä pakokaasuja.
Samoin militarismi on uhka kaikelle, mitä ”vasemmistolaisuus” pitää sisällään – tai sen tulisi pitää. Militaristinen ulkopolitiikka Jussi Halla-ahonlinjoilla ei ole ”antifasistista” vaan, jos sanalla on mitään merkitystä, mitä suurimmassa määrin ”autoritaarista”. Vasemmisto ei koskaan voi pärjätä olemalla parempi militaristi kuin oikeisto, sillä porvarivaltion militarismi nojaa porvariston luokkavaltaan – ja toisaalta pönkittää sitä.
Sen sijaan vasemmistolla on niin halutessaan aarrearkullinen antimilitaristisia näkökulmia vanhassa työväen perinteessä, joka nykyimperialismin aikakaudella ja työväenvaltioiden laajasti puuttuessa on taas ajankohtainen. Tälle sivulle olemme koonneet runsaasti materiaaleja sekä historiallisesta liikkeestä että tämän päivän toiminnasta.
Toivon, että jokainen joka vilpittömästi miettii kysymystä siitä, miten vasemmiston tulisi suhtautua sotaan ja rauhaan, tutustuisi jo esitettyihin vastauksiin sen sijaan, että Kansan Uutisten tavoin toimii yksisilmäisenä ja historiattomana ”länsimaailman” propagandistina – ja kaiken jälkeen jättää kuitenkin varsinaisen kysymyksen auki lukijalle.
84-vuotias Ljudmila Vasiljeva sai sakkorangaistuksen, koska hän järjesti yhden naisen sotaa vastustaneen mielenosoituksen Pietarissa.
Pietarilainen oikeusistuin tuomitsi 84-vuotiaan venäläisnaisen Ljudmila Vasiljevan 10 000 ruplan sakkorangaistukseen sodan vastustamisesta, kertoo The Moscow Times -lehti.
Vasiljevan rikos oli yhden naisen mielenosoituksen järjestäminen viime helmikuussa Pietarissa. Mielenosoituksessa vastustettiin Venäjän sotaa Ukrainassa.
Vasiljeva seisoi historiallisen Gostinyi Dvor -ostoskeskuksen edustalla ja piti kylttiä, jossa luki: ”Ihmiset, lopetetaan sota! Olemme vastuussa siitä, että maapallolla on rauha. Rakkaudella Ljudmila Vasiljeva, Leningradin piirityksen lapsi.”
Poliisin painostuksesta huolimatta Vasiljeva jatkoi mielenosoitustaan tunnin ajan ilman, että häntä pidätettiin. Hän sanoi, että ainakin viisi poliisia yritti saada hänet lopettamaan.
The Moscow Timesin mukaan perjantain oikeusistuntoon häntä saapui tukemaan noin 50 ihmistä, mutta vain kaksi päästettiin sisälle oikeussaliin.
Vasiljeva oli Leningradin piirityksen aikaan pikkulapsi.
Piiritys oli natsi-Saksan sotilaallinen operaatio, jolla Leningrad eli nykyinen Pietari eristettiin muusta Neuvostoliitosta loppuvuonna 1941. Suomen valtion tukeman piirityksen lähes 900 päivän aikana kuoli noin 1,5 miljoonaa siviiliä ja sotilasta.
Tänään, kansainvälisenä aseistakieltäytyjien päivänä, aseistakieltäytyjät Venäjältä ja Ukrainasta vaativat Euroopan maita myöntämään turvapaikan niille, jotka kieltäytyvät taistelemasta Ukrainan sodassa.
Henkilökohtaisesta riskistä huolimatta venäläinen aseistakieltäytyjä on tuominnut Venäjällä käynnissä olevan sodanvastustajien vainon ja vaatinut tulevaisuutta, joka perustuu rauhanomaiseen vuoropuheluun militarismin ja sorron sijaan, brittiläinen rauhanjärjestö Peace Pledge Union kirjoittaa.
Paettuaan Venäjältä pakollisesta asepalveluksesta lomalla aseistakieltäytyjä – jonka henkilöllisyys on turvallisuussyistä salattu – asuu nyt Georgiassa, joka on yksi harvoista paikoista, joista Venäjän kansalaiset voivat hakea turvaa valtion sorrolta.
Tänään julkaistussa julkisessa lausunnossa hän kehotti Euroopan hallituksia toimimaan ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen mukaisesti:
– Euroopan maiden on pidettävä kiinni sitoutumisestaan ihmisoikeuksiin myöntämällä turvapaikka aseistakieltäytyjille, jotka kieltäytyvät osallistumasta epäoikeudenmukaiseen sotaan, Venäjän veriseen hyökkäykseen Ukrainaan. Väkivaltaa vastustavien suojeleminen on moraalinen ja oikeudellinen velvollisuus, joka heijastaa demokratian ja rauhan ydinarvoja.
Hänen viestinsä on yksi monista, joita kuullaan maailmanlaajuisesti tänään niiltä, jotka kieltäytyvät taistelemasta ja tappamasta armeijassa. Kansainvälisen aseistakieltäytyjien päivän tapahtumia järjestetään tänään ympäri maailmaa.
Ukrainalainen sotaa vastustava henkilö, joka on myös onnistunut lähtemään maastaan asevelvollisuuden sijaan, on puhunut aseistakieltäytyjien oikeuksien puolesta:
– On oltava ihmisiä, jotka kannattavat rauhaa. On paljon ihmisiä, jotka kannattavat sotaa ja puolustavat aseiden tarvetta. Mutta on oltava ihmisiä, jotka pyrkivät käymään keskusteluja ja vuoropuhelua jopa sodan päättymisen jälkeisenä päivänä… On selvää, kuinka tuhoisaa yhteiskunnalle on joutua pakotetuksi asepalvelukseen.
Sekä Venäjällä että Ukrainassa aseistakieltäytyjiä on vangittu sodan vastustamisesta. Venäläisiä aseistakieltäytyjiä uhkaa jopa kymmenen vuoden vankeusrangaistus, ja suuria määriä on tiettävästi pidätetty ilman oikeudenkäyntiä, ja heitä on uhannut kidutus ja teloitus.
Kymmenet venäläissotilaat aloittivat kapinan, kun heiltä evättiin sairaanhoito sotilastukikohdassa, jonne heidät oli suljettu yritettyään karata yksiköistään.
Perjantai-iltana 18. huhtikuuta Etelä-Venäjän Krasnodarin tukikohdan erityiselle vartioidulle alueelle internoidut sotilaskarkurit pääsivät turva-aidan läpi ja murtautuivat armeijan komentajan toimistoon.
Noin sadasta sotilasta vain seitsemän onnistui pakenemaan. Neljä jäi myöhemmin kiinni, kun taas kolme on edelleen vapaana, kertoi Telegram-kanava Baza, jolla on väitetysti yhteyksiä Venäjän turvallisuuspalveluihin.
Pakolaiset olivat aseettomia, eikä kukaan loukkaantunut tapahtuman aikana, se lisäsi.
Poliisi sulki armeijan kasarmiin johtavan tien ja suoritti etsintöjä lähellä olevissa ajoneuvoissa, Novaja Gazeta Europe kertoi.
Kahta sotilasta edustava asianajaja, joka pyysi esiintyä anonyymisti, kertoi Telegram-uutiskanavalle Astralle, että tapaus tapahtui sen jälkeen, kun useat sotilaat lahjoivat komentajiaan päästämään heidät väliaikaisesti pois tukikohdasta.
Sotilaita on pidetty pidätyskeskuksessa yli kuusi kuukautta, eivätkä he ole saaneet lääketieteellistä hoitoa, asianajaja sanoi.
Venäläinen valtion uutiskanava RT raportoi vain, että poliisi ”tarkistaa tietoja”. Sodanvastaiset aktivistit sanovat, että turvallisuusviranomaiset määräsivät paikalliset Telegram-kanavat välttämään tapauksen käsittelyä.
Pidätettyjen sotilaiden perheet mainitsivat kapinan pääsyyksi huonot elinolosuhteet. Astra-kanavalle jaettujen todistusten mukaan sotilaat on pakotettu asumaan teltoissa leirin komentajan rakennuksen ulkopuolella jopa talvikuukausina.
– Mieheni pahoinpideltiin niin pahasti kolme viikkoa sitten, että hän oli täysin mustelmilla, eräs nainen sanoi. Hän lisäsi, että tutkinnan vaatimisesta huolimatta mitään ei aloitettu.
Hänen miehensä oli toipumassa kotona kahdeksasta aivotärähdyksestä ennen kuin hänet pidätettiin uudelleen ja syytettiin karkuruudesta. Vaikka psykiatrinen sairaala totesi hänet myöhemmin osittain palvelukseen kelpaamattomaksi, hän ei koskaan palannut kotiin rikostutkinnan päättymisestä huolimatta.
Hän väitti myös, että korruptiolla on osansa, mikä viittaa siihen, että jotkut sotilaat voivat maksaa välttääkseen takaisin rintamalle lähettämisen.
Toinen lähde kertoi Astralle, että monet leireillä pidetyt sotilaat olivat fyysisesti taistelukyvyttömiä, ja joiltakin puuttui silmiä tai raajoja.
Venäjän puolustusministeriöstä vuodetut asiakirjat viittaavat siihen, että noin 50 000 sotilasta on karannut joulukuun puolivälistä 2024 lähtien.
Osana työväen antimilitaristista kirjastoa julkaisemme V. I. Leninin tekstin, joka ilmestyi alunperin Proletari-lehden numerossa 33, elokuun 5. päivänä 1908.
Kirjoituksessaan Lenin kritisoi sekä oikeisto-opportunistisisia että ”sankarillisia” anarkistisia suuntauksia suhteessa militarismin kysymykseen sosialidemokraattisessa liikkeessä. Näiden sijaan hän nostaa esiin Rosa Luxemburgin näkemykset esimerkiksi venäläisille sosialidemokraateille.
Artikkeli on aiemmin julkaistu suomeksi Leninin koottujen teosten kokoelmassa Karjalan ASNT:n valtion kustannusliikkeen toimesta Petroskoissa 1957.
I
Diplomaatit ovat kiihdyksissä. ”Nootteja”, ”tiedotuksia” ja ”ilmoituksia” satelee kuin rakeita; ministerit kuiskuttelevat kruunattujen mannekiinien selän takana, kun nämä samppanjapikarit kädessä ”lujittavat rauhaa”. Mutta ”alamaiset” tietävät mainiosti, että kun korpit koikkuvat, niin ilmassa on haaskan hajua. Ja vanhoillinen loordi Cromer on sanonut Englannin ylähuoneessa, että ”me elämme sellaisena aikana, jolloin kansalliset (?) intressit on pantu kortin varaan, intohimot tulistuvat ja syntyy yhteentörmäyksen vaara ja mahdollisuus, olkootpa vallanpitäjien aikeet kuinka rauhallisia (!) tahansa”.
Tulenarkaa ainesta on viime aikana kasaantunut riittävästi, ja sitä karttuu yhä. Vallankumous Persiassa uhkaa panna sekaisin kaikki raja-aidat — ”vaikutusalueet”, joita Euroopan suurvallat ovat sinne pystyttäneet. Perustuslakiliike Turkissa uhkaa riistää tuon perintötilan Euroopan kapitalististen saalistajien kourista; ja edelleen ovat uhkaavina nousseet esiin vanhat, nyt jälleen kärjistyneet ”kysymykset” — Makedonian, Keski-Aasian, Kauko-Idän j.n.e. j.n.e. ”kysymykset”.
Ja kuitenkin nykyään, jolloin on olemassa niin tiheä julkisten ja salaisten sopimusten, välipuheiden j.n.e. verkko, voi jonkin ”suurvallan” saama vähäinenkin kolaus olla riittävä, jotta ”kipinästä syttyisi tuli”.
Ja mitä uhkaavammin hallitukset kalistelevat aseita toisiaan vastaan, sitä säälimättömämmin ne tukahduttavat militarisminvastaista liikettä omassa maassaan. Militarismin vastustajiin kohdistetut vainot kasvavat niin laajuutensa kuin voimallisuutensakin puolesta. Clemenceau–Briand’in ”radikaalis-sosialistinen” ministeristö osaa harjoittaa väkivaltaa yhtä hyvin kuin Biilowin junkkeri-vanhoillinenkin ministeristö. ”Nuorisojärjestöjen” hajottaminen kaikkialla Saksassa, mikä on ollut sen seurausta, että on saatettu voimaan uusi liittoutumis- ja kokoontumislaki, joka kieltää 20 vuotta nuorempien henkilöiden osallistumisen poliittisiin kokouksiin, on vaikeuttanut tavattomasti militarisminvastaista agitaatiota Saksassa.
Seurauksena on, että sosialistien militarisminvastaisesta taktiikasta käyty kiista, joka oli jo lakkaamaisillaan Stuttgartin kongressin 75 jälkeen, on uudelleen vilkastunut puoluelehdistössä.
Ensi näkemältä kummallinen ilmiö: vaikka tämä kysymys on näin ilmeisen tärkeä, vaikka militarismi on proletariaatille niin ilmeisen, silminnähtävän turmiollinen, on vaikea löytää toista kysymystä, jossa Lännen sosialistien keskuudessa olisi niin paljon horjuntaa, niin paljon erimielisyyttä kuin on kiistoissa militarisminvastaisesta taktiikasta.
Periaatteelliset edellytykset tämän kysymyksen oikealle ratkaisulle on annettu jo kauan sitten, aivan vankasti, eikä niistä ole erimielisyyttä. Nykyaikainen militarismi on kapitalismin seuraus. Molemmissa muodoissaan se on kapitalismin ”ilmausta elämässä”: sekä sotilaallisena voimana, jota kapitalistiset valtiot käyttävät ulkoisissa yhteentörmäyksissään (Militarismus nach aussen, niinkuin saksalaiset sanovat), että hallitsevien luokkien käsissä olevana aseena proletariaatin kaikkinaisten (taloudellisten ja poliittisten) liikkeiden nujertamiseksi (Militarismus nach innen). Useat kansainväliset kongressit (Pariisin kongressi vuonna 1889, Brysselin 1891, Zürichin 1893 ja vihdoin Stuttgartin kongressi vuonna 1907) ovat päätöslauselmissaan ilmaisseet tämän katsomuksen lopullisesti muotoiltuna. Kaikkein perusteellisimmin tämän militarismin ja kapitalismin välisen yhteyden osoittaa Stuttgartin päätöslauselma, vaikkakin päiväjärjestystään vastaavasti (”Kansainvälisistä selkkauksista”) Stuttgartin kongressi käsitteli enemmän militarismin sitä puolta, jota saksalaiset sanovat Militarismus nach aussen (”ulkoiseksi”). Tässä tuon päätöslauselman sitä koskeva kohta:
”Sodat kapitalististen valtioiden välillä ovat tavallisesti seurausta niiden kilpailusta maailman markkinoilla, sillä mikään valtio ei pyri ainoastaan turvaamaan itselleen menekkialuetta, vaan myös valloittamaan uusia alueita, ja tärkeintä osaa tällöin näyttelee vieraiden kansojen ja maiden orjuuttaminen. Sen lisäksi näitä sotia synnyttävät yhtämittaiset sotilaalliset aseistautumiset, joita aiheuttaa militarismi, porvariston luokkaherruuden ja työväenluokan poliittisen alistamisen tärkein ase. Sotien syntymiseen myötävaikuttavat natsionalistiset ennakkoluulot, joita sivistysmaissa järjestelmällisesti viljellään hallitsevien luokkien etujen mukaisesti, tarkoituksella vetää proletaarijoukkojen huomio pois näiden omista luokkatehtävistä ja pakottaa ne unohtamaan kansainvälisen luokkasolidaarisuuden velvoitukset. Näin muodoin sodat piilevät itsessään kapitalismin olemuksessa; ne lakkaavat vasta sitten, kun kapitalistinen järjestelmä lakkaa olemasta, tahi sitten, kun sotatekniikan kehityksen aiheuttamat äärettömät ihmisuhrit, rahankulutus ja aseistamisten aiheuttama kansan suuttumus johtavat tämän järjestelmän hävittämiseen. Varsinkin työväenluokka, joka pääasiallisesti joutuu antamaan sotamiehiä ja jonka kannettavaksi pääasiallisesti lankeavat aineelliset uhraukset, on luonnostaan sotien vastustaja, koska sodat ovat ristiriidassa sen päämäärän kanssa: sellaisen sosialistiselle periaatteelle pohjautuvan talousjärjestelmän luomisen kanssa, joka käytännössä toteuttaa kansojen solidaarisuuden”…
II
Sosialistien keskuudessa on siis todettu jääväämättömästi, että militarismin ja kapitalismin välillä on olemassa periaatteellinen yhteys, eikä tässä kohdassa ole erimielisyyttä. Mutta tämän yhteyden tunnustaminen ei vielä määrää konkreettisesti sosialistien militarisminvastaista taktiikkaa, se ei ratkaise käytännöllistä kysymystä, miten on taisteltava militarismista koituvia rasituksia vastaan ja miten ehkäistävä sodat. Ja juuri näihin kysymyksiin annetuissa vastauksissa onkin havaittavissa tuntuvaa erimielisyyttä sosialistien keskuudessa. Stuttgartin kongressissa voitiin erittäin näkyvästi todeta nämä erimielisyydet.
Toisessa kohtiossa ovat Vollmarin tapaiset saksalaiset sosialidemokraatit. Koska militarismi on kapitalismin lapsukainen, päättelevät he, koska sodat siis ovat kapitalistisen kehityksen välttämätön seuralainen, niin ei tarvita mitään erikoista militarisminvastaista toimintaa. Juuri niin Vollmar sanoikin Essenin puoluepäivillä. Ja kysymyksessä siitä, miten sosialidemokraattien on meneteltävä siinä tapauksessa, jos sota julistetaan, saksalaisten sosialidemokraattien enemmistö, Bebel ja Vollmar etunenässä, on itsepintaisesti sillä kannalla, että sosialidemokraattien on puolustettava isänmaataan hyökkäykseltä, että heidän velvollisuutensa on ottaa osaa ”puolustus”-sotaan. Tämä kanta johti Vollmarin julistamaan Stuttgartissa, että ”rakkautemme ihmiskuntaa kohtaan ei voi estää meitä olemasta kunnon saksalaisia”, ja sosialidemokraattiedustaja Nosken julistamaan valtiopäivillä, että jos syttyy sota Saksaa vastaan, niin ”sosialidemokraatit eivät jää jälkeen porvarillisista puolueista ja ottavat pyssyn olalleen”; ja tästä Nosken tarvitsi ottaa enää vain yksi askel voidakseen julistaa: ”me haluamme, että Saksa olisi mahdollisimman hyvin aseistettu”.
Toisessa kohtiossa on Hervén kannattajain vähälukuinen ryhmä. Proletariaatilla ei ole isänmaata, sanovat Hervéläiset. Kaikki ja kaikenlaiset sodat ovat siis eduksi kapitalisteille; proletariaatin on siis taisteltava kaikkia sotia vastaan. Jokaiseen sodanjulistukseen proletariaatin on vastattava sotalakolla ja kapinalla. Sen pitääkin pääasiassa olla militarisminvastaisen propagandan tarkoituksena. Siksi Hervé esitti Stuttgartissa tällaisen päätöslauselmaehdotuksen: …”Kongressi kehottaa vastaamaan jokaiseen sodanjulistukseen, tulkoon se miltä suunnalta tahansa, sotalakolla ja kapinalla”.
Tällaiset ovat kaksi ”äärimmäistä” kantaa tässä kysymyksessä länsimaiden sosialistien keskuudessa. Niissä heijastuvat ”niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa” ne kaksi tautia, jotka yhä vieläkin vahingoittavat sosialistisen proletariaatin toimintaa Lännessä: toisaalta opportunistiset tendenssit ja toisaalta anarkistinen fraasailu.
Ennen kaikkea eräitä huomautuksia patriotismista. Kommunistisessa manifestissa on todella sanottu, että ”proletaareilla ei ole isänmaata”; ja totta on sekin, että Vollmarin, Nosken ja kumpp. kanta ”iskee päin naamaa” tuota internationalistisen sosialismin perusväittämää. Mutta tästä ei vielä seuraa, että Hervén ja Hervéläisten väite olisi oikea, — he väittävät, että proletariaatille on saman tekevää, minkälaisessa isänmaassa se elää: elääkö se monarkkisessa Saksassa, tasavaltalaisessa Ranskassa vai hirmuvaltaisessa Turkissa. Isänmaa, s.o. kyseessäoleva poliittinen, kulttuurillinen ja yhteiskunnallinen ympäristö, on mitä voimallisin tekijä proletariaatin luokkataistelussa; ja jos Vollmar on väärässä säätäessään proletariaatille jonkinlaisen ”aitosaksalaisen” suhteen ”isänmaahan”, niin yhtä väärässä on Hervékin, joka suhtautuu anteeksiantamattoman epäkriitillisesti proletariaatin vapaustaistelun niin tärkeään tekijään. Proletariaatti ei voi suhtautua välinpitämättömästi ja yliolkaisesti taistelunsa poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin oloihin, siis se ei voi suhtautua välinpitämättömästi myöskään maansa kohtaloihin. Mutta maansa kohtalot kiinnostavat sitä vain sikäli, mikäli ne koskevat sen luokkataistelua, eivätkä minkään porvarillisen ”patriotismin” kannalta, josta sosialidemokraatin on kerrassaan sopimatonta puhua.
Mutkallisempi on toinen kysymys — suhtautuminen militarismiin ja sotaan. Heti ensi silmäykseltä on ilmeistä, että Hervé sekoittaa anteeksiantamattomalla tavalla nämä molemmat kysymykset, unohtaa sodan ja kapitalismin välisen syy-yhteyden; jos proletariaatti hyväksyisi Hervéläisen taktiikan, niin se tuomitsisi itsensä tekemään tuloksetonta työtä: se käyttäisi kaiken taistelukuntonsa (puhutaanhan kapinasta) taisteluun seurausta (sotaa) vastaan, mutta jättäisi voimaan syyn (kapitalismin).
Tässä tulee täysin ilmi anarkistinen ajattelumetodi. Sokea usko kaikkinaisen action directen (välittömän vaikutuksen, toim.huom.) ihmeitätekevään voimaan; tämän ”välittömän vaikutuksen” erottaminen yleisestä yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta analysoimatta lainkaan tuota tilannetta; sanalla sanoen, ”yhteiskunnallisten ilmiöiden mielivaltaisen mekaaninen käsittäminen” (K. Liebknechtin sanontaa käyttääksemme) on ilmeistä.
Hervén suunnitelma on ”sangen yksinkertainen”: samana päivänä kun sota julistetaan, sosialistisotilaat karkaavat armeijasta ja reserviläiset tekevät lakon ja jäävät kotiinsa. Mutta ”reserviläisten lakko ei ole passiivista vastarintaa: työväenluokka siirtyisi kohta avoimeen vastarintaan, kapinaan, ja tällä viimeksi mainitulla olisi sitä enemmän toiveita päättyä voitokkaasti, kun toimiva armeija olisi maan rajalla” (G. Hervé. Leur patrie).
Tällainen on tämä ”todellinen, suora ja käytännöllinen suunnitelma”, ja Hervé, joka uskoo varmasti sen menestykseen, ehdottaa, että jokaiseen sodanjulistukseen vastattaisiin sotalakolla ja kapinalla.
Kuten tästä näkyy, tässä ei ole kysymys siitä, voiko proletariaatti vastata sodanjulistukseen lakolla ja kapinalla, milloin näkee sen tarkoituksenmukaiseksi. Kiistaa käydään siitä, onko proletariaattia kahlittava sitoumuksella, että jokaiseen sotaan vastataan kapinalla. Jos kysymys ratkaistaan viimeksi mainitussa mielessä, niin se merkitsee, että proletariaatilta riistetään ratkaisevan taistelun hetken valinta ja luovutetaan se vihollisille; taistelun hetkeä ei valitse proletariaatti omien etujensa mukaan, silloin kun sen yleissosialistinen tietoisuus on korkealla, sen järjestyneisyys luja, syy otollinen j.n.e.; ei, vaan porvarilliset hallitukset voisivat provosoida sen kapinaan vieläpä silloinkin, jolloin olot olisivat sille epäsuotuisat, esimerkiksi julistamalla sellaisen sodan, joka olisi erikoisesti omiaan herättämään patrioottisia ja shovinistisia tunteita laajoissa väestöjoukoissa ja joka siten eristäisi kapinaan nousseen proletariaatin. Eikä pidä jättää huomioonottamatta sitäkään, että porvaristo, joka monarkkisesta Saksasta aina tasavaltalaiseen Ranskaan ja demokraattiseen Sveitsiin saakka vainoaa niin julmasti militarisminvastaista toimintaa rauhan aikana,— kuinka raivokkaasti se kävisi jokaisen sotalakkoyrityksen kimppuun sodan sattuessa, hetkellä, jolloin ovat voimassa sota-ajan lait ja sotatila ja jolloin toimivat kenttäoikeudet j.n.e.
Kautsky on oikeassa sanoessaan Hervén ajatuksesta: ”sotalakon ajatus on syntynyt ”hyvistä” vaikuttimista, se on jalo ja uhkuu sankaruutta, mutta se on sankarillista typeryyttä”.
Proletariaatti voi vastata sodanjulistukseen sotalakolla, jos näkee sen tarkoitusta vastaavaksi ja sopivaksi; muiden keinojen ohella se voi yhteiskunnallisen vallankumouksen aikaansaamiseksi turvautua myös sotalakkoon. Mutta proletariaatille ei ole edullista sitoa itseään tällä ”taktillisella reseptillä”. Juuri näin Stuttgartin kansainvälinen kongressi vastasikin tähän kiistakysymykseen.
III
Mutta jos hervéläisten katsomukset ovat ”sankarillista typeryyttä”, niin Vollmarin, Nosken ja heidän ”oikeistosiipeen” kuuluvien hengenheimolaistensa kanta on opportunistista pelkuruutta. Koska militarismi on pääoman lapsi ja sortuu sen mukana, järkeilivät he Stuttgartissa ja varsinkin Essenissä, niin ei tarvita erikoista militarisminvastaista agitaatiotakaan: sitä ei tarvitse harjoittaa. Mutta eihän esimerkiksi työväen- ja naiskysymyksenkään radikaalinen ratkaisu ole liioin mahdollista kapitalistisen järjestelmän vallitessa, vastattiin heille Stuttgartissa; kuitenkin me käymme taistelua työväen lainsäädännön puolesta, naisten kansalaisoikeuksien laajentamisen j.n.e. puolesta. Erikoista militarisminvastaista propagandaa on käytävä yhä tarmokkaammin sen vuoksi, että tapaukset, jolloin sotavoima puuttuu työn ja pääoman väliseen taisteluun, käyvät yhä tiheämmiksi ja yhä ilmeisempää on militarismin merkitys ei ainoastaan proletariaatin nykyisessä taistelussa, vaan tulevaisuudessakin — yhteiskunnallisen vallankumouksen hetkellä.
Erikoisella militarisminvastaisella propagandalla on puolellaan paitsi periaatteellisia todisteita myös tärkeä historiallinen kokemus. Belgia käy tässä suhteessa muiden maiden edellä. Militarisminvastaisten aatteiden yleisen propagandan ohella Belgian työväenpuolue on perustanut sosialistisen nuorison ryhmiä, joiden nimenä on ”Nuori kaarti” (Jeunes Gardes). Saman piirikunnan ryhmät kuuluvat Piirikuntafederaatioon; kaikki Piirikuntafederaatiot puolestaan ovat yhdistyneet Kansalliseksi federaatioksi, jonka johdossa on ”Pääneuvosto”. ”Nuorten kaartilaisten” äänenkannattajia (La jeunesse — c’est l’avenir; De Caserne, De Loteling j.n.e.) leviää kymmeniä tuhansia kappaleita! Federaatioista voimakkain on Vallonilainen federaatio, johon kuuluu 62 paikallisryhmää ja 10.000 jäsentä; tätä nykyä ”Nuorella kaartilla” on kaikkiaan 121 paikallisryhmää.
Painetun agitaation ohella harjoitetaan voimaperäisesti suullistakin agitaatiota: tammi- ja syyskuussa (kutsuntakuukausina) Belgian tärkeimmissä kaupungeissa järjestetään kansankokouksia ja kulkueita; määrinviraston edustalla, avoimen taivaan alla, sosialistipuhujat selittävät rekryyteille militarismin merkitystä. ”Nuorten kaartilaisten” ”Pääneuvoston” yhteyteen on muodostettu ”Valituskomitea”, jonka velvollisuutena on koota tietoja kaikista kasarmeissa tapahtuvista vääryyksistä. Näitä tietoja saatetaan joka päivä julkisuuteen puolueen pää-äänenkannattajassa Le peuple otsakkeella ”Armeijasta”. Militarisminvastainen propaganda ei pysähdy kasarmin kynnykselle, sosialistisotilaat muodostavat ryhmiä propagandan harjoittamiseksi armeijan sisällä. Näitä tällaisia ryhmiä (”sotilasliittoja”) lasketaan nykyään olevan viitisentoista.
Belgian mallin mukaan harjoitetaan militarisminvastaista propagandaa myös Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja muissa maissa, joissa se saattaa olla erilaista voimaperäisyytensä puolesta ja organisaatiosuhteessa.
(Mielenkiintoisena erikoisuutena ranskalaisilla on se, että heillä on järjestetty niin sanottu ”sotilaan kopeekka”: työmies antaa joka viikko yhden soun liittonsa sihteerilie: näin kertyvät summat lähetetään sotilaille ”muistuttamaan siitä, että sotilaspukimetkin yllään he kuuluvat riistettyyn luokkaan ja ettei heidän pidä unohtaa sitä missään oloissa”.)
Siis erikoinen militarisminvastainen toiminta ei ole ainoastaan erikoisen tarpeellista, vaan myös käytännöllisesti tarkoituksenmukaista ja tuloksellista. Sen tähden, koskapa Vollmar vastusti sitä vedoten siihen, että Saksassa poliisiolot ovat tuota toimintaa varten vallan mahdottomat ja että puoluejärjestöjä voi sen vuoksi uhata hävitetyiksi tulemisen vaara, — rajoitettiin kysymys määrätyn maan olojen konkreettiseen erittelyyn; se on jo fakta- eikä periaatekysymys. Vaikka tässäkin pitää paikkansa Jaurèsin huomautus, että Saksan sosialidemokratia, joka nuoruudessaan, sosialistivastaisten poikkeuslakien raskaina aikoina, kesti kreivi Bismarckin rautaisen nyrkin alla, voisi nyt, kun se on verrattomasti kasvanut ja lujittunut, olla pelkäämättä vainoja nykyisten vallanpitäjien taholta. Ja Vollmar on kerrassaan väärässä koettaessaan turvautua sellaisiin perusteluihin, että erikoinen militarisminvastainen propaganda on periaatteellisesti epätarkoituksenmukaista.
Yhtä pahaa opportunismia on se Vollmarin ja hänen hengenheimolaistensa vakaumus, että sosialidemokraattien on osallistuttava puolustussotaan. Kautsky on niin loistavasti arvostellut sitä, ettei noista katsomuksista ole jäänyt kiveä kiven päälle. Kautsky osoitti, että toisinaan, varsinkin patrioottisen huumauksen hetkinä, on aivan mahdotonta päästä selville, onko kyseessäoleva sota johtunut puolustusvai hyökkäystarkoituksista (Kautskyn osoittama esimerkki: hyökkäsikö vai puolustautuiko Japani venäläis-japanilaisen sodan alussa?). Sosialidemokraatit sotkeutuisivat diplomaattisten neuvottelujen verkkoihin, jos heidän päähänsä pälkähtäisi määritellä tämän tunnusmerkin mukaan suhteensa sotaan. Sosialidemokraatit saattavat joutua jopa sellaiseenkin tilanteeseen, että heidän on pakko vaatia hyökkäyssotia. Vuonna 1848 (hervéläistenkin sopii muistaa tämä) Marx ja Engels pitivät tarpeellisena Saksan sotaa Venäjää vastaan. Myöhemmin he yrittivät vaikuttaa Englannin yleiseen mielipiteeseen nostattaakseen Englannin sotaan Venäjää vastaan. Kautsky muuten esitti seuraavan oletetun esimerkin: ”otaksukaamme”, sanoo hän, ”että vallankumousliike pääsee voitolle Venäjällä ja että tämän voiton vaikutus johtaa Ranskassa vallan siirtymiseen proletariaatin käsiin; otaksukaamme toisaalta, että uutta Venäjää vastaan muodostuu Euroopan monarkkien liittoutuma. Ryhtyykö kansainvälinen sosialidemokratia protestoimaan, jos Ranskan tasavalta rientää silloin Venäjän avuksi?” (K. Kautsky. ”Katsantokantamme patriotismista ja sodasta”).
Ilmeistä on, että proletariaatin luokkataistelun edut tahi oikeammin sanoen proletariaatin kansainvälisen liikkeen edut eikä sodan puolustus- tai hyökkäysluonne ovat tässä kysymyksessä (samoin kuin myös ”patriotismia” koskevassa katsomuksessa) se ainoa mahdollinen näkökohta, jolta voidaan tarkastella kysymystä sosialidemokratian suhteesta yhteen tai toiseen ilmiöön kansainvälisissä suhteissa ja ratkaista tuo kysymys.
Millaisiin järjettömyyksiin saakka opportunismi voi näissäkin kysymyksissä mennä, sitä osoittaa Jaurèsin äskeinen esiintyminen. Eräässä saksalaisessa liberaalis-porvarillisessa lehtipahasessa, esittäessään käsityksiään kansainvälisestä tilanteesta, hän puolustaa Ranskan ja Englannin liittoa Venäjän kanssa sellaisilta syytöksiltä, että tällä liitolla on rauhanvastaiset aikeet, ja pitää tätä liittoa ”rauhan takeena”, hän tervehtii sitä seikkaa, että ”olemme nyt eläneet niihin aikoihin, jolloin Englanti ja Venäjä, kaksi vanhaa vihollista, ovat tehneet liiton keskenään”.
R. Luxemburg on antanut mainion arvion tuollaisesta käsityksestä ja ankaran ripityksen Jaurèsille ”Avoimessa kirjeessä”, joka on julkaistu Neue Zeitin viimeksi ilmestyneessä niteessä. R. Luxemburg toteaa ennen kaikkea, että ”Venäjän” ja ”Englannin” liitosta puhuminen merkitsee ”porvarillisten poliitikkojen kielellä puhumista”, sillä kapitalististen valtioiden edut ja proletariaatin edut ulkomaanpolitiikassa ovat vastakkaiset eikä voida puhua etujen sopusuhtaisuudesta ulkoisten suhteiden alalla. Koska militarismi on kapitalismin lapsi, niin ei sotiakaan voida hävittää vallanpitäjien ja diplomaattien juonitteluilla, eikä sosialistien tehtävänä ole synnyttää illuusioita siinä suhteessa, vaan päinvastoin heidän tulee paljastaa aina diplomaattisten ”rauhanaskelten” tekopyhyys ja voimattomuus.
Mutta ”kirjeen” keskeisenä kohtana on arvio liitosta, jonka Englanti ja Ranska ovat tehneet Venäjän kanssa ja jota Jaurès niin kovin ylistelee. Euroopan porvaristo antoi tsarismille mahdollisuuden lyödä takaisin vallankumouksellisen rynnistyksen. ”Yrittäessään nyt lujittaa vallankumouksesta saadun väliaikaisen voiton lopulliseksi voitoksi absolutismi turvautuu ennen muuta kaikkien horjutettujen hirmuvaltojen koettuun keinoon — menestykseen ulkopolitiikassa”. Kaikki Venäjän liitot merkitsevät nyt ”Länsi-Euroopan porvariston pyhää liittoa Venäjän vastavallankumouksen kanssa, venäläisten ja puolalaisten vapaustaistelijani kuristajien ja pyövelien kanssa; ne merkitsevät kaikkein verisimmän taantumuksen lujittamista, ei ainoastaan Venäjän sisällä, vaan myös kansainvälisissä suhteissa”. ”Sen tähden kaikkien maiden sosialistien ja proletaarien perustehtävänä on kaikin voimin estää liittoutumista vastavallankumouksellisen Venäjän kanssa”.
”Kuinka on selitettävissä”, kysyy R. Luxemburg Jaurèsin puoleen kääntyen, ”että Te ’mitä tarmokkaimmin’ yritätte tehdä Venäjän vallankumouksen ja Persian kapinan veristen pyövelien hallituksesta vaikuttavan tekijän Euroopan politiikassa, tehdä venäläisistä hirsipuista kansainvälisen rauhan pylväitä, Te, joka aikoinanne piditte Ranskan parlamentissa loistavan puheen vastustaen lainan antamista Venäjälle? Te, joka muutama viikko sitten julkaisitte Humanite-lehdessänne kiihkeän kehotuksen kutsuen yleistä mielipidettä vastustamaan niitä veritöitä, joita sotaoikeudet tekevät Venäjän Puolassa? Kuinka nämä teidän rauhansuunnitelmanne, jotka rakentuvat ranskalaisvenäläisen ja englantilais-venäläisen liiton varaan, sopivat yhteen sen protestin kanssa, jonka Ranskan sosialistinen parlamenttiryhmä ja sosialistisen puolueen Kansallisneuvoston johtokunta esittivät hiljattain Fallieres’in Venäjänmatkaa vastaan, sen protestin kanssa, jonka alla on Teidän allekirjoituksenne ja jossa palavin sanoin puolustetaan Venäjän vallankumouksen etuja. Jos Ranskan tasavallan presidentti haluaa vedota Teidän lausuntoihinne kansainvälisestä tilanteesta, niin hän voi vastata protestiinne: ken hyväksyy päämäärän, hänen on hyväksyttävä myös keinot, ken pitää liittoa tsaari-Venäjän kanssa kansainvälisen rauhan harmoniana, hänen pitää hyväksyä kaikki, mikä lujittaa tätä liittoa ja johtaa ystävyyteen.
Mitähän Te olisitte sanonut, jos Saksassa, Venäjällä ja Englannissa olisi aikoinaan löytynyt sosialisteja ja vallankumouksellisia, jotka olisivat ”rauhan nimessä” suositelleet liittoa restauraatiohallituksen tai Thiers’in ja Jules Favre’in hallituksen kanssa ja jotka olisivat moraalisella arvovallallaan verhonneet tällaista liittoa?!!”…
Tämä kirje puhuu itse puolestaan, ja venäläiset sosialidemokraatit eivät voi muuta kuin onnitella toveri R. Luxemburgia tämän hänen protestinsa johdosta ja Venäjän vallankumouksen puolustamisesta kansainvälisen proletariaatin edessä.
Ukrainassa tuki sodan jatkamiselle on romahtanut, ja yhä harvempi on sitä mieltä, että maan pitäisi käydä sotaa Venäjää vastaan voittoon saakka.
– Todellinen halu uhrata itsensä valtion hyväksi on hyvin alhainen, sanoo ukrainalainen sosiologi Volodymyr Ištšenko ranskalaisen sanomalehdenRévolution Permanenten haastattelussa.
– Kuten nyt tiedämme, viime vuoden Ukrainan kampanja epäonnistui eikä saavuttanut mitään tavoitteistaan. Sen sijaan näimme Venäjän joukkojen suhteellisen onnistuneen etenemisen.
Tällä on seurauksia siihen, miten ihmiset suhtautuvat sotaan.
– Etenkin yleisessä mielipiteessä on selvät trendit: kun tilanne etulinjalla oli Ukrainan kannalta hyvä, tuki neuvotteluille oli hyvin alhainen, mutta kun tilanne heikkeni ja toiveet Ukrainan voittamisesta sodassa vähenivät, tuki neuvotteluille lisääntyi, kun taas kompromissien kannatus ja luottamus Zelenskyihin vähenivät.
– On useita merkkejä siitä, että vuoden 2022 innostus oli melko hauras; tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näemme tällaista dynamiikkaa. Vuoden 2004 ”oranssin vallankumouksen” ja vuoden 2014 EuroMaidan-vallankumouksen jälkeen ihmisillä oli korkeat odotukset, jotka väistyivät nopeasti pettymysten tieltä. Samanlainen dynamiikka tapahtui Zelenskyin valinnan jälkeen vuonna 2019 ja uudelleen vuonna 2022.
Yhdysvaltalaisen mielipidemittauksia analysoivan Gallup-yhtiön tuoreiden tietojen mukaan nyt yli puolet eli 52 prosenttia ukrainalaisista ajattelee, että Ukrainan tulisi pyrkiä neuvottelupöytään sodan lopettamiseksi mahdollisimman pian. Gallup keräsi yhteen useita Ukrainassa elo- ja lokakuussa tehtyjä mielipidekyselyitä kattavan kuvan saamiseksi.
Yhä useampi myös kertoo olevansa valmis alueluovutuksiin, jos niillä saadaan sota päättymään mahdollisimman pian.
Julmaa pakkovärväystä kaduilla
Samaan aikaan asevelvollisuus on muuttumassa yhä julmemmaksi Ukrainassa. Uusia kännykkävideoita ilmestyy netissä jatkuvasti varusmiehiksi värvättävien julkisista pidätyksistä ja yhteenotoista poliisin ja sotilashenkilöstön välillä sekä toisaalta tapahtumaa todistavien kansalaisten välillä.
– Rajan yli paeta yrittävien määrä on suuri. Vielä puhuttavampi tilasto on, että suurin osa asepalveluksen alaisista, 18–60-vuotiaista miehistä ei ole päivittänyt tietojaan rekrytointitoimistoon. Tätä vaadittiin, jotta Ukrainan asevelvollisuutta voitaisiin tehostaa hieman eikä turvautua tähän melko brutaaliin tapaan ihmisten vangitsemiseksi kadulla, vaan yritettiin kerätä tietoja kaikista mahdollisista varusmiehistä ja alkaa sitten mobilisoida heitä tehokkaammin.
– Jos he eivät päivitä tietoja, heitä rangaistaan suurella sakolla, ja jos ihmiset eivät maksa tätä sakkoa, heidän työssään ja elämässään on vielä enemmän hankaluuksia. Tämä on erittäin vakava asia, ja kaikesta huolimatta suurin osa ukrainalaisista miehistä ei ole noudattanut tätä vaatimusta. Ja mitä tulee ukrainalaisiin miehiin ulkomailla, arvioiden mukaan vain harvat heistä päivittivät tietojaan, vaikka kaikkia vaaditaan tekemään niin.
– Vapaaehtoiset eivät muodosta enemmistöä Ukrainan armeijasta, ja heidän määränsä on tullut mitättömäksi vuodesta 2022 lähtien. Kaikki nämä julmat mobilisointimenetelmät ovat seurausta vähäisestä halusta lähteä vapaaehtoiseksi armeijaan.
– Miksi halu siihen on sitten niin heikkoa? Anteliain selitys Ukrainan valtion kannalta ja myös joissain piireissä toistettu selitys on se, että se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Yhdysvallat ei toimittanut tarpeeksi aseita. Tämä argumentti viittaa hyvin erityiseen ajatukseen siitä, kuinka sota voitaisiin voittaa. Mutta ei ole varmaa, että vaikka kaikki aseet ja tarvikkeet olisi toimitettu vuonna 2022, ratkaiseva voitto Venäjästä olisi voitu saavuttaa. En lähde spekuloimaan, mutta en usko, että tämä on sotilasasiantuntijoiden yksimielinen analyysi.
– Kolikon toinen puoli on, että aseiden lähettäminen riippuu Ukrainan mobilisaation tehokkuudesta. Näin ollen asevelvollisuuslain muutos tänä vuonna liitettiin Yhdysvaltojen aseiden lähettämiseen. Tämän vahvistivat monet ukrainalaiset poliitikot. Yhdysvallat odotti Ukrainan tehostavan asevelvollisuutta. Nykyään kiireellisin asia on asevelvollisuuden iän alentaminen. Se on jo laskettu 27:stä 25:een, ja nyt on kova paine laskea sitä entisestään, 22:een tai jopa 18:aan.
Tätä vastaan on vahva argumentti, Ištšenko sanoo.
– Tämä on Ukrainan väestön hedelmällisin väestöryhmä, ja se on myös yksi pienimmistä. Itse asiassa, jos nämä nuoret lähetetään kuolemaan joukkomurhassa, Ukrainan väestön kyky uudistua sodan jälkeen heikkenee entisestään. YK:n tuoreimman ennusteen mukaan Ukrainan väestö on vuosisadan loppuun mennessä vain 15 miljoonaa, kun se vuonna 1992, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, oli 52 miljoonaa.
– Ja tämä ei ole edes pessimistisin skenaario; se perustuu melko optimistiseen olettamukseen, että sota päättyy ensi vuonna ja että miljoonat pakolaiset, erityisesti hedelmälliset naiset, palaavat ja voivat osallistua Ukrainan väestön lisäämiseen, mikä ei ole lainkaan varmaa. Tämä on mahdoton valinta.
Yhteiskunnallinen tilanne ei tuota vahvaa puolustusta
Kautta historian monet kansat ovat taistelleet pitkiä sotia valloitusyrityksiä vastaan. Vuoden 1789 jälkeen Ranska pystyi kukistamaan Euroopan suurimpien valtojen liittouman vuoteen 1812 asti, jolloin Napoleon voitti Venäjällä. Ranska voitti kahden vuosikymmenen ajan koko Euroopan. Sellainen oli vallankumouksen voima. Vuoden 1917 jälkeen vallankumouksellinen Venäjä pystyi kukistamaan vahvimpien imperialististen valtojen liittouman vallankumouksen voiman ja kyvyn rakentaa tehokkaan, suuren ja voitokkaan puna-armeijan ansiosta. Vietnamin sodassa vietnamilaiset voittivat Ranskan ja Yhdysvallat vuosikymmenten aikana.
– Teoriassa voisi ajatella, että pieni kansakunta voi voittaa paljon suuremman vihollisen, mutta tämä vaatii erilaista sosiaalista asemaa ja politiikkaa, Ištšenko esittää.
– Kaikkia näitä sotia kävivät maat, joissa oli suuri talonpoikaisväestö, joka pystyi mobilisoitumaan suuriin vallankumouksellisiin tai sissisotiin. Joten Vietnamissa demografia kesti vuosikymmeniä huolimatta Yhdysvaltojen Vietnamissa toteuttamista kansanmurhista, vaikka voimatasapaino oli vino. Mutta se oli vallankumouksen voima.
– Neuvostoliiton jälkeinen Ukraina on hyvin erilainen maa. Sen väestörakenne on hyvin erilainen, ei niin kuin Vietnamissa, ei edes Ukrainassa sata vuotta sitten, joka oli suurelta osin talonpoikaismaa, jossa oli useita vallankumouksellisia armeijoita, puna-armeija, Makhnon armeija, erilaisia kansallismielisiä sotapäälliköitä, jotka hyötyivät talonpoikaisväestön väestötiedot. Nykyään Ukraina on modernisoitu kaupunkiyhteiskunta, jonka väestörakenne laskee, se ei pysty käymään sotaa vuosikymmenien ajan.
Lisäksi vallankumoukselliset muutokset puuttuvat. Ukrainan kolme ”vallankumousta” vuosina 1990, 2004 ja 2014 eivät luoneet vahvaa vallankumouksellista valtiota, joka kykenisi luomaan tehokkaan koneiston armeijan ja talouden mobilisoimiseksi, Ištšenko selittää.
– Näiden vallankumousten taustalla on ajatus, että Ukrainan oletetaan integroituvan Yhdysvaltain maailmanjärjestykseen eräänlaisena reuna-alueena. Tällainen integraatio hyödyttäisi vain kapeaa keskiluokkaa, joitain opportunistisia oligarkkeja ja ylikansallista pääomaa.
– Ukrainassa keskustellaan edelleen melko maltillisista veronkorotuksista kahden ja puolen vuoden sodan jälkeen, mikä kertoo paljon ukrainalaisten mahdollisesta luottamuksesta valtioon ja halusta puolustaa valtiotaan. Yhteiskuntaluokkakysymys oli erittäin tärkeä, sillä varusmiehet tulivat pääosin alemmista luokista, kylistä. Nämä ovat pääasiassa köyhiä ihmisiä, jotka eivät voineet lahjoa rekrytoivia upseereita päästääkseen heidät menemään, ja ihmisiä, jotka eivät löytäneet tapaa paeta maasta.
Myös Ukrainan porvariston sisällä käydään poliittisia taisteluita. Ukrainan asevoimien päällikkö Zaluzhny ja ulkoministeri Kuleba erotettiin tänä vuonna.
– Zaluzhny on Zelenskyin mahdollinen poliittinen vastustaja. Hänelle oli vaarallista nähdä suosittu kenraali muuttuvan poliitikoksi. Tämä oli yksi idea, joka motivoi Zaluzhnyn lähettämistä suurlähettilääksi Isoon-Britanniaan. Kuleban kanssa oli myös luottamusongelma. Voimme analysoida tätä vertikaalisen vallan rakentamisena, epävirallisena tapana lujittaa eliittiä ja hallita maata käyttämällä muodollisia instituutioita, kuten demokraattista perustuslakia ja parlamenttia, mutta myös epävirallisten mekanismien kautta.
– Kaikki Ukrainan presidentit ovat yrittäneet rakentaa tätä epävirallista valtaa. Zelenskyin valtavertikaali alkoi rakentua ennen hyökkäystä, mutta sota tarjosi enemmän mahdollisuuksia, ja hänen esikuntapäällikköään Andri Yermakia pidetään maan toiseksi vaikutusvaltaisimpana henkilönä, jolla on valtava epävirallinen valta ja kyky rakentaa tehokas epävirallinen rakenne, joka vahvistaa valtaa presidentin toimiston ympärille.
Näiden toisinaan julkisuudessa puhkeavien konfliktien dynamiikka jää suurelta osin pois julkisuudesta. Se liittyy pääasiassa eturintaman tuloksiin ja sotilaalliseen kehitykseen.
– Ukrainan armeijan huonon kehityksen tapauksessa nämä konfliktit kiihtyisivät ja jotkut radikaalit nationalistit tai jopa jotkut oligarkit voisivat nostaa päätään, arvioi Ištšenko.
– Paljon riippuu Yhdysvaltojen ja EU:n kannasta ja Trumpin valitsemasta strategiasta. Ellei Zelenskyi pysty lopettamaan tätä sotaa tavalla, joka voitaisiin esittää Ukrainan yleisölle voittona, esimerkiksi EU- tai NATO-jäsenyyden tai Ukrainan anteliaiden rahoitusohjelmien saavuttamisen myötä, vaikka se menettäisi alueita, tappiona pidetyllä tuloksella Zelenskyillä ei luultavasti olisi paljon mahdollisuuksia sodan jälkeen.
Voimakas ja radikaali äärioikeisto
Volodymyr Ištšenko.
Ištšenko on ukrainalainen sosiologi, joka osallistui useisiin vasemmistolaisiin aloitteisiin Ukrainassa ennen muuttoaan Saksaan vuonna 2019. Hän työskentelee tällä hetkellä Freie Universitätissä Berliinissä ja jatkaa tutkimustaan Ukrainan vallankumouksista, vasemmistosta ja maan äärioikeiston poliittisesta väkivallasta, jota hän on tutkinut 20 vuotta.
Jotkut liberaalit länsimaiset tiedotusvälineet yrittävät kuvata Ukrainan äärioikeistoa vähemmän vaaralliseksi kuin läntinen äärioikeisto, koska se taistelee ”historian oikealla puolella”. Zelenskyin hallinto on puolestaan yrittänyt vedota näihin äärioikeiston sektoreihin järjestämällä virallisia seremonioita Asovan pataljoonalle tai juhlimalla kansallismielisen ja natsien kannattajan Stepan Banderan syntymäpäivää.
– Kun länsimaalaiset keskustelevat Ukrainan äärioikeistosta, luulen, että he vertaavat sitä väärään vertailukohtaan. Esimerkiksi Ranskassa äärioikeisto, pääasiassa Le Penin puolue, on paljon vähemmän äärimmäinen kuin liikkeet, joista puhumme Ukrainassa. Le Penin puolue ei luultavasti käytä natsisymboleita ja suhtautuu hienostuneemmin yhteistyöhön Vichyn kanssa toisen maailmansodan aikana. He yrittävät puhdistaa itsensä. Näin ei ole Ukrainassa.
Stepan Bandera on avoimesti ylistetty, ja vielä enemmän Waffen-SS, ja erityisesti Asovan pataljoonan jäsenet. Ukrainan äärioikeiston ekstremismin aste on paljon korkeampi kuin läntisen äärioikeiston.
– Äskettäin Lvivissä, Länsi-Ukrainan suurimmassa kaupungissa, pidettiin kansainvälinen konferenssi ”Nation Europa”, johon kutsuttiin ryhmiä, kuten Dritte Weg Saksasta, CasaPound Italiasta ja muita vastaavia uusnatsiryhmiä monista Euroopan maista. Ukrainasta osallistuivat kaikki suuret äärioikeistojärjestöt, mukaan lukien Svoboda-puolue ja Asovan merkittävät jäsenet.
”Nation Europa” -kokouksen puhujia.
Näitä ukrainalaisia puolueita, järjestöjä ja sotilasyksiköitä kutsutaan yleisesti ”äärioikeistoiksi”, mutta ne ylläpitävät kansainvälisiä suhteita länsimaisiin ryhmiin, jotka ovat paljon äärimmäisempiä ja väkivaltaisempia kuin valtavirran äärioikeistopuolueet. Lisäksi suurimmalla osalla tähän konferenssiin osallistuneista Ukrainan sotilasyksiköistä on yhteyksiä Ukrainan sotilastiedustelupalveluun (HUR).
– Ukrainan ”äärioikeiston” ideologisesti hyväksymä kyky poliittiseen väkivaltaan on paljon suurempi kuin lännen hallitsevilla äärioikeistopuolueilla. Heillä on paljon enemmän aseita ja puolisotilaallisia liikkeitä, jotka on rakennettu poliittiseen väkivaltaan kykenevien sotilasyksiköiden ympärille. Toisin kuin länsimaiset äärioikeistopuolueet, jotka tavoittelevat parlamentaarista asemaa, Ukrainan äärioikeiston valta on aina perustunut sen kykyyn mobilisoitua kaduilla ja väkivallan uhalla. He eivät ole päässeet päässeet läpi vaaleissa, lukuun ottamatta vuoden 2012 vaaleja, jolloin äärioikeistolainen Svoboda-puolue sai yli 10 % äänistä (vaikka he saivat myös paljon merkittävämmän edustuksen ja heillä oli suurimmat ryhmät monissa paikallisissa neuvostoissa Länsi-Ukrainassa). Pääasiallinen vallanlähde on kuitenkin tullut heidän kyvystään mobilisoitua parlamentin ulkopuolella, toisin kuin oligarkkipuolueilla tai heikoilla liberaaleilla.
Ukrainan nationalistit voivat hyödyntää poliittista perinnettä, joka juontaa juurensa Ukrainan nationalistien järjestöön (OUN), joka kuului fasististen liikkeiden perheeseen sotien välisessä Euroopassa. Neuvostoliiton jälkeiset ukrainalaiset nationalistit ovat usein saaneet inspiraationsa kirjaimellisesti OUN:sta. Tämä perinne on jatkunut Ukrainan diasporassa, erityisesti Pohjois-Amerikassa. Kanadan yleisö huomaa vasta nyt, kuinka monta ukrainalaista fasistia sen hallitus toivotti tervetulleeksi toisen maailmansodan jälkeen. Muilla Neuvostoliiton jälkeisillä Ukrainan poliittisilla segmenteillä ei ole tätä säilyneen poliittisen perinteen etua.
– Nykyään Asovan jäsenistä on tullut erittäin legitiimejä sodan sankareita, he nauttivat median poikkeuksellista huomiota, he esittävät itsensä eliittiyksikkönä, jonka tiedotusvälineet vahvistavat. Monista Asovan puhujista on tullut julkkiksia. He ovat myös hyötyneet länsimaisen median tietynlaisesta valkopesusta, joka ennen vuotta 2022 kutsui heitä uusnatseiksi. Nykyään he unohtavat helposti tämän osan historiasta.
– Lopuksi, meidän ei tarvitse ajatella vain itse äärioikeistoa, vaan myös Ukrainan ja lännen eliitin osallisuutta Ukrainan äärioikeiston ja etnonationalismin valkopesuun. Ei vain Ukrainassa, vaan myös lännessä tästä aiheesta keskusteleminen tänään voi johtaa välittömästi syrjimiseen. Esimerkiksi Yhdysvaltoihin muuttanut ukrainalainen historioitsija Marta Havryshko kirjoittaa edelleen kriittisiä artikkeleita Ukrainan nationalisteista, Ukrainan etnationalistisesta politiikasta, Ukrainan äärioikeistosta, ja hän saa tuhansia uhkauksia, tappouhkauksia, raiskausuhkauksia.
Asovan on sanottu myös heikentyneen suuresti Mariupolin ja Bakhmutin taistelun seurauksena. Ištšenko on eri mieltä.
– Päinvastoin, he ovat kasvaneet ja muodostavat nyt kaksi prikaatia – Kansalliskaartin 3. rynnäkköprikaatin ja Asovan prikaatin – HUR:n alaisen erikoisyksikön, Krakenin lisäksi. Heidän poliittinen vetovoimansa ja julkisuus tiedotusvälineissä ovat lisääntyneet merkittävästi. Legitimiteetti on myös lisääntynyt. Vastoin yleistä myyttiä he eivät ole depolitisoituneet.
Todellinen vaara on, että sodan jälkeen äärioikeisto, ja erityisesti rintamalla taistellut, on ainoa, jolla on riittävän johdonmukainen ideologinen hanke sodan jälkeistä Ukrainaa varten, kun otetaan huomioon ideologian puute uusliberaalien Ukraina-hankkeessa ja vasemmiston heikkous.
– Se riippuu täysin sodan tuloksesta, ja tulosten kirjo on edelleen hyvin laaja. Ydinsotakin on mahdollinen lopputulos, vaikka toivotaan, ettei se ole todennäköisin. Siinä tapauksessa kaikella, josta tänään keskustelemme, ei ole enää merkitystä. Myös pysyvä tulitauko on mahdollinen, mutta epätodennäköinen. Ukrainan äärioikeiston radikalisoituminen riippuu Zelenskyin hallituksen vakaudesta ja Ukrainan talouden vakaudesta. Valtion instituutioiden hajoamisen ja talouden epäonnistumisen yhteydessä nationalisteilla on hyvät mahdollisuudet lujittaa valtaansa, koska he ovat erittäin legitiimi, tunnettu ja militarisoitu poliittinen voima.
Työväenluokka ja vasemmisto syrjässä vallasta
Ištšenkon mukaan Ukrainan työväenluokka ei kykene ottamaan kunnollista roolia nykyisessä tilanteessa.
– Työväenliike Ukrainassa oli heikko jo kauan ennen sotaa. Edellinen todella massiivinen poliittinen lakko tapahtui vuonna 1993 Donbassin kaivostyöläisten keskuudessa. He vaativat Donbassin autonomiaa ja tiiviimpiä suhteita Venäjään, ironisesti. Mutta tuokin lakko liittyi neuvostoyritysten ”punaisten johtajien” etuihin, joilla oli paljon valtaa välittömästi Neuvostoliiton jälkeisinä vuosina. He käyttivät lakkoa saadakseen hallitukselta tiettyjä myönnytyksiä. Lopulta lakko johti ennenaikaisiin vaaleihin ja hallituksen vaihtamiseen. Mutta sen jälkeen ei ole ollut laajamittaista lakkoa.
– Kolmen vuosikymmenen ajan olemme nähneet vain pienimuotoisia lakkoja, jotka yleensä rajoittuvat tiettyihin yrityksiin, parhaimmillaan tiettyihin talouden sektoreihin ja jotka ovat erittäin harvoin politisoituja. Lisäksi juuri kyvyttömyys aloittaa poliittinen lakko EuroMaidanin vallankumouksen aikana vuonna 2014 johti väkivaltaiseen eskaloitumiseen, koska se ei kyennyt painostamaan hallitusta, joka ei halunnut tehdä myönnytyksiä mielenosoittajille. Tämä antoi radikaaleille nationalisteille mahdollisuuden edistää mielenosoitusten väkivaltaista strategiaa. Ja niin kyllä, tämän laajan hyökkäyksen jälkeen lakot ovat kiellettyjä. Tapahtuneet lakot ovat todennäköisesti epävirallisia lakkoja.
– Mitä sodan jälkeen tapahtuu, riippuu edelleen paljon siitä, miten se päättyy. Mutta sen mukaan, mitä tiedämme, työväenliikkeen voimaannuttaminen vaatisi jonkin verran talouskasvua, jotta työläisiä ei irtisanottaisi. Se edellyttää onnistunutta Ukrainan talouden jälleenrakentamista. Joissakin hyvin optimistisissa skenaarioissa – mutta ei välttämättä todennäköisissä – Ukrainan talouteen palaavat ukrainalaiset sotilaat saattavat vaatia enemmän hallitukselta, mitä on todellakin tapahtunut joidenkin sotien jälkeen, erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta se on edelleen spekulaatiota tänään. Paljon synkemmät skenaariot näyttävät nyt todennäköisemmiltä…
Sodan alussa monet länsimaiset artikkelit ja tekstit esittelivät ”Ukrainan vasemmistoaktivistien” näkemyksiä joissa selitettiin, kuinka sokea läntinen vasemmisto on, kun se ei tue enemmän sotilasliitto NATOn asetoimituksia. Ištšenko on pyrkinyt esittämään sodasta vivahteikkaamman näkökulman.
– Ukrainan vasemmisto on aina ollut hyvin monimuotoinen. Ukrainan kommunistinen puolue oli erittäin tärkeä puolue EuroMaidanin vallankumoukseen asti. Se oli 1990-luvulla maan suosituin puolue. Kommunistisen puolueen ehdokas sai 37 prosenttia äänistä vuoden 1999 presidentinvaaleissa. Jopa EuroMaidanin vallankumouksen aattona kommunistinen puolue sai 13 prosenttia äänistä. Vaikka sen tuki laski, sillä oli merkittävä edustus parlamentissa ja se tuki tehokkaasti Viktor Janukovitšin hallitusta. EuroMaidanin jälkeen se menetti vaalilinnoituksensa Donbassissa ja Krimillä. He kärsivät myös sorrosta dekommunisaatiopolitiikan takia, puolue lakkautettiin ja vuonna 2022 se kiellettiin pysyvästi, samoin kuin monet muut ns. Venäjä-mieliset puolueet.
Kommunistisen puolueen kannattajia puolueen ollessa vielä sallittu Ukrainassa.
– Puolueen johtaja Petro Symonenko, joka ei ole vaihtunut vuodesta 1993 lähtien, puolueen perustamisesta lähtien, pakeni Valko-Venäjälle maaliskuussa 2022. Valko-Venäjältä hän tuki Venäjän hyökkäystä antifasistisena operaationa Kiovan hallintoa vastaan. Miehitettyjen alueiden kommunistiset järjestöt sulautuivat Venäjän federaation kommunistiseen puolueeseen ja osallistuivat Venäjän vuonna 2023 järjestämiin kunnallisvaaleihin, jopa joihinkin kunnallisvaltuustoon. Sama fuusio tapahtui Ukrainan virallisten ammattiliittojen kanssa miehitetyillä alueilla. Tämä on siis leijonanosa siitä, mitä Ukrainassa kutsuttiin vasemmistoksi.
– Samaan aikaan oli paljon pienempiä ja nuorempia vasemmistoryhmiä. He olivat aina kriittisiä kommunisteja kohtaan ja integroituivat paremmin demokraattisiin sosialisteihin ja lännen liberaalivasemmistoon. Heillä oli myös hyvin erilainen sosiaalinen perusta kuin kommunisteilla – lähempänä länsimielistä kansalaisjärjestöjen ”kansalaisyhteiskuntaa” Ukrainan keskiluokassa.
– Hyökkäyksen alettua he pystyivät viestimään asenteestaan paljon tehokkaammin länteen eräänlaisen identiteettipolitiikan avulla: ”Olemme Ukrainan vasemmisto. Tyhmä ja ylimielinen lännen vasemmisto ei ymmärrä mitään siitä, mitä maassa tapahtuu.” Tietenkin tämä positio oli erittäin ongelmallinen, alusta alkaen. Vertailun vuoksi: kommunistisessa puolueessa oli 100 000 korttia kantavaa jäsentä vuonna 2014. Nuorella vasemmistolaisella miljööllä oli parhaimpina kehitysvuosinaan koko maassa enintään 1 000 aktivistia ja kannattajaa, ja heidän määränsä on sen jälkeen laskenut Euromaidanin jälkeen.
Heistä useimmat tukivat Ukrainan valtiota, monet ilmoittautuivat vapaaehtoiseksi armeijaan, mutta he eivät pystyneet luomaan vasemmistolaista sotilasyksikköä, joka olisi verrattavissa äärioikeiston yksiköihin, edes paljon pienemmässä mittakaavassa. Monet osallistuivat myös humanitaarisiin aloitteisiin.
– Nykyään jotkut heistä pyrkivät tarkistamaan kantaansa sotaan, erityisesti vastauksena julmaan asevelvollisuuden toteuttamiseen. On todella vaikea väittää, että sota on edelleen jonkinlainen ”kansansota”, jos suurin osa ukrainalaisista ei halua taistella. Se, missä määrin he ovat halukkaita ilmaisemaan tämän kannan, riippuu myös heidän sorron pelostaan. Tätä on vaikea sanoa Ukrainan julkisuudessa, tällaista kritiikkiä esiintyy enimmäkseen yksityisissä keskusteluissa, ”vain ystävät” Facebook-tileillä ja niin edelleen, ja sitä esiintyy vain hyvin varovaisesti julkaisuissa.
Tästä ympäristöstä tulee myös kritiikkiä etnationalismia kohtaan, koska on tullut liian vaikeaksi sivuuttaa sitä, miten Ukraina on muuttunut kahdessa vuodessa venäjänkielisten syrjinnän ja etnisen assimilaatiopolitiikan leviämisen myötä.
– Esimerkiksi venäjää ei opeteta enää ukrainalaisissa kouluissa, edes vaihtoehtona, edes massiivisesti venäjänkielisissä kaupungeissa, kuten Odessassa, missä luultavasti 80-90 % ukrainalaisista lapsista puhuu venäjää vanhempiensa kanssa. Äskettäin esitelty lakialoite voisi kieltää venäjän puhumisen kouluissa, ei vain luokassa opettajien kanssa, vaan myös taukojen aikana, oppilaiden yksityisissä keskusteluissa keskenään. Opetusministeri on jo hyväksynyt lakiesityksen.
– Ukrainan vasemmiston kolmas segmentti on marxilais-leninistinen, ja se on osa sitä, mitä kutsun ”uusneuvostolaiseksi henkiinheräämiseksi”, joka tapahtuu monissa Neuvostoliiton jälkeisissä maissa. Se on yleensä organisoitunut krushki-muotoon, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”piirejä”, mutta jotka ovat protopoliittisia organisaatioita, jotain enemmän kuin vain marxilais-leninistisiä lukuryhmiä. Ne ovat paljon suositumpia Venäjällä, missä he voivat luoda YouTube-kanavia, joilla on satoja tuhansia tilaajia.
– Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Keski-Aasiassa krushki voi pitää sisällään tuhansia nuoria, jotka eivät ole eläneet päivääkään Neuvostoliitossa, mutta jotka arvostelevat maansa sosiaalista ja poliittista todellisuutta ja jotka löytävät ortodoksisesta marxilaisesta leninismistä välineitä käsitelläkseen tätä todellisuutta. Niitä on olemassa ja ne ovat kehittyneet myös Ukrainassa jopa dekommunisaatiosta ja venäläisvastaisen nationalismin ja kommunismin vastaisten asenteiden noususta huolimatta. Melkein alusta alkaen nämä ryhmät vastustivat molempia hallituksia ja omaksuivat vallankumouksellisen defeatismin kannan.
– Tässä tilanteessa voi ihmetellä, onko yhteiskunnallinen vallankumous edes mahdollinen, kuten oli sata vuotta sitten, myös Ukrainassa, romahtavan Venäjän valtakunnassa. Siitä huolimatta nämä ryhmät kritisoivat alusta alkaen pakkopalvelusta, vaativat kansainvälisyyttä eivätkä yrittäneet legitimoida Ukrainan valtion toimia.
Kuusi Ukrainan sotaa paennutta venäläissotilasta on saanut tilapäisen maahantuloluvan heidän hakiessaan poliittista turvapaikkaa Ranskasta. Kyseessä on ensimmäinen tapaus, jossa joukko karkureita pääsee EU-maahan ilman asiakirjoja.
Miehet saapuivat Pariisiin erillisillä lennoilla viime kuukausina paentuaan alun perin Venäjältä Kazakstaniin vuosina 2022 ja 2023, kertoo The Guardian-lehti.
Sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kymmenet tuhannet venäläissotilaat ovat karanneet tai kieltäytyneet käskystä taistella, sanovat sotilaita pakenemaan auttavat ryhmät.
Mutta ”länsi” on pitkään kamppaillut päätöksen kanssa siitä, hyväksytäänkö karanneiden venäläisten sotilaiden maahantulo. Vaikka EU ja sen jäsenvaltiot ovat keskustelleet julkisesti turvapaikan tarjoamisesta venäläisille karkureille, päätöstä ei ole tehty ja karkureiden on osoittautunut vaikeaksi saada turvapaikkaa.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun EU-maa päästää sisään joukon karkureita, joilla ei ollut matkustusasiakirjoja tai ulkomaalaisia passeja.
Koska he eivät kyenneet matkustamaan Eurooppaan ja olisivat joutuneet pitkäaikaiseen vankeuteen kotonaan, useimmat karkurit pakenivat Venäjän naapurimaihin, kuten Armeniaan ja Kazakstaniin, jonne he pääsivät ilman passia, mutta jäivät loukkuun ilman mahdollisuutta matkustaa eteenpäin.
Venäjän valtio on nähnyt paljon vaivaa löytääkseen heidät. On nähty yhä enemmän tapauksia, joissa Kremlin ulottuvilla olevissa maissa piileskeleviä karkureita on siepattu tai karkotettu takaisin Venäjälle.
– Kazakstanissa ei voi koskaan tuntea olonsa turvalliseksi; sinun on vain pidettävä pää alhaalla, sanoi The GuardianilleAleksander, joka kertoi eläneensä ilman SIM-korttia tai pankkitiliä välttääkseen Venäjän jäljittämisen. Kazakstanista Aleksander alkoi ylläpitää nimetöntä YouTube-kanavaa, joka kutsui muita sotilaita eroamaan asevoimista.
Väliaikaisen maahantuloluvan saaneiden joukossa oli Ukrainan vastaisessa sodassa taistelleita miehiä sekä varusmiehiä ja upseereita, jotka onnistuivat välttämään joutumisen etulinjoihin.
Kreml on äskettäin tehostanut ponnistelujaan torjuakseen sotilaskarkuruutta ja vangitakseen asepalvelusta vältteleviä sotilaita kotimaassa ja ulkomailla. Estääkseen rintamakarkuruutta presidentti Putin on allekirjoittanut joukon rangaistuksia tiukentavia lakeja, mukaan lukien jopa 15 vuoden vankeustuomiot ja pakenevien sotilaiden omaisuuden takavarikointi.
Riippumaton uutislehti Mediazone on raportoinut, että viranomaiset ovat viimeisten kahden vuoden aikana käynnistäneet vähintään 7 400 tapausta venäläissotilaita vastaan, joita syytetään yksikkönsä hylkäämisestä ilman lupaa. Todelliset luvut ovat todennäköisesti suurempia.
Venäjä on myös jahdannut ulkomaille piileskeleviä karkureita ja painostanut geopoliittisella kiertoradallaan olevia maita luovuttamaan venäläiset karkurit. Joulukuussa 2022 Kazakstan karkotti venäläisen tiedustelu-upseerin Mihail Zhilinin, joka oli sotilaskarkuri. Maaliskuussa 2023 venäläinen tuomioistuin tuomitsi Zhilinin kuudeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen.
TAM vaatii: Turvapaikat aseistakieltäytyjille Suomesta
Rintamakarkuruutta esiintyy molemmin puolin Ukrainan taantumuksellista sotaa. Ingar Solty kirjoittaa vasemmistolaisen Rosa Luxemburg -säätiön julkaisemassa artikkelissa, että Ukrainassa on yli 100 000 aseistakieltäytyjää, jotka eivät ole ilmoittaneet asevelvollisuudestaan ja ovat usein joutuneet piileskelemään.
Noin 200 000 ukrainalaista on järjestäytynyt varoittamaan toisiaan sotilaspoliisista, joka pakkovärvää ihmisiä kadulla.
Lisäksi 650 000 ”sotilasikäistä” miestä on uhmannut kieltoa lähteä maasta ja ovat paenneet Ukrainasta laittomasti viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana, yleensä suurilla kustannuksilla ja joskus kohtalokkain seurauksin. Ukrainan valtio yrittää parhaillaan painostaa ”länsimaita” palauttamaan näitä rintamakarkureita takaisin Ukrainaan.
Tämän vuoden heinäkuun kyselyssä 46,1% ukrainalaisista sanoi, että asevoimien värväystä on hyväksyttävää vältellä. Vain 29,1% ukrainalaisista tuomitsi käpykaartilaisuuden.
Myös Venäjällä sodanvastainen ilmapiiri on laajenemassa. Novaja Gazeta Europelle esitettyjen kyselytulosten mukaan viime syyskuussa 63 % venäläisistä kannattaisi Venäjän ja Ukrainan välistä rauhansopimusta, joka sisältää molempien osapuolten tekemät myönnytykset seuraavan vuoden aikana.
Noin 49 % vastaajista ilmoitti kannattavansa rauhanneuvotteluja Ukrainan kanssa ja Venäjän joukkojen vetäytymistä Ukrainasta, vaikka se merkitsisikin Moskovan epäonnistumista ”erityissotilaallisen operaation” tavoitteissa. Chronicles-lehden mukaan tämä on korkein kirjattu luku sodan alun jälkeen.
Työväen antimilitaristit vaatii, että molempien sodan osapuolien rintamakarkureille on taattava turvapaikat Suomesta konkreettisena toimena tuhoisan ja vaarallisen taantumuksellisen sodan lopettamiseksi.
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.