Avainsana: kapitalismi

Yrjö Sirola (1876-1936) oli suomalainen kirjailija, toimittaja ja poliitikko, joka vaikutti keskeisissä asemissa Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa ja myöhemmin Suomen kommunistisessa puolueessa.

Seuraavassa Sirolan Kevätmyrsky-julkaisussa ilmestyneessä tekstissä vuodelta 1914 hän referoi joitakin paljastuksia angloamerikkalaisista sotatrusteista, aikansa sotateollisista komplekseista, jotka osoittavat pääomapiirien ajavan pelkästään yksityisiä voittojaan sotakiihkoilun kautta.

---

Suupalan saadakseen tappoi villi veljensäkin, samassa tarkoituksessa soti lauma toista vastaan. Suku puolusti metsästysmaitaan, kalarantojaan. Paimentolaisheimo taisteli laiduntensa ja maanviljelijäkansa jokilaaksonsa puolesta.

Valtio valtiota vastaan kävi ja silloin jo riistäjäetu edellä yleisedusta. Talonpoika sai uhrata väkensä ja voimansa, että herrat orjia ja saalista saisivat: Ja niin suuri oli yhteinen riistäjäetu, että esim. kerrotaan roomalaisten antaneen viholliselleen Cartagolle tilaisuuden kukistaa orjakapina, ennenkuin sitä ahdistivat. Keskiajalla sovitti suuri talonpoikaissota feodaliherrain keskinäiset kinat äkkiä, niin että sellaisen vaikutuksesta esim. 1358 keskeyttivät Englannin ja Ranskan ritarit satavuotisen sotansa ja parisataa vuotta myöhemmin katosi luterilaisten ja katolilaisten herrain erimielisyys kun talonpojat nousivat yli Saksan. Uuden ajan porvarilliset vallankumoukset ovat kaikki päättyneet siihen, että aatelisriistäjät ovat liittoutuneet porvariston kanssa lyömään alas työväkeä ja kirkkokin on otettu mukaan varsinkin talonpoikain pettämistarkoituksessa, jotka ”uskon ja omaisuuden” puolesta ajetaan työläisiä teurastamaan, kuten Pariisin kommuni osottaa.

Ja Kommunin historia kertoo muutakin. Se kertoo, kuinka veriviholliset, saksalaiset ja ranskalaiset riistäjät veljestyivät Parisin köyhälistön punasen peikon edessä ja Bismarck laski sotavangit kotiin kommunilaisia teurastamaan – Venäjän-Japanin sodan aikana kuiskailtiin, että venäläisellä pääomalla ostettiin Japanin valtion obligatsioneja s.o. annettiin viholliselle rahaa sodankäyntiä varten.

Ja kun viime vuonna Karl Liebknecht Saksan valtiopäivillä paljasti Saksan ja Ranskan sotavarustusyhtiöiden vehkeet, joiden kautta ne ylläpitivät asetilauksille otollista sotakähinää Reinin molemmin puolin, herätti se suurta huomiota ympäri maailman. Mutta paitsi huomiota, herätti se muutakin; se herätti halun tutkiskella omia nurkkia eri maissa. Ja niin seurasi paljastuksia, jotka räikeästi valaisevat kansainvälisen kapitalismin katalimpia vehkeitä. Aikomukseni on alla esittää pari tuollaista paljastuskirjoitusta.

Englannin murhatrusti

Suuressa kansainvälisessä mielenosoituksessa sotaa vastaan Lontoossa 13 p. jouluk. 1913 ostin kirjasen Sotatrusti paljastettuna. Ensiksi kerrotaan kuinka Liebknechtin paljastusten johdosta mm. lontoolainen Daily Mail kirjoitti, että ”jos Saksan kansa heräisi näkemään tosiasian, että sitä on järjestelmällisesti johdettu harhaan, niin se käsittäisi, kuinka lisätyt sotavarustukset ovat tarpeettomat. Jos Saksalla olisi ollut parlamenttaarinen hallitus, olisi sen jo kauvan sitten pitänyt havaita, että sen pelko oli pelkästään kuviteltu”.

Tämän johdosta kysyy pilalla kirjasemme tekijä (J. T. Walton Newbold), että luulevatko britit jonkin taikavoiman pitäneen moiset ilmiöt loitolla Englannin lipun alla olevilta rannikoilta, ja eivätkö Britannian kapitalistit muka olisikaan aseliikkeissä osalliset. Kyllä, vastaa hän, samallainen ryhmä kuin sekin, joka on korottanut kuolon naamion Saksan keisarin valta-istuimen taa, on Englannissa ja se rakentaa laivoja, tykkejä, kivääreitä, ampumavaroja ja yleensä sotavarusteita niin hyvin omalle hallitukselle kuin vieraillekin valloille.

Ja sitten osottaa hän, että Britannian sotatrustin muodostavat viisi suurta firmaa: Vickers; Armstrong; Whitworth & co; John Brown & co; Cammell Laird & co ja Nobelin dynamiittitrusti. Nuo neljä edellämainittua voivat alayhtiöineen varustaa täysin valmiita sotalaivoja sekä yleensäkin sotatarpeita ja voidaan niitä siis nimittää ”yleisiksi tuonen tuottajiksi”.

Dynamiittitrusti on selvästi kansainvälinen, sillä on suuret osuudet Saksan, Itävallan, Etelä-Afrikan, Canadan ja Japanin suurissa yhtiöissä ja jokapaikassa muuallakin ovat sen sormet pelissä. Sitäpaitsi on se liitossa raaka-aineiden hankkijain ja valmiiden ampumavarain valmistajain kanssa.

Nuo neljä suurta sotatrusti-yhtiötä taas, jotka kyllä ovat teollisuuslaitoksissaan valmistuttaneet joukottain sotatarpeita ulkomaille, ovat sen lisäksi itse laittaneet tehtaita ulkomaille, sekä silloisten liittolaisten että myös verivihollisten alueille. ”Sekä voimakkailta että heikoilta ovat he vetäneet makeita voittoja ja verisiltä jäljiltä koonneet paljon kultaa”.

Tarpeetonta on meidän nimi nimeltä seurata jokaista tuon murthatrustin haarautumaa ja luetella niiden tilauksia niin tarkoin kuin tekee englantilainen toverimme, mainittakoon vain, että brittiläinen pääoma on rakennuttanut vihamielisen kolmiliiton (Saksa, Italia, Itävalta) alueille mahtavia veistämöitä ja tehtaita sekä varustaa niitä kiireen kaupalla ”isänmaataan” vastaan. (…)

Ja kun Canadaan on tarttunut imperialistinen kuume ja sieltä käsin touhutaan kovin ”Britanian laivaston vahvistamista”, osottaa kirjoittaja sen johtuvan siitä, että Vickers, Brown, Armstrong, Nobel ym. ovat laittaneet mahtavia tehtaita Canadaan ja – tarvitsevat tilauksia! Canadan eduskunnassa sanoikin eräs puhuja asiasta jouluk. 1912, että tuo sotalaivain rakennus kehittäisi useita teollisuusaloja Canadaan, ja ”pelkästään taloudelliselta ja materiaaliselta kannalta on sitä puolustettava”.

Harneyn Teräsyhtiö, jolla on tärkeitä patentteja ja suuria tehtaita, käsittää osakkainaan Englannissa nuo monasti jo mainitut yhtiöt, Yhdysvalloissa Betlehem Teräsyhtiön y.m. Ranskassa Schneider & co:n, Italiassa Vickersin ja Armstrongin liittolaisia ja Saksassa on m.m. Kruppilla koko joukko sen osakkeita; vielä ulottuvat sen haarautumat Itävaltaan, Venäjälle ja Saksaan asti. (…)

”V:n 1909 skandaali” nimisessä kappaleessa kertoo tekijä, että v. 1910-11 kohosivat laivastomenot yli 50 prosenttia ollen sen seurauksena jingojen (sotahullujen) villistä agitatsioonista, jossa m.m. oli valttina käytetty tietoja, että Kruppit Saksassa lisäävät tuotantoaan! Ja numeroilla osotetaan, kuinka niin laivasto- kuin maa-armeija-alalla tuotantokulut hallituksen laitoksissa olivat koko joukon halvemmat kuin (ilmoitetut hinnat) yksitäyisiltä tilaten, mutta silti Ylähuoneen komitea suositti tilausten antamista yksityisille puolustaen sitä m.m. sillä syyllä, että ”hallituksen tehtaan kilpailu avoimilla markkinoilla olisi epäoikeutettua menettelyä yksityisiä yrityksiä kohtaan”!

”Trustin” takana olevat miehet esitetään meille sitten – nimiä on tässä tarpeeton luetella. Pääasia on että herrat nykyisin huutavat, kuinka – ”valtakunnan puolusstus on otettava pois puoluepolitiikan likaiselta areenalta”, ja sen mukaan onkin trustilla kätyrinsä kaikissa leireissä. ”Sillä on ystäviä hovissa, sen johtajia on pääreinä ja alahuoneen jäseninä sekä suuri joukko osakkaita niitä kannattamassa. Maailman raharuhtinaat ovat sen suojassa rinnan apottien ja piispain, lentokirjain kirjottajain, isänmaallisten puhujain ja salaisten neuvonantajain kanssa. Sen palveluksessa olevat eläkkeelle siirtyneet amiraalit, kenraalit ja puolella palkalla olevat upseerit voisivat muodostaa aikamoisen reservijoukon”. Viimemainittu viittaa siihen tapaan, että trusti ostaa hallituksen asiantuntijat suorastaan tai epäsuorasti palvelukseensa tilauksia hankkimaan ja välittämään! Ja sen toimesta ja johdolla touhuavat ”Laivastoliiton” sekä ”Maanpuolustus”(asevelvollisuus)puuhan ”isänmaanystävät” – jotka omistavat asetehtaita vihollismaissa!

Tekijä huomauttaen, että teettämällä nuo sotatilaukset – joita välttämättöminä pidetään – hallituksen omissa laitoksissa voisi hallitus siirtää hyvät rahat muihin tarkotuksiin, joiden tarpeellisuus myönnetään, mutta joihin ei muka rahaa riitä. Ja myös voisi hallitus pitää paremmat työehdot työmiehilläänkin. (Silloin kai herrain sotainto koko joukon jäähtyisi!)

Mutta eihän ole meidän asiamme keksiä keinoja militarismia varten, vaan vastaan. Ja siksi tekijä lausuukin: ”Lukiessaan tätä selostusta sotatrustin mahtavuudesta ja toimista, sen vallasta ja saavutuksista on lukija mahtanut ihmetellä, kuinka ollenkaan voidaan menestyksellä päästä tuota Trustia kurissa pitämään. Kaiken toiminnan siinä suhteessa täytyy olla kansainvälistä ja joka maan kaikkien rauhan tahtojain tukemaa. Etenkin on Työväen- ja Sosialistipuolueiden eri parlamenteissa ja niiden puhujain kansan keskuudessa heti taottava aseet kuntoon ja käännettävä ne voittoa kiskovan militarismin yleistä tyrannivaltaa vasten”.

”Sillä vain kaikkien maiden työläiset, yhtyneinä yli valtioiden ja maanosain rajain, päättäen vapauttaa itsensä valtiollisen ja taloudellisen taistelun kautta, voivat hitaasti mutta varmasti viedä Kansainvälisen lipun riemuissaan voittoon!”

Amerikan sotatrusti

Isänmaallisuus ja liikevoitto nimisessä kirjotuksessa amerikkalaisen Persons Magazinen viime marraskuun numerossa esitti puoluetoveri Ch. E. Russell joitakin tietoja sikäläisistä oloista.

Hänkin viittaa toveri Liebknechtin paljastuksiin ja huomauttaa, että Amerikassa ollaan yleensä siinä hurskaassa uskossa, ettei siellä toki ole sellaista – turmeltuneessa Euroopassa muka vain! – Mutta tov. Russell repii hajalle tuon harhaluulon. Tähän tapaan:

V. 1913, helmik. 1 p. oli lehdissä hyvin pieni ilmotus, jossa tarjottiin urakalla hankittavaksi 8000 tonnia panssarilevyä uutta sotalaivaa varten. Tuli kolme tarjousta – Carnegie Teräsyhtiön, Betlehem Teräsyhtiön ja Midvale Teräsyhtiön – ja ne eivät poikenneet toisistaan dollariakaan ja kaikki olivat 25 dollaria entisiä hintoja korkeammat. Mutta vaikka nuo hinnat itse asiassa olivat 200 d. tonnia kohti liian korkeat ja tuo tilaus siis sisälti 1,6 milj. d. pelkkää rosvousta, saivat nuo yhtiöt kaikki sanotun tilauksen ja kun länteläinen radikaali, Arizonan senaattori Ashurst nosti siitä senaatissa kysymyksen, painettiin asia alas.

Mutta sotatrustin rosvous ei ole niin äskeistä. Sen juuret ovat syvällä. V. 1883 alkoivat Yhdysvallat rakentaa uusaikaista laivastoa. V. 1887 olisi tarvittu panssarilevyä, mutta sitä tuottavia laitoksia ei ollut. Mitäs muuta kuin laitetaan. Betlehem Yhtiö sitoutui varustamaan panssaritehtaan sillä ehdolla että sai tilauksista 100 pros. korotetun hinnan, s.o. hallitus asiallisesti rakennutti tehtaan ja lahjotti sen yhtiölle, joka lisäksi sai oikeuden ottaa hallituksen tilauksista kaksinkertaisen hinnan. Ja ohjelma on kirjaimelleen toteutettu sekä Yhdysvaltain hallitus jo maksanut sen tehtaan hinnan 32 kertaa.

Russell luettelee laivain nimetkin, joiden panssari maksoi 574-604 dollaria tonni – vaikka sen tuottokustannukset tekivät vain 200 d.! Ja seitsemän sotalaivan tilauksista sai Betlehem yhtiö 1,5 milj. ja Carnegie yhtiö yli 900 tuh. ylimääräistä voittoa – jälkimmäinenkin saaden sillä vain tehtaansa kaksinkertaisesti maksetuksi.

Ja sitten kohotettiin tonnin hinta 646 tollariin. Mutta sitten tuli pieni sotku. Jotkut tuon suuren lahoittelijan ja ”ihmisystävän” työläiset ilmiantoivat nimittäin, että hallitukselle myytiin kelvotonta panssarilevyä. Meteli aiheutti eduskunnallisen tutkimuksen ja syytökset havaittiin tosiksi. Juttu olisi kuitenkin salattu, jolleivät jotkut lehdet olisi siitä nostaneet hälytystä. Niiden vaikutuksesta sakotettiin Carnegien yhtiötä puolella miljoonalla, jotka presidentti alenti 120,000 dollariin.

Mutta silti tilattiin tuolta petolliselta hankkijalta, joka jo oli tehnyt 5. milj. d. laitonta voittoa, lisää panssarilevyjä, vaikka tällä kertaa hallituksen tarkastusupseerin muka silmällä pidon alaisena. Mutta sittenkin väitettiin varmasti petoksia jatketun ja Espanjan sodan aikana (1898) tuo upseeri kohosi arvossa monien kokeneempain ohi korkeisiin virkoihin jonkun salaperäisen voiman vaikutuksesta.

Kaiken tämän metelin takia laski panssarilevyn hinta tonnilta 646:sta 411 dollariin, joka oli vieläkin sellainen nylkyrihinta, että silloisessakin – perin kesytetyssä – kongressissa siitä nousi melu. Vaatimuksesta esitti Laivastosihteeri (ministeri) laskelman, jonka mukaan tuon levyn tuottokustannukset nousivat 400 dollariin 50 pros. voitto mukaan laskien. Siis petosta vain 11 d. Mutta kun senaatin komitea laski tarkemmin ja pani voitoksi 35 pros.(1), sai se summaksi 300 d. eli petosta 111 d. Ja kongressissa käytettiin Carnegie yhtiöstä nimityksiä ”rosvo-roikaleet”, ”monopolistit”, ”varkaat”, ”senaatin suosikit”.

Laivastovaliokunta ehdotti nyt panssarilevyn hinnaksi 300 d. Onnistuiko? Mitä vielä. Hinta oli 411 d., ja metelin häivetessä kohotettiin sitä vähitellen: 453-480-508 ja nyt se on tuossa 700 dollarin korvilla!

Russell kirjoittaa: ”Vuodesta 1887 lähtien on Yhdysvaltain hallitus ostanut 83 milj. dollarin (yli 2 miljardin mk.) edestä panssarilevyä ja noin puolet tuosta summasta on ollut puhtaasti peijattua”.

Ja Carnegie yhtiö on julkisesti osa Terästrustia, Betlehem yhtiö on Carnegien, Terästrustin obligatsionien omistajan, rahoilla toimiva ja Midvale yhtiö kuuluu samaan renkaaseen. Virallisissa tutkimuksissa ne kyllä esiintyvät eri liikkeinä, mutta yhteisen sopimuksen perusteella ne lypsävät hallitusta, työläisiä ja yleisöä. Ja kuten 1897 viralliset tutkimukset jo osottavat ovat nämä yhtiöt Morganin suuren raharyhmän alaiset. Ja senaatin pöytäkirjoista siltä vuodelta saadaan lukea: ”Me havaitsimme, että kaikki panssarilevyjen tuottajat maailmassa ovat liitossa, johon nämä amerikkalaisetkin kuuluvat, Creusotit Ranskassa, Saksan tehtailijat ja englantilaiset pitävät kaikki yhtä kukin hallitustaan rosvoten”.

Voimatta kieltää tätä tosiasiaa puolusteli hallituksen laivasto-osasto vain sillä, että europalainen tuon liiton siipi oli yhtä rosvomainen kuin amerikkalainenkin. Ja 1913 Englannin alahuoneen suorittama tutkimus toikin esille räikeitä tosiasioita. Englannissa ja Saksassa havaittiin sotavarustusten hankkijain rosvouksia tukevan suurten rahaliittoumain, kansainvälisten ja kiertämättömäin.

Samoin kuin panssarilevyjen tuotanto on rosvojen käsissä, on myös laivanrakennus. Yhdysvalloissa on laivatokkia Atlannin rannkilloa Quincyssa, Mass., Philadelphiassa, Camdenissa, Newport Newsissa y.m. ja Tyynen meren rannalla Union Iron Works San Fransiscossa. Koko joukon viidettäkymmentä sotalaivaa ovat nämä rakentaneet ja rakentavat hinnat vaihdellen 4:n ja 8:n milj. dollarin välillä kpl.

Kaikkien näiden takana ovat Carnegie ja Betlehem yhtiöt sekä koko Terästrusti, jonka takaa näkyvät Morganin finanssiryhmän kynnet. Kun sen käsissä ovat useat mantereen rautarikkaudet, ei kilpailusta voi olla puhettakaan.

Ja rahaa tuo mylly jauhaa vuodesta vuoteen sadoin miljoonin virallisesti hyväksyttynä ja ”Laivaliiton” juhlissa ylistettynä. Ja vaikka uusia panssarilaivastoja äänestettäessä Kongressissa jokin kaino ääni huomautteleekin, että nuo laivathan jo kymmenen vuoden päästä ammutaan romurautana meren pohjaan, ei se häiritse sotaista tunnelmaa, jonka kiihottimeksi taitavat kulissimestarit maalaavat peikkoja seinälle milloin todistellen Yhdysvaltain rannikkopuolustuksen riittämättömyyttä, milloin taas pelotellen Japanin, Saksan tai Mexicon vaaralla ja muistuttaen, että Monroe oppia (”Amerika amerikkalaisille”) täytyy hellästi hoitaa.

Tuosta julkeasta suurrosvouksesta suuttunut pikkuväki vaatii Amerikassakin, että hallitus toki itse rakentaisi sotalaivansa ja teettäisi omissa tehtaissa muutkin varusteensa, mutta ylemmissä piireissä ei sille vielä anneta paljoakaan huomiota. Eikä annetakaan, niin kauvan kuin ei ole ”Liebknechtejä” kongressissa. Mutta niitä tulee.

Työväelläkään ei isänmaata

Numerot puhuvat – vai mitä? Ne repivät rikki isänmaallisuuden riekaleetkin. Ja selville käy, että mitä eri maiden valtaherrain kilpakiistoja ja riiston rajariitoja lieneekin vielä sotavarustusten takana ja mitä suuria etujen yhteentörmäyksiä ilmeneekin suurvaltojen imperialistisissa kahnauksissa – itse asiassa on koko maailma jo nopeasti yhdeksi valtakunnaksi, jonka valtionappuloilla kansainvälinen finanssipääoma lyö kamalaa leikkiään.

Ja kuinka lapselliselta näyttävätkään tässä valossa eri maiden maanpuolustuspuuhat, joissa on koko joukko sosialistejakin rehellisellä innolla mukana! Ei, voimain hukkaa on kaikki tuo. Luokkatietoisella työväellä on oleva vain yksi ohjelma militarismia vastaan: ei sanallakaan kannatusta sotalaitokselle, ei penniäkään murhatrustille. Leppymätön sota kaikilla agitatsionin, järjestäytymisen, vaalien ja lakkojen keinoilla kuoleman valtaa ja sen kätyreitä vastaan!

Kangasala, 21 p. helmik. 1914.

Ensimmäistä maailmansotaa edelsi eurooppalaisten suurvaltojen kilpavarustelukierre, jossa jokainen imperialistinen mahti yritti saavuttaa sotilaallisen ylivallan. Työläisnuoriso-lehden numerossa 2 vuodelta 1912 tätä kehitystä kritisoi muuan Heikki Kopra.

---

Viime vuonna on kanuunayhtiö Krupp Essenissä ansainnut 43 miljoonaa markkaa, tästä puhtaana voittona 29 miljoonaa.

Yhtiön osakepääoma on 180 miljoonaa markkaa ja on sen puhdas voitto viimeisenä viitenä vuotena tehnyt yhteensä 100 miljoonaa.

Yksin Essenissä on firmalla työssä 45.000 miestä. Sitäpaitsi on sen palveluksessa suuret joukot kaivostyöläisiä ja terästehtaalaisia muilla paikkakunnilla.

Näin kertovat päivälehdet. Murhakoneteollisuus kannattaa, näköjään, erinomaisesti.

Ja miksipä ei kannattaisi. Keksitäänhän joka vuosi, niin, melkeinpä joka kuukausi uusia ja parempia murhakoneita. Tykki, joka tänään on voittamaton ja ihastuksella täyttää veritöihin varustautuvan valtion päämiehen rinnan, on huomenna kelvoton ja vanhanaikainen. Joku toinen on jossakin toisessa maassa keksinyt paremman, kantavamman, osuvamman, käytännöllisemmän. Silloin täytyy insinöörien ponnistaa älyään keksiäkseen koneen, joka taasen tuon tämänpäiväisen voittamattoman voittaisi. Sellainen kone keksitään. Naapurimaan ammattiteurastajat ovat kateudesta ja pelosta harmaina ja puolestaan ryhtyvät tarmokkaisiin toimenpiteisiin edelle päästäkseen. Ja he onnistuvat.

Tällä tavalla jatkuu kehityksen kulku lakkaamatta. Ei millään muulla alalla koneet niin nopeasti vanhene ja saa uuteen vaihtua kuin ihmisteurastuksen.

Sillä kunkin maan kapitalismin voiman mitta on sen tykkien ja muiden murhakoneiden luku ja etevyys. Mitä paremmat murhalaitteet, sitä turvatuimpina voivat omiastavat luokat riistämistään harjoittaa ja sitä laajemmalle rosvoamisalueitaan levittää. Siitä johtuu kilpavarustelu, siitä militarismin yhä raskaammaksi käyvä paino, siitä hurjaa vauhtia kasvava verokuorma. Ja sitä asiantilaa saavat tykkikapitalistit kiittää loistavista afääreistään, sitä kymmenien miljoonien voittonsa. Sillä mitä hurjemmin kilpavarustelu raivoo, sitä suuremmiksi saavat tykkitehtailijat valimonsa laajentaa ja mitä useammin uusia keksintöjä tällä alalla tehdään, sitä laajemmin saavat Kruppit ja muut uudelleen valaakseen kaikki lahtari-kapitalisti-valtojen tykit ja muut sotakoneet. Mitä nerokkaammin opitaan ihmisiä teurastamaan, sitä paremmin he voivat.

Ja työväenluokka, kansa maksaa. Ja ei siinä kyllin. Sehän se käy sodat, sehän näitä koneita käyttää. Se maksaa kiltisti Kruppille ja kumppaneille näiden valmistamien tykkien hinnan, ostaa ruudit ja muut räjähdysaineet, kustantaa sotalaivastot, rakentaa linnoitukset, palkkaa upseeriston ja maksaa muut militarismin kustannukset. Sitte se itse kiltisti astuu riviin, muodostaa armeijoita, joita sen palkkaamat herrat johtavat toisiaan vastaan, näkee nälkää, kärsii vilua, vuodattaa omaa ja veljeskansojen verta vahvistaakseen omien riistäjiensä asemaa, taittaakseen ruoskat omaa selkäänsä varten.

Kiltti, tietämätön, typerä kansa parka!

Seuraava nimimerkillä julkaistu tiukkasanainen teksti ilmestyi Suomen Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton (SSN) äänenkannattajan Työläisnuoriso -lehden 6. numerossa vuonna 1911. Siinä kirjoittaja yhtäältä tekee selväksi proletaarisen antimilitarismin lähestymistavan rauhankysymykseen – militarismia ja kapitalismia ei voi erottaa toisistaan – ja toisaalta arvostelee rajusti porvarillisia rauhanliikkeitä, jotka keskittyvät hallitusten välisen diplomatian korostamiseen.

---

Militarismista, sotalaitoksesta, on vallitsevan omistusjärjestelmän aikana vähitellen tullut se mahtava valtiollinen ja yhteiskunnallinen tekijä, jollainen se nykyään on. Kapitalismi tarvitsee sitä yhtä välttämättömästi kuin ihminen tarvitsee ruokaa, ilmaa ja vaatteita. Se ei tule toimeen ilman sitä ja militarismin kukistuminen merkitsee koko nykyisen omistusjärjestelmän tuhoa.

Ensiksikin tarvitsee nykyinen suurtuotanto välttämättömästi militarismia hankkiakseen yhä paisuvalle tavaratuotannolle kauppapaikkoja oman maan rajojen ulkopuolella sekä niiden turvaamiseksi muiden maiden kapitalistien valloitushalulta. Tämä on sitä, jota sanotaan varustautumiseksi ”ulkoista vihollista” vastaan. Kaikkien teollisuusmaiden kapitalisteja elähyttää sama harrastus: myydä tavaroita muihin maihin mahdollisimman paljon ja estää muiden maiden kapitalisteja tunkeutumasta omille markkinapaikoille. Tällöin tulee kunkin maan kapitalisteille kysymykseen varustatutua niin hyvin, että kauppa ulkopuolella oman maan rajojen saisi häiritsemättä jatkua, että toinen ei saisi tunkeutua omille siirtomaille. Tästä on ollut seurauksena kerrassaan mieletön varustautumiskiihko. Jokainen koettaa päästä toistaan edelle murha-aseitten hyvyyteen ja armeijan mieslukuun nähden, voidakseen, jos mahdollista, sopivan tilaisuuden sattuessa anastaa jonkun tavaroitten menekille otollisen siirtomaan. Koko ulkonaisen militarismin tarkoituksena näinmuodoin on yksinomaan markkinapaikkain hankinta kapitalisteille ja niiden suojeleminen.

Toiselta puolen tarvitsee kapitalismi sotalaitosta ”sisäistä vihollista”, s.o. työväenluokkaa vastaan, jonka yhä kurjistuva asema, työttömyys, elintarpeiden kallistuminen ja huutava sorto pakottavat tuontuostakin nousemaan riistäjiään vastaan. Tätä yhteiskunnan ”levotonta ainesta” kurissa pitääkseen tarvitsee kapitalismi aivan välttämättömästi aseellista voimaa. Muussa tapauksessa sen päivät pian olisivat luetut.

Näin on militarismista tullut kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän paras tuki ja välttämätön elinehto sen säilyttämiselle. militarismin tuho merkitsee kapitalismin vallan loppua ja päinvastoin. Niin kauan kun kapitalismilla on käytettävänään uskollinen, aseellinen turvajoukko, niin kauan sen valta järkähtämättömästi seisoo, vaikkapa taloudelliset edellytykset sen olemassaololle jo olisivat hävinneet.

Tähän perustuu sosialidemokratian antimilitarismi. Se hyökkää militarismin kimppuun hyvin tietäen sen tärkeyden kapitalistisena voimakeinona, se taistelee sitä vastaan voidakseen heikentää yhtä vallitsevan järjestelmän pääpylvästä, kuvittelematta voivansa sitä hävittää nykyisen omistusjärjestelmän aikana, vaan jouduttaakseen molempien häviötä, militairmin kukistumista kapitalismin kera.

Mutta itse porvaristokaan ei kovin lempein silmin katsele sotalaitosta, vaikkakin se nykyiselle järjestelmälle on aivan välttämätön. Ne hirveät kustannukset, jotka välttämättömästi kilpavarustelusta johtuvat alkavat jo arveluttaa itse järjestelmän kannattajiakin. Vaikkapa työväestö ne monet tuhannet miljoonat, mitä militarismi vuosittain nielee, saakin pääasiassa maksaa ja täten sekä itse takoo että kustantaa omat kahleensa, ei tuollaisten summien vuosittainen sotalaitokseen siirto voi olla vaikuttamatta minkä maan talouteen tahansa ja vaikeuttamatta teollisuuden vapaata kehitystä. Omistava luokka on joutunut mitä ikävimpään ristiriitaan: sotalaitos ja kilpavarustelu on välttämätöntä, mutta niiden kustannukset ovat mitä arveluttavimmat maan taloudelle.

Tämä merkillinen ristiriita on pannut monen joutilaan porvaristolaisen vakavasti ajattelemaan sotilasmenojen vähentämistä ja yleistä aseistariisumista. Niiden päähän, joilla sotalaitoksesta ja siirtomaapolitiikasta on jotakin hyötyä – suurkapitalistien – ei pälkähdäkään moisia hullutuksia, että sotalaitos voitaisiin hävittää ja panna toimeen aseidenriisuminen. Mutta he antavat toisten puuhata ja siten on vähitellen maailmanrauhan aatteesta tullut joutilaalle yläluokalle ja varsinkin sen laiskoille naisille ”hieno” harrastuksen esine, ajankuluke, jonka avulla voi helposti saada nimensä kuuluisaksi. Tämän, niinkuin monen muun samanlaisen herraskais-”aatteen” ajamiseksi on muodostunut maailmanliitto, jonka päämääränä on aseiden riisuminen ja keinona sen saavuttamiseksi – hallitsijoiden pokkuroiminen ja kirjallinen agitatsioni.

Tästä aatteesta on, juuri siksi, että sen kannattajiin kuuluminen on ”hienoa”, tullut sellainen muotiasia, joka kannattajiinsa lukee valtiomiehiä, kirjailijoita, vieläpä – hallitsijoitakin. Pidetään kongresseja, joissa varsin vakavasti keskustellaan aseiden riisumisesta, ollaan ihastuneita, jos joku hirmuvaltias, joka kaikkein kipeimmin valtansa tukemiseksi tarvitsee voimakasta militarismia, jos tällainen tyranni puuhaa kansainvälisiä – oikeammin hallituksien välisiä – rauhanneuvotteluja, s.o. luullaan yhden pääskysen, vielä kurjan varpusenkin tuovan kesää. Nähdään suunnattomat sotavarustelut, joita hallitukset eivät yritäkään vähentää, nähdään kurjuutta ja hätää, tiedetään, että samat kruunupäät ja valtiomiehet, jotka juhlapuheissa kauniisti puhuvat rauhasta, ovat suurimpia sortajia ja verenhimoisia pyöveleitä, nähdöään ja kuullaan tätä joka päivä ja kuitenkin uskotaan saatavan jotakin aikaan juuri näiden miesten avulla, miesten, joille sotalaitos on elinehto. Ei tule kenellekään mieleenkään iskeä pahan juuriin, sinne minne tulisi iskeä – kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän perustuksiin.

Turhaa työtä tekevät porvarilliset rauhanmiehet – lienevätkö milloinkaan totta tarkoittaneetkaan. Sotavarusteluhulluus kasvaa vuosi vuodelta, eikä suinkaan siitä loppua tee hurskaat toivomukset ja lammasmainen ruikutuskirjallisuus. Aktiivinen työ sotalaitosta vastaan, agitatsiooni sotaväen keskuudessa, agitatsiooni syvien rivien keskuudessa ja ennen kaikkea tarmokas työ vallitsevaa omistusjärjestelmää vastaan, siinä aseet, jotka yksin tepsivät militarismiin niinkuin ne tepsivät kapitalismiin. Työväenluokka, kerran kukistaessaan valltisevan järjestelmän, kukistaa myöskin militarismin ilman laimeasilmäisten rauhanrukoilijain apuakin ja heidän vastustuksestaan huolimatta.