Tänään 11. marraskuuta on kulunut 106 vuotta siitä, kun ensimmäinen maailmansota päättyi Euroopassa, sen jatkuessa vielä viikkoja Afrikassa. Päivä oli aiemmin kuolleiden suremisen päivä ja rauhan juhla, mutta tänään ympäri maailmaa se on joutunut militarisoinnin kohteeksi.
Ensimmäisen imperialistisen maailmansodan sotilas- ja siviiliuhrien kokonaismäärä oli noin 40 miljoonaa: arviot vaihtelevat noin 15–22 miljoonasta kuolonuhrista ja noin 23 miljoonasta haavoittuneesta sotilashenkilöstä, mikä on ihmiskunnan historian tappavimpien konfliktien joukossa.
Yli 11 000 ihmistä kuoli, haavoittui tai katosi vielä sen jälkeen Euroopassa, kun päätös sodan lopettamisesta oli tehty aikaisin aamulla. Aselepo julistettiin lopulta aikataulun mukaisena hetkenä kello 11 11. kuukauden 11. päivänä vuonna 1918.
Viimeisen Euroopassa kuolleen tarina
Tarina viimeisestä Euroopassa kuolleesta sotilasta korostaa sodan typeryyttä.
Henry Nicholas John Gunther oli syntynyt Yhdysvaltain Baltimoressa, Marylandissa, vanhemmille, jotka olivat muuttaneet Saksasta. Syyskuussa 1917 hänet kutsuttiin auttamaan saksalaisten tappamisessa armeijan riveissä.
Kun hän kirjoitti kotiin Euroopasta kuvaillakseen sodan kauheutta ja rohkaistakseen muita välttämään asevelvollisuutta, hänet alennettiin sotilasarvossa (ja hänen kirjeensä sensuroitiin). Sen jälkeen hän oli kertonut ystävilleen, että hän vielä puhdistaisi maineensa.
Sodan lopettamisen määräajan lähestyessä klo 11:00 marraskuussa, Henry nousi, vastoin käskyjä, ja syöksyi pistin tanassa kohti kahta saksalaista konekivääripesäkettä. Saksalaiset olivat tietoisia aselevosta ja yrittivät heiluttaa hänelle. Henry lähestyi ja ampui. Kun hän pääsi lähelle, lyhyt konekivääritulitus päätti hänen elämänsä kello 10.59.
Henrylle palautettiin hänen sotilasarvonsa, mutta elämäänsä hän ei saanut takaisin.
Militarisoitu rauhanpäivä
Monissa osissa maailmaa, pääasiassa, mutta ei yksinomaan brittiläisen kansainyhteisön valtioissa, tätä päivää kutsutaan muistopäiväksi (Remembrance Day), ja sen pitäisi olla kuolleiden suremisen päivä ja sodan lopettamiseksi työskentelyn aika, jotta uusia sotakuolleita ei enää syntyisi. Mutta päivä on militarisoitu, ja aseyhtiöt käyttävät päivää kertoakseen ihmisille, että elleivät he tue useampien miesten, naisten ja lasten tappamista sodassa, he häpäisevät kuolleiden muistoa.
Vuosikymmenten ajan Yhdysvalloissa, kuten muuallakin, tätä päivää kutsuttiin aselepopäiväksi (Armistice Day, ja se luokiteltiin rauhan juhlaksi, myös Yhdysvaltain hallituksen taholta. Se oli surullisten muistojen ja sodan iloisen päättymisen päivä joka merkitsi sitoutumista sodan estämiseksi tulevaisuudessa. Loman nimi muutettiin Yhdysvalloissa Korean sodan jälkeen ”Veteraanien päiväksi”, josta on tullut pitkälti sotaa, militarismia ja amerikkalaista ekseptionalismia kannattava juhla.
Esimerkiksi nykyään jotkin Yhdysvallat kaupungit kieltävät Veteraanit rauhan puolesta (Veterans For Peace) -ryhmiä marssimasta paraateissaan, koska päivä on ymmärretty sodan ylistyspäiväksi – sen alkuperän vastaisesti.
Veteraanit rauhan puolesta: Tulitauko Lähi-itään
VfP-järjestö työskentelee lujasti kääntääkseen tilanteen ja aselepopäivän perinteen palauttamiseksi, päiväksi, jolloin juhlitaan sodan päättymistä ja sitoutumista rauhaan.
– Nykyään ilmastokatastrofin ja ydintuhon uhkat ovat jääneet Israelin kauhistuttavan, meneillään olevan palestiinalaisten kansanmurhan varjoon Gazassa, järjestö toteaa.
– Yli vuoden ajan sanoinkuvaamattomat julmuudet ovat täyttäneet ruutumme ja vaivanneet omaatuntoamme.
– Yhdysvaltain hallitus on osallinen Israelin armottomaan etniseen puhdistukseen. Pommit, jotka Israel pudottaa palestiinalaisten lasten päälle, valmistetaan Yhdysvalloissa ja ne ovat Yhdysvaltain hallituksen toimittamia. Israelin Yhdysvaltojen tukema sota on nyt laajentunut Länsirannalle, Libanoniin ja Iraniin, mikä tuo laajemman sodan uhkan, joka voi muuttua jopa ydinsodaksi.
– Kun pohdimme tämän merkkipäivän todellista merkitystä tänä vuonna, Veteraanit rauhan puolesta vaatii aselepoa – pysyvää tulitaukoa Palestiinassa, Libanonissa ja kaikkialla Lähi-idässä. Rauhaa rakastavien ihmisten innoittamana ympäri maailmaa lupaamme viedä tätä viestiä eteenpäin. Emme ole osallisia kansanmurhaan. Kukaan ei ole vapaa ennen kuin olemme kaikki vapaita.
– Muistetaan aselepopäivä – pysyvä tulitauko nyt. Lopetetaan kansanmurha – ei enää USA:n pommeja Israeliin. Vapaa, vapaa Palestiina!
Seuraava on saksalaisen sosialistin Käte Dunckerin esitys naisten lukupiirien edustajien kokouksessa Engel-Uferin ammattiyhdistystalolla Berliinissä marraskuun 17. päivä 1914, ensimmäisen maailmansodan käynnistyttyä saman vuoden kesäkuussa. Se käsittelee sodan syttymisen syitä kapitalismin imperialistisessa vaiheessa, jossa elämme edelleen tänään.
Duncker syntyi ja kasvoi Thüringenissä vuonna 1871 ja työskenteli opettajana. Hän tapasi Clara Zetkinin ammattiliiton kongressissa ja liittyi Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen SPD:hen Leipzigissä vuonna 1898. SPD:n jäsenenä hän oli merkittävä puhuja ja kirjailija, SPD:n naisten Gleichheit-julkaisun apulaistoimittaja ja osa SPD:n koulutuskomiteaa.
Teksti on aiemmin julkaistu saksaksi kirjassa Käte und Herrmann Duncker: Ein Tagebuch in Briefen (1894-1953) vuonna 2016 ja englanniksi verkossa Marxilaisessa Internet-arkistossa vuonna 2021. Nyt se julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi.
1) Nykyinen maailmansota ei johdu tiettyjen persoonallisuuksien mielivaltaisista teoista eikä ”kansojen rotuvihasta”, vaan pikemminkin maailmantaloudesta, ts. maailman kapitalistien voittotarpeista ja imperialististisesta vastakkainasettelusta.
2) Pääoman keskittyminen, suuryritysten kehittyminen, tuottavuuden kasvu sekä tuotannon teollinen epätasapaino yhdessä koko kapitalistisen talouden suunnittelun puutteen kanssa johtavat krooniseen ylituotantoon. Proletariaatin surkeat palkat, kartellien nostamat tavaroiden korkeat hinnat, tullit ja välilliset verot estävät kotimaan myynnin. Siksi ulkomaan myyntimarkkinoiden tarve kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisen riiston aiheuttama valtava pääoman kertyminen vaatii kannattavia investointeja. Tällaisia investointisfäärejä, joilla on erityisen suotuisat tuottonäkymät, ovat heräävän kapitalismin maat (siirtomaat, puolikulttuurivaltiot). Tässä hyödykemarkkinoiden, raaka-ainealueiden ja turvallisten pääomasijoituspaikkojen monopolistisen riiston metsästyksessä eri suurvaltioiden kapitalistiset klikit joutuvat ristiriitaan keskenään.
3) Tämä kapitalistinen laajentumispyrkimys saa poliittisen ilmauksensa nykyaikaisten suurvaltioiden maailmanvaltapolitiikassa, imperialismissa. Siirtokuntien valloitus, ulkomaille sijoitetun pääoman suojaaminen, puolustus hankalia kilpailijoita vastaan vaativat vahvaa aseistusta merellä ja maalla. Kilpailu siirtomaa-alueista ja ”etupiirialueista” sekä aseistuspolitiikka luovat kapitalististen valtioiden välille pysyviä jännitteitä, jotka painautuvat kohti sotaista purkautumista.
4) Balkan, Aasian Turkki, Persia, Afrikka ja Itä-Aasia näyttävät olevan modernin imperialismin kriisin ja sodan pääkeskuksia. Näistä alueista käytävässä kiistassa Itävalta ja Venäjä, Saksa ja Englanti, jotka omalta osaltaan ovat kaivautuneet taisteluhautoihin suojelun tarpeesta, ovat tällä hetkellä vastakkain. Kapitalismin jatkuva olemassaolo, jopa nykyisen sodan päättymisen jälkeen, aiheuttaa erittäin todennäköisesti uusia maailmansotia maailmanmarkkinoille ja maailmanvallalle.
5) Saksan luokkatietoinen proletariaatti taistelee kapitalismia vastaan työväenluokan sosialistisen vapauttamisen kuolettavana vihollisena; siksi se ei voi nähdä proletaariluokan etujen edistämistä Saksan imperialismin tukemisessa. Myös kapitalistisessa nykyajassa sisämarkkinoiden laajentaminen näyttää proletariaatille tärkeämmältä kuin ulkomarkkinoiden. Sisämarkkinoiden tehostaminen merkitsisi korkeampia palkkoja ja varmistaisi korkeammat palkat. Pääoman vienti taas lisää kapitalismin olemukseen sisältyvää riistoa palkkapaineen ja hintaverotuksen kautta. Proletariaatin ahdinkoa pahentaa entisestään sotilaallisen aseistautumisen taakka ja sodan kauhistuttava kurjuus.
6) Siten proletariaatin elintärkeät edut vaativat väsymätöntä taistelua imperialismia vastaan. Taistelua, jota voidaan käydä vain tietoisena siitä, että sosialismi yksin voi saattaa päätökseen ja voittaa tämän kapitalistisen kehityksen imperialistisen vaiheen ja pysyvän maailmansodan vaaran.
Yhdysvaltain presidentinvaalipäivänä 1920 sosialistinen presidenttiehdokas Eugene V. Debs istui Atlantan liittovaltion vankilassa. Hänet oli pidätetty kaksi vuotta aiemmin, koska hän vastusti sotilaskutsuntoja ensimmäisen maailmansodan aikana.
Vankilan ulkopuolella hänen kannattajansa jakoivat kuvia Debsistä vangitun farmarikangaspuvussa sekä kampanjanappeja, joissa Debs esiintyi vankinumerollaan 9653.
Toimittajat olivat toivoneet vaalipäivänä kuulevansa tulisen puheen, mutta vartija antoi Debsin tehdä vain kirjoitetun lausunnon.
– Kiitän kapitalistisia mestareita, että he asettivat minut tänne, hän kirjoitti.
– He tietävät, mihin minä kuulun heidän rikollisen ja korruptoivan järjestelmänsä alla. Se on ainoa kohteliaisuus, jonka he voivat antaa minulle.
Debs oli ollut Yhdysvalloissa sosialismin julkinen – ja karismaattinen – kasvo kohua herättävien puheidensa kautta. Hän perusti USA:n sosialistisen puolueen vuonna 1901, mutta juuret juontavat hänen työhönsä ammattiliitto-organisaattorina junapihoilla.
Hän jätti koulunkäynnin 14-vuotiaana ja meni töihin rautateille, missä hän työskenteli ensin maalarina ja vuodesta 1870 veturinlämmittäjänä. Debsin järjestöura käynnistyi 1875, kun hän osallistui veturinlämmittäjien veljeskunnan paikallisen loosin perustamiseen ja ryhtyi sen sihteeriksi. Vuonna 1880 hänestä tuli järjestön valtakunnallinen sihteeri ja rahastonhoitaja sekä sen lehden päätoimittaja.
Vuoden 1896 presidentinvaaleissa Debs tuki vielä populistisena demokraattina tunnettua William Jennings Bryania, mutta jo seuraavana vuonna hän ilmoitti kääntyneensä sosialistiksi. Samana vuonna hän johti sosialidemokraattisen puolueen (ensin Social Democratic Party, vuodesta 1901 Socialist Party of America) perustamista.
16 vuotta ennen kuin Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, sosialistit saivat läpi kongressiedustajia New Yorkissa ja Milwaukeessa ja asettivat 40 pormestaria kaupungintaloihin ympäri maata. Huhtikuussa 1917, vain päiviä sen jälkeen, kun Yhdysvallat liittyi sotaan, puolue ratifioi sodanvastaisen ohjelman.
Debs oli asettunut ehdolle sosialistipuolueen listoilta presidentiksi viisi kertaa vuodesta 1900 lähtien. Kahdeksan vuotta aiemmin hän oli voittanut 901 551 ääntä – noin kuusi prosenttia äänistä.
Hän vastusti Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan katsoen, että sota hyödytti vain asevalmistajia ja liike-elämän etuja. Heinäkuussa 1918 puhuessaan Cantonin kaupunginpuistossa Ohiossa hän tuomitsi ”Wall Streetin junkkerit” ja kritisoi hallitusta sodanvastaisten aktivistien pidättämisestä.
– He ovat aina opettaneet ja kouluttaneet sinua uskomaan, että isänmaallinen velvollisuutesi on mennä sotaan ja tulla teurastetuksi heidän käskystään, Debs sanoi.
– Mutta koko maailman historian aikana teillä, kansalla, ei ole koskaan ollut ääntä sodan julistamiseen, ja niin oudolta kuin se varmasti vaikuttaakin, kansa ei ole koskaan julistanut minkään kansakunnan sotaa millään aikakaudella.
Hän lisäsi painokkaasti:
– Työväenluokka, joka vapaasti vuodattaa vertaan ja tarjoaa ruumiita, ei ole koskaan saanut käyttää ääntään sodan julistamisessa tai rauhan tekemisessä. Hallitseva luokka tekee poikkeuksetta molempia. He yksin julistavat sodan ja he yksin tekevät rauhan.
Eugene V. Debs piti puheensa 16. kesäkuuta 1918, ja se johti syytteeseen. Tätä valokuvaa käytettiin todisteena oikeudenkäynnissä.
Yhdysvaltain vuoden 1918 ”kapinalain” mukaan sellaiset sanat olivat maanpetturuutta. Laki, muutos vuoden 1917 vakoilulakiin, pyrki hiljentämään sodasta kriittisesti puhuvat.
Liittovaltion syyttäjä Edwin Wertz, joka oli lähettänyt pikakirjoittajan puistoon puhetta tallentamaan, ilmoitti nostavansa syytteen Debsiä vastaan.
Monet yhdysvaltalaiset vastustivat maan osallistumista suureen sotaan – ja he tekivät enemmän kuin protestoivat. Indianassa varastettiin kokonaisen piirikunnan kutsuntakortit. Minnesotassa sotaa tukeneita pankkeja boikotoitiin. Kaikkialla maassa kutsutut jättivät väliin kuntotarkastuksia, antoivat vääriä osoitteita perehdyttämistilaisuuksissa tai hakivat vapautusta palveluksesta.
Pian seurasi vastareaktio. Postiviranomainen kielsi vasemmistolaisten julkaisujen, kuten The Nation, Mother Earth ja The Mass, jakelun, ja sosialisteja vastaan nostettiin oikeusjuttuja.
Debsin oikeudenkäynnissä puolustus kutsui todistamaan vain yhden todistajan: Debsin, joka myönsi välittömästi syyllisyytensä. Syyttäjien vastalauseista huolimatta tuomari antoi hänen puhua tuomioistuimessa lähes kaksi tuntia.
– Sillä, mitä voitte päättää tehdä minulle, on loppujen lopuksi pieni merkitys, Debs sanoi päättäessään puheenvuoronsa.
– Minä en ole täällä oikeudenkäynnissä. Tässä tuomioistuimessa tänään käsitellään äärettömän suurempi asia. Amerikkalaiset instituutiot ovat oikeudenkäynnissä Yhdysvaltain kansalaisten tuomioistuimessa. Aika näyttää.
Kehnosta todistusaineistosta huolimatta tuomaristo totesi Debsin syylliseksi. 18. marraskuuta 1918 – viikko aselepopäivän jälkeen – hänet tuomittiin kolmeen samanaikaiseen 10 vuoden tuomioon ja hän menetti äänioikeutensa.
Debs kärsi sydänsairaudesta ja uskoi, että puolue tarvitsi uusia kasvoja, joten hän oli jättänyt väliin aiemmat vuoden 1916 presidentinvaalit.
Nyt, kun niin monet toisinajattelijat – anarkistit, sosialistit, sufragistit, pasifistit, jopa aseistakieltäytyjät – olivat joutuneet kapinalain ansaan, hän tunsi olevan pakko kampanjoida uudelleen telkien takaa.
Tämä ei ollut hänen ensimmäinen vankeustuomionsa. Paljon nuorempi Debs, silloinen Amerikan rautatieläisten liiton puheenjohtaja, oli ollut linnassa osallistuttuaan valtakunnalliseen rautatielakkoon Pullman Palace Car Companya vastaan. Omistaja George Pullman oli kieltäytynyt alentamasta irtisanottujen työntekijöiden vuokria yrityksensä omistamassa kaupungissa. Koska Pullman kuljetti Yhdysvaltain postia, presidentti Grover Cleveland lähetti Yhdysvaltain armeijan tukahduttamaan selkkauksen.
Lakon loppuun mennessä 30 oli kuollut ja lähes 80 miljoonan dollarin arvosta omaisuutta oli tuhoutunut. Ammattiliiton puheenjohtajana Debs sai kuuden kuukauden tuomion. Hän sanoi, että hänestä tuli sosialisti luettuaan vankilassa Karl MarxinPääoman.
Vuoden 1920 vaaleissa Debs ja hänen ehdokastoverinsa Emil Seidel keräsivät yhteensä 913 693 ääntä, mutta – kuten hänen aikaisemmissakin kampanjoissaan – ei yhtäkään valitsijamiesääntä.
13. huhtikuuta 1920 sosialistit osoittivat mieltään Valkoisen talon edessä ja esittivät Debsin armahduspyynnön, jota tuki muun muassa elokuvatähti Mae West. Mutta Eugene V. Debsiä ei koskaan armahdettu, ei edes kuolemansa jälkeen.
Vaaliyönä vuonna 1920 Debs ei pitänyt puhetta vankilasta, mutta hänen viimeinen julistuksensa presidentinvaalikampanjassa piti sisällään seuraavaa:
– Sodan myrkky soittaa kuolemankelloa kapitalismille, merkityksettömän vähemmistön despoottiselle hallinnolle, kansan vapautuksen merkiksi.
– Tässä ja jokaisessa muussa poliittisessa taistelussa republikaani- ja demokraattipuolueet taistelevat merkityksettömän vähemmistön puolesta ja kansaa vastaan.
– Alas loiset ja niiden verta imevä järjestelmä! Ylös kansa ja sen oikeus elämään, vapauteen ja onnellisuuteen!
– Teidän [työläisten] tehtävänänne on lopettaa sota, aloittaa rauha, karkottaa köyhyys ja tietämättömyys, järjestää maailman toiminta korkeammalle tasolle, vedota jalompaan henkeen, osoittaa ylevämpiä ihanteita ja antaa ihmiselle rikkaampi elämä ja verrattomampi vapaus, koko ihmisrodulle korkeampi kohtalo ja taivaallisempi sivistys.
Karl Liebknecht on tunnettu historiallinen työväen antimilitaristi. Hän oli toisen sosialistisen internationaalin aktiivinen jäsen. Vuonna 1912 Liebknecht valittiin Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien listalta, osana sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiipeä. Hän vastusti Saksan osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan.
Vuoden 1914 loppuun mennessä Liebknecht yhdessä muiden luokkakantaisten sosialistien kanssa perusti ns. spartakistiliigan (Spartakusbund). Liiga julkaisi näkemyksiään sanomalehdessä nimeltä Spartakusbriefe, ”spartakistikirjeet”. Lehti julistettiin pian laittomaksi, Liebknecht pidätettiin ja lähetettiin itärintamalle. Hän kieltäytyi taistelemasta ja palveli sodassa hautaamalla kaatuneita. Rintamalla hänen terveytensä alkoi heikentyä nopeasti ja lokakuussa 1915 hänen sallittiin palata takaisin Saksaan.
Liebknecht pidätettiin uudelleen sodanvastaisen mielenosoituksen jälkeen Berliinissä 1. toukokuuta 1916. Tapahtuman oli organisoinut spartakistiliiga. Hänet tuomittiin kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksesta, ja myöhemmin rangaistus nostettiin neljään vuoteen ja yhteen kuukauteen.
Seuraava kirjoitus oli hänen puolustuspuheenvuoronsa. Se toimii samalla lyhyenä johdantona sodanvastaiseen ajatteluun kansainvälisen sosialistin näkökulmasta: tehtävänä on vastustaa ensisijaisesti ”oman” leirin imperialismia ja taantumuksellista sotaponnistelua, ja vasta se antaa oikeuden arvostella näitä ilmiöitä kaikkialla.
Teksti on kirjoitettu Berliinissä toukokuun 8. päivänä 1916 ja osoitettu Berliinin Kuninkaalliselle komendanttioikeudelle. Suomeksi teksti julkaistiin alunperin vuonna 1918 Kuopiossa, Savon Työväen kirjapainon tuottamassa pamfletissa Tunnustus! Tällä sivulla ulkoasua on hieman muokattu nykyisen kielenkäytön mukaiseksi.
Minua vastaan vireillä olevassa rikosjutussa huomautan vielä:
Maanpetos on internationalisti-sosialistiselle mielettömyys. Hän ei tunne mitään sellaista vihollista, jonka eduksi toimimista hän saattaisi ajatellakaan. Hän suhtautuu jokaiseen vieraaseen kapitalistiseen hallitukseen yhtä vallankumouksellisesti kuin omaankin hallitukseensa. Hänen pyrintöjensä ytimenä ei ole vihollisen auttaminen vaan vuorovaikutuksessa muitten maitten sosialistien kanssa kaikkien imperialististen mahtien kukistaminen.
Hän taistelee kansainvälisen proletariaatin nimessä kansainvälistä kapitalismia vastaan. Hän ahdistaa sitä siellä, missä sen tapaa ja missä tehokkaasti pääsee sen kimppuun. Siis: omassa maassa.
Omassa maassa taistelee hän kansainvälisen köyhälistön nimessä omaa hallitusta vastaan, omia hallitsevia luokkia vastaan kansainvälisen kapitalismin edustajina. Tässä kehittyvässä ilmiössä, kansallisessa luokkataistelussa sotaa vastaan, toteutuu kansainvälinen luokkataistelu sotaa vastaan.
Tämä ajatus sisältyy niihin Jaures’in sanoihin, jotka ovat valitut motoksi maaliskuun lopulla 1915 ilmestyneeseen kirjaseeni: ”Luokkataistelu sotaa vastaan”.
Jos Saksan sosialistit taistelisivat esim. Englannin hallitusta ja Englannin sosialistit esim. Saksan hallitusta vastaan, olisi tämä mitä kehnointa ilveilyä. Se, joka ei käy vihollisensa, imperialismin niitten edustajien kimppuun, joitten kanssa hän on silmä silmää vastaan, vaan niitten, jotka ovat hänestä etäällä, vieläpä tekee tämän oman hallituksensa (s. o. imperialismin niitten edustajien, jotka lähinnä ovat välittömästi häntä vastassa) myöntymyksellä ja vaatimuksesta, se ei ole sosialisti vaan hallitsevien luokkien surullinen kätyri. Sen laatuinen toiminta ei ole luokkataistelua vaan viimemainitun suora vastakohta.
Toisin on internationalisti-sosialistilla, ja vain hänellä, sen vuoksi että hän käy luokkataistelua omaa hallitustaan vastaan, oikeus käydä myöskin vieraan hallituksen kimppuun. Mutta siihen tarkoitukseen on kaikissa maissa, myöskin Saksassa, riittävästi voimia, kevytmielisyyttä ja kiihotusta, niin että hänen, sosialistin, täytyy suunnata kaiken voimansa hyökkäykseen omaa hallitustaan vastaan, voidakseen torjua edes pahimmat eksytykset.
Siksi ei minun tässä tarvitse kosketella muitten kuin Saksan hallituksen syntejä; vieläpä on minun pakko puolustaa vieraita hallituksia vääriä syytöksiä vastaan, koska valhetta ei saa suosia ja koska valhe nykyisin enemmän kuin tosiseikat palvelee sotakiihkon kylvöä.
Kaikkialla, missä vain tilaisuus siihen on tarjoutunut, olen taistellut vieraita hallituksia vastaan niitten kotimaissa, vieläpä Saksassakin, kun vain minulla sen kautta oli syytä toivoa saavutettavan tuloksia sosialistisessa mielessä taikka kun sitä tietä saatoin hyökätä Saksan hallituksen kimppuun. Koskaan en sitä tehnyt, jos sen kautta olisin joutunut edistämään sotakiihotusta.
Taisteluni johdosta tsarismia ja Saksan hallituksen tsaristista politiikkaa vastaan ovat Saksan viranomaiset minua vuosikaudet vainonneet. Juuri ennen sodan puhkeamista minut sen johdosta — vastoin parlamenttaarisia tapoja — suuttumuksen ja kauhistuksen vallassa työnnettiin Preussin edustajakamarista asianajajien kunniatuomioistuimen eteen; sodan aikana — marraskuussa v. 1914 — päättyi tuo oikeudenkäynti syylliseksi julistamiseen.
Tietoisen kansainvälisen taistelun olemukseen kuuluu, että sosialisti pitää kaikkien maitten sosialisteja yhtenä kokonaisuutena, että hän tietoisesti omassa maassaan osaltaan on mukana myötävaikuttamassa yhteisten tarkoituksien hyväksi ja että hän tuntee omansa ja muitten maitten sosialistien taistelun täydentävän toisiaan.
Se, että painostaa omassa maassa olevan vastustajan edessä tuota kansainvälistä näkökantaa, voi näyttää anteeksipyynnöltä, epävarmuudelta ja päättämättömyydeltä ja siten heikontaa luokkataistelua.
Jos kerran tuon näkökohdan täytyi tulla ratkaisevasti ilmilausutuksi, niin on se tapahtuva niitten valistamiseksi, jotka ovat voitettavissa kansainvälisen sosialismin, sotaa vastaan suunnatun, politikan puolelle ja tämän politikan saattamiseksi niitten keskuudessa, jotka sitä edistävät, täysin tietoiseksi.
Siinä mielessä ja sellaisessa muodossa astuu työväenluokan yhteiskunnallinen vallankumous kapitalismin sotaa vastaan.
Venäjällä vangittu sodan vastustaja Boris Kagarlitski kirjoittaa vankilasta historiallisen muistutuksen tämän päivän vasemmistolle: Vaikka se aluksi johti marginaaliin poliittisesta valtavirrasta, periaatteellinen ”oman” puolen imperialismin vastustaminen oli tie valtaan ja Venäjän suursodan loppuun.
Venäläinen sosiologi, sodan vastustaja ja vasemmistolaisen Rabkor-nettijulkaisun perustaja Boris Kagarlitski, 65, tuomittiin tämän vuoden helmikuussa vankilaan ”terrorismin oikeuttamisesta”.
Ennen vangitsemistaan Kagarlitski johti Globalisaation tutkimuksen ja sosiaalisten liikkeiden instituuttia. Järjestö tukee ammattiliittoja ja yhteiskunnallisia liikkeitä tutkimuksen ja koulutuksen kautta.
Kagarlitskin Rabkor–YouTube-kanava ja -sivusto julkaisee sodanvastaista sisältöä marxilaisesta perspektiivistä. Se on suunnattu Venäjän vasemmistolle eikä oppositiomedian perinteiselle liberaalille yleisölle.
Kagarlitskin toiminnasta tuli vaarallista Venäjän viranomaisille, koska se loi kokoontumispisteitä sodanvastaiselle oppositiolle – ja erityisesti Venäjälle jääneille. Monet sodan vastustajat ovat joutuneet pakenemaan maasta.
Vuonna 2022 viranomaiset julistivat hänen olevan ”ulkomaalainen agentti”, vihjaten, että myös hänen oli aika lähteä. Hän päätti jäädä. Nyt hän istuu viiden vuoden vankilatuomiota.
Vetoomuksen Kagarlitskin vapauttamiseksi voi allekirjoittaa Change.org-sivustolla täällä.
Tuttuja kaikuja ensimmäisestä maailmansodasta
Kagarlitskin vankilassa kirjoittamia sodanvastaisia tekstejä julkaistaan edelleen Rabkor-sivustolla. Venäjän lakien mukaan jokaisen julkaistun tekstin yhteydessä on muistutettava: ”Tämän aineiston tuotti, jakeli ja/tai lähetti ulkomainen agentti Kagarlitski Boris Julijevitš”.
Viimeisimmässä kirjoituksessaan Kagarlitski pohtii Vladimir Leninin ajatusten merkitystä tämän päivän sodanvastaiselle liikkeelle vallankumousjohtajan kuoleman vuosipäivänä.
– Jos otamme pois pakolliset vuosipäivän ilot ja yhtä pakolliset ritualistiset kiroukset, joita on jo kuolettavan tylsää lukea ja toistaa, jää yksi kysymys: miksi Lenin kiinnostaa meitä juuri nyt vuonna 2024?
– Vastaus viittaa bolševikkijohtajan sodanvastaisiin teksteihin, jotka on kirjoitettu 110 vuotta sitten ja jotka ovat erittäin relevantteja, Kagarlitski kirjoittaa.
Miljoonat kuolivat ensimmäisen maailmansodan itäisellä rintamalla.
– Kuten tiedätte, [ensimmäisessä maailmansodassa] useimmat eri maiden sosialidemokraatit, jotka kävivät sotaa keskenään, olivat yhtenäisiä yhdessä asiassa – he kaikki tukivat hallitustaan ja ”heidän” porvaristoaan, keksien kaikenlaisia perusteluja sodalle selittäen, että ”meidän” maamme ei suinkaan ole hyökkääjä, vaan se pakotettiin tarttumaan aseisiin taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta ja toisten keisarillisia tavoitteita vastaan.
– Ja logiikka ”meidän täytyy tukea omiamme” toimi aluksi. Tässä tapauksessa ei ole oikeastaan väliä kummalta puolelta etulinjaa tämä tai tuo propaganda tuli, sen merkitys oli aina sama: ”me” voimme, mutta he eivät voi, ”me”, riippumatta siitä mitä me teemme, puolustamme itseämme. ”He”, tapahtuipa mitä tahansa, ovat syyllisiä kaikkeen. Eiliset kumppanit esiintyivät roistouden ruumiillistumina, ja ilmeiset konnat julistettiin yhtäkkiä hyviksi tyypeiksi.
– Ollakseni rehellinen, on sanottava, että maanpaossa olleelle Leninille oli paljon helpompaa ja turvallisempaa arvostella Venäjän hallituksen sotilaallisia ponnisteluja kuin samanmielisten ihmisten, jotka jäivät Venäjälle.
– Totta, Lenin kuitenkin pidätettiin. Itävalta-Unkarin viranomaiset Krakovassa – jonne hän ja [Nadežda] Krupskaja asettuivat lähemmäksi Venäjää (tästä on erinomainen neuvostoliittolainen elokuva ”Lenin Puolassa”) – he melkein pitivät bolševikkijohtajaa tsaarin hallituksen agenttina.
– Pian heidät kuitenkin vapautettiin ja heille annettiin mahdollisuus päästä neutraaliin Sveitsiin. Mutta Venäjällä valtionduuman bolševikkiedustajat lähetettiin vankilaan sodanvastaisen kantansa vuoksi.
Sodanvastustus ponnahduslautana vallankumoukseen
– Vaadittiin rohkeutta puhua sotaa vastaan. Rohkeus ei ole vain henkilökohtaista, vaan myös poliittista. Nyt jälkikäteen ajatellen näemme, kuinka poliittisesti tehokkaaksi Leninin kanta osoittautui. Se, että hän ja hänen kannattajansa olivat selkeä vähemmistö, erotti heidät jyrkästi yleisestä taustasta ja teki heidät havaittaviksi.
– Ja kun tilanne muuttui, kun isänmaallinen innostus ”voittoon tähtäävää sotaa” kohtaan alkoi väistyä väsymyksen, pettymyksen ja tapahtuvan merkityksettömyyden ymmärtämisen tieltä, kun kolmen vuoden verinen teurastus muodosti yhteiskunnassa kiireellisen tarpeen muutokseen, se oli kohti Leniniä ja bolševikkeja, jonne miljoonat ihmiset käänsivät katseensa (eikä vain Venäjällä).
Sodanvastainen mielenosoitus Petrogradissa.
– Onnenpyörä kääntyi ympäri ja muutti vallankumouksellisten ja vallassa olevien paikkoja. Muutama radikaali sosialisti, jota edes johtavien sosialidemokraattisten puolueiden johtajat eivät olleet ottaneet vakavasti, löysi yhtäkkiä itsensä joukkoliikkeen kärjestä. Vuoden 1917 ensimmäisellä puoliskolla ulkomaalaisena agenttina herjattu Lenin löysi itsensä vuoden loppuun mennessä Petrogradista vallankumouksellisen hallituksen johtajana.
– Meidän ei tarvitse muistaa tätä tarinaa siksi, että tämänkaltaiset tarinat toistuvat usein – olisi ennenaikaista ja piittaamatonta toivoa sellaista. On paljon tärkeämpää ymmärtää, miksi Lenin otti juuri tämän kannan ja teki juuri tämän valinnan, joka ensin ajoi hänet poliittiseen marginaaliin jopa sosialidemokratian sisällä, ja johti hänet sitten vallan korkeuksiin.
– Vallankumouksellisella periaatteiden noudattamisella on tietysti tässä tärkeä rooli. Bolševikkijohtajan asema oli yhdenmukainen marxilaisen sosialismin filosofian ja aiemmin tehtyjen toisen internationaalin päätösten kanssa, joista suurimpien puolueiden johtajat itse kiirehtivät luopumaan.
Kantojen taustalla tutkimus ja analyysi
– Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Olihan mahdollista toimia vähemmän radikaalisti välttäen akuuttia konfliktia sosialidemokraattisen enemmistön vaikutusvaltaisempien poliitikkojen kanssa (kuten monet muut vasemmistolaiset tekivät).
– Leninin kanta ei perustunut pelkästään ideologiaan, vaan myös poliittiseen analyysiin, laskelmaan ja historialliseen ennusteeseen. Ei ole mikään sattuma, että Lenin teki tutkimuksen imperialismin luonteesta juuri ensimmäisen maailmansodan aikana, eikä sekään, että hän sisällytti kuuluisan kaavan vallankumouksellisesta tilanteesta artikkeliin toisen internationaalin romahtamisesta.
– Kaikki tämä on kaukana abstraktista teoretisoinnista. Bolševikkijohtaja analysoi poliittista tilannetta ja yritti ennustaa sen kehitystä. Hänelle oli selvää, että Venäjän imperiumin viranomaiset eivät vain aloittaneet kansalle täysin tarpeettoman sodan, vaan tekivät sen myös sisäpoliittisten tilanteiden perusteella. Sota on resepti vallankumousta vastaan (ja itse asiassa poliittista muutosta vastaan yleensä).
– Epäonnistumisista sodassa itsessään tulee kuitenkin mekanismi vallankumouksen käynnistämiselle. Siten, vastustamalla sotaa hän, toisin kuin pasifistit, ei vain ottanut moraalista ja ideologista kantaa, vaan myös valmisteli poliittista ponnahduslautaa osallistumiselle tuleviin vallankumouksellisiin tapahtumiin.
Venäläiset ja saksalaiset sotilaat hylkäävät käskynsä rintamalla ja pistävät tanssiksi 1917.
– Luottamus vallankumouksen väistämättömyyteen ei perustunut uskoon ja vakaumukseen, vaan yhteiskunnallisten ristiriitojen analysointiin, joiden kehityksen väistämättä tulisi repiä järjestelmä osiin.
– Tämä luottamus näyttää muuttuneen Leninillä vain kerran, aivan vuoden 1917 alussa, kun hän lausui kuuluisat sanat ”emme elä näkemään vallankumousta”. Ja itse asiassa näytti siltä, että järjestelmä jollain mystisellä tavalla selviytyy kaikista ongelmista ja jopa omista epäonnistumisistaan, ja Venäjän kansa kestää hämmästyttävällä kärsivällisyydellä kaiken, mitä viranomaiset tekevät heille.
– Mutta se oli se pimeä tunti ennen aamunkoittoa. Pian se räjähti niin kovaa, että voimme edelleen kuulla räjähdyksen kaikuja.
Filosofisoinnista politiikkaan
– Mutta pointti ei ole vain ennusteen tarkkuus ja vallankumouksen väistämättömyyden ymmärtäminen. Kaikki hänen ennusteensa eivät toteutuneet, eikä Leninin tilanneanalyysi aina pitänyt paikkaansa, Kagarlitski muistuttaa.
– Pääasia, että tuo yksi tärkein ennuste toteutui. Vaikka ennuste toimi odotettua myöhemmin, analyysi vahvistui. Ja tämän ansiosta vallankumouksellisesta teoreetikosta Leninistä tuli poliitikko. Tai pikemminkin hän sai mahdollisuuden toteuttaa itsensä poliitikkona (mitä hän itse asiassa aina oli).
Lenin lukee toimistossaan vallankumouksen jälkeen 1918.
– Modernin vasemmiston ongelma on se, että kun he väittelevät filosofisesti, pohdiskelevat filosofisia kysymyksiä ja kiistelevät siitä, kuka on uskollisin marxilaisemme ja mikä kaava on abstraktin ideologian kannalta oikeampi, he eivät tiedä miten eivätkä ole valmiina olemaan poliitikkoja.
– Mikä on ymmärrettävää: meillä ei ole elävää ja vakavaa poliittista käytäntöä. Ei ole mitään millä harjoitella.
– Lenin kuitenkin hoisi tämän ongelman vuonna 1917. Kestämmekö me, jos tilaisuus yhtäkkiä tulee?
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.