S. P. Kähmi Kirjasto

Karl Liebknecht: Kansakuntien itsemääräämisoikeus ja itsepuolustus

Karl Liebknecht oli saksalainen sosialisti, joka valittiin 1908 Preussin edustajakamariin ja 1912 Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien edustajana.

Tuhoisan ensimmäisen maailmansodan alettua hän oli ainoa, joka vastusti valtiopäivillä sotamäärärahojen myöntämistä. Hän kritisoi toimikaudellaan aktiivisesti sosialidemokraattista johtoa, etunenässä Karl Kautskya – ja etenkin puolueen kantaa sotaan.

Tässä maailmansodan oloissa kirjoitetussa tekstissä Liebknecht selvittää, miksi puhe itsepuolustuksesta sodassa kapitalismin imperialistisessa vaiheessa on valhetta. Hän vastaa sodan vastustajiin kohdistettuihin kriittisiin kysymyksiin ja erittelee poliittisen työväenliikkeen tehtäviä taantumuksellisen sodan aikana Saksan kokemuksen näkökulmasta.

Alkuperäinen teksti on aiemmin ilmestynyt englanniksi yhdysvaltalaisen julkaisussa The Class Struggle maalis-huhtikuussa 1918. Se julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa suomeksi.

”Mutta koska emme ole kyenneet estämään sotaa, koska se on tullut meistä huolimatta ja maamme on hyökkäyksen edessä, jätämmekö maamme puolustuskyvyttömäksi? Annammeko sen vihollisen käsiin? Eikö sosialismi vaadi kansakuntien oikeutta määrätä omista kohtaloistaan? Eikö se tarkoita, että jokainen kansa on oikeutettu, ei vaan enemmän, ole velvollinen suojaamaan vapauksiaan, itsenäisyyttään? Kun talo on tulessa, emmekö yritä ensin sammuttaa tulen ennen kuin pysähdymme selvittämään syttymisen syytä?”

Näitä väitteitä on toistettu yhä uudelleen sosialidemokratian asenteen puolustamiseksi Saksassa ja Ranskassa. Ja jopa puolueettomissa maissa niillä on ollut tärkeä rooli keskusteluissa.

Mutta on yksi asia, jonka palavan talon palomies on unohtanut: että sosialistin suussa ilmaus ”isänmaan puolustaminen” ei voi tarkoittaa tykinruoan roolia imperialistisen porvariston komennossa.

Onko hyökkäys todella kaikkien kauhujen kauhu, jonka edessä kaikkien maan sisäisten luokkariitojen on väistyttävä ikään kuin ne olisivat jonkin yliluonnollisen noituuden lumoamia? Eikö modernin kapitalistisen yhteiskunnan historia ole osoittanut, että kapitalistisen yhteiskunnan silmissä ulkomaalaisten hyökkäys ei suinkaan ole sitä hillitöntä terroria, jollaiseksi se yleensä maalataan; että se on päinvastoin toimenpide, johon porvaristo on usein ja mielellään turvautunut tehokkaana aseena sisäistä vihollista vastaan? Eivätkö Bourbonit ja Ranskan aristokraatit kutsuneet ulkomaalaista hyökkäystä jakobiitteja vastaan? Eikö Itävallan vastavallankumous vuonna 1849 kutsunut Ranskan hyökkäyksen Roomaa vastaan, venäläisten Budapestia vastaan? Eikö Ranskan ”Lain ja järjestyksen puolue” vuonna 1850 avoimesti uhannut kasakkojen hyökkäyksellä saadakseen kansalliskokouksen päätökseen?

Ja eikö Bonaparten armeija vapautettu, ja Preussin armeijan tuki Pariisin kommuunia vastaan ​​taattu kuuluisalla sopimuksella Jules Favren, Thiersin ja kumppanien ja Bismarckin välillä? Tämä historiallinen todiste sai Karl Marxin 45 vuotta sitten paljastamaan modernin kapitalistisen yhteiskunnan ”kansalliset sodat” surkeina petoksina. Kuuluisassa puheessaan Internationaalin yleisneuvostolle Pariisin kommuunin kaatumisesta hän sanoi:

”Että nykyajan suurimman sodan jälkeen sotivien armeijoiden, voittajien ja voitettujen, tulisi yhdistyä proletariaatin keskinäiseen teurastamiseen — tämä uskomaton tapahtuma todistaa, ei niin kuin Bismarck haluaisi uskoa, uuden yhteiskutavallan lopullista kumousta — vaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajoamista. Korkein sankarillinen saavutus, johon vanha järjestys pystyy, on kansallinen sota. Ja tämä on nyt osoittautunut petokseksi, jonka hallitus suoritti ei muusta syystä kuin luokkataistelun lykkäämiseksi, petokseksi joka paljastuu heti, kun luokkataistelu leimahtaa sisällissodassa. Luokkahallinto ei voi enää piiloutua kansallisen univormun taakse.”

Kapitalistisessa historiassa hyökkäys ja luokkataistelu eivät ole toistensa vastakohtia, kuten virallinen legenda saa meidät uskomaan, vaan toinen on keino ja ilmaus toiselle. Aivan kuten hyökkäys on todellinen ja kokeiltu ase pääoman käsissä luokkataistelua vastaan, niin toisaalta luokkataistelun peloton tavoittelu on aina osoittautunut tehokkaimmaksi ulkomaisten hyökkäysten ehkäisyyn. Nykyajan partaalla esimerkkejä ovat Italian kaupungit, Firenze ja Milano, niiden vuosisadan katkerassa taistelussa Hohenstaufenia vastaan. Näiden sisäisten konfliktien repimä kaupunkien myrskyinen historia todistaa, että sisäisen luokkataistelun voima ja raivo eivät ainoastaan ole ​​heikentämättä yhteisön puolustusvoimia, vaan päinvastoin, niiden tulipaloista ampaisevat ainoat liekit, jotka ovat tarpeeksi vahvoja kestämään jokaisen vieraan vihollisen hyökkäyksen.

Mutta oman aikamme klassinen esimerkki on suuri Ranskan vallankumous. Vuonna 1793 Pariisi, Ranskan sydän, oli vihollisten ympäröimä. Ja silti Pariisi ja Ranska eivät tuolloin antaneet periksi eurooppalaisen koalition myrskyisen tulvan hyökkäykselle; päinvastoin, se hitsasi yhteen voimansa kasvavan vaaran edessä jättimäisempään vastustukseen. Jos Ranska tuona kriittisenä aikana kykeni kohtaamaan jokaisen uuden vihollisen liittouman uudella ihmeellisellä ja katoamattomalla taisteluhengellä, se johtui vain yhteiskunnan sisimpien voimien äkkinäisestä irtipääsystä Ranskan luokkien suuressa taistelussa. Nykyään vuosisadan perspektiivissä on selvästi havaittavissa, että vain tämä luokkataistelun kiihtyminen, että vain Ranskan kansan diktatuuri ja heidän peloton radikalisminsa pystyi tuottamaan Ranskan maaperästä välineet ja voimat, jotka riittivät puolustamaan ja ylläpitämään vastasyntynyttä yhteiskuntaa vihollisten maailmaa, dynastian juonitteluja, aristokraattien petollisia vehkeilyjä, papiston yrityksiä, kenraalien petollisuutta vastaan, kuudenkymmenen departementin ja provinssien pääkaupunkien vastustusta vastaan, ja monarkillisen Euroopan yhdistyneitä armeijoita ja laivastoja vastaan. Vuosisadat ovat osoittaneet, että ei piiritystila, vaan säälimätön luokkataistelu on voima, joka herättää uhrautumisen hengen, joukkojen moraalisen vahvuuden, että luokkataistelu on paras suoja ja paras puolustus vieraita vihollisia vastaan.

On totta, että sosialismi antaa jokaiselle kansalle oikeuden itsenäisyyteen ja vapauteen, oman kohtalonsa itsenäiseen hallintaan. Mutta on todellista sosialismin perversiota pitää nykyistä kapitalistista yhteiskuntaa tämän kansojen itsemääräämisoikeuden ilmentymänä. Missä on kansakunta, jossa kansalla on ollut oikeus määrätä kansallisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen olemassaolonsa muoto ja ehdot? Saksassa kansan päättäväisyys ilmeni konkreettisesti vuoden 1808 saksalaisten vallankumouksellisten demokraattien, Saksan proletariaatin ensimmäisten taistelijoiden Marxin, Engelsin, Lassallen, Bebelin ja [Wilhelm] Liebknechtin esittämissä vaatimuksissa, jotka julistivat ja taistelivat yhdistyneen Saksan tasavallan puolesta. Tämän ihanteen puolesta vallankumoukselliset voimat Berliinissä ja Wienissä vuodattivat sydämensä verta barrikadeilla niinä traagisina maaliskuun päivinä. Tämän ohjelman toteuttamiseksi Marx ja Engels vaativat Preussia tarttumaan aseisiin tsaaria vastaan. Kansallisen ohjelman tärkein vaatimus oli tuon järjestäytyneen rappeutumisen kasan, Habsburgien monarkian, sekä kahden tusinan muun kääpiömonarkian likvidoiminen Saksan sisällä. Saksan vallankumouksen kukistaminen, saksalaisen porvariston omien demokraattisten ihanteidensa petos, johti Bismarckin hallintoon ja sen luomaan, nykyiseen Suur-Preussiin, 25 isänmaahan yhden ruorin alaisuudessa, Saksan imperiumi. Nykyaikainen Saksa on rakennettu maaliskuun vallankumouksen haudalle, Saksan kansan itsemääräämisoikeuden rauniolle. Nykyinen sota, joka tukee Turkkia ja Habsburgien monarkiaa ja vahvistaa Saksan sotilaallista itsevaltaa, on maaliskuun vallankumouksellisten ja Saksan kansan kansallisen ohjelman toinen hautaus. On historian pirullista leikkiä, että sosialidemokraatit, vuoden 1848 saksalaisten patrioottien perilliset, lähtevät tähän sotaan pitäen ”kansakuntien itsemääräämisoikeuden” lippua korkealla käsissään. Mutta kenties kolmas Ranskan tasavalta siirtomaaomistuksineen ja siirtomaavallan kauhuineen kahdella mantereella on ranskalaisen kansan itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tai brittiläinen kansakunta, jolla on Intia, jolla on Etelä-Afrikka, jossa miljoona valkoista hallitsee yli viiden miljoonan värillisen väestön. Tai ehkä Turkki, tai tsaarin imperiumi.

Kapitalistiset poliitikot, joiden silmissä kansan hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat kansakunta, eivät voi rehellisesti puhua ”kansallisesta itsemääräämisoikeudesta” tällaisten siirtomaavaltakuntien yhteydessä. Sosialistille ei ole vapaa yksikään kansakunta, jonka kansallinen olemassaolo perustuu toisen kansan orjuuttamiseen, sillä hänelle siirtomaakansatkin ovat kansoja ja sellaisenaan kansallisvaltion osia. Kansainvälinen sosialismi tunnustaa oikeuden vapaisiin itsenäisiin kansoihin, joilla on yhtäläiset oikeudet. Mutta sosialismi yksin voi tuoda kansoilleen itsemääräämisoikeuden. Tämä sosialismin iskulause, kuten kaikki muutkin, ei ole anteeksipyyntö olemassa oleville olosuhteille, vaan opaste, kannustin proletariaatin vallankumoukselliselle, uudelleenluovalle ja aktiiviselle politiikalle. Niin kauan kuin kapitalistiset valtiot ovat olemassa, eli niin kauan kuin imperialistinen maailmanpolitiikka määrää ja säätelee kansakunnan sisäistä ja ulkoista elämää, ei voi olla ”kansallista itsemääräämisoikeutta” ei sodassa eikä rauhassa.

Nykyisessä imperialistisessa miljöössä ei voi käydä kansallisen itsepuolustuksen sotia. Jokainen sosialistinen politiikka, joka on riippuvainen tästä määräävästä historiallisesta miljööstä, joka on valmis kiinnittämään politiikkaansa maailman pyörteessä yhden kansakunnan näkökulmaan, on rakennettu hiekkapohjalle.

Keskustelussa sodan yleisistä syistä ja sen merkityksestä kysymys ”syyllisestä” on täysin sivuseikka. Saksalla ei tietenkään ole oikeutta puhua puolustussodasta, mutta Ranskalla ja Englannilla ei ole juurikaan enempää perusteita. Hekin suojelevat, ei kansallista, vaan maailmanpoliittista olemassaoloaan, vanhoja imperialistisia omaisuuksiaan nousukkaan Saksan hyökkäyksiltä. Epäilemättä saksalaisen ja itävaltalaisen imperialismin ryöstöt itämaissa aloittivat tulipalon, mutta ranskalainen imperialismi nielemällä Marokon, ja Englannin yritykset raiskata Mesopotamia, ja kaikki muut toimenpiteet, joilla oli tarkoitus turvata sen pakkovalta Intiassa, Venäjän Baltian politiikka, joka tähtää Konstantinopoliin, kaikki nämä tekijät ovat kantaneet yhdessä ja kasanneet, kekäle kekäleeltä ​​polttopuuta, joka on ruokkinut tulta. Jos kapitalistisilla asevarusteluilla on ollut tärkeä rooli noiden kekäleiden, katastrofin puhkeamisen lähteenä, se oli asevarustelukilpailu kaikkien kansakuntien välillä. Ja jos Saksa laski eurooppalaisen kilpailevan aseistuksen kulmakiven Bismarckin vuoden 1870 politiikalla, tätä politiikkaa edistivät toisen imperiumin politiikka ja kolmannen imperiumin sotilaallinen siirtomaapolitiikka, sen laajentuminen Itä-Aasiaan ja Afrikkaan.

Ranskan sosialisteilla oli jonkin verran perusteita illuusiolleen ”kansallisesta puolustuksesta”, koska sen enempää Ranskan hallitus kuin ranskalaisetkaan eivät pitäneet mielessään pienintäkään sotahalua heinäkuussa 1914. ”Tänään Ranskassa kaikki ovat rehellisesti, oikeutetusti ja varauksetta rauhassa,” painotti Jaures elämänsä viimeisessä puheessaan sodan aattona pitäessään puheen kansantalossa Brysselissä. Tämä oli ehdottoman totta ja antaa psykologisen selityksen ranskalaisten sosialistien suuttumukseen, kun tämä rikollinen sota pakotettiin heidän maataan vastaan. Mutta tämä tosiasia ei riittänyt määrittämään sosialistista kantaa maailmansotaan historiallisena tapahtumana.

* * *

Imperialismi ei ole minkään yhden valtion tai valtioryhmän luomus. Se on pääoman maailmankehityksen tietyn kypsyysvaiheen tuote, synnynnäinen kansainvälinen tila, jakamaton kokonaisuus, joka on tunnistettavissa vain suhteistaan ​​ja josta mikään kansakunta ei voi vapaaehtoisesti vetäytyä. Vain tästä näkökulmasta on mahdollista ymmärtää ”kansallisen puolustuksen” kysymys nykyisessä sodassa oikein.

Oletetaan hetki väittelyn vuoksi, tämän nykyistä sosialidemokraattista politiikkaa hallitsevan ”kansallissotien” haaveen tutkimiseksi, että yhdessä sotavaltioista sota puhjetessaan oli puhtaasti maanpuolustuksellinen sota. Sotilaallinen menestys vaatisi välittömästi vieraan alueen miehityksen. Mutta imperialistisista liitoista kiinnostuneiden vaikutusvaltaisten kapitalististen ryhmien olemassaolo herättää ekspansiohaluja sodan edetessä. Imperialistinen taipumus, joka vihollisuuksien alussa saattoi olla olemassa vain alkiona, nousee ja laajenee sodan kasvihuoneilmapiirissä, kunnes se lyhyessä ajassa määrittelee sen luonteen, tavoitteet ja tulokset. Lisäksi sotilasvaltioiden välinen liittoutumajärjestelmä, joka on hallinnut näiden kansakuntien poliittisia suhteita menneisyydessä vuosikymmeniä, tekee väistämättömäksi sen, että jokainen taisteleva osapuoli yrittää sodan aikana jälleen tuoda liittolaisiaan avukseen, puhtaasti itsepuolustuksen motiiveista. Näin maat toisensa jälkeen vedetään sotaan, väistämättä kosketetaan uusia imperialistisia piirejä ja luodaan uusia. Näin Englanti veti mukanaan Japanin ja sodan leviäminen Aasiaan on tuonut Kiinan poliittisten ongelmien kierteeseen ja vaikuttanut Japanin ja Yhdysvaltojen, Meksikon ja Japanin väliseen kilpailuun, keräten näin uutta materiaalia tulevia konflikteja varten. Näin Saksa on vetänyt Turkin sotaan ja nostanut Konstantinopolin, Balkanin ja Länsi-Aasian kysymyksen suoraan asioiden etualalle. Jopa se, joka ei aluksi tajunnut, että maailmansota oli syineen puhtaasti imperialistinen, ei voi olla huomaamatta sen seurauksista kiihkeästi katsottuaan, että sota kehittyy nykyisissä olosuhteissa automaattisesti ja väistämättä maailmanjaon prosessiksi. Tämä näkyi heti alusta alkaen. Kahden taistelevan osapuolen välinen horjuva voimatasapaino pakottaa kummankin, joskin vain sotilaallisista syistä, oman asemansa vahvistamiseksi tai mahdollisten hyökkäysten vaikeuttamiseksi pitämään puolueettomat valtiot kurissa intensiivisin kansojen ja kansakuntien sopimuksin, kuten toisaalta Saksan ja Itävallan tarjoukset Italialle, Romanialle, Bulgarialle ja Kreikalle ja toisaalta englantilais-venäläiset tarjoukset. Lopuksi se tosiasia, että kaikilla moderneilla kapitalistisilla valtioilla on siirtomaaomaisuutta, joka, vaikka sota on saattanut alkaa kansallisen puolustussotana, vedetään konfliktiin puhtaasti sotilaallisista syistä, se tosiasia, että jokainen maa pyrkii valtaamaan siirtomaaomaisuuden vastustajaltaan tai ainakin aiheuttaakseen häiriöitä siihen, muuttaa jokaisen sodan automaattisesti imperialistiseksi maailmansotukseksi.

* * *

Kaikkien näiden näkökohtien valossa, mikä tulee olemaan sosialidemokratian käytännön asenne nykyisessä sodassa? Pitääkö sen julistaa: koska tämä on imperialistinen sota, koska emme nauti sosialistista itsemääräämisoikeutta, sen olemassaololla tai olemattomuudella ei ole mitään merkitystä meille, ja me luovutamme sen viholliselle? Passiivinen fatalismi ei voi koskaan olla sosialidemokratian kaltaisen vallankumouksellisen puolueen rooli. Se ei saa asettua olemassa olevan luokkavaltion käyttöön, hallitsevien luokkien komennon alaisuuteen, eikä se voi olla hiljaa odottamassa, kunnes myrsky on ohi. Sen on omaksuttava aktiivisen luokkapolitiikan politiikka, politiikka, joka ruoskii hallitsevia luokkia eteenpäin jokaisessa suuressa yhteiskunnallisessa kriisissä ja joka ajaa itse kriisin kauas alkuperäisestä laajuudestaan. Se on se rooli, joka sosialidemokratian on näytettävä taistelevan proletariaatin johtajana. Sen sijaan, että sosialidemokratia verhoaa tämän imperialistisen sodan valheellisella kansallisen itsepuolustuksen peitteellä, sen olisi pitänyt vaatia kansallisen itsemääräämisoikeuden taistelua vakavasti, sen olisi pitänyt käyttää sitä vipuna imperialistista sotaa vastaan. Kyllä, sosialistien pitäisi puolustaa maataan suurissa historiallisissa kriiseissä. Ja tässä on Saksan sosialidemokraattisen Reichstag-ryhmän suuri vika. Kun se ilmoitti 4. elokuuta: ”Tänä vaaran hetkellä emme jätä isänmaatamme”, se kielsi omat sanansa samalla henkäyksellä. Sillä todellakin se on hylännyt isänmaansa suurimman vaaran hetkellä. Sosialidemokratian korkein velvollisuus isänmaataan kohtaan vaati, että se paljastaa tämän imperialistisen sodan todelliset taustat, että se ylläpitää imperialististen ja diplomaattisten valheiden verkkoa, joka peittää ihmisten silmät. Sen velvollisuutena oli puhua äänekkäästi ja selkeästi, julistaa Saksan kansalle, että voitto ja tappio olisivat yhtä kohtalokkaita tässä sodassa, vastustaa isänmaan suukapuloimista piirityksen tilalla, vaatia, että kansa yksin päättää sodasta ja rauhasta, vaatia parlementille pysyvää istuntoa sodan ajaksi, ottaa valppaasti hallituksen hallinta parlementille ja parlamentin hallinta kansalle, vaatia kaikkien poliittisten epätasa-arvoisuuksien välitöntä poistamista, koska vain vapaa kansa voi riittävästi hallita maataan, ja lopuksi vastustaa imperialistista sotaa, joka perustui sellaisenaan Euroopan taantumuksellisimpiin voimiin, Marxin, Engelsin ja Lassallen ohjelmalla.

* * *

Maailmansodan suuri historiallinen hetki vaati ilmiselvästi yksimielistä poliittista saavutusta, avarakatseista, inklusiivista asennetta, jonka vain sosialidemokratia on tarkoitettu antamaan. Sen sijaan työväenluokan parlamentaaristen edustajien osalta seurasi surkea romahdus. Sosialidemokratia ei omaksunut väärää politiikkaa – sillä ei ollut minkäänlaista politiikkaa. Se on pyyhkinyt itsensä kokonaan pois luokkapuolueena, jolla on oma maailmankäsitys, ja tuonut maan ilman protestin sanaa imperialistisen sodan kohtaloon, sen sisältämään miekan diktatuuriin. Ei, vieläkin enemmän, se on ottanut vastuun sodasta omille harteilleen. ”Reichstag-ryhmän” julistuksessa sanotaan: ”Olemme äänestäneet vain keinoja maamme puolustamiseksi. Kieltäydymme kaikesta vastuusta sodasta.” Mutta itse asiassa totuus on juuri päinvastaiseen suuntaan. Sosialidemokratia ei äänestänyt keinoja ”kansalliseen puolustamiseen”, eli sotilaallisen monarkian asevoimien imperialistiseen joukkoteurastamiseen. Sillä sotaluottojen käyttö ei ollut vähimmässäkään määrin sosialidemokratiasta riippuvainen. He seisoivat vähemmistönä kapitalistisen Reichstagin tiivistä kolmen neljäsosan enemmistöä vastaan. Sosialidemokraattinen ryhmä sai aikaan vain yhden asian äänestämällä sotalainojen puolesta. Se asetti sodalle demokraattisen isänmaanpuolustuksen leiman, tuki ja ylläiti hallituksen levittämiä fiktioita sodan todellisista olosuhteista ja ongelmista.

”Mutta mihin toimenpiteisiin puolueen olisi pitänyt ryhtyä antaakseen sota- ja sodanvastaisuudellemme painoa ja painoarvoa? Olisiko sen pitänyt julistaa yleislakko? Olisiko sen pitänyt vaatia sotilaita kieltäytymään asepalveluksesta?” Näin kuuluu yleisesti kysytty kysymys. Tähän vastaaminen yksinkertaisesti ”kyllä” ​​tai ”ei” olisi aivan yhtä naurettavaa kuin päättää: ”kun sota syttyy, teemme vallankumouksen”. Vallankumouksia ei ”tehdä” eikä suuria kansanliikkeitä tuoteta puoluejohtajien taskuissa lepäävien teknisten reseptien mukaan. Pienet piirit salaliittolaisia voivat järjestää mellakan tietyksi päiväksi ja tietyksi tunniksi, voivat antaa kannattajilleen signaalin aloittaa. Joukkoliikkeitä suurissa historiallisissa kriiseissä ei voi käynnistää tällaisilla primitiivisillä toimilla. Parhaitenkin valmisteltu joukkolakko voi katketa ​​surkeasti juuri sillä hetkellä, kun puoluejohtajat antavat signaalin, voi romahtaa kokonaan ennen ensimmäistä hyökkäystä. Suurten kansanliikkeiden menestys riippuu, ja kyllä, jopa niiden alkamisajankohta ja -olosuhteet määräytyvät, useiden taloudellisten, poliittisten ja psykologisten tekijöiden perusteella. Nykyinen luokkien välinen jännitysaste, joukkojen älykkyysaste ja heidän vastarintansa hengen kypsyysaste – kaikki nämä arvaamattomat tekijät ovat oletuksia, joita mikään puolue ei voi keinotekoisesti luoda. Tämä on ero suurten historiallisten mullistusten ja pienen näytöksen ja mielenosoituksen välillä, jonka kurinalainen puolue voi rauhan aikoina toteuttaa, järjestäytynyeitä, hyvin koulutettuja esityksiä jotka tottelevat kuuliaisesti puolueen johtajien käsissä olevaa sauvaa. Suuri historiallinen hetki itsessään luo muodot, jotka vievät vallankumouksellisen liikkeen onnistuneeseen lopputulokseen, luo ja improvisoi uusia aseita, rikastaa kansan arsenaalia aseilla, jotka ovat puolueille ja niiden johtajille tuntemattomia ja ennennäkemättömiä.

Se, mitä sosialidemokratian luokkatietoisen proletariaatin etuvartijana olisi pitänyt pystyä antamaan, ei ollut naurettavia käskyjä ja teknisiä reseptejä, vaan poliittinen iskulause, selkeys proletariaatin poliittisista ongelmista ja eduista sodan aikana.

”Olisivatko massat tukeneet sosialidemokratiaa sen sodanvastaisessa asenteessa?” Se on kysymys, johon kukaan ei voi vastata. Mutta sekään ei ole tärkeä asia. Vaativatko parlamentaarikkomme Preussin armeijan kenraalilta ehdotonta voittotakuuta ennen kuin äänestivät sotaluottojen puolesta? Se, mikä pätee sotilasarmeijoihin, pätee yhtä lailla vallankumouksellisiin armeijoihin. Ne lähtevät taistelemaan missä tahansa pakko sitä vaatii, ilman aiempaa vakuutusta onnistumisesta. Pahimmillaan puolue olisi tuomittu sodan ensimmäisten kuukausien aikana poliittiseen tehottomuuteen. Se ei olisi saanut aikaan muuta kuin pelastanut proletariaatin kunnian; ja tuhannet ja tuhannet proletaarit, jotka kuolevat juoksuhaudoissa mielenpimeydessä, eivät olisi kuolleet hengelliseen hämmennykseen, mutta sillä yhdellä varmuudella, mikä on ollut kaikkea heidän elämässään, Internationaali, vapauttava sosialidemokratia, on ollut enemmän kuin unen kuvitus.

Puolueemme ääni olisi toiminut märkänä peitteenä joukkojen šovinistisen päihteen päälle. Se olisi suojellut älykästä proletariaattia deliriumilta, vaikeuttanut imperialismin myrkytystä ja ihmisten mielen tukahduttamista.

Ja sodan edetessä, kun loputtoman verilöylyn ja verenvuodatuksen kauhu kaikissa maissa kasvoi ja kasvoi, kun sen imperialistinen sorkka tuli yhä selvemmäksi, kun verenhimoisten keinottelijoiden hyväksikäytöstä tuli yhä häpeämättömämpää, jokainen elävä, rehellinen, edistyksellinen ja inhimillinen elementti massoissa olisi noussut sosialidemokratian tasolle. Saksan sosialidemokratia olisi seisonut tämän hullun romahduksen ja rappeutumisen pyörteen keskellä, kuin kivi myrskyisessä meressä, olisi ollut koko Internationaalin majakka, joka olisi ohjannut ja johtanut maan jokaisen maan työväenliikkeitä. Verraton moraalinen arvovalta, joka olisi ollut Saksan sosialistien käsissä, olisi aiheuttanut reaktion kaikkien kansojen sosialisteihin hyvin lyhyessä ajassa. Rauhan tunteet olisivat levinneet kulovalkean tavoin ja kansan rauhan vaatimus kaikissa maissa olisi nopeuttanut teurastuksen loppua, vähentänyt sen tuotoksia.

Tämä totisesti oli tehtävä, joka olisi ollut Marxin, Engelsin ja Lassallen opetuslasten arvoinen.

S. P. Kähmi Kirjasto

Zimmerwaldin manifesti

109 vuotta sitten 42 edustajaa 11 maasta kokoontui ensimmäistä maailmansotaa vastustavien sosialististen virtausten kansainväliseen konferenssiin, joka pidettiin 5.-8.9.1915 Zimmerwaldissa, Sveitsissä. Tuloksena syntynyt ”Zimmerwaldin manifesti” auttoi inspiroimaan sodanvastaisten ja sosialististen aktivistien joukkoliikettä Euroopan sotivissa maissa.

Sosialistinen internationaali oli romahtanut sodan alkaessa elokuussa 1914, ja yhteydenpito jäsenpuolueiden välillä katkennut. Seuraavana vuonna Sveitsin ja Italian sosialistit vaativat konferenssia, joka voisi palauttaa puolueiden väliset suhteet ja vahvistaa internationalistisen sodan vastustamisen periaatteen. Sosialistiset naiset ja nuoret avasivat tien pitämällä omia kansainvälisiä kokoontumisia maalis- ja huhtikuussa 1915.

Sosialististen puolueiden viranhaltijat useimmissa sotivissa maissa suhtautuivat tähän ehdotukseen vihamielisesti, mutta pieni sodanvastaisten sosialististen puolueiden ja ryhmien konferenssi kuitenkin saatiin järjestettyä syyskuussa 1915 Sveitsissä.

Kongressin edustajat lähtivät Sveitsin Bernistä 10 kilometrin matkalle konferenssipaikalle Zimmerwaldin kylään. He vitsailivat siitä, että 50 vuotta ensimmäisen Internationaalin perustamisen jälkeenkin kaikki internationalistit oli edelleen mahdollista mahduttaa neljään hevosvetoiseen vaunuun. Mutta he eivät olleet epäileväisiä tarkoituksensa suhteen.

Vaikka he olivat yksimielisiä sodanvastaisuudessaan, edustajat olivat jakautuneet tavoitteissaan. Konferenssin pääjärjestäjä, sveitsiläinen sosialisti Robert Grimm, pyrki ennen kaikkea elvyttämään hajonneen sosialistisen internationaalin rakenteita. Sitä vastoin vasemmistolaiset delegaatit, joita johti bolševikkisuuntaus Venäjältä, tähtäsivät uuden, vallankumouksellisen Internationaalin perustamiseen, joka olisi vapaa siitä opportunismista, joka oli johtanut Sosialistisen internationaalin romahtamiseen elokuussa 1914.

Merkittävää on, että Grimm ja jotkut muut konferenssin oikeiston edustajat eivät halunneet tuomita parlamentaarista tukea ”sotalainoille” – eli varojen hyväksymistä hallituksen sotamenoihin. Silti useimmat sodanvastaiset sosialistit pitivät sotalainojen tukemista proletaarisen internationalismin perusperiaatteen loukkauksena, ja tämä kysymys tuli jakamaan Saksan sosialidemokratian vain kaksi vuotta myöhemmin. Ero tasoitettiin Zimmerwaldissa sisällyttämällä tätä asiaa käsitellessä muunnettu sanamuoto lopulliseen manifestiin.

Zimmerwaldin vasemmisto kritisoi tekstiä opportunismin analysoinnin ja sodanvastaisen taistelun toteuttamisen käsittelyn puutteista. Siitä huolimatta vasemmisto kannatti manifestia kamppailukutsuna ja perustana yhtenäiselle toiminnalle sodanvastaisten sosialistien kesken.

Sensuuri sotivissa maissa tukahdutti raportit Zimmerwaldin konferenssista ja sen manifestista. Silti uutinen pääsi leviämään, ja manifestia levitettiin laajalti maanalaisena lehtisenä. Zimmerwaldin ihanteista tuli inspiraation lähde kasvavalle liikkeelle, joka valmisteli vuosien 1917 ja 1918 vallankumouksia.

Zimmerwaldin manifesti on luettavissa kokonaisuudessaan alla. Suomenkielinen käännös on Yrjö Sirolan toimittamasta julkaisusta Zimmerwald-vasemmisto vuodelta 1919.

Euroopan proletaareille!

Yli vuoden on sota jo raivonnut. Miljoonat ruumiit peittävät taistelukentät, miljoonat ihmiset ovat elinijäkseen tulleet raajarikoiksi. Eurooppa muistuttaa jättiläismäistä teurastamoa. Monien sukupolvien työn luoma kulttuuri on tuhon omaksi tuomittu. Hurjin raakalaisuus uhkaa näinä päivinä niellä kaiken sen, mistä ihmiskunta tähän asti on ylpeillyt.

Ketä tahansa kohdanneekin välitön vastuu sodan puhkeamisesta — yksi asia on kuitenkin varma: sota, joka on aiheuttanut kaiken tämän kurjuuden on imperialismin seuraus, se on seuraus kaikkien maiden kapitalistien pyrkimyksistä tyydyttää voitonhimoaan riistämällä inhimillistä työtä ja anastamalla luonnonrikkauksia maapallon joka kolkalla.

Taloudellisesti jälelle jääneet ja poliittisesti heikot kansat sortuvat suurvaltojen jalkoihin, suurvaltojen, jotka verellä ja raudalla yrittävät tässä sodassa muodostaa maailmankartan uudelleen, omien riistoetujensa mukaiseksi. Kokonaiset kansat ja maat, kuten Belgia, Puola, Balkanvaltiot ja Armenia ovat täten vaarassa, joko kokonaan tai osaksi paloteltuna, joutua käytettäväksi vaihtovälineinä lopputiliä tehtäissä.

Sodan käyttövoimat esiintyvät sen kuluessa kaikessa inhottavuudessaan. Riekale riekaleelta putoaa syrjään esirippu, jonka tarkotuksena oli kansalta kätkeä tämän maailmanpalon syyt. Kaikkien maiden kapitalistit, jotka kansojen viattomasta verestä lyövät sotavoittojen kilisevää kultaa, väittävät sodan koskevan isänmaan puolustamista, kansanvaltaa ja sorrettujen kansojen vapauttamista. He valehtelevat.

Itse asiassa hautaavat he tuhottuihin tantereihin omien kansojensa vapauden toisten kansojen riippumattomuuden kera. Syntyy uusia rasituksia, uusia kahleita ja proletaarit kaikissa maissa, niin voittaneissa kuin voitetuissakin, saavat ne kantaa. Sodan puhjetessa luotiin suurta hyvinvointia — hätä ja puute, työttömyys ja kallisaika, nälkä ja kulkutaudit ovat sen todelliset seuraukset. Kymmeniä vuosia imevät sotakustannukset kansojen parhaat voimat, panevat vaaranalaisiksi jo saavutetut yhteiskunnalliset uudistukset ja estävät kaiken edistyksen.

Sivistyksen rappeutuminen, taloudelliset rasitukset, valtiollinen taantumus, siinä tämän kauhean sodan siunaukset.

Täten paljastaa sota nykyaikuisen kapitalismin kaikessa alastomuudessaan, tämän kapitalismin, joka on sovittamattomassa ristiriidassa ei ainoastaan työväenluokan etujen ja historiallisen kehityksen vaatimusten vaan myöskin inhimillisen yhteiskunnan edellytysten kera.

Kapitalistisen yhteiskunnan vallanpitäjät, joiden käsissä on kansojen kohtalot, yksinvaltaisten niinhyvin kuin tasavaltaistenkin maiden hallitukset, salainen diplomatia, mahtavat työnantajajärjestöt, porvarilliset puolueet, kapitalistinen lehdistö, kirkko — kaikki ne ovat vastuussa tästä sodasta, jonka heitä elättävä ja heidän suojelemansa yhteiskuntajärjestys on aikaansaanut ja jota heidän edukseen käydään.

Työläiset!

Riistetyt, oikeudettomat, halveksitut, — kun teitä sodan puhjetessa lähdettiin kulettamaan teurastuspenkkiin, sanottiin teitä veljiksi ja tovereiksi. Ja nyt, kun militarismi on tehnyt teistä raajarikkoja ja vaivaisia, alentanut ja tuhonnut teidät, vaativat hallitsevat luokat vielä, että te uhraisitte etunne, tulevaisuuden-päämääränne, ihanteenne, lyhyesti: että orjamaisesti alistutte noudattamaan »linnarauhaa». Teiltä riistetään mahdollisuus julkisesti esittää mielipiteitänne, tunteitanne, tuskianne, teidät kielletään esittämästä ja edustamasta vaatimuksianne. Sanomalehdistö vaiennetaan, valtiolliset vapaudet ja oikeudet poljetaan jalkoihin — näin hallitsee nyt sotilasdiktatuurin panssaroitu nyrkki.

Tällaisten koko Eurooppaa ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan asiantilan ollessa emme voi emmekä saa enää sanattomiksi jäädä. Vuosikymmeniä on sosialistinen proletariaatti käynyt taistelua militarismia vastaan. Kasvavalla huolella ovat sen edustajat kansallisissa ja kansainvälisissä kongresseissa käsitelleet kysymystä imperialismin aiheuttamasta, yhä uhkaavammaksi käyvästä sodanvaarasta. Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kansainväliset sosialistikongressit ovat viitoittaneet proletariaatin kuljettavan tien.

Joukko eri maiden puolueita ja työväenjärjestöjä, jotka olivat mukana tätä tietä viitoittamassa, on sodan puhkeamisen jälkeen kokonaan unohtanut tekemiensä päätösten velvoitukset. Niiden edustajat ovat kehoittaneet työläisiä luopumaan luokkataistelusta, tästä proletariaatin vapautuksen ainoasta ja tehokkaasta välineestä ja aseesta. He ovat myöntäneet hallitseville luokille luottoa sodankäyntiä varten, antautuneet hallitusten käytettäviksi ja tehneet näille mitä erilaisimpia palveluksia, ovat lehtiensä ja valtuutettujensa avulla koettaneet voittaa puolueettomia omien maittansa hallituspolitiikan puolelle, ovat sisäisen rauhan panttivangeiksi luovuttaneet hallituksiin sosialistisia ministerejä ja täten ovat he nyt ja vastedes työväenluokalle edesvastuussa tästä sodasta, sen tarkoituksista ja siinä käytetyistä keinoista. Ja samoin kuin yksityiset puolueet, menettelee näin myöskin kaikkien maiden sosialistien erikoinen yhteisjärjestö, kansainvälinen sosialistitoimisto.

Nämä tosiasiat ovat aikaansaaneet sen, että kansainvälinen työväenluokka, joka ei joutunut ensimäisen sotavuoden kansallisen paniikin valtaan tai on siitä vapautunut, ei vielä tänään, kansanmurhan toisena vuotena ole löytänyt mitään keinoa tai tietä saadakseen kaikissa maissa yhtaikaa syntymään voimakkaan taistelun rauhan puolesta.

Tässä sietämättömässä tilanteessa olemme me sosialististen puolueiden ja ammattijärjestöjen tai niiden vähemmistöjen edustajat, me saksalaiset, ranskalaiset, italialaiset, venäläiset, puolalaiset, lättiläiset, romanialaiset, bulgarit, ruotsalaiset, norjalaiset, hollantilaiset ja sveitsiläiset, me, jotka emme seiso kansallisella pohjalla riistäjäluokkaan yhtyneinä, vaan kansainvälisen työväen solidarisuuden ja luokkataistelun pohjalla, kokoontuneet yhdistääksemme jälleen työväen internatsionaalen murtuneet rivit, ja kehotamme työväenluokkaa taisteluun rauhan puolesta.

Tämä taistelu on taistelua vapauden, kansojen veljestymisen ja sosialismin puolesta. Nyt on ryhdyttävä tähän taisteluun rauhan puolesta. Ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia on tehtävä rauha. Mutta sellainen rauha on mahdollinen vain silloin, kun kaikki kansojen oikeuden ja vapauden loukkaussuunnitelmat ehdottomasti tuomitaan. Kokonaisten maiden tai niiden osien miehittäminen ei saa johtaa siihen, että ne väkivaltaisesti liitetään toisiin maihin. Ei mitään aluevaltauksia, ei julkisia enemmän kuin naamioitujakaan, ei myöskään mitään pakon avulla solmittuja taloudellisia liittoja, jotka poliittisten oikeuksien riistämisellä saatettaisiin vielä sietämättömämmiksi. Kansojen itsemääräämisoikeuden täytyy olla järkähtämättämänä perustuksena kansallisia suhteita järjestettäissä.

Järjestäytyneet työläiset!

Sodan puhkeamisesta saakka olette te uhranneet työkykynne, rohkeutenne, kestävyytenne hallitsevien luokkien palveluksessa. Nyt on aika astua taisteluun oman asianne, sosialismin pyhiin päämääriin, sorrettujen kansojen ja orjuutettujen luokkien vapauden puolesta, astua leppymättömän proletaarisen luokkataistelun tielle.

Sotaakäyvien maiden sosialistien velvollisuus ja tehtävä on kaikin voimin ryhtyä tähän taisteluun, ja puolueettomien maiden sosialistien tulee pitää velvollisuutenaan kaikilla tehokkailla keinoilla tukea veljiään tässä taistelussa veristä raakalaisuutta vastaan.

Mailmanhistoriassa ei ole milloinkaan tarjottu jalompaa, suurempaa velvollisuutta, ja sen täyttämisen tulee olla meidän yhteinen tehtävämme. Mitään uhria ei saa pitää liian suurena, mitään taakkaa liian raskaana tämän päämäärän saavuttamiseksi: kansojen kesken rauha.

Työläismiehet ja -naiset! Äidit ja isät! Lesket ja orvot! Haavoitetut ja raajarikot! Kaikille teille, jotka kärsitte sodan takia, huudamme me yli rajojen, yli savuavien taistelukenttien, hävitettyjen kaupunkien ja kylien:

Kaikkien maiden työläiset, yhtykää!

Kansainvälisen sosialistisen konferenssin puolesta:
Zimmerwald, Sveitsi, syysk. 1 p. 1915.

Saksalaisen edustajaryhmän puolesta: Georg Ledebour, Adolf Hoffman.
Ranskan edustajaryhmän puolesta: A. Bourderon, A. Merrheim.
Italian edustajaryhmän puolesta: C. E. Modigliani, Constantino Lazzari.
Venäjän edustäjaryhmän puolesta: N. Lenin, Paul Axelrood, M. Bobroff.
Puolan edustajaryhmän puolesta: St. Lapinski, A. Varski, G. Haneczki.
Balkanin valtioiden sos.-dem. yhteisjärjestöjen puolesta: C. Racovski, Vacil Kolarov.
Ruotsin ja Norjan edustajaryhmän puolesta: Z. Höglund, Ture Nerman.
Hollannin edustajaryhmän puolesta: H. Roland-Holst.
Sweitsin edustajaryhmän puolesta: Robert Grimm, Charles Naine.

S. P. Kähmi Kirjasto, Videot

Militarismin ja antimilitarismin varhaista historiaa Suomessa

Seuraava esitys on pidetty Sippo Kähmin toimesta Helsingissä 9. marraskuuta Työväen antimilitaristit ry:n hallituksen kokouksen yhteydessä. Siinä käydään läpi suomalaisen militarismin ja antimilitarismin varhaista historiaa kuluneen vajaan vuosituhannen aikana.

1100-1200: Ristiretket: Ruotsalaiset ja tanskalaiset suorittavat sotaretkiä Suomeen. Suomen alue siirtyy Ruotsin kuningaskunnan osaksi.

1280: Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukko (Magnus Ladulås) sitoutuu myöntämään verovapauden ratsupalveluksen suorittaneelle tilalliselle.

Järjestely johtaa perinnöllisen verovapaan maanomistaja-aatelin, eli maallisen rälssin (frälse) syntyyn Ruotsissa. Aatelin tulee varustaa kruunulle tiettyä kynnysarvoa kohti yksi ratsukko.

Aateluus tarkoitti alkuun siis yksinomaan ratsastuspalvelusta sotaväessä.

1400-luku: Rälssimiesten valta yhteiskunnassa ja maanomistuksessa kasvaa merkittävästi samalla kun kuningas Eerik Pommerilaisen kaudella talonpoikien olosuhteet käyvät heikommaksi. Veronkannossa lisätään rahaverojen osuutta ja tilan tuotteiden vaihtohintoja muutetaan entistä epäedullisemmaksi.

Itsenäisesti päättämään tottuneet talonpojat eivät enää hallitsekaan maakuntansa luonnonvaroja, sillä rälssisukujen edustajat haalivat itselleen koskien ja virtojen kala-apajien valvontaoikeuksia, myllypaikkoja ja erilaisia kulkureittejä.

1438–1439: Satakunnassa, Hämeessä ja Karjalassa esiintyy laajaa talonpoikaiskapinaliikehdintää, tunnetuimpana ”Davidin kapina”.

1500-luku: Aatelin rinnalle alkaa muodostua talonpoikaisratsuväki. Aluksi se toimii palkkaa vastaan, mutta kohta yleistyy käytäntö, että talo saa ratsukkoa vastaan kiinteän 30 Riikintaalerin verohelpotuksen (n. 1800 euroa nykyrahassa).

Verohelpotuksen myötä talonpoikien ero aateliin jossain määrin hämärtyy ja tapahtuu sosiaalista ylimenoa, jota on esitetty myös Suomessa tapahtuvan.

Ruotsin sotaväki järjestää satunnaisia pakollisia “väenottoja” Suomessa.

Suomalainen ratsuväki muodostetaan, mutta jalkaväestä poiketen se perustuu pitkälti omaehtoisuuteen. Ajoittain valtaosa Ruotsin kuningaskunnan ratsuväestä tulee Suomesta.

1570-1595: Pitkä viha, Ruotsin ja Venäjän välinen 25 vuotta kestävä sota lisää verorasituksia Suomessa, joista vihatuin on linnaleiri eli armeijan majoittaminen, elättäminen ja palkanmaksu talonpoikien kustannuksella.

Talonpojat kokevat sietämättömäksi varsinkin sen, että ratsusotilaita armeijalle varustavat aateliset ja alempisäätyiset knaapit saavat kerätä linnaleirimaksuja silloinkin, kun sotilaat eivät ole sodassa, ja että Suomen käskynhaltija Klaus Fleming pitää armeijan linnaleirissä vielä monta vuotta sodan päättymisen jälkeen voidakseen käyttää sitä valttinaan valtataistelussa. Linnaleirin perintään liittyy myös paljon väärinkäytöksiä ja laittomuuksia. 

1596-1597: Nuijasota alkaa talonpoikaiskapinana ja laajenee täysimittaiseksi sodaksi Suomessa. 

Se on seurausta sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamasta rasituksesta, sotaväsymyksen aiheuttamasta tyytymättömyydestä sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittamasta talonpoikien riistosta.

Kapina kohdistuu erityisesti Suomen käskynhaltijaan Klaus Flemingiin ja tämän talonpoikia sortavaan ankaraan sotilashallintoon. Flemingin armeija kukistaa vaivatta kapinalliset talonpojat eli nuijamiehet. 2 500 – 3 000 ihmistä kuolee.

1600-luku: Asevoimain uudistusten ja joukkojen vakinaistamisohjelman myötä väenotoista tulee järjestelmällisiä, ja niiden tahti kiihtyy vuosisadan kuluessa.

Vanhempi jakolaitos: Jalkaväkeä nostetaan ensin ottamalla yksi mies kymmenestä talosta, ja sitten yksi mies kymmenestä miehestä – niin sanotusta “ruodusta”. Irtolaiset otetaan sotaväkeen mahdollisuuksien mukaan suoraan. Sijalleen voi tosin palkata miehen.

1617: Ruotsin suurvaltakausi. Niinsanotut lippukunnat korvataan kenttärykmenttiorganisaatiolla. Suomeen perustetaan kaksi maarykmenttiä, Karjalan ja Suomen rykmentit, määrävahvuuksiltaan 2 228 ja 2 385 miestä. Taistelujoukot olivat näissä musketöörejä ja piikkimiehiä. Suomalaisen ratsuväen kirjavahvuus 1 729 ratsukkoa kuudessa maalippueessa.

Jalkaväen väenotosta muodostuu alueensa ihmisille ja taloudelle todellinen taakka. Tapahtumaa aletaan nimittää “veriveroksi”.

Torniolaiset osoittavat kuvaavan valituskirjeen kruunulle:

“Vakinaisten sotamiesten koko luku joita meidän köyhien miesten tästä pitäjästä täytyy asettaa, nousee 160:een, mikä johtaa meidät turmioon; minkä vuoksi me pyydämme nöyrimmin täten mahdollista lievennystä.”

Merkittävä osa suomalaisesta jalkaväestä sijoitetaan linnoituksiin ja varuskuntiin. Suomen alueen lisäksi mm. Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja Pohjois-Saksassa.

Vaikka joukot eivät näkisi taistelua, he ovat silti hengenvaarassa, sillä heitä sortuu käsittämättömät määrät vain pelkkiin kulkutauteihin. Esimerkiksi juomavesi on alituisesti saastaista.

Palveluksen välttely ja karkuruus vakiintuvat vastaukseksi väenottoihin, joka johtaa ajoittain jopa mittaviin paikallisiin muuttoliikkeisiin. Toisaalta suomalaiset eivät nouse järjestäytyneeseen vastarintaan. Nuijasota ja sitä seurannut Kaarle IX:n kurinpalautus oli nujertanut Suomessa niin talonpojat kuin aatelin.

1618-1648: Suomalaisia jalkaväen sotilaita ja hakkapeliittoja (ratsusotilaita) käytetään Kolmikymmenvuotisessa sodassa Euroopassa. Jalkaväen sotilaista alle 50 % palaa takaisin kotiinsa, ja ratsuväestä 60 %.

1626: Kenttärykmenttiorganisaatio vakiinnutetaan kahdeksaksi jalkaväkirykmentiksi (Savo, Turku, Uusimaa, Pohjanmaa, Pori, Hämeenlinna, Länsi-Viipuri ja Itä-Viipuri) ja kolmeksi ratsuväkirykmentiksi (Turku, Pori-Häme-Uusimaa ja Savo-Viipuri).

Suomalaista jalkaväkeä palvelee Ruotsin sotavoimissa 12 – 13 000 miestä, ratsuväessä 3 000 – 4 000 miestä.

1655-1661: Ruotsi osallistuu Pohjan sotaan Itämeren alueella ja Puolassa.

1680: Kuningas Kaarle XI päättää Ruotsissa ja Suomessa ruotujaon seuraavasti

  • Maatiloista muodostetaan 2–6 talon ryhmiä, ruotuja, jotka kukin joutuvat kustantamaan yhden sotilaan varusteineen ja aseineen.
  • Ruotu järjestää palvelusajaksi sotilaalle myös torpan ja palan viljelysmaata. 
  • Ruotusotamiehen perhe saa elantonsa tämän torpan maasta ja kotieläimistä.

1700-1721: Suuri Pohjan sota käydään Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Taas tarvitaan miesvahvuutta sotavoimiin.

Osa suomalaisista aseikäisistä nuorista piilottelee jälleen väenottoja takametsissä. Tarina Tyrväältä:

“Vaikka nimismies ja vouti avustajineen hätistelevät miehiä kylä kylältä, eivät he silti löydä riittävästi sotilaita armeijaan. Asekuntoisten miesten sijasta he löytävät vain ‘vanhoja elähtäneitä ukkoja, halvaantuneita raajarikkoja ja pieniä poikia, jotka tuskin kepillä voivat lyödä ympärilleen’. Karkusta väkipakolla armeijaan otetut miehet sanovat ‘hakevansa kotoaan eväspussit’ – ja karkaavat sitten joukolla korpeen. Esivalta määrää, että karkureiden isät teljettäisiin Turun linnaan siihen asti, kunnes pojat on saatu kiinni.”

– Perttu Immonen, Suomen rahvaan historia

1808-1809 käydään Suomen sota Venäjän ja Ruotsin välillä, osana Napoleonin sotia.

Sodan syynä on Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antaa Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä tekee Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä on Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska voisi vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.

Sodan seurauksena Ruotsin itäiset läänit eli Suomen alue liitetään osaksi Venäjän keisarikuntaa ja samalla näiden hallinto järjestetään autonomian pohjalle, Suomen suuriruhtinaskunnaksi. 

1809: Porvoon valtiopäivät järjestetään. Keisari Aleksanteri I jäädyttää ruoturasitteen.

Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taataan heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tee palvelusta, ja upseerit ja aliupseerit saavat edelleen nauttia aikaisempia palkkaetujaan vähentämättöminä.

Miehistö sen sijaan menettää torppansa ja palkkansa, koska sen etuja eivät säädyt puolusta papistoa lukuun ottamatta.

1810: Keisarillinen manifesti 27. maaliskuuta 1810 määrää myös miehistölle maksettavaksi eläkkeitä Ruotsin vallan aikana voimassa olleiden asetusten mukaan.

Ratsusotilas univormussa.

1812 alkaen: Suomen suuriruhtinaskunnalla on erilaisia omia joukko-osastoja.

Suomen asevoimat ovat pienet ja yleensä rakentuvat palkka-armeijaperiaatteelle.

Tällöin niitä voidaan yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei salli ”omalle armeijalle”.

1848: “Hullu vuosi” Euroopassa – vallankumouksia, kapinoita. Kiinnostus ammattiliittojen kansainväliseen yhteistyöhön lisääntyy ja perustetaan useita pieniä työväenjärjestöjä, joiden jäsenet olivat eri maista.

1861: Maaorjien vapauttaminen Venäjällä ja siihen liittyvä suurkapitalistisen teollisuuden kehittyminen syöksevät maan taloudelliseen ja sosiaaliseen kumoukseen. Friedrich Engels kirjoittaa prosessin olevan äärimmäisen tuhoisa varsinkin talonpojille.

1862: Ison-Britannian ja Ranskan työläisten välinen tiivis yhteistyö alkaa tapaamisesta Lontoossa.

1863: Brittiläisen ammattiyhdistyksen sihteeri George Odger kirjoittaa joulukuussa julkaistun vetoomuksen ranskalaisille työläisille kansainvälisistä neuvotteluista työläisten kesken rauhan ja vapauden edistämiseksi sekä työläisten vaikean sosiaalisen tilanteen parantamiseksi. Ranskalaiset vastaavat kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Ensimmäinen internationaali perustetaan.

1864: Kansainvälinen työväenliitto eli ensimmäinen internationaali perustetaan. Avauspuheenvuorossa otetaan kantaa kansojen välistä sotaa vastaan:

”Jos työväenluokkien vapautuminen vaatii heidän veljellistä yhteisymmärrystään, kuinka he voivat täyttää tuon suuren tehtävän ulkopolitiikalla, jossa harjoitetaan rikollisia suunnitelmia, leikitään kansallisilla ennakkoluuloilla ja tuhlataan rosvomaisissa sodissa ihmisten verta ja aarteita?”

1868: Internationaalin Brysselin kongressi viittaa käytännön toimiin sodan estämiseksi. Se toteaa päätöslauselmassaan muun muassa:

”että kansat voivat jo vähentää sotien määrää vastustamalla niitä, jotka tekevät ja julistavat sotia; että tämä oikeus kuuluu ennen kaikkea työväenluokille, jotka ovat melkein ainoita asepalvelukseen kutsuttuja ja voivat näin ollen sanktioida sen; että heillä on käytettävissään tehokas, laillinen ja välittömästi toteutettavissa oleva keino tätä tarkoitusta varten; että yhteiskunta ei todellakaan voisi selviytyä, jos tuotanto pysähtyisi hetkeksi, ja että tuottajien on siksi vain lopetettava työskentely tehdäkseen yrityksensä mahdottomaksi omatoimisesti toimiville, itsevaltaisille hallituksille; julistaa työläisten kansainvälisen liiton kongressin Brysselissä olevan yhtenäinen protestissa mitä voimakkaimmin sotaa vastaan ​​ja kutsuu eri maiden yhdistysten kaikki jaostot sekä erotuksetta kaikki työväen kerhot ja järjestöt työskentelemään mitä suurimmalla innokkuudella estääkseen ihmisten välisen sodan, jota samalla pidettäisiin sisällissotana, koska se käydään tuottajien eli veljien ja kansalaisten välillä. Kongressi suosittelee erityisesti, että työläiset lopettavat työnteon, jos heidän maassaan syttyy sota.

1870: Ranskassa järjestetään plebiskiitti (kansanäänestys) tuesta Napoleon III:lle, joka sosialistien mukaan tarkoittaa ”despotismia kotona ja sotaa ulkomailla”. Internationaalin ranskalaiset jäsenet kannattavat äänestyksen boikotointia. Heitä pidätetään ja vainotaan syytettynä salaliitosta Napoleon III:ta vastaan. Saksan-Ranskan sota alkaa.

1870: Venäjällä tsaari Aleksanteri II antaa marraskuussa käskykirjeen, jossa määrätään ottamaan yleinen asevelvollisuus käyttöön aiemman pakko-ottojärjestelmän sijaan.

1872-1876: Anarkistit eroavat internationaalista. Ensimmäinen internationaali lakkautetaan.

1874: Laki asevelvollisuudesta astuu Venäjällä voimaan ja koskee koko väestöä säädystä riippumatta. Palveluksesta ei enää aiempaan tapaan voi vapautua maksulla tai hankkimalla sijaisen tilalleen.

Suomen vanha sotaväki.

1878-1901: Suomella on asevelvollisuuteen perustuva oma armeija, niin sanottu Suomen vanha sotaväki.

Asevelvollisuus koskee kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrätään vain osa, jotka valitaan arpomalla kutsuttujen joukosta.

Aktiivinen palvelus kestää kolme vuotta ja sitä seuraa kaksi vuotta reservissä.

Loput asevelvolliset siirtyvät suoraan reserviin kolmeksi vuodeksi ja joutuvat osallistumaan sinä aikana kerran vuodessa 30 päivän reserviharjoituksiin. Suomessa palvelusaika on selvästi lyhyempi kuin muualla Venäjällä.

Reservistä vapauduttuaan kaikki asevelvolliset kuuluvat nostoväkeen 40-vuotiaiksi asti, kuten Venäjälläkin.

1881: Ensimmäiset kutsunnat pidetään keväällä. Suomen armeijan rauhanajan kooksi määritellään 5600 miestä.

1889: Toinen, sosialistinen internationaali perustetaan. Avauspuheenvuorossa todetaan:

“Kuninkaiden ja hallitsevien luokkien vapautta tappavien ja sotaa lietsovien valmistelujen edessä meidän on korostettava kansainvälisen rauhan välttämättömyyttä. Haluamme ylläpitää tätä rauhaa ja militarismin sijasta, ryöstely- ja valloituspolitiikan sijasta kansojen demokraattista puolustuspolitiikkaa, aseistautuneena ja järjestäytyneenä, suojellaksemme [kansojen] itsenäisyyttä kaikilta ulkoisilta uhilta ja heidän vapautensa kehittämistä kaikilta sisäisiltä uhilta.”

Suomen työväenpuolue perustetaan Turussa.

1893: Pamfletissa Voiko Eurooppa riisuutua aseista? Friedrich Engels vetää 1800-luvun kehityksen yhteen toteamalla, että jokainen suurvalta yrittää päihittää kilpailijansa sotilaallisesti ja sotavalmistelujen suhteen. Tämä sisältää ennennäkemättömän korkean aseiden tuotannon ja tuo vanhaa maanosaa lähemmäksi ”tuhosotaa, jollaista maailma ei ole koskaan nähnyt”. Samalla useimmat Euroopan valtiot ovat siirtyneet 1800-luvun aikana asevelvollisuusarmeijoiden käyttöön.

Engelsin ennusteen mukaan ”pysyvien armeijoiden järjestelmä on viety niin äärimmäisyyksiin kaikkialla Euroopassa, että sen on joko tuotava taloudellista tuhoa kansoille sotilaallisen taakan vuoksi tai muuten rappeuduttava yleiseksi tuhosodaksi.”

Engels korostaa, että pysyviä armeijoita ylläpidetään yhtä paljon sisäpoliittisista syistä kuin ulkoisista sotilaallisista syistä. Niiden tarkoituksena on ”suojella ei niinkään ulkoiselta viholliselta kuin sisäiseltä viholliselta”, vahvistamalla proletariaatin ja työläisten taistelujen tukahduttamista. 

Koska kansanjoukot maksavat enemmän kuin kukaan muu sodan kustannuksia verojen ja joukkojen hankkimisen kautta valtiolle, työväenliikkeen tulisi taistella ”[sotilas]palveluskauden asteittaisen lyhentämisen puolesta kansainvälisellä sopimuksella” ja aseistariisunnan puolesta ainoana tehokkaana ”rauhan takuuna”.

Samaan aikaan uuden Internationaalin Zürichin kongressi julistaa:

”Työväen asema sodassa määritellään selvästi Brysselin kongressin militarismia koskevassa päätöslauselmassa. Kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian on kaikissa maissa käytettävä kaikki voimansa vastustaakseen hallitsevan luokan šovinistisia toiveita, kiristääkseen solidaarisuuden siteitä aina vain tiiviimmin kaikkien maiden työläisten ympärillä ja työskenneltävä väsymättä kapitalismin eliminoimiseksi, joka on jakanut ihmiskunnan kahteen vihamieliseen leiriin ja asettanut kansat toisiaan vastaan. Luokkavallan hävittämisellä myös sota tulee katoamaan. Kapitalismin kukistaminen on maailmanrauhaa.”

1896: Sosialistisen internationaalin Lontoon kongressi julistaa:

”Vain työväenluokalla voi vakavasti olla tahtoa ja voimaa luoda maailmanrauha. Siksi se vaatii:
1. Samanaikainen pysyvän armeijan lakkauttaminen kaikissa valtioissa ja kansan aseistuksen käyttöönotto.
2. Perustetaan kansainvälinen välimiesoikeus, jonka päätöksillä on lainvoima.
3. Kansan suoraan tekemä lopullinen päätös sodasta tai rauhasta siinä tapauksessa, että hallitukset eivät hyväksy välimiesoikeuden päätöstä.”

1900: Sosialistisen internationaalin Pariisin kongressi suosittelee käytännölliseksi keinoksi taistelussa militarismia vastaan: ”että sosialististen puolueiden tulisi kaikkialla puuttua nuorten koulutukseen ja järjestäytymiseen taistelussa militarismia vastaan ​​ja pyrkiä siihen mitä suurimmalla innolla.”

1901: Venäläinen taantumusvalta Nikolai II:n johdolla hävittää sortovuosien aikana suomalaisen sotaväen osana venäläistämispyrkimyksiä. Suomessa ei ole mitään omaa sotalaitosta.

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen armeija, joka syntymästään asti oli ollut Venäjän tsaarin eli Suomen suuriruhtinaan alisteisuudessa toimiva kansallinen sotaväki, määrätään sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin.

Uusi asevelvollisuuslaki on monien suomalaisten mielestä perustuslain vastainen, joten sitä aletaan vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin.

  • Papit kieltäytyvät lukemasta kutsuntalistoja kirkossa
  • lääkärit tarkastamasta miehiä ja
  • miehet kieltäytyvät tulemasta kutsuntoihin.

1902: Kutsunnoista jää valtakunnallisesti pois lähes puolet kutsutuista.

Nuorten seikkailukertomuksen kansitaidetta.

Kutsuntalakkoja organisoi porvarillinen vastarintajärjestö Kagaali, joka vastustaa venäläistämistoimia ja niitä toteuttanutta valtakoneistoa paitsi kutsuntalakoilla, myös jakamalla kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä sekä kokouksia järjestämällä.

1903: Suomen työväenpuolue vaihtaa nimekseen Suomen sosialidemokraattinen puolue uudessa perustavassa kokouksessaan Forssassa.

Sosialidemokraattinen puolue vaatii perustettavaksi kansanmiliisiä, joka olisi sosialidemokratian periaatteiden mukaan järjestetty aseistettu joukko-organisaatio kansan palveluksessa.

Ruotsin sosialistinen nuorisoliitto hyväksyy Tukholmassa seuraavan, ”puolustusnihilistisen” päätöslauselman:

“Koska kongressi katsoo, että proletariaatilla ei ole isänmaata tai mitään muuta puolustettavaa sekä että se, että jonkun maan kansalaiset hyökkäävät murhaten toisen maan kansalaisten kimppuun, on vain raakalaismainen perintö, selittää kongressi, että Sosialistinen nuorisoliitto on puolustusnihilistinen ja tekee sen vuoksi seuraavan muutoksen ohjelmaan:”

“Yksi liiton tärkeimmistä tehtävistä on kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla taisteleminen sotalaitosta vastaan missä muodossa se esiintyneekin: militarismina tai kansanaseistuksena.”

Yleislakon julistus Turussa.

1905: Suurlakko Suomessa. Tsaari taipuu suomalaiseen kansalaistottelemattomuuteen. Yleinen asevelvollisuus lakkautetaan ja Suomi määrätään sen sijaan maksamaan ns. sotilasmiljoonia.

Suomessakin siis yritettiin saada venäläismallista asevelvollisuusjärjestelmää, mutta kun siinä ei onnistuttu, tehdään loppu kaikenlaisesta militarismista.

Kun suomalaisilta ei 1900-luvun alussa vaadita sotapalvelusta, on militarismikysymyskin poliittisesti syrjässä Suomen sosialistisessa liikkeessä.

Sosialidemokraattisia nuorisojärjestöjä perustetaan useilla paikkakunnilla, mutta ne eivät ota antimilitaristista agitaatiota ohjelmiinsa. 

Sosialidemokraattiset nuoret kokoontuvat.

1906: Sosialidemokraattisten nuorisojärjestöjen ensimmäinen kongressi kokoontuu Tampereella joulukuussa. Keskustelu sotilaskysymyksestä muodostuu sen tärkeimmäksi osaksi. 

Kysymyksen militarismista on herättänyt muuan ruotsinkielinen osasto ja se ehdottaa päätöslauselmaksi seuraavan lausunnon:

”Suomen sosialidemokratinen nuorisoliitto määrittelee kantansa sotilaskysymyksessä, asettumalla taisteluun militarismia vastaan kaikissa sen muodoissa. Jos hallitus aikoo uudelleen saattaa voimaan yleisen asevelvollisuuden, niin katsoo Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto velvollisuudekseen yleisellä asevelvollisuuslakolla nousta vastustamaan tätä.”

Kokouksen yli 40 edustajasta ei ole kuin 6, jotka äänestävät tätä ehdotusta vastaan, joten se tulee hyväksytyksi.

Yleistä asevelvollisuuslakkoa puoltava kanta on Ruotsin nuorsosialistien vaikutuksesta syntynyt. Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen ruotsalaiset osastot ovat yleensä huomattavasti ”brandilaisen” suunnan vaikutuksen alaisia. Brand oli Ruotsin sosialistisen nuorisoliiton lehti.

Suomalaisiin osastoihin, samoin kuin koko puolueeseenkin, oli puolestaan äskeinen vuoden 1905 suurlakko vaikuttanut erittäin radikalisoivasti, joten ei ole ensinkään ihmeellistä, että päätöksestä tulee asevelvollisuuslakkoa kannattava.

Suomen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton — joka tässä Tampereen kokouksessa 1906 perustettiin — puolelta ei kuitenkaan ryhdytä mihinkään toimenpiteisiin antimilitaristisen propagandan levittämiseksi.

1907: Karl Liebknecht kirjoittaa ensimmäisen version kirjasta Militarismi ja antimilitarismi.

Sosialistisen internationaalin Stuttgartin kongressin päätöslauselmassa todetaan:

”… proletariaatti on väsymättömässä taistelussaan militarismia vastaan, ​​kieltäytymisestä aseistuksen rahoittamisesta maalla ja merellä pyrkimykseensä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota, turvautunut yhä tarmokkaammin ja menestyksekkäästi mitä moninaisimpiin ​​toimintamuotoihin sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi ja sodan aiheuttaman yhteiskunnallisen kiihotuksen hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi: erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen Fashodan tapauksen jälkeen tekemä sopimus rauhan turvaamisesta ja ystävällisten suhteiden palauttamisesta Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; samaan tarkoitukseen Itävallan ja Italian sosialistien yhteinen toiminta estääkseen kahden valtion välisen konfliktin; Norja; ja lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarilliset uhraukset ja joukkotaistelut tsarismin käynnistämän sodan vastustamiseksi ja lopettamiseksi sekä kriisin hyödyntämiseksi maan ja työväenluokkien vapauttamiseksi. Kaikki nämä pyrkimykset todistavat proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta halusta varmistaa rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla.”

1908: Suomen sosialistisen nuorisoliiton toinen edustajakokous kokoontuu kesällä. Sen enemmistön kanta on huomattavasti muuttunut.

Karl Liebknecht kuvailee tilannetta:

Kaikenlaiset ”jyrkät” rosvokoplat, joita puolueen keskuuteen oli ilmestynyt, olivat
saaneet aikaan huomattavan siirtymisen oikealle ja herättäneet epäluuloa kaikkia
radikaalisempia suuntia kohtaan. Suuri enemmistö edustajakokouksestakin oli
hylkäävällä kannalla Tampereen kokouksen päätökseen nähden, se kun suuren osan mielestä oli “epäsosialidemokraattinen” ja joka tapauksessa liian jyrkkä ja vähemmän tarkoituksenmukainen.

Suuri enemmistö yhtyy seuraavaan, liittotoimikunnan ehdottamaan päätöslauselmaan:

1) Sotalaitos on vallitsevien luokkien vahvin voimakeino taistelussa köyhälistönuorisoa vastaan, sekä paras ase kapitalistisessa kilpataistelussa maailmanmarkkinoilla, jonka taistelun tarkoituksena on saattaa vieraita kansoja vallanalaisiksi voidakseen niitä sitte taloudellisesti riistää.

2) Vasta kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kukistuttua häviää militarismikin täydellisesti, mutta sen tuhoisia vaikutuksia vastaan on köyhälistönuorison ryhdyttävä innokkaaseen taisteluun käyttämällä tarkotuksenmukaisia sosialidemokratisia taistelukeinoja.

3) Liitto pitää kansanpuolustusta sinä väliasteena, joka paraiten auttaa köyhälistöä torjumaan militarismin tuhoja ja pitää siis sen aikaansaamista tärkeimpänä käytännöllisenä ohjelmanaan tässä kysymyksessä.

Nykypäivän näkökulmasta voi pitää huvittavana, että tällaistakin kantaa, jota Liebknecht kuvaa oikeistolaisten roistojen voimaan saattamaksi, pidettäisiin tämän päivän sosialidemokraattien piirissä mitä äärimmäisimpänä radikaalivasemmistolaisuutena.

Liebknechtin historiikki jää jännittävään asetelmaan:

Kun [Suomessa] ei omaa, kotimaista sotaväkeä ole, ei kysymys ole muuttunut vielä polttavaksi, joten antimilitaristinen propagandakin on jäänyt hyvin vähiin. Seuraavassa — kolmannessa — [nuorisoliiton] liittokokouksessa tulee kuitenkin kaikesta päättäen, sotilaskysymyksestä kokouksen tärkeimpiä kysymyksiä.

Sen päätöksistä riippuu antimilitaristisen propagandan laatu ja laajuus vastaisuudessa.

Viimeisen Kotkassa ja sitä ennen Oulussa pidetyn sosialidemokraattien puoluekokouksien päätösten välillä on omituinen ristiriita.

  • Oulun kokous pitää suotavana erikoisten nuorisojärjestöjen perustamisen ja näiden tarkoitukseksi määrittelee pääasiassa sotalaitoksen ja valtiokirkon vastustamisen
  • Kotkan kokous taas päättää, että nuorisoliitto ei millään ehdolla saa poiketa puolueen kannasta militarismikysymyksessä jne.

Puolueen horjuva kanta ei ole omiaan vakiinnuttamaan sosialidemokraattisen nuorisoliiton kantaa tässä kysymyksessä.

1912: Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton edustajat ovat koolla juuri samaan aikaan kuin köyhälistönuorison kansainväliset edustajat Baselissa. ”Kaukainen kanuunain jyrinä Balkanilla” saattaa nuorison edustajat silloin lausumaan sotaa ja militarismia vastaan seuraavan vastalauseen:

»Neljäs Suomen sos.-dem. nuorisoliiton edustajakokous Helsingissä panee mitä jyrkimmän vastalauseen jo käytävän Balkanin sodan sekä yleismaailmallisen sodan uhkan johdosta ja yhtyy äsken koolla olleen Baselin ylimääräisen kansainvälisen sosialistikongressin päätöksiin sodan ja militarismin suhteen.»
»Alas ihmisteurastajat! Alas seisova sotaväkil Alas kaikkia kansoja näännyttävä militarismi!»
»Eläköön sen sijaan kansainvälinen työväen veljestyminen! Eläköön sodan poistava kansainvälinen sosialidemokratia!»

Ensimmäinen maailmansota Euroopassa alkaa vain lyhyen ajan kuluttua 1914, ja silloin sosialistisen liikkeen teoriat joutuvat testiin kuolettavalla tavalla – sekä miljoonille työläisille eri maissa että Karl Liebknechtille, joka joutuu ensin vankilaan sodanvastaisen toiminnan vuoksi ja lopulta murhataan vuonna 1919.

Venäjän vallankumous 1917, Suomessa vallankumous ja sen tappio 1918 sekä kommunistien eroaminen sosialidemokraattisesta liikkeestä ratkaisevat omalta osaltaan avoimia kysymyksiä sosialistien keskuudessa.

Johtopäätöksiä

  • Suomenkin historia on vahvasti luokkataistelujen historiaa.
  • Sotalaitos ja luokkayhteiskunta ovat aina liittyneet toisiinsa, muovanneet toinen toistaan.
  • Sotaväen ylläpito on aina ollut taloudelle ja varsinkin köyhälle kansalle suuri rasite, ja se on aiheuttanut luokkakonflikteja.
  • Asepalveluksen välttelyllä on Suomen kansan parissa huomattavasti pidempi historia kuin asevelvollisuudella.
  • Suomen kansa on ollut koko varhaisen historiansa ajan osa maailman suurempien mahtien tarpeiden armoilla. NATO-jäsenyyden myötä olemme palanneet vahvasti tähän asetelmaan.

S. P. Kähmi Kirjasto

Käte Duncker: Maailmansodan taloudelliset syyt

Seuraava on saksalaisen sosialistin Käte Dunckerin esitys naisten lukupiirien edustajien kokouksessa Engel-Uferin ammattiyhdistystalolla Berliinissä marraskuun 17. päivä 1914, ensimmäisen maailmansodan käynnistyttyä saman vuoden kesäkuussa. Se käsittelee sodan syttymisen syitä kapitalismin imperialistisessa vaiheessa, jossa elämme edelleen tänään.

Duncker syntyi ja kasvoi Thüringenissä vuonna 1871 ja työskenteli opettajana. Hän tapasi Clara Zetkinin ammattiliiton kongressissa ja liittyi Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen SPD:hen Leipzigissä vuonna 1898. SPD:n jäsenenä hän oli merkittävä puhuja ja kirjailija, SPD:n naisten Gleichheit-julkaisun apulaistoimittaja ja osa SPD:n koulutuskomiteaa.

Teksti on aiemmin julkaistu saksaksi kirjassa Käte und Herrmann Duncker: Ein Tagebuch in Briefen (1894-1953) vuonna 2016 ja englanniksi verkossa Marxilaisessa Internet-arkistossa vuonna 2021. Nyt se julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi.

1) Nykyinen maailmansota ei johdu tiettyjen persoonallisuuksien mielivaltaisista teoista eikä ”kansojen rotuvihasta”, vaan pikemminkin maailmantaloudesta, ts. maailman kapitalistien voittotarpeista ja imperialististisesta vastakkainasettelusta.

2) Pääoman keskittyminen, suuryritysten kehittyminen, tuottavuuden kasvu sekä tuotannon teollinen epätasapaino yhdessä koko kapitalistisen talouden suunnittelun puutteen kanssa johtavat krooniseen ylituotantoon. Proletariaatin surkeat palkat, kartellien nostamat tavaroiden korkeat hinnat, tullit ja välilliset verot estävät kotimaan myynnin. Siksi ulkomaan myyntimarkkinoiden tarve kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisen riiston aiheuttama valtava pääoman kertyminen vaatii kannattavia investointeja. Tällaisia ​​investointisfäärejä, joilla on erityisen suotuisat tuottonäkymät, ovat heräävän kapitalismin maat (siirtomaat, puolikulttuurivaltiot). Tässä hyödykemarkkinoiden, raaka-ainealueiden ja turvallisten pääomasijoituspaikkojen monopolistisen riiston metsästyksessä eri suurvaltioiden kapitalistiset klikit joutuvat ristiriitaan keskenään.

3) Tämä kapitalistinen laajentumispyrkimys saa poliittisen ilmauksensa nykyaikaisten suurvaltioiden maailmanvaltapolitiikassa, imperialismissa. Siirtokuntien valloitus, ulkomaille sijoitetun pääoman suojaaminen, puolustus hankalia kilpailijoita vastaan ​​vaativat vahvaa aseistusta merellä ja maalla. Kilpailu siirtomaa-alueista ja ”etupiirialueista” sekä aseistuspolitiikka luovat kapitalististen valtioiden välille pysyviä jännitteitä, jotka painautuvat kohti sotaista purkautumista.

4) Balkan, Aasian Turkki, Persia, Afrikka ja Itä-Aasia näyttävät olevan modernin imperialismin kriisin ja sodan pääkeskuksia. Näistä alueista käytävässä kiistassa Itävalta ja Venäjä, Saksa ja Englanti, jotka omalta osaltaan ovat kaivautuneet taisteluhautoihin suojelun tarpeesta, ovat tällä hetkellä vastakkain. Kapitalismin jatkuva olemassaolo, jopa nykyisen sodan päättymisen jälkeen, aiheuttaa erittäin todennäköisesti uusia maailmansotia maailmanmarkkinoille ja maailmanvallalle.

5) Saksan luokkatietoinen proletariaatti taistelee kapitalismia vastaan ​​työväenluokan sosialistisen vapauttamisen kuolettavana vihollisena; siksi se ei voi nähdä proletaariluokan etujen edistämistä Saksan imperialismin tukemisessa. Myös kapitalistisessa nykyajassa sisämarkkinoiden laajentaminen näyttää proletariaatille tärkeämmältä kuin ulkomarkkinoiden. Sisämarkkinoiden tehostaminen merkitsisi korkeampia palkkoja ja varmistaisi korkeammat palkat. Pääoman vienti taas lisää kapitalismin olemukseen sisältyvää riistoa palkkapaineen ja hintaverotuksen kautta. Proletariaatin ahdinkoa pahentaa entisestään sotilaallisen aseistautumisen taakka ja sodan kauhistuttava kurjuus.

6) Siten proletariaatin elintärkeät edut vaativat väsymätöntä taistelua imperialismia vastaan. Taistelua, jota voidaan käydä vain tietoisena siitä, että sosialismi yksin voi saattaa päätökseen ja voittaa tämän kapitalistisen kehityksen imperialistisen vaiheen ja pysyvän maailmansodan vaaran.

S. P. Kähmi Kirjasto

Karl Liebknecht: Internationalisti-sosialistin tunnustus

Karl Liebknecht on tunnettu historiallinen työväen antimilitaristi. Hän oli toisen sosialistisen internationaalin aktiivinen jäsen. Vuonna 1912 Liebknecht valittiin Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien listalta, osana sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiipeä. Hän vastusti Saksan osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan.

Vuoden 1914 loppuun mennessä Liebknecht yhdessä muiden luokkakantaisten sosialistien kanssa perusti ns. spartakistiliigan (Spartakusbund). Liiga julkaisi näkemyksiään sanomalehdessä nimeltä Spartakusbriefe, ”spartakistikirjeet”. Lehti julistettiin pian laittomaksi, Liebknecht pidätettiin ja lähetettiin itärintamalle. Hän kieltäytyi taistelemasta ja palveli sodassa hautaamalla kaatuneita. Rintamalla hänen terveytensä alkoi heikentyä nopeasti ja lokakuussa 1915 hänen sallittiin palata takaisin Saksaan.

Liebknecht pidätettiin uudelleen sodanvastaisen mielenosoituksen jälkeen Berliinissä 1. toukokuuta 1916. Tapahtuman oli organisoinut spartakistiliiga. Hänet tuomittiin kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksesta, ja myöhemmin rangaistus nostettiin neljään vuoteen ja yhteen kuukauteen.

Seuraava kirjoitus oli hänen puolustuspuheenvuoronsa. Se toimii samalla lyhyenä johdantona sodanvastaiseen ajatteluun kansainvälisen sosialistin näkökulmasta: tehtävänä on vastustaa ensisijaisesti ”oman” leirin imperialismia ja taantumuksellista sotaponnistelua, ja vasta se antaa oikeuden arvostella näitä ilmiöitä kaikkialla.

Teksti on kirjoitettu Berliinissä toukokuun 8. päivänä 1916 ja osoitettu Berliinin Kuninkaalliselle komendanttioikeudelle. Suomeksi teksti julkaistiin alunperin vuonna 1918 Kuopiossa, Savon Työväen kirjapainon tuottamassa pamfletissa Tunnustus! Tällä sivulla ulkoasua on hieman muokattu nykyisen kielenkäytön mukaiseksi.


Minua vastaan vireillä olevassa rikosjutussa huomautan vielä:

  1. Maanpetos on internationalisti-sosialistiselle mielettömyys. Hän ei tunne mitään sellaista vihollista, jonka eduksi toimimista hän saattaisi ajatellakaan. Hän suhtautuu jokaiseen vieraaseen kapitalistiseen hallitukseen yhtä vallankumouksellisesti kuin omaankin hallitukseensa. Hänen pyrintöjensä ytimenä ei ole vihollisen auttaminen vaan vuorovaikutuksessa muitten maitten sosialistien kanssa kaikkien imperialististen mahtien kukistaminen.

    Hän taistelee kansainvälisen proletariaatin nimessä kansainvälistä kapitalismia vastaan. Hän ahdistaa sitä siellä, missä sen tapaa ja missä tehokkaasti pääsee sen kimppuun. Siis: omassa maassa.

    Omassa maassa taistelee hän kansainvälisen köyhälistön nimessä omaa hallitusta vastaan, omia hallitsevia luokkia vastaan kansainvälisen kapitalismin edustajina.
    Tässä kehittyvässä ilmiössä, kansallisessa luokkataistelussa sotaa vastaan, toteutuu kansainvälinen luokkataistelu sotaa vastaan.

    Tämä ajatus sisältyy niihin Jaures’in sanoihin, jotka ovat valitut motoksi maaliskuun lopulla 1915 ilmestyneeseen kirjaseeni: ”Luokkataistelu sotaa vastaan”.

  2. Jos Saksan sosialistit taistelisivat esim. Englannin hallitusta ja Englannin sosialistit esim. Saksan hallitusta vastaan, olisi tämä mitä kehnointa ilveilyä. Se, joka ei käy vihollisensa, imperialismin niitten edustajien kimppuun, joitten kanssa hän on silmä silmää vastaan, vaan niitten, jotka ovat hänestä etäällä, vieläpä tekee tämän oman hallituksensa (s. o. imperialismin niitten edustajien, jotka lähinnä ovat välittömästi häntä vastassa) myöntymyksellä ja vaatimuksesta, se ei ole sosialisti vaan hallitsevien luokkien surullinen kätyri. Sen laatuinen toiminta ei ole luokkataistelua vaan viimemainitun suora vastakohta.

    Toisin on internationalisti-sosialistilla, ja vain hänellä, sen vuoksi että hän käy luokkataistelua omaa hallitustaan vastaan, oikeus käydä myöskin vieraan hallituksen kimppuun. Mutta siihen tarkoitukseen on kaikissa maissa, myöskin Saksassa, riittävästi voimia, kevytmielisyyttä ja kiihotusta, niin että hänen, sosialistin, täytyy suunnata kaiken voimansa hyökkäykseen omaa hallitustaan vastaan, voidakseen torjua edes pahimmat eksytykset.

    Siksi ei minun tässä tarvitse kosketella muitten kuin Saksan hallituksen syntejä; vieläpä on minun pakko puolustaa vieraita hallituksia vääriä syytöksiä vastaan, koska valhetta ei saa suosia ja koska valhe nykyisin enemmän kuin tosiseikat palvelee sotakiihkon kylvöä.

    Kaikkialla, missä vain tilaisuus siihen on tarjoutunut, olen taistellut vieraita hallituksia vastaan niitten kotimaissa, vieläpä Saksassakin, kun vain minulla sen kautta oli syytä toivoa saavutettavan tuloksia sosialistisessa mielessä taikka kun sitä tietä saatoin hyökätä Saksan hallituksen kimppuun. Koskaan en sitä tehnyt, jos sen kautta olisin joutunut edistämään sotakiihotusta.

    Taisteluni johdosta tsarismia ja Saksan hallituksen tsaristista politiikkaa vastaan ovat Saksan viranomaiset minua vuosikaudet vainonneet. Juuri ennen sodan puhkeamista minut sen johdosta — vastoin parlamenttaarisia tapoja — suuttumuksen ja kauhistuksen vallassa työnnettiin Preussin edustajakamarista asianajajien kunniatuomioistuimen eteen; sodan aikana — marraskuussa v. 1914 — päättyi tuo oikeudenkäynti syylliseksi julistamiseen.

  3. Tietoisen kansainvälisen taistelun olemukseen kuuluu, että sosialisti pitää kaikkien maitten sosialisteja yhtenä kokonaisuutena, että hän tietoisesti omassa maassaan osaltaan on mukana myötävaikuttamassa yhteisten tarkoituksien hyväksi ja että hän tuntee omansa ja muitten maitten sosialistien taistelun täydentävän toisiaan.

    Se, että painostaa omassa maassa olevan vastustajan edessä tuota kansainvälistä näkökantaa, voi näyttää anteeksipyynnöltä, epävarmuudelta ja päättämättömyydeltä ja siten heikontaa luokkataistelua.

    Jos kerran tuon näkökohdan täytyi tulla ratkaisevasti ilmilausutuksi, niin on se tapahtuva niitten valistamiseksi, jotka ovat voitettavissa kansainvälisen sosialismin, sotaa vastaan suunnatun, politikan puolelle ja tämän politikan saattamiseksi niitten keskuudessa, jotka sitä edistävät, täysin tietoiseksi.

    Siinä mielessä ja sellaisessa muodossa astuu työväenluokan yhteiskunnallinen vallankumous kapitalismin sotaa vastaan.

Sotamies Liebknecht
(nykyisin Moabitin kuritushuoneessa).