S. P. Kähmi Kirjasto

Venäjän sosialidemokratia Euroopan sodasta

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Euroopassa 1914 joukko Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen (VSDTP) johtohenkilöitä kerääntyi saman vuoden syksyllä neuvottelukokoukseen käsittelemään sodan kysymystä.

Luonteeltaan tämä neuvottelukokous ei ollut täysin virallinen, sillä puolueen keskuskomitea ei voinut kokoontua tsaarihallituksen suorittamien lukuisten vangitsemisten ja ennenkuulumattomien vainotoimenpiteiden vuoksi. Keskuskomitea julkaisi oman laajemman analyysinsä joitain kuukausia myöhemmin.

Seuraava neuvottelukokouksen hyväksymä päätöslauselma heijastaa kuitenkin VSDTP:n tuolloin ajankohtaista analyysiä tilanteesta. Tekstissä tuomitaan sekä imperialistinen sota että vasemmistolaisessa liikkeessä ilmennyt internationalismin petos. Julkaisemme tekstin tässä uudelleen osana historiallista työväen antimilitaristista kirjastoa.

SOSIALIDEMOKRAATTIEN RYHMÄN PÄÄTÖSLAUSELMA

1) Euroopan ja maailman sota on luonteeltaan aivan selvästi porvarillista, imperialistista, dynastista sotaa. Taistelu markkinoista ja vieraiden maiden rosvous, halu ehkäistä proletariaatin ja kansanjoukkojen vallankumouksellinen liike maiden sisällä, halu pettää, eristää toisistaan ja lyödä hajalle kaikkien maiden proletaarit usuttamalla toisen kansakunnan palkkaorjat toisen kansakunnan palkkaorjien kimppuun porvariston hyödyksi — sellainen on sodan ainoa todellinen sisältö ja merkitys.

2) Suoranaista sosialismin kavaltamista on Saksan sosialidemokraattisen puolueen, II Internationaien (1889—1914) voimakkaimman ja vaikutusvaltaisimman puolueen johtajain menettely, puolueen, joka on äänestänyt sotabudjettia ja toistaa Preussin junkkerien ja porvariston porvarillisia shovinistisia fraaseja. Saksan sosialidemokraattisen puolueen johtajain menettelyä ei voida puolustaa missään tapauksessa, ei edes siinä tapauksessa, että oletetaan tuon puolueen olevan perin heikon ja pakotetun tilapäisesti alistumaan kansakunnan porvarillisen enemmistön tahtoon. Todellisuudessa tämä puolue on tätä nykyä harjoittanut kansallisliberaalista politiikkaa.

3) Yhtä tuomittavaa on Belgian ja Ranskan sosialidemokraattisten puolueiden johtajain menettely, jotka ovat kavaltaneet sosialismin menemällä porvarillisiin ministeristöihin.

4) II (1889—1914) Internationalen johtajien enemmistön suorittama sosialismin kavaltaminen merkitsee tuon Internationalen aatteellista ja poliittista vararikkoa. Tämän vararikon perussyynä on se, että siellä on tosiasiallisesti vallalla pikkuporvarillinen opportunismi, jonka porvarillisuutta ja vaarallisuutta ovat jo kauan tähdentäneet kaikkien maiden vallankumouksellisen proletariaatin parhaat edustajat. Opportunistit ovat jo kauan valmistelleet II Internationalen vararikkoa kieltäessään sosialistisen vallankumouksen ja korvatessaan sen porvarillisella reformismilla; kieltäessään luokkataistelun ja sen välttämättömän kehittymisen tiettyinä ajankohtina kansalaissodaksi, sekä propagoidessaan luokkien yhteistoimintaa; propagoidessaan patriotismin ja isänmaan puolustuksen varjolla porvarillista shovinismia ja hyljätessään tai kieltäessään sosialismin perustotuuden, joka on esitetty jo Kommunistisessa Manifestissa, että työläisillä ei ole isänmaata; rajoittuessaan militarisminvastaisessa taistelussa sentimentaalisen poroporvarilliseen katsomukseen sen sijaan, että tunnustaisivat välttämättömäksi kaikkien maiden proletaarien vallankumouksellisen sodan kaikkien maiden porvaristoa vastaan; muuttaessaan porvarillisen parlamentarismin ja porvarillisen legaalisuuden välttämättömän hyväksikäyttämisen tämän legaalisuuden palvonnaksi ja kriisien kausina välttämättömien illegaalisten järjestö- ja agitaatiomuotojen unohtamiseksi. Muuan opportunismin kansainvälisistä äänenkannattajista, saksalainen Sosialistinen Kuukausijulkaisu, joka on jo aikoja asettunut kansallisliberaaliselle kannalle, juhlii nyt aivan ansaitusti Euroopan sosialismista saamaansa voittoa. Saksan sosialidemokraattisen puolueen ja muiden sosialidemokraattisten puolueiden niin sanottu ”keskusta” on tosiasiassa alistunut pelkurimaisesti opportunistien tahtoon. Uuden Internationalen tehtävänä tulee olla lopullinen ja päättäväinen vapautuminen tästä sosialismissa esiintyvästä porvarillisesta virtauksesta.

5) Niistä porvarillisista ja shovinistisista sofismeista, joilla mannermaan kahden keskenään kilpailevan tärkeimmän kansakunnan — Saksan ja Ranskan — porvarilliset puolueet ja hallitukset erikoisesti pettävät joukkoja ja joita orjallisesti porvariston perässä laahustavat sosialistiset opportunistit, niin avomieliset kuin salamyhkäisetkin, toistelevat, — on erikoisesti pantava merkille ja tuomittava seuraavat:

Kun Saksan porvarit vetoavat synnyinmaan puolustukseen, taisteluun tsarismia vastaan, kulttuurillisen ja kansallisen kehityksen vapauden puolustukseen, niin he valehtelevat, sillä Preussin junkkerit Vilhelm etunenässään sekä Saksan suurporvaristo ovat aina harjoittaneet tsaristisen monarkian puolustamisen politiikkaa, ja päättyköönpä sota miten hyvänsä he eivät vitkastele, vaan suuntaavat voimansa tuon monarkian tukemiseen; he valehtelevat, sillä todellisuudessa Itävallan porvaristo on aloittanut ryöstösodan Serbiaa vastaan, Saksan porvaristo sortaa tanskalaisia, puolalaisia ja ranskalaisia Elsass-Lothringenissa käyden hyökkäyssotaa Belgiaa ja Ranskaa vastaan rosvotakseen rikkaampia ja vapaampia maita, järjestäen hyökkäyksen hetkellä, jonka se näki sopivimmaksi sotatekniikan alalla tekemiensä viimeisten parannusten hyväksikäytölle, ja Venäjän niin sanotun suuren sotaohjelman toteuttamisen aattona.

Kun Ranskan porvarit vetoavat aivan samoin synnyinmaan puolustukseen ynnä muuhun, he samaten valehtelevat, sillä todellisuudessa he puolustavat hitaammin kehittyviä ja kapitalistisen tekniikan alalla takapajuisia maita ja pestaavat miljardeillaan Venäjän tsarismin mustasotnialaisjoukkioita hyökkäyssotaa, s.o. Itävallan ja Saksan alueiden rosvoamista, varten.

Kumpikaan sotiva kansakuntien ryhmä ei jää vähääkään jälkeen toisestaan sodankäynnin julmuudessa ja raakalaisuudessa.

6) Venäjän sosialidemokratian erikoisena ja ensivuoroisena tehtävänä on käydä armotonta ja ehdotonta taistelua isovenäläistä ja tsaristis-monarkistista shovinismia vastaan ja tämän shovinismin sofistista puolustamista vastaan, jota harjoittavat venäläiset liberaalit, kadetit, osa narodnikeista ynnä muut porvarilliset puolueet. Venäjän työväenluokan ja sen kaikkien kansojen työtätekevien joukkojen kannalta katsoen pienin paha olisi tappio, jonka kärsisivät tsaarin monarkia ja sen sotaväki, jotka sortavat Puolaa, Ukrainaa ja hyvin useita Venäjän kansoja ja lietsovat kansallisuusvihaa voimistaakseen isovenäläisten harjoittamaa muiden kansallisuuksien sortoa ja lujittaakseen taantumuksellista ja barbaarista tsaristisen monarkian hallitusta.

7) Sosialidemokratian tunnuksina tulee nykyhetkellä olla:

ensiksi, niin sotaväen keskuudessa kuin sotanäyttämölläkin on propagoitava kaikin puolin ja laajasti sosialistista vallankumousta ja sitä, että on suunnattava aseet kaikkien maiden taantumuksellisia ja porvarillisia hallituksia ja puolueita vastaan eikä omia veljiä, muiden maiden palkkaorjia vastaan. Kaikkien kansakuntien sotaväen keskuuteen on ehdottomasti muodostettava illegaalisia soluja ja ryhmiä tällaisen propagandan harjoittamista varten kaikilla kielillä. On taisteltava armottomasti poikkeuksetta kaikkien maiden pikkuporvarien ja porvarien shovinismia ja ”patriotismia” vastaan. Sosialismin kavaltaneita nykyisen Internationalen johtajia vastaan on ehdottomasti vedottava työläisjoukkojen vallankumoukselliseen tietoisuuteen, työläisjoukkojen, joiden kannettavana ovat kaikki sodan rasitukset ja jotka useimmissa tapauksissa suhtautuvat vihamielisesti opportunismiin ja shovinismiin;

toiseksi, eräänä lähiajan tunnuksena on pidettävä ja propagoitava Saksan, Puolan, Venäjän j.n.e. tasavaltaa ja rinnan sen kanssa Euroopan kaikkien erillisten valtioiden muuttamista tasavaltalaisiksi Euroopan Yhdysvalloiksi;

kolmanneksi, on taisteltava erikoisesti tsaristista monarkiaa ja isovenäläistä, panslavistista, shovinismia vastaan, propagoitava Venäjän vallankumousta, samoin Venäjän sortamien kansojen vapautusta ja itsemääräämisoikeutta pitäen lähiajan tunnuksina demokraattista tasavaltaa, tilanherrain maiden konfiskointia ja 8-tuntista työpäivää.

Ryhmä sosialidemokraatteja, VSDTP:n jäseniä

Kirjoitettu viimeistään elokuun 24. (syyskuun 6.) 1914

S. P. Kähmi Kirjasto

V. I. Lenin: Sotakiihkoinen militarismi ja sosialidemokratian militarisminvastainen taktiikka

Osana työväen antimilitaristista kirjastoa julkaisemme V. I. Leninin tekstin, joka ilmestyi alunperin Proletari-lehden numerossa 33, elokuun 5. päivänä 1908.

Kirjoituksessaan Lenin kritisoi sekä oikeisto-opportunistisisia että ”sankarillisia” anarkistisia suuntauksia suhteessa militarismin kysymykseen sosialidemokraattisessa liikkeessä. Näiden sijaan hän nostaa esiin Rosa Luxemburgin näkemykset esimerkiksi venäläisille sosialidemokraateille.

Artikkeli on aiemmin julkaistu suomeksi Leninin koottujen teosten kokoelmassa Karjalan ASNT:n valtion kustannusliikkeen toimesta Petroskoissa 1957.

I

Diplomaatit ovat kiihdyksissä. ”Nootteja”, ”tiedotuksia” ja ”ilmoituksia” satelee kuin rakeita; ministerit kuiskuttelevat kruunattujen mannekiinien selän takana, kun nämä samppanjapikarit kädessä ”lujittavat rauhaa”. Mutta ”alamaiset” tietävät mainiosti, että kun korpit koikkuvat, niin ilmassa on haaskan hajua. Ja vanhoillinen loordi Cromer on sanonut Englannin ylähuoneessa, että ”me elämme sellaisena aikana, jolloin kansalliset (?) intressit on pantu kortin varaan, intohimot tulistuvat ja syntyy yhteentörmäyksen vaara ja mahdollisuus, olkootpa vallanpitäjien aikeet kuinka rauhallisia (!) tahansa”.

Tulenarkaa ainesta on viime aikana kasaantunut riittävästi, ja sitä karttuu yhä. Vallankumous Persiassa uhkaa panna sekaisin kaikki raja-aidat — ”vaikutusalueet”, joita Euroopan suurvallat ovat sinne pystyttäneet. Perustuslakiliike Turkissa uhkaa riistää tuon perintötilan Euroopan kapitalististen saalistajien kourista; ja edelleen ovat uhkaavina nousseet esiin vanhat, nyt jälleen kärjistyneet ”kysymykset” — Makedonian, Keski-Aasian, Kauko-Idän j.n.e. j.n.e. ”kysymykset”.

Ja kuitenkin nykyään, jolloin on olemassa niin tiheä julkisten ja salaisten sopimusten, välipuheiden j.n.e. verkko, voi jonkin ”suurvallan” saama vähäinenkin kolaus olla riittävä, jotta ”kipinästä syttyisi tuli”.

Ja mitä uhkaavammin hallitukset kalistelevat aseita toisiaan vastaan, sitä säälimättömämmin ne tukahduttavat militarisminvastaista liikettä omassa maassaan. Militarismin vastustajiin kohdistetut vainot kasvavat niin laajuutensa kuin voimallisuutensakin puolesta. Clemenceau–Briand’in ”radikaalis-sosialistinen” ministeristö osaa harjoittaa väkivaltaa yhtä hyvin kuin Biilowin junkkeri-vanhoillinenkin ministeristö. ”Nuorisojärjestöjen” hajottaminen kaikkialla Saksassa, mikä on ollut sen seurausta, että on saatettu voimaan uusi liittoutumis- ja kokoontumislaki, joka kieltää 20 vuotta nuorempien henkilöiden osallistumisen poliittisiin kokouksiin, on vaikeuttanut tavattomasti militarisminvastaista agitaatiota Saksassa.

Seurauksena on, että sosialistien militarisminvastaisesta taktiikasta käyty kiista, joka oli jo lakkaamaisillaan Stuttgartin kongressin 75 jälkeen, on uudelleen vilkastunut puoluelehdistössä.

Ensi näkemältä kummallinen ilmiö: vaikka tämä kysymys on näin ilmeisen tärkeä, vaikka militarismi on proletariaatille niin ilmeisen, silminnähtävän turmiollinen, on vaikea löytää toista kysymystä, jossa Lännen sosialistien keskuudessa olisi niin paljon horjuntaa, niin paljon erimielisyyttä kuin on kiistoissa militarisminvastaisesta taktiikasta.

Periaatteelliset edellytykset tämän kysymyksen oikealle ratkaisulle on annettu jo kauan sitten, aivan vankasti, eikä niistä ole erimielisyyttä. Nykyaikainen militarismi on kapitalismin seuraus. Molemmissa muodoissaan se on kapitalismin ”ilmausta elämässä”: sekä sotilaallisena voimana, jota kapitalistiset valtiot käyttävät ulkoisissa yhteentörmäyksissään (Militarismus nach aussen, niinkuin saksalaiset sanovat), että hallitsevien luokkien käsissä olevana aseena proletariaatin kaikkinaisten (taloudellisten ja poliittisten) liikkeiden nujertamiseksi (Militarismus nach innen). Useat kansainväliset kongressit (Pariisin kongressi vuonna 1889, Brysselin 1891, Zürichin 1893 ja vihdoin Stuttgartin kongressi vuonna 1907) ovat päätöslauselmissaan ilmaisseet tämän katsomuksen lopullisesti muotoiltuna. Kaikkein perusteellisimmin tämän militarismin ja kapitalismin välisen yhteyden osoittaa Stuttgartin päätöslauselma, vaikkakin päiväjärjestystään vastaavasti (”Kansainvälisistä selkkauksista”) Stuttgartin kongressi käsitteli enemmän militarismin sitä puolta, jota saksalaiset sanovat Militarismus nach aussen (”ulkoiseksi”). Tässä tuon päätöslauselman sitä koskeva kohta:

”Sodat kapitalististen valtioiden välillä ovat tavallisesti seurausta niiden kilpailusta maailman markkinoilla, sillä mikään valtio ei pyri ainoastaan turvaamaan itselleen menekkialuetta, vaan myös valloittamaan uusia alueita, ja tärkeintä osaa tällöin näyttelee vieraiden kansojen ja maiden orjuuttaminen. Sen lisäksi näitä sotia synnyttävät yhtämittaiset sotilaalliset aseistautumiset, joita aiheuttaa militarismi, porvariston luokkaherruuden ja työväenluokan poliittisen alistamisen tärkein ase. Sotien syntymiseen myötävaikuttavat natsionalistiset ennakkoluulot, joita sivistysmaissa järjestelmällisesti viljellään hallitsevien luokkien etujen mukaisesti, tarkoituksella vetää proletaarijoukkojen huomio pois näiden omista luokkatehtävistä ja pakottaa ne unohtamaan kansainvälisen luokkasolidaarisuuden velvoitukset. Näin muodoin sodat piilevät itsessään kapitalismin olemuksessa; ne lakkaavat vasta sitten, kun kapitalistinen järjestelmä lakkaa olemasta, tahi sitten, kun sotatekniikan kehityksen aiheuttamat äärettömät ihmisuhrit, rahankulutus ja aseistamisten aiheuttama kansan suuttumus johtavat tämän järjestelmän hävittämiseen. Varsinkin työväenluokka, joka pääasiallisesti joutuu antamaan sotamiehiä ja jonka kannettavaksi pääasiallisesti lankeavat aineelliset uhraukset, on luonnostaan sotien vastustaja, koska sodat ovat ristiriidassa sen päämäärän kanssa: sellaisen sosialistiselle periaatteelle pohjautuvan talousjärjestelmän luomisen kanssa, joka käytännössä toteuttaa kansojen solidaarisuuden”…

II

Sosialistien keskuudessa on siis todettu jääväämättömästi, että militarismin ja kapitalismin välillä on olemassa periaatteellinen yhteys, eikä tässä kohdassa ole erimielisyyttä. Mutta tämän yhteyden tunnustaminen ei vielä määrää konkreettisesti sosialistien militarisminvastaista taktiikkaa, se ei ratkaise käytännöllistä kysymystä, miten on taisteltava militarismista koituvia rasituksia vastaan ja miten ehkäistävä sodat. Ja juuri näihin kysymyksiin annetuissa vastauksissa onkin havaittavissa tuntuvaa erimielisyyttä sosialistien keskuudessa. Stuttgartin kongressissa voitiin erittäin näkyvästi todeta nämä erimielisyydet.

Toisessa kohtiossa ovat Vollmarin tapaiset saksalaiset sosialidemokraatit. Koska militarismi on kapitalismin lapsukainen, päättelevät he, koska sodat siis ovat kapitalistisen kehityksen välttämätön seuralainen, niin ei tarvita mitään erikoista militarisminvastaista toimintaa. Juuri niin Vollmar sanoikin Essenin puoluepäivillä. Ja kysymyksessä siitä, miten sosialidemokraattien on meneteltävä siinä tapauksessa, jos sota julistetaan, saksalaisten sosialidemokraattien enemmistö, Bebel ja Vollmar etunenässä, on itsepintaisesti sillä kannalla, että sosialidemokraattien on puolustettava isänmaataan hyökkäykseltä, että heidän velvollisuutensa on ottaa osaa ”puolustus”-sotaan. Tämä kanta johti Vollmarin julistamaan Stuttgartissa, että ”rakkautemme ihmiskuntaa kohtaan ei voi estää meitä olemasta kunnon saksalaisia”, ja sosialidemokraattiedustaja Nosken julistamaan valtiopäivillä, että jos syttyy sota Saksaa vastaan, niin ”sosialidemokraatit eivät jää jälkeen porvarillisista puolueista ja ottavat pyssyn olalleen”; ja tästä Nosken tarvitsi ottaa enää vain yksi askel voidakseen julistaa: ”me haluamme, että Saksa olisi mahdollisimman hyvin aseistettu”.

Toisessa kohtiossa on Hervén kannattajain vähälukuinen ryhmä. Proletariaatilla ei ole isänmaata, sanovat Hervéläiset. Kaikki ja kaikenlaiset sodat ovat siis eduksi kapitalisteille; proletariaatin on siis taisteltava kaikkia sotia vastaan. Jokaiseen sodanjulistukseen proletariaatin on vastattava sotalakolla ja kapinalla. Sen pitääkin pääasiassa olla militarisminvastaisen propagandan tarkoituksena. Siksi Hervé esitti Stuttgartissa tällaisen päätöslauselmaehdotuksen: …”Kongressi kehottaa vastaamaan jokaiseen sodanjulistukseen, tulkoon se miltä suunnalta tahansa, sotalakolla ja kapinalla”.

Tällaiset ovat kaksi ”äärimmäistä” kantaa tässä kysymyksessä länsimaiden sosialistien keskuudessa. Niissä heijastuvat ”niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa” ne kaksi tautia, jotka yhä vieläkin vahingoittavat sosialistisen proletariaatin toimintaa Lännessä: toisaalta opportunistiset tendenssit ja toisaalta anarkistinen fraasailu.

Ennen kaikkea eräitä huomautuksia patriotismista. Kommunistisessa manifestissa on todella sanottu, että ”proletaareilla ei ole isänmaata”; ja totta on sekin, että Vollmarin, Nosken ja kumpp. kanta ”iskee päin naamaa” tuota internationalistisen sosialismin perusväittämää. Mutta tästä ei vielä seuraa, että Hervén ja Hervéläisten väite olisi oikea, — he väittävät, että proletariaatille on saman tekevää, minkälaisessa isänmaassa se elää: elääkö se monarkkisessa Saksassa, tasavaltalaisessa Ranskassa vai hirmuvaltaisessa Turkissa. Isänmaa, s.o. kyseessäoleva poliittinen, kulttuurillinen ja yhteiskunnallinen ympäristö, on mitä voimallisin tekijä proletariaatin luokkataistelussa; ja jos Vollmar on väärässä säätäessään proletariaatille jonkinlaisen ”aitosaksalaisen” suhteen ”isänmaahan”, niin yhtä väärässä on Hervékin, joka suhtautuu anteeksiantamattoman epäkriitillisesti proletariaatin vapaustaistelun niin tärkeään tekijään. Proletariaatti ei voi suhtautua välinpitämättömästi ja yliolkaisesti taistelunsa poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin oloihin, siis se ei voi suhtautua välinpitämättömästi myöskään maansa kohtaloihin. Mutta maansa kohtalot kiinnostavat sitä vain sikäli, mikäli ne koskevat sen luokkataistelua, eivätkä minkään porvarillisen ”patriotismin” kannalta, josta sosialidemokraatin on kerrassaan sopimatonta puhua.

Mutkallisempi on toinen kysymys — suhtautuminen militarismiin ja sotaan. Heti ensi silmäykseltä on ilmeistä, että Hervé sekoittaa anteeksiantamattomalla tavalla nämä molemmat kysymykset, unohtaa sodan ja kapitalismin välisen syy-yhteyden; jos proletariaatti hyväksyisi Hervéläisen taktiikan, niin se tuomitsisi itsensä tekemään tuloksetonta työtä: se käyttäisi kaiken taistelukuntonsa (puhutaanhan kapinasta) taisteluun seurausta (sotaa) vastaan, mutta jättäisi voimaan syyn (kapitalismin).

Tässä tulee täysin ilmi anarkistinen ajattelumetodi. Sokea usko kaikkinaisen action directen (välittömän vaikutuksen, toim.huom.) ihmeitätekevään voimaan; tämän ”välittömän vaikutuksen” erottaminen yleisestä yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta analysoimatta lainkaan tuota tilannetta; sanalla sanoen, ”yhteiskunnallisten ilmiöiden mielivaltaisen mekaaninen käsittäminen” (K. Liebknechtin sanontaa käyttääksemme) on ilmeistä.

Hervén suunnitelma on ”sangen yksinkertainen”: samana päivänä kun sota julistetaan, sosialistisotilaat karkaavat armeijasta ja reserviläiset tekevät lakon ja jäävät kotiinsa. Mutta ”reserviläisten lakko ei ole passiivista vastarintaa: työväenluokka siirtyisi kohta avoimeen vastarintaan, kapinaan, ja tällä viimeksi mainitulla olisi sitä enemmän toiveita päättyä voitokkaasti, kun toimiva armeija olisi maan rajalla” (G. Hervé. Leur patrie).

Tällainen on tämä ”todellinen, suora ja käytännöllinen suunnitelma”, ja Hervé, joka uskoo varmasti sen menestykseen, ehdottaa, että jokaiseen sodanjulistukseen vastattaisiin sotalakolla ja kapinalla.

Kuten tästä näkyy, tässä ei ole kysymys siitä, voiko proletariaatti vastata sodanjulistukseen lakolla ja kapinalla, milloin näkee sen tarkoituksenmukaiseksi. Kiistaa käydään siitä, onko proletariaattia kahlittava sitoumuksella, että jokaiseen sotaan vastataan kapinalla. Jos kysymys ratkaistaan viimeksi mainitussa mielessä, niin se merkitsee, että proletariaatilta riistetään ratkaisevan taistelun hetken valinta ja luovutetaan se vihollisille; taistelun hetkeä ei valitse proletariaatti omien etujensa mukaan, silloin kun sen yleissosialistinen tietoisuus on korkealla, sen järjestyneisyys luja, syy otollinen j.n.e.; ei, vaan porvarilliset hallitukset voisivat provosoida sen kapinaan vieläpä silloinkin, jolloin olot olisivat sille epäsuotuisat, esimerkiksi julistamalla sellaisen sodan, joka olisi erikoisesti omiaan herättämään patrioottisia ja shovinistisia tunteita laajoissa väestöjoukoissa ja joka siten eristäisi kapinaan nousseen proletariaatin. Eikä pidä jättää huomioonottamatta sitäkään, että porvaristo, joka monarkkisesta Saksasta aina tasavaltalaiseen Ranskaan ja demokraattiseen Sveitsiin saakka vainoaa niin julmasti militarisminvastaista toimintaa rauhan aikana,— kuinka raivokkaasti se kävisi jokaisen sotalakkoyrityksen kimppuun sodan sattuessa, hetkellä, jolloin ovat voimassa sota-ajan lait ja sotatila ja jolloin toimivat kenttäoikeudet j.n.e.

Kautsky on oikeassa sanoessaan Hervén ajatuksesta: ”sotalakon ajatus on syntynyt ”hyvistä” vaikuttimista, se on jalo ja uhkuu sankaruutta, mutta se on sankarillista typeryyttä”.

Proletariaatti voi vastata sodanjulistukseen sotalakolla, jos näkee sen tarkoitusta vastaavaksi ja sopivaksi; muiden keinojen ohella se voi yhteiskunnallisen vallankumouksen aikaansaamiseksi turvautua myös sotalakkoon. Mutta proletariaatille ei ole edullista sitoa itseään tällä ”taktillisella reseptillä”. Juuri näin Stuttgartin kansainvälinen kongressi vastasikin tähän kiistakysymykseen.

III

Mutta jos hervéläisten katsomukset ovat ”sankarillista typeryyttä”, niin Vollmarin, Nosken ja heidän ”oikeistosiipeen” kuuluvien hengenheimolaistensa kanta on opportunistista pelkuruutta. Koska militarismi on pääoman lapsi ja sortuu sen mukana, järkeilivät he Stuttgartissa ja varsinkin Essenissä, niin ei tarvita erikoista militarisminvastaista agitaatiotakaan: sitä ei tarvitse harjoittaa. Mutta eihän esimerkiksi työväen- ja naiskysymyksenkään radikaalinen ratkaisu ole liioin mahdollista kapitalistisen järjestelmän vallitessa, vastattiin heille Stuttgartissa; kuitenkin me käymme taistelua työväen lainsäädännön puolesta, naisten kansalaisoikeuksien laajentamisen j.n.e. puolesta. Erikoista militarisminvastaista propagandaa on käytävä yhä tarmokkaammin sen vuoksi, että tapaukset, jolloin sotavoima puuttuu työn ja pääoman väliseen taisteluun, käyvät yhä tiheämmiksi ja yhä ilmeisempää on militarismin merkitys ei ainoastaan proletariaatin nykyisessä taistelussa, vaan tulevaisuudessakin — yhteiskunnallisen vallankumouksen hetkellä.

Erikoisella militarisminvastaisella propagandalla on puolellaan paitsi periaatteellisia todisteita myös tärkeä historiallinen kokemus. Belgia käy tässä suhteessa muiden maiden edellä. Militarisminvastaisten aatteiden yleisen propagandan ohella Belgian työväenpuolue on perustanut sosialistisen nuorison ryhmiä, joiden nimenä on ”Nuori kaarti” (Jeunes Gardes). Saman piirikunnan ryhmät kuuluvat Piirikuntafederaatioon; kaikki Piirikuntafederaatiot puolestaan ovat yhdistyneet Kansalliseksi federaatioksi, jonka johdossa on ”Pääneuvosto”. ”Nuorten kaartilaisten” äänenkannattajia (La jeunesse — c’est l’avenir; De Caserne, De Loteling j.n.e.) leviää kymmeniä tuhansia kappaleita! Federaatioista voimakkain on Vallonilainen federaatio, johon kuuluu 62 paikallisryhmää ja 10.000 jäsentä; tätä nykyä ”Nuorella kaartilla” on kaikkiaan 121 paikallisryhmää.

Painetun agitaation ohella harjoitetaan voimaperäisesti suullistakin agitaatiota: tammi- ja syyskuussa (kutsuntakuukausina) Belgian tärkeimmissä kaupungeissa järjestetään kansankokouksia ja kulkueita; määrinviraston edustalla, avoimen taivaan alla, sosialistipuhujat selittävät rekryyteille militarismin merkitystä. ”Nuorten kaartilaisten” ”Pääneuvoston” yhteyteen on muodostettu ”Valituskomitea”, jonka velvollisuutena on koota tietoja kaikista kasarmeissa tapahtuvista vääryyksistä. Näitä tietoja saatetaan joka päivä julkisuuteen puolueen pää-äänenkannattajassa Le peuple otsakkeella ”Armeijasta”. Militarisminvastainen propaganda ei pysähdy kasarmin kynnykselle, sosialistisotilaat muodostavat ryhmiä propagandan harjoittamiseksi armeijan sisällä. Näitä tällaisia ryhmiä (”sotilasliittoja”) lasketaan nykyään olevan viitisentoista.

Belgian mallin mukaan harjoitetaan militarisminvastaista propagandaa myös Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja muissa maissa, joissa se saattaa olla erilaista voimaperäisyytensä puolesta ja organisaatiosuhteessa.

(Mielenkiintoisena erikoisuutena ranskalaisilla on se, että heillä on järjestetty niin sanottu ”sotilaan kopeekka”: työmies antaa joka viikko yhden soun liittonsa sihteerilie: näin kertyvät summat lähetetään sotilaille ”muistuttamaan siitä, että sotilaspukimetkin yllään he kuuluvat riistettyyn luokkaan ja ettei heidän pidä unohtaa sitä missään oloissa”.)

Siis erikoinen militarisminvastainen toiminta ei ole ainoastaan erikoisen tarpeellista, vaan myös käytännöllisesti tarkoituksenmukaista ja tuloksellista. Sen tähden, koskapa Vollmar vastusti sitä vedoten siihen, että Saksassa poliisiolot ovat tuota toimintaa varten vallan mahdottomat ja että puoluejärjestöjä voi sen vuoksi uhata hävitetyiksi tulemisen vaara, — rajoitettiin kysymys määrätyn maan olojen konkreettiseen erittelyyn; se on jo fakta- eikä periaatekysymys. Vaikka tässäkin pitää paikkansa Jaurèsin huomautus, että Saksan sosialidemokratia, joka nuoruudessaan, sosialistivastaisten poikkeuslakien raskaina aikoina, kesti kreivi Bismarckin rautaisen nyrkin alla, voisi nyt, kun se on verrattomasti kasvanut ja lujittunut, olla pelkäämättä vainoja nykyisten vallanpitäjien taholta. Ja Vollmar on kerrassaan väärässä koettaessaan turvautua sellaisiin perusteluihin, että erikoinen militarisminvastainen propaganda on periaatteellisesti epätarkoituksenmukaista.

Yhtä pahaa opportunismia on se Vollmarin ja hänen hengenheimolaistensa vakaumus, että sosialidemokraattien on osallistuttava puolustussotaan. Kautsky on niin loistavasti arvostellut sitä, ettei noista katsomuksista ole jäänyt kiveä kiven päälle. Kautsky osoitti, että toisinaan, varsinkin patrioottisen huumauksen hetkinä, on aivan mahdotonta päästä selville, onko kyseessäoleva sota johtunut puolustusvai hyökkäystarkoituksista (Kautskyn osoittama esimerkki: hyökkäsikö vai puolustautuiko Japani venäläis-japanilaisen sodan alussa?). Sosialidemokraatit sotkeutuisivat diplomaattisten neuvottelujen verkkoihin, jos heidän päähänsä pälkähtäisi määritellä tämän tunnusmerkin mukaan suhteensa sotaan. Sosialidemokraatit saattavat joutua jopa sellaiseenkin tilanteeseen, että heidän on pakko vaatia hyökkäyssotia. Vuonna 1848 (hervéläistenkin sopii muistaa tämä) Marx ja Engels pitivät tarpeellisena Saksan sotaa Venäjää vastaan. Myöhemmin he yrittivät vaikuttaa Englannin yleiseen mielipiteeseen nostattaakseen Englannin sotaan Venäjää vastaan. Kautsky muuten esitti seuraavan oletetun esimerkin: ”otaksukaamme”, sanoo hän, ”että vallankumousliike pääsee voitolle Venäjällä ja että tämän voiton vaikutus johtaa Ranskassa vallan siirtymiseen proletariaatin käsiin; otaksukaamme toisaalta, että uutta Venäjää vastaan muodostuu Euroopan monarkkien liittoutuma. Ryhtyykö kansainvälinen sosialidemokratia protestoimaan, jos Ranskan tasavalta rientää silloin Venäjän avuksi?” (K. Kautsky. ”Katsantokantamme patriotismista ja sodasta”).

Ilmeistä on, että proletariaatin luokkataistelun edut tahi oikeammin sanoen proletariaatin kansainvälisen liikkeen edut eikä sodan puolustus- tai hyökkäysluonne ovat tässä kysymyksessä (samoin kuin myös ”patriotismia” koskevassa katsomuksessa) se ainoa mahdollinen näkökohta, jolta voidaan tarkastella kysymystä sosialidemokratian suhteesta yhteen tai toiseen ilmiöön kansainvälisissä suhteissa ja ratkaista tuo kysymys.

Millaisiin järjettömyyksiin saakka opportunismi voi näissäkin kysymyksissä mennä, sitä osoittaa Jaurèsin äskeinen esiintyminen. Eräässä saksalaisessa liberaalis-porvarillisessa lehtipahasessa, esittäessään käsityksiään kansainvälisestä tilanteesta, hän puolustaa Ranskan ja Englannin liittoa Venäjän kanssa sellaisilta syytöksiltä, että tällä liitolla on rauhanvastaiset aikeet, ja pitää tätä liittoa ”rauhan takeena”, hän tervehtii sitä seikkaa, että ”olemme nyt eläneet niihin aikoihin, jolloin Englanti ja Venäjä, kaksi vanhaa vihollista, ovat tehneet liiton keskenään”.

R. Luxemburg on antanut mainion arvion tuollaisesta käsityksestä ja ankaran ripityksen Jaurèsille ”Avoimessa kirjeessä”, joka on julkaistu Neue Zeitin viimeksi ilmestyneessä niteessä. R. Luxemburg toteaa ennen kaikkea, että ”Venäjän” ja ”Englannin” liitosta puhuminen merkitsee ”porvarillisten poliitikkojen kielellä puhumista”, sillä kapitalististen valtioiden edut ja proletariaatin edut ulkomaanpolitiikassa ovat vastakkaiset eikä voida puhua etujen sopusuhtaisuudesta ulkoisten suhteiden alalla. Koska militarismi on kapitalismin lapsi, niin ei sotiakaan voida hävittää vallanpitäjien ja diplomaattien juonitteluilla, eikä sosialistien tehtävänä ole synnyttää illuusioita siinä suhteessa, vaan päinvastoin heidän tulee paljastaa aina diplomaattisten ”rauhanaskelten” tekopyhyys ja voimattomuus.

Mutta ”kirjeen” keskeisenä kohtana on arvio liitosta, jonka Englanti ja Ranska ovat tehneet Venäjän kanssa ja jota Jaurès niin kovin ylistelee. Euroopan porvaristo antoi tsarismille mahdollisuuden lyödä takaisin vallankumouksellisen rynnistyksen. ”Yrittäessään nyt lujittaa vallankumouksesta saadun väliaikaisen voiton lopulliseksi voitoksi absolutismi turvautuu ennen muuta kaikkien horjutettujen hirmuvaltojen koettuun keinoon — menestykseen ulkopolitiikassa”. Kaikki Venäjän liitot merkitsevät nyt ”Länsi-Euroopan porvariston pyhää liittoa Venäjän vastavallankumouksen kanssa, venäläisten ja puolalaisten vapaustaistelijani kuristajien ja pyövelien kanssa; ne merkitsevät kaikkein verisimmän taantumuksen lujittamista, ei ainoastaan Venäjän sisällä, vaan myös kansainvälisissä suhteissa”. ”Sen tähden kaikkien maiden sosialistien ja proletaarien perustehtävänä on kaikin voimin estää liittoutumista vastavallankumouksellisen Venäjän kanssa”.

”Kuinka on selitettävissä”, kysyy R. Luxemburg Jaurèsin puoleen kääntyen, ”että Te ’mitä tarmokkaimmin’ yritätte tehdä Venäjän vallankumouksen ja Persian kapinan veristen pyövelien hallituksesta vaikuttavan tekijän Euroopan politiikassa, tehdä venäläisistä hirsipuista kansainvälisen rauhan pylväitä, Te, joka aikoinanne piditte Ranskan parlamentissa loistavan puheen vastustaen lainan antamista Venäjälle? Te, joka muutama viikko sitten julkaisitte Humanite-lehdessänne kiihkeän kehotuksen kutsuen yleistä mielipidettä vastustamaan niitä veritöitä, joita sotaoikeudet tekevät Venäjän Puolassa? Kuinka nämä teidän rauhansuunnitelmanne, jotka rakentuvat ranskalaisvenäläisen ja englantilais-venäläisen liiton varaan, sopivat yhteen sen protestin kanssa, jonka Ranskan sosialistinen parlamenttiryhmä ja sosialistisen puolueen Kansallisneuvoston johtokunta esittivät hiljattain Fallieres’in Venäjänmatkaa vastaan, sen protestin kanssa, jonka alla on Teidän allekirjoituksenne ja jossa palavin sanoin puolustetaan Venäjän vallankumouksen etuja. Jos Ranskan tasavallan presidentti haluaa vedota Teidän lausuntoihinne kansainvälisestä tilanteesta, niin hän voi vastata protestiinne: ken hyväksyy päämäärän, hänen on hyväksyttävä myös keinot, ken pitää liittoa tsaari-Venäjän kanssa kansainvälisen rauhan harmoniana, hänen pitää hyväksyä kaikki, mikä lujittaa tätä liittoa ja johtaa ystävyyteen.

Mitähän Te olisitte sanonut, jos Saksassa, Venäjällä ja Englannissa olisi aikoinaan löytynyt sosialisteja ja vallankumouksellisia, jotka olisivat ”rauhan nimessä” suositelleet liittoa restauraatiohallituksen tai Thiers’in ja Jules Favre’in hallituksen kanssa ja jotka olisivat moraalisella arvovallallaan verhonneet tällaista liittoa?!!”…

Tämä kirje puhuu itse puolestaan, ja venäläiset sosialidemokraatit eivät voi muuta kuin onnitella toveri R. Luxemburgia tämän hänen protestinsa johdosta ja Venäjän vallankumouksen puolustamisesta kansainvälisen proletariaatin edessä.

S. P. Kähmi Kirjasto

John Maclean: Puhe syytetyn penkiltä

Skotlantilainen opettaja, vallankumouksellinen sosialisti ja Glasgow’n ”Punaisen Clydesiden” aikakauden sankari John Maclean (1879-1923) esitti, että sosialistien ei pitäisi tukea omien hallitustensa imperialistisia sotia, vaan heidän pitäisi työskennellä kansainvälisesti kukistaakseen kapitalismi.

Poliittisen toimintansa takia hänet erotettiin jo vuonna 1915 peruskoulun opettajan työstään, joten hän otti sen sijaan harteilleen kokopäiväisen tehtävän opettaa marxilaista taloustiedettä työväenluokkaiselle väelle Glasgow’ssa. Hänen johtopäätöksensä – että kapitalistinen kilpailu oli Ison-Britannian ja Saksan välisen sodan perimmäinen syy – johti usein hänen pidättämiseensä ja vangitsemiseensa.

Edustaen itseään korkeimmassa oikeudessa Edinburghissa 9. toukokuuta 1918 tähän mennessä vakavimman syytteen johdosta, hän piti 75 minuutin puheen, joka on saavuttanut kiistattoman legendaarisen aseman Skotlannin vasemmiston keskuudessa.

Maclean viittasi oikeudenkäyntiin ”historiallisimpana oikeudenkäyntinä, joka on koskaan pidetty Skotlannissa – kun työväenluokka ja kapitalistiluokka kohtaavat kasvotusten”, ja käytti sitä puolustaakseen maailmanlaajuisen sosialistisen vallankumouksen välttämättömyyttä sodan sijaan.

Maclean tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen Peterheadissa. Massiivinen työväenluokan kampanja hänen vapauttamisekseen keräsi voimaa vuoden aikana ja onnistui lopulta varmistamaan hänen paluunsa Glasgowiin joulukuussa 1918, pian sodan päättymisen jälkeen.

Mutta lyhyestä pituudestaan ​​​​huolimatta Macleanin vankeus heikensi valtavasti hänen terveyttään. Hän oli sitoutunut nälkälakkoon heinäkuusta 1918 lähtien ja vankilan virkailijat pakottivat hänet syömään kahdesti päivässä; hänen vaimonsa sanoi, että hänellä oli ”kidutuksen läpikäyvän miehen ilme”.

Maclean lopulta romahti pitäessään puhetta vuonna 1923, eikä hän koskaan toipunut, ja kuoli 44-vuotiaana.

Otteita hänen pelottomasta puheestaan sodan ja kapitalistisen sorron vastustamiseksi ​​on julkaistu tässä ensimmäistä kertaa suomeksi. 75 minuutin puheen koko teksti on saatavilla englanniksi Marxilaisesta Internet-arkistosta.

On sanottu, että he eivät voi käsittää motiiviani. Koko aktiivisen elämäni ajan olen toiminut taloustieteen opettajana työväenluokille, ja väitteeni on aina ollut, että kapitalismi on mätä perustuksiaan myöten, ja sen täytyy antaa tilaa uudelle yhteiskunnalle. Minulla oli luento, jonka pääotsikko oli ”Älä varasta; älä tapa”, ja huomautin, että kaikissa sivistysmaissa nykyään tapahtuvan ryöstön seurauksena maamme ovat joutuneet ylläpitämään armeijoita ja että väistämättä armeijoiden on kohdattava toisensa. Tällä ja muilla perusteilla pidän kapitalismia surullisen kuuluisimpana, verisimpänä ja pahimpana järjestelmänä, jonka ihmiskunta on koskaan nähnyt. Sanomaani on pidetty pidetty ylimielisenä puheena, mutta viimeisten neljän vuoden tapahtumat ovat todistaneet väitteeni.

Hän (herra asianajaja) syytti minua motiiveistani. Motiivini ovat puhtaat. Motiivini ovat aitoja. Jos motiivini eivät olisi puhtaita ja aitoja, antaisinko lausuntoni näiden pikakirjoittajien ollessa läsnä? Olen yhteiskunnan hyödyn puolesta, en kenenkään yksittäisen ihmisen, mutta ymmärrän sen, että oikeudenmukaisuus ja vapaus voidaan saavuttaa vain, kun yhteiskunta on asetettu vakaalle taloudelliselle pohjalle. Tämä vakaa taloudellinen perusta puuttuu tänään, ja siksi meillä on käynnissä verenvuodatus. En ole yrittänyt saavuttaa erityisesti nuoria miehiä. Nuoret miehet ovat tulleet kokouksiini samoin kuin vanhat miehet. Tiedän varsin hyvin, että yhteiskunnan jälleenrakentamisessa huipulla olevien luokkaedut vastustavat muutosta, ja ainoa yhteiskunnan tekijä, joka voi tehdä puhtaan siivouksen yhteiskunnassa, on työväenluokka. Siksi luokkasota. Koko yhteiskunnan historia on osoittanut, että yhteiskunta etenee sen seurauksena, että alaluokka voittaa päällänsä olevan luokan vastustuksen. Se siitä.

[…]

En toivo kenellekään ihmiselle pahaa, mutta yhtenä ihmisenä aion käyttää sananvapauttani. Yksikään ihminen maan päällä, mikään hallitus ei ota minulta oikeuttani puhua, oikeuttani protestoida vääryyttä vastaan, oikeuttani tehdä kaikkea, mikä on ihmiskunnan eduksi. En siis ole täällä syytettynä; olen täällä kapitalismin syyttäjänä, järjestelmän joka valuu verta päästä jalkaan.

[…]

Mitä tahansa minulle nyt tehdään, ilmoitan, etten ota vastaan ruokaa vankiloissanne, en ollenkaan ruokaa [aikaisemman] kohteluni vuoksi. Jos minulle pakotetaan ruokaa ja jos minua väkisin ruokitaan, niin ystävieni on pidettävä mielessä, että jos minulle tapahtuu jotain pahaa, en ole vastuussa seurauksista, vaan Britannian hallitus on. Jos minulle olisi tapahtunut jotain, kun olin viimeksi vankilassa, se olisi johtunut John Macleanista, ei niistä, jotka työskentelevät hallituksen etujen mukaisesti. Olen voinut määritellä periaatteeni ja politiikkani, en pelkästään sisäisen ja henkilökohtaisen kokemukseni perusteella, vaan objektiivisen kokemukseni perusteella. Tutkin asiaa huolellisesti, taistelin hallituksen tekemiä pahuuksia vastaan ​​vähentämällä ruokani minimiin, ja nykyinen Skotlannin sihteeri tietää, että kun olin Perthissä, kirjoitin hänelle ja pyysin lisää ruokaa, koska painoni oli alentunut. Olin tuolloin noin kahdeksan kiven painoinen, ja punnittuani lääkärin piti antaa minulle lisää ruokaa. Ruoasta ei kuitenkaan ollut minulle hyötyä. Heitin sen kattilaan. Sen vuoksi kantani on, että en ota enää valtion ruokaa, en anna pakottaa minkäänlaista ruokaa itselleni, ja jos minulle pakotetaan ruokaa, en ole siitä vastuussa, mutta kun hallitus voi lähettää miljoonia miehiä taistelukentälle, niin ehkä pelkkä yhden miehen hävittäminen on pelkkä sivuseikka ja pikku juttu.

[…]

Herra asianajaja huomautti tässä, että minä olen luultavasti vaarallisempi vihollinen, jonka olette joutunut kohtaamaan, kuin saksalaiset. Työväenluokka, kun he nousevat omilleen, ovat kapitalisteille vaarallisempia kuin jopa saksalaiset viholliset porteillanne. Siitä on toistuvasti kerrottu lehdistössä, ja minäkin olen todennut sen. Olen iloinen, että annoitte tämän lausunnon tässä historiallisimmassa oikeudenkäynnissä, joka on koskaan pidetty Skotlannissa, kun työväenluokka ja kapitalistiluokka kohtaavat kasvotusten.

[…]

Olisi erittäin huono asia maailman työläisille, jos vallankumous kehittyisi ja vietäisiin menestyksekkäästi läpi Saksassa, eikä vastaavaan ponnistukseen ryhdyttäisi tässä maassa. Saksalaisten työläisten vihollinen on sama kuin vihollisemme tässä maassa – ja jos heidän asiansa ja heidän oikeutensa ja velvollisuutensa oli kukistaa itsevaltainen hallitus, meidän velvollisuutemme on olla sallimatta sellaista tilannetta, jossa nämä miehet kaatavat hallituksensa, ja sitten annetaan Ranskan, Britannian ja Italian marssia heidän ylitseen ja tehdä näistä saksalaisista työläisistä orjia muiden maailman osien kapitalistien käskyjen mukaan. Sellainen oli tilanne heidän ja myös meidän näkökulmastamme.

On huomautettu, että jos kehitämme vallankumouksen, saksalaiset tulisivat tänne ja sen sijaan, että meillä olisi vapaus, olisimme keisarin rautaisen kantapään alla. Jos myönnän, että se on totta, niin se on yhtä totta toisessa tapauksessa, että liittoutuneet tekisivät Saksassa niin kuin Saksan keisari Saksan kapitalistiluokan kanssa tekisi tässä maassa. Vallankumous voi tapahtua vain silloin, kun kaikkien maiden työläiset ovat yhtenäisiä ja kapitalismi murskataan, ja siihen asti sodan on jatkuttava lakkaamatta ja lakkaamatta. Se ei johdu siitä, että olisin omaa kansaani vastaan. Oma kansani ovat työläiset täällä ja työläiset Saksassa ja muualla.

Työläiset eivät sotaa lietsoneet. Työläisillä ei ole taloudellista etua palvella sodan seurauksena, ja siksi vetoomukseni luokkaani tekee minusta patriootin luokkaani nähden, ja kun pysyn uskollisena luokalleni, työväenluokalle, johon synnyin, se johtuu siitä, että kansani pyyhkäistiin pois Ylämailta, ja vain oman kykyni vuoksi jäin. Olen pysynyt uskollisena luokalleni, työväenluokalle ja mitä tahansa teen, ajattelen tekeväni luokkani ja maani edun mukaisesti. En ole maani petturi. Olen uskollinen maalleni, koska olen uskollinen luokalle, joka luo vaurautta kaikkialla maailmassa.

[…]

Syöksyessämme sotaan meillä on käsissämme perustuslaillisten menetelmien kumoaminen, ja siksi väitin ​​ja väitän tänään, että jos on oikein ja asianmukaista hallituksen puolelta heittää syrjään laki ja järjestys – perustuslailliset menetelmät – ja ottaa käyttöön menetelmiä, joita ihmiskunta ei ole koskaan ennen nähnyt, niin on yhtä oikein, että työväenluokan jäsenet, jos sota ei pääty kohtuullisessa ajassa, saavat aikaan kohtuullisen ratkaisun työläisille ilman kummankaan puolen voittoa.

Jos yksi tai toinen osapuoli voittaa, kosto tulee seuraamaan, sillä Ranska hakee nykyään kostoa vuonna 1871 kohtaamansa ryöstelyn jälkeen. Ymmärrämme, että me maailman työläisten edustajina emme halua jommankumman puolen olevan voittajia, toivomme, että sotaa edeltänyt status quo palautetaan. Jos työläiset aikovat saavuttaa sen, se tarkoittaa, että heidän on omaksuttava menetelmiä ja taktiikoita, jotka poikkeavat täysin niistä menetelmistä, joita omaksuttaisiin tai voitaisiin omaksua normaaleissa olosuhteissa. On ryhdyttävä epänormaaleihin toimintalinjoihin, kuten Venäjän toverimme tekivät. Itse sodan olosuhteet pakottivat venäläisten työväenkomiteoiden ja niiden kansallisneuvostojen toimintalinjan, jonka he omaksuivat, ja ainoa tapa, jolla voimme tehdä sen, olisi omaksua menetelmiä, jotka ovat omituisia tämän maan työväenluokan organisaatiolle työläisten itsensä eduksi.

Tekemäni ehdotukset oli tarkoitettu vain kehittämään vallankumouksellista ajattelua työläisten mielessä. Totesin kokouksessa 20. päivänä, että poliisin edustajat olivat paikalla, ja siksi jos työläiset ryhtyisivät itse toimiin, olisi täysin hölmöä ja typerää, että he hyväksyisivät minulle antamani ehdotukset. Annoin nämä ehdotukset vain, jotta he voisivat laatia omia suunnitelmiaan, jos he katsoivat tarpeelliseksi ryhtyä toimiin rauhan aikaansaamiseksi. Olin vakuuttunut ja olen edelleen vakuuttunut siitä, että jos työväenluokka aikoo ryhtyä toimiin, sen ei tarvitse tavoitella vain rauhaa, vaan vallankumousta. Osoitin työläisille, että kaikkien kapitalismin ongelmien ratkaisemiseksi heidän on otettava haltuun maa ja tuotantovälineet.

[…]

Olen tällä hetkellä ryhtynyt perustuslain vastaisiin toimiin epätavallisten olosuhteiden vuoksi ja koska Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus on antanut ennakkotapauksen. Olen sosialisti ja olen taistellut ja tulen taistelemaan yhteiskunnan absoluuttisen jälleenrakentamisen puolesta kaikkien hyödyksi. Olen ylpeä käytöksestäni. Olen sovittanut käytökseni älyyni, ja jos kaikki olisivat tehneet niin, tätä sotaa ei olisi tapahtunut. Toimin reilusti ja puhtaasti periaatteideni puolesta. Minulla ei ole mitään peruutettavaa. Minulla ei ole mitään hävettävää. Teidän luokka-asemanne on luokka-asemaani vastaan. On olemassa kaksi moraaliluokkaa. On työväenluokan moraalia ja on kapitalistiluokan moraalia. On tällainen vastakkainasettelu, kuten on vastakkainasettelu Saksan ja Britannian välillä. Voitto Saksalle on tappio Britannialle; Britannian voitto on tappio Saksalle. Ja se on täsmälleen sama meidän luokkiemme osalta. Se, mikä on moraalista yhdelle luokalle, on täysin moraalitonta toiselle ja päinvastoin.

Riippumatta siitä, mitä syytöksenne minua kohtaan ovat, riippumatta siitä, mitä varauksia pidätte mielessänne, vetoan työväenluokkaan. Vetoan yksinomaan heihin, koska he ja vain he voivat saada aikaan sen ajan, jolloin koko maailma on yhdessä veljessuhteessa, vakaalla taloudellisella pohjalla. Se ja pelkästään se voi olla keino saada aikaan yhteiskunnan uudelleenjärjestely. Se voidaan saavuttaa vain, kun maailman ihmiset saavat maailman, ja pitävät maailman.

S. P. Kähmi Kirjasto

Sodanvastainen puhe Cantonissa, Ohiossa, joka vei Eugene Debsin vankilaan

106 vuotta sitten Eugene V. Debs vastusti ensimmäistä maailmansotaa palopuheessaan Yhdysvaltain Cantonissa, Ohiossa – ja sai siitä kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen.

Tässä artikkelissa julkaisemme lainauksia puheesta suomeksi. Koko teksti on luettavissa englanniksi Marxilaisessa Internet-arkistossa.

Ääni joka kuuluu ympäri maailmaa

Ensimmäinen asia, jonka Debs teki kävellessään lavalle Cantonissa, Ohiossa, iltapäivällä 16. kesäkuuta 1918, oli ele kohti oikeustalon rakennusta, jossa hän oli juuri vieraillut sosialistitovereiden luona, jotka oli vangittu sodan vastaisesta puhumisesta.

– Olen juuri palannut vierailulta tuolta, jossa kolme uskollisinta toveriamme maksavat rangaistuksen omistautumisestaan ​​työväenluokan asialle, hän kertoi 1 200 ihmisen joukolle, joka oli tullut kuulemaan sosialistisen puolueen tunnetuinta johtajaa ja sen nelinkertaista presidenttiehdokasta.

Huutojen ja hurrauksien lomassa Debs sanoi:

– Olen ylpeitä heistä; he ovat täällä meitä varten, ja me olemme täällä heitä varten. Heidän huulensa, vaikkakin tilapäisesti äänettömät, ovat kaunopuheisempia kuin koskaan ennen, ja vaikka heidän äänensä on hiljainen, se kuuluu ympäri maailmaa.

Nuo sanat osoittautuivat ennustukseksi Debsistä itsestään. Hänet pidätettiin ja hänet asetettiin syytteeseen tämän puheen pitämisestä Cantonissa syytettynä kapinasta vakoilulain nojalla. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin 10 vuodeksi liittovaltion vankilaan.

Mutta Debs, kuten hänen toverinsa Cantonissa, tuli ”kuulluksi ympäri maailmaa” ja sukupolvien päähän huolimatta hallituksen tilapäisestä menestyksestä hänen vaientamisessaan. Yli sata vuotta myöhemmin hänen Cantonin sodanvastainen puheensa on voimakas ja inspiroiva lausunto internationalismin ja imperialistisen sodan vastustuksen sosialistisista periaatteista.

Kunnia vangituille tovereille

Huolissaan siitä, että kielteinen suhtautuminen ensimmäistä maailmansotaa kohtaan kasvaisi, Yhdysvaltain kongressi etsi keinoja vahvistaa tukea sille. Vuosi ennen Debsin puhetta se hyväksyi vakoilulain, joka teki rikokseksi julkisen sodan vastustamisen – lain joka on edelleen kirjoissa.

Kun Debs puhui Cantonissa, monet sosialistitoverit oli jo pidätetty ja vangittu. Hän mainitsi monia puheessaan nimeltä, kertoi heidän taustoistaan ja ylisti heidän toimintaansa, samalla pilkaten heidän sortajiaan.

– Jokainen näistä aristokraattisista salaliittolaisista ja halukkaista murhaajista väittää olevansa arkkipatriootti; jokainen heistä väittää, että sotaa käydään, jotta maailma olisi turvallinen demokratialle. Mitä humpuukia! Mitä mätää! Mitä väärää teeskentelyä! Nämä autokraatit, nämä tyrannit, nämä ryöstäjät ja murhaajat, ovat ”isänmaallisia” – kun taas miehet, joilla on rohkeutta seistä kasvotusten heidän kanssaan, puhua totuutta ja taistella riistettyjen uhrien puolesta – he ovat epälojalisteja ja pettureita. Jos tämä on totta, haluan ottaa paikkani petturien rinnalla tässä taistelussa.

Hän kertoi yleisölle, että hänen itsensäkin täytyi olla varovainen sanojensa kanssa, koska ”sananvapauteen on asetettu tiettyjä rajoituksia”.

Silti hän sanoi:

– En ehkä pysty sanomaan kaikkea, mitä ajattelen; mutta en aio sanoa mitään mitä en ajattele. Olen mieluummin tuhat kertaa vapaa sielu vankilassa kuin kumartelija ja pelkuri kaduilla.

Debsin Cantonin puhe ilmaisi hänen horjumattoman omistautumisensa ​työväenluokan asialle:

– Suhtaudun epäluuloisesti johtajiin ja erityisesti intellektuelleihin sellaisiin. Mieluummin valitsen ruohonjuuritason milloin tahansa.

– Jos menet Washingtonin kaupunkiin ja tutkit kongressin hakemiston sivuja, huomaat, että melkein kaikki noista yhtiölakimiehistä ja pelkurimaisista poliitikoista, kongressin jäsenistä ja joukkojen vääristä edustajista – huomaat, että melkein kaikki heistä väittävät, hehkuvin sanoin, että he ovat nousseet riveistä ylellisyyteen ja kunnian paikkoihin.

– Olen erittäin iloinen, etten voi esittää tätä väitettä itsestäni. Minua hävettäisi myöntää, että olen noussut riveistä. Kun nousen, se tapahtuu riveissä seisten, ei riveistä pois.

Työväenluokka sotii sodat, muttei julista niitä

Debs korosti myös, että juuri nämä rivit kutsuttiin taistelemaan sotia, eikä ”mestariluokkaa”, joka ”aina julisti sodat”, mutta ei koskaan joutunut taistelemaan niitä vastaan:

– Alamaisluokka on aina taistellut taistelut, Debs sanoi.

– Mestariluokalla on kaikki voitettavana eikä mitään menetettävänä, kun taas alamaisluokalla ei ole ollut mitään voitettavana ja kaikki menetettävänä – varsinkin heidän elämänsä.

– He ovat aina opettaneet ja kouluttaneet teitä uskomaan, että isänmaallinen velvollisuutenne on mennä sotaan ja tulla teurastetuksi heidän käskystänsä. Mutta koko maailman historian aikana teillä, kansalla, ei ole koskaan ollut ääntä sodan julistamisessa, ja niin oudolta kuin se varmasti näyttääkin, kansa ei ole koskaan julistanut minkään kansakunnan sotaa millään aikakaudella.

– Ja tässä haluan korostaa sitä tosiasiaa – ja sitä ei voi toistaa liian usein –, että työväenluokka, joka käy kaikki taistelut, työväenluokka, joka tekee korkeimmat uhraukset, työväenluokka, joka vuodattaa vapaasti verensä ja tarjoaa ruumiit, ei koskaan saa käyttää ääntään sodan julistamisessa tai rauhan tekemisessä. Hallitseva luokka tekee poikkeuksetta molemmat. He yksin julistavat sodan ja he yksin tekevät rauhan.

– ”Sinun ei tarvitse pohtia miksi; sinun vaan on tehtävä ja kuoltava.” Se on heidän mottonsa, ja esitämme vastalauseemme tämän kansakunnan heräävien työläisten puolelta.

Tämä kuvaus sosialismin periaatteellisesta imperialistisen sodan vastustuksesta kuultiin tilanteessa, jossa sosialistisen liikkeen enemmistö oli romahtanut tukemaan omia hallituksiaan ensimmäisessä maailmansodassa. Euroopassa vallankumoukselliset, kuten Venäjän bolševikit, olivat pieni vähemmistö sotaa vastustaessaan sen alkaessa vuonna 1914.

Yhdysvaltojen myöhäisen sotaan liittymisen vuoksi sosialistipuolue ei kohdannut samoja haasteita, mutta Debsin puheen aikaan monet merkittävät sosialistit olivat jättäneet puolueen tämän kysymyksen vuoksi. Upton Sinclair, tunnettu sosialistikirjailija, oli kehottanut Debsiä tukemaan Yhdysvaltain sotaponnisteluja, mutta Debs ei horjunut.

Alle vuosi ennen Cantonin puhetta Venäjän bolševikit olivat olleet vallankumouksen johtajia, joka perusti kaikkien aikojen ensimmäisen työväenvaltion – jonka ensisijaisena tavoitteena oli lopettaa Venäjän osallistuminen ensimmäisen maailmansodan verilöylyyn.

Cantonissa Debs juhli sitä tosiasiaa, että vallankumouksellinen Venäjä oli vaatinut kaikkia sodan osapuolia ”lähettämään edustajia konferenssiin määrittelemään rauhanehdot, joiden pitäisi olla oikeudenmukaisia ​​ja kestäviä”.

– Tässä oli paras tilaisuus lyödä isku, jotta maailma olisi turvallinen demokratialle. Vastattiinko tähän jaloon vetoomukseen […] yleisen rauhan puolesta? Ei, hirvittävään teurastukseen osallistuneet kristityt kansakunnat eivät kiinnittäneet siihen pienintäkään huomiota.

Puolustaessaan Venäjän vallankumouksellisia syytteiltä, ​​että he tekivät ”petturimaisen rauhan Saksan kanssa”, Debs julisti, että ”tässä valppaassa ja inspiroivassa kokoontumisessa sydämemme ovat Venäjän bolševikkien puolella”.

Visio sosialismista

Kuten kaikissa puheissaan, Debs pystyi selittämään visionsa sosialistisesta yhteiskunnasta.

Cantonissa hän keskittyi esimerkkiin hiilen tuotannosta. Paikkakunnan maaperässä oli runsaasti hiiltä, ​​mutta tuhannet hiilikaivostyöläiset eivät työskennelleet. Kapitalistit manipuloivat tuotantoa ja loivat keinotekoisen ”hiilen nälänhädän” pitääkseen voitot korkeina:

– Täällä on hiiltä suurissa esiintymissä ympärillämme; tässä ovat kaivostyöläiset ja tuotantokoneet. Miksi toisaalta pitäisi olla hiilennälänhätä ja toisaalta joutilaitten ja nälkäisten kaivostyöläisten armeija? Eikö se ole uskomattoman typerä tilanne, melkein idioottimainen, ellei rikollinen asiaintila?

– Me sosialistit sanomme: ”Ottakaa kaivokset haltuun kansan nimissä.” Laittakaa kaivostyöläiset töihin ja antakaa jokaiselle kaivostyöläiselle hänen tuottamansa hiilen vastine. Lyhentäkää työpäivää tuotantokoneiston kehityksen mukaan.

Debs laajensi kohtaa korostaakseen kapitalismin ytimessä olevaa perustavanlaatuista epäoikeudenmukaisuutta:

– Nykyisessä järjestelmässä kaivostyöntekijä, palkkaorja, joutuu alas 300 tai 400 jalkaa syvään kaivoon. Hän työskentelee kovasti ja tuottaa tonnin hiiltä. Mutta hän ei omista hiukkaakaan siitä. Tuo hiili kuuluu jollekin kaivoksen omistavalle plutokraatille, joka saattaa olla New Yorkissa tai purjehtia avomerellä yksityisellä jahdillaan; tai hän saattaa hoppuilla kuninkaallisten kanssa Euroopan pääkaupungeissa, ja siellä suurin osa heistä oli ennen sodan julistamista.

– Pariisissa, Lontoossa, Wienissä tai jossain muussa ilon keskustassa asuvan teollisuuskapteenin, niin sanotun, ei tarvitse tehdä töitä nauttiakseen ylellisyydestä. Hän omistaa kaivokset ja hän voisi yhtä hyvin omistaa kaivostyöläiset…

– Me sosialistit sanomme: ”Ottakaa kaivokset haltuunne; kutsukaa kaivostyöläiset töihin ja palauttakaa heille tuotteensa arvon verran.” Hän voi sitten rakentaa itselleen mukavan kodin; elää siinä; nauttia siitä perheensä kanssa. Hän voi tarjota itselleen ja vaimolleen ja lapsilleen vaatteita – hyviä vaatteita – ei huonoja; runsaasti terveellistä ruokaa, koulutusta lapsille ja mahdollisuuden elää sivistyneen ihmisen elämää, samalla kun ihmiset saavat hiiltä juuri sillä hinnalla, mitä sen louhinta maksaa.

Debs painotti sitä, että koko järjestelmää on muutettava:

– Muutos on varmasti tarpeen, ei vain puolueen, vaan järjestelmän muutos; muutos orjuudesta vapauteen ja despotismista demokratiaan, kaikkialla maailmassa.

– Te työläiset tarvitsette nyt järjestäytymistä, ei ammattijaon mukaan, vaan vallankumouksellisen teollisen jaon. Kaikkien tietyn toimialan työntekijöiden tulee ammatista riippumatta kuulua yhteen ja samaan ammattiliittoon.

– Poliittisen toiminnan ja työtaistelun on täydennettävä ja tuettava toisiaan. Ette koskaan tule äänestämään sosialistista tasavaltaa olemassaolevaksi. Teidän on luotava sen perusta teolliseen organisaatioon. Teollisuusliitto on teollisen demokratian edelläkävijä. Teollinen demokratia saa alkunsa liikkeessä, johon työläiset liittyvät. Järjestytykää toimialojenne mukaan! Kokoontukaa yhteen kaikilla teollisuuden palveluiden osastoilla! Yhdessä toimimalla yhteisen hyvän puolesta voimanne on voittamaton.

– Kun olette organisoituneet teollisesti, opitte pian, että osaatte hallita ja ohjata teollisuutta. Ymmärrätte pian, ettette tarvitse joutilaita isäntiä ja riistäjiä. He ovat yksinkertaisesti loisia. He eivät työllistä teitä niin kuin kuvittelette, vaan te palkkaatte heidät ottamaan teiltä sen, mitä tuotatte, ja niin he toimivat teollisuudessa. Voitte varmasti luopua heistä tässä ominaisuudessa. Teidän ei tarvitse olla heistä riippuvainen työssänne. Ette voi koskaan olla vapaita, kun työskentelette ja elätte heidän kärsivällisyytensä mukaan. Teidän täytyy omistaa omat työkalunne ja sitten hallita omia töitänne, nauttia oman työnne tuotteista ja olette vapaita miehiä teollisten orjien sijaan.

”Kun yksikin on vankilassa, en ole vapaa”

Debs oli 63, kun hän piti Cantonin puheen, ja hänen terveytensä oli jo tuolloin heikentynyt. Tulevat vankilaolosuhteet pahensivat tilannetta.

Kahden viikon kuluessa puheesta Debs – jota demokraattipuolueen Woodrow Wilsonin hallinto nimitti jo ”maansa petturiksi” – nostettiin syytteeseen ja häntä syytettiin kapinasta. Hän joutui oikeudenkäyntiin syksyllä. Puolustautumisen sijaan Debs pyysi puhua tuomioistuimessa ja käytti yli kaksituntisen puheenvuoron.

Hänet tuomittiin, ja tuomioistunnossaan Debs puhui uudelleen ja teki yhden kuuluisimmista lausunnoistaan:

– Teidän armonne, vuosia sitten tunnistin sukulaisuuteni kaikkiin eläviin olentoihin ja päätin, etten ollut yhtään parempi kuin maan alhaisin. Sanoin silloin ja sanon nyt, että niin kauan kun on alempi luokka, minä kuulun siihen, ja niin kauan kun on rikollinen elementti, kuulun siihen, ja niin kauan kun yksikin sielu on vankilassa, en ole vapaa.

Liittovaltion vankilassa 10 vuodeksi vangittuna Debs laihtui, kärsi tuskallisista päänsäryistä ja munuaisongelmista. Siitä huolimatta hän laittoi oman tilansa syrjään ollakseen muiden vankien käytettävissä. Hän avasi sellinsä kaikille halukkaille, luki ääneen kirjeitä, joita he eivät voineet lukea itse, kuunteli heidän ongelmiaan, kirjoitti heidän puolestaan kirjeitä ja rohkaisi.

Woodrow Wilsonin sanotaan säilyttäneen kostonhimoisen asenteensa Debsiä kohtaan loppuun asti ja hylänneen jopa oikeusministeri A. Mitchell Palmerin, oman aikansa punaisten noitavainoajan, esittämät armahdusehdotukset. Vuonna 1921 uusi presidentti Warren Harding muutti Debsin tuomion suoritetuksi.

Debs vapautuu vankilasta 1921.

Sinä päivänä kun hän lähti vankilasta, Debsistä tuntui kuitenkin pahalta jättää vankitoverinsa taakse.

– He luottavat minuun ja ovat minusta riippuvaisia, hän sanoi ystävälleen, ja vihaan jättää heidät.

Debsin elämäkerrassa nimeltä The Bending Cross Ray Ginger kirjoittaa, että vartija keskeytti sääntöjen noudattamisen sinä päivänä, jona Debs vapautettiin, jolloin vankilan 2 300 vankia sai kerääntyä jättimisen vankilarakennuksen etuseinään kiinni.

Jokaisesta rinnasta tuli kaikutaulu. Varjostetut seinät vapisivat jäähyväishuutojen värinästä. Eugene Debs kääntyi ja pysähtyi hetkeksi katsoen ystäviään, kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, hänen hattunsa pysyen paikallaan korkealla päänsä yläpuolella.

Sellainen oli Eugene Debsin voima. Vapautumisensa jälkeen hän kirjoitti kirjan Walls and Bars (”seiniä ja kaltereita”) vankilatoveriensa kunniaksi. Siinä puhutaan vankiloista varastoina ihmisille, jotka pohjimmiltaan kärsivät köyhyyden ”rikoksesta”. Hänen ehdotuksensa on käypä tähän päivään asti: ”Poistetaan yhteiskuntajärjestelmä, joka tekee vankilasta tarpeellisen ja täyttää sen köyhyyden uhreilla.”

Sosialistisen liikkeen merkityksestä

Sosialistien tulisi olla tänään ylpeitä Debsin perinteestä ja ammentaa inspiraatiota hänen vuosisadan takaisista sanoistaan, jotka ovat edelleen yhtä voimakkaita. Cantonissa pitämänsä puheen lopulla Debs toisti, kuinka tärkeää on olla osa sosialistista liikettä:

– Sen vähän, mitä olen, sen vähän, minkä toivon olevani, olen velkaa sosialistiselle liikkeelle. Se on antanut minulle ideani ja ihanteeni; periaatteeni ja vakaumukseni, enkä vaihtaisi yhtäkään niistä kaikkiin Rockefellerin veren tahrimiin dollareihin. Se on opettanut minulle kuinka palvella – korvaamattoman arvokas opetus. Se on opettanut minulle hurmioitumisen toverin kädenpuristuksesta.

– Se on auttanut minua olemaan korkeassa yhteydessä kanssanne ja mahdollistanut sen, että voin ottaa paikkani rinnallanne suuressa taistelussa paremman päivän puolesta; moninkertaistaa itseni yhä uudelleen ja uudelleen, ilahtua vastasyntyneestä miehuudesta; tuntea elämän todella arvokkaaksi; avata uusia näkökulmia; levittää upeita näkymiä; tietää, että olen sukulainen kaikelle sykkivälle; olla luokkatietoinen ja ymmärtää, että kansallisuudesta, rodusta, uskonnosta, väristä tai sukupuolesta riippumatta jokainen mies, jokainen nainen, joka tekee työtä, joka tekee hyödyllistä palvelua, jokainen työväenluokan jäsen poikkeuksetta on toverini, veljeni ja sisareni – ja heidän ja heidän asiansa palveleminen on elämäni korkein velvollisuus.

– Ja nyt meidän kaikkien on tehtävä velvollisuutemme! Huuto soi korvissamme, emmekä voi horjua ilman, että meidät tuomitaan petoksesta itsellemme ja suurelle asiallemme.

– Älkää olko huolissanne herrojenne petturuussyytöksistä, vaan olkaa huolissanne petoksesta, joka koskee itseänne. Olkaa uskollisia itsellenne, ettekä voi olla pettureita minkään hyvän asian puolesta maan päällä.

– Kyllä, hyvissä ajoin aiomme pyyhältää valtaan tässä maassa ja kaikkialla maailmassa. Aiomme tuhota kaikki orjuuttavat ja halventavat kapitalistiset instituutiot ja luoda ne uudelleen vapaiksi ja inhimillisiksi instituutioiksi. Maailma muuttuu päivittäin silmiemme edessä. Kapitalismin aurinko on laskemassa; sosialismin aurinko nousee. Meidän velvollisuutemme on rakentaa uusi kansakunta ja vapaa tasavalta. Tarvitsemme teollisia ja yhteiskunnallisia rakentajia. Me sosialistit olemme tulevan kauniin maailman rakentajia. Olemme kaikki sitoutuneet tekemään osamme. Kutsumme – kyllä, ​​haastamme – sinut tänä iltapäivänä oman miehuutesi ja naiseutesi nimissä liittymään joukkoomme ja tekemään osasi.

– Aikanaan hetki lyö ja tämä suuri voitto – historian suurin – julistaa työväenluokan vapautumista ja koko ihmiskunnan veljeyttä.

S. P. Kähmi Kirjasto

Karl Liebknecht: Miksi hylkään sotabudjetin puolesta äänestämisen

Ensimmäisen maailmansodan neljän ensimmäisen kuukauden aikana saksalaisilta sosialisteilta ei ilmestynyt mitään sodan tuomitsevaa lausuntoa. Hallituksen sorto ja sosialidemokraattisen puolueen kuri estivät sodan vastustajia, kuten Rosa Luxemburgia ja Karl Liebknechtiä, pääsemästä kuuluviin.

Tämä muuttui 110 vuotta sitten tänään – 2. joulukuuta 1914. Liebknecht otti rohkean asenteen teurastusta vastaan ​​äänestämällä Saksan parlamentissa (Reichstag) vastaan varojen osoittamista sotamenoihin. Hänen protestinsa kaikui kaikkialla Euroopassa ja auttoi antamaan uutta voimaa sosialistisille sodanvastaisille suuntauksille.

Tässä esitetty Liebknechtin äänestyspuheenvuoro levitettiin kaikkialle Saksaan ensimmäisenä maanalaisena kiertokirjeenä, jonka otsikoksi tuli myöhemmin Spartacus.

Äänestän tänään sotalainalakia vastaan ​​seuraavista syistä. Yksikään tähän sotaan osallistuvista kansoista ei halunnut sitä, eikä se puhjennut edistämään heidän hyvinvointiaan – ei Saksassa tai missään muualla. Se on imperialistinen sota, sota kapitalististen maailmanmarkkinoiden dominoimiseksi ja tärkeiden alueiden hallinnan varmistamiseksi teollisuudelle ja finanssipääomalle asuttamista varten.

Asevarustelun osalta tämä on ennaltaehkäisevä sota, jonka Saksan ja Itävallan sotaa kannattavat voimat käynnistivät puoli-itsevaltiuden ja salaisen diplomatian hämärässä. Se on myös bonapartistinen hanke demoralisoida ja tuhota nouseva työväenliike.

Tämä on tullut yhä selvemmäksi viime kuukausina huolimatta häikäilemättömistä viranomaistoimista hämmennyksen kylvämiseksi.

Saksalainen iskulause ”tsarismia vastaan”, aivan kuten nykyiset brittiläiset ja ranskalaiset iskulauseet ”militarismia vastaan” palvelevat tavoitetta valjastaa jaloimmat kansan tunteet ja pyrkimykset sekä vallankumousten perintö kansallismielisen vihan asian hyväksi.

Saksa jakaa tsaarin syyllisyyden ja on tähän päivään asti poliittisen takapajuisuuden malliesimerkki. Sillä ei ole valtuuksia kansojen vapauttajana. Venäjän kansan vapauttaminen on saavutettava yksin, aivan kuten Saksan kansankin.

Saksalle tämä ei ole puolustussota. Sodan historiallinen konteksti ja sen kehittyminen tähän pisteeseen estävät hyväksymästä kapitalistisen hallituksen väitettä, että se pyytää resursseja joilla puolustaa isänmaata.

Meidän on vaadittava pikaista rauhaa, rauhaa, joka ei nöyryytä mitään maata ja johon ei liity alueliitoksia. Kaikki pyrkimykset tämän tavoitteen saavuttamiseksi ovat tervetulleita.

Kaikkia sellaista rauhaa tavoittelevia virtauksia kaikissa sotaa käytävissä maissa on vahvistettava samanaikaisesti. Tämä on ainoa tapa pysäyttää verinen teurastus, ennen kuin kaikki osallistuvat kansat ovat täysin lopussa.

Ainoa turvallinen rauha on rauha, joka perustuu kansainväliseen työväenluokan solidaarisuuteen ja kaikkien kansojen vapauteen. Siksi proletariaatin tehtävänä on nyt jokaisessa maassa suorittaa yhteistä sosialistista työtä jokaisessa maassa rauhan puolesta.

Hyväksyn hätäavun menot – pidän näitä toimenpiteitä todellakin täysin riittämättöminä. Samoin hyväksyn kaikki toimenpiteet veljiemme rintamalla sekä sairaiden ja haavoittuneiden vaikeuksien lievittämiseksi, sillä heillä on äärimmäinen myötätuntoni. Mikään tällainen toimenpide ei voisi mennä tarpeeksi pitkälle minulle.

Vastustan kuitenkin sotaa ja sen käynnistäjiä ja sen johtajia; kapitalistista politiikkaa, joka synnytti sen; kapitalistisia päämääriä, joita se tavoittelee; alueliitossuunnitelmia; Belgian ja Luxemburgin puolueettomuuden loukkaamista; sotilasdiktatuuria; ja sitä, että hallitus ja hallitsevat luokat laiminlyövät jatkuvasti sosiaalisia ja poliittisia vastuitaan.

Näistä syistä hylkään pyydetyt sotalainat.

S. P. Kähmi Kirjasto

John Maclean: Asevelvollisuuden uhka

Tänään tulee kuluneeksi 101 vuotta John Macleanin, skotlantilaisen opettajan ja vallankumouksellisen sosialistin kuolemasta. Maclean oli työväenluokan esitaistelija, joka puolusti työläisten vapauksia ja oikeuksia ja tarjosi jatkuvasti koulutusta työväenluokan taloudellisen aseman todellisuuksista ja siitä, kuinka nousta sen yläpuolelle.

Hänet pidätettiin ensimmäisen kerran 27. lokakuuta 1915 ”valtakunnan puolustuslakiin” perustuvin syyttein. Maclean oli kertonut valtavalle yleisölle sunnuntai-iltana Bath Streetillä Glasgow’ssa, että kenenkään heistä ei missään nimessä pitäisi liittyä Britannian armeijaan ja että kapitalismin luonne on synnyttää sotaa, että miehet joita valtio halusi heidän ampuvan olivat heidän veljiään, että heillä oli samat asumis- ja palkkavaikeudet kuin kaikilla työväenluokkaan kuuluvilla ja että todelliset viholliset olivat heidän työnantajansa ja brittiläisen imperiumin hallitseva luokka. Govanin koululautakunta erotti hänet välittömästi opettajan tehtävistä ja hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi rangaistuspalvelukseen.

Maclean kuoli vuonna 1923 vapaana mutta ruumiillisesti runneltuna usean vankilatuomion, nälkälakon ja pakkosyötön jäljiltä. Julkaisemme tässä ensimmäistä kertaa suomeksi hänen tekstinsä, joka ilmestyi ensimmäisen vangitsemisen aikoihin Vanguard-lehdessä joulukuussa 1915.

Tämän sodan julistettiin olevan sota vapauden puolesta. Me sosialistit pidimme sitä tahallisena valheena, koska lausunnon kannattajat tietävät varsin hyvin, että maailman työläiset ovat heidän orjiaan ja tulevat olemaan heidän orjiaan sodasta riippumatta. Se on varmasti vapaussota yhdelle tai toiselle ryöstelevän omistavan luokan kansalliselle osalle, jotta se voisi vallata itselleen kaiken tai suurimman osan palkkaorjaluokasta puristetusta ylijäämästä. Ilmiselvästi se ei ole työläisten huoli suuntaan tai toiseen.

Olemme toistuvasti ilmaisseet täydellisen halukkuutemme päästää kapitalismista hyötyvät osallistumaan sotaan ja teurastamaan toisiaan sydämensä kyllyydestä. Se on heidän asiansa, ei meidän. Heidän keskinäinen tuhonsa voisi itse asiassa tasoittaa polkua, joka johtaa sosialismiin, niin että jopa monet sosialistit voisivat saada anteeksi, jos he luopuisivat välinpitämättömyyden politiikasta ja ryhtyisivät aktiivisesti värväysagenteiksi omistavan luokan parissa, kehottaen heitä tulisen kaunopuheisesti puolustamaan kuningastansa ja maataan.

Olemme lisäksi pidättäytyneet yrityksistä estää työläisten värväystä, jos he uskovat vilpittömästi, että Britannialla on oikeus osallistua sotaan. Itse asiassa me yleensä vaadimme heitä värväytymään uskomustensa ainoana loogisena lopputuloksena.

On aivan eri asia, kun uhkana on yritys pakottaa meidät asevelvollisuuteen. Me sosialistit, jotka uskomme, että ainoa taistelun arvoinen sota on luokkasota ryöstöä ja työläisten orjuutta vastaan, emme aio uhrata henkeämme brittiläisen tai muun kapitalismin puolesta. Jos kuolemme, kuolemme täällä puolustaen niitä harvoja oikeuksia, joiden puolesta esi-isämme kuolivat. Meille on jalompaa kuolla oman luokkamme puolesta kuin sen luokan puolesta, joka on ryöstänyt, hallinnut, halveksinut ja vanginnut meitä.

He eivät uskalla murhata meitä, sillä se nostaisi sen hurskastelun verhon, jolla he ovat sokaisseet puolueettomien silmät. Nämä puolueettomat nousisivat heitä vastaan, ja monet armeijan miehet omaksuisivat Carsonin asenteen sotaa edeltävinä aikoina.

Heidän olisi myös parempi olla värväämättä meitä, sillä aseistettuina me tulemme olemaan vaarallisempia kuin ilman aseita. Siitä seuraisi varmasti hirmuvalta. Historia tukee meitä tuossa väitteessä, sillä suuri joukko miehiä, jotka kieltäytyvät nyt astumasta palvelukseen, tekevät sen periaatteesta eivätkä pelosta.

Jos liittoutuneet joukkoineen, rahoineen ja sotatarvikkeineen eivät pysty murskaamaan saksalaisia ​​ilman asevelvollisuutta, heidän olisi parempi lopettaa sota heti, liittyä sosialistisiin voimiin ja valmistautua siten saksalaisten kapitalististen voittajien täydelliseen kukistamiseen ryöstettyjen ja heidän ystäviensä maailmanlaajuisen nousun kautta.

Meille sosialisteille ei ole väliä, kuka ryöstää tai sortaa meitä. Väri, kieli tai kansallisuus eivät vaikuta asiaan. Vastustamme kaikenlaista ryöstöä ja tyranniaa, ei vain täällä vaan kaikkialla maailmassa. Ainoa tapa lopettaa kaikki ongelmat on perustaa sosialismi (Kristuksen epäonnistuttua). Pelkkä teurastuksen jatkaminen ei ratkaise meille ongelmaa. Periaatteesta emme taistele tässä sodassa.

Mitä ammattiyhdistysläisiin tulee, varoitamme siis, että asevelvollisuus tarkoittaa kaikkien nuorten miesten saattamista sotilasviranomaisten hallintaan, olivatpa he sitten taistelukentällä tai tehtaalla ja konepajassa. Jokainen hallinnon alainen tehdas kuuluu suoraan myös sotilaallisen kurin alle, ja näin vanhat ja nuoretkin sidotaan käsistä ja jaloista herra William Weirin ja hänen kapitalististen ystäviensä kanssa. Asevelvollisuus tarkoittaa teollista asevelvollisuutta, surkeinta orjuuden muotoa, jonka maailma on koskaan tuntenut.

Varmasti tylsämielisinkin ammattiyhdistyksen jäsen ymmärtää nyt surullisen kuuluisan sotatarvikelain loukkauksen ja halveerauksen. Tuolla lailla ei yksipuolisessa toiminnassaan ole ollut sellaista vaikutusta ammattiyhdistystoimintaan ja kaikkeen, mitä se edustaa, kuin työväen asevelvollisuudella täytyy olla ja tulee olemaan.

Vaadimme vanhoilta ja nuorilta asevelvollisuuden ankaraa vastustusta.

Se, että tämä vastustus tulee olemaan ankaraa ja voimakasta Clyden alueella, on varmaa, kun otetaan huomioon Glasgow’n lordi provostin toimet ja kaupunginvaltuuston enemmistön tuki. Kun sopimus kaupungintalon vuokraamisesta ”Herald Leaguelle” [työväenlehteä tukeva klubi, toim. huom.] oli saatu päätökseen, oli ylimielistä tyranniaa, että lordi provosti yritti mitätöidä sopimuksen kieltämällä salin käytön.

Kokouksen asevelvollisuuden vastainen tavoite olisi saattanut vaikuttaa haitallisesti värväykseen. Kukaan ei voi sanoa. Mutta on varmaa, että ystävä Dunlopin itsevaltaisella ja ylimielisellä käytöksellä on värväykseen kymmenen kertaa haitallisempi vaikutus kuin jos hän olisi antanut kokouksen edetä hiljaa.

Sitä ei voi kukaan kieltää. Mitä on tapahtunut? Tuhansia protestilehtisiä on levitetty ympäri Clyden työpajoja, Sylvia Pankhurst ja George Lansbury ovat puhuneet valtavalle yleisölle Pavilionissa, Metropolessa, Panopticonissa ja muissa teattereissa sekä kokouksissa mielenosoitusta edeltävänä sunnuntaina. Jos kaupungintaloa ei ole avattu, kokous tai ehkä sarja kokouksia on pidetty maanantaina 29. marraskuuta. Kaunan tunne lordi provostia kohtaan on voimakas ja kasvaa. Hänen toimensa oli siksi tahditon, ja tulee kukistamaan ehdottomasti tavoitteen, joka hänellä oli mielessään – värväyksen edistämisen.

Ei vain sitä. Hänen toimintansa on saanut asevelvollisuuden vastustajat yhä päättäväisemmin pysymään kotona ja rajoittamaan niiden tyranniaa, jotka ovat näin yrittäneet tukahduttaa sananvapautta.

Herättäköön tämä Glasgow’n merkittävä tapahtuma välinpitämättömien työläisten mielet edessään olevaan tulevaisuuteen, jos niin teollinen kuin sotilaallinen asevelvollisuus astuu voimaan.

Ainoa tapa säilyttää vapautemme – se pieni sirpale, joka meillä nyt on – on luja yhdistyminen luokkana. Ainoa ase, jota voimme käyttää tänään, on lakko. Kehotamme tovereitamme olemaan valmiita käyttämään tätä asetta absoluuttisen orjuuden syntymisen estämiseksi.

Älkää antako akateemisten sosialistien lamaannuttaa teitä, jotka väittävät, että ainoa tilaisuus joka oikeuttaa lakon on sosialismin perustaminen. Nämä miehet myöntävät, että joukot ovat vielä kaukana sosialismista. Tämä tarkoittaa, että meidän olisi siirrettävä lakko kaukaiseen tulevaisuuteen. Nähkää kuinka absurdi kanta se on, ja toimikaa sen mukaisesti.

S. P. Kähmi Kirjasto

Stuttgartin päätöslauselma

Osana työväen antimilitaristista kirjastoa julkaisemme tässä käännöksen päätöslauselmasta, jonka seitsemäs kansainvälinen sosialistikongressi laati Stuttgartissa, Saksassa 18.-24. elokuuta 1907.

Paikalla oli yhteensä 886 delegaattia, jotka edustivat yli 25 maan sosialistisia puolueita, mikä tekee siitä suurimman tällaisen kokoontumisen kansainvälisen sosialistisen liikkeen historiassa.

Teksti avaa toisen internationaalin näkemystä sotien ja kapitalismin yhteydestä sekä strategiasta kääntää sodat kamppailuksi työväenvallasta. Asiasta keskusteltiin viisi peräkkäistä päivää komiteassa, joka nimettiin ratkaisemaan kysymystä, ja kuudentena päivänä keskustelua jatkettiin kongressisalissa.

Militarismitoimikunnassa esitettiin kolme kilpailevaa päätöslauselmaa, joista kaksi esitti Ranskan ja yksi Saksan valtuuskunta. Ranskan enemmistöluonnos pani merkille työväenluokan oikeuden puolustaa kansallista itsemääräämisoikeuttaan hyökkäyksen sattuessa ja julisti, että sota loppuu vasta, kun kapitalismi ja sen luontainen tarve laajentaa markkinoita ja rakentaa sotilaskoneistoa poistetaan.

Jean Jaurès.

Sitä vastoin toinen lauselmaesitys edusti Jean Jaurèsin ja Édouard Vaillantin näkökulmaa, jossa vaadittiin työväenluokkaa taistelemaan sotaa vastaan ”kaikin käytettävissä olevin keinoin, parlamentaarisesta väliintulosta ja julkisesta kiihotuksesta yleislakkoon ja aseelliseen kansannousuun asti.”

Äskettäin laillistetun Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) edustajat pitävät kielenkäyttöä ”mahdottomaksi ja sopimattomana keskusteltavaksi” Saksan olosuhteissa. Pitkään kestäneen väittelyn jälkeen sovittiin sopivasta kielestä päätöslauselman hyväksymiselle kongressissa.

Kongressi vahvistaa aikaisempien kansainvälisten kongressien päätökset militarismia ja imperialismia vastaan ​​ja julistaa jälleen kerran, ettei taistelua militarismia vastaan ​​voida erottaa sosialistisesta luokkataistelusta yleensä.

Kapitalististen valtioiden väliset sodat ovat pääsääntöisesti seurausta niiden kilpailusta maailmanmarkkinoilla, sillä jokainen valtio ei pyri ainoastaan ​​turvaamaan olemassa olevia markkinoitaan, vaan myös valloittamaan uusia. Tässä vieraiden kansojen ja maiden alistaminen on merkittävässä roolissa. Nämä sodat ovat lisäksi seurausta jatkuvasta asekilpailusta jota harjoittaa militarismi, joka on yksi porvarillisen luokkahallinnon ja työväenluokan taloudellisen ja poliittisen alistamisen tärkeimmistä välineistä.

Sotia suosivat kansalliset ennakkoluulot, joita viljellään systemaattisesti sivistyskansojen keskuudessa hallitsevien luokkien eduksi, jotta proletaariset joukot voitaisiin kääntää pois omista luokkatehtävistään sekä kansainvälisen solidaarisuuden velvollisuuksista.

Sodat ovat siksi osa kapitalismin luonnetta; ne lakkaavat vasta kun kapitalistinen järjestelmä lakkautetaan tai kun sotatekniikan edistymisen vaatimat valtavat uhraukset ihmisissä ja rahassa ja aseistuksen aiheuttama suuttumus pakottavat ihmiset lakkauttamaan tämän järjestelmän.

Tästä syystä proletariaatti, joka antaa suurimman osan sotilaista ja tekee suurimman osan aineellisista uhrauksista, on luonnollinen vastustaja sodalle, joka on ristiriidassa sen korkeimman tavoitteen kanssa – taloudellisen järjestyksen luomisen sosialistisella pohjalla, joka saa aikaan solidaarisuuden kaikkien kansojen välillä.

Sen vuoksi kongressi pitää työväenluokan ja erityisesti sen parlamenttien edustajien velvollisuutena taistella laivasto- ja sotilasvarustelua vastaan ​​kaikin voimin, mikä luonnehtii porvarillisen yhteiskunnan luokkaluonnetta ja kansallisten vastakkainasettelujen ylläpitämisen motiivia, ja kieltäytyä keinoista näiden aseiden saamiseksi. Heidän velvollisuutensa on työskennellä työväenluokan nuorten kasvatuksen puolesta kansojen veljeyden ja sosialismin hengessä ja samalla kehittää heidän luokkatietoisuuttaan.

Kongressi näkee armeijan demokraattisessa organisoinnissa, pysyvän armeijan korvaamisessa miliisillä olennaisen takeen siitä, että hyökkäyssodat tehdään mahdottomaksi ja kansallisten vastakkainasettelujen voittaminen helpottuu.

Internationaali ei pysty määrittelemään jäykissä muodoissa työväenluokan antimilitaristisia toimia, jotka ovat luonnostaan ​​erilaisia ​​eri maissa ja eri aika- ja paikkaolosuhteissa. Mutta sen velvollisuutena on koordinoida ja lisätä työväenluokan ponnisteluja sotaa vastaan.

Itse asiassa, Brysselin kansainvälisestä kongressista lähtien proletariaatti on käyttänyt mitä moninaisimpia toimintamuotoja yhä korostuneemmin ja menestyksekkäästi väsymättömissä taisteluissaan militarismia vastaan ​​kieltäytymällä laivaston ja sotilaallisen aseistuksen välineistä ja pyrkimällä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota — kaikki sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi sekä sodan aiheuttamien yhteiskunnan kouristusten hyödyntämiseksi työväenluokan vapautumiseen.

Tämän osoitti erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen välinen sopimus Fashodan tapauksen jälkeen rauhan ylläpitämisestä ja Englannin ja Ranskan välisten ystävällisten suhteiden palauttamisesta; sosialidemokraattisten puolueiden menettelyllä Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; Ranskan ja Saksan sosialistien samaa tarkoitusta varten järjestämät mielenosoitukset; Triestessä kokoontuneiden Itävallan ja Italian sosialistien yhteistoiminta estääkseen konfliktin maiden välillä; lisäksi Ruotsin sosialistityöläisten tarmokas väliintulo estääkseen hyökkäyksen Norjaa vastaan; lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarillinen, uhrautuva taistelu tsaarin käynnistämän sodan vastustamiseksi, sen lopettamiseksi ja maan kriisin hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi.

Kaikki nämä ponnistelut ovat todiste proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta kyvystä turvata rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla. Työväenluokan toiminta on sitä menestyksekkäämpää, mitä enemmän sen henkeä valmistelee vastaava toiminta ja eri maiden työväenpuolueita kannustaa ja koordinoi Internationaali.

Kongressi on vakuuttunut siitä, että proletariaatin painostuksen alaisena käyttämällä vakavasti sovittelua hallitusten surkeiden toimien sijaan, aseistariisunnan hyöty voidaan varmistaa kaikille kansoille, mikä mahdollistaa valtavien rahanmenojen ja energian käyttämisen kulttuuritarkoituksiin, jonka nyt sotilaallinen aseistus ja sodat nielevät.

Jos sota uhkaa syttyä, on asianomaisten maiden työväenluokkien ja heidän parlamentaaristen edustajiensa tehtävä Kansainvälisen sosialistitoimiston koordinointitoiminnan tukemana tehdä kaikkensa estääkseen sodan syttymisen tehokkaimpina pitämänsä keinoin, jotka luonnollisesti vaihtelevat luokkataistelun ja yleisen poliittisen tilanteen kärjistymisen mukaan.

Jos sota joka tapauksessa syttyy, heidän velvollisuutensa on puuttua asiaan sen nopean lopettamisen puolesta ja kaikin voimin hyödyntää sodan synnyttämää taloudellista ja poliittista kriisiä joukkojen herättämiseksi ja siten kapitalistisen luokkavallan kaatumisen nopeuttamiseksi.

S. P. Kähmi Kirjasto

Rosa Luxemburg: Militarismi, sota ja työväenluokka

20. helmikuuta 1914 Rosa Luxemburg pidätettiin sotilaiden yllyttämisestä kapinaan. Syytteen perusteena oli puhe, jossa hän julisti: ”Jos ne odottavat meidän murhaavan ranskalaisia tai muita ulkomaalaisia veljiämme, sanotaan niille, ’Ei, ei missään oloissa'”.

Oikeudessa hän muuttui syytetystä syyttäjäksi, ja hänen puheensa, joka myöhemmin julkaistiin nimellä Militarismi, sota ja työväenluokka, on yksi innoittavimpia vallankumouksellisen sosialismin tuomioita imperialismille. Luxemburg hyökkäsi tulisesti häntä kohtaan esitettyjä syytöksiä vastaan, selittäen samalla kansainvälisen sosialismin periaatteita.

Luxemburg tuomittiin vuodeksi vankeuteen, mutta häntä ei vangittu välittömästi. Lähdettyään oikeussalista hän meni suoraan joukkokokoukseen, jossa hän toisti vallankumouksellisen sodanvastaisen propagandansa.

Julkaisemme tässä suomenkielisen käännöksen puheesta sellaisena, kuin se Frankfurtin rikostuomioistuimessa esitettiin.

Puolustajani ovat tutkineet riittävästi syytteen seikkoja osoittaakseen, että ne ovat oikeudellisesti pätemättömiä. Haluaisin siksi tarkastella syytettä eri näkökulmasta. Sekä yleisen syyttäjän tänään antamassa suullisessa lausunnossa että kirjallisessa syytteeseenpanossa ei ole pääroolia vain syyllisten lausuntojeni sanamuodolla, vaan vielä enemmän tulkinnalla ja taipumuksella, jonka näissä sanoissa oletetaan olleen. Yleinen syyttäjä korosti toistuvasti ja erittäin painokkaasti sitä, mitä hän uskoi minun tietävän ja haluavan, kun lausuin noissa kokouksissa. Nyt kukaan ei ole pätevämpi kuin minä ja kykenevämpi antamaan täydellistä ja perusteellista tietoa tästä puheeni sisäisestä psykologisesta momentista, tietoisuudestani.

Ja haluaisin sanoa etukäteen: olen erittäin iloinen voidessani antaa yleiselle syyttäjälle ja teille, herrat tuomarit, täydelliset tiedot. Pääasiassa haluan selittää, että se, mitä yleinen syyttäjä on tässä avaintodistajiensa lausuntojen perusteella kuvaillut ajatukseni, aikomukseni ja tunteeni pohjalta, oli vain lattea, mieletön karikatyyri, sekä puheistani että sosialidemokraattisesta agitaatiomenetelmästä yleensä. Kun kuuntelin yleisen syyttäjän lausuntoja, minun piti nauraa sisäänpäin ja ajatella: Tässä on toinen klassinen esimerkki siitä, kuinka vähän muodollista koulutusta riittää ymmärtämään sosialidemokraattista ajatuskulkua, ajatusmaailmaamme kaikessa monimutkaisuudessaan, tieteellistä hienostuneisuutta ja historiallista syvyyttä, kun yhteiskuntaluokka on näiden olosuhteiden tiellä. Jos te, herrat tuomarit, olisitte kysyneet yksinkertaisimmalta kouluttamattomalta työläiseltä tuhansien kokouksiini osallistuneiden joukosta, hän olisi antanut teille aivan toisenlaisen kuvan, aivan toisenlaisen vaikutelman lausunnoistani.

Kyllä, työväen yksinkertaiset miehet ja naiset kykenevät ottamaan vastaan ​​ajatusmaailmamme, joka heijastuu preussilaisen yleisen syyttäjän aivoissa vääristyneenä kuvana, kuin vinossa peilissä. Esitän tämän nyt yksityiskohtaisemmin muutamassa kohdassa. Yleinen syyttäjä on useaan otteeseen toistanut, että olin ”liikaa yllyttänyt” tuhansia kuulijoitani jo ennen syyttävän lausunnon antamista, jonka piti olla puheeni huipentuma. Tähän julistan: Herra syyttäjä, me sosialidemokraatit emme yllytä ollenkaan! Sillä mitä ”yllyttää” tarkoittaa? Yritinkö kenties vaikuttaa kokoontuneisiin: jos te saksalaisina menette sodan aikana vihollisalueelle, esimerkiksi Kiinaan, käyttäytykää niin, ettei kukaan kiinalainen enää sadan vuoden kuluttua uskalla katsoa saksalaista vinosti? Jos olisin puhunut noin, se olisi varmasti yllytystä. Vai yritinkö kenties lietsoa kansallista omahyväisyyttä, šovinismia, halveksuntaa ja vihaa muita rotuja ja kansoja kohtaan kokoontuneissa massoissa? Se olisi varmasti ollut yllytystä.

Mutta minä en puhunut niin, eikä yksikään koulutettu sosialidemokraatti koskaan puhu sillä tavalla. Se mitä tein noissa Frankfurtin kokouksissa ja mitä me sosialidemokraatit teemme aina sanoin ja kirjoituksena, on levittää valistusta, tehdä työväenjoukot tietoisiksi luokkaeduistaan ​​ja historiallisista tehtävistään, osoittaa heille historiallisen kehityksen suuret linjat, nyky-yhteiskuntamme kohdussa tapahtuvien taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten mullistusten suuntaukset, jotka johtavat rautaisella välttämättömyydellä siihen, että tietyssä kehitysvaiheessa olemassa oleva yhteiskuntajärjestys lakkautetaan ja korvataan korkeammalla sosialistisella yhteiskuntajärjestyksellä. Näin me agitoimme, näin kohotamme joukkojen moraalista elämää niiden historiallisten näkökulmien jalostavan vaikutuksen kautta, jonka pohjalta seisomme. Samoista suurista näkökulmista käymme myös agitaatiotamme sotaa ja militarismia vastaan ​​- koska meidän sosialidemokraattien kanssa kaikki sopii harmoniseen, johdonmukaiseen, tieteellisesti perusteltuun maailmankuvaan. Ja jos yleinen syyttäjä ja hänen säälittävä tähtitodistajansa näkevät kaiken tämän yksinkertaisena propagandakampanjana, tämän tulkinnan karkeus ja yksinkertaisuus johtuu yksinomaan yleisen syyttäjän kyvyttömyydestä ajatella sosialidemokraattisesti.

Lisäksi yleinen syyttäjä on toistuvasti viitannut väitettyihin viittauksiini ”esimiesten murhaan”. Nämä piilotetut, mutta ymmärrettävät viittaukset upseerimurhaan on tarkoitettu paljastamaan synkkä sieluni ja aikomusteni suuri vaara. No, pyydän teitä hyväksymään hetken sen, että minulle osoitettu lausunto pitää paikkansa, ja sitten teidän on todettava itsellenne pienen pohdinnan jälkeen, että yleinen syyttäjä on todellakin mennyt täysin raiteilta tässä kiitettävässä yrityksessään maalata minut mahdollisimman mustana. Koska ja keitä ”esimiehiä” vastaan ​​minun pitäisi kutsua murhaan? Syyttäjä itse väittää, että olin vaatinut miliisijärjestelmän käyttöönottoa. Saksassa olisin kuvaillut tärkeimmäksi tässä järjestelmässä velvollisuutta antaa miehille käsiaseet kotiin vietäväksi – kuten Sveitsissä tehdään. Ja tähän – huomioi: tähän – olen oletettavasti linkittänyt vihjeen siitä, että aseella voitaisiin ampua myös eri suuntaan kuin hallitsijat haluaisivat.

Joten on selvää: yleinen syyttäjä syyttää minua murhaan yllyttämisestä ei nykyisen Saksan armeijajärjestelmän esimiehiä vastaan, vaan tulevien Saksan miliisin armeijoiden esimiehiä vastaan! Miliisijärjestelmäämme koskevaa propagandaamme vastaan taistellaan mitä jyrkimmin ja sen perusteella minua syytetään rikoksesta ​​syytteeseenpanossa. Ja samaan aikaan yleinen syyttäjä tuntee pakkoa käsitellä tämän kielletyn miliisijärjestelmän upseerien henkiä, joita olen uhannut. Vielä yksi askel ja hetken kuumuudessa yleinen syyttäjä nostaa minua vastaan ​​syytteen siitä, että yllytin murhayrityksiin tulevan Saksan tasavallan presidenttiä vastaan!

Mutta mitä minä oikeastaan ​​sanoin niin kutsutusta esimiesten murhasta? Jotain täysin erilaista! Olin puheessani huomauttanut, että tämän päivän militarismia yleensä perustelevat sen viralliset puolestapuhujat lauseella ”välttämätön isänmaan puolustaminen”. Jos tämä kiinnostus isänmaata kohtaan olisi rehellistä ja vilpitöntä, niin – selitin – hallitsevilla luokilla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa sosialidemokraattien vanha ohjelmallinen vaatimus, miliisijärjestelmä. Sillä tämä on ainoa varma tae isänmaan puolustamiselle, sillä vain vapaa kansa, joka omasta tahdostaan ​​lähtee kentälle vihollista vastaan, on riittävä ja luotettava suoja isänmaan vapaudelle ja itsenäisyydelle. Vasta silloin voidaan sanoa: Rakas isänmaa, ole hiljaa!

Miksi siis, kysyin, eivät isänmaan viralliset puolustajat halua kuulla tästä ainoasta tehokkaasta puolustusjärjestelmästä? Vain siksi, etteivät he ensisijaisesti tai toissijaisesti ole huolissaan isänmaan puolustamisesta, vaan imperialistisista valloitussodista, joihin miliisi ei auta. Ja lisäksi hallitsevat luokat ovat todennäköisesti haluttomia laittamaan aseita työväen käsiin, koska riistäjien huono omatunto saa heidät pelkäämään, että ase voitaisiin jonakin päivänä ampua suuntaan, josta hallitsijat eivät pidä.

Joten sen, mitä olen muotoillut hallitsevan luokan peloksi, esittää nyt julkinen syyttäjä, hänen kömpelön avaintodistajansa sanojen perusteella, omana pyyntönäni! Tässä teillä on lisätodisteita hänen aivoissaan vallitsevasta hämmennyksestä, joka johtuu hänen ehdottomasta kyvyttömyydestään seurata sosialidemokraattien ajatuslinjaa.

Yhtä pohjimmiltaan väärä on syyttäjän väite, että suosittelin hollantilaista esimerkkiä, jonka mukaan siirtomaa-armeijassa sotilas voi vapaasti lyödä häntä huonosti kohtelevan esimiehen. Todellisuudessa puhuin unohtumattoman johtajamme Bebelin aikana militarismista ja sotilaiden huonosta kohtelusta ja huomautin, että yksi hänen elämäntyönsä tärkeimmistä luvuista oli taistelu Reichstagissa sotilaiden kiduttajia vastaan. Lainasin tähän useita Bebelin puheita Valtiopäivien stenografisesta raportista – ja nämä ovat tietääkseni laissa sallittuja – mukaan lukien ne lausunnot vuodelta 1893 Alankomaiden siirtomaa-armeijan tavasta. Näettekö, hyvät herrat, tässäkin yleinen syyttäjä on mennyt harhaan innokkuudessaan: hänen ei joka tapauksessa olisi pitänyt nostaa syytettä minua vastaan, vaan jotakuta muuta vastaan.

Mutta tulen asian ytimeen. Yleinen syyttäjä perustaa päähyökkäyksensä – väitteen, jonka mukaan olin syyttävässä lausunnossa kehottanut sotilaita olemaan ampumatta vihollista sodan sattuessa vastoin käskyjä – päätelmään, jota hän ilmeisesti pitää kiistämättömänä todistusarvoltaan ja logiikaltaan pakottavana. Hän päättelee seuraavaa: Koska agitoin militarismia vastaan, koska halusin estää sodan, niin minulla ei ilmeisesti olisi voinut olla muuta tapaa, muita tehokkaita keinoja mielessä kuin sanoa suoraan sotilaille: Jos teidät käsketään ampumaan – älkää ampuko! Eikö olekin oikein, arvoisat tuomarit, mikä ytimekäs, vakuuttava johtopäätös, mikä vastustamaton logiikka!

Sallikaa minun kuitenkin selittää teille: tämä logiikka ja tämä johtopäätös perustuvat yleisen syyttäjän mielipiteeseen, ei minun, ei sosialidemokraattien mielipiteeseen. Tässä pyydän teitä kiinnittämään erityistä huomiota. Sanon: Johtopäätös, että ainoa tehokas keino sodan estämiseksi on puhua suoraan sotilaille ja pyytää heitä olemaan ampumatta – tämä johtopäätös on vain toinen puoli näkemyksestä, että niin kauan kuin sotilas noudattaa esimiehiensä käskyjä, kaikki valtiossa on hyvin, että – lyhyesti sanottuna – valtiovallan ja militarismin perusta on sotilaan sokea tottelevaisuus.

Tätä yleisen syyttäjän näkemystä täydentää sopusoinnussa esimerkiksi ylipäällikön virallisesti julkaistu lausunto, jonka mukaan keisari totesi viime vuoden 6. marraskuuta Potsdamissa helleenien kuningasta vastaanottaessaan, että Kreikan armeijat todistavat, ”että kenraaliesikuntamme ja joukkojemme harjoittamat periaatteet, kun niitä sovelletaan oikein, takaavat aina voiton”. Kenraalin esikunta ”periaatteineen” ja sokean tottelevaisuuden sotilas – nämä ovat sodankäynnin perusta ja voiton tae. No, me sosialidemokraatit emme jaa tätä näkemystä.

Ajattelemme pikemminkin, että sotien alkamista ja lopputulosta ei päätä yksin armeija, ylhäältä tulleet ”käskyt” ja alhaalta tuleva sokea ”tottelevaisuus”, vaan työväen suuri joukko päättää ja sen täytyy päättää. Olemme sitä mieltä, että sotia voidaan käydä vain, jos ja niin kauan kuin työväenjoukot osallistuvat niihin innostuneesti, koska pitävät niitä oikeudenmukaisena ja tarpeellisena asiana, tai ainakin sietävät niitä. Jos toisaalta työväen suuri enemmistö tulee vakaumukseen – ja tämän vakaumuksen, tämän tietoisuuden herättäminen heissä, on juuri se tehtävä, jonka me sosialidemokraatit asetamme itsellemme – jos, sanotaan, kansan enemmistö tulee vakaumukseen, että sodat ovat barbaarinen, syvästi moraaliton, taantumuksellinen ja kansanvastainen ilmiö, silloin sodat ovat tulleet mahdottomaksi – ja sotilas voi toistaiseksi vielä totella viranomaisten käskyjä!

Syyttäjän mukaan armeija on sotiva osapuoli; mielestämme se on koko kansa. Heidän on päätettävä, syntyykö sotia vai ei; työssäkäyvien miesten ja naisten joukko, vanhojen ja nuorien, päättää, onko nykypäivän militarismi olemassa vai ei – ei se pieni osa tästä kansasta, joka on niin kutsutussa kuninkaan takissa. Ja kun olen selittänyt tämän, minulla on myös klassinen todistus kädessäni, että tämä on minun, meidän mielipiteemme.

Sattumalta voin vastata Frankfurtin yleisen syyttäjän kysymykseen, ketä tarkoitin sanoessani ”emme tee niin” Frankfurtissa pitämässäni puheessa. 17. huhtikuuta 1910 puhuin täällä Schumannin sirkuksessa noin 6 000 ihmiselle Preussin äänioikeustaistelusta – kuten tiedätte, taistelumme aallot olivat juuri nousemassa tuolloin – ja löydän seuraavan lauseen tuon puheen stenografisesta raportista sivulta 10:

”Hyvät osallistujat! Sanon: nykyisessä taistelussa äänioikeudesta, kuten kaikissa Saksan tärkeissä poliittisissa edistyskysymyksissä, meidät jätetään omillemme. Mutta keitä me olemme? ’Me’ olemme miljoonat proletaarit Preussissa ja Saksassa. Kyllä, me olemme niitä miljoonia, joiden kädet saavat yhteiskunnan elämään. Ja riittää, että tämä yksinkertainen tosiasia juurtuu Saksan proletariaatin laajimpien joukkojen mieleen, jotta tulee hetki, jolloin Preussin hallitsevalle taantumukselle osoitetaan, että maailma tulee toimeen ilman Itä-Elbian junkkereita ja ilman keskustakreivejä, ilman salaneuvoksia ja tarvittaessa ilman yleisiä syyttäjiä, mutta että se ei voi olla olemassa 24 tuntia, jos työläiset laittavat kätensä ristiin.”

Näettekö, tässä minä sanon selvästi, missä näemme poliittisen elämän painopisteen ja valtion kohtalon: tietoisuudessa, selkeästi muodostuneessa tahdossa, suurten työjoukkojen päättäväisyydessä. Ja juuri näin me ymmärrämme militarismin kysymyksen. Jos työväenluokka tulee ymmärtämään ja tekemään päätöksen olla sallimatta sotia, silloin sodat ovat tulleet mahdottomaksi.

Mutta minulla on vielä enemmän todisteita siitä, että ymmärrämme sotilaallisen agitoinnin tällä tavalla emmekä toisin. Olen todella hämmästynyt: yleinen syyttäjä tekee kaikkensa uuttaakseen sanoistani tulkintojen, olettamusten ja mielivaltaisten päätelmien avulla, kuinka olisin voinut toimia sotaa vastaan. Ja silti todisteet ovat hänen edessään runsaina. Emme suorita sotilaallisuuden vastaista agitaatioamme salaisessa pimeydessä, salassa, vaan yleisen mielipiteen kirkkaimmassa valossa. Taistelu militarismia vastaan ​​on ollut vuosikymmeniä agitaatiomme pääpainopisteenä. Vanhasta Internationaalista lähtien siitä on keskusteltu ja tehty päätöslauselmia lähes kaikissa kongresseissa ja Saksan puoluekonferensseissa. Tässä yleisen syyttäjän olisi vain tarvinnut kurkottaa ihmisen täyteen elämään, ja missä hän olisi saanut sen käsiinsä, se olisi mielenkiintoista. Valitettavasti en voi esitellä kaikkea laajaa materiaalia tästä aiheesta edessänne täällä. Mutta sallikaa minun mainita tässä ainakin tärkeimmät kohdat.

Internationaalin Brysselin kongressi vuonna 1868 viittasi jo käytännön toimiin sodan estämiseksi. Se totesi päätöslauselmassaan muun muassa:

”että kansat voivat jo vähentää sotien määrää vastustamalla niitä, jotka tekevät ja julistavat sotia; että tämä oikeus kuuluu ennen kaikkea työväenluokille, jotka ovat melkein ainoita asepalvelukseen kutsuttuja ja voivat näin ollen sanktioida sen; että heillä on käytettävissään tehokas, laillinen ja välittömästi toteutettavissa oleva keino tätä tarkoitusta varten; että yhteiskunta ei todellakaan voisi selviytyä, jos tuotanto pysähtyisi hetkeksi, ja että tuottajien on siksi vain lopetettava työskentely tehdäkseen yrityksensä mahdottomaksi omatoimisesti toimiville, itsevaltaisille hallituksille; julistaa työläisten kansainvälisen liiton kongressin Brysselissä olevan yhtenäinen protestissa mitä voimakkaimmin sotaa vastaan ​​ja kutsuu eri maiden yhdistysten kaikki jaostot sekä erotuksetta kaikki työväen kerhot ja järjestöt työskentelemään mitä suurimmalla innokkuudella estääkseen ihmisten välisen sodan, jota samalla pidettäisiin sisällissotana, koska se käydään tuottajien eli veljien ja kansalaisten välillä. Kongressi suosittelee erityisesti, että työläiset lopettavat työnteon, jos heidän maassaan syttyy sota.

Jätän huomioimatta muut vanhan Internationaalin lukuisat päätöslauselmat ja siirryn uuden Internationaalin kongresseihin. Zürichin kongressi vuonna 1893 julisti:

”Työväen asema sodassa määritellään selvästi Brysselin kongressin militarismia koskevassa päätöslauselmassa. Kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian on kaikissa maissa käytettävä kaikki voimansa vastustaakseen hallitsevan luokan šovinistisia toiveita, kiristääkseen solidaarisuuden siteitä aina vain tiiviimmin kaikkien maiden työläisten ympärillä ja työskenneltävä väsymättä kapitalismin eliminoimiseksi, joka on jakanut ihmiskunnan kahteen vihamieliseen leiriin ja asettanut kansat toisiaan vastaan. Luokkavallan hävittämisellä myös sota tulee katoamaan. Kapitalismin kukistaminen on maailmanrauhaa.”

Lontoon kongressi vuonna 1896 julisti:

”Vain työväenluokalla voi vakavasti olla tahtoa ja voimaa luoda maailmanrauha. Siksi se vaatii: 1. Samanaikainen pysyvän armeijan lakkauttaminen kaikissa osavaltioissa ja kansan aseistuksen käyttöönotto. 2. Perustetaan kansainvälinen välimiesoikeus, jonka päätöksillä on lainvoima. 3. Kansan suoraan tekemä lopullinen päätös sodasta tai rauhasta siinä tapauksessa, että hallitukset eivät hyväksy välimiesoikeuden päätöstä.”

Pariisin kongressi vuonna 1900 suositteli käytännölliseksi keinoksi taistelussa militarismia vastaan:

”että sosialististen puolueiden tulisi kaikkialla puuttua nuorten koulutukseen ja järjestäytymiseen taistelussa militarismia vastaan ​​ja pyrkiä siihen mitä suurimmalla innolla.”

Sallikaa minun lainata toista tärkeää kohtaa Stuttgartin kongressin 1907 päätöslauselmasta, jossa on jo hyvin graafisesti tiivistetty joukko sosialidemokraattien käytännön toimia sodan torjunnassa. Siinä sanotaan:

”Itse asiassa Brysselin kansainvälisen kongressin jälkeen proletariaatti on väsymättömässä taistelussaan militarismia vastaan, ​​kieltäytymisestä aseistuksen rahoittamisesta maalla ja merellä pyrkimykseensä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota, turvautunut yhä tarmokkaammin ja menestyksekkäästi mitä moninaisimpiin ​​toimintamuotoihin sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi ja sodan aiheuttaman yhteiskunnallisen kiihotuksen hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi: erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen Fashodan tapauksen jälkeen tekemä sopimus rauhan turvaamisesta ja ystävällisten suhteiden palauttamisesta Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; samaan tarkoitukseen Itävallan ja Italian sosialistien yhteinen toiminta estääkseen kahden valtion välisen konfliktin; Norja; ja lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarilliset uhraukset ja joukkotaistelut tsarismin käynnistämän sodan vastustamiseksi ja lopettamiseksi sekä kriisin hyödyntämiseksi maan ja työväenluokkien vapauttamiseksi. Kaikki nämä pyrkimykset todistavat proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta halusta varmistaa rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla.”

Ja nyt kysyn: löydättekö te, herrat, kaikista näistä lauselmista ja päätöksistä edes yhden pyynnön, että seisoisimme sotilaiden edessä ja huutaisimme heille: Älkää ampuko! Ja miksi? Ehkä siksi, että pelkäämme tällaisen kiihottamisen ja rikosoikeudellisten määräysten seurauksia? Oi, olisimme surullisia kurjia, jos seurausten pelossa jättäisimme tekemättä jotain, jonka olemme tunnustaneet tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Ei, emme tee sitä, koska sanomme itsellemme: ne, jotka käyttävät niin sanottua kuninkaan takkia, ovat vain osa työväkeä, ja kun he tulevat välttämättömään oivallukseen sodan tuomittavasta ja kansanvastaisesta luonteesta, silloin myös sotilaat tietävät itse, ilman pyyntöämme, mitä heidän on tehtävä kyseisessä tilanteessa.

Näettekö, herrat, agitaatiomme militarismia vastaan ​​ei ole niin heikkoa ja yksinkertaista kuin yleinen syyttäjä kuvittelee. Meillä on niin monia ja niin erilaisia ​​vaikuttamiskeinoja: nuorisokasvatus, johon pyrimme innokkaasti ja kestävällä menestyksellä kaikista tiellemme asetetuista vaikeuksista huolimatta, miliisijärjestelmän propaganda, joukkokokoukset, katumielenosoitukset… Lopuksi katsokaa, Italiassa, miten luokkatietoiset työläiset ottivat vastaan ​​Tripolitan sotaseikkailun? Joukkomielenosoituslakolla, joka toteutettiin mitä loistavimmin. Ja miten Saksan sosialidemokraatit suhtautuivat tähän? Berliinin työläiset hyväksyivät 12. marraskuuta kahdessatoista kokouksessa päätöslauselman, jossa he kiittivät italialaisia ​​tovereita joukkolakosta.

Kyllä, joukkolakko! sanoo yleinen syyttäjä. Tässä hän uskoo saaneensa minut jälleen kiinni vaarallisimmasta, valtiota järkyttävimmästä tarkoituksestani. Yleinen syyttäjä tuki syytöstään tänään erityisesti viitaten joukkolakkokiihottamiseeni, johon hän yhdisti kamalimmat väkivaltaisen kumouksen näkymät, joita voi olla vain preussilaisen yleisen syyttäjän mielikuvituksessa. Herra yleinen syyttäjä, jos voisin olettaa, että sinulla on pienintäkään kykyä astua sosialidemokraattien ajatusprosesseihin, jalompaan historialliseen käsitykseen, selittäisin sinulle sen, minkä menestyksekkäästi selitän jokaisessa julkisessa kokouksessa, että joukkolakkoja, erityisenä ajanjaksona tämän päivän olosuhteiden kehityksessä, ei ”tehdä”, eikä myöskään vallankumouksia ”tehdä”. Joukkolakot ovat luokkataistelun vaihe, johon nykyinen kehityksemme luonnollisesti johtaa. Meidän, sosialidemokraattien, koko roolimme suhteessa heihin on saada ihmiset tietoisiksi tästä työväenluokan kehityksen suuntauksesta, jotta työläiset ovat tehtäviensä tasalla koulutettuna, kurinalaisena, kypsänä, määrätietoisena ja aktiivisena ihmisjoukkona.

Näettekö, tässä taas yleinen syyttäjä, kun hän esittää syytteeseenpanossa joukkolakon haamut sellaisena kuin hän sen ymmärtää, haluaa itse asiassa rangaista minua hänen ideoistaan, ei minun.

Lopetan tähän. Haluaisin sanoa vain yhden asian. Puhuessaan yleinen syyttäjä kiinnitti paljon huomiota pieneen persoonaani. Hän kuvaili minua suureksi vaaraksi valtion järjestyksen turvallisuudelle, hän ei edes halveksinut vajoamista herjauksen tasolle ja kuvaili minua ”punaiseksi Rosaksi”. Kyllä, hän uskalsi epäillä henkilökohtaista kunniaani ilmaisemalla epäilynsä minua kohtaan siinä tapauksessa, että hänen rikosilmoituksensa hyväksyttäisiin.

Herra yleinen syyttäjä, en henkilökohtaisesti halua vastata kaikkiin hyökkäyksiinne. Mutta kerron teille yhden asian: te ette tunne sosialidemokratiaa! (Puheenjohtaja keskeyttää: ”Emme voi kuunnella poliittisia puheita täällä.”) Pelkästään vuonna 1913 monet kollegoistanne tekivät kovasti töitä varmistaakseen, että lehdistömme tuomittiin yhteensä 60 kuukauden vankeuteen. Oletteko kuulleet kenenkään syntisistä pakenevan rangaistuksen pelossa? Luuletteko, että tämä rangaistusten massa on saanut edes yhden sosialidemokraatin horjumaan tai horjuttanut häntä velvollisuudestaan? Voi ei, työmme uhmaa kaikkia rikoslakienne säikeitä, se kasvaa ja kukoistaa kaikista yleisistä syyttäjistä huolimatta!

Lopuksi, vain yksi sana pätemättömästä hyökkäyksestä, joka kostautuu alullepanijalleen.

Yleinen syyttäjä sanoi sanatarkasti – olen tehnyt siitä muistiinpanon: hän pyytää välitöntä pidätystäni, koska ”olisi käsittämätöntä, jos syytetty ei pakenisi”. Toisin sanoen: Jos minun, yleisen syyttäjän, täytyisi istua vuosi vankilassa, pakenisin. Herra yleinen syyttäjä, uskon teitä, te pakenisitte. Sosialidemokraatti ei pakene. Hän seisoo tekojensa takana ja nauraa rangaistuksillenne.

Ja nyt te tuomitsette minut!

S. P. Kähmi Kirjasto

Eugene V. Debs: Kenen sodassa taistelisin?

Eugene V. Debs (1855 – 1926) oli Yhdysvaltain sosialistisen liikkeen veteraanijohtaja, joka tarjosi tinkimätöntä vallankumouksellista vastarintaa maan osallistumiselle sotaan, ja hänet vangittiin siitä hyvästä. Tässä syyskuun 11. päivä vuonna 1915 kirjoitetussa Appeal to Reason -julkaisussa ilmestyneessä artikkelissa hän teki kantansa selväksi.

Siitä lähtien, kun kuvasin sotilasta Jingo-painoksessa (”kapitalistisen isäntänsä palkkamurhaajana.” – toim.huom.) minulta on kysytty, vastustanko kaikkea sotaa ja kieltäytyisinkö olemasta sotilas ja taistelemaan kaikissa olosuhteissa ja pyydetty antamaan vastaukseni Appeal to Reasonille. Ei, en vastusta kaikkea sotaa enkä taistelua kaikissa olosuhteissa, ja kaikki päinvastaiset julistukset tekisivät minut kelvottomaksi olemaan vallankumouksellinen. Kun sanon vastustavani sotaa, tarkoitan hallitsevan luokan sotaa, sillä hallitseva luokka on ainoa luokka, joka käy sotaa. Minulle ei ole väliä, onko tämä sota hyökkäävä vai puolustava tai mitä muita valheellisia tekosyitä sille voidaan keksiä, vastustan sitä, ja minut ammuttaisiin maanpetoksesta ennen kuin astun sellaiseen sotaan.

Jos olisin kongressissa, minut ammuttaisiin ennen kuin äänestäisin dollariakaan sellaiseen sotaan.

Kapitalistiset sodat kapitalistista valloitusta ja kapitalistista ryöstöä varten on minun mielestäni kapitalistien itsensä taisteltava, ja tässä kysymyksessä ei voi olla väärinkäsitystä kannastani.

Minulla ei ole maata, jonka puolesta taistella; maani on maapallo; ja olen maailmankansalainen.

En rikkoisi periaatteitani Jumalan, saati hullun keisarin, villi tsaarin, rappeutuneen kuninkaan tai isomahaisten loisten joukkion vuoksi.

Mutta vaikka minulla ei ole pisaraakaan verta vuodatettavana työväenluokan sortajien ja köyhien ryöstäjien, varkaiden ja ryöväreiden, rikollisten ja murhaajien puolesta, joiden turmeltunut kelvoton hallinto on kaikkien aikojen rikos, minulla on sydän täynnä vuodatettavaa heidän uhreilleen, kun sitä tarvitaan sodassa heidän vapauttamisekseen.

En ole kapitalistinen sotilas; olen proletaarinen vallankumouksellinen. En kuulu plutokratian säännölliseen armeijaan, vaan kansan epäsäännölliseen armeijaan. Kieltäydyn tottelemasta mitään käskyä taistella hallitsevan luokan puolesta, mutta en odota, että minut käsketään taistelemaan työväenluokan puolesta.

Vastustan jokaista sotaa yhtä lukuun ottamatta; olen sen sodan puolesta sydämellä ja sielulla, ja se on yhteiskunnallisen vallankumouksen maailmanlaajuinen sota. Siinä sodassa olen valmis taistelemaan millä tahansa tavalla, jota hallitseva luokka mahdollisesti vaatii, jopa barrikadeille asti.

Tämä on kantani ja uskon, että se on myös sosialistipuolueen kanta sotakysymyksessä, tai sen pitäisi olla.

S. P. Kähmi Kirjasto

Zimmerwaldin vasemmiston päätöslauselma

Zimmerwald-konferenssi, pieni sodanvastaisten sosialistien kokoontuminen Sveitsissä 5.-8. syyskuuta 1915, merkitsi käännekohtaa maailman sosialistiselle liikkeelle. Monien maiden sosialistit esittivät yhteisen vetoomuksen, joka yhdisti sodanvastaisen vastarinnan ensimmäiselle maailmansodalle ja auttoi valmistelemaan vallankumouksia, joihin sota päättyi.

Karl Radek.

Julkaisemme tässä erillisen päätöslauselman, jonka puolalainen sosialisti Karl Radek laati 11 Venäjän, Puolan, Latvian, Saksan ja Sveitsin vasemmiston edustajan puolesta kokouksen yhteydessä. Tämä ryhmä, joka tuli tunnetuksi Zimmerwald-vasemmistona, esitti, että työläisten sodanvastaisen taistelun tulisi pyrkiä kapitalististen hallitusten kaatamiseen ja kapitalistisen vallan lopettamiseen.

Vaikka konferenssi ei hyväksynyt sen esittämää päätöslauselmaa, Zimmerwaldin vasemmistosta tuli tärkeä vallankumouksellisen sosialismin tiennäyttäjä.

Päätöslauselmaluonnos maailmansodasta ja sosialidemokratian tehtävistä

Maailmansota, joka on tuhonnut Eurooppaa kokonaisen vuoden, on imperialistinen sota. Sitä käydään maailman poliittisesta ja taloudellisesta riistosta, markkinoista, raaka-ainelähteistä, pääomasijoitusten markkinoista ja vastaavista. Sota on seurausta kapitalistisesta kehityksestä, joka yhdistää samanaikaisesti koko maailman globaaliin talouteen ja synnyttää itsenäisiä kapitalistiryhmiä, jotka muodostuvat kansallisvaltioiden ympärille ja joiden intressit ovat vastakkaisia.

Porvaristo ja hallitukset pyrkivät salaamaan maailmansodan todellisen luonteen väittäen, että se on niiden pakotettu taistelu kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Mutta tämä on proletariaatin petos. Todellisuudessa sotaa käydään juuri muiden kansojen ja maiden sortamista varten. Tarinat demokratian puolustamisesta tässä sodassa ovat yhtä petollisia, sillä imperialismi merkitsee suuryritysten ja poliittisen taantumuksen häikäilemättömintä tyranniaa.

Imperialismi voidaan voittaa vain poistamalla ristiriidat, joista se syntyi kapitalististen maiden sosialistisen organisaation kautta. Objektiiviset olosuhteet ovat jo valmiit tähän tehtävään.

Kun maailmansota syttyi, suurin osa työväenjohtajista ei ehdottanut tätä iskulausetta, ainoaa mahdollista imperialismia vastaan. Sodan syttyessä nämä nationalismin ansaan astuneet ja opportunismin kuluttamat johtajat luovuttivat proletariaatin imperialismille, hyläten samalla sosialismin periaatteet ja siten todellisen taistelun proletariaatin etujen puolesta.

Sosiali-patriotismi ja sosiali-imperialismi edustavat proletariaatille vaarallisempaa vihollista kuin imperialismin porvarilliset apostolit, koska sosialismin lippua väärin käyttäessään se voi johtaa harhaan työväenluokan vähemmän tietoisia kerroksia. Saksassa tämän näkemyksen jakaa entisten sosialidemokraattisten johtajien avoimesti isänmaallinen enemmistö, mutta myös oppositioon asettuva puolueen keskustasuuntaus. Samoin tekee suurin osa Ranskan ja Itävallan johtajista sekä osa Britannian ja Venäjän johtajista (Hyndman, Fabianit, ammattiyhdistysideologit, Plekhanov, Rubanovitš, Nashe Delo -ryhmä). Ensimmäinen edellytys proletariaatin vallankumoukselliselle mobilisaatiolle ja Internationaalin jälleenrakentamiselle on sovittamaton taistelu sosiali-imperialismia vastaan.

Sosialististen puolueiden ja sosiali-imperialismiin siirtyneiden puolueiden sisällä olevien sosialististen oppositioiden tehtävänä on herättää ja johtaa työväenjoukot vallankumoukselliseen taisteluun kapitalistisia hallituksia vastaan ​​ja valloittaa poliittinen valta sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Sosialistit eivät luovuta kamppailua jokaisesta askeleesta eteenpäin kapitalismia vastaan, jokaisesta uudistuksesta, joka vahvistaa proletariaattia; he eivät luovu mistään keinoista järjestää ja herättää massoja. Maassa vallankumoukselliset sosialidemokraatit käyttävät hyväkseen jokaista kamppailua, kaikkia vähimmäisohjelmaamme sisältyviä vaatimuksia tavoitteenaan lisätä sotakriisiä kuten kaikkia muitakin kapitalismin sosiaalisia ja poliittisia kriisejä ja laajentaa se hyökkäykseksi kapitalismin perustuksia vastaan. Suorittamalla tätä taistelua sosialismin lipun alla työväenjoukot rokotetaan iskulauseita vastaan, jotka koskevat muiden kansojen sortamista, yhden kansakunnan herruuden säilyttämistä toisten yli ja uusien aluevaltausten etsimistä. He tulevat kuuroiksi kansallisen solidaarisuuden huudolle, joka johti proletaarit teurastuksen kentille.

Tämän taistelun alkusoitto on taistelu maailmansotaa vastaan ​​ja kansojen teurastuksen nopean lopettamisen puolesta. Tämä taistelu vaatii sotalainojen hylkäämistä, hallituksen ministeriöistä irtautumista ja sodan kapitalistisen ja antisosialistisen luonteen tuomitsemista parlamentaarisella areenalla, laillisten ja tarvittaessa laittomien julkaisujen sivuilla sekä suoraa taistelua sosiali-patriotismia vastaan. Jokaista sodan seurauksista (köyhtyminen, suuret uhrit jne.) johtuvaa kansanliikettä on käytettävä katumielenosoitusten järjestämiseen hallituksia vastaan, kansainvälisen solidaarisuuden propagandaan juoksuhaudoissa, taloudellisten lakkojen vaatimuksiin ja pyrkimyksiin muuttaa tällaiset ​​lakot, missä olosuhteet ovat suotuisat, poliittisiksi kamppailuiksi. ”Tunnuksemme on sisällissota, ei kansalaisrauha.”

Vallankumoukselliset sosialidemokraatit torjuvat kaikki illuusiot siitä, että kestävän rauhan perusta voidaan luoda ja ensimmäiset askeleet aseistariisuntaa kohti voidaan ottaa jonkinlaisella diplomaattisella ja hallitusten välisellä sopimuksella. Päinvastoin, vallankumouksellisten sosialidemokraattien on sanottava yhä uudelleen, että vain yhteiskunnallinen vallankumous voi saavuttaa kestävän rauhan ja ihmiskunnan vapautumisen.