Kategoria: Kirjasto

Kansainvälisen sosialistikomission kokouksen jälkeen 8. helmikuuta 1916 Bernissä, Sveitsissä, pidettiin kansainvälinen kokous, jossa käsiteltiin tuolloin Euroopassa raivoavaa imperialistista sotaa. Kokouksessa puhuivat eri sosialististen puolueiden edustajat.

Lenin, komission jäsen, oli yksi tuon kokouksen puhujista – edustaen Venäjän bolševikkeja. Hän puhui saksaksi, ja puhe julkaistiin Sveitsin sosialistisen puolueen virallisessa äänenkannattajassa, Berner Tagwachtissa.

Lenin lainaa puheessaan Eugene Debsin artikkelia, joka ilmestyi suositussa sosialistisessa viikkolehdessä Appeal to Reason, jota julkaistiin Girardissa, Kansasissa, ja jolla oli laaja levikki kaupunkien työläisten ja maanviljelijöiden keskuudessa koko maassa.

---

PUHE KANSAINVÄLISESSÄ JOUKKOKOKOUKSESSA BERNISSÄ HELMIKUUN 8 pnä 1916

Toverit! Euroopan sota on raivonnut jo yli puolitoista vuotta. Sodan jatkuessa työväenjoukoille käy kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Zimmerwaldin manifesti ilmaisi totuuden sanoessaan, että puheet ”isänmaan puolustuksesta” ja muusta sellaisesta eivät ole mitään muuta kuin kapitalistien harjoittamaa petosta. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että nykyinen sota on kapitalistien, suurrosvojen, sotaa, jotka kiistelevät keskenään siitä, kuka heistä saa suurimman saaliin, eniten maita ryövättäväkseen ja eniten kansakuntia sorrettavakseen ja orjuutettavakseen.

Varsinkin sveitsiläisistä tovereista kuulostanee epätodelliselta, mutta sittenkin on totta se, etteivät meillä Venäjälläkään vain verinen tsarismi ja vain kapitalistit väitä Venäjän käyvän ”puolustussotaa” ja taistelevan vain Saksan maahanhyökkäystä vastaan, vaan samaa väittää myös osa niin sanotuista eli entisistä sosialisteista. Mutta todellisuudessahan koko maailma tietää, että tsarismi on jo kymmeniä vuosia sortanut Venäjällä toista sataa miljoonaa muihin kansallisuuksiin kuuluvaa ihmistä, että Venäjä on jo kymmeniä vuosia harjoittanut Kiinaan, Persiaan, Armeniaan ja Galitsiaan kohdistunutta ryöstöpolitiikkaa. Ei Venäjällä, ei Saksalla eikä millään muullakaan suurvallalla ole oikeutta puhua ”puolustussodasta”: kaikki suurvallat käyvät imperialistista, kapitalistista sotaa, ryöstösotaa, sotaa, jonka tarkoituksena on pienten ja vieraiden kansojen sortaminen ja voittotulojen turvaaminen kapitalisteille, jotka tekevät
joukkojen hirvittävistä kärsimyksistä ja proletariaatin verestä miljarditulojensa puhdasta kultaa.

Neljä vuotta sitten, marraskuussa vuonna 1912, jolloin oli jo käynyt selväksi, että sota on tulossa, koko maailman sosialistien edustajat kokoontuivat Kansainväliseen sosialistikongressiin Baseliin. Jo silloin oli epäilemätöntä, että tuleva sota oli oleva suurvaltojen sotaa, suursaalistajien sotaa, että syypäitä sotaan ovat kaikkien suurvaltojen hallitukset ja kapitalistiluokka. Ja Baselin manifesti, jonka koko maailman sosialistiset puolueet hyväksyivät yksimielisesti, toi avoimesti julki tämän totuuden. Baselin manifestissa ei mainita sanallakaan ”puolustussodasta” eikä ”isänmaan puolustuksesta”.

Se ruoskii poikkeuksetta kaikkien suurvaltojen hallituksia ja porvaristoa. Siinä sanotaan julkisesti, että sota on oleva mitä suurin rikos, että työläiset pitävät toistensa ampumista rikoksena, että sodan kauhujen ja niihin kohdistuvan työläisten suuttumuksen täytyy johtaa väistämättömästi proletaariseen vallankumoukseen.

Kun sota todella syttyi, huomattiin, että Baselissa oli määritelty oikein tuon sodan luonne. Sosialistiset järjestöt ja työväenjärjestöt eivät kuitenkaan noudattaneet yksimielisesti Baselin päätöksiä, vaan noissa järjestöissä tapahtui hajaannus. Maailman kaikissa maissa näemme nyt sosialististen järjestöjen ja työväenjärjestöjen jakautuneen kahdeksi suureksi leiriksi. Pienempi osa, nimittäin johtajat, toimihenkilöt ja puoluevirkailijat, on pettänyt sosialismin ja asettunut hallitusten puolelle. Toinen osa, johon kuuluvat tietoiset työväen joukot, jatkaa voimiensa kokoamista ja taistelua sotaa vastaan proletaarisen vallankumouksen puolesta.

Tämän toisen osan katsantokanta on saanut ilmauksensa muun muassa Zimmerwaldin manifestissa.

Meillä Venäjällä Duuman työläisedustajat kävivät päättäväisesti aivan sodan alusta alkaen vallankumouksellista taistelua sotaa ja tsaarin monarkiaa vastaan. Viisi työläisedustajaa: Petrovski, Badajev, Muranov, Shagov ja Samoilov levittivät vallankumouksellisia sodanvastaisia julisteita ja harjoittivat tarmokkaasti vallankumouksellista agitaatiota. Tsaarivalta vangitutti nämä 5 edustajaa, järjesti oikeusjutun heitä vastaan ja tuomitsi karkotettavaksi elinkaudeksi Siperiaan. Venäjän työväenluokan johtajat ovat kituneet jo monia kuukausia Siperiassa, mutta heidän ajamansa asia ei ole joutunut turmioon. Koko Venäjän valveutuneet työläiset jatkavat heidän työtään samaan suuntaan.

Toverit! Kuulitte täällä eri maiden edustajien puhuvan teille työväen vallankumouksellisesta sodanvastaisesta taistelusta. Haluan vain mainita teille vielä esimerkkinä erään suurimman ja rikkaimman maan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Mainitun maan kapitalistit saavat nyt Euroopan sodan ansiosta suunnattomia voittotuloja. Ja he harjoittavat niin ikään agitaatiota sodan puolesta. He sanovat, että Amerikankin on valmistauduttava osallistumaan sotaan, ja kansalta tullaan puristamaan satoja miljoonia dollareita käytettäväksi uusiin asevarustuksiin, loputtomaan aseistautumiseen. Amerikassakin osa sosialisteista noudattaa tuota väärää, tuota rikollista kehotusta. Mutta luen teille, mitä kirjoittaa toveri Eugene Debs, Amerikan tunnetuin sosialistien johtaja, jonka Amerikan sosialistinen puolue on asettanut ehdokkaaksi tasavallan presidentin virkaan.

Hän kirjoittaa amerikkalaisessa sanomalehdessä ”Appeal to Reason” (”Vetoomus Järkeen”) syyskuun 11 pnä 1915 seuraavaa:

Еn ole kapitalistien sotilas, vaan proletaarinen vallankumousmies, en kuulu plutokratian vakinaiseen armeijaan, vaan kuulun kansan irregulaariseen armeijaan. Kieltäydyn lähtemästä sotimaan kapitalistiluokan etujen puolesta. Vastustan kaikkia sotia, paitsi yhtä, ja vain sitä sotaa puollan koko sydämestäni: sosiaalisen vallankumouksen nimessä käytävää maailmansotaa. Siihen sotaan olen valmis osallistumaan, jos vallassa olevat luokat tekevät sodan yleensä välttämättömäksi.

Näin kirjoittaa Amerikan työläisille heidän pidetty johtajansa, Amerikan Bebel, tov. Eugene Debs.

Ja tämä on, toverit, teille uutena osoituksena siitä, että maailman kaikissa maissa todella valmistaudutaan kokoamaan työväenluokan voimia. Sodan kauhut ja ne kärsimykset, joita sota on tuottanut kansalle, ovat tavattomia, mutta me emme saa eikä meillä ole mitään syytä olla epätoivoisia tulevaisuuden suhteen.

Sodassa ja sodan takia ei suotta kaadu miljoonia uhreja. Miljoonat nälkää näkevät, miljoonat, jotka uhraavat henkensä juoksuhaudoissa, eivät ainoastaan kärsi, vaan kokoavat myös voimia, mietiskelevät sodan todellisia syitä, karkaisevat tahtoaan, ja heidän käsityksensä muuttuvat yhä selvemmin vallankumouksellisiksi. Yhä kasvavaa joukkojen tyytymättömyyttä, lisääntyvää kuohuntaa, lakkoja, mielenosoituksia ja vastalauseita sotaa vastaan — kaikkea tuota on havaittavissa maailman kaikissa maissa. Ja se on meille takeena siitä, että Euroopan sodan jälkeen alkaa proletaarinen vallankumous kapitalismia vastaan.

Seuraava Rosa Luxemburgin kirjoitus julkaistiin ensimmäistä kertaa huhtikuussa 1916 ja tuli välittömästi kielletyksi Saksassa. Julkaisemme tekstin tässä tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi.

Tekstissä Luxemburg arvostelee voimakkaasti Saksan sosialidemokraattisen opposition toimintaa hampaattomuudesta, opportunismista ja internationalismin petoksesta taantumuksellisen sodan olosuhteissa.

---

Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. – Ilmestyskirja 3:15:16

Toverit! Te kaikki tiedätte puolueen sisäisen opposition sydämessä vallitsevan jakautuman. Monet teistä, jotka eivät ole samaa mieltä virallisen puolueen nykytilasta tai sen virallisten kanavien kautta toimimisesta, ovat aluksi äärimmäisen järkyttyneitä tästä jakautumisesta. ”Jo taas riidellään!” monet huutavat närkästyneinä. Eikö siis ole välttämätöntä, että ainakin kaikki ne, jotka muodostavat rintaman parlamentaarista enemmistöä vastaan, seisovat lujasti yhdessä ja toimivat yhdessä? Eikö se heikennä oppositiota ja lisää painoarvoa enemmistön politiikalle, kun ne, jotka ajavat samoja päämääriä – eli palauttavat puolueen periaatteelliseen proletaariseen luokkapolitiikkaan – kiistelevät ja riitelevät keskenään?

Totta kai, toverit! Jos kyse olisi vain henkilökohtaisista kiistoista, mitättömistä asioista, jonkinlaisesta vähäpätöisestä kiistanalaisuudesta, erehdyksestä tai muutaman yksilön niin sanotusta »puhumisesta väärään aikaan», niin jokaisen vakavasti otettavan ihmisen on kutsuttava sitä törkeäksi, jopa rikokseksi, jos tällaiset mitättömät asiat aiheuttaisivat opposition jakautumisen.

Mutta näin ei ole, toverit! Tämän jakolinjan ovat aiheuttaneet politiikan perustavanlaatuiset kysymykset, koko käsitys niistä tavoista ja keinoista, joiden oletetaan johdattavan meidät puolueen nykyisestä epätoivoisesta tilanteesta ihmisarvoisempiin olosuhteisiin.

Mietitäänpä, mitä on vaakalaudalla! Elokuun 4. päivänä 1914 virallinen Saksan sosialidemokratia ja sen mukana Internationaali romahtivat surkeasti. Kaikki, mitä olimme edeltävien viidenkymmenen vuoden aikana saarnanneet kansalle, mitä olimme julistaneet pyhiksi periaatteiksemme, mitä olimme julistaneet lukemattomia kertoja puheissa, esitteissä, sanomalehdissä, lentolehtisissä – kaikki tämä osoittautui yhtäkkiä tyhjäksi hölynpölyksi. Yhtäkkiä, kuin pahan taian voimalla, proletariaatin internationaalisen luokkataistelun puolueesta on tullut kansallinen liberaali puolue. Organisaatiovoimamme, josta olimme niin ylpeitä, on osoittautunut täysin voimattomaksi, ja siinä missä meitä ennen kunnioitettiin ja pelättiin porvarillisen yhteiskunnan kuolettavina vihollisina, meistä on nyt tullut kuolettavan vihollisemme, imperialistisen porvariston, päättämättömiä ja oikeutetusti halveksittuja välikappaleita. Muissa maissa sosialismi on romahtanut enemmän tai vähemmän syvälle, ja ylpeä vanha huuto: ”Kaikkien maiden proletaarit, yhdistykää!” on muuttunut taistelukentillä käskyksi: ”Kaikkien maiden proletaarit, viiltäkää toistenne kurkut poikki!”

Koskaan maailmanhistoriassa ei ole yksikään puolue mennyt niin surkeaan vararikkoon, koskaan ylevää ihannetta ei ole niin häpeällisesti petetty ja vedetty mutaan!

Tuhannet ja taas tuhannet proletaarit voisivat itkeä verisiä häpeän ja vihan kyyneleitä, koska kaikki, mikä oli heille niin rakasta ja pyhää, on nyt joutunut koko maailman pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Tuhannet ja taas tuhannet palavat halusta pyyhkiä pois tahrat, poistaa puolueen häpeän, jotta he voisivat jälleen kutsua itseään pää pystyssä ja häpeilemättä sosialidemokraateiksi.

Mutta jokaisen toverin on pidettävä yksi asia mielessään: tällainen jyrkkä taantuma voidaan voittaa vain määrätietoisella, selkeällä ja armottomalla politiikalla. Puolitiehen astuminen, horjuminen ja arka horjuva politiikka eivät voi koskaan auttaa meitä. Nyt jokaisen meistä on sanottava itselleen: joko – tai. Joko olemme kansallisliberaaleja lampaita sosialistisen leijonan turkissa, jolloin vältämme opposition leikkimistä; tai olemme proletariaatin Internationaalin taistelijoita sanan täydessä merkityksessä, jolloin meidän on ryhdyttävä opposition työhön, jolloin luokkataistelun ja internationalismin lippu on avattava avoimesti ja hinnalla millä hyvänsä. Puoluetoverit, katsokaa niin kutsuttua oppositiota tähänastisessa muodossa, sellaisena kuin sitä edustavat Ledebour, Haase ja heidän ystävänsä. Siedettyään kuuliaisesti sotamäärärahojen myöntämistä valtiopäivillä neljä kertaa peräkkäin ja siten jaettuaan syyllisyyden sosialismin pettämiseen, he lopulta keräsivät rohkeutta äänestää näitä määrärahoja vastaan ​​täysistunnossa 21. joulukuuta 1915. Vihdoinkin! työläiset sanoivat itselleen. Viimeinkin julkinen luopuminen nationalistisen humpuukipolitiikan harjoittamisesta. Vihdoinkin parlamentissa ainakin kaksikymmentä miestä, jotka vaalivat sosialismia! Heidän harhakuvitelmansa oli kuitenkin lyhytaikainen, ja vain ne, jotka tarkastelevat tapahtumia melko pinnallisesti, tutkimatta asiaa perusteellisemmin, saattoivat ilmaista varauksetonta iloa tästä ”rohkeuden osoituksesta”. Kieltäytyessään määrärahoista Geyer ja hänen toverinsa valtiopäivillä tarjosivat selityksen, joka tuhosi kaiken hyvän, jonka he olivat tehneet kielteisellä äänellään. Miksi he äänestivät määrärahoja vastaan ​​tällä kertaa? Selityksensä mukaan siksi, että ”rajamme ovat turvatut”. Se, mitä nämä arvoisat ihmiset toivoivat saavuttavansa näillä sanoilla, kenelle he ne osoittivat, on heidän oma asiansa. Ulkopuoliselle, joka ei ole perehtynyt siihen takahuoneiden suureen diplomatiaan, joka olisi voinut ehdottaa vastausta, asia on yksinkertainen: kaksikymmentä äänesti määrärahoja vastaan ​​näennäisesti siksi, että Saksan rajat olivat turvatut. Toisin sanoen, emme siksi, että vastustamme militarismia ja sotaa periaatteessa, emme siksi, että tämä sota olisi imperialistinen rikos kaikkia kansoja vastaan, vaan siksi, että Hindenburg, Mackensen ja Kluck ovat jo pyyhkäisseet pois tarpeeksi venäläisiä, ranskalaisia ​​ja belgialaisia ​​ja saaneet vankan jalansijan maissaan – siksi saksalainen sosialidemokraatti voi hemmotella itseään äänestämällä sotamenoja vastaan! Näin tehdessään Geyer ja hänen toverinsa ovat kuitenkin pohjimmiltaan enemmistön politiikan mukaisia. Tämä tarkoittaa, että he tukevat sitä röyhkeää humpuukia, joka tekee tästä sodasta alusta alkaen puolustussodan, jonka tarkoituksena on suojella rajojamme. Se, mikä erottaa Geyerin ja toverit enemmistöstä, ei siis ole se, että heillä on periaatteellisesti erilainen näkemys koko kannasta sotaan, vaan yksinkertaisesti se, että he arvioivat sotilaallista tilannetta eri tavalla. Scheidemannin, Davidin ja Heinen mukaan, Saksan rajat eivät ole vielä turvattuja; Haasen, Ledebourin ja Geyerin mukaan ne ovat jo turvattuja. Jokaisen älykkään ihmisen on kuitenkin myönnettävä, että jos sotilaallista tilannetta arvioidaan tarkasti, Scheidemann-David-Heine-ryhmän kanta on johdonmukaisempi kuin Ledebourin ja Haasen. Sillä kuka takaisi, että sotaonni jatkaa hymyilyään saksalaiselle militarismille? Mikä älykäs kenraali haluaisi vannoa tänään, ettei mato voi kääntyä, että esimerkiksi venäläiset eivät voisi marssia uudelleen Itä-Preussiin? Ja jos näin tapahtuisi, mitä sitten? Silloin Ledebour-Geyer-Haase-ryhmän on oman selityksensä perusteella äänestettävä jälleen kerran sotarahojen puolesta valtiopäivillä! Nämä eivät ole periaatteeseen perustuvia taktiikoita, vaan keinottelupolitiikkaa, joka on räätälöity sotanäyttämön hetkelliseen tilanteeseen, kuuluisaa tapauskohtaista politiikkaa, vanhaa opportunistista keinuntaa, jonka varassa puolue esiintyi loistavasti 4. elokuuta 1914.

Asialla on kuitenkin toinen, vakava puoli. Jos Saksan sosialidemokraatit voivat Ledebour-Haasen selityksen mukaan äänestää sotamäärärahoja vastaan, koska Saksan rajat ovat turvatut, niin mikä on niiden ranskalaisten, belgialaisten, venäläisten ja serbialaisten tovereiden tilanne, joiden maissa vihollinen seisoo? Yksinkertaisinkin työläinen voi helposti ymmärtää, että heidän selityksessään oleva periaate antaa muiden maiden tovereille mitä upeimman tekosyyn oikeuttaa heidän nationalistinen politiikkansa. Itse asiassa jotkut ranskalaiset toverit ovat jo ottaneet sen nationalistiselta enemmistöltä parhaana vahvistuksena omalle asenteelleen. Jälleen kerran havaitsemme siis, että Internationaali on jakautunut, eivätkä eri maiden sosialistit noudata yhteistä politiikkaa sotaa ja hallitsevia luokkia vastaan, vaan taistelevat toisiaan vastaan, aivan kuten imperialismin ylin johto on määrännyt. Tässä siis palaamme juuri enemmistöpolitiikan perustaan, joka on tuhonnut meidät ja Internationaalin.

Ja nyt kysymme, toverit, jos tapahtumia tarkastellaan vakavasti ja kriittisesti, oliko Ledebourin, Haasen ja tovereiden 21. joulukuuta antama äänestys askel eteenpäin? Oliko se vapautuksen teko, jota me kaikki odotimme tuskallisin sydämin, jota massat kaipasivat? Ei ja taas ei! Tuo äänestys, ottaen huomioon tuon selityksen, oli askel eteenpäin ja askel taaksepäin; se oli jälleen yksi suloinen harhakuva siitä, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, mutta sen taustalla oleva pettymys oli väistämättä sitäkin katkerampi.

Ja pettymys seurasi pian petoksen kannoilla. On selvää, että sotarahoitusta vastaan ​​annettu äänestys, vaikka säälittävä selitys ei sitä täysin pilannutkaan, ei kattanut opposition kaikkea politiikkaa. Se olisi voinut olla vain ensimmäinen askel uudella tiellä, ensimmäinen havaittava signaali, jota olisi seurattava koko matkan ajan tarmokkaalla ja johdonmukaisella toiminnalla luokkataistelun hengessä. Mitä olemme sen sijaan nähneet? Ledebour, Haase ja toverit ovat siitä lähtien levänneet rahoituskieltäytymisensä laakereilla – he elävät epätodellista elämää.

Otetaanpa vain muutama esimerkki. Suuressa ”Baralong-tapauksessa” sosiaalidemokraattinen parlamenttipuolue on Nosken puheen ja hänen englantilaisia ​​vastaan ​​​​suunnattujen veristen kostotoimien ulvonnan seurauksena kasannut itselleen niin ennennäkemättömän nöyryytyksen, että jopa kunnioitettavien porvarillisten liberaalien – jos tällainen ihmislaji vielä olisi olemassa Saksan maaperällä – olisi hävettävä sen toimia. Elokuun 4. päivän jälkeen, kaiken sen jälkeen, näytti siltä, ​​​​että puolueemme oli vedetty niin pitkälle kuin se voi mennä. Mutta sosiaali-imperialistit, jotka ovat niin valmiita ”muuttamaan näkemyksiään”, esittävät meille jatkuvasti uusia yllätyksiä. Heidän poliittista ja moraalista korruptiotaan ei näytä olevan lainkaan mitattavissa perinteisillä mittareilla. Kun he ”Baralong-tapauksessa” herättivät kansan eläimelliset sotavaistot, he päihittivät jopa konservatiivit ja saattoivat heidät häpeään. Ja mitä teki tämän ennennäkemättömän tapahtuman jälkeen opposition mies, toveri Ledebour? Sen sijaan, että Ledebour olisi rynnähtänyt kiistaan ​​ja tuominnut Nosken, sen sijaan, että olisi kiistänyt kaikki yhteydet Nosken ja hänen vertaistensa kanssa, hän itse yhtyi tähän ulvontaan, hyväksyi periaatteessa Nosken ja tovereiden kostotoimet ja kykeni vain vetoamaan maltillisuuteen tämän petollisen periaatteen soveltamisessa.

Pikakirjoituksen mukaan Ledebourin tammikuun 15. päivänä lausumat uskomattomat sanat kuuluivat seuraavasti: ”Hyvät herrat, arvioni Baralongin tapauksesta, englantilaisten merimiesten urheita saksalaissotilaita vastaan ​​avomerellä tekemästä häpeästä, on sama kuin kaikkien edellisten puhujien. En yritä lisätä heidän lausuntoihinsa mitään.”

Ja nuo ”edeltävät puhujat” olivat: sosiaali-imperialistien Noske, keskustapuolueen Spahn, radikaalien Fischbeck, konservatiivien Knutenoertel! Ledebourin arvio asiasta oli ”yhtäpitävä” heidän arvionsa kanssa.

Tämä jälleen tukee periaatteessa sosialististen takinkääntäjien enemmistöpolitiikkaa ja on jälleen yksi hyppäys kohti yhtenäistä puolueiden välistä aselepoa porvarillisten puolueiden kanssa – ja tämä kolme viikkoa sen jälkeen, kun luokkataistelun lippu oli näennäisesti nostettu.

Otetaanpa toinen esimerkki. Niin kutsuttujen ”kysymysten parlamentissa” järjestelmässä valtiopäivien edustajille on annettu korvaamaton ase, jonka avulla he voivat jatkuvasti vastustaa hallitusta ja porvarillista enemmistöä tässä sotilasdiktatuurin surkeassa myöntäjien ja tottelevaisten mamelukkien kokouksessa, häiritä imperialistista falangia, herättää jatkuvasti kansanjoukkoja. Kahdenkymmenen päättäväisen kansanedustajan käsissä kysymysten parlamentissa järjestelmästä voisi tulla todellinen sarvikuonoruoska, jolla imperialistista roskajoukkoa voitaisiin armottomasti nylkeä. Mitä me näemme tämän sijaan? Ledehourille, Haaselle ja tovereille ei tule edes mieleen käyttää tätä tärkeää taistelumenetelmää. He eivät ole kertaakaan yrittäneet soveltaa sitä. He jättävät mielellään Karl Liebknechtin tehtäväksi torjua ja työntää yksinään kaikkiin suuntiin häntä ympäröivää ulvovaa koiralaumaa vastaan; omalta osaltaan he kuitenkin ilmeisesti pelkäävät työntää päätään ulos, sillä he eivät yksinkertaisesti uskalla taistella auktoriteetteja vastaan ja päästä eroon parlamentaarisen puolueen enemmistön peukalon alta.

Eikä tässä vielä kaikki! Kun imperialistinen valtiopäivien enemmistö, mukaan lukien sosialidemokraattisen parlamenttipuolueen enemmistö, ryhtyi tuhoamaan parlamentissa käytössä olevaa kysymysjärjestelmän asetta alistamalla sen valtiopäivien puhemiehen mielivaltaiselle sensuurille, Ledebour, Haase ja toverit eivät nostaneet sormeaankaan. Nämä väitetyt oppositiojohtajat tukivat väkivaltaista iskua kansanedustajien demokraattista oikeutta, tärkeää joukkojen herättämisen menetelmää, vastaan. Heillä oli osuutensa tässä parlamenttipuolueen enemmistön uudessa petoksessa.

Ja millainen tilanne olikaan tammikuun 17. päivänä, kun valtiopäivätalo keskusteli sotilaskysymyksistä, kun tarjoutui erinomainen tilaisuus arvostella armottomasti kaikkia sapelidiktatuurin toimia ja sodan raakuutta, selvittää kokonaistilannetta ja ottaa esiin kaikki globaalin kriisin pääongelmat? Jälleen kerran Ledebour, Haase ja toverit epäonnistuivat täysin. Vajaat neljä viikkoa heidän näennäisen taistelunjulistuksensa ja uskollisuuden luovutuksensa jälkeen 21. joulukuuta seurasi kurja fiasko. Pikkumaisen ja kiertelevän keskustelun käyminen epäolennaisista pikkuasioista – mikä oli ollut yleistä parlamentaarisen käytännön synkässä arkipäivässä rauhan aikana – oli kaikki, mihin nämä oppositiojohtajat kykenivät sotilaskysymyksessä.

Tämä, toverit, on niin kutsuttua oppositiota, kuten Ledebour, Haase ja heidän ystävänsä sen ymmärsivät. Ei jälkeäkään johdonmukaisuudesta, energiasta, rohkeudesta, periaatteellisesta terävyydestä; ei mitään muuta kuin päättämättömyyttä, heikkoutta ja illuusiota. Mutta meillä on todellakin ollut tarpeeksi päättämättömyyttä, heikkoutta ja illuusiota, ja tiedämme, millaisia ​​vaikutuksia niillä on ollut meihin.

Kukaan ei kyseenalaistaisi Ledebourin, Haasen tai Adolf Hoffmannin hyvää tahtoa. Tie helvettiin on kuitenkin päällystetty hyvillä aikomuksilla. Tarvitsemme nyt sitä voimaa, johdonmukaisuutta ja terävyyttä, jolla vihollisemme, hallitsevat luokat, vaientavat meidät ja pakottavat meidät imperialismin veriseen ikeeseen. Tarvitsemme todellisia miehiä, lannistumattomia ja karskeja taistelijoita, emme horjuvia poliitikkoja, emme heikkoja, emme arkoja inventoijia.

Ja että niin kutsuttu oppositio ei täytä näitä vaatimuksia, osoittaa parhaiten toverien Ledebourin ja Adolf Hoffmannin juuri julkaisema lentolehtinen.

Tämä lehtinen arvostelee ankarasti ja halveksivasti niitä ohjaavia periaatteita, jotka useat toverit eri puolilta Saksaa ovat ottaneet näkemyksensä ja tehtäviensä keskeiseksi periaatteeksi nykyisessä historiallisessa hetkessä. Lainaamme ne kokonaisuudessaan tämän artikkelin lopussa, jotta jokainen toveri voi itse arvioida niitä. Nämä ohjaavat periaatteet eivät ole muuta kuin avointa, rehellistä ja suoraa kuvausta tosiasioista ja tapahtumista, jotka maailmansota loi työväenliikkeessä, ja ne ovat lisäksi vanhojen puolueperiaatteidemme johdonmukaista ja päättäväistä soveltamista nykytilanteeseen ja edessämme oleviin tehtäviin, jos lopulta päätämme toteuttaa kansainvälisen sosialismin käytännössä.

Ja nyt Ledebour ja Hoffmann käyttävät ehdotonta veto-oikeuttaan tukahduttaakseen juuri tämän taipumuksen! Heidän mukaansa on sopimatonta tehdä Sosialistisesta Internationaalista koko työväenliikkeen hallitseva keskus; on sopimatonta rajoittaa kansallisten keskusten päätösvaltaa sodan suhteen; on sopimatonta ja epäkäytännöllistä asettaa Internationaali Saksan sosialidemokratian ja muiden sosialististen puolueiden virkamiesten yläpuolelle. Internationaalin tulisi pysyä vain löyhänä kansallisten työväenpuolueiden federatiivisena yhteenliittymänä, joka on täysin vapaa taktiikossaan sekä sodassa että rauhassa, aivan kuten se oli ennen maailmansodan puhkeamista.

Toverit! Tässä on käytännössä koko tilanteen solmukohta; se sisältää työväenliikkeen elintärkeän kysymyksen. Puolueemme epäonnistui 4. elokuuta samalla tavalla kuin muiden maiden sosialistiset puolueet epäonnistuivat, juuri siksi, että Internationaali osoittautui tyhjäksi fraasiksi, koska Internationaalin kongressien päätöslauselmat osoittautuivat tyhjiksi, voimattomiksi sanoiksi. Jos haluamme päästä eroon tästä häpeällisestä tilanteesta, jos haluamme estää 4. elokuuta 1914 tapahtuneen vararikon toistumisen tulevaisuudessa, meillä on vain yksi tie ja yksi pelastus: muuttaa kansainvälinen solidaarisuus kauniisti kuulostavasta fraasista todelliseksi, kuolettavan vakavaksi ja pyhäksi maksiimiksi, muokata Sosialistinen Internationaali elottomasta nukesta todelliseksi voimaksi ja laajentaa se läpäisemättömäksi padoksi, jota vasten kapitalistisen imperialismin raskaat aallot tästä lähtien murtuvat. Jos haluamme työskennellä tiemme ylös nöyryytyksen kuilusta, johon olemme vajonneet, meidän on opetettava jokainen saksalainen, ranskalainen ja muu luokkatietoinen proletaari uskomaan, että:

Maailman työläisten veljeskunta on minulle korkein ja pyhin asia maan päällä; se on minun johtotähteni, minun ihanteeni, minun isänmaani. Mieluummin uhraan henkeni kuin olen uskoton tälle ihanteelle!

Ja nyt toverit Ledebour ja Hoffmann eivät halunneet kuulla tästä mitään. Sodan jälkeen he vain palauttaisivat vanhan kurjuuden. Silloinkin, kuten nytkin, jokaisella kansallisella puolueella on vapaat kädet kohdella Internationaalin päätöslauselmia niin kammottavasti kuin haluavat; jälleen muutaman vuoden välein näemme loistavia kongresseja, kauniita puheita, liekehtivää innostusta, raikuvia manifesteja ja rohkeita päätöslauselmia, mutta kun on aika toimia, Internationaali on jälleen täysin voimaton. Kuten yön aave, joka on kohdannut verisen todellisuuden, se katoaa valheellisen lauseen ”isänmaan puolustus” edessä! Ledebour ja toverit eivät ole siis oppineet mitään tästä kauheasta sodasta! Toverit, ei ole pahempaa syytöstä poliitikolle, taistelijalle, kuin se, ettei hän osaa oppia historian kovasta koulusta. Kukaan, jonka on tehtävä päätöksiä historiallisen maailmantaistelun kiireellisyyden ja myllerryksen keskellä, ei ole immuuni virheille. Mutta se, ettei ymmärrä tehtyjä virheitä, ettei kykene oppimaan niistä, nousta yhä uudelleen esiin valistumattomana kaikista nöyryytyksistä – tämä on lähes rikollista. Toverit, ellei edes tämä verimeri, jonka läpi kahlaamme, ellei edes tämä Internationaalin kauhea romahdus pysty johtamaan meitä parempaan ymmärrykseen ja vakaalle polulle, niin voimme todella antaa heidän haudata meidät. Sitten tehkäämme loppu internationalismista kertoville fraaseille, samalle vanhalle valheelle, massojen petokselle, jotka torjuvat meidät oikeutetusti, jos me tämän sodan päätyttyä vanhoina, parantumattomina fraasipuhujina levitämme kansojen veljeilyn ajatusta haluamatta koskaan toteuttaa sitä käytännössä.

Tässäkin, toverit, kyse on joko-tai-kysymyksestä! Joko me petämme Internationaalin avoimesti ja häpeilemättä, kuten Heine, David, Scheidemann ym. ovat tehneet; tai me suhtaudumme Internationaaliin kuolettavan vakavasti ja yritämme laajentaa sitä kansainvälisen sosialistisen proletariaatin ja maailmanrauhan lujaksi linnoitukseksi, suojaksi. Nykyään ei ole enää sijaa millekään keskitielle, horjumiselle ja päättämättömyydelle.

Ja tästä syystä todellisten oppositioelementtien olisi mahdotonta toimia yhdessä toverien Ledebourin ja Hoffmannin kantaa jakavien ihmisten kanssa.

Toverit! Älkää antako vanhan tunnuslauseen hämätä itseänne, että yhtenäisyydessä on voimaa. Nyt jopa puolueen johtokunnan Scheidemann ja Ebert yrittävät kaupitella tätä. Kyllä, yhtenäisyydessä on voimaa, mutta lujan, sisäisen vakaumuksen yhtenäisyydessä, ei ulkoisessa, mekaanisessa elementtien kytkeytymisessä, jotka sisäisesti vetäytyvät toisistaan ​​poispäin. Voima ei ole lukumäärässä, vaan hengessä, selkeydessä, meitä inspiroivassa energiassa. Kuinka vahvoja kuvittelimmekaan olevamme, kuinka ylpeilimme neljästä miljoonasta kannattajastamme ennen sotaa ja kuinka voimamme, kuin korttitalo, romahti ensimmäisessä kokeessa. Tässäkin on tärkeää oppia pettyneistä toiveistamme eikä sortua vanhoihin virheisiin! Jos haluamme muodostaa energisen rintaman puolueen virkamiesten viitoittamaa vallitsevaa kurssia, parlamentaarista puolueen enemmistöä vastaan, tarvitaan selkeää, johdonmukaista ja energistä politiikkaa. Meidän ei pidä katsoa vasemmalle eikä oikealle, vaan kokoontua näkyvän lipun alle, kuten niiden ohjaavien periaatteiden alle, jotka Ledebour ja toverit ovat juuri hylänneet. Pois kaikki päättämättömyys ja horjuminen! Pitäkää päämäärä tiukasti mielessänne ja käykää luokkataisteluun armottomasti kautta linjan Internationaalin hengessä! Tämä on meidän tehtävämme. Tämä on se maasto, jolla me kokoonnumme yhteen. Kaikki, jotka tosissaan ja rehellisesti haluavat sosialismin ylösnousemusta, tulevat kanssamme, elleivät tänään, niin huomenna.

Kokoontukaa kaikkialla, toverit, niiden ohjaavien periaatteiden taakse, jotka osoittavat tiemme eteenpäin, ja käyttäkää kaikki voimanne muuttaaksenne ajatuksenne teoiksi! Koko tässä maassa, kaikissa maissa, proletariaatin massat, vertavuotavina ja orjuutettuina, odottavat päättäväistä proletariaatin politiikkaa, joka yksin voi tuoda sille vapautuksen vallitsevien olosuhteiden helvetistä. Tehtävämme, velvollisuutemme, on jouduttaa tätä vapautusta ponnistelemalla kaikin voimin luokkataistelun armottomana jatkamiseksi!

Eläköön siis luokkataistelu! Eläköön Internationaali!

Suuri joukko tovereita kaikkialta Saksasta on omaksunut seuraavat ohjaavat periaatteet, jotka edustavat Erfurtin ohjelman soveltamista kansainvälisen sosialismin nykyongelmiin.

1. Maailmansota on tuhonnut eurooppalaisen sosialismin neljänkymmenen vuoden työn tulokset: aliarvioimalla vallankumouksellisen työväenluokan merkityksen poliittisena valtatekijänä, tuhoamalla sosialismin arvovallan, hajottamalla proletariaatin Internationaalin, johtamalla sen osastot veljesmurhasotaan toisiaan vastaan ​​ja kahlittamalla tärkeimpien kapitalististen maiden massojen toiveet ja toiveet imperialismin suuntaan.
   
2. Hyväksymällä sotamäärärahat ja julistetun Burgfrieden [kotimaan rauhan] Saksan, Ranskan ja Englannin sosialististen puolueiden viralliset johtajat (lukuun ottamatta Itsenäistä työväenpuoluetta) ovat vahvistaneet imperialismin valtaa, saaneet joukot kestämään kärsivällisesti sodan kurjuuden ja kauhut ja siten myötävaikuttaneet imperialististen vimmojen hillittömään vapautumiseen, teurastusten pitkittymiseen ja sen uhrien määrän kasvuun. He ovat siis osaltaan vastuussa sodasta ja sen seurauksista.
   
3. Nämä sotaa käyvien maiden, ennen kaikkea Saksan, joka oli siihen asti johtava maa Internationaalissa, virallisten sosialististen puoluejohtajien käyttämät taktiikat merkitsevät kansainvälisen sosialismin perustavimpien periaatteiden, työväenluokan elintärkeiden etujen ja kaikkien kansojen demokraattisten etujen pettämistä. Niiden vuoksi sosialistinen politiikka on tuomittu myös voimattomuuteen niissä maissa, joissa puoluejohtajat pysyivät uskollisina velvollisuuksilleen, nimittäin Venäjällä, Serbiassa, Italiassa ja – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta – Bulgariassa.
   
4. Kun johtavien maiden viralliset sosialidemokraattiset puolueet luopuivat luokkataistelusta sodan aikana ja lykkäsivät sitä sodan jälkeiseen aikaan, ne myönsivät kaikkien maiden hallitseville luokille hengähdystauon, joka mahdollisti heille taloudellisten, poliittisten ja moraalisten asemiensa valtavan vahvistamisen proletariaatin kustannuksella.
   
5. Maailmansota ei palvele kansallisen puolustuksen tarpeita eikä kansanjoukkojen taloudellisia tai poliittisia etuja. Se on yksinomaan seurausta eri maiden kapitalistiluokkien välisestä imperialistisesta kilpailusta maailmanherruudesta ja monopolista köyhdyttää ja sortaa alueita, joita kapitalismi ei vielä hallitse. Tänä rajoittamattoman imperialismin aikakautena kansallisia sotia ei voi enää olla. Kansalliset edut toimivat vain keinona pettää työväenjoukkoja, jotta heistä tulisi hyödyllisiä heidän periviholliselleen, imperialismille.
   
6. Sillä mikään sorrettu kansakunta ei voi kukoistaa vapauden ja itsenäisyyden kautta imperialististen valtioiden politiikan ja imperialistisen sodan kautta. Pienet kansakunnat, joiden hallitsevat luokat ovat suurten kansakuntien luokkatovereidensa lisäkkeitä ja apulaisia, ovat vain pelinappuloita suurvaltojen imperialistisessa pelissä. Myös heitä, kuten työväenjoukkoja, käytetään väärin työkaluina sodan aikana, ja sodan jälkeen heidät uhrataan kapitalististen etujen hyväksi.
   
7. Näissä olosuhteissa jokainen tappio ja jokainen voitto nykyisessä maailmansodassa merkitsee tappiota sosialismille ja demokratialle. Olipa sota päättynyt miten tahansa – ellei sitten kansainvälisen proletariaatin vallankumouksellinen väliintuloon – militarismi, kansainväliset jakolinjat ja maailmanlaajuiset taloudelliset kilpailut vahvistuvat. Sota lisää kapitalistista riistoa ja poliittista vastarintaa kussakin maassa, heikentää yleisen mielipiteen hallintaa ja alentaa parlamentin yhä tottelevaisemmaksi militarismin välineeksi. Tällä tavoin nykyinen maailmansota samanaikaisesti kehittää kaikkia edellytyksiä uusille sodille.
   
8. Maailmanrauhaa ei voida taata sellaisilla utopistisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuin kapitalistisista diplomaateista koostuvat kansainväliset välimiesoikeudet, diplomaattiset sopimukset ”aseriisunnasta”, ”merten vapaudesta”, ”merirosvouslakien kumoamisesta”, ”eurooppalaisista liittovaltioista”, ”keskieurooppalaisista tulliliitoista”, ”kansallisista puskurivaltioista” ja vastaavista. Imperialismia, militarismia ja sotia ei voida poistaa tai tuomita niin kauan kuin kapitalistiluokkien valta jatkuu kiistatta. Ainoa menetelmä niiden menestyksekkääseen vastustamiseen, ainoa maailmanrauhan tae, on kansainvälisen proletariaatin kyky poliittiseen toimintaan ja sen vallankumouksellinen tahto antaa voimansa taistelun tueksi.
   
9. Imperialismi, kapitalismin poliittisen maailmanherruuden viimeisenä ja korkeimpana kehitysasteena, on kaikkien maiden proletariaatin yhteinen perivihollinen. Mutta imperialismi jakaa kapitalismin aikaisempien vaiheiden kanssa kohtalon: perivihollisensa valta vahvistuu sitä mukaa kuin se kehittyy. Imperialismi kiihdyttää pääoman keskittymistä, keskiluokan vähenemistä ja proletariaatin kasvua; se herättää massojen kasvavaa vastarintaa ja johtaa siten luokkakonfliktien kärjistymiseen. Sodassa, kuten rauhassakin, proletariaatin luokkataistelun etulinjan on keskityttävä imperialismia vastaan. Kansainväliselle proletariaatille taistelu imperialismia vastaan ​​on samalla taistelua poliittisesta vallasta valtiossa, ratkaiseva konflikti sosialismin ja kapitalismin välillä. Kansainvälinen proletariaatti saavuttaa sosialismin lopullisen tavoitteen vain, jos jälkimmäinen kokoaa kaikki voimansa ja uhrautumisvalmiutensa, muodostaa rintaman imperialismia vastaan ​​koko linjan ja nostaa vaatimuksen ”sota sotaa vastaan!” käytännön politiikkansa ohjaavaksi periaatteeksi.
   
10. Tätä tarkoitusta varten sosialismin päätehtävänä on nykyään yhdistää kaikkien maiden proletariaatin eläväksi vallankumoukselliseksi voimaksi, tehdä siitä poliittisen elämän ratkaiseva tekijä – johon se on historiallisesti pätevä – vahvan kansainvälisen järjestön avulla, jolla on yhtenäinen taktiikka ja kyky poliittiseen toimintaan sekä sodassa että rauhassa.
    
11. Sota tuhosi toisen internationaalin. Sen riittämättömyyden osoitti sen kyvyttömyys rakentaa todellista patoa sodan aiheuttamaa kansallisten ryhmien hajoamista vastaan ​​tai toteuttaa proletariaatin yhteisiä taktiikoita ja toimia kaikissa maissa.
    
12. Ottaen huomioon sotivien maiden sosialististen puolueiden virallisten edustajien pettämän työväenluokan tavoitteet ja edut, ottaen huomioon heidän hylkäämisensä proletariaatin internationaalin porvarillisen imperialismin politiikan hyväksi, on sosialismin kannalta elintärkeää luoda uusi työväen internationaali, joka ottaa johtajuuden ja yhdistämisen vallankumouksellisessa luokkataistelussa imperialismia vastaan ​​kaikissa maissa.

Uuden Internationaalin, voidakseen täyttää historiallisen tehtävänsä, on perustuttava seuraaviin perusperiaatteisiin:

1. Luokkataistelu jokaisen porvarillisen valtion sisällä hallitsevia luokkia vastaan ​​ja kaikkien maiden proletariaatin kansainvälinen solidaarisuus ovat kaksi erottamatonta työväenluokan maksimia sen yleismaailmallisessa historiallisessa vapaustaistelussa. Sosialismia ei voi olla proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden ulkopuolella, eikä sosialismia voi olla ilman luokkataistelua. Sosialistinen proletariaatti ei voi luopua luokkataistelusta ja kansainvälisestä solidaarisuudesta, ei sodassa eikä rauhassa, tekemättä itsemurhaa.
   
2. Kaikkien maiden proletariaatin ryhmätoiminnan, sekä sodan että rauhan aikana, on pyrittävä päämäärään, joka on imperialismin torjunta ja sotien estäminen. Parlamentaarisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan ja kaiken työväenliikkeen toiminnan on oltava alistettua sille päämäärälle, että kunkin maan proletariaatti asetetaan mahdollisimman voimakkaasti kansallista porvaristoa vastaan, että joka askeleella korostetaan näiden kahden välistä konfliktia ja että järkevällä hetkellä tuodaan esiin ja vahvistetaan kaikkien maiden proletariaatin kansainvälinen solidaarisuus.
   
3. Proletariaatin luokkajärjestön tulee keskittyä Internationaalin ympärille. Rauhan aikana Internationaali päättää kansallisten osastojen käyttämästä taktiikasta militarismia, siirtomaapolitiikkaa, kauppapolitiikkaa ja vapun viettoa koskevissa kysymyksissä sekä sodan aikana noudatettavasta taktiikasta.
   
4. Velvollisuus panna täytäntöön Internationaalin päätöslauselmat on etusijalla kaikkiin muihin järjestötehtäviin nähden. Kansalliset osastot, jotka rikkovat sen päätöslauselmia, menettävät jäsenyytensä Internationaalissa.
   
5. Imperialismin ja sodan vastaisissa taisteluissa ratkaisevaa valtaa voivat käyttää vain kaikkien maiden proletariaatin kiinteät joukot. Kansallisten osastojen taktiikan on siis suunnattava ensisijaisesti laajojen joukkojen poliittiseen toimintakykyyn ja päättäväiseen aloitteellisuuteen, turvattava joukkojen toimien kansainvälinen koordinointi sekä rakennettava poliittisia ja ammattijärjestöjä siten, että niiden välitys takaa aina kaikkien osastojen nopean ja energisen yhteistyön ja että Internationaalin tahto toteutuu laajimpien työväenjoukkojen toiminnassa.
   
6. Sosialismin välittömänä tehtävänä on proletariaatin henkinen vapauttaminen porvariston holhouksesta, mikä ilmenee nationalistisen ideologian vaikutuksena. Kansallisten osastojen on suunnattava parlamentissa ja lehdistössä tapahtuva agitaationsa nationalismin porvarillisen vallan välineenä käytetyn fraseologian tuomitsemiseen. Kaiken todellisen kansallisen vapauden ainoa puolustus on nykyään vallankumouksellinen luokkataistelu imperialismia vastaan. Proletariaatin isänmaa, jonka puolustamisen on oltava kaiken muun yläpuolella, on sosialistinen internationaali.

Vuonna 1917 Amerikan sosialistinen puolue hyväksyi sodanvastaisen manifestin, jossa vaadittiin vallankumouksellista toimintaa kapitalistisen järjestyksen kaatamiseksi. Se tunnetaan nykyään St. Louisin julistuksena.

Pian sen jälkeen kun Yhdysvallat oli liittynyt mukaan maailmansotaan Euroopassa, huhtikuussa 1917 St. Louisin kaupunki Missourin osavaltiossa isännöi sosialistisen puolueen merkittävää valtakunnallista hätäkokousta. Se kokoontui Planters-hotelliin lauantaiaamuna, 7. huhtikuuta, ja läsnä oli 172 valittua delegaattia, jotka edustivat 43 eri osavaltiota.

Konventin puheenjohtaja oli Morris Hillquit, joka esitti avauspuheessaan ankaran antimilitaristisen vetoomuksen, julistaen: ”Sota tarkoittaa taantumusta kotona. Sota luo väkijoukkoihin järjettömyyden hengen. Sota luo olosuhteet, joissa kaikki taantumusvoimat, kaikki maan saalistusvoimat voivat tyydyttää toiveitaan, hyökätä kansan vapautta, kansan oikeuksia vastaan ilman seuraamuksia… Tämä kokous, toverit, tulee tekemään tai hajottamaan sosialistisen liikkeen Yhdysvalloissa.”

---

Yhdysvaltain sosialistipuolue vahvistaa nykyisessä vakavassa kriisissä juhlallisesti uskollisuutensa kansainvälisyyden ja työväenluokan solidaarisuuden periaatteelle kaikkialla maailmassa ja julistaa peruuttamattomasti vastustavansa Yhdysvaltojen hallituksen juuri julistamaa sotaa.

Nykyaikaiset sodat ovat pääsääntöisesti aiheutuneet eri maiden kapitalististen etujen kaupallisesta ja taloudellisesta kilpailusta ja juonitteluista. Riippumatta siitä, onko niitä käyty rehellisesti hyökkäyssotina tai tekopyhästi esitelty ”puolustussotina”, ne ovat aina olleet [hallitsevien] luokkien tekemiä ja massat ovat niissä taistelleet. Sodat tuovat vaurautta ja valtaa hallitseville luokille ja kärsimystä, kuolemaa ja demoralisaatiota työläisille.

Ne synnyttävät pahaenteistä henkeä, joka on sekoitus intohimoa, järjettömyyttä, rotuvihaa ja väärää isänmaallisuutta. Ne hämärtävät työläisten taistelut elämästä, vapaudesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niillä on taipumus katkaista elintärkeät solidaarisuussiteet heidän ja muiden maiden veljiensä välillä, tuhota heidän järjestönsä ja kaventaa heidän kansalaisoikeuksiaan, poliittisia oikeuksiaan ja vapauksiaan.

Yhdysvaltain sosialistipuolue vastustaa järkähtämättömästi riisto- ja luokkavaltajärjestelmää, jota ylläpitävät ja vahvistavat sotilaallinen voima ja näennäinen kansallinen patrioottisuus. Siksi kehotamme kaikkien maiden työläisiä kieltäytymään tukemasta hallituksiaan sodissaan. Kilpailevien kansallisten kapitalistiryhmien sodat eivät ole työläisten huolenaihe. Ainoa taistelu, joka oikeuttaisi työläisten tarttumaan aseisiin, on maailman työväenluokan suuri taistelu vapautuakseen taloudellisesta riistosta ja poliittisesta sorrosta, ja varoitamme työläisiä erityisesti niin sanotun puolustussodan ansasta ja harhasta. Kansallisen isänmaallisuuden väärää oppia vastaan ​​kannatamme kansainvälisen työväenluokan solidaarisuuden ihannetta. Kapitalismin tukemiseksi emme anna vapaaehtoisesti ainuttakaan henkeä tai dollaria; työläisten vapaustaistelun tukemiseksi lupaamme kaikkemme.

Surullinen kuoleman ja tuhon orgia, joka nyt kouristelee epäonnista Eurooppaa, johtui kapitalististen etujen konfliktista Euroopan maissa.

Kaikissa näissä maissa työläisiä sorrettiin ja riistettiin. He tuottivat valtavaa omaisuutta, mutta teollisuuden omistajat pidättivät heiltä suurimman osan siitä. Työläisiltä riistettiin siten keinot ostaa takaisin omaisuus, jonka he itse olivat luoneet.

Jokaisen maan kapitalistiluokka joutui etsimään ulkomaisia ​​markkinoita päästäkseen eroon kertyneestä ”ylijäämäisestä” omaisuudesta. Kapitalistien valtavia voittoja ei voitu enää kannattavasti sijoittaa takaisin omiin maihin, joten heidät pakotettiin etsimään ulkomaisia ​​investointikenttiä. Jokaisen modernin kapitalistisen maan maantieteelliset rajat tulivat siten liian kapeiksi sen kapitalistiluokan teolliselle ja kaupalliselle toiminnalle.

Kaikkien johtavien kansojen kapitalistien ponnistelut keskittyivät siksi maailmanmarkkinoiden herruuteen. Siirtomaaomaisuuden hankkimisesta ja kaupallisten ja poliittisten vaikutuspiirien laajentamisesta tuli diplomaattisten juonittelujen kohde ja kansakuntien jatkuvien yhteenottojen syy.

Akuutti kilpailu maan kapitalististen valtojen välillä, heidän kateutensa ja epäluottamuksensa toisiaan kohtaan sekä pelko työväenluokan nousevasta vallasta pakotti jokaisen heistä aseistautumaan hampaisiin asti. Tämä johti aseistuksen hulluun kilpailuun, joka vuosia ennen nykyisen sodan puhkeamista oli muuttanut Euroopan johtavat maat aseellisiksi leireiksi, joissa oli miljoonien seisovia armeijoita, jotka oli harjoitettu ja varustettu sotaa varten ”rauhan” aikoina. Kapitalistinen imperialismi ja militarismi olivat siten luoneet perustan väistämättömälle yleiselle konfliktille Euroopassa. Euroopan kauhistuttava sota ei johtunut sattumasta eikä minkään yksittäisen valtion politiikasta tai instituutioista. Se oli kilpailuun perustuvan kapitalistisen järjestelmän looginen tulos.

Ne 6 000 000 miestä kaikista maista ja roduista, jotka on armottomasti tapettu tämän sodan ensimmäisten 30 kuukauden aikana, miljoonat muut, jotka ovat raajarikkoja ja vammautuneita, tuhotut rikkaudet, Euroopan lukematon kurjuus ja kärsimykset eivät ole olleet uhrauksia, jotka on vaadittu taistelussa periaatteiden tai ideaalien vuoksi, vaan ne on uhrattu yksityisen voiton alttarilla.

Kapitalismin voimat, jotka ovat johtaneet sotaan Euroopassa, ovat vieläkin hirvittävämmän läpinäkyviä tämän maan hallitsevan luokan äskettäin aiheuttamassa sodassa.

Kun Belgiaan hyökättiin, hallitus määräsi tämän maan kansalle velvollisuuden pysyä puolueettomina, mikä osoitti selvästi, että ”ihmisyyden määräykset” ja pienten kansojen ja demokraattisten instituutioiden kohtalo olivat asioita, jotka eivät koskeneet sitä. Mutta kun valtava sotakauppamme oli vakavasti uhattuna, hallituksemme kehottaa meitä kokoontumaan ”demokratian ja sivilisaation puolustamiseen”.

Osallistumisemme Euroopan sotaan oli Yhdysvaltojen saalistajakapitalistien yllyttämä, jotka kerskuvat 7 miljardin dollarin valtavasta voitosta ammusten ja sotatarvikkeiden valmistuksesta ja myynnistä sekä amerikkalaisten elintarvikkeiden ja muiden välttämättömien tavaroiden viennistä. He ovat myös syvästi kiinnostuneita sodan jatkumisesta ja liittoutuneiden aseiden menestyksestä liittoutuneiden valtojen hallituksille myöntämien valtavien lainojensa ja muiden kaupallisten siteiden kautta. Samat intressit pyrkivät imperialistiseen herruuteen läntisellä pallonpuoliskolla.

Yhdysvaltojen sotaa Saksaa vastaan ​​ei voida perustella edes sillä vetoomuksella, että se on sota amerikkalaisten oikeuksien tai amerikkalaisen ”kunnian” puolustamiseksi. Niin häikäilemätön kuin Saksan hallituksen rajoittamaton sukellusvenesotapolitiikka olikin ja on, se ei ole loukkaus amerikkalaisten oikeuksia vastaan sinänsä, vaan vain puuttuminen tiettyjen amerikkalaisten kapitalistiryhmien mahdollisuuteen koota kylmiä voittoja lähimmäistemme verestä ja kärsimyksistä Euroopan sotivissa maissa.

Kyseessä ei ole sota keskusvaltojen militaristista hallintoa vastaan. Militarismia ei voi koskaan poistaa militarismilla.

Kyseessä ei ole sota demokratian edistämiseksi Euroopassa. Vieras valta ei voi koskaan pakottaa demokratiaa asevoimalla mihinkään maahan.

On järjetöntä ja tekopyhää sanoa, että sota ei ole suunnattu Saksan kansaa vastaan, vaan Saksan keisarillista hallitusta vastaan. Jos lähetämme asevoimamme Euroopan taistelukentäille, niiden tykit kaatavat Saksan kansan joukkoja eikä Saksan keisarillista hallitusta.

Meidän liittymisemme eurooppalaiseen konfliktiin tällä hetkellä vain lisää sodan kauhuja, lisää kuolonuhreja ja tuhoa ja pidentää pirullista teurastusta. Se tuo kuolemaa, kärsimystä ja kurjuutta Yhdysvaltojen kansalle ja erityisesti työväenluokalle. Se antaa tämän maan taantumusvoimille tekosyyn yritykselle tukahduttaa oikeuksiamme ja murskata demokraattiset instituutiomme ja pystyttää tähän maahan pysyvä militarismi.

Yhdysvaltain työväenluokalla ei ole mitään riitaa Saksan tai minkään muun maan työväenluokan kanssa. Yhdysvaltojen kansalla ei ole riitaa Saksan tai minkään muun maan kansan kanssa. Amerikkalaiset eivät halunneet eivätkä halua tätä sotaa. Heidän kanssaan ei ole neuvoteltu sodasta, eikä heillä ole ollut osuutta sodan julistamisessa. Heidät on syösty tähän sotaan maan hallitsevan luokan huijauksella ja kavaluudella, sen edustajien kansallisessa hallinnossa ja kansallisessa kongressissa, sen kansankiihottajien, tukeman lehdistön ja muiden orjamaisten julkisen ilmaisun välineiden kautta. Me leimaamme hallituksemme sodanjulistuksen rikokseksi Yhdysvaltain kansaa ja maailman kansoja vastaan.

Koko nykyhistorian aikana ei ole ollut sotaa, joka olisi niin perusteeton kuin se sota, johon olemme ryhtymässä.

Kansalle ei ole koskaan kohdistettu suurempaa häpeää kuin se, jonka kapitalistiluokka pakottaa tälle kansakunnalle vastoin tahtoaan.

Sopusoinnussa näiden periaatteiden kanssa sosialistipuolue hylkää jyrkästi ehdotuksen, jonka mukaan työläisten tulisi sodan aikana keskeyttää taistelunsa parempien olosuhteiden puolesta. Päinvastoin, sodan aiheuttama akuutti tilanne vaatii luokkataistelun entistä voimakkaampaa täytäntöönpanoa, ja suosittelemme työläisille ja sitoudumme seuraavaan toimintatapaan:

1. Jatkuva, aktiivinen ja julkinen sodan vastustaminen mielenosoitusten, joukkovetoomusten ja muiden voimavarojemme piirissä olevien keinojen avulla.
   
2. Periksiantamaton vastustus kaikkea asevelvollisuutta tai työväen värväystä koskevia lainsäädäntöehdotuksia kohtaan. Jos tällainen asevelvollisuus pakotetaan kansalle, sitoudumme jatkuviin ponnisteluihin tällaisten lakien kumoamiseksi ja tukemaan kaikkia asevelvollisuutta vastustavia joukkoliikkeitä. Lupaamme vastustaa kaikin voimin kaikkia yrityksiä kerätä rahaa sotakulujen maksamiseen verottamalla elämän välttämättömyyksiä tai laskemalla liikkeelle joukkovelkakirjoja, jotka asettavat taakan tuleville sukupolville. Vaadimme, että kapitalistiluokka, joka on vastuussa sodasta, maksaa sen kustannukset. Antakoot ne, jotka sytyttivät tulen, polttoainetta.
   
3. Voimakas vastustus kaikkia taantumuksellisia toimenpiteitä, kuten lehdistön ja postin sensuuria, sanan-, kokoontumis- ja järjestäytymisvapauden rajoittamista tai pakollista välimiesmenettelyä ja lakko-oikeuden rajoittamista kohtaan.
   
4. Johdonmukainen propaganda sotilaskoulutusta ja militaristista opetusta vastaan ​​julkisessa koulussa.
   
5. Työläisten koulutuskampanjan laajentaminen heidän järjestämisekseen vahvoiksi, luokkatietoisiksi ja tiiviisti yhtenäisiksi poliittisiksi ja teollisiksi järjestöiksi, jotta he voisivat yhteisillä ja sopusointuisilla joukkotoimilla lyhentää tätä sotaa ja saada aikaan kestävän rauhan.
   
6. Laajalevikkinen koulutuspropaganda joukkojen valistamiseksi kapitalismin ja sodan todellisesta suhteesta ja heidän herättämisekseen ja organisoimisekseen toimintaan, ei ainoastaan ​​nykyistä sodan pahuutta vastaan, vaan myös tulevien sotien ehkäisemiseksi ja sodan syiden tuhoamiseksi.
   
7. Suojellaksemme amerikkalaisia kansanjoukkoja nälkiintymisen pakottavalta vaaralta, jonka Euroopan sota on heille aiheuttanut ja jota Yhdysvaltojen liittyminen sotaan on jo korostanut, vaadimme —
   
   a) Elintarvikkeiden viennin rajoittamista niin kauan kuin nykyinen pula jatkuu, enimmäishintojen vahvistamista ja kaikkia mahdollisesti tarpeellisia toimenpiteitä, jotta estetään elintarvikekeinottelijoita pitämästä itsellään käsissään olevia toimituksia;
   
   b) Elintarvikkeiden ja muiden elintarvikkeiden tuotantoon, kuljetukseen, varastointiin ja markkinointiin liittyvien suurten teollisuudenalojen sosialisointia ja demokraattista hallintaa;
   
   c) Kaiken maan ja muiden luonnonvarojen sosialisointia ja demokraattista hallintaa, joka nyt ei ole käytössä monopolistisen tai keinotteluvoiton vuoksi.

Nämä toimenpiteet esitetään keinona suojella työläisiä nykyisen sodan pahoilta seurauksilta. Sodan toistumisen vaara on olemassa niin kauan kuin kapitalistinen teollisuusjärjestelmä on olemassa. Sotien loppu tulee sosiaalistetun teollisuuden ja teollisen demokratian vakiinnuttua kaikkialla maailmassa. Sosialistipuolue kehottaa kaikkia työläisiä liittymään taisteluunsa tämän tavoitteen saavuttamiseksi ja siten tuomaan maailmaan uuden yhteiskunnan, jossa rauha, veljeys ja ihmisyyden veljeskunta ovat hallitsevia ihanteita.

Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue (VSDTP) teki ensimmäisen arvionsa Euroopassa leimahtaneesta ensimmäisestä maailmansodasta syksyllä 1914. Tämä arvio ei kuitenkaan ollut vielä täysin virallinen, koska keskuskomiteaa ei saatu koolle sortotoimenpiteiden johdosta.

Seuraava teksti on VSDTP:n keskuskomitean myöhemmin laatima laajempi virallinen kanta Euroopassa käytävään sotaan. Se on julkaistu ensimmäistä kertaa 1. marraskuuta 1914 Sotsial-Demokrat-lehden 33. numerossa.

Tekstissä nousee esiin syvä pettymys Euroopan sosialistisen liikkeen kansallisliberalismiin, asettumiseen kansainvälisen työväenluokan sijasta ”omien” porvarivaltioiden taakse sotaponnisteluissa. Venäjän sosialidemokraattinen puolue päätti sen sijaan jatkaa luokkakantaisella ja vallankumouksellisella linjalla suhteessa sotaan.

---

Euroopan sota, jota kaikkien maiden hallitukset ja porvarilliset puolueet olivat kymmenien vuosien ajan valmistelleet, on nyt puhjennut. Aseistuksen kasvu, markkinoista käytävän taistelun äärimmäinen kärjistyminen edistyneimpien maiden kapitalismin uusimman, imperialistisen kehitysvaiheen kaudella ja takapajuisimpien itä-eurooppalaisten monarkiain hallitsijasukujen etupyyteet eivät voineet olla johtamatta tähän sotaan ja ne johtivat siihen. Alueiden valtaus ja vieraiden kansakuntien alistaminen, kilpailevan kansakunnan nujertaminen, sen rikkauksien ryöstäminen, työtätekevien joukkojen huomion kääntäminen pois Venäjän, Saksan, Englannin ja muiden maiden sisäisestä poliittisesta kriisistä, työläisten hajottaminen ja nationalistinen petkuttaminen sekä heidän etujoukkonsa tuhoaminen proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen heikentämiseksi — sellainen on nykyisen sodan ainoa todellinen sisältö, merkitys ja tarkoitus.

Sosialidemokraattien velvollisuutena on ennen kaikkea saattaa päivänvaloon tämä sodan todellinen merkitys ja paljastaa armotta ne valheet, sofismit ja ”patrioottiset” fraasit, joita hallitsevat luokat, tilanherrat ja porvaristo sodan puolustukseksi levittävät.

Sotivien kansakuntien toisen ryhmän johdossa on Saksan porvaristo. Se petkuttaa työväenluokkaa ja työtätekeviä joukkoja uskottelemalla, että se käy sotaa synnyinmaan, vapauden ja sivistyksen puolustamiseksi, tsarismin sortamien kansojen vapauttamiseksi, taantumuksellisen tsarismin murskaamiseksi. Mutta tosiasiassa nimenomaan tämä porvaristo, joka nöyristelee preussilaisten junkkerien ja heidän johdossaan olevan Vilhelm II:n edessä, on aina ollut tsarismin mitä uskollisin liittolainen ja Venäjän työläisten ja talonpoikain vallankumouksellisen liikkeen vihollinen. Tosiasiassa tämä porvaristo suuntaa yhdessä junkkerien kanssa kaikki ponnistuksensa, päättyköön sota miten tahansa, tsaristisen monarkian tukemiseen Venäjän vallankumousta vastaan.

Tosiasiassa Saksan porvaristo alkoi ryöstösodan Serbiaa vastaan pyrkien alistamaan sen ja tukahduttamaan eteläslaavien kansallisen vallankumouksen ja lähettäen samanaikaisesti sotavoimiensa perusjoukot vapaampia maita, Belgiaa ja Ranskaa, vastaan ryöstääkseen rikkaamman kilpailijansa. Levitellen satuja, että sota on sen puolelta puolustussotaa, Saksan porvaristo on tosiasiallisesti valinnut omalta kannaltaan sopivimman ajankohdan sotaa varten käyttäen hyväkseen viimeiset keksintönsä sotatekniikan alalla ja ehättäen sen uuden aseistuksen edelle, jonka Venäjä ja Ranska olivat jo suunnitelleet ja hyväksyneet.

Sotivien kansakuntien toisen ryhmän johdossa on Englannin ja Ranskan porvaristo, joka petkuttaa työväenluokkaa ja työtätekeviä joukkoja uskottelemalla, että se käy sotaa synnyinmaan, vapauden ja sivistyksen puolesta Saksan militarismia ja hirmuvaltaa vastaan. Mutta itse asiassa tämä porvaristo on jo aikoja sitten pestannut ja valmentanut miljardeillaan Venäjän tsarismin, Euroopan taantumuksellisimman ja raakalaismaisimman monarkian, sotajoukot hyökkäykseen Saksaa vastaan.

Englannin ja Ranskan porvariston taistelun päämääränä on tosiasiassa Saksan siirtomaiden anastaminen ja sellaisen kilpailevan kansakunnan nujertaminen, jolle on ominaista nopeampi taloudellinen kehitys. Ja tämän jalon päämäärän nimessä ”edistyneimmät”, ”demokraattiset” kansakunnat auttavat raakalaismaista tsarismia yhä lujemmin kuristamaan Puolaa, Ukrainaa j.n.e., yhä lujemmin tukahduttamaan vallankumousta Venäjällä. Ryöstöissä, petomaisuuksissa ja sodan loputtomissa julmuuksissa ei kumpikaan sotivien maiden ryhmä jää vähääkään jälkeen toisestaan, mutta petkuttaakseen proletariaattia ja johtaakseen sen huomion pois ainoasta todellisesta vapautussodasta, nimenomaan kansalaissodasta niin ”oman” maansa kuin myöskin ”vieraiden” maiden porvaristoa vastaan, tämän korkean päämäärän nimessä jokaisen maan porvaristo pyrkii valheellisilla patrioottisilla fraaseilla ylistämään ”oman” kansallisen sotansa merkitystä ja uskottelemaan, että se ei pyri voittamaan vihollistaan ryöstääkseen ja anastaakseen alueita, vaan ”vapauttaakseen” kaikki muut kansat, paitsi omaansa.

Mutta mitä uutterammin kaikkien maiden hallitukset ja porvaristo pyrkivät hajottamaan työläisiä ja yllyttämään heitä toisiaan vastaan, mitä hurjemmin tämän ylevän päämäärän nimessä sovelletaan sotatilan ja sotasensuurin systeemiä (joka vainoaa nykyäänkin, sodan aikana, paljon enemmän ”sisäistä” kuin ulkoista vihollista), — sitä pakottavampi on tietoisen proletariaatin velvollisuus suojata luokkayhtyneisyytensä, internationalisminsa ja sosialistiset vakaumuksensa kaikkien maiden porvariston ”patrioottisen” koplan shovinismin riehunnalta. Tietoisten työläisten kieltäytyminen tästä tehtävästä merkitsisi heidän kieltäytymistään kaikista demokraattisista ja vapautuspyrkimyksistään, sosialistisista puhumattakaan.

Mitä syvimmällä mielipahalla täytyy todeta, että Euroopan tärkeimpien maiden sosialistiset puolueet eivät ole täyttäneet tätä tehtäväänsä, ja näiden puolueiden — erikoisesti Saksan puolueen — johtajien käyttäytyminen hipoo suoranaista sosialismin asian kavaltamista. Maailman historian mitä tärkeimpänä aikana suurin osa nykyisen, toisen (1889—1914) sosialistisen Internationalen johtajista yrittää salavihkaa vaihtaa sosialismin nationalismiin. Heidän käyttäytymisensä vuoksi näiden maiden työväenpuolueet eivät ole nousseet vastustamaan hallitustensa rikollista käyttäytymistä, vaan ovat kehottaneet työväenluokkaa yhdistämään kantansa imperialististen hallitusten kantaan. Internationalen johtajat ovat kavaltaneet sosialismin äänestäessään sotamäärärahojen puolesta, toistaessaan ”oman” maansa porvariston shovinistisia (”patrioottisia”) tunnuksia, kannattaessaan ja puolustaessaan sotaa, mennessään sotivien maiden porvarillisiin ministeristöihin j.n.e. j.n.e. Nykyisen Euroopan vaikutusvaltaisimmat sosialistijohtajat ja vaikutusvaltaisimmat sosialistiset lehdet ovat shovinistis-porvarillisella ja liberaalisella eivätkä suinkaan sosialistisella kannalla. Vastuu tästä sosialismin häpäisemisestä lankeaa ennen kaikkea Saksan sosialidemokraateille, jotka olivat II Internationalen voimakkain ja vaikutusvaltaisin puolue. Mutta syyttömiksi ei voida katsoa ranskalaistakaan sosialisteja, jotka ottavat vastaan ministerinpaikkoja sen saman porvariston hallituksessa, joka petti oman synnyinmaansa ja yhtyi Bismarckiin Kommuunin kukistamiseksi.

Saksalaiset ja itävaltalaiset sosialidemokraatit yrittävät puolustella sodan kannattamistaan sillä, että he siten muka taistelevat Venäjän tsarismia vastaan. Me, Venäjän sosialidemokraatit, ilmoitamme, että katsomme tuollaisen puolustelun pelkäksi sofismiksi. Vallankumouksellinen liike tsarismia vastaan on viime vuosina saavuttanut maassamme jälleen valtavat mittasuhteet. Tämän liikkeen etunenässä on kaiken aikaa kulkenut Venäjän työväenluokka. Viime vuosien miljoonaiset poliittiset lakot käytiin tsarismin kukistamisen ja demokraattisen tasavallan vaatimisen tunnuksella. Vielä sodan kynnyksellä, vieraillessaan Nikolai II luona Ranskan tasavallan presidentti Poincaré sai itse nähdä Pietarin kaduilla Venäjän työläisten rakentamia katusulkuja. Venäjän proletariaatti ei ole pelännyt suurimpiakaan uhreja vapauttaakseen koko ihmiskunnan häpeällisestä tsaristisesta monarkiasta. Mutta meidän on sanottava, että jos mikä voi tietyissä oloissa lykätä tsarismin kukistumista, jos mikä voi auttaa tsarismia taistelussa Venäjän kaikkia kansanjoukkoja vastaan, niin se on juuri nykyinen sota, joka on antanut tsarismin taantumuksellisten päämäärien palvelukseen Englannin, Ranskan ja Venäjän porvariston rahasäkin. Ja jos mikä voi vaikeuttaa Venäjän työväenluokan vallankumouksellista taistelua tsarismia vastaan, niin se on juuri Saksan ja Itävallan sosialidemokratian johtajien käyttäytyminen, jota Venäjän shovinistinen lehdistö lakkaamatta tyrkyttää meille esikuvaksi.

Vaikkapa edellytettäisiin, että voimien puute Saksan sosialidemokratialla oli niin suuri, että se saattoi pakottaa sen kieltäytymään kaikkinaisista vallankumouksellisista toiminnoista, niin siinäkään tapauksessa ei olisi saanut liittyä shovinistiseen leiriin, ei olisi saanut ottaa askeleita, joiden johdosta italialaiset sosialistit aivan oikein sanoivat, että saksalaisten sosialidemokraattien johtajat häpäisevät proletaarisen Internationalen lippua.

Meidän puolueemme, Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue, on jo kantanut ja vielä kantaa hyvin suuria sodan aiheuttamia uhreja. Meidän legaalinen työväen lehdistömme on kokonaan hävitetty. Suurin osa liitoista on lakkautettu, lukuisia tovereitamme on vangittu ja karkotettu. Mutta meidän parlamenttiedustajistomme — Venäjän sosialidemokraattinen työväenryhmä Valtakunnanduumassa — katsoi ehdottomaksi sosialistiseksi velvollisuudekseen olla äänestämättä sotamäärärahojen puolesta ja vieläpä poistua Duuman istuntosalista ilmaistakseen siten vielä päättävämmin vastalauseensa, katsoi velvollisuudekseen leimata Euroopan hallitusten politiikan imperialistiseksi politiikaksi. Ja huolimatta tsaarihallituksen kymmenkertaistetusta sorrosta Venäjän työläissosialidemokraatit julkaisevat jo ensimmäisiä illegaalisia julistuksia sotaa vastaan täyttäen velvollisuuttaan demokratiaa ja Internationalea kohtaan.

Kun vallankumouksellisen sosialidemokratian edustajat Saksan sosialidemokraattien vähemmistön ja puolueettomien maiden parhaiden sosialidemokraattien persoonassa tuntevat polttavaa häpeää tämän II Internationalen vararikon johdosta; kun sosialidemokraattisten puolueiden enemmistön shovinismia vastaan kajahtaa sosialistien ääniä sekä Englannissa että Ranskassa; kun opportunistit, esimerkiksi saksalaisen Sosialistisen Kuukausijulkaisun (”Sozialistische Monatshefte”) opportunistit, jotka jo kauan ovat olleet kansallisliberaalisella kannalla, juhlivat täydellä syyllä voittoaan Euroopan sosialismista — niin huonomman palveluksen proletariaatille tekevät ne opportunismin ja vallankumouksellisen sosialidemokratian välillä horjuvat henkilöt (sentapaiset kuin ”keskusta” Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa), jotka yrittävät vaieta II Internationalen vararikosta tai peitellä sitä diplomaattisilla fraaseilla.

Täytyy päinvastoin avoimesti tunnustaa tämä vararikko ja käsittää sen syyt, jotta voitaisiin rakentaa uusi ja lujempi kaikkien maiden työläisten sosialistinen yhtymä.

Opportunistit rikkoivat Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kongressien päätökset, jotka velvoittivat kaikkien maiden sosialisteja taistelemaan shovinismia vastaan kaikissa ja kaikenlaisissa tilanteissa, velvoittivat sosialisteja vastaamaan jokaiseen porvariston ja hallitusten alkamaan sotaan kansalaissodan ja yhteiskunnallisen vallankumouksen tarmokkaalla propagoinnilla. II Internationalen vararikko on sen opportunismin vararikko, joka kasvoi kuluneen (niin sanotun ”rauhallisen”) historiallisen aikakauden erikoisuuksien maaperällä ja saavutti viime vuosina tosiasiallisen herruuden Internationalessa. Opportunistit olivat jo kauan valmistelleet tätä vararikkoa kieltäessään sosialistisen vallankumouksen ja korvatessaan sen porvarillisella reformismilla; — kieltäessään luokkataistelun ja sen välttämättömän kehittymisen tiettyinä ajankohtina kansalaissodaksi ja propagoidessaan luokkien yhteistoimintaa; — propagoidessaan patriotismin ja isänmaan puolustuksen varjolla porvarillista shovinismia ja hyljätessään tai kieltäessään sosialismin perustotuuden, joka on esitetty jo Kommunistisessa Manifestissa, että työläisillä ei ole isänmaata; — rajoittuessaan militarisminvastaisessa taistelussa sentimentaalisen poroporvarilliseen katsomukseen sen sijaan, että tunnustaisivat välttämättömäksi kaikkien maiden proletaarien vallankumouksellisen sodan kaikkien maiden porvaristoa vastaan; — muuttaessaan porvarillisen parlamentarismin ja porvarillisen legaalisuuden välttämättömän hyväksikäyttämisen tämän legaalisuuden palvonnaksi ja kriisien kausina välttämättömien illegaalisten järjestö- ja agitaatiomuotojen unohtamiseksi. Opportunismin luonnollinen „täydennys” — yhtä porvarillinen ja proletaariselle, s.o. marxilaiselle kannalle vihamielinen — anarko-syndikalistinen virtaus on yhtä häpeällisesti tehnyt itsensä huomatuksi omahyväisellä shovinismin tunnusten toistamisella nykyisen kriisin aikana.

Nykyään ei voida täyttää sosialismin tehtäviä, ei voida toteuttaa todella kansainvälistä työläisten yhteenliittämistä, ellei tehdä päättävää eroa opportunismista ja selitetä joukoille sen fiaskon kiertämättömyyttä.

Jokaisen maan sosialidemokraattien tehtävänä on ensi kädessä taistella kyseisen maan shovinismia vastaan. Venäjällä tämä shovinismi on täydellisesti vallannut porvarilliset liberaalit (”kadetit”) ja osittain narodnikit aina eserriä myöten sekä ”oikeistolaiset” sosialidemokraatit. (Erikoisen välttämätöntä on leimata häpeällä esim. J. Smirnovin, P. Maslovin ja G. Plehanovin shovinistiset esiintymiset, joihin porvarillis-”patrioottinen” lehdistö on hanakasti tarttunut ja käyttänyt laajasti hyväkseen.)

Nykytilanteessa ei kansainvälisen proletariaatin näkökannalta voida määritellä, kummanko sotivien kansakuntien ryhmän tappio olisi sosialismille pienempi paha. Mutta meille, Venäjän sosialidemokraateille, on epäilemätöntä, että Venäjän työväenluokan ja sen kaikkien kansojen työtätekevien joukkojen kannalta pienin paha olisi se, että tappion kärsisi tsaristinen monarkia, kaikkein taantumuksellisin ja raakalaismaisin hallitus, joka sortaa suurinta kansakuntien määrää ja suurinta väestöjoukkoa Euroopassa ja Aasiassa.

Euroopan sosialidemokraattien lähimpänä poliittisena tunnuksena tulee olla tasavaltalaisten Euroopan Yhdysvaltojen muodostaminen, jolloin sosialidemokraatit erotukseksi porvaristosta, joka on valmis ”lupaamaan” mitä hyvänsä, kunhan vain saisi vedetyksi proletariaatin mukaan shovinismin yleiseen virtaan, tulevat selittämään, että ilman Saksan, Itävallan ja Venäjän monarkiain vallankumouksellista kukistamista tämä tunnus on aivan valheellinen ja järjetön.

Sosialidemokraattien tehtävinä Venäjällä, joka ei ole vielä vienyt loppuun porvarillista vallankumoustaan, tulee tämän maan suurimman takapajuisuuden vuoksi olla edelleenkin johdonmukaisen demokraattisen uudistuksen kolme perusehtoa: demokraattinen tasavalta (kaikkien kansakuntien täydellisen tasa-arvoisuuden ja itsemääräämisen vallitessa), tilanherramaiden konfiskointi ja 8-tuntinen työpäivä. Mutta kaikissa eturivin maissa sota asettaa päiväjärjestykseen sosialistisen vallankumouksen tunnuksen, joka käy sitä ajankohtaisemmaksi, mitä enemmän sodan taakka lankeaa proletariaatin hartioille, mitä aktiivisemmaksi tulee proletariaatin osuus Euroopan uudestiluomisessa niiden kauhujen jälkeen, joita on aiheuttanut nykyinen „patrioottinen” raakalaisuus suurkapitalismin jättiläismäisten teknillisten saavutusten oloissa. Se seikka, että porvaristo käyttää sota-ajan lakeja tukkiakseen täydellisesti proletariaatin suun, asettaa proletariaatin välttämättömäksi tehtäväksi illegaalisten agitaatio- ja organisaatiomuotojen luomisen. ”Varjelkoot” opportunistit legaalisia järjestöjä vakaumustensa kavaltamisen hinnalla, — vallankumoukselliset sosialidemokraatit käyttävät työväenluokan organisatorisia tottumuksia ja yhteyksiä luodakseen kriisin ajanjaksoa vastaavia illegaalisia sosialismin puolesta käytävän taistelun muotoja ja yhdistääkseen työläiset ei oman maansa shovinistisen porvariston kanssa, vaan kaikkien maiden työläisten kanssa. Proletaarinen Internationale ei ole tuhoutunut eikä tuhoudu. Kaikista esteistä huolimatta työväen joukot luovat uuden Internationalen. Nykyinen opportunismin riemujuhla ei ole pitkäaikainen. Mitä enemmän tulee olemaan sodan uhreja, sitä selvemmäksi käy työläisjoukoille opportunistien suorittama työväen asian kavallus ja aseiden kääntämisen välttämättömyys kunkin maan hallitusta ja porvaristoa vastaan.

Nykyisen imperialistisen sodan muuttaminen kansalaissodaksi on ainoa oikea proletaarinen tunnus, jonka Kommuunin kokemus on viitoittanut ja Baselin (1912) päätöslauselma hahmotellut ja joka juontuu korkealle kehittyneiden porvarillisten maiden välisen imperialistisen sodan kaikista ehdoista. Miten suurilta näyttänevätkään tällaisen muuttamisen vaikeudet tällä tai toisella hetkellä, niin sosialistit eivät milloinkaan kieltäydy järjestelmällisestä, päättäväisestä ja herkeämättömästä valmistelutyöstä tähän suuntaan, kun sota on tullut kerran tosiasiaksi.

Vain tätä tietä kulkien proletariaatti voi päästä riippumattomaksi shovinistisesta porvaristosta ja muodossa tai toisessa, enemmän tai vähemmän nopeasti ottaa päättäväisiä askeleita kansojen todelliseen vapauteen ja sosialismiin johtavalla tiellä.

Eläköön työläisten kansainvälinen veljeys kaikkien maiden porvariston shovinismia ja patriotismia vastaan!

Eläköön opportunismista vapautettu proletaarinen Internationale!

Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen Keskuskomitea