S. P. Kähmi Kirjasto

Sodanvastainen puhe Cantonissa, Ohiossa, joka vei Eugene Debsin vankilaan

106 vuotta sitten Eugene V. Debs vastusti ensimmäistä maailmansotaa palopuheessaan Yhdysvaltain Cantonissa, Ohiossa – ja sai siitä kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen.

Tässä artikkelissa julkaisemme lainauksia puheesta suomeksi. Koko teksti on luettavissa englanniksi Marxilaisessa Internet-arkistossa.

Ääni joka kuuluu ympäri maailmaa

Ensimmäinen asia, jonka Debs teki kävellessään lavalle Cantonissa, Ohiossa, iltapäivällä 16. kesäkuuta 1918, oli ele kohti oikeustalon rakennusta, jossa hän oli juuri vieraillut sosialistitovereiden luona, jotka oli vangittu sodan vastaisesta puhumisesta.

– Olen juuri palannut vierailulta tuolta, jossa kolme uskollisinta toveriamme maksavat rangaistuksen omistautumisestaan ​​työväenluokan asialle, hän kertoi 1 200 ihmisen joukolle, joka oli tullut kuulemaan sosialistisen puolueen tunnetuinta johtajaa ja sen nelinkertaista presidenttiehdokasta.

Huutojen ja hurrauksien lomassa Debs sanoi:

– Olen ylpeitä heistä; he ovat täällä meitä varten, ja me olemme täällä heitä varten. Heidän huulensa, vaikkakin tilapäisesti äänettömät, ovat kaunopuheisempia kuin koskaan ennen, ja vaikka heidän äänensä on hiljainen, se kuuluu ympäri maailmaa.

Nuo sanat osoittautuivat ennustukseksi Debsistä itsestään. Hänet pidätettiin ja hänet asetettiin syytteeseen tämän puheen pitämisestä Cantonissa syytettynä kapinasta vakoilulain nojalla. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin 10 vuodeksi liittovaltion vankilaan.

Mutta Debs, kuten hänen toverinsa Cantonissa, tuli ”kuulluksi ympäri maailmaa” ja sukupolvien päähän huolimatta hallituksen tilapäisestä menestyksestä hänen vaientamisessaan. Yli sata vuotta myöhemmin hänen Cantonin sodanvastainen puheensa on voimakas ja inspiroiva lausunto internationalismin ja imperialistisen sodan vastustuksen sosialistisista periaatteista.

Kunnia vangituille tovereille

Huolissaan siitä, että kielteinen suhtautuminen ensimmäistä maailmansotaa kohtaan kasvaisi, Yhdysvaltain kongressi etsi keinoja vahvistaa tukea sille. Vuosi ennen Debsin puhetta se hyväksyi vakoilulain, joka teki rikokseksi julkisen sodan vastustamisen – lain joka on edelleen kirjoissa.

Kun Debs puhui Cantonissa, monet sosialistitoverit oli jo pidätetty ja vangittu. Hän mainitsi monia puheessaan nimeltä, kertoi heidän taustoistaan ja ylisti heidän toimintaansa, samalla pilkaten heidän sortajiaan.

– Jokainen näistä aristokraattisista salaliittolaisista ja halukkaista murhaajista väittää olevansa arkkipatriootti; jokainen heistä väittää, että sotaa käydään, jotta maailma olisi turvallinen demokratialle. Mitä humpuukia! Mitä mätää! Mitä väärää teeskentelyä! Nämä autokraatit, nämä tyrannit, nämä ryöstäjät ja murhaajat, ovat ”isänmaallisia” – kun taas miehet, joilla on rohkeutta seistä kasvotusten heidän kanssaan, puhua totuutta ja taistella riistettyjen uhrien puolesta – he ovat epälojalisteja ja pettureita. Jos tämä on totta, haluan ottaa paikkani petturien rinnalla tässä taistelussa.

Hän kertoi yleisölle, että hänen itsensäkin täytyi olla varovainen sanojensa kanssa, koska ”sananvapauteen on asetettu tiettyjä rajoituksia”.

Silti hän sanoi:

– En ehkä pysty sanomaan kaikkea, mitä ajattelen; mutta en aio sanoa mitään mitä en ajattele. Olen mieluummin tuhat kertaa vapaa sielu vankilassa kuin kumartelija ja pelkuri kaduilla.

Debsin Cantonin puhe ilmaisi hänen horjumattoman omistautumisensa ​työväenluokan asialle:

– Suhtaudun epäluuloisesti johtajiin ja erityisesti intellektuelleihin sellaisiin. Mieluummin valitsen ruohonjuuritason milloin tahansa.

– Jos menet Washingtonin kaupunkiin ja tutkit kongressin hakemiston sivuja, huomaat, että melkein kaikki noista yhtiölakimiehistä ja pelkurimaisista poliitikoista, kongressin jäsenistä ja joukkojen vääristä edustajista – huomaat, että melkein kaikki heistä väittävät, hehkuvin sanoin, että he ovat nousseet riveistä ylellisyyteen ja kunnian paikkoihin.

– Olen erittäin iloinen, etten voi esittää tätä väitettä itsestäni. Minua hävettäisi myöntää, että olen noussut riveistä. Kun nousen, se tapahtuu riveissä seisten, ei riveistä pois.

Työväenluokka sotii sodat, muttei julista niitä

Debs korosti myös, että juuri nämä rivit kutsuttiin taistelemaan sotia, eikä ”mestariluokkaa”, joka ”aina julisti sodat”, mutta ei koskaan joutunut taistelemaan niitä vastaan:

– Alamaisluokka on aina taistellut taistelut, Debs sanoi.

– Mestariluokalla on kaikki voitettavana eikä mitään menetettävänä, kun taas alamaisluokalla ei ole ollut mitään voitettavana ja kaikki menetettävänä – varsinkin heidän elämänsä.

– He ovat aina opettaneet ja kouluttaneet teitä uskomaan, että isänmaallinen velvollisuutenne on mennä sotaan ja tulla teurastetuksi heidän käskystänsä. Mutta koko maailman historian aikana teillä, kansalla, ei ole koskaan ollut ääntä sodan julistamisessa, ja niin oudolta kuin se varmasti näyttääkin, kansa ei ole koskaan julistanut minkään kansakunnan sotaa millään aikakaudella.

– Ja tässä haluan korostaa sitä tosiasiaa – ja sitä ei voi toistaa liian usein –, että työväenluokka, joka käy kaikki taistelut, työväenluokka, joka tekee korkeimmat uhraukset, työväenluokka, joka vuodattaa vapaasti verensä ja tarjoaa ruumiit, ei koskaan saa käyttää ääntään sodan julistamisessa tai rauhan tekemisessä. Hallitseva luokka tekee poikkeuksetta molemmat. He yksin julistavat sodan ja he yksin tekevät rauhan.

– ”Sinun ei tarvitse pohtia miksi; sinun vaan on tehtävä ja kuoltava.” Se on heidän mottonsa, ja esitämme vastalauseemme tämän kansakunnan heräävien työläisten puolelta.

Tämä kuvaus sosialismin periaatteellisesta imperialistisen sodan vastustuksesta kuultiin tilanteessa, jossa sosialistisen liikkeen enemmistö oli romahtanut tukemaan omia hallituksiaan ensimmäisessä maailmansodassa. Euroopassa vallankumoukselliset, kuten Venäjän bolševikit, olivat pieni vähemmistö sotaa vastustaessaan sen alkaessa vuonna 1914.

Yhdysvaltojen myöhäisen sotaan liittymisen vuoksi sosialistipuolue ei kohdannut samoja haasteita, mutta Debsin puheen aikaan monet merkittävät sosialistit olivat jättäneet puolueen tämän kysymyksen vuoksi. Upton Sinclair, tunnettu sosialistikirjailija, oli kehottanut Debsiä tukemaan Yhdysvaltain sotaponnisteluja, mutta Debs ei horjunut.

Alle vuosi ennen Cantonin puhetta Venäjän bolševikit olivat olleet vallankumouksen johtajia, joka perusti kaikkien aikojen ensimmäisen työväenvaltion – jonka ensisijaisena tavoitteena oli lopettaa Venäjän osallistuminen ensimmäisen maailmansodan verilöylyyn.

Cantonissa Debs juhli sitä tosiasiaa, että vallankumouksellinen Venäjä oli vaatinut kaikkia sodan osapuolia ”lähettämään edustajia konferenssiin määrittelemään rauhanehdot, joiden pitäisi olla oikeudenmukaisia ​​ja kestäviä”.

– Tässä oli paras tilaisuus lyödä isku, jotta maailma olisi turvallinen demokratialle. Vastattiinko tähän jaloon vetoomukseen […] yleisen rauhan puolesta? Ei, hirvittävään teurastukseen osallistuneet kristityt kansakunnat eivät kiinnittäneet siihen pienintäkään huomiota.

Puolustaessaan Venäjän vallankumouksellisia syytteiltä, ​​että he tekivät ”petturimaisen rauhan Saksan kanssa”, Debs julisti, että ”tässä valppaassa ja inspiroivassa kokoontumisessa sydämemme ovat Venäjän bolševikkien puolella”.

Visio sosialismista

Kuten kaikissa puheissaan, Debs pystyi selittämään visionsa sosialistisesta yhteiskunnasta.

Cantonissa hän keskittyi esimerkkiin hiilen tuotannosta. Paikkakunnan maaperässä oli runsaasti hiiltä, ​​mutta tuhannet hiilikaivostyöläiset eivät työskennelleet. Kapitalistit manipuloivat tuotantoa ja loivat keinotekoisen ”hiilen nälänhädän” pitääkseen voitot korkeina:

– Täällä on hiiltä suurissa esiintymissä ympärillämme; tässä ovat kaivostyöläiset ja tuotantokoneet. Miksi toisaalta pitäisi olla hiilennälänhätä ja toisaalta joutilaitten ja nälkäisten kaivostyöläisten armeija? Eikö se ole uskomattoman typerä tilanne, melkein idioottimainen, ellei rikollinen asiaintila?

– Me sosialistit sanomme: ”Ottakaa kaivokset haltuun kansan nimissä.” Laittakaa kaivostyöläiset töihin ja antakaa jokaiselle kaivostyöläiselle hänen tuottamansa hiilen vastine. Lyhentäkää työpäivää tuotantokoneiston kehityksen mukaan.

Debs laajensi kohtaa korostaakseen kapitalismin ytimessä olevaa perustavanlaatuista epäoikeudenmukaisuutta:

– Nykyisessä järjestelmässä kaivostyöntekijä, palkkaorja, joutuu alas 300 tai 400 jalkaa syvään kaivoon. Hän työskentelee kovasti ja tuottaa tonnin hiiltä. Mutta hän ei omista hiukkaakaan siitä. Tuo hiili kuuluu jollekin kaivoksen omistavalle plutokraatille, joka saattaa olla New Yorkissa tai purjehtia avomerellä yksityisellä jahdillaan; tai hän saattaa hoppuilla kuninkaallisten kanssa Euroopan pääkaupungeissa, ja siellä suurin osa heistä oli ennen sodan julistamista.

– Pariisissa, Lontoossa, Wienissä tai jossain muussa ilon keskustassa asuvan teollisuuskapteenin, niin sanotun, ei tarvitse tehdä töitä nauttiakseen ylellisyydestä. Hän omistaa kaivokset ja hän voisi yhtä hyvin omistaa kaivostyöläiset…

– Me sosialistit sanomme: ”Ottakaa kaivokset haltuunne; kutsukaa kaivostyöläiset töihin ja palauttakaa heille tuotteensa arvon verran.” Hän voi sitten rakentaa itselleen mukavan kodin; elää siinä; nauttia siitä perheensä kanssa. Hän voi tarjota itselleen ja vaimolleen ja lapsilleen vaatteita – hyviä vaatteita – ei huonoja; runsaasti terveellistä ruokaa, koulutusta lapsille ja mahdollisuuden elää sivistyneen ihmisen elämää, samalla kun ihmiset saavat hiiltä juuri sillä hinnalla, mitä sen louhinta maksaa.

Debs painotti sitä, että koko järjestelmää on muutettava:

– Muutos on varmasti tarpeen, ei vain puolueen, vaan järjestelmän muutos; muutos orjuudesta vapauteen ja despotismista demokratiaan, kaikkialla maailmassa.

– Te työläiset tarvitsette nyt järjestäytymistä, ei ammattijaon mukaan, vaan vallankumouksellisen teollisen jaon. Kaikkien tietyn toimialan työntekijöiden tulee ammatista riippumatta kuulua yhteen ja samaan ammattiliittoon.

– Poliittisen toiminnan ja työtaistelun on täydennettävä ja tuettava toisiaan. Ette koskaan tule äänestämään sosialistista tasavaltaa olemassaolevaksi. Teidän on luotava sen perusta teolliseen organisaatioon. Teollisuusliitto on teollisen demokratian edelläkävijä. Teollinen demokratia saa alkunsa liikkeessä, johon työläiset liittyvät. Järjestytykää toimialojenne mukaan! Kokoontukaa yhteen kaikilla teollisuuden palveluiden osastoilla! Yhdessä toimimalla yhteisen hyvän puolesta voimanne on voittamaton.

– Kun olette organisoituneet teollisesti, opitte pian, että osaatte hallita ja ohjata teollisuutta. Ymmärrätte pian, ettette tarvitse joutilaita isäntiä ja riistäjiä. He ovat yksinkertaisesti loisia. He eivät työllistä teitä niin kuin kuvittelette, vaan te palkkaatte heidät ottamaan teiltä sen, mitä tuotatte, ja niin he toimivat teollisuudessa. Voitte varmasti luopua heistä tässä ominaisuudessa. Teidän ei tarvitse olla heistä riippuvainen työssänne. Ette voi koskaan olla vapaita, kun työskentelette ja elätte heidän kärsivällisyytensä mukaan. Teidän täytyy omistaa omat työkalunne ja sitten hallita omia töitänne, nauttia oman työnne tuotteista ja olette vapaita miehiä teollisten orjien sijaan.

”Kun yksikin on vankilassa, en ole vapaa”

Debs oli 63, kun hän piti Cantonin puheen, ja hänen terveytensä oli jo tuolloin heikentynyt. Tulevat vankilaolosuhteet pahensivat tilannetta.

Kahden viikon kuluessa puheesta Debs – jota demokraattipuolueen Woodrow Wilsonin hallinto nimitti jo ”maansa petturiksi” – nostettiin syytteeseen ja häntä syytettiin kapinasta. Hän joutui oikeudenkäyntiin syksyllä. Puolustautumisen sijaan Debs pyysi puhua tuomioistuimessa ja käytti yli kaksituntisen puheenvuoron.

Hänet tuomittiin, ja tuomioistunnossaan Debs puhui uudelleen ja teki yhden kuuluisimmista lausunnoistaan:

– Teidän armonne, vuosia sitten tunnistin sukulaisuuteni kaikkiin eläviin olentoihin ja päätin, etten ollut yhtään parempi kuin maan alhaisin. Sanoin silloin ja sanon nyt, että niin kauan kun on alempi luokka, minä kuulun siihen, ja niin kauan kun on rikollinen elementti, kuulun siihen, ja niin kauan kun yksikin sielu on vankilassa, en ole vapaa.

Liittovaltion vankilassa 10 vuodeksi vangittuna Debs laihtui, kärsi tuskallisista päänsäryistä ja munuaisongelmista. Siitä huolimatta hän laittoi oman tilansa syrjään ollakseen muiden vankien käytettävissä. Hän avasi sellinsä kaikille halukkaille, luki ääneen kirjeitä, joita he eivät voineet lukea itse, kuunteli heidän ongelmiaan, kirjoitti heidän puolestaan kirjeitä ja rohkaisi.

Woodrow Wilsonin sanotaan säilyttäneen kostonhimoisen asenteensa Debsiä kohtaan loppuun asti ja hylänneen jopa oikeusministeri A. Mitchell Palmerin, oman aikansa punaisten noitavainoajan, esittämät armahdusehdotukset. Vuonna 1921 uusi presidentti Warren Harding muutti Debsin tuomion suoritetuksi.

Debs vapautuu vankilasta 1921.

Sinä päivänä kun hän lähti vankilasta, Debsistä tuntui kuitenkin pahalta jättää vankitoverinsa taakse.

– He luottavat minuun ja ovat minusta riippuvaisia, hän sanoi ystävälleen, ja vihaan jättää heidät.

Debsin elämäkerrassa nimeltä The Bending Cross Ray Ginger kirjoittaa, että vartija keskeytti sääntöjen noudattamisen sinä päivänä, jona Debs vapautettiin, jolloin vankilan 2 300 vankia sai kerääntyä jättimisen vankilarakennuksen etuseinään kiinni.

Jokaisesta rinnasta tuli kaikutaulu. Varjostetut seinät vapisivat jäähyväishuutojen värinästä. Eugene Debs kääntyi ja pysähtyi hetkeksi katsoen ystäviään, kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, hänen hattunsa pysyen paikallaan korkealla päänsä yläpuolella.

Sellainen oli Eugene Debsin voima. Vapautumisensa jälkeen hän kirjoitti kirjan Walls and Bars (”seiniä ja kaltereita”) vankilatoveriensa kunniaksi. Siinä puhutaan vankiloista varastoina ihmisille, jotka pohjimmiltaan kärsivät köyhyyden ”rikoksesta”. Hänen ehdotuksensa on käypä tähän päivään asti: ”Poistetaan yhteiskuntajärjestelmä, joka tekee vankilasta tarpeellisen ja täyttää sen köyhyyden uhreilla.”

Sosialistisen liikkeen merkityksestä

Sosialistien tulisi olla tänään ylpeitä Debsin perinteestä ja ammentaa inspiraatiota hänen vuosisadan takaisista sanoistaan, jotka ovat edelleen yhtä voimakkaita. Cantonissa pitämänsä puheen lopulla Debs toisti, kuinka tärkeää on olla osa sosialistista liikettä:

– Sen vähän, mitä olen, sen vähän, minkä toivon olevani, olen velkaa sosialistiselle liikkeelle. Se on antanut minulle ideani ja ihanteeni; periaatteeni ja vakaumukseni, enkä vaihtaisi yhtäkään niistä kaikkiin Rockefellerin veren tahrimiin dollareihin. Se on opettanut minulle kuinka palvella – korvaamattoman arvokas opetus. Se on opettanut minulle hurmioitumisen toverin kädenpuristuksesta.

– Se on auttanut minua olemaan korkeassa yhteydessä kanssanne ja mahdollistanut sen, että voin ottaa paikkani rinnallanne suuressa taistelussa paremman päivän puolesta; moninkertaistaa itseni yhä uudelleen ja uudelleen, ilahtua vastasyntyneestä miehuudesta; tuntea elämän todella arvokkaaksi; avata uusia näkökulmia; levittää upeita näkymiä; tietää, että olen sukulainen kaikelle sykkivälle; olla luokkatietoinen ja ymmärtää, että kansallisuudesta, rodusta, uskonnosta, väristä tai sukupuolesta riippumatta jokainen mies, jokainen nainen, joka tekee työtä, joka tekee hyödyllistä palvelua, jokainen työväenluokan jäsen poikkeuksetta on toverini, veljeni ja sisareni – ja heidän ja heidän asiansa palveleminen on elämäni korkein velvollisuus.

– Ja nyt meidän kaikkien on tehtävä velvollisuutemme! Huuto soi korvissamme, emmekä voi horjua ilman, että meidät tuomitaan petoksesta itsellemme ja suurelle asiallemme.

– Älkää olko huolissanne herrojenne petturuussyytöksistä, vaan olkaa huolissanne petoksesta, joka koskee itseänne. Olkaa uskollisia itsellenne, ettekä voi olla pettureita minkään hyvän asian puolesta maan päällä.

– Kyllä, hyvissä ajoin aiomme pyyhältää valtaan tässä maassa ja kaikkialla maailmassa. Aiomme tuhota kaikki orjuuttavat ja halventavat kapitalistiset instituutiot ja luoda ne uudelleen vapaiksi ja inhimillisiksi instituutioiksi. Maailma muuttuu päivittäin silmiemme edessä. Kapitalismin aurinko on laskemassa; sosialismin aurinko nousee. Meidän velvollisuutemme on rakentaa uusi kansakunta ja vapaa tasavalta. Tarvitsemme teollisia ja yhteiskunnallisia rakentajia. Me sosialistit olemme tulevan kauniin maailman rakentajia. Olemme kaikki sitoutuneet tekemään osamme. Kutsumme – kyllä, ​​haastamme – sinut tänä iltapäivänä oman miehuutesi ja naiseutesi nimissä liittymään joukkoomme ja tekemään osasi.

– Aikanaan hetki lyö ja tämä suuri voitto – historian suurin – julistaa työväenluokan vapautumista ja koko ihmiskunnan veljeyttä.

S. P. Kähmi Kirjasto

Karl Liebknecht: Miksi hylkään sotabudjetin puolesta äänestämisen

Ensimmäisen maailmansodan neljän ensimmäisen kuukauden aikana saksalaisilta sosialisteilta ei ilmestynyt mitään sodan tuomitsevaa lausuntoa. Hallituksen sorto ja sosialidemokraattisen puolueen kuri estivät sodan vastustajia, kuten Rosa Luxemburgia ja Karl Liebknechtiä, pääsemästä kuuluviin.

Tämä muuttui 110 vuotta sitten tänään – 2. joulukuuta 1914. Liebknecht otti rohkean asenteen teurastusta vastaan ​​äänestämällä Saksan parlamentissa (Reichstag) vastaan varojen osoittamista sotamenoihin. Hänen protestinsa kaikui kaikkialla Euroopassa ja auttoi antamaan uutta voimaa sosialistisille sodanvastaisille suuntauksille.

Tässä esitetty Liebknechtin äänestyspuheenvuoro levitettiin kaikkialle Saksaan ensimmäisenä maanalaisena kiertokirjeenä, jonka otsikoksi tuli myöhemmin Spartacus.

Äänestän tänään sotalainalakia vastaan ​​seuraavista syistä. Yksikään tähän sotaan osallistuvista kansoista ei halunnut sitä, eikä se puhjennut edistämään heidän hyvinvointiaan – ei Saksassa tai missään muualla. Se on imperialistinen sota, sota kapitalististen maailmanmarkkinoiden dominoimiseksi ja tärkeiden alueiden hallinnan varmistamiseksi teollisuudelle ja finanssipääomalle asuttamista varten.

Asevarustelun osalta tämä on ennaltaehkäisevä sota, jonka Saksan ja Itävallan sotaa kannattavat voimat käynnistivät puoli-itsevaltiuden ja salaisen diplomatian hämärässä. Se on myös bonapartistinen hanke demoralisoida ja tuhota nouseva työväenliike.

Tämä on tullut yhä selvemmäksi viime kuukausina huolimatta häikäilemättömistä viranomaistoimista hämmennyksen kylvämiseksi.

Saksalainen iskulause ”tsarismia vastaan”, aivan kuten nykyiset brittiläiset ja ranskalaiset iskulauseet ”militarismia vastaan” palvelevat tavoitetta valjastaa jaloimmat kansan tunteet ja pyrkimykset sekä vallankumousten perintö kansallismielisen vihan asian hyväksi.

Saksa jakaa tsaarin syyllisyyden ja on tähän päivään asti poliittisen takapajuisuuden malliesimerkki. Sillä ei ole valtuuksia kansojen vapauttajana. Venäjän kansan vapauttaminen on saavutettava yksin, aivan kuten Saksan kansankin.

Saksalle tämä ei ole puolustussota. Sodan historiallinen konteksti ja sen kehittyminen tähän pisteeseen estävät hyväksymästä kapitalistisen hallituksen väitettä, että se pyytää resursseja joilla puolustaa isänmaata.

Meidän on vaadittava pikaista rauhaa, rauhaa, joka ei nöyryytä mitään maata ja johon ei liity alueliitoksia. Kaikki pyrkimykset tämän tavoitteen saavuttamiseksi ovat tervetulleita.

Kaikkia sellaista rauhaa tavoittelevia virtauksia kaikissa sotaa käytävissä maissa on vahvistettava samanaikaisesti. Tämä on ainoa tapa pysäyttää verinen teurastus, ennen kuin kaikki osallistuvat kansat ovat täysin lopussa.

Ainoa turvallinen rauha on rauha, joka perustuu kansainväliseen työväenluokan solidaarisuuteen ja kaikkien kansojen vapauteen. Siksi proletariaatin tehtävänä on nyt jokaisessa maassa suorittaa yhteistä sosialistista työtä jokaisessa maassa rauhan puolesta.

Hyväksyn hätäavun menot – pidän näitä toimenpiteitä todellakin täysin riittämättöminä. Samoin hyväksyn kaikki toimenpiteet veljiemme rintamalla sekä sairaiden ja haavoittuneiden vaikeuksien lievittämiseksi, sillä heillä on äärimmäinen myötätuntoni. Mikään tällainen toimenpide ei voisi mennä tarpeeksi pitkälle minulle.

Vastustan kuitenkin sotaa ja sen käynnistäjiä ja sen johtajia; kapitalistista politiikkaa, joka synnytti sen; kapitalistisia päämääriä, joita se tavoittelee; alueliitossuunnitelmia; Belgian ja Luxemburgin puolueettomuuden loukkaamista; sotilasdiktatuuria; ja sitä, että hallitus ja hallitsevat luokat laiminlyövät jatkuvasti sosiaalisia ja poliittisia vastuitaan.

Näistä syistä hylkään pyydetyt sotalainat.

S. P. Kähmi Kirjasto

John Maclean: Asevelvollisuuden uhka

Tänään tulee kuluneeksi 101 vuotta John Macleanin, skotlantilaisen opettajan ja vallankumouksellisen sosialistin kuolemasta. Maclean oli työväenluokan esitaistelija, joka puolusti työläisten vapauksia ja oikeuksia ja tarjosi jatkuvasti koulutusta työväenluokan taloudellisen aseman todellisuuksista ja siitä, kuinka nousta sen yläpuolelle.

Hänet pidätettiin ensimmäisen kerran 27. lokakuuta 1915 ”valtakunnan puolustuslakiin” perustuvin syyttein. Maclean oli kertonut valtavalle yleisölle sunnuntai-iltana Bath Streetillä Glasgow’ssa, että kenenkään heistä ei missään nimessä pitäisi liittyä Britannian armeijaan ja että kapitalismin luonne on synnyttää sotaa, että miehet joita valtio halusi heidän ampuvan olivat heidän veljiään, että heillä oli samat asumis- ja palkkavaikeudet kuin kaikilla työväenluokkaan kuuluvilla ja että todelliset viholliset olivat heidän työnantajansa ja brittiläisen imperiumin hallitseva luokka. Govanin koululautakunta erotti hänet välittömästi opettajan tehtävistä ja hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi rangaistuspalvelukseen.

Maclean kuoli vuonna 1923 vapaana mutta ruumiillisesti runneltuna usean vankilatuomion, nälkälakon ja pakkosyötön jäljiltä. Julkaisemme tässä ensimmäistä kertaa suomeksi hänen tekstinsä, joka ilmestyi ensimmäisen vangitsemisen aikoihin Vanguard-lehdessä joulukuussa 1915.

Tämän sodan julistettiin olevan sota vapauden puolesta. Me sosialistit pidimme sitä tahallisena valheena, koska lausunnon kannattajat tietävät varsin hyvin, että maailman työläiset ovat heidän orjiaan ja tulevat olemaan heidän orjiaan sodasta riippumatta. Se on varmasti vapaussota yhdelle tai toiselle ryöstelevän omistavan luokan kansalliselle osalle, jotta se voisi vallata itselleen kaiken tai suurimman osan palkkaorjaluokasta puristetusta ylijäämästä. Ilmiselvästi se ei ole työläisten huoli suuntaan tai toiseen.

Olemme toistuvasti ilmaisseet täydellisen halukkuutemme päästää kapitalismista hyötyvät osallistumaan sotaan ja teurastamaan toisiaan sydämensä kyllyydestä. Se on heidän asiansa, ei meidän. Heidän keskinäinen tuhonsa voisi itse asiassa tasoittaa polkua, joka johtaa sosialismiin, niin että jopa monet sosialistit voisivat saada anteeksi, jos he luopuisivat välinpitämättömyyden politiikasta ja ryhtyisivät aktiivisesti värväysagenteiksi omistavan luokan parissa, kehottaen heitä tulisen kaunopuheisesti puolustamaan kuningastansa ja maataan.

Olemme lisäksi pidättäytyneet yrityksistä estää työläisten värväystä, jos he uskovat vilpittömästi, että Britannialla on oikeus osallistua sotaan. Itse asiassa me yleensä vaadimme heitä värväytymään uskomustensa ainoana loogisena lopputuloksena.

On aivan eri asia, kun uhkana on yritys pakottaa meidät asevelvollisuuteen. Me sosialistit, jotka uskomme, että ainoa taistelun arvoinen sota on luokkasota ryöstöä ja työläisten orjuutta vastaan, emme aio uhrata henkeämme brittiläisen tai muun kapitalismin puolesta. Jos kuolemme, kuolemme täällä puolustaen niitä harvoja oikeuksia, joiden puolesta esi-isämme kuolivat. Meille on jalompaa kuolla oman luokkamme puolesta kuin sen luokan puolesta, joka on ryöstänyt, hallinnut, halveksinut ja vanginnut meitä.

He eivät uskalla murhata meitä, sillä se nostaisi sen hurskastelun verhon, jolla he ovat sokaisseet puolueettomien silmät. Nämä puolueettomat nousisivat heitä vastaan, ja monet armeijan miehet omaksuisivat Carsonin asenteen sotaa edeltävinä aikoina.

Heidän olisi myös parempi olla värväämättä meitä, sillä aseistettuina me tulemme olemaan vaarallisempia kuin ilman aseita. Siitä seuraisi varmasti hirmuvalta. Historia tukee meitä tuossa väitteessä, sillä suuri joukko miehiä, jotka kieltäytyvät nyt astumasta palvelukseen, tekevät sen periaatteesta eivätkä pelosta.

Jos liittoutuneet joukkoineen, rahoineen ja sotatarvikkeineen eivät pysty murskaamaan saksalaisia ​​ilman asevelvollisuutta, heidän olisi parempi lopettaa sota heti, liittyä sosialistisiin voimiin ja valmistautua siten saksalaisten kapitalististen voittajien täydelliseen kukistamiseen ryöstettyjen ja heidän ystäviensä maailmanlaajuisen nousun kautta.

Meille sosialisteille ei ole väliä, kuka ryöstää tai sortaa meitä. Väri, kieli tai kansallisuus eivät vaikuta asiaan. Vastustamme kaikenlaista ryöstöä ja tyranniaa, ei vain täällä vaan kaikkialla maailmassa. Ainoa tapa lopettaa kaikki ongelmat on perustaa sosialismi (Kristuksen epäonnistuttua). Pelkkä teurastuksen jatkaminen ei ratkaise meille ongelmaa. Periaatteesta emme taistele tässä sodassa.

Mitä ammattiyhdistysläisiin tulee, varoitamme siis, että asevelvollisuus tarkoittaa kaikkien nuorten miesten saattamista sotilasviranomaisten hallintaan, olivatpa he sitten taistelukentällä tai tehtaalla ja konepajassa. Jokainen hallinnon alainen tehdas kuuluu suoraan myös sotilaallisen kurin alle, ja näin vanhat ja nuoretkin sidotaan käsistä ja jaloista herra William Weirin ja hänen kapitalististen ystäviensä kanssa. Asevelvollisuus tarkoittaa teollista asevelvollisuutta, surkeinta orjuuden muotoa, jonka maailma on koskaan tuntenut.

Varmasti tylsämielisinkin ammattiyhdistyksen jäsen ymmärtää nyt surullisen kuuluisan sotatarvikelain loukkauksen ja halveerauksen. Tuolla lailla ei yksipuolisessa toiminnassaan ole ollut sellaista vaikutusta ammattiyhdistystoimintaan ja kaikkeen, mitä se edustaa, kuin työväen asevelvollisuudella täytyy olla ja tulee olemaan.

Vaadimme vanhoilta ja nuorilta asevelvollisuuden ankaraa vastustusta.

Se, että tämä vastustus tulee olemaan ankaraa ja voimakasta Clyden alueella, on varmaa, kun otetaan huomioon Glasgow’n lordi provostin toimet ja kaupunginvaltuuston enemmistön tuki. Kun sopimus kaupungintalon vuokraamisesta ”Herald Leaguelle” [työväenlehteä tukeva klubi, toim. huom.] oli saatu päätökseen, oli ylimielistä tyranniaa, että lordi provosti yritti mitätöidä sopimuksen kieltämällä salin käytön.

Kokouksen asevelvollisuuden vastainen tavoite olisi saattanut vaikuttaa haitallisesti värväykseen. Kukaan ei voi sanoa. Mutta on varmaa, että ystävä Dunlopin itsevaltaisella ja ylimielisellä käytöksellä on värväykseen kymmenen kertaa haitallisempi vaikutus kuin jos hän olisi antanut kokouksen edetä hiljaa.

Sitä ei voi kukaan kieltää. Mitä on tapahtunut? Tuhansia protestilehtisiä on levitetty ympäri Clyden työpajoja, Sylvia Pankhurst ja George Lansbury ovat puhuneet valtavalle yleisölle Pavilionissa, Metropolessa, Panopticonissa ja muissa teattereissa sekä kokouksissa mielenosoitusta edeltävänä sunnuntaina. Jos kaupungintaloa ei ole avattu, kokous tai ehkä sarja kokouksia on pidetty maanantaina 29. marraskuuta. Kaunan tunne lordi provostia kohtaan on voimakas ja kasvaa. Hänen toimensa oli siksi tahditon, ja tulee kukistamaan ehdottomasti tavoitteen, joka hänellä oli mielessään – värväyksen edistämisen.

Ei vain sitä. Hänen toimintansa on saanut asevelvollisuuden vastustajat yhä päättäväisemmin pysymään kotona ja rajoittamaan niiden tyranniaa, jotka ovat näin yrittäneet tukahduttaa sananvapautta.

Herättäköön tämä Glasgow’n merkittävä tapahtuma välinpitämättömien työläisten mielet edessään olevaan tulevaisuuteen, jos niin teollinen kuin sotilaallinen asevelvollisuus astuu voimaan.

Ainoa tapa säilyttää vapautemme – se pieni sirpale, joka meillä nyt on – on luja yhdistyminen luokkana. Ainoa ase, jota voimme käyttää tänään, on lakko. Kehotamme tovereitamme olemaan valmiita käyttämään tätä asetta absoluuttisen orjuuden syntymisen estämiseksi.

Älkää antako akateemisten sosialistien lamaannuttaa teitä, jotka väittävät, että ainoa tilaisuus joka oikeuttaa lakon on sosialismin perustaminen. Nämä miehet myöntävät, että joukot ovat vielä kaukana sosialismista. Tämä tarkoittaa, että meidän olisi siirrettävä lakko kaukaiseen tulevaisuuteen. Nähkää kuinka absurdi kanta se on, ja toimikaa sen mukaisesti.

S. P. Kähmi Kirjasto

Stuttgartin päätöslauselma

Osana työväen antimilitaristista kirjastoa julkaisemme tässä käännöksen päätöslauselmasta, jonka seitsemäs kansainvälinen sosialistikongressi laati Stuttgartissa, Saksassa 18.-24. elokuuta 1907.

Paikalla oli yhteensä 886 delegaattia, jotka edustivat yli 25 maan sosialistisia puolueita, mikä tekee siitä suurimman tällaisen kokoontumisen kansainvälisen sosialistisen liikkeen historiassa.

Teksti avaa toisen internationaalin näkemystä sotien ja kapitalismin yhteydestä sekä strategiasta kääntää sodat kamppailuksi työväenvallasta. Asiasta keskusteltiin viisi peräkkäistä päivää komiteassa, joka nimettiin ratkaisemaan kysymystä, ja kuudentena päivänä keskustelua jatkettiin kongressisalissa.

Militarismitoimikunnassa esitettiin kolme kilpailevaa päätöslauselmaa, joista kaksi esitti Ranskan ja yksi Saksan valtuuskunta. Ranskan enemmistöluonnos pani merkille työväenluokan oikeuden puolustaa kansallista itsemääräämisoikeuttaan hyökkäyksen sattuessa ja julisti, että sota loppuu vasta, kun kapitalismi ja sen luontainen tarve laajentaa markkinoita ja rakentaa sotilaskoneistoa poistetaan.

Jean Jaurès.

Sitä vastoin toinen lauselmaesitys edusti Jean Jaurèsin ja Édouard Vaillantin näkökulmaa, jossa vaadittiin työväenluokkaa taistelemaan sotaa vastaan ”kaikin käytettävissä olevin keinoin, parlamentaarisesta väliintulosta ja julkisesta kiihotuksesta yleislakkoon ja aseelliseen kansannousuun asti.”

Äskettäin laillistetun Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) edustajat pitävät kielenkäyttöä ”mahdottomaksi ja sopimattomana keskusteltavaksi” Saksan olosuhteissa. Pitkään kestäneen väittelyn jälkeen sovittiin sopivasta kielestä päätöslauselman hyväksymiselle kongressissa.

Kongressi vahvistaa aikaisempien kansainvälisten kongressien päätökset militarismia ja imperialismia vastaan ​​ja julistaa jälleen kerran, ettei taistelua militarismia vastaan ​​voida erottaa sosialistisesta luokkataistelusta yleensä.

Kapitalististen valtioiden väliset sodat ovat pääsääntöisesti seurausta niiden kilpailusta maailmanmarkkinoilla, sillä jokainen valtio ei pyri ainoastaan ​​turvaamaan olemassa olevia markkinoitaan, vaan myös valloittamaan uusia. Tässä vieraiden kansojen ja maiden alistaminen on merkittävässä roolissa. Nämä sodat ovat lisäksi seurausta jatkuvasta asekilpailusta jota harjoittaa militarismi, joka on yksi porvarillisen luokkahallinnon ja työväenluokan taloudellisen ja poliittisen alistamisen tärkeimmistä välineistä.

Sotia suosivat kansalliset ennakkoluulot, joita viljellään systemaattisesti sivistyskansojen keskuudessa hallitsevien luokkien eduksi, jotta proletaariset joukot voitaisiin kääntää pois omista luokkatehtävistään sekä kansainvälisen solidaarisuuden velvollisuuksista.

Sodat ovat siksi osa kapitalismin luonnetta; ne lakkaavat vasta kun kapitalistinen järjestelmä lakkautetaan tai kun sotatekniikan edistymisen vaatimat valtavat uhraukset ihmisissä ja rahassa ja aseistuksen aiheuttama suuttumus pakottavat ihmiset lakkauttamaan tämän järjestelmän.

Tästä syystä proletariaatti, joka antaa suurimman osan sotilaista ja tekee suurimman osan aineellisista uhrauksista, on luonnollinen vastustaja sodalle, joka on ristiriidassa sen korkeimman tavoitteen kanssa – taloudellisen järjestyksen luomisen sosialistisella pohjalla, joka saa aikaan solidaarisuuden kaikkien kansojen välillä.

Sen vuoksi kongressi pitää työväenluokan ja erityisesti sen parlamenttien edustajien velvollisuutena taistella laivasto- ja sotilasvarustelua vastaan ​​kaikin voimin, mikä luonnehtii porvarillisen yhteiskunnan luokkaluonnetta ja kansallisten vastakkainasettelujen ylläpitämisen motiivia, ja kieltäytyä keinoista näiden aseiden saamiseksi. Heidän velvollisuutensa on työskennellä työväenluokan nuorten kasvatuksen puolesta kansojen veljeyden ja sosialismin hengessä ja samalla kehittää heidän luokkatietoisuuttaan.

Kongressi näkee armeijan demokraattisessa organisoinnissa, pysyvän armeijan korvaamisessa miliisillä olennaisen takeen siitä, että hyökkäyssodat tehdään mahdottomaksi ja kansallisten vastakkainasettelujen voittaminen helpottuu.

Internationaali ei pysty määrittelemään jäykissä muodoissa työväenluokan antimilitaristisia toimia, jotka ovat luonnostaan ​​erilaisia ​​eri maissa ja eri aika- ja paikkaolosuhteissa. Mutta sen velvollisuutena on koordinoida ja lisätä työväenluokan ponnisteluja sotaa vastaan.

Itse asiassa, Brysselin kansainvälisestä kongressista lähtien proletariaatti on käyttänyt mitä moninaisimpia toimintamuotoja yhä korostuneemmin ja menestyksekkäästi väsymättömissä taisteluissaan militarismia vastaan ​​kieltäytymällä laivaston ja sotilaallisen aseistuksen välineistä ja pyrkimällä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota — kaikki sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi sekä sodan aiheuttamien yhteiskunnan kouristusten hyödyntämiseksi työväenluokan vapautumiseen.

Tämän osoitti erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen välinen sopimus Fashodan tapauksen jälkeen rauhan ylläpitämisestä ja Englannin ja Ranskan välisten ystävällisten suhteiden palauttamisesta; sosialidemokraattisten puolueiden menettelyllä Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; Ranskan ja Saksan sosialistien samaa tarkoitusta varten järjestämät mielenosoitukset; Triestessä kokoontuneiden Itävallan ja Italian sosialistien yhteistoiminta estääkseen konfliktin maiden välillä; lisäksi Ruotsin sosialistityöläisten tarmokas väliintulo estääkseen hyökkäyksen Norjaa vastaan; lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarillinen, uhrautuva taistelu tsaarin käynnistämän sodan vastustamiseksi, sen lopettamiseksi ja maan kriisin hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi.

Kaikki nämä ponnistelut ovat todiste proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta kyvystä turvata rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla. Työväenluokan toiminta on sitä menestyksekkäämpää, mitä enemmän sen henkeä valmistelee vastaava toiminta ja eri maiden työväenpuolueita kannustaa ja koordinoi Internationaali.

Kongressi on vakuuttunut siitä, että proletariaatin painostuksen alaisena käyttämällä vakavasti sovittelua hallitusten surkeiden toimien sijaan, aseistariisunnan hyöty voidaan varmistaa kaikille kansoille, mikä mahdollistaa valtavien rahanmenojen ja energian käyttämisen kulttuuritarkoituksiin, jonka nyt sotilaallinen aseistus ja sodat nielevät.

Jos sota uhkaa syttyä, on asianomaisten maiden työväenluokkien ja heidän parlamentaaristen edustajiensa tehtävä Kansainvälisen sosialistitoimiston koordinointitoiminnan tukemana tehdä kaikkensa estääkseen sodan syttymisen tehokkaimpina pitämänsä keinoin, jotka luonnollisesti vaihtelevat luokkataistelun ja yleisen poliittisen tilanteen kärjistymisen mukaan.

Jos sota joka tapauksessa syttyy, heidän velvollisuutensa on puuttua asiaan sen nopean lopettamisen puolesta ja kaikin voimin hyödyntää sodan synnyttämää taloudellista ja poliittista kriisiä joukkojen herättämiseksi ja siten kapitalistisen luokkavallan kaatumisen nopeuttamiseksi.

S. P. Kähmi Kirjasto

Rosa Luxemburg: Militarismi, sota ja työväenluokka

20. helmikuuta 1914 Rosa Luxemburg pidätettiin sotilaiden yllyttämisestä kapinaan. Syytteen perusteena oli puhe, jossa hän julisti: ”Jos ne odottavat meidän murhaavan ranskalaisia tai muita ulkomaalaisia veljiämme, sanotaan niille, ’Ei, ei missään oloissa'”.

Oikeudessa hän muuttui syytetystä syyttäjäksi, ja hänen puheensa, joka myöhemmin julkaistiin nimellä Militarismi, sota ja työväenluokka, on yksi innoittavimpia vallankumouksellisen sosialismin tuomioita imperialismille. Luxemburg hyökkäsi tulisesti häntä kohtaan esitettyjä syytöksiä vastaan, selittäen samalla kansainvälisen sosialismin periaatteita.

Luxemburg tuomittiin vuodeksi vankeuteen, mutta häntä ei vangittu välittömästi. Lähdettyään oikeussalista hän meni suoraan joukkokokoukseen, jossa hän toisti vallankumouksellisen sodanvastaisen propagandansa.

Julkaisemme tässä suomenkielisen käännöksen puheesta sellaisena, kuin se Frankfurtin rikostuomioistuimessa esitettiin.

Puolustajani ovat tutkineet riittävästi syytteen seikkoja osoittaakseen, että ne ovat oikeudellisesti pätemättömiä. Haluaisin siksi tarkastella syytettä eri näkökulmasta. Sekä yleisen syyttäjän tänään antamassa suullisessa lausunnossa että kirjallisessa syytteeseenpanossa ei ole pääroolia vain syyllisten lausuntojeni sanamuodolla, vaan vielä enemmän tulkinnalla ja taipumuksella, jonka näissä sanoissa oletetaan olleen. Yleinen syyttäjä korosti toistuvasti ja erittäin painokkaasti sitä, mitä hän uskoi minun tietävän ja haluavan, kun lausuin noissa kokouksissa. Nyt kukaan ei ole pätevämpi kuin minä ja kykenevämpi antamaan täydellistä ja perusteellista tietoa tästä puheeni sisäisestä psykologisesta momentista, tietoisuudestani.

Ja haluaisin sanoa etukäteen: olen erittäin iloinen voidessani antaa yleiselle syyttäjälle ja teille, herrat tuomarit, täydelliset tiedot. Pääasiassa haluan selittää, että se, mitä yleinen syyttäjä on tässä avaintodistajiensa lausuntojen perusteella kuvaillut ajatukseni, aikomukseni ja tunteeni pohjalta, oli vain lattea, mieletön karikatyyri, sekä puheistani että sosialidemokraattisesta agitaatiomenetelmästä yleensä. Kun kuuntelin yleisen syyttäjän lausuntoja, minun piti nauraa sisäänpäin ja ajatella: Tässä on toinen klassinen esimerkki siitä, kuinka vähän muodollista koulutusta riittää ymmärtämään sosialidemokraattista ajatuskulkua, ajatusmaailmaamme kaikessa monimutkaisuudessaan, tieteellistä hienostuneisuutta ja historiallista syvyyttä, kun yhteiskuntaluokka on näiden olosuhteiden tiellä. Jos te, herrat tuomarit, olisitte kysyneet yksinkertaisimmalta kouluttamattomalta työläiseltä tuhansien kokouksiini osallistuneiden joukosta, hän olisi antanut teille aivan toisenlaisen kuvan, aivan toisenlaisen vaikutelman lausunnoistani.

Kyllä, työväen yksinkertaiset miehet ja naiset kykenevät ottamaan vastaan ​​ajatusmaailmamme, joka heijastuu preussilaisen yleisen syyttäjän aivoissa vääristyneenä kuvana, kuin vinossa peilissä. Esitän tämän nyt yksityiskohtaisemmin muutamassa kohdassa. Yleinen syyttäjä on useaan otteeseen toistanut, että olin ”liikaa yllyttänyt” tuhansia kuulijoitani jo ennen syyttävän lausunnon antamista, jonka piti olla puheeni huipentuma. Tähän julistan: Herra syyttäjä, me sosialidemokraatit emme yllytä ollenkaan! Sillä mitä ”yllyttää” tarkoittaa? Yritinkö kenties vaikuttaa kokoontuneisiin: jos te saksalaisina menette sodan aikana vihollisalueelle, esimerkiksi Kiinaan, käyttäytykää niin, ettei kukaan kiinalainen enää sadan vuoden kuluttua uskalla katsoa saksalaista vinosti? Jos olisin puhunut noin, se olisi varmasti yllytystä. Vai yritinkö kenties lietsoa kansallista omahyväisyyttä, šovinismia, halveksuntaa ja vihaa muita rotuja ja kansoja kohtaan kokoontuneissa massoissa? Se olisi varmasti ollut yllytystä.

Mutta minä en puhunut niin, eikä yksikään koulutettu sosialidemokraatti koskaan puhu sillä tavalla. Se mitä tein noissa Frankfurtin kokouksissa ja mitä me sosialidemokraatit teemme aina sanoin ja kirjoituksena, on levittää valistusta, tehdä työväenjoukot tietoisiksi luokkaeduistaan ​​ja historiallisista tehtävistään, osoittaa heille historiallisen kehityksen suuret linjat, nyky-yhteiskuntamme kohdussa tapahtuvien taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten mullistusten suuntaukset, jotka johtavat rautaisella välttämättömyydellä siihen, että tietyssä kehitysvaiheessa olemassa oleva yhteiskuntajärjestys lakkautetaan ja korvataan korkeammalla sosialistisella yhteiskuntajärjestyksellä. Näin me agitoimme, näin kohotamme joukkojen moraalista elämää niiden historiallisten näkökulmien jalostavan vaikutuksen kautta, jonka pohjalta seisomme. Samoista suurista näkökulmista käymme myös agitaatiotamme sotaa ja militarismia vastaan ​​- koska meidän sosialidemokraattien kanssa kaikki sopii harmoniseen, johdonmukaiseen, tieteellisesti perusteltuun maailmankuvaan. Ja jos yleinen syyttäjä ja hänen säälittävä tähtitodistajansa näkevät kaiken tämän yksinkertaisena propagandakampanjana, tämän tulkinnan karkeus ja yksinkertaisuus johtuu yksinomaan yleisen syyttäjän kyvyttömyydestä ajatella sosialidemokraattisesti.

Lisäksi yleinen syyttäjä on toistuvasti viitannut väitettyihin viittauksiini ”esimiesten murhaan”. Nämä piilotetut, mutta ymmärrettävät viittaukset upseerimurhaan on tarkoitettu paljastamaan synkkä sieluni ja aikomusteni suuri vaara. No, pyydän teitä hyväksymään hetken sen, että minulle osoitettu lausunto pitää paikkansa, ja sitten teidän on todettava itsellenne pienen pohdinnan jälkeen, että yleinen syyttäjä on todellakin mennyt täysin raiteilta tässä kiitettävässä yrityksessään maalata minut mahdollisimman mustana. Koska ja keitä ”esimiehiä” vastaan ​​minun pitäisi kutsua murhaan? Syyttäjä itse väittää, että olin vaatinut miliisijärjestelmän käyttöönottoa. Saksassa olisin kuvaillut tärkeimmäksi tässä järjestelmässä velvollisuutta antaa miehille käsiaseet kotiin vietäväksi – kuten Sveitsissä tehdään. Ja tähän – huomioi: tähän – olen oletettavasti linkittänyt vihjeen siitä, että aseella voitaisiin ampua myös eri suuntaan kuin hallitsijat haluaisivat.

Joten on selvää: yleinen syyttäjä syyttää minua murhaan yllyttämisestä ei nykyisen Saksan armeijajärjestelmän esimiehiä vastaan, vaan tulevien Saksan miliisin armeijoiden esimiehiä vastaan! Miliisijärjestelmäämme koskevaa propagandaamme vastaan taistellaan mitä jyrkimmin ja sen perusteella minua syytetään rikoksesta ​​syytteeseenpanossa. Ja samaan aikaan yleinen syyttäjä tuntee pakkoa käsitellä tämän kielletyn miliisijärjestelmän upseerien henkiä, joita olen uhannut. Vielä yksi askel ja hetken kuumuudessa yleinen syyttäjä nostaa minua vastaan ​​syytteen siitä, että yllytin murhayrityksiin tulevan Saksan tasavallan presidenttiä vastaan!

Mutta mitä minä oikeastaan ​​sanoin niin kutsutusta esimiesten murhasta? Jotain täysin erilaista! Olin puheessani huomauttanut, että tämän päivän militarismia yleensä perustelevat sen viralliset puolestapuhujat lauseella ”välttämätön isänmaan puolustaminen”. Jos tämä kiinnostus isänmaata kohtaan olisi rehellistä ja vilpitöntä, niin – selitin – hallitsevilla luokilla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa sosialidemokraattien vanha ohjelmallinen vaatimus, miliisijärjestelmä. Sillä tämä on ainoa varma tae isänmaan puolustamiselle, sillä vain vapaa kansa, joka omasta tahdostaan ​​lähtee kentälle vihollista vastaan, on riittävä ja luotettava suoja isänmaan vapaudelle ja itsenäisyydelle. Vasta silloin voidaan sanoa: Rakas isänmaa, ole hiljaa!

Miksi siis, kysyin, eivät isänmaan viralliset puolustajat halua kuulla tästä ainoasta tehokkaasta puolustusjärjestelmästä? Vain siksi, etteivät he ensisijaisesti tai toissijaisesti ole huolissaan isänmaan puolustamisesta, vaan imperialistisista valloitussodista, joihin miliisi ei auta. Ja lisäksi hallitsevat luokat ovat todennäköisesti haluttomia laittamaan aseita työväen käsiin, koska riistäjien huono omatunto saa heidät pelkäämään, että ase voitaisiin jonakin päivänä ampua suuntaan, josta hallitsijat eivät pidä.

Joten sen, mitä olen muotoillut hallitsevan luokan peloksi, esittää nyt julkinen syyttäjä, hänen kömpelön avaintodistajansa sanojen perusteella, omana pyyntönäni! Tässä teillä on lisätodisteita hänen aivoissaan vallitsevasta hämmennyksestä, joka johtuu hänen ehdottomasta kyvyttömyydestään seurata sosialidemokraattien ajatuslinjaa.

Yhtä pohjimmiltaan väärä on syyttäjän väite, että suosittelin hollantilaista esimerkkiä, jonka mukaan siirtomaa-armeijassa sotilas voi vapaasti lyödä häntä huonosti kohtelevan esimiehen. Todellisuudessa puhuin unohtumattoman johtajamme Bebelin aikana militarismista ja sotilaiden huonosta kohtelusta ja huomautin, että yksi hänen elämäntyönsä tärkeimmistä luvuista oli taistelu Reichstagissa sotilaiden kiduttajia vastaan. Lainasin tähän useita Bebelin puheita Valtiopäivien stenografisesta raportista – ja nämä ovat tietääkseni laissa sallittuja – mukaan lukien ne lausunnot vuodelta 1893 Alankomaiden siirtomaa-armeijan tavasta. Näettekö, hyvät herrat, tässäkin yleinen syyttäjä on mennyt harhaan innokkuudessaan: hänen ei joka tapauksessa olisi pitänyt nostaa syytettä minua vastaan, vaan jotakuta muuta vastaan.

Mutta tulen asian ytimeen. Yleinen syyttäjä perustaa päähyökkäyksensä – väitteen, jonka mukaan olin syyttävässä lausunnossa kehottanut sotilaita olemaan ampumatta vihollista sodan sattuessa vastoin käskyjä – päätelmään, jota hän ilmeisesti pitää kiistämättömänä todistusarvoltaan ja logiikaltaan pakottavana. Hän päättelee seuraavaa: Koska agitoin militarismia vastaan, koska halusin estää sodan, niin minulla ei ilmeisesti olisi voinut olla muuta tapaa, muita tehokkaita keinoja mielessä kuin sanoa suoraan sotilaille: Jos teidät käsketään ampumaan – älkää ampuko! Eikö olekin oikein, arvoisat tuomarit, mikä ytimekäs, vakuuttava johtopäätös, mikä vastustamaton logiikka!

Sallikaa minun kuitenkin selittää teille: tämä logiikka ja tämä johtopäätös perustuvat yleisen syyttäjän mielipiteeseen, ei minun, ei sosialidemokraattien mielipiteeseen. Tässä pyydän teitä kiinnittämään erityistä huomiota. Sanon: Johtopäätös, että ainoa tehokas keino sodan estämiseksi on puhua suoraan sotilaille ja pyytää heitä olemaan ampumatta – tämä johtopäätös on vain toinen puoli näkemyksestä, että niin kauan kuin sotilas noudattaa esimiehiensä käskyjä, kaikki valtiossa on hyvin, että – lyhyesti sanottuna – valtiovallan ja militarismin perusta on sotilaan sokea tottelevaisuus.

Tätä yleisen syyttäjän näkemystä täydentää sopusoinnussa esimerkiksi ylipäällikön virallisesti julkaistu lausunto, jonka mukaan keisari totesi viime vuoden 6. marraskuuta Potsdamissa helleenien kuningasta vastaanottaessaan, että Kreikan armeijat todistavat, ”että kenraaliesikuntamme ja joukkojemme harjoittamat periaatteet, kun niitä sovelletaan oikein, takaavat aina voiton”. Kenraalin esikunta ”periaatteineen” ja sokean tottelevaisuuden sotilas – nämä ovat sodankäynnin perusta ja voiton tae. No, me sosialidemokraatit emme jaa tätä näkemystä.

Ajattelemme pikemminkin, että sotien alkamista ja lopputulosta ei päätä yksin armeija, ylhäältä tulleet ”käskyt” ja alhaalta tuleva sokea ”tottelevaisuus”, vaan työväen suuri joukko päättää ja sen täytyy päättää. Olemme sitä mieltä, että sotia voidaan käydä vain, jos ja niin kauan kuin työväenjoukot osallistuvat niihin innostuneesti, koska pitävät niitä oikeudenmukaisena ja tarpeellisena asiana, tai ainakin sietävät niitä. Jos toisaalta työväen suuri enemmistö tulee vakaumukseen – ja tämän vakaumuksen, tämän tietoisuuden herättäminen heissä, on juuri se tehtävä, jonka me sosialidemokraatit asetamme itsellemme – jos, sanotaan, kansan enemmistö tulee vakaumukseen, että sodat ovat barbaarinen, syvästi moraaliton, taantumuksellinen ja kansanvastainen ilmiö, silloin sodat ovat tulleet mahdottomaksi – ja sotilas voi toistaiseksi vielä totella viranomaisten käskyjä!

Syyttäjän mukaan armeija on sotiva osapuoli; mielestämme se on koko kansa. Heidän on päätettävä, syntyykö sotia vai ei; työssäkäyvien miesten ja naisten joukko, vanhojen ja nuorien, päättää, onko nykypäivän militarismi olemassa vai ei – ei se pieni osa tästä kansasta, joka on niin kutsutussa kuninkaan takissa. Ja kun olen selittänyt tämän, minulla on myös klassinen todistus kädessäni, että tämä on minun, meidän mielipiteemme.

Sattumalta voin vastata Frankfurtin yleisen syyttäjän kysymykseen, ketä tarkoitin sanoessani ”emme tee niin” Frankfurtissa pitämässäni puheessa. 17. huhtikuuta 1910 puhuin täällä Schumannin sirkuksessa noin 6 000 ihmiselle Preussin äänioikeustaistelusta – kuten tiedätte, taistelumme aallot olivat juuri nousemassa tuolloin – ja löydän seuraavan lauseen tuon puheen stenografisesta raportista sivulta 10:

”Hyvät osallistujat! Sanon: nykyisessä taistelussa äänioikeudesta, kuten kaikissa Saksan tärkeissä poliittisissa edistyskysymyksissä, meidät jätetään omillemme. Mutta keitä me olemme? ’Me’ olemme miljoonat proletaarit Preussissa ja Saksassa. Kyllä, me olemme niitä miljoonia, joiden kädet saavat yhteiskunnan elämään. Ja riittää, että tämä yksinkertainen tosiasia juurtuu Saksan proletariaatin laajimpien joukkojen mieleen, jotta tulee hetki, jolloin Preussin hallitsevalle taantumukselle osoitetaan, että maailma tulee toimeen ilman Itä-Elbian junkkereita ja ilman keskustakreivejä, ilman salaneuvoksia ja tarvittaessa ilman yleisiä syyttäjiä, mutta että se ei voi olla olemassa 24 tuntia, jos työläiset laittavat kätensä ristiin.”

Näettekö, tässä minä sanon selvästi, missä näemme poliittisen elämän painopisteen ja valtion kohtalon: tietoisuudessa, selkeästi muodostuneessa tahdossa, suurten työjoukkojen päättäväisyydessä. Ja juuri näin me ymmärrämme militarismin kysymyksen. Jos työväenluokka tulee ymmärtämään ja tekemään päätöksen olla sallimatta sotia, silloin sodat ovat tulleet mahdottomaksi.

Mutta minulla on vielä enemmän todisteita siitä, että ymmärrämme sotilaallisen agitoinnin tällä tavalla emmekä toisin. Olen todella hämmästynyt: yleinen syyttäjä tekee kaikkensa uuttaakseen sanoistani tulkintojen, olettamusten ja mielivaltaisten päätelmien avulla, kuinka olisin voinut toimia sotaa vastaan. Ja silti todisteet ovat hänen edessään runsaina. Emme suorita sotilaallisuuden vastaista agitaatioamme salaisessa pimeydessä, salassa, vaan yleisen mielipiteen kirkkaimmassa valossa. Taistelu militarismia vastaan ​​on ollut vuosikymmeniä agitaatiomme pääpainopisteenä. Vanhasta Internationaalista lähtien siitä on keskusteltu ja tehty päätöslauselmia lähes kaikissa kongresseissa ja Saksan puoluekonferensseissa. Tässä yleisen syyttäjän olisi vain tarvinnut kurkottaa ihmisen täyteen elämään, ja missä hän olisi saanut sen käsiinsä, se olisi mielenkiintoista. Valitettavasti en voi esitellä kaikkea laajaa materiaalia tästä aiheesta edessänne täällä. Mutta sallikaa minun mainita tässä ainakin tärkeimmät kohdat.

Internationaalin Brysselin kongressi vuonna 1868 viittasi jo käytännön toimiin sodan estämiseksi. Se totesi päätöslauselmassaan muun muassa:

”että kansat voivat jo vähentää sotien määrää vastustamalla niitä, jotka tekevät ja julistavat sotia; että tämä oikeus kuuluu ennen kaikkea työväenluokille, jotka ovat melkein ainoita asepalvelukseen kutsuttuja ja voivat näin ollen sanktioida sen; että heillä on käytettävissään tehokas, laillinen ja välittömästi toteutettavissa oleva keino tätä tarkoitusta varten; että yhteiskunta ei todellakaan voisi selviytyä, jos tuotanto pysähtyisi hetkeksi, ja että tuottajien on siksi vain lopetettava työskentely tehdäkseen yrityksensä mahdottomaksi omatoimisesti toimiville, itsevaltaisille hallituksille; julistaa työläisten kansainvälisen liiton kongressin Brysselissä olevan yhtenäinen protestissa mitä voimakkaimmin sotaa vastaan ​​ja kutsuu eri maiden yhdistysten kaikki jaostot sekä erotuksetta kaikki työväen kerhot ja järjestöt työskentelemään mitä suurimmalla innokkuudella estääkseen ihmisten välisen sodan, jota samalla pidettäisiin sisällissotana, koska se käydään tuottajien eli veljien ja kansalaisten välillä. Kongressi suosittelee erityisesti, että työläiset lopettavat työnteon, jos heidän maassaan syttyy sota.

Jätän huomioimatta muut vanhan Internationaalin lukuisat päätöslauselmat ja siirryn uuden Internationaalin kongresseihin. Zürichin kongressi vuonna 1893 julisti:

”Työväen asema sodassa määritellään selvästi Brysselin kongressin militarismia koskevassa päätöslauselmassa. Kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian on kaikissa maissa käytettävä kaikki voimansa vastustaakseen hallitsevan luokan šovinistisia toiveita, kiristääkseen solidaarisuuden siteitä aina vain tiiviimmin kaikkien maiden työläisten ympärillä ja työskenneltävä väsymättä kapitalismin eliminoimiseksi, joka on jakanut ihmiskunnan kahteen vihamieliseen leiriin ja asettanut kansat toisiaan vastaan. Luokkavallan hävittämisellä myös sota tulee katoamaan. Kapitalismin kukistaminen on maailmanrauhaa.”

Lontoon kongressi vuonna 1896 julisti:

”Vain työväenluokalla voi vakavasti olla tahtoa ja voimaa luoda maailmanrauha. Siksi se vaatii: 1. Samanaikainen pysyvän armeijan lakkauttaminen kaikissa osavaltioissa ja kansan aseistuksen käyttöönotto. 2. Perustetaan kansainvälinen välimiesoikeus, jonka päätöksillä on lainvoima. 3. Kansan suoraan tekemä lopullinen päätös sodasta tai rauhasta siinä tapauksessa, että hallitukset eivät hyväksy välimiesoikeuden päätöstä.”

Pariisin kongressi vuonna 1900 suositteli käytännölliseksi keinoksi taistelussa militarismia vastaan:

”että sosialististen puolueiden tulisi kaikkialla puuttua nuorten koulutukseen ja järjestäytymiseen taistelussa militarismia vastaan ​​ja pyrkiä siihen mitä suurimmalla innolla.”

Sallikaa minun lainata toista tärkeää kohtaa Stuttgartin kongressin 1907 päätöslauselmasta, jossa on jo hyvin graafisesti tiivistetty joukko sosialidemokraattien käytännön toimia sodan torjunnassa. Siinä sanotaan:

”Itse asiassa Brysselin kansainvälisen kongressin jälkeen proletariaatti on väsymättömässä taistelussaan militarismia vastaan, ​​kieltäytymisestä aseistuksen rahoittamisesta maalla ja merellä pyrkimykseensä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota, turvautunut yhä tarmokkaammin ja menestyksekkäästi mitä moninaisimpiin ​​toimintamuotoihin sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi ja sodan aiheuttaman yhteiskunnallisen kiihotuksen hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi: erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen Fashodan tapauksen jälkeen tekemä sopimus rauhan turvaamisesta ja ystävällisten suhteiden palauttamisesta Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; samaan tarkoitukseen Itävallan ja Italian sosialistien yhteinen toiminta estääkseen kahden valtion välisen konfliktin; Norja; ja lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarilliset uhraukset ja joukkotaistelut tsarismin käynnistämän sodan vastustamiseksi ja lopettamiseksi sekä kriisin hyödyntämiseksi maan ja työväenluokkien vapauttamiseksi. Kaikki nämä pyrkimykset todistavat proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta halusta varmistaa rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla.”

Ja nyt kysyn: löydättekö te, herrat, kaikista näistä lauselmista ja päätöksistä edes yhden pyynnön, että seisoisimme sotilaiden edessä ja huutaisimme heille: Älkää ampuko! Ja miksi? Ehkä siksi, että pelkäämme tällaisen kiihottamisen ja rikosoikeudellisten määräysten seurauksia? Oi, olisimme surullisia kurjia, jos seurausten pelossa jättäisimme tekemättä jotain, jonka olemme tunnustaneet tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Ei, emme tee sitä, koska sanomme itsellemme: ne, jotka käyttävät niin sanottua kuninkaan takkia, ovat vain osa työväkeä, ja kun he tulevat välttämättömään oivallukseen sodan tuomittavasta ja kansanvastaisesta luonteesta, silloin myös sotilaat tietävät itse, ilman pyyntöämme, mitä heidän on tehtävä kyseisessä tilanteessa.

Näettekö, herrat, agitaatiomme militarismia vastaan ​​ei ole niin heikkoa ja yksinkertaista kuin yleinen syyttäjä kuvittelee. Meillä on niin monia ja niin erilaisia ​​vaikuttamiskeinoja: nuorisokasvatus, johon pyrimme innokkaasti ja kestävällä menestyksellä kaikista tiellemme asetetuista vaikeuksista huolimatta, miliisijärjestelmän propaganda, joukkokokoukset, katumielenosoitukset… Lopuksi katsokaa, Italiassa, miten luokkatietoiset työläiset ottivat vastaan ​​Tripolitan sotaseikkailun? Joukkomielenosoituslakolla, joka toteutettiin mitä loistavimmin. Ja miten Saksan sosialidemokraatit suhtautuivat tähän? Berliinin työläiset hyväksyivät 12. marraskuuta kahdessatoista kokouksessa päätöslauselman, jossa he kiittivät italialaisia ​​tovereita joukkolakosta.

Kyllä, joukkolakko! sanoo yleinen syyttäjä. Tässä hän uskoo saaneensa minut jälleen kiinni vaarallisimmasta, valtiota järkyttävimmästä tarkoituksestani. Yleinen syyttäjä tuki syytöstään tänään erityisesti viitaten joukkolakkokiihottamiseeni, johon hän yhdisti kamalimmat väkivaltaisen kumouksen näkymät, joita voi olla vain preussilaisen yleisen syyttäjän mielikuvituksessa. Herra yleinen syyttäjä, jos voisin olettaa, että sinulla on pienintäkään kykyä astua sosialidemokraattien ajatusprosesseihin, jalompaan historialliseen käsitykseen, selittäisin sinulle sen, minkä menestyksekkäästi selitän jokaisessa julkisessa kokouksessa, että joukkolakkoja, erityisenä ajanjaksona tämän päivän olosuhteiden kehityksessä, ei ”tehdä”, eikä myöskään vallankumouksia ”tehdä”. Joukkolakot ovat luokkataistelun vaihe, johon nykyinen kehityksemme luonnollisesti johtaa. Meidän, sosialidemokraattien, koko roolimme suhteessa heihin on saada ihmiset tietoisiksi tästä työväenluokan kehityksen suuntauksesta, jotta työläiset ovat tehtäviensä tasalla koulutettuna, kurinalaisena, kypsänä, määrätietoisena ja aktiivisena ihmisjoukkona.

Näettekö, tässä taas yleinen syyttäjä, kun hän esittää syytteeseenpanossa joukkolakon haamut sellaisena kuin hän sen ymmärtää, haluaa itse asiassa rangaista minua hänen ideoistaan, ei minun.

Lopetan tähän. Haluaisin sanoa vain yhden asian. Puhuessaan yleinen syyttäjä kiinnitti paljon huomiota pieneen persoonaani. Hän kuvaili minua suureksi vaaraksi valtion järjestyksen turvallisuudelle, hän ei edes halveksinut vajoamista herjauksen tasolle ja kuvaili minua ”punaiseksi Rosaksi”. Kyllä, hän uskalsi epäillä henkilökohtaista kunniaani ilmaisemalla epäilynsä minua kohtaan siinä tapauksessa, että hänen rikosilmoituksensa hyväksyttäisiin.

Herra yleinen syyttäjä, en henkilökohtaisesti halua vastata kaikkiin hyökkäyksiinne. Mutta kerron teille yhden asian: te ette tunne sosialidemokratiaa! (Puheenjohtaja keskeyttää: ”Emme voi kuunnella poliittisia puheita täällä.”) Pelkästään vuonna 1913 monet kollegoistanne tekivät kovasti töitä varmistaakseen, että lehdistömme tuomittiin yhteensä 60 kuukauden vankeuteen. Oletteko kuulleet kenenkään syntisistä pakenevan rangaistuksen pelossa? Luuletteko, että tämä rangaistusten massa on saanut edes yhden sosialidemokraatin horjumaan tai horjuttanut häntä velvollisuudestaan? Voi ei, työmme uhmaa kaikkia rikoslakienne säikeitä, se kasvaa ja kukoistaa kaikista yleisistä syyttäjistä huolimatta!

Lopuksi, vain yksi sana pätemättömästä hyökkäyksestä, joka kostautuu alullepanijalleen.

Yleinen syyttäjä sanoi sanatarkasti – olen tehnyt siitä muistiinpanon: hän pyytää välitöntä pidätystäni, koska ”olisi käsittämätöntä, jos syytetty ei pakenisi”. Toisin sanoen: Jos minun, yleisen syyttäjän, täytyisi istua vuosi vankilassa, pakenisin. Herra yleinen syyttäjä, uskon teitä, te pakenisitte. Sosialidemokraatti ei pakene. Hän seisoo tekojensa takana ja nauraa rangaistuksillenne.

Ja nyt te tuomitsette minut!

S. P. Kähmi Kirjasto

Eugene V. Debs: Kenen sodassa taistelisin?

Eugene V. Debs (1855 – 1926) oli Yhdysvaltain sosialistisen liikkeen veteraanijohtaja, joka tarjosi tinkimätöntä vallankumouksellista vastarintaa maan osallistumiselle sotaan, ja hänet vangittiin siitä hyvästä. Tässä syyskuun 11. päivä vuonna 1915 kirjoitetussa Appeal to Reason -julkaisussa ilmestyneessä artikkelissa hän teki kantansa selväksi.

Siitä lähtien, kun kuvasin sotilasta Jingo-painoksessa (”kapitalistisen isäntänsä palkkamurhaajana.” – toim.huom.) minulta on kysytty, vastustanko kaikkea sotaa ja kieltäytyisinkö olemasta sotilas ja taistelemaan kaikissa olosuhteissa ja pyydetty antamaan vastaukseni Appeal to Reasonille. Ei, en vastusta kaikkea sotaa enkä taistelua kaikissa olosuhteissa, ja kaikki päinvastaiset julistukset tekisivät minut kelvottomaksi olemaan vallankumouksellinen. Kun sanon vastustavani sotaa, tarkoitan hallitsevan luokan sotaa, sillä hallitseva luokka on ainoa luokka, joka käy sotaa. Minulle ei ole väliä, onko tämä sota hyökkäävä vai puolustava tai mitä muita valheellisia tekosyitä sille voidaan keksiä, vastustan sitä, ja minut ammuttaisiin maanpetoksesta ennen kuin astun sellaiseen sotaan.

Jos olisin kongressissa, minut ammuttaisiin ennen kuin äänestäisin dollariakaan sellaiseen sotaan.

Kapitalistiset sodat kapitalistista valloitusta ja kapitalistista ryöstöä varten on minun mielestäni kapitalistien itsensä taisteltava, ja tässä kysymyksessä ei voi olla väärinkäsitystä kannastani.

Minulla ei ole maata, jonka puolesta taistella; maani on maapallo; ja olen maailmankansalainen.

En rikkoisi periaatteitani Jumalan, saati hullun keisarin, villi tsaarin, rappeutuneen kuninkaan tai isomahaisten loisten joukkion vuoksi.

Mutta vaikka minulla ei ole pisaraakaan verta vuodatettavana työväenluokan sortajien ja köyhien ryöstäjien, varkaiden ja ryöväreiden, rikollisten ja murhaajien puolesta, joiden turmeltunut kelvoton hallinto on kaikkien aikojen rikos, minulla on sydän täynnä vuodatettavaa heidän uhreilleen, kun sitä tarvitaan sodassa heidän vapauttamisekseen.

En ole kapitalistinen sotilas; olen proletaarinen vallankumouksellinen. En kuulu plutokratian säännölliseen armeijaan, vaan kansan epäsäännölliseen armeijaan. Kieltäydyn tottelemasta mitään käskyä taistella hallitsevan luokan puolesta, mutta en odota, että minut käsketään taistelemaan työväenluokan puolesta.

Vastustan jokaista sotaa yhtä lukuun ottamatta; olen sen sodan puolesta sydämellä ja sielulla, ja se on yhteiskunnallisen vallankumouksen maailmanlaajuinen sota. Siinä sodassa olen valmis taistelemaan millä tahansa tavalla, jota hallitseva luokka mahdollisesti vaatii, jopa barrikadeille asti.

Tämä on kantani ja uskon, että se on myös sosialistipuolueen kanta sotakysymyksessä, tai sen pitäisi olla.

S. P. Kähmi Kirjasto

Zimmerwaldin vasemmiston päätöslauselma

Zimmerwald-konferenssi, pieni sodanvastaisten sosialistien kokoontuminen Sveitsissä 5.-8. syyskuuta 1915, merkitsi käännekohtaa maailman sosialistiselle liikkeelle. Monien maiden sosialistit esittivät yhteisen vetoomuksen, joka yhdisti sodanvastaisen vastarinnan ensimmäiselle maailmansodalle ja auttoi valmistelemaan vallankumouksia, joihin sota päättyi.

Karl Radek.

Julkaisemme tässä erillisen päätöslauselman, jonka puolalainen sosialisti Karl Radek laati 11 Venäjän, Puolan, Latvian, Saksan ja Sveitsin vasemmiston edustajan puolesta kokouksen yhteydessä. Tämä ryhmä, joka tuli tunnetuksi Zimmerwald-vasemmistona, esitti, että työläisten sodanvastaisen taistelun tulisi pyrkiä kapitalististen hallitusten kaatamiseen ja kapitalistisen vallan lopettamiseen.

Vaikka konferenssi ei hyväksynyt sen esittämää päätöslauselmaa, Zimmerwaldin vasemmistosta tuli tärkeä vallankumouksellisen sosialismin tiennäyttäjä.

Päätöslauselmaluonnos maailmansodasta ja sosialidemokratian tehtävistä

Maailmansota, joka on tuhonnut Eurooppaa kokonaisen vuoden, on imperialistinen sota. Sitä käydään maailman poliittisesta ja taloudellisesta riistosta, markkinoista, raaka-ainelähteistä, pääomasijoitusten markkinoista ja vastaavista. Sota on seurausta kapitalistisesta kehityksestä, joka yhdistää samanaikaisesti koko maailman globaaliin talouteen ja synnyttää itsenäisiä kapitalistiryhmiä, jotka muodostuvat kansallisvaltioiden ympärille ja joiden intressit ovat vastakkaisia.

Porvaristo ja hallitukset pyrkivät salaamaan maailmansodan todellisen luonteen väittäen, että se on niiden pakotettu taistelu kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Mutta tämä on proletariaatin petos. Todellisuudessa sotaa käydään juuri muiden kansojen ja maiden sortamista varten. Tarinat demokratian puolustamisesta tässä sodassa ovat yhtä petollisia, sillä imperialismi merkitsee suuryritysten ja poliittisen taantumuksen häikäilemättömintä tyranniaa.

Imperialismi voidaan voittaa vain poistamalla ristiriidat, joista se syntyi kapitalististen maiden sosialistisen organisaation kautta. Objektiiviset olosuhteet ovat jo valmiit tähän tehtävään.

Kun maailmansota syttyi, suurin osa työväenjohtajista ei ehdottanut tätä iskulausetta, ainoaa mahdollista imperialismia vastaan. Sodan syttyessä nämä nationalismin ansaan astuneet ja opportunismin kuluttamat johtajat luovuttivat proletariaatin imperialismille, hyläten samalla sosialismin periaatteet ja siten todellisen taistelun proletariaatin etujen puolesta.

Sosiali-patriotismi ja sosiali-imperialismi edustavat proletariaatille vaarallisempaa vihollista kuin imperialismin porvarilliset apostolit, koska sosialismin lippua väärin käyttäessään se voi johtaa harhaan työväenluokan vähemmän tietoisia kerroksia. Saksassa tämän näkemyksen jakaa entisten sosialidemokraattisten johtajien avoimesti isänmaallinen enemmistö, mutta myös oppositioon asettuva puolueen keskustasuuntaus. Samoin tekee suurin osa Ranskan ja Itävallan johtajista sekä osa Britannian ja Venäjän johtajista (Hyndman, Fabianit, ammattiyhdistysideologit, Plekhanov, Rubanovitš, Nashe Delo -ryhmä). Ensimmäinen edellytys proletariaatin vallankumoukselliselle mobilisaatiolle ja Internationaalin jälleenrakentamiselle on sovittamaton taistelu sosiali-imperialismia vastaan.

Sosialististen puolueiden ja sosiali-imperialismiin siirtyneiden puolueiden sisällä olevien sosialististen oppositioiden tehtävänä on herättää ja johtaa työväenjoukot vallankumoukselliseen taisteluun kapitalistisia hallituksia vastaan ​​ja valloittaa poliittinen valta sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Sosialistit eivät luovuta kamppailua jokaisesta askeleesta eteenpäin kapitalismia vastaan, jokaisesta uudistuksesta, joka vahvistaa proletariaattia; he eivät luovu mistään keinoista järjestää ja herättää massoja. Maassa vallankumoukselliset sosialidemokraatit käyttävät hyväkseen jokaista kamppailua, kaikkia vähimmäisohjelmaamme sisältyviä vaatimuksia tavoitteenaan lisätä sotakriisiä kuten kaikkia muitakin kapitalismin sosiaalisia ja poliittisia kriisejä ja laajentaa se hyökkäykseksi kapitalismin perustuksia vastaan. Suorittamalla tätä taistelua sosialismin lipun alla työväenjoukot rokotetaan iskulauseita vastaan, jotka koskevat muiden kansojen sortamista, yhden kansakunnan herruuden säilyttämistä toisten yli ja uusien aluevaltausten etsimistä. He tulevat kuuroiksi kansallisen solidaarisuuden huudolle, joka johti proletaarit teurastuksen kentille.

Tämän taistelun alkusoitto on taistelu maailmansotaa vastaan ​​ja kansojen teurastuksen nopean lopettamisen puolesta. Tämä taistelu vaatii sotalainojen hylkäämistä, hallituksen ministeriöistä irtautumista ja sodan kapitalistisen ja antisosialistisen luonteen tuomitsemista parlamentaarisella areenalla, laillisten ja tarvittaessa laittomien julkaisujen sivuilla sekä suoraa taistelua sosiali-patriotismia vastaan. Jokaista sodan seurauksista (köyhtyminen, suuret uhrit jne.) johtuvaa kansanliikettä on käytettävä katumielenosoitusten järjestämiseen hallituksia vastaan, kansainvälisen solidaarisuuden propagandaan juoksuhaudoissa, taloudellisten lakkojen vaatimuksiin ja pyrkimyksiin muuttaa tällaiset ​​lakot, missä olosuhteet ovat suotuisat, poliittisiksi kamppailuiksi. ”Tunnuksemme on sisällissota, ei kansalaisrauha.”

Vallankumoukselliset sosialidemokraatit torjuvat kaikki illuusiot siitä, että kestävän rauhan perusta voidaan luoda ja ensimmäiset askeleet aseistariisuntaa kohti voidaan ottaa jonkinlaisella diplomaattisella ja hallitusten välisellä sopimuksella. Päinvastoin, vallankumouksellisten sosialidemokraattien on sanottava yhä uudelleen, että vain yhteiskunnallinen vallankumous voi saavuttaa kestävän rauhan ja ihmiskunnan vapautumisen.

S. P. Kähmi Kirjasto

Käte Duncker: Sota on lopetettava työväenvallalla

Saksalainen sosialisti Käte Duncker puhui työväen luokkataistelusta ja ensimmäisestä maailmansodasta puheessaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) viimeisessä yhtenäisessä valtakunnallisessa konferenssissa, joka pidettiin Berliinissä 21.-23.9.1916.

SPD:n parlamenttiedustajien äänestys Saksan sotamenojen puolesta 4. elokuuta 1914 oli jakanut puolueen kolmeen ryhmään. Syyskuussa 1916 pidetyssä konferenssissa oikeistolaisia sotaa kannattavia enemmistösosialisteja vastustivat Työryhmä (myöhemmin USPD), joka oli keskustalainen suuntaus, sekä vallankumouksellinen suuntaus, Kansainvälinen ryhmä (myöhemmin Spartakistiliiga), jota johtivat Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht.

Sodan aikana Duncker oli mukana perustamassa Kansainvälistä ryhmää SPD:n sisällä. Hänet pidätettiin vuonna 1916, ja häntä kiellettiin puhumasta julkisesti.

Tässä julkaisemme Dunckerin vuoden 1916 puheen osana työväen antimilitaristista kirjastoa. Teksti on alunperin julkaistu saksaksi teoksessa Dokumente und Materialien zur Geschichte der deutschen Arbeiterbewegung, sarja 2, osa 1, sivut 457-63, ja englanniksi Socialist Worker -verkkosivulla.

Toverit!

Kansainvälinen ryhmä pyysi minua puhumaan täällä tänään, koska emme ainoastaan ​​ole jyrkästi eri mieltä SPD:n enemmistön politiikasta, vaan olemme myös eri mieltä Työryhmän kanssa merkittävistä asioista. Tämä koskee ennen kaikkea kantaamme Internationaaliin ja ”isänmaan puolustamiseen”.

Siltä osin kuin Työryhmä ja sen jäsenten kannat eivät rajoitu sotaluottojen hylkäämiseen, ne pyrkivät palauttamaan puolueen ja Internationaalin sellaiselle kannalle, joka niillä oli ennen 4. elokuuta 1914, ja ryhtyvän jälleen harjoittamaan sotaa edeltävän aikakauden politiikkaa, joka olevinaan on koeteltua, todellista ja voittoisaa.

Mutta mitä elokuun 4. päivä todella osoitti oli, että tämä politiikka oli täysin epäonnistunutta. Se ei johtanut meitä voittoon, vaan tuhoisaan tappioon juuri siinä asiassa, joka laittoi sen koetukselle.

Mielestämme Toinen Internationaali romahti peruuttamattomasti 4. elokuuta 1914. Sen oli määrä romahtaa, koska – huolimatta sen kongressien hienoista puheista ja päätöksistä – se ei ollut orgaaninen kokonaisuus, vaan vain löysä rakenne ilman sisäistä yhteenkuuluvuutta. Kansalliset puolueet olivat itsenäisiä. Etenkin saksalainen puolue ei halunnut nähdä toimintavapauttaan rajoitettavan millään vankalla kansainvälisellä sopimuksella. Jokainen yritys muuttaa Internationaali aidoksi voimaksi murtui vastoin Saksan valtuuskunnan vastausta: ”Ei voida hyväksyä.”

Internationaali, johon pyrimme, seisoo kansallisten puolueiden yläpuolella. Sen täytyy olla sekä proletaarisen luokkaorganisaation tavoite että tukipiste. Sen on tehtävä päätökset kaikissa kysymyksissä, joiden merkitys ulottuu kansallisten rajojen ulkopuolelle, kuten sotilas- ja meripolitiikka, kolonialismi ja ennen kaikkea sodan syttymisen varalta noudatettava politiikka.

Sodan jälkeen haluamme rakentaa Internationaalin turvallisemmalle perustalle ja tehdä siitä todellisen poliittisen voiman. Sitä varten on ennen kaikkea välttämätöntä, että internationaalin käsitteestä ja sen ohella luokkataistelusta tulee opetustyömme ydin koko maassa. Jokaisen puolueen jäsenen jokaisessa kylässä tulee tuntea ja ymmärtää, että proletaarit rajojen toisella puolella ovat veljiämme, työväenluokkaisia tovereitamme. He seisovat lähempänä meitä kuin oman maamme hallitsevat luokat, ja myös velvoitteemme ulkomaiden työläisiä kohtaan ovat paljon suuremmat.

Nationalismin ideologiaa vastaan, jonka edessä puolue antautui vuonna 1914, kannatamme internationalismin ideologiaa. Organisatorisesti emme hahmota uutta Internationaalia löyhänä autonomisten puolueiden rakenteena, jolla on jokin toimisto Brysselissä tai Haagissa, jonne toverit kokoontuvat keskustelemaan kansainvälisistä kysymyksistä. Emme myöskään kuvittele sitä, toisin kuin meistä Työryhmän julkaisussa sanottiin, kenraaliesikuntana, joka komentaa korkealta, pilvien yläpuolelta ja lähettää alas käskyjä kansainväliselle proletaarijoukoille ylhäältä.

Päinvastoin, kuvittelemme organisaatiositeet paljon tiiviimpänä, jatkuvana rakenteena, joka on varustettu päätöksentekovallalla. Sillä on tämä kyky, koska se perustuu kaikkien kapitalististen maiden joukkojen internationalistiseen tietoisuuteen ja koska sen päätökset sitovat siten kaikkien näiden maiden sosialidemokratiaa.

* * *

Mitä me pyydämme on niin sanotusti, että menneisyydessä olemassa ollut ”maakuntien liitto” muutetaan ”liittovaltioksi”.

Kantamme kansalliseen puolustukseen juontaa juurensa kannoistamme Internationaaliin ja sodan imperialistiseen luonteeseen. Kuten tiedämme, jokainen sota alkaa taisteluhuudolla: ”Isänmaa on vaarassa.” Tämä on loistava tapa huijata vähemmän perillä olevia joukkoja. Tämä uhanalaisen isänmaan iskulause oli jo tietoinen huijaus useimmissa aikaisemmissa sodissa; se on yhä enemmän mahdoton soveltaa imperialismin aikakaudella johtavien imperialististen suurvaltojen välisiin suhteisiin.

Imperialististen suurvaltojen välillä ei ole enää mitään sellaista kuin puolustussota. Väite sotaan ryhtymisestä kansallisten rajojen ja kansallisen itsenäisyyden puolustamiseksi on nyt yksinkertaisesti suoraa petosta.

Kun yksi merirosvolaiva hyökkää toisen kimppuun anastaakseen sen saaliin, emme puhu oikeutetusta itsepuolustuksesta. Imperialistiset valtiot pyrkivät aina laajentumaan, anastamaan lisää saalista. Heidän sotansa koskevat valloitusta alusta alkaen.

Ei ole väliä sillä, kenen alueella sota käydään. Kun sota syttyy, se on taisteltava jossain. Se, missä se tapahtuu, riippuu sotaonnesta, mutta se ei ole perusta, jonka perusteella määritämme sodan luonnetta.

Ihmisenä ja sosialistina olen yhtä tuskastunut ja järkyttynyt ranskalaisen, belgialaisen ja venäläisen proletaarin murhasta kuin silloin, kun uhri on saksalainen. ”Soittakaa hälytys: he tappavat veljiämme”: Tämä periaate pätee internationalistisille sosialisteille riippumatta siitä, missä sota syttyy. Ja siksi emme voi perustaa kantaamme sotaan ja sotamäärärahojen hyväksymiseen sodan vaiheeseen millä tahansa hetkellä, kuten Työryhmä teki 21. joulukuuta antamassaan lausunnossa ja kuten vaikutusvaltaiset toverit ovat tehneet eri puheissaan.

Kuvittele: Jos olisimme nyt Ranskan tilanteessa, jos suuret osat Saksasta olisivat vihollisjoukkojen miehittämiä, niin kuka tietää – sosialidemokraattista Työryhmää ei ehkä edes olisi olemassa.

Toistan: kantamme sotaan ei ole riippuvainen taistelun tilasta kulloinkin. Tämä ajattelutapa estäisi aina kaikki mahdollisuudet kansainvälisen proletariaatin yhtenäiseen toimintaan sotaa vastaan. Missä tahansa sodassa maan sosialidemokraatit harjoittaisivat politiikkaa, joka perustuu oman maansa armeijoiden menestykseen ja olisi siten väistämättä vastakkainen toisessa maassa olevien kollegojensa politiikkaa vastaan. Se merkitsisi konkurssin myöntämistä minkä tahansa kansainvälisen proletaarisen politiikan osalta.

* * *

Eräs Työryhmän jäsen moitti meitä niin sanotusta ”puolustusnihilismin” asenteesta. Tuo termi on täysin käyttökelvoton. Seisomme Stuttgartin päätöslauselman perustalla, joka asetti meille velvoitteen, jos emme pystyisi estämään sotaa, emme tulisi puolustamaan isänmaata vaan käyttämään kaikkia keinoja sodan nopeaksi lopettamiseksi ja sen aiheuttaman kriisin hyödyntämiseksi poliittisessa ja taloudellisessa elämässä kapitalistisen järjestyksen lakkauttamisen nopeuttamiseksi.

Jos sosialistit saavuttavat vallan tietyssä maassa, heidän on käytettävä voimaa hyökkääviä vihollisia vastaan, aivan kuten Ranskan vallankumouksen kumoukselliset puolustivat porvarillista vapauttaan feodaalista Eurooppaa vastaan ​​ja Pariisin kommuunin taistelijat vuonna 1871 puolustivat kommuuniaan Preussin joukkoja vastaan.

En ota tässä esiin muita meidän ja Työryhmän välisiä erimielisyyksiä. Tällaisia ​​ovat erimielisyydet verotuksesta, sukellusvenepolitiikasta ja puolueen johdon rauhan vetoomuksesta. Verotuksen osalta haluan vain sanoa, että hylkäämme sotaluotot riippumatta siitä, maksetaanko ne joukkojen ohuista lompakoista vai suoraan omistajien omaisuudesta. Ne tarjoavat resursseja sotaan siitä riippumatta.

Tämä lyhyt hahmotelma meidän ja Työryhmän välisistä eroista ei pyri liittämään meitä polemiikkiin heidän kanssaan, vaan pikemminkin osoittamaan, miksi ryhmämme on toimittava itsenäisesti ja kumoamaan käsitys opposition yhtenäisyydestä. Marssimme erikseen, mutta yhdistymme antaaksemme iskuja vastustajillemme, ja tämän päivän päätehtävä on kohdistaa se yhtenäinen isku.

Meidänkin on selvitettävä tilit puolueen johdon, niin sanotun enemmistön kanssa. Mutta ei sosiali-imperialistien kanssa. Emme keskustele Kolbin, Lenschin, Cohenin, Heinen, Heilmannin ja vastaavien kanssa. Emme myöskään keskustele sellaisten kanssa, jotka, kuten Konrad Haenisch, laulavat ”Työläisten marseljeesi” -kappaleen ”Deutschland, Deutschland Über Alles” -sävelmällä, koska nämä ihmiset ovat siirtyneet puolueohjelman ja sen vuosikokouspäätösten ulkopuolelle. Melkein jokainen toveri ymmärtää tämän. Heidän pitämisensä puolueessa vaatisi sen ohjelman täydellisen muuttamisen.

Tai voisimme käyttää tässä oikotietä ja yksinkertaisesti omaksua kansallisliberaalien ohjelman, jota koristaisivat muutamat sosialistiset sanankäänteet. Niin kauan kuin nykyinen puolueohjelmamme on voimassa, nämä sosiali-imperialistit ja heidän kannattajansa ovat puolueemme rajojen ulkopuolella. Meillä ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. He ovat kuuluneet pitkään porvarilliseen leiriin ja ovat tunkeutujia sosialismin taloon. Kun tilinpäätöspäivä koittaa, silloin ne, jotka pitävät kiinni puolueen ohjelmasta, perinteestä ja päätöksistä, käyttävät tätä valtaa heittämällä nämä tunkeilijat ulos. Nämä ihmiset häpäisevät sosialismin temppelin ja sosialistisen maailmankatsomuksen.

Olemme tänään tekemisissä ennen kaikkea tovereiden kanssa, jotka väittävät noudattavansa puolueen ohjelmaa ja sääntöjä, mutta itse asiassa tallaavat ohjelman ja säännöt jalkoihinsa. He käyttävät väärin sanoja ”kansainvälisyys”, ”puolueen yhtenäisyys” ja ”puoluekuri” pettääkseen tietoisesti tovereita kaikkialla maassa. Huolimatta sodan kiistämättömästi imperialistisesta luonteesta, toverit puolueen hallituksessa ja virallisessa [enemmistön] parlamentaarisessa ryhmässä vaativat edelleen ”kiinni pitämistä loppuun asti” ja hyväksyvät sotaluotot, vaikka sota on yksiselitteisesti imperialistinen luonteeltaan. He jatkavat hallituksen tukemista ja puolustamista huolimatta sen avoimista kehotuksista alueliitoksiin. Siksi heillä ei ole oikeutta puhua kansainvälisten suhteiden ja rauhan palauttamisesta.

Ensimmäinen ennakkoedellytys kansainvälisten suhteiden palauttamiselle [sosialistien välillä] on lopettaa syytteiden esittäminen puolueita vastaan ​​muissa maissa ja siivota oma takapiha, ja erota elokuun 4. päivän politiikasta…

Kehotamme kaikkia niitä, jotka kannattavat luokkataistelua ja kansainvälistä sosialismia, jotta he eivät joutuisi puolueen yhtenäisyyden ja kurin rikkomista koskevan fanaattisen metelin eksyttämäksi, vaan puolustamaan periaatteidemme eheyttä ja olemaan kurinalaisia ​​puolustaessaan maailmankatsomustamme.

Tämä tarkoittaa, että meidän on myös luovuttava tottelemasta puolueen johtavien elinten politiikkaa. Meidän on laitettava loppu puolitoimille ja luovuttava harhakuvitelmista, että kyse on vain puhtaasti parlamentaarisen sotalainojen hyväksymisen tai hylkäämisen kysymyksen ratkaisemisesta. Tehtävänä on pikemminkin kutsua joukkoja käymään voimakasta taistelua imperialismia ja sotaa vastaan.

Tehdään selväksi yksi asia: jos sota päättyy sellaisena kuin se alkoi, lahjana korkeuksista ilman proletariaatin osallistumista, diplomaattisten neuvottelujen tuloksena, silloin rauha tällä perusteella sinetöi tappion jonka sosialismi on kärsinyt sodan aikana.

Saavutettakoon tämä rauha käyttämällä kaikkia proletariaatin voiman välineitä. Siinä tapauksessa tällainen rauha valmistelee tietä sosialismin voittoon ja muokkaa Internationaalia voimaksi, joka tulee estämään tällaisten kauhistuttavien kansanmurhateurastusten toistumisen ikuisiksi ajoiksi.

S. P. Kähmi Kirjasto

Alas sota! Alas militarismi!

Julkaisemme tässä harvinaislaatuisen suomalaisen imperialistisen maailmansodan vastaisen puheenvuoron, joka käytettiin Helsingin työläisnuorison puolesta syyskuun 2. päivänä 1917, kansainvälisen sosialistisen nuorisopäivän mielenosoituksessa Senaatintorilla.

Tämän merkittävän työväen antimilitarismia edustavan puheen on alunperin toimittanut tekstin muotoon Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton toimikunta, joka painatti ja levitti puhetta Savon työväen kirjapainon kautta samana vuonna.

Alas sota, alas militarismi, eläköön rauha, eläköön kansainvälinen sosialismi!

Näitten tunnuslauseitten ympärille, näitten tunnuslauseitten ylevän ja mahtavan sisällyksen kannustamina, näitten tunnuslauseitten voiman mahtavasti innoittamina kokoontuvat köyhälistönuorison suuret joukot tänäpäivänä kautta kaiken sivistyneen maailman lausumaan mielipiteensä kuuluville, lausumaan syvän inhonsa, päättävimmän vastalauseensa sitä sanoin kuvaamatonta kurjuutta, niitä mittaamattomia kärsimyksiä vastaan, joita kolme vuotta hirvittävästi raivonnut maailmansota imperialistisen politiikan, maailman kapitalistien ryöstöpolitiikan aseveljenä on aikaansaanut.

Elämme neljännen sotavuoden alkuviikkoja voimatta edes nähdä, kuinka kauan tätä yhtämittaista hävitystä, tätä yhtämittaista joukkomurhaa on edelleen jatkuva.

Sen vain tiedämme, että laajat alueet viljavia vainioita, jotka olisivat tuottaneet leipää tuhansille ja taas tuhansille nyt nälkäisille kansajoukoille, ovat nyt murhaajajoukkojen maahan tallaamat. Sen vain tiedämme, että mahtavat metsät, monien maiden kansallisrikkaudet ovat hakatut maahan, että kukoistavat kylät ja vilkasliikkeiset kaupungit ovat soraläjiksi sortuneet, että miljoonat äidit ja lapset itkevät katkeria kyyneleitä hävitetyissä maissa murhattujen miestensä, isiensä ja poikiensa tähden. Sen vain tiedämme, että miljoonat nuoret, parhaassa kukoistuksessa olevat miehet ovat heittäneet henkensä valtamerien syvyyksissä, Karpaattien lumivuorilla, Gallipolin hiekkarannikolla tai muilla teurastuskentillä. Kuka voisikaan tarkalleen laskea ne lukemattomat uhrit, joita nykyinen maailmansota on vaatinut. Vain likimääräiseksi ovat katsottavat kaikki ne numerot joita maailmansodan uhreista on julkisuuteen saatettu. Eräät venäläiset lehdet julkaisivat äskettäin tällaisia likimääräistietoja. Niitten mukaan on kolme sotavuotta vaatinut seitsemän miljoonaa kuollutta, viisi miljoonaa raajarikkoa ja neljätoista miljoonaa haavoittuneita. Venäläisten joukkojen ilmoitettiin menettäneen kaksi ja yksi neljäsosa miljoonaa kaatuneita, yli puolitoista miljoonaa raajarikkoisia ja lähes kuusi miljoonaa haavoittuneina. Englannin, Ranskan, Italian ja Belgian ilmoitettiin menettäneen miljoona kahdeksansataa tuhatta kuolleena, miljoona kolmesataakuusikymmentä tuhatta raajarikkoina ja neljä ja puoli miljoonaa haavoittuneina. Saksan ja Itävalta-Unkarin ilmoitettiin menettäneeksi lähes kaksi ja puoli miljoonaa kuolleena, lähes kaksi miljoonaa raajarikkoina ja lähes kuusi miljoonaa havoittuneina. Laskettiin edelleen, että vuorokautta kohden tulee kuusituhattakolmesataakuusikymmentäneljä kuollutta, neljätuhattaviisisataaneljäkymmentäkuusi raajarikkoa ja kaksitoistatuhattaseitsemänsataakaksikymmentäkuusi haavoittunutta. Näitten epävarmojen likimääräislukujen ulkopuolella ovat vielä kaikki vangiksi joutuneet ja tietämättömiin kadonneet.

Tässä hirvittävässä teurastuksessa, tässä ennenkuulumattomassa verisaunassa, joka jo täyttää tuoneen virtaavan ihmisveren löyhkällä koko sivistyneen maailman, on nuorisoikäluokka, juuri meidän ikäluokkamme, nuoret toverit, saanut kärsiä katkerimmat uhrit. Kaikkein maitten hallitukset ovat ymmärtäneet käyttää nuorison innostusta, nuorison toimintahalua ja ennen kaikkea nuorison kunnianhimoa nykyisen ryöstö- ja valloitussotansa hyväksi. Mitä syvimmin rikoksellisella tavalla ovat kaikissa maissa imperialistisia kapitalistiryhmiä edustavat hallitukset ja eduskunnat väärinkäyttäneet nuorten sielujen ylevimpiä, pyhimpiä ja puhtaimpia ominaisuuksia, mitä saastaisimman ja rikollisimman asian palvelukseen. Surulla ja katkeruudella ajattelemme me niitä miljoonia nuoria tovereitamme, jotka täten ovat joko pakoitetut tai houkutellut uhraamaan nuoren verensä verenhimoisen imperialismin alttarille.

Nuorison tulevaisuus on turmeltu

Mutta ei tässä kyllin, että miljoonat ikätovereistamme ovat temmatut pois keskuudestamme, että tulevaisuuden köyhälistön luokkataistelujoukolta on riistetty lukuisia päättäväisiä, uhrautuvaisia, äärimmäisyyteen asti innostuneita köyhälistön vapaustaistelijoita, ei tässä kyllin että nykyisyydelle ja köyhälistön aivan lähimmälle tulevaisuudelle on täten tuotettu korvaamaton tappio, lisäksi tulee vielä, että on turmeltu pitkiksi ajoiksi eteenpäin sen nuorison tulevaisuus, joka meidän jälkeemme kerran on astuva kansainvälisen köyhälistönuorison luokkataistelurintamaan.

Äskettäin tiedotettiin sanomalehdissä, että kuluneena kolmena sotavuotena on sotaa käyvissä maissa syntyneisyys vähentynyt yhdeksällä miljoonalla. Se tavaton liika työrasitus, minkä alaisena kuluneina sotavuosina ovat olleet tulevan nuorisopolven isät ja äidit, ei ole voinut olla vaikuttamatta suuresti turmelevasti heidän hermostoonsa, se tavattoman puutteellinen ravitsemustila, josta nämä tulevan sukupolven äidit ja isät ovat kärsineet, ei ole voinut olla näivetyttävästä, rappeuttavasti vaikuttamatta heidän ruumiilliseen olemukseensa, ja vihdoin kaikki täten tapahtunut fyysillinen rappeutuminen ei ole voinut olla jälkeä jättämättä siihen uuteen polveen, josta nouseva nuoriso on kohoava. Entä ne juoksuhaudoista palaavat, äärimmäisyyksiin asti kärsineet nuorukaiset, joista mahdollisesti joskus tämän hirvittävän verilöylyn päätyttyä on tuleva tulevaisuuden nuorisopolven isiä, entä ne työväenluokan tyttäret, jotka kuluneena sotavuotena ovat riutuneet ja yhä edelleen riutuvat pommisorvien ääressä tai muun sotatarveteollisuuden ylenmäärin uuvuttavassa palveluksessa ja joista täytyy tulla tulevaisen nuorisopolven äitejä, minkä perinnön jättävät he joskus tuleville sukupolville? He jättävät niille perintönä nykyisen maailmanteurastuksen hirvittävimmän kirouksen, ruumiillisen rappeutuneisuuden ja henkisen tylsistymisen alkeet. Näin me näemme, kuinka sanoin kuvaamattoman, kuinka korvaamattoman onnettomuuden maailmanteurastus on muodostanut sekä nykyiselle nuorisopolvelle että niille nuorisojoukoille, jotka kerran meidän jälkeemme tulevat.

Kapitalistin ryöstönhimo tähän syynä

Ja kaikki tämä tapahtuu yksinomaan eri maitten kapitalistiryhmien ryöstönhimon tyydyttämiseksi, kaikki tämä tapahtuu mahtavien yksityisten kapitalistien ja kapitalistiryhmäin maailman herruuden puolustamiseksi ja uusien saalistus-alueitten heille hankkimiseksi, kaikki tämä imperialistisen maailmanpolitiikan tähden, josta työväen luokalle ei ole mitään voitettavissa. Imperialistisen maailmanpolitiikan päämiehille, puolustajille ja apureille, yksin heille lankeaa syy tästä kauheasta kansain murhasta. Työläisillä siihen rikokseen ei ole osuutta. Eikä minkään maan työväestö voi voittaa tästä sodasta muuta kuin uusia kahleita. Isänmaan puolustuksen järjetön velvollisuus, se on vaan korulause, jonka pauloissa koetetaan, ja valitettavasti voidaan, vielä suuria työläisjoukkoja taluttaa imperialismin asiaa puolustamaan, sille sydänverensä uhraamaan.

Tätä imperialistista ryöstöpolitiikkaa ja sen aiheuttamaa hirvittävää maailmansotaa vastaan kokoontuu maailman proletaari-nuoriso tänäpäivänä niissä julkisesti missä salaisesti — salaisesti siellä missä militarismin verivallanpito ei julkisuutta salli — lausumaan vastalauseensa. Tuhannet ja taas tuhannet nuoret rinnat sykkivät, syttyvät, palavat sen tunnuslauseen puolesta, joka meidänkin julistuksiimme ja lippuihimme on tänään piirretty ja joka kuuluu: alas sota! Tuhannet ja taas tuhannet nuoret rinnat huokuvat kanssamme tällä hetkellä kautta maan piirin tuota tunnuslausetta: alas ihmisteurastus, tyrehtykööt verivirrat, elpyköön, kasvakoon ja vahvistukoon köyhälistöjen ja kaikkien maitten köyhälistönuorisojen kansainvälinen yhteenkuuluvaisuus, lujittukoon mahtavaksi, punaisen proletaari-nuorison taistelurintama hirvittävää maailmansotaa vastaan!

Militarismin tulevaisuutta vastaan!

Toverit, ei ole siinä kylliksi kuitenkaan, että me tällä hetkellä vannoudumme tekemään työtä, vannoudumme taistelemaan, niin vaikkapa kuolemaankin nykyisen sotahirveyden vastustamiseksi. Meidän täytyy nostaa katseemme juuri tänäpäivänä jo nykyisyydestä tulevaisuuteenkin. Silloin me emme voi olla näkemättä, kuinka ryöstönhimoinen kapitalismi, kuinka sen edustajat eri maissa jo nykyisten raunioitten, nykyisten hirmu- ja kauhukuvien, nykyisten mittaamattomien verivirtojen keskellä suunnittelevat uusia sotia, uusia sodan mahdollisuuksia ja pyrkivät johtamaan tulevien sukupolvien kasvatusta sellaiseksi, että sen kautta valmistettaisiin tulevaisuudenkin nuorisojoukot toistensa teurastajiksi, että nousevatkin sukupolvet leimattaisiin sillä samalla militaristisen kirouksen polttomerkillä, sillä orjanotsan häpeämerkillä, jolla nykyinen köyhälistönuoriso on merkitty.

Kaikilla keinoilla koettavat kaikkien maitten hallitsevat luokat lietsoa nuorisoihinsa natsionalistista kansallisvihaa tehdäkseen sen kauttaa nuorison alttiiksi militaristisille tarkotusperille. Niin tehdään Saksassa, niin Ranskassa, niin Italiassa, niin Itävallassa, niin yleensä kaikissa maailman valtioissa ja niin myös meillä Suomessa. Kapitalismin ostamat runoilijat ja taiteilijat kilpailevat opettajien ja koulumestarien, pappien ja pedagogien kanssa tässä nousevan nuorison kansallisvihan kiihotuksessa.

Samoinkuin kapitalistinen riisto, samoinkuin militarismi, samoinkuin nykyinen hirvittävä maailmansota ovat luonteeltaan kansainvälisiä, samoin ovat kansainvälisiä myöskin ne eri maitten riistäjäkapitalistien keinot, jolla he koettavat sytyttää nuorison mieliä heidän herravaltansa suojelemiseksi. Nuoret toverit, teidän ensimmäinen velvollisuutenne, meidän kaikkien, koko kansainvälisen köyhälistönuorison pyhin tehtävä on: jatkaa leppymätöntä taistelua tätä kansojen nuorison uhkaavaa henkistä myrkytystä vastaan. Militaristien ja sotakiihkoilijain rikollisten toimenpiteitten yltyessä täytyy kansainvälisen köyhälistönuorison taistelun sosialistisen nuorisokasvatustyön alalla yltyä kaksinkertaiseksi, niin mitä sanonkaan, enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi ja taas kymmenkertaiseksi siksi, kunnes jokaisen työläisnuorukaisen ja neitosen aivoista ja mielikuvituksesta on puhdistettu viimeisetkin jätteet militaristisen kasvatuksen roskaruohokosta, viimeisetkin hituset siitä saastasta, millä porvariston militaristishenkinen kasvatus on meidän kaikkien nuoria sieluja myrkyttänyt.

Toverit, temmatkaa pois nuoriso, temmatkaa pois veljenne ja siskonne, temmatkaa pois toverinne ja tuttavanne militarismin kahleista ja sotaa kannattavan kiihkoisänmaallisuuden pauloista! Kootkaa työläisnuorukaisten ja neitosten sankat joukot sosialistisen nuorisointernationalen punaisten lippujen ympärille! Auttakaamme nuoruustovereitamme omissa järjestöissään sosialistisissa nuorisojärjestöissään kasvattamaan itsestään luokkatietoisia, vallankumouksellisia sosialisteja!

Taisteluun päätöstemme puolesta!

Tänä päivänä, jolloin köyhälitönuoriso kautta maailman vannoutuu taisteluun sotaa ja militarismia vastaan, vannoutuu taisteluun pienten kansallisuuksien oikeuksien ja vapauden puolesta, vannoutuu taisteluun kansainvälisen sosialismin puolesta, tänä kansainvälisen köyhälistönuorison yhteisenä tunnustuspäivänä tahdomme me muistaa Baselissa 1912 pidetyn kansainvälisen konferenssimme seuraavan lausuman:

»Kaikkien maitten sosialistinen nuoriso, joka muodostaa uusaikaisen työväenliikkeen nuoren kaartin, on valmis innokkaaseen taisteluun, kun on kysymyksessä kansainvälisen köyhälistön edut ja tarkoitusperät, se nuoriso on ponnistava kaikki voimansa aikaan saadakseen sellaisen vallankumouksen työläisnuorison aivoissa, että vallassaolijoille käy mahdottomaksi käyttää hyväkseen työläisluokan nuorisoa vallasaolijain väärien tarkoitusten välikappaleina».

Me muistamme edelleen tänä päivänä saman kongressin sitä kehoitusta, joka kuului:

»Kongressi kehoittaa kaikkien maitten nuorisojärjestöjä omistamaan mitä suurinta huomiota sosialistiselle kasvatustyölle, jotta meidän joukkojemme kasvaminen ja sisäinen lujittuminen tekisi hallitseville yhä vaaranalaisemmaksi panna omia joukkojaan toisiaan vastaan tappelemaan.»

Me muistamme vielä vihdoin samaan aikaan koossa olleen oman järjestömme, Suomen sosialidemokratisen nuorisoliikkeen vastalausetta sotaa ja maailman sodan uhkaa vastaan. Kun edustajamme 1912 olivat koolla juuri samaan aikaan kuin köyhälistönuorison kansainväliset edustajat Baselissa olivat koolla, näkyi jo etäisenä hohteena kaukaisella eteläisellä teivaanrannalla kajastus sen maailmanpalon alkutulista, mikä sitten 1914 ulottui hävittämään ja raunioiksi saattamaan koko sivistynyttä maailmaa, tuottamaan mittaamatonta kurjuutta ja sanoin kuvaamattomia kärsimyksiä miljoonille ja taas miljoonille ihmisille tappelulanterilla, valtamerillä, ilmassa ja juoksuhaudoissa maan uumenissa. Kaukainen kanuunain jyrinä Balkanilla saattoi edustajamme silloin lausumaan sotaa ja militarismia vastaan seuraavan vastalauseen:

»Neljäs Suomen sos.-dem. nuorisoliiton edustajakokous Helsingissä panee mitä jyrkimmän vastalauseen jo käytävän Balkanin sodan sekä yleismaailmallisen sodan uhkan johdosta ja yhtyy äsken koolla olleen Baselin ylimääräisen kansainvälisen sosialistikongressin päätöksiin sodan ja militarismin suhteen.»
»Alas ihmisteurastajat! Alas seisova sotaväkil Alas kaikkia kansoja näännyttävä militarismi!»
»Eläköön sen sijaan kansainvälinen työväen veljestyminen! Eläköön sodan poistava kansainvälinen sosialidemokratia!»

Suomen työläisnuoriso suomalaista militarismia vastaan!

Kaikesta siitä maailmansodan ja militarismin tuottamasta kurjuudesta, josta olemme joitakin piirteitä esittäneet, kaikesta siitä on Suomen köyhälistönuoriso tähän asti joutunut välittömästi kärsimään ainoastaan murto-osan siitä mitä ovat kärsineet venäläiset, saksalaiset, ranskalaiset, itävaltalaiset, italialialaiset, belgialaiset, englantilaiset toverimme ja monien muitten sotaa käyvien maitten nuoruustoverimme. Meidän osuutemme kärsimyksistä ei ole vienyt vielä välittömille tappotantereille, ei ole vienyt siihen hirvittävään joukkoteurastukseen kuin muissa maissa.

On riittänyt se, että tovereitamme on ruumiillisesti silpoutunut erilaisissa varustustöissä, että heitä on uuvutettu pitkillä työpäivillä ja suurella ylityö-kuormituksella sotatarveteollisuuden palveluksessa, on riittänyt se, että nuoruustoverimme jouduttuaan pois kodeistaan ja kotiseuduiltaan uusiin ympäristöihin, kodin ja vanhempien suojaa vaille, vieraitten vaikutusten alaiseksi, ovat luonteeltaan raaistuneet tavattomassa määrässä, moraalisilta käsityksiltään tulleet enemmän huonoille vaikutuksille vastaanottokykyisiksi kuin ennen ja että sillä tavalla heidän henkisen ihmisyytensä taso on laskeutunut.

On riittänyt toki tähän asti, että köyhälistönuoriso tällä tavalla on uhrannut ruumiillisen kuntoisuutensa, henkisen kyvykkäisyytensä ja siveelliset ominaisuulensa sodan militarismin ja suomalaisen riistokapitalismin, suomalaisen sotarosvouksen alttarille.

Mutta me olemme saaneet todistuksia siitä, että lämä meidän omille kotoisille kapitalisteillemme, jotka voiton nälkäisyydessään, saalistushimossaan ja kansanvaltaisten edistyspyrintöjen vastustamisessaan sekä ennen kaikkea työtätekevän luokan ja sen nuorison sortamispyrkimyksissään mainiosti vetävät vertoja kansainvälisille veljilleen muissa maissa, että näille ei ole riittävä se saalis, minkä he ovat saaneet nuorisostamme imetyksi niillä keinoilla, joista äsken puhuin. Mehän tiedämme, että tsarismin Venäjällä kukistuttua sen tsarismin poistuttua, joka oli ollut suomalaisen riistäjäluokan varmin tuki tämän maan työväenluokkaa vastaan, alkoi kuulua puolelta ja toiselta ääniä suomalaisen sotalaitoksen muka tarpeellisuudesta, ääniä siitä, että militarismin kirous olisi juurrutettava maahamme tuossa välittömimmässäkin muodossa.

Mitä varten?

Tarvitseeko sitä kysyä? Ei ainakaan kahdesti! Pienten kansojen, pienten valtioitten aseellinen itsepuolustuskyvyttömyys on niin päivän selvä, sen on nykyinen maailman sota yhä uudelleen ja uudelleen todistanut! Muistakaamme vain Belgian, Serbian, Montenegron ja Romanian kohtaloa ja meille on kuin salamanvälähdyksellä selvänä, että aseellisuus on pienten valtioitten puolueettomuudelle, niitten neutraaliteetille paljon suuremmaksi vahingoksi kuin hyödyksi, niin se on niitten puolueettomuuden milteipä ainoa loukkauskivi. Tokkopa tätä tosiasiaa koetettanee toiseksi todistella edes hulluimpienkaan, kiihkoilevimpienkaan suomalaisten militaristien laholta. Ei siis Suomen valtiollisen aseman turvaamiseksi, ei meidän poliittisten päämääriemme vuoksi ole tähän maahan militarismi missään muodossa tarpeellinen. Työväestön keskuudessa lieneekin tämä käsityskanta vallan yleinen. Joistakin muista vaikutteista täytyvät siis johtua porvariston militaristiset pyrkimykset tässä maassa.

Muistutelkaamme mieliimme sitä tilaisuutta, jossa suomalaisen militarismin puolesta taittoi peistä viime keväänä suomettarelainen pankinjoht. Rantakari, tämä kahdeksantuntisen työpäivän ja kunnallislakiuhdistuksen, Suomen kansan itsemääräämisoikeuden ja ennenkaikkea suomalaisen työväenluokan pyrkimysten leppymätön, vannoutunut vihollinen. Siinä tilaisuudessa puhuttiin suomalaisen militarismin aikaansaamisen puolesta täydellisesti kapitalististen riistoharrastusten hengessä. Siinä vedottiin niihin uusiin teollisuushaaroihin, mitkä voisivat virota maassamme sotalaitoksen aiheutuksesta, siinä vedottiin useihin muihin samanlaisiin seikkoihin, joista kapitatinen riisto nauttii hyödyn, mutta yhteen seikkaan siinä jätettiin vetoamatta, seikkaan, joka noitten äsken mainitsemaini lisäksi kuitenkin täytyy olla suomalaisten militaristien mielissä tärkeänä tekijänä. Ei se ole yksin se hyöty minkä kapitalistit saavuttavat välittömästi silloin, kun joku teollisuushaara maassa elpyy militarismin vaikutuksesta, ei se ole yksin se hyöty, minkä kapitalistit saavuttavat kasarmikasvatuksen avulla hakatessaan työläisnuorison aivoihin elukkamaista orjankuuliaisuutta, kiihkokansallista tyhmyyttä, pikkuniaisuutta ja itsetyytyväisyyttä, ei se ole yksin tuo kaikki mikä tekee militarismin meikäläiselle porvaristolle niin halutuksi.

Kyllä syy on yhtä paljon, ehkä paljoa enemmänkin siinä, että porvaristo nyt, kun siltä on vieras sortomahti ainakin toistaiseksi poissa tukemasta sen työväenluokkaan kohdistuvia sortotoimenpiteitä, että porvaristomme nyt tuntee osittaista turvattomuutta voimistuvan työväenluokan edessä ja sentähden katsoo tarpeelliseksi rukoilla apua militarismin Moolokilta. Uhri joka tämän Moolokin hehkuvaan kitaan silloin viskattaisiin olisi tämän maan nuoriso!

Porvarimme tahtovat pistimiä työväkeä vastaan

Emme voi rehellisesti ajatellen vapautua siitä käsityksestä, että se on n. k. sisäinen vaara, mikä saattaa porvaristomme nykyään militaristeiksi. Emme voi olla näkemättä, että se on etupäässä n. k. sisäistä militarismia kuin porvaristomme nykyisin tavoittelee. Meidän tulee muistaa etteihän militarismi suinkaan ole ainoastaan ase ja voimakeino yksin ulkonaista vihollista vastaan. Sillä on toinenkin tarkoitus, tarkoitus, joka luokkavastakohtien yhä kärjistyessä ja köyhälistön luokkatietoisuuden kasvaessa lakkaamatta työntyy etualalle ja joka tarkoitus yhä enemmän määrää militarismin ulkonaisen muodon ja sisäisen luonteen. Tämä toinen militarismin tarkoitus on tarkoitus suojella vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, tukea kapitalismia ja aina asettua työväenluokan vapaustaistelua vastaan.

Juuri tästä militarismin muodosta sanoo kansainvälisen sosialistisen antimilitarismin rohkea, pelvoton esitaistelija Karl Liebknecht seuraavasti:

»Tässä osottautuu militarismi puhtaaksi luokkataisteluaseeksi, vallitsevan luokan aseeksi, jonka tehtävänä on, yhdessä poliisin ja oikeuslaitoksen, koulun ja kirkon kanssa ehkäistä luokkatietoisuuden kehitystä, ja sen ohessa, maksoi mitä maksoi, varmistaa vähemmistön valtaa valtiossa ja nylkemisvapautta vaikkapa kansan enemmistön selvästi ilmaistua tahtoa vastaan.»

Tällaisena esiintyy nykyaikainen militarismi meille ja tahtoo olla, ei enemmän eikä vähemmän kuin kaikki kaikessa, tahtoo asestaa kansan kansaa itseään vastaan, saattaa työläiset sortajina, vihollisina ja murhaajina toisiaan vastaan-, omia vanhempiaan, siskojaan ja lapsiaan vastaan, omaa tulevaisuuttaan vastaan. Se tahtoo esiintyä samalla kansanvaltaisena ja yksinvaltaisena, valistuneena ja koneellisena, kansallisena ja kansanvihollisena.

Emme tahdo tulla veljenmurhaajiksi!

Tätä militarismia, tällaista asestettua murhaajajoukkoa omia vanhempiaan, siskojaan ja veljiään, lapsiaan ja omaa tulevaisuuttaan vastaan se on kuin meidän suomalaiset militaristimme ensi kädessä ymmärtääkseni tahtovat saada aikaan ja tämmöistä murhajoukkoa se myös on kuin me, Suomen järjestynyt köyhälistönuoriso, se kaksikymmentuhantinen nuorten joukko, joka tänään kautta maamme on lippujensa ympärille kokoontunut, tahtoo ensi kädessä vastustaa. Emme tahdo kasarmikasvatusta, emme tahdo oppia elukkamaista orjan tottelevaisuutta, emme tahdo oppia murhaamaan luokkatovereitamme, emme omia isijämme ja äitijämme, emme siskojamme ja veljiämme, emme tahdo olla apuna tämän maan työväenluokan luokkataistelujen historian verikirjaimilla kirjoittamisessa! Jos porvaristo vastoin meidän nykyistä käsitystämme vielä joskus voimistuisi tässä maassa niin paljon, että se voisi tuoda tähän maahan militaristisen kirouksen julmimman muodon, kasarmikasvatuksen, suomalaisen sotajoukon, tulee se porvaristo saamaan vastaansa köyhälistönuorison yhtenäisen taistelurintaman, tulee se saamaan vastaansa murhatehtävästä kieltäytyviä joukkoja toinen toisensa jälkeen. Ja jos sen porvariston onnistuisi tukahuttaa vielä tämäkin liike vereen ja vankiholveihin, niin olkoon se sittenkin varma siitä, että se tulee saamaan vastaansa köyhälistönuorison leppymättömän antimilitaristisen valistustyön, työn, joka tunkeutuu sotilaspakkopukuihin puettujen valistustyöntekijäin muodossa noihin suomalaisten militaristiherrojen kasarmeihin ja kenttäleireihin ja siellä vuodattaa terveellistä luokkatietoisuusvalistuksen-nestettä vastamyrkyksi militaristiselle kasarmikasvatukselle.

Vaikka tämän kaiken täytyy tapahtua kärsimyksien ja uhrausten kautta, on Suomen sosialidemokratinen nuoriso sittenkin päättänyt sitä taistelua voimakkaasti käydä. Se on itsetietoisena päättänyt sen äskeisessä liittokokouksessa. Ja se on alottava sen työn suomalaisen nuorison keskuudessa jo nyt ajoissa, sen tulee alottaa se tehdäkseen porvariston tähän maahan hommaaman militarismin niin vihatuksi, niin vastenmieliseksi, ettei se löydä kannattajia ainoankaan terveesti ajattelevan kansalaisryhmän keskuudessa!

Täytämme kansainvälisen tehtävämme

Tänä köyhälistönuorison kansainvälisenä tunnustuspäivänä olemme panneet alkuun tämän lyön, olemme panneet alkuun sen omassa maassamme ja jatkamme sitä yhä yltyvällä voimalla taistelemalla oman maamme militaristisia hallitsevia luokkia vastaan. Teemme sen silloin siinä hengessä missä kansainvälisen sosialismin yksi uhrautuvimpia taistelijoita Karl Liebknecht sanoo köyhälistön luokkataistelun sotaa ja militarismia vastaan parhaiten voivan tapahtua. Kun hän viime vuoden toukokuussa Moabitin vankiholvista kirjoitti vastauksensa maanpetos-syytökseen, lausui hän siinä muiden muassa käsityksensä ja tunnustuksensa kansainvälisen sosialidemokratian tehtävistä. Hän lausui sen seuraavilla sanoilla: »Kansainvälinen sosialisti taistelee kansainvälisen köyhälistön nimessä, kansainvälistä kapitalismia vastaan, hän hyökkää sitä vastaan missä hyvänsä hän sen kanssa tulee tekemisiin ja missä hyökkäys voi tapahtua tuloksellisimmin. Tuloksellisimmin se voi tapahtua itse kunkin taistelijan omassa maassa. Omassa maassaan taistelee kansainvälinen sosialisti kansainvälisen sosialismin nimessä oman maansa hallitusta ja oman maansa hallitsevia luokkia vastaan, jotka siellä esiintyvät kansainvälisen kapitalismin edustajina. Tässä dialektisessa prosessissa, kansallisessa luokkataistelussa solaa vastaan toteutuu kansainvälinen luokkataistelu sotaa vastaan.

Tästä periaatteesta, tästä kansainvälisen sosialistin tunnustuksen ytimestä lähtien Suomenkin köyhälistönuoriso on suuntaava taistelunsa suomalaista kapitalismia ja suomalaista militarismia vastaan ja siten toteuttava velvollisuutensa köyhälistöriuorison kansainvälisessä luokkataistelussa kapitalismia ja militarismia vastaan. Tämän tähden Suomen köyhälistönuoriso tänä päivänä rohkeasti ja voimakkaasti julkihuutaa tunnuslauseensa: alas militarismi, alas porvarismilitaristinen sotakasvatus, alas kiihkokansallinen militarismi-intoilu! Eläköön köyhälistönuorison proletaaris-antimilitaristinen kasvatustyö, sen luokkataistelukasvatus rauhan ja sosialismin hyväksi!

Työläisnuoriso valtiollisten oikeuksiensa puolesta

Sota ja militarismi ovat kapitalistisen valtion ja kapitalistisen politiikan välttämättömät rinnakkaisilmiöt. Ne voi lopettaa vain se mahti, mikä lopettaa kapitalistien herravallan yhteiskunnassa ja valtiossa, ne voi lopettaa ainoastaan köyhälistön yhteiskunnallinen ja valtiollinen herravalta. Emme voi toivoa lopullista pysyvää rauhaa ilman köyhälistön yhteiskunnallista ja valtiollista herruutta, ilman köyhälistön täydellistä voittoa porvaristosta. Kansainvälisen köyhälistön vaatimuksena on tämän vuoksi valtiollisen vallan valtaaminen työväelle kaikissa maissa. Ja nykyiset kauheat sotavuodet, jotka ovat opettaneet köyhälistönuorison paljoa syvemmin kuin ennen rakastamaan rauhaa, inhoamaan sotaa ja militarismia, ovat myös opettaneet köyhälistönuorison entistä enemmän kääntämään katseensa valtiollisen vallan valtaamiseen köyhälistönuorisollekin, kääntämään katseensa köyhälistönuorison valtiollisen ja yhteiskunnallisen oikeustaistelun välttämättömyyteen.

Tänä köyhälistönuorison kansainvälisyyspäivänä ei tämä nuoriso kohota ääntänsä yksin sotaa ja militarismia vastaan ei yksin rauhan ja pikaisen rauhan puolesta, vaan se kohottaa äänensä myöskin köyhälistönuorison valtiollisten oikeuksien puolesta ja tämän oikeustaistelun puolesta! Tämän köyhälistönuorison kansainvälisyyspäivän merkitys on myöskin siinä, että työtätekevän luokan nuoriso tahtoo astua valtiollisen elämän näyttämölle täysillä valtion kansalaisoikeuksilla varustettuna. Ja sillä on siihen täydet oikeudet.

Jokainen niin hyvin nuorisoon kuuluva kuin vanhempaankin ikäluokkaan kuuluva henkilö, joka ei tahdo tahallisesti sulkea silmiään häntä ympäröiviltä tosiasioilta näkee, kuinka yhteiskunnallisen työn taakka vuosi vuodelta siirtyy kasvavassa määrässä nuorisoikäluokan hartioille. Tilastolliset tutkielmat kaikista maista vahvistavat numeroilla tämän silmin nähtävän tosiasian. Erään luotettavan ulkomaisen tilaston mukaan suoritettiin v. 1908 sellaisen mahtavan teollisuusmaan kuin Saksan teollisuustuotannosta jo noin neljäs osa käyttämällä nuorisotyövoimaa. Meidän omassa maassamme, jossa puutteellisten tilastojen avulla voidaan vaan osapuilleen laskea nuorisotyövoiman määrä, voitiin laskea 1913 teollisuuden ja käsityön palveluksessa nuorten työvoiman lukumäärän kohonneen noin 21,000 henkeen eli lähes 20 % sinä vuonna teollisuuden palveluksessa maassamme olleesta väestöstä. Kun koettaa verrata tällaisia numeroita aikaisemmilta ajoilta oleviin vastaaviin numeroihin minkä maan oloista tahansa, niin tulee siihen ehdottomaan lopputulokseen, että nuorisoikäluokka saa vuosi vuodelta kannettavakseen yllä suurenevan työvelvollisuuden yhteiskunnassa.

Yhteiskunnallisten ja valtiollisten oikeuksien täytyy kuulua ja ne saavat kuulua ainoastaan ja yksinomaan yhteiskunnallisia velvollisuuksia täyttäville henkilöille. Tästä johtuen näiden oikeuksien tulee kuulua siis myös työtätekevälle nuorisolle.

Kaikissa maissa on kuitenkin nuoriso sen sanan varsinaisessa merkityksessä suljettu yhteiskunnallisten ja valtiollisten, ennenkaikkea valtiollisten oikeuksien ulkopuolelle. Köyhälistönuorison täytyy siis valloittaa itselleen nämä oikeudet, sen täytyy taistella niiden puolesta, taistella ja voittaa!

Itsensä ulkopuolelta löytää köyhälistönuoriso oikeustaistelussaan yhden ainoan puolustajan: se on kansainvälinen sosialidemokratia ja sosialidemokratiset puolueet eri maissa. Ne yksin kaikkialla tunnustavat tämän periaatteen ja ne myös käytännössä taistelevat sen toteuttamiseksi.

Porvaristo kaikkialla vastustaa tätä köyhälistönuorison oikeusvaatimusta. Ja totta totisesti, me niin tavattoman hyvin ymmärrämme minkätähden porvaristo sitä vastustaa. Oman luokkavallanpitonsa se näkee olevan vaarassa silloin, jos edistysmieliset, vieläpä vallankumoukselliset köyhälistönuorisojoukot saavat valtiolliset oikeudet.

Porvarillinen nuoriso tukee luokkaansa

Luokkamaailman-katsomuksensa vallassa ollen pysyttäytyy porvarillinen nuorisokin etäällä köyhälistönuorison valtiollisesta vaatimuksesta. Eihän nykyisellä porvarillisella nuorisolla ole enää edes sitä vallankumouksellista ihanteellisuutta, joka porvaristonuorisolla oli puolivuosisataa sitten eurooppalaisissa vallankumouksissa. Ei esitä enää n. k. sivistynyt nuoriso, ylioppilasnuoriso, sitä poliittista osaa, jota se puolivuosisataa takaperin Euroopan eri maissa esitti. Porvaristolla ei ole enää mitään ihanteita, eikä myöskään porvariston nuorisolla. Päinvastoin juuri porvarillinen nuoriso meidän päivinämme usein vielä voittaa porvariston vanhemmankin polven elämään kyllästyneisyydessään, väsyneisyydessään, elämän katsomuksen toivottomuudessaan, ihmishalveksimisessaan ja sisäisessä raakuudessa ja matalamielisyydessä.

Köyhälistö on nykyisin vallankumouksellisten ihanteiden puolesta innokkaimmin taisteleva luokka ja sen nuorisolle, köyhälistönuorisolle kaikissa maissa lankeaa tänä päivänä myöskin se vallankumouksellisen nuorten kaartin osa, jota niin kutsuttu sivistynyt nuoriso puolivuosisataa sitten esitti.

Köyhälistönuoriso on se lähde, josta lakkaamatta pulppuaa innostusta, nuorentavaa innostusta, kansainvälisen sosialismin suuren asian hyväksi. Köyhälistönuoriso on se kulmakivi, jolle kansainvälisen sosialismin asian henkinen ja siveellinen edistys voidaan laskea. Ja sellaisena, tällaisen innostuksen lähteenä, tällaisena suuren asian peruskalliona tahtoo se myös vaatia täydet sille kuuluvat oikeudet.

Puhumme työläisvalitsijoille

Tässäkin asiassa taistelevat kaikkien maitten nuorisojärjestöt ensikädessä omassa maassa, suorittavat siten päivätyönsä kansainvälisessä taisteluarmeijassa. Meidän maassamme astuu köyhälistönuoriso tällä kerralla, tällä vallankumouksellisen vaalitaistelun kynnyksellä, jonka yli kohta astumme köyhälistöluokan valitsijain eteen esittäen heille avoimesti asiansa ja kehoittaa heitä valitsemaan tähän maahan niin voimakkaan vallankumouksellisen kansanedustuslaitoksen, että se pystyy antamaan köyhälistönuorison laajoille joukoille ne valtiolliset oikeudet, jotka siltä nyt on ryöstetty, mutta jotka sille tosiasiallisten oikeuksien ja maamme sosialidemokratian ohjelman mukaisesti kuuluvat.

Äsken pidetyssä edustajakokouksessaan on Suomen järjestynyt työläisnuoriso edustajainsa kautta julkilausunut tämän vaatimuksen, yhteenkoottuna rintamana asettunut sen taakse ja tänä kansainvälisyytemme tunnuspäivänä vannoutuu myös jatkuvaan, leppymättömään taisteluun tämän oikeusvaatimuksensa puolesta. Me huudamme julki vaatimuksemme ja tunnuslauseemme tässäkin asiassa: Pois köyhälistönuorison oikeuksia rajoittavat äänioikeusikärajat! Täydet valtiolliset oikeudet kaikille 20 v. Suomen kansalaisille! Meidän rintamamme huokuvat voimakasta myötätuntoa, voimakasta toimintatarmoa, voimakasta eläköötä köyhälistönuorison oikeustaistelulle!

Tuliseen työhön asiamme hyväksi!

Toverit! Nyt on odollinen hetki sosialidemokratisen nuorisoliikkeen laajentamiselle ja voimistuttamisellel Sodan hirmut ja nälän kauhut avaavat tuhansien nuortenkin silmät näkemään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän perinpohjaisen kelvottomuuden. Ne tekevät heidän sydämensä ja mielensä vastaanottokykyisiksi ja pelastusta etsiviksi, ne vetävät heitä vallankumoukselliseen joukkotoimintaan. Toverit, näyttäkäämme me heille oikea tie, jota myöten on kujettava, tie, joka johtaa köyhälistön lopulliseen vapautukseen! Kootkaamme me heidät lippumme juurelle, järjestöjemme jäseniksi, sosialidemokratisen nuorisoliikkeen suureen rintamaketjuun ja luokaamme heistä joukko, joka valloittaa köyhälistön valtiollisen herravailan ja käyttää sitä kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kukistamiseksi, kapitalistisen yksityisomistuksen ja yksityistuotannon poistamiseksi ja sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän tilalle luomiseksi.

Toverit, kansainvälisen sosialistisen nuorisoliikkeen ulkopuolella on vielä miljoonia työläisnuorukaisia ja neitosia. Meidän omassa maassamme on vielä tuhansia sellaisia meidän oman järjestömme ulkopuolella. Meidän tulee tänä päivänä luvata itsellemme, luvata niille tuhansille ja tuhansille tovereille, jotka tänä päivänä kokoontuvat kautta maailman näitten samojen tunnuslauseiden alla, mitkä meidänkin julistuksiimme ja lippuihimme ovat kirjoitetut, luvata heille ja itsellemme, että me puristamme itsestämme viimeisenkin voimamme, että me teemme kaiken, mikä suinkin mahdollista on kasvattaaksemme joukkomme moninkertaiseksi nykyisestään, luodaksemme siten kansainvälisyydelle, kansainväliselle sosialismille, kansainväliselle sosialistiselle nuorisoliikkeelle vankan tuen tänne Pohjolaan. Meidän tulee luvata, että me tällä tavalla työmme kautta omassa maassamme ojennamme kätemme tovereillemme yli merten ja maiden, yli juoksuhautojen, yli linnoitusten, yli vuorten ja laaksojen, kaikkialle missä meillä tunnustustovereita on. Tämän lupauksen merkiksi me vielä kerran toistamme lunnuslauseemme: alas sota, alas militarismi! Elpköön köyhälistönuorison taistelu oikeuksiensa puolesta! Eläköön rauha, eläköön kansainvälinen sosialismi! Eläköön sosialistinen nuorisointernationale!

S. P. Kähmi Kirjasto

Rosa Luxemburg: Kansainvälisen sosialidemokratian tehtäviä koskevat teesit

Rosa Luxemburg (1871-1919) oli puolalais-saksalainen vasemmistopoliitikko, sosialistinen filosofi ja vallankumouksellinen. Hän oli Karl Liebknechtin yhteistyökumppani ja imperialistisen ensimmäisen maailmansodan vastustaja.

Luxemburg perusti yhdessä Liebknechtin kanssa internationalistisen ryhmän, josta tuli vuonna 1915 Spartakistiliitto. Se oli ensin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) ja myöhemmin Saksan itsenäisen sosiaalidemokraattisen puolueen (USPD) vasen siipi, ennen muuttumistaan kommunistisen puolueen ytimeksi.

Tämä Luxemburgin teksti on kirjoitettu maailmansodan olosuhteissa loppuvuodesta 1915. Siinä hän erittelee sosialistien tehtäviä taantumuksellisessa sodassa, kritisoi sodan hyväksyneitä sosialidemokraatteja ja painottaa työväenluokan itsenäistä toimintaa porvarivaltioiden välistä diplomatiaa olennaisempana asiana sodan ratkaisemiseksi.

Kirjoituksen on suomentanut Matti Viikari lähdeteoksesta Rosa Luxemburg, Politische Scriften (1970). Suomessa se on julkaistu aiemmin vuonna 1973 osana teosta Sosialidemokratian kriisi. Verkossa teksti on ilmestynyt Marxilaisen Internet-arkiston sivuilla.

Suuri joukko tovereita Saksan kaikista osista on hyväksynyt seuraavat teesit, jotka ovat Erfurtin ohjelman soveltamista kansainvälisen sosialismin nykyisiin ongelmiin.

  1. Maailmansota on tuhonnut eurooppalaisen sosialismin nelikymmenvuotisen työn tulokset hävittämällä vallankumouksellisen työväenluokan merkityksen poliittisena voimatekijänä ja sosialismin moraalisen arvovallan, hajottamalla proletaarisen Internationaalin, johtamalla sen osastot veljesmurhaan sekä sitomalla tärkeimpien kapitalistisella tavalla kehittyneiden maiden kansanjoukkojen toiveet ja odotukset imperialismiin.

  2. Hyväksymällä sotaluotot ja julistamalla linnarauhan Saksan, Ranskan ja Englannin sosialististen puolueiden (lukuunottamatta Riippumatonta Työväenpuoluetta) viralliset johtajat ovat vahvistaneet imperialismia, kehottaneet kansanjoukkoja kestämään kärsivällisesti sodan kurjuudet ja kauhut ja siten myötävaikuttaneet imperialistisen raivon hillittömään riehuntaan, teurastuksen pitenemiseen ja san uhrien lukumäärän lisääntymiseen sekä ottaneet osavastuun sodasta ja sen seurauksista.

  3. Tämä virallisten puolue-elinten taktiikka sotaa käyvissä maissa, ennen muuta Saksassa, joka on ollut tähän asti Internationaalin johtava maa, merkitsee kansainvälisen sosialismin perustavimpien periaatteiden, työväenluokan elinetujen, kansojen kaikkien demokraattisten etujen pettämistä. Venäjällä, Serbiassa, Italiassa ja — yhtä poikkeusta lukuun ottamatta — Bulgariassa puoluejohtajat ovat pysyneet uskollisina velvollisuuksilleen, mutta edellä esitetystä syystä sosialistinen politiikka on tuomittu voimattomuuteen myös näissä maissa.

  4. Kun johtavien maiden virallinen sosialidemokratia luopui sodan ajaksi luokkataistelusta ja lykkäsi sitä sodan jälkeiseen aikaan, se antoi kaikkien maiden hallitseville luokille lisäaikaa näiden asemien summattomaan taloudelliseen, poliittiseen ja moraaliseen vahvistamiseen proletariaatin kustannuksella.

  5. Maailmansota ei edistä kansallista puolustusta eikä palvele kansanjoukkojen taloudellisia tai poliittisia etuja. Se on syntynyt pelkkänä epäsikiönä eri maiden kapitalististen luokkien kilpailusta, jota on käyty maailmanvaltiudesta ja toistaiseksi kapitalismin vallan ulkopuolelle jääneiden alueiden riistämisen ja sortamisen yksinoikeudesta. Tämän raivoamaan päässeen imperialismin aikakaudella ei enää voi olla kansallisia sotia. Kansalliset edut ovat vain keino harhauttaa työväenluokka palvelemaan perivihollistaan imperialismia.

  6. Imperialististen valtioiden politiikka ja imperialistinen sota ei voi tuottaa yhdellekään sorretulle kansalle vapautta ja riippumattomuutta. Pienemmät kansakunnat, joiden hallitsevat luokat ovat suurvaltojen hallitsevien luokkien lisäke ja jakavat näiden syyllisyyden, ovat vain šakkinappuloita suurvaltojen pelissä, niitä käytetään sodan aikana väärin samalla tavalla kuin niiden työtätekeviä joukkoja, ja sodan jälkeen ne uhrataan kapitalistisille eduille.

  7. Nykyinen maailmansota merkitsee näin ollen sosialismin ja demokratian tappiota päättyipä se kenen hyvänsä voittoon tai tappioon. Sen jokainen tulos — lukuunottamatta kansainvälisen proletariaatin vallankumouksellista asioihin puuttumista — vahvistaa militarismia, kansainvälisiä vastakohtaisuuksia, maailmantaloudessa käytävää kilpailua. Se lisää kapitalistista riistoa ja voimistaa sisäpoliittista taantumusta, heikentää julkista valvontaa ja tekee parlamenteista militarismin yhä kuuliaisempia työkaluja. Nykyinen maailmansota kehittää siten samalla uusien sotien kaikkia edellytyksiä.

  8. Maailmanrauhaa ei voida turvata utooppisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuten kapitalististen diplomaattien kansainvälisillä välitystuomioistuimilla, »aseidenriisuntaa» koskevilla diplomaattisilla sopimuksilla, »merten vapaudella», poistamalla oikeus merisotasaaliiseen, »eurooppalaisilla valtioliitoilla», »keski-eurooppalaisilla tulliliitoilla», kansallisilla puskurivaltioilla ja muilla näiden kaltaisilla toimenpiteillä. Imperialismia, militarismia ja sotia ei voida lopettaa eikä hillitä niin kauan kuin kapitalististen luokkien luokkavalta on kiistämätön. Ainoa menestyksellinen keino vastustaa kapitalistisia luokkia ja ainoa maailmanrauhan tae on kansainvälisen proletariaatin toimintakyky ja sen vallankumouksellinen tahto, jonka voimalla se heittää mahtinsa vaakakuppiin.

  9. Imperialismi, joka on pääoman poliittisen maailmanvallan viimeinen elinvaihe ja korkein kehitysaste, on kaikkien maiden proletaarien yhteinen perivihollinen. Mutta sillä on sikäli sama kohtalo kuin kapitalismin aikaisemmilla vaiheilla, että samassa määrässä kuin se itse kehittyy se kehittää perivihollisensa voimia. Se nopeuttaa pääomien keskittymistä, keskiluokan murentumista, proletariaatin lisääntymistä, se herättää joukkojen kasvavan vastarinnan ja johtaa luokkavastakohtaisuuksien voimakkaaseen kärjistymiseen. Proletaarisen luokkataistelun on suuntauduttava ennen muuta imperialismia vastaan sekä sodan että rauhan aikana. Imperialismin vastainen taistelu on kansainväliselle proletariaatille samalla taistelua valtion poliittisesta vallasta, ratkaiseva välienselvittely sosialismin ja kapitalismin välillä. Kansainvälinen proletariaatti toteuttaa sosialistisen lopputavoitteensa vain mikäli se vastustaa imperialismia kaikilla lohkoilla ja pannen liikkeelle koko voimansa ja uhrivalmiutensa kohottaa tunnuksen »sota sodalle» käytännöllisen politiikkansa ohjenuoraksi.

  10. Tässä tarkoituksessa sosialismin päätehtävä nykyään on koota kaikkien maiden proletariaatti eläväksi vallankumoukselliseksi voimaksi, tehdä proletariaatista poliittisen elämän ratkaiseva tekijä — joksi sen historia on valinnut — voimakkaan kansainvälisen organisaation avulla, jolla on yhtenäinen käsitys proletariaatin eduista ja tehtävistä, jolla on yhtenäinen taktiikka ja toimintakyky sekä sodan että rauhan aikana.

  11. Sota on hajottanut Toisen Internationaalin. Internationaali on osoittanut riittämättömyytensä kun se ei ole kyennyt rakentamaan tehokasta muuria hajaannusta vastaan eikä toteuttamaan proletariaatin yhteistä taktiikkaa tai johtamaan yhteistä toimintaa kaikissa maissa.

  12. Koska johtavien maiden sosialististen puolueiden viralliset edustajat ovat pettäneet työväenluokan päämäärät ja edut, koska he ovat siirtyneet proletaarisen Internationaalin pohjalta porvarillis-imperialistisen politiikan pohjalle, sosialismin on ehdottoman välttämätöntä luoda uusi työläis-internationaali, joka ottaa käsiinsä imperialismin vastaisen vallankumouksellisen luokkataistelun johtamisen ja kokoamisen kaikissa maissa.

Jotta uusi internationaali voisi täyttää historiallisen tehtävänsä, sen on nojauduttava seuraaviin perusteisiin:

  1. Porvarillisten valtioiden sisällä käytävä luokkataistelu hallitsevia luokkia vastaan ja kaikkien maiden proletaarien kansainvälinen solidaarisuus ovat työväenluokan kaksi erottamatonta perusohjetta sen maailmanhistoriallisessa vapautustaistelussa. Sosialismia ei ole olemassa proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden ulkopuolella eikä sitä ole olemassa luokkataistelun ulkopuolella. Sosialistinen proletariaatti ei voi luopua sen enempää rauhan kuin sodankaan aikana luokkataistelusta eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta tekemättä itsemurhaa.

  2. Kaikkien maiden proletariaatin toiminta luokkana on suunnattava imperialismin vastustamiseen ja sotien estämiseen: tämä on toiminnan päätavoite. Parlamentaarinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta ja työväenliikkeen koko työ on alistettava sille, että proletariaatti asettuu jokaisessa maassa erittäin jyrkästi kansallista provaristoa vastaan, että se paljastaa joka hetki proletariaatin ja porvariston välisen poliittisen ja henkisen vastakohtaisuuden ja että se samanaikaisesti tuo etualalle kaikkien maiden proletaarien kansainvälisen yhteenkuuluvuuden ja todistaa sen teoin.

  3. Proletariaatin luokkaorganisaation painopiste on Internationaalissa. Internationaali ratkaisee rauhan aikana kansallisten osastojen taktiikan militarismin, siirtomaapolitiikan, kauppapolitiikan ja vappumielenosoitusten kysymyksissä sekä koko sotien aikaisen taktiikan.

  4. Internationaalin päätösten toteuttamisen velvollisuus on kaikkia muita organisatorisia velvollisuuksia velvoittavampi. Kansalliset osastot, jotka toimivat internationaalin päätösten vastaisesti, asettuvat internationaalin ulkopuolelle.

  5. Imperialismin ja sodan vastaisissa taisteluissa vain kaikkien maiden proletariaatin tiiviit massat voivat heittää ratkaisevan voiman kamppailuun. Kansallisten osastojen taktiikan päähuomio on sen vuoksi kiinnitettävä siihen, että laajat massat kasvatetaan poliittisesti toimintakykyisiksi ja päättäväisen aloitteellisiksi, että joukkotoiminnan kansainvälinen yhteys varmistetaan, että poliittiset ja ammatilliset organisaatiot rakennetaan siten, että niiden välityksellä voidaan joka hetki taata kaikkien osastojen nopea ja tehokas yhteistyö ja että Internationaalin tahto tulee siten kaikkien maiden laajojen työläisjoukkojen teoksi.

  6. Sosialismin lähin tehtävä on proletariaatin henkinen vapauttaminen porvariston holhouksesta, joka ilmenee nationalistisen ideologian vaikutuksena. Kansallisten osastojen on suunnattava agitaationsa parlamenteissa ja lehdistössä niin, että nationalismin perinteinen fraseologia paljastetaan porvariston vallan välineeksi. Kaiken todellisen kansallisen vapauden ainoa puolustus on nykyään imperialismin vastainen vallankumouksellinen luokkataistelu. Se proletaarien isänmaa, jonka puolustaminen on kaikkea muuta ylempänä, on sosialistinen Internationaali.