Seuraava Rosa Luxemburgin kirjoitus julkaistiin ensimmäistä kertaa huhtikuussa 1916 ja tuli välittömästi kielletyksi Saksassa. Julkaisemme tekstin tässä tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi.
Tekstissä Luxemburg arvostelee voimakkaasti Saksan sosialidemokraattisen opposition toimintaa hampaattomuudesta, opportunismista ja internationalismin petoksesta taantumuksellisen sodan olosuhteissa.
Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. – Ilmestyskirja 3:15:16
Toverit! Te kaikki tiedätte puolueen sisäisen opposition sydämessä vallitsevan jakautuman. Monet teistä, jotka eivät ole samaa mieltä virallisen puolueen nykytilasta tai sen virallisten kanavien kautta toimimisesta, ovat aluksi äärimmäisen järkyttyneitä tästä jakautumisesta. ”Jo taas riidellään!” monet huutavat närkästyneinä. Eikö siis ole välttämätöntä, että ainakin kaikki ne, jotka muodostavat rintaman parlamentaarista enemmistöä vastaan, seisovat lujasti yhdessä ja toimivat yhdessä? Eikö se heikennä oppositiota ja lisää painoarvoa enemmistön politiikalle, kun ne, jotka ajavat samoja päämääriä – eli palauttavat puolueen periaatteelliseen proletaariseen luokkapolitiikkaan – kiistelevät ja riitelevät keskenään?
Totta kai, toverit! Jos kyse olisi vain henkilökohtaisista kiistoista, mitättömistä asioista, jonkinlaisesta vähäpätöisestä kiistanalaisuudesta, erehdyksestä tai muutaman yksilön niin sanotusta »puhumisesta väärään aikaan», niin jokaisen vakavasti otettavan ihmisen on kutsuttava sitä törkeäksi, jopa rikokseksi, jos tällaiset mitättömät asiat aiheuttaisivat opposition jakautumisen.
Mutta näin ei ole, toverit! Tämän jakolinjan ovat aiheuttaneet politiikan perustavanlaatuiset kysymykset, koko käsitys niistä tavoista ja keinoista, joiden oletetaan johdattavan meidät puolueen nykyisestä epätoivoisesta tilanteesta ihmisarvoisempiin olosuhteisiin.
Mietitäänpä, mitä on vaakalaudalla! Elokuun 4. päivänä 1914 virallinen Saksan sosialidemokratia ja sen mukana Internationaali romahtivat surkeasti. Kaikki, mitä olimme edeltävien viidenkymmenen vuoden aikana saarnanneet kansalle, mitä olimme julistaneet pyhiksi periaatteiksemme, mitä olimme julistaneet lukemattomia kertoja puheissa, esitteissä, sanomalehdissä, lentolehtisissä – kaikki tämä osoittautui yhtäkkiä tyhjäksi hölynpölyksi. Yhtäkkiä, kuin pahan taian voimalla, proletariaatin internationaalisen luokkataistelun puolueesta on tullut kansallinen liberaali puolue. Organisaatiovoimamme, josta olimme niin ylpeitä, on osoittautunut täysin voimattomaksi, ja siinä missä meitä ennen kunnioitettiin ja pelättiin porvarillisen yhteiskunnan kuolettavina vihollisina, meistä on nyt tullut kuolettavan vihollisemme, imperialistisen porvariston, päättämättömiä ja oikeutetusti halveksittuja välikappaleita. Muissa maissa sosialismi on romahtanut enemmän tai vähemmän syvälle, ja ylpeä vanha huuto: ”Kaikkien maiden proletaarit, yhdistykää!” on muuttunut taistelukentillä käskyksi: ”Kaikkien maiden proletaarit, viiltäkää toistenne kurkut poikki!”
Koskaan maailmanhistoriassa ei ole yksikään puolue mennyt niin surkeaan vararikkoon, koskaan ylevää ihannetta ei ole niin häpeällisesti petetty ja vedetty mutaan!
Tuhannet ja taas tuhannet proletaarit voisivat itkeä verisiä häpeän ja vihan kyyneleitä, koska kaikki, mikä oli heille niin rakasta ja pyhää, on nyt joutunut koko maailman pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Tuhannet ja taas tuhannet palavat halusta pyyhkiä pois tahrat, poistaa puolueen häpeän, jotta he voisivat jälleen kutsua itseään pää pystyssä ja häpeilemättä sosialidemokraateiksi.
Mutta jokaisen toverin on pidettävä yksi asia mielessään: tällainen jyrkkä taantuma voidaan voittaa vain määrätietoisella, selkeällä ja armottomalla politiikalla. Puolitiehen astuminen, horjuminen ja arka horjuva politiikka eivät voi koskaan auttaa meitä. Nyt jokaisen meistä on sanottava itselleen: joko – tai. Joko olemme kansallisliberaaleja lampaita sosialistisen leijonan turkissa, jolloin vältämme opposition leikkimistä; tai olemme proletariaatin Internationaalin taistelijoita sanan täydessä merkityksessä, jolloin meidän on ryhdyttävä opposition työhön, jolloin luokkataistelun ja internationalismin lippu on avattava avoimesti ja hinnalla millä hyvänsä. Puoluetoverit, katsokaa niin kutsuttua oppositiota tähänastisessa muodossa, sellaisena kuin sitä edustavat Ledebour, Haase ja heidän ystävänsä. Siedettyään kuuliaisesti sotamäärärahojen myöntämistä valtiopäivillä neljä kertaa peräkkäin ja siten jaettuaan syyllisyyden sosialismin pettämiseen, he lopulta keräsivät rohkeutta äänestää näitä määrärahoja vastaan täysistunnossa 21. joulukuuta 1915. Vihdoinkin! työläiset sanoivat itselleen. Viimeinkin julkinen luopuminen nationalistisen humpuukipolitiikan harjoittamisesta. Vihdoinkin parlamentissa ainakin kaksikymmentä miestä, jotka vaalivat sosialismia! Heidän harhakuvitelmansa oli kuitenkin lyhytaikainen, ja vain ne, jotka tarkastelevat tapahtumia melko pinnallisesti, tutkimatta asiaa perusteellisemmin, saattoivat ilmaista varauksetonta iloa tästä ”rohkeuden osoituksesta”. Kieltäytyessään määrärahoista Geyer ja hänen toverinsa valtiopäivillä tarjosivat selityksen, joka tuhosi kaiken hyvän, jonka he olivat tehneet kielteisellä äänellään. Miksi he äänestivät määrärahoja vastaan tällä kertaa? Selityksensä mukaan siksi, että ”rajamme ovat turvatut”. Se, mitä nämä arvoisat ihmiset toivoivat saavuttavansa näillä sanoilla, kenelle he ne osoittivat, on heidän oma asiansa. Ulkopuoliselle, joka ei ole perehtynyt siihen takahuoneiden suureen diplomatiaan, joka olisi voinut ehdottaa vastausta, asia on yksinkertainen: kaksikymmentä äänesti määrärahoja vastaan näennäisesti siksi, että Saksan rajat olivat turvatut. Toisin sanoen, emme siksi, että vastustamme militarismia ja sotaa periaatteessa, emme siksi, että tämä sota olisi imperialistinen rikos kaikkia kansoja vastaan, vaan siksi, että Hindenburg, Mackensen ja Kluck ovat jo pyyhkäisseet pois tarpeeksi venäläisiä, ranskalaisia ja belgialaisia ja saaneet vankan jalansijan maissaan – siksi saksalainen sosialidemokraatti voi hemmotella itseään äänestämällä sotamenoja vastaan! Näin tehdessään Geyer ja hänen toverinsa ovat kuitenkin pohjimmiltaan enemmistön politiikan mukaisia. Tämä tarkoittaa, että he tukevat sitä röyhkeää humpuukia, joka tekee tästä sodasta alusta alkaen puolustussodan, jonka tarkoituksena on suojella rajojamme. Se, mikä erottaa Geyerin ja toverit enemmistöstä, ei siis ole se, että heillä on periaatteellisesti erilainen näkemys koko kannasta sotaan, vaan yksinkertaisesti se, että he arvioivat sotilaallista tilannetta eri tavalla. Scheidemannin, Davidin ja Heinen mukaan, Saksan rajat eivät ole vielä turvattuja; Haasen, Ledebourin ja Geyerin mukaan ne ovat jo turvattuja. Jokaisen älykkään ihmisen on kuitenkin myönnettävä, että jos sotilaallista tilannetta arvioidaan tarkasti, Scheidemann-David-Heine-ryhmän kanta on johdonmukaisempi kuin Ledebourin ja Haasen. Sillä kuka takaisi, että sotaonni jatkaa hymyilyään saksalaiselle militarismille? Mikä älykäs kenraali haluaisi vannoa tänään, ettei mato voi kääntyä, että esimerkiksi venäläiset eivät voisi marssia uudelleen Itä-Preussiin? Ja jos näin tapahtuisi, mitä sitten? Silloin Ledebour-Geyer-Haase-ryhmän on oman selityksensä perusteella äänestettävä jälleen kerran sotarahojen puolesta valtiopäivillä! Nämä eivät ole periaatteeseen perustuvia taktiikoita, vaan keinottelupolitiikkaa, joka on räätälöity sotanäyttämön hetkelliseen tilanteeseen, kuuluisaa tapauskohtaista politiikkaa, vanhaa opportunistista keinuntaa, jonka varassa puolue esiintyi loistavasti 4. elokuuta 1914.
Asialla on kuitenkin toinen, vakava puoli. Jos Saksan sosialidemokraatit voivat Ledebour-Haasen selityksen mukaan äänestää sotamäärärahoja vastaan, koska Saksan rajat ovat turvatut, niin mikä on niiden ranskalaisten, belgialaisten, venäläisten ja serbialaisten tovereiden tilanne, joiden maissa vihollinen seisoo? Yksinkertaisinkin työläinen voi helposti ymmärtää, että heidän selityksessään oleva periaate antaa muiden maiden tovereille mitä upeimman tekosyyn oikeuttaa heidän nationalistinen politiikkansa. Itse asiassa jotkut ranskalaiset toverit ovat jo ottaneet sen nationalistiselta enemmistöltä parhaana vahvistuksena omalle asenteelleen. Jälleen kerran havaitsemme siis, että Internationaali on jakautunut, eivätkä eri maiden sosialistit noudata yhteistä politiikkaa sotaa ja hallitsevia luokkia vastaan, vaan taistelevat toisiaan vastaan, aivan kuten imperialismin ylin johto on määrännyt. Tässä siis palaamme juuri enemmistöpolitiikan perustaan, joka on tuhonnut meidät ja Internationaalin.
Ja nyt kysymme, toverit, jos tapahtumia tarkastellaan vakavasti ja kriittisesti, oliko Ledebourin, Haasen ja tovereiden 21. joulukuuta antama äänestys askel eteenpäin? Oliko se vapautuksen teko, jota me kaikki odotimme tuskallisin sydämin, jota massat kaipasivat? Ei ja taas ei! Tuo äänestys, ottaen huomioon tuon selityksen, oli askel eteenpäin ja askel taaksepäin; se oli jälleen yksi suloinen harhakuva siitä, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, mutta sen taustalla oleva pettymys oli väistämättä sitäkin katkerampi.
Ja pettymys seurasi pian petoksen kannoilla. On selvää, että sotarahoitusta vastaan annettu äänestys, vaikka säälittävä selitys ei sitä täysin pilannutkaan, ei kattanut opposition kaikkea politiikkaa. Se olisi voinut olla vain ensimmäinen askel uudella tiellä, ensimmäinen havaittava signaali, jota olisi seurattava koko matkan ajan tarmokkaalla ja johdonmukaisella toiminnalla luokkataistelun hengessä. Mitä olemme sen sijaan nähneet? Ledebour, Haase ja toverit ovat siitä lähtien levänneet rahoituskieltäytymisensä laakereilla – he elävät epätodellista elämää.
Otetaanpa vain muutama esimerkki. Suuressa ”Baralong-tapauksessa” sosiaalidemokraattinen parlamenttipuolue on Nosken puheen ja hänen englantilaisia vastaan suunnattujen veristen kostotoimien ulvonnan seurauksena kasannut itselleen niin ennennäkemättömän nöyryytyksen, että jopa kunnioitettavien porvarillisten liberaalien – jos tällainen ihmislaji vielä olisi olemassa Saksan maaperällä – olisi hävettävä sen toimia. Elokuun 4. päivän jälkeen, kaiken sen jälkeen, näytti siltä, että puolueemme oli vedetty niin pitkälle kuin se voi mennä. Mutta sosiaali-imperialistit, jotka ovat niin valmiita ”muuttamaan näkemyksiään”, esittävät meille jatkuvasti uusia yllätyksiä. Heidän poliittista ja moraalista korruptiotaan ei näytä olevan lainkaan mitattavissa perinteisillä mittareilla. Kun he ”Baralong-tapauksessa” herättivät kansan eläimelliset sotavaistot, he päihittivät jopa konservatiivit ja saattoivat heidät häpeään. Ja mitä teki tämän ennennäkemättömän tapahtuman jälkeen opposition mies, toveri Ledebour? Sen sijaan, että Ledebour olisi rynnähtänyt kiistaan ja tuominnut Nosken, sen sijaan, että olisi kiistänyt kaikki yhteydet Nosken ja hänen vertaistensa kanssa, hän itse yhtyi tähän ulvontaan, hyväksyi periaatteessa Nosken ja tovereiden kostotoimet ja kykeni vain vetoamaan maltillisuuteen tämän petollisen periaatteen soveltamisessa.
Pikakirjoituksen mukaan Ledebourin tammikuun 15. päivänä lausumat uskomattomat sanat kuuluivat seuraavasti: ”Hyvät herrat, arvioni Baralongin tapauksesta, englantilaisten merimiesten urheita saksalaissotilaita vastaan avomerellä tekemästä häpeästä, on sama kuin kaikkien edellisten puhujien. En yritä lisätä heidän lausuntoihinsa mitään.”
Ja nuo ”edeltävät puhujat” olivat: sosiaaliimperialistien Noske, keskustapuolueen Spahn, radikaalien Fischbeck, konservatiivien Knutenoertel! Ledebourin arvio asiasta oli ”yhtäpitävä” heidän arvionsa kanssa.
Tämä jälleen tukee periaatteessa sosialististen takinkääntäjien enemmistöpolitiikkaa ja on jälleen yksi hyppäys kohti yhtenäistä puolueiden välistä aselepoa porvarillisten puolueiden kanssa – ja tämä kolme viikkoa sen jälkeen, kun luokkataistelun lippu oli näennäisesti nostettu.
Otetaanpa toinen esimerkki. Niin kutsuttujen ”kysymysten parlamentissa” järjestelmässä valtiopäivien edustajille on annettu korvaamaton ase, jonka avulla he voivat jatkuvasti vastustaa hallitusta ja porvarillista enemmistöä tässä sotilasdiktatuurin surkeassa myöntäjien ja tottelevaisten mamelukkien kokouksessa, häiritä imperialistista falangia, herättää jatkuvasti kansanjoukkoja. Kahdenkymmenen päättäväisen kansanedustajan käsissä kysymysten parlamentissa järjestelmästä voisi tulla todellinen sarvikuonoruoska, jolla imperialistista roskajoukkoa voitaisiin armottomasti nylkeä. Mitä me näemme tämän sijaan? Ledehourille, Haaselle ja tovereille ei tule edes mieleen käyttää tätä tärkeää taistelumenetelmää. He eivät ole kertaakaan yrittäneet soveltaa sitä. He jättävät mielellään Karl Liebknechtin tehtäväksi torjua ja työntää yksinään kaikkiin suuntiin häntä ympäröivää ulvovaa koiralaumaa vastaan; omalta osaltaan he kuitenkin ilmeisesti pelkäävät työntää päätään ulos, sillä he eivät yksinkertaisesti uskalla taistella auktoriteetteja vastaan ja päästä eroon parlamentaarisen puolueen enemmistön peukalon alta.
Eikä tässä vielä kaikki! Kun imperialistinen valtiopäivien enemmistö, mukaan lukien sosialidemokraattisen parlamenttipuolueen enemmistö, ryhtyi tuhoamaan parlamentissa käytössä olevaa kysymysjärjestelmän asetta alistamalla sen valtiopäivien puhemiehen mielivaltaiselle sensuurille, Ledebour, Haase ja toverit eivät nostaneet sormeaankaan. Nämä väitetyt oppositiojohtajat tukivat väkivaltaista iskua kansanedustajien demokraattista oikeutta, tärkeää joukkojen herättämisen menetelmää, vastaan. Heillä oli osuutensa tässä parlamenttipuolueen enemmistön uudessa petoksessa.
Ja millainen tilanne olikaan tammikuun 17. päivänä, kun valtiopäivätalo keskusteli sotilaskysymyksistä, kun tarjoutui erinomainen tilaisuus arvostella armottomasti kaikkia sapelidiktatuurin toimia ja sodan raakuutta, selvittää kokonaistilannetta ja ottaa esiin kaikki globaalin kriisin pääongelmat? Jälleen kerran Ledebour, Haase ja toverit epäonnistuivat täysin. Vajaat neljä viikkoa heidän näennäisen taistelunjulistuksensa ja uskollisuuden luovutuksensa jälkeen 21. joulukuuta seurasi kurja fiasko. Pikkumaisen ja kiertelevän keskustelun käyminen epäolennaisista pikkuasioista – mikä oli ollut yleistä parlamentaarisen käytännön synkässä arkipäivässä rauhan aikana – oli kaikki, mihin nämä oppositiojohtajat kykenivät sotilaskysymyksessä.
Tämä, toverit, on niin kutsuttua oppositiota, kuten Ledebour, Haase ja heidän ystävänsä sen ymmärsivät. Ei jälkeäkään johdonmukaisuudesta, energiasta, rohkeudesta, periaatteellisesta terävyydestä; ei mitään muuta kuin päättämättömyyttä, heikkoutta ja illuusiota. Mutta meillä on todellakin ollut tarpeeksi päättämättömyyttä, heikkoutta ja illuusiota, ja tiedämme, millaisia vaikutuksia niillä on ollut meihin.
Kukaan ei kyseenalaistaisi Ledebourin, Haasen tai Adolf Hoffmannin hyvää tahtoa. Tie helvettiin on kuitenkin päällystetty hyvillä aikomuksilla. Tarvitsemme nyt sitä voimaa, johdonmukaisuutta ja terävyyttä, jolla vihollisemme, hallitsevat luokat, vaientavat meidät ja pakottavat meidät imperialismin veriseen ikeeseen. Tarvitsemme todellisia miehiä, lannistumattomia ja karskeja taistelijoita, emme horjuvia poliitikkoja, emme heikkoja, emme arkoja inventoijia.
Ja että niin kutsuttu oppositio ei täytä näitä vaatimuksia, osoittaa parhaiten toverien Ledebourin ja Adolf Hoffmannin juuri julkaisema lentolehtinen.
Tämä lehtinen arvostelee ankarasti ja halveksivasti niitä ohjaavia periaatteita, jotka useat toverit eri puolilta Saksaa ovat ottaneet näkemyksensä ja tehtäviensä keskeiseksi periaatteeksi nykyisessä historiallisessa hetkessä. Lainaamme ne kokonaisuudessaan tämän artikkelin lopussa, jotta jokainen toveri voi itse arvioida niitä. Nämä ohjaavat periaatteet eivät ole muuta kuin avointa, rehellistä ja suoraa kuvausta tosiasioista ja tapahtumista, jotka maailmansota loi työväenliikkeessä, ja ne ovat lisäksi vanhojen puolueperiaatteidemme johdonmukaista ja päättäväistä soveltamista nykytilanteeseen ja edessämme oleviin tehtäviin, jos lopulta päätämme toteuttaa kansainvälisen sosialismin käytännössä.
Ja nyt Ledebour ja Hoffmann käyttävät ehdotonta veto-oikeuttaan tukahduttaakseen juuri tämän taipumuksen! Heidän mukaansa on sopimatonta tehdä Sosialistisesta Internationaalista koko työväenliikkeen hallitseva keskus; on sopimatonta rajoittaa kansallisten keskusten päätösvaltaa sodan suhteen; on sopimatonta ja epäkäytännöllistä asettaa Internationaali Saksan sosialidemokratian ja muiden sosialististen puolueiden virkamiesten yläpuolelle. Internationaalin tulisi pysyä vain löyhänä kansallisten työväenpuolueiden federatiivisena yhteenliittymänä, joka on täysin vapaa taktiikossaan sekä sodassa että rauhassa, aivan kuten se oli ennen maailmansodan puhkeamista.
Toverit! Tässä on käytännössä koko tilanteen solmukohta; se sisältää työväenliikkeen elintärkeän kysymyksen. Puolueemme epäonnistui 4. elokuuta samalla tavalla kuin muiden maiden sosialistiset puolueet epäonnistuivat, juuri siksi, että Internationaali osoittautui tyhjäksi fraasiksi, koska Internationaalin kongressien päätöslauselmat osoittautuivat tyhjiksi, voimattomiksi sanoiksi. Jos haluamme päästä eroon tästä häpeällisestä tilanteesta, jos haluamme estää 4. elokuuta 1914 tapahtuneen vararikon toistumisen tulevaisuudessa, meillä on vain yksi tie ja yksi pelastus: muuttaa kansainvälinen solidaarisuus kauniisti kuulostavasta fraasista todelliseksi, kuolettavan vakavaksi ja pyhäksi maksiimiksi, muokata Sosialistinen Internationaali elottomasta nukesta todelliseksi voimaksi ja laajentaa se läpäisemättömäksi padoksi, jota vasten kapitalistisen imperialismin raskaat aallot tästä lähtien murtuvat. Jos haluamme työskennellä tiemme ylös nöyryytyksen kuilusta, johon olemme vajonneet, meidän on opetettava jokainen saksalainen, ranskalainen ja muu luokkatietoinen proletaari uskomaan, että:
Maailman työläisten veljeskunta on minulle korkein ja pyhin asia maan päällä; se on minun johtotähteni, minun ihanteeni, minun isänmaani. Mieluummin uhraan henkeni kuin olen uskoton tälle ihanteelle!
Ja nyt toverit Ledebour ja Hoffmann eivät halunneet kuulla tästä mitään. Sodan jälkeen he vain palauttaisivat vanhan kurjuuden. Silloinkin, kuten nytkin, jokaisella kansallisella puolueella on vapaat kädet kohdella Internationaalin päätöslauselmia niin kammottavasti kuin haluavat; jälleen muutaman vuoden välein näemme loistavia kongresseja, kauniita puheita, liekehtivää innostusta, raikuvia manifesteja ja rohkeita päätöslauselmia, mutta kun on aika toimia, Internationaali on jälleen täysin voimaton. Kuten yön aave, joka on kohdannut verisen todellisuuden, se katoaa valheellisen lauseen ”isänmaan puolustus” edessä! Ledebour ja toverit eivät ole siis oppineet mitään tästä kauheasta sodasta! Toverit, ei ole pahempaa syytöstä poliitikolle, taistelijalle, kuin se, ettei hän osaa oppia historian kovasta koulusta. Kukaan, jonka on tehtävä päätöksiä historiallisen maailmantaistelun kiireellisyyden ja myllerryksen keskellä, ei ole immuuni virheille. Mutta se, ettei ymmärrä tehtyjä virheitä, ettei kykene oppimaan niistä, nousta yhä uudelleen esiin valistumattomana kaikista nöyryytyksistä – tämä on lähes rikollista. Toverit, ellei edes tämä verimeri, jonka läpi kahlaamme, ellei edes tämä Internationaalin kauhea romahdus pysty johtamaan meitä parempaan ymmärrykseen ja vakaalle polulle, niin voimme todella antaa heidän haudata meidät. Sitten tehkäämme loppu internationalismista kertoville fraaseille, samalle vanhalle valheelle, massojen petokselle, jotka torjuvat meidät oikeutetusti, jos me tämän sodan päätyttyä vanhoina, parantumattomina fraasipuhujina levitämme kansojen veljeilyn ajatusta haluamatta koskaan toteuttaa sitä käytännössä.
Tässäkin, toverit, kyse on joko-tai-kysymyksestä! Joko me petämme Internationaalin avoimesti ja häpeilemättä, kuten Heine, David, Scheidemann ym. ovat tehneet; tai me suhtaudumme Internationaaliin kuolettavan vakavasti ja yritämme laajentaa sitä kansainvälisen sosialistisen proletariaatin ja maailmanrauhan lujaksi linnoitukseksi, suojaksi. Nykyään ei ole enää sijaa millekään keskitielle, horjumiselle ja päättämättömyydelle.
Ja tästä syystä todellisten oppositioelementtien olisi mahdotonta toimia yhdessä toverien Ledebourin ja Hoffmannin kantaa jakavien ihmisten kanssa.
Toverit! Älkää antako vanhan tunnuslauseen hämätä itseänne, että yhtenäisyydessä on voimaa. Nyt jopa puolueen johtokunnan Scheidemann ja Ebert yrittävät kaupitella tätä. Kyllä, yhtenäisyydessä on voimaa, mutta lujan, sisäisen vakaumuksen yhtenäisyydessä, ei ulkoisessa, mekaanisessa elementtien kytkeytymisessä, jotka sisäisesti vetäytyvät toisistaan poispäin. Voima ei ole lukumäärässä, vaan hengessä, selkeydessä, meitä inspiroivassa energiassa. Kuinka vahvoja kuvittelimmekaan olevamme, kuinka ylpeilimme neljästä miljoonasta kannattajastamme ennen sotaa ja kuinka voimamme, kuin korttitalo, romahti ensimmäisessä kokeessa. Tässäkin on tärkeää oppia pettyneistä toiveistamme eikä sortua vanhoihin virheisiin! Jos haluamme muodostaa energisen rintaman puolueen virkamiesten viitoittamaa vallitsevaa kurssia, parlamentaarista puolueen enemmistöä vastaan, tarvitaan selkeää, johdonmukaista ja energistä politiikkaa. Meidän ei pidä katsoa vasemmalle eikä oikealle, vaan kokoontua näkyvän lipun alle, kuten niiden ohjaavien periaatteiden alle, jotka Ledebour ja toverit ovat juuri hylänneet. Pois kaikki päättämättömyys ja horjuminen! Pitäkää päämäärä tiukasti mielessänne ja käykää luokkataisteluun armottomasti kautta linjan Internationaalin hengessä! Tämä on meidän tehtävämme. Tämä on se maasto, jolla me kokoonnumme yhteen. Kaikki, jotka tosissaan ja rehellisesti haluavat sosialismin ylösnousemusta, tulevat kanssamme, elleivät tänään, niin huomenna.
Kokoontukaa kaikkialla, toverit, niiden ohjaavien periaatteiden taakse, jotka osoittavat tiemme eteenpäin, ja käyttäkää kaikki voimanne muuttaaksenne ajatuksenne teoiksi! Koko tässä maassa, kaikissa maissa, proletariaatin massat, vertavuotavina ja orjuutettuina, odottavat päättäväistä proletariaatin politiikkaa, joka yksin voi tuoda sille vapautuksen vallitsevien olosuhteiden helvetistä. Tehtävämme, velvollisuutemme, on jouduttaa tätä vapautusta ponnistelemalla kaikin voimin luokkataistelun armottomana jatkamiseksi!
Eläköön siis luokkataistelu! Eläköön Internationaali!
Suuri joukko tovereita kaikkialta Saksasta on omaksunut seuraavat ohjaavat periaatteet, jotka edustavat Erfurtin ohjelman soveltamista kansainvälisen sosialismin nykyongelmiin.
- Maailmansota on tuhonnut eurooppalaisen sosialismin neljänkymmenen vuoden työn tulokset: aliarvioimalla vallankumouksellisen työväenluokan merkityksen poliittisena valtatekijänä, tuhoamalla sosialismin arvovallan, hajottamalla proletariaatin Internationaalin, johtamalla sen osastot veljesmurhasotaan toisiaan vastaan ja kahlittamalla tärkeimpien kapitalististen maiden massojen toiveet ja toiveet imperialismin suuntaan.
- Hyväksymällä sotamäärärahat ja julistetun Burgfrieden [kotimaan rauhan] Saksan, Ranskan ja Englannin sosialististen puolueiden viralliset johtajat (lukuun ottamatta Itsenäistä työväenpuoluetta) ovat vahvistaneet imperialismin valtaa, saaneet joukot kestämään kärsivällisesti sodan kurjuuden ja kauhut ja siten myötävaikuttaneet imperialististen vimmojen hillittömään vapautumiseen, teurastusten pitkittymiseen ja sen uhrien määrän kasvuun. He ovat siis osaltaan vastuussa sodasta ja sen seurauksista.
- Nämä sotaa käyvien maiden, ennen kaikkea Saksan, joka oli siihen asti johtava maa Internationaalissa, virallisten sosialististen puoluejohtajien käyttämät taktiikat merkitsevät kansainvälisen sosialismin perustavimpien periaatteiden, työväenluokan elintärkeiden etujen ja kaikkien kansojen demokraattisten etujen pettämistä. Niiden vuoksi sosialistinen politiikka on tuomittu myös voimattomuuteen niissä maissa, joissa puoluejohtajat pysyivät uskollisina velvollisuuksilleen, nimittäin Venäjällä, Serbiassa, Italiassa ja – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta – Bulgariassa.
- Kun johtavien maiden viralliset sosialidemokraattiset puolueet luopuivat luokkataistelusta sodan aikana ja lykkäsivät sitä sodan jälkeiseen aikaan, ne myönsivät kaikkien maiden hallitseville luokille hengähdystauon, joka mahdollisti heille taloudellisten, poliittisten ja moraalisten asemiensa valtavan vahvistamisen proletariaatin kustannuksella.
- Maailmansota ei palvele kansallisen puolustuksen tarpeita eikä kansanjoukkojen taloudellisia tai poliittisia etuja. Se on yksinomaan seurausta eri maiden kapitalistiluokkien välisestä imperialistisesta kilpailusta maailmanherruudesta ja monopolista köyhdyttää ja sortaa alueita, joita kapitalismi ei vielä hallitse. Tänä rajoittamattoman imperialismin aikakautena kansallisia sotia ei voi enää olla. Kansalliset edut toimivat vain keinona pettää työväenjoukkoja, jotta heistä tulisi hyödyllisiä heidän periviholliselleen, imperialismille.
- Sillä mikään sorrettu kansakunta ei voi kukoistaa vapauden ja itsenäisyyden kautta imperialististen valtioiden politiikan ja imperialistisen sodan kautta. Pienet kansakunnat, joiden hallitsevat luokat ovat suurten kansakuntien luokkatovereidensa lisäkkeitä ja apulaisia, ovat vain pelinappuloita suurvaltojen imperialistisessa pelissä. Myös heitä, kuten työväenjoukkoja, käytetään väärin työkaluina sodan aikana, ja sodan jälkeen heidät uhrataan kapitalististen etujen hyväksi.
- Näissä olosuhteissa jokainen tappio ja jokainen voitto nykyisessä maailmansodassa merkitsee tappiota sosialismille ja demokratialle. Olipa sota päättynyt miten tahansa – ellei sitten kansainvälisen proletariaatin vallankumouksellinen väliintuloon – militarismi, kansainväliset jakolinjat ja maailmanlaajuiset taloudelliset kilpailut vahvistuvat. Sota lisää kapitalistista riistoa ja poliittista vastarintaa kussakin maassa, heikentää yleisen mielipiteen hallintaa ja alentaa parlamentin yhä tottelevaisemmaksi militarismin välineeksi. Tällä tavoin nykyinen maailmansota samanaikaisesti kehittää kaikkia edellytyksiä uusille sodille.
- Maailmanrauhaa ei voida taata sellaisilla utopistisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuin kapitalistisista diplomaateista koostuvat kansainväliset välimiesoikeudet, diplomaattiset sopimukset ”aseriisunnasta”, ”merten vapaudesta”, ”merirosvouslakien kumoamisesta”, ”eurooppalaisista liittovaltioista”, ”keskieurooppalaisista tulliliitoista”, ”kansallisista puskurivaltioista” ja vastaavista. Imperialismia, militarismia ja sotia ei voida poistaa tai tuomita niin kauan kuin kapitalistiluokkien valta jatkuu kiistatta. Ainoa menetelmä niiden menestyksekkääseen vastustamiseen, ainoa maailmanrauhan tae, on kansainvälisen proletariaatin kyky poliittiseen toimintaan ja sen vallankumouksellinen tahto antaa voimansa taistelun tueksi.
- Imperialismi, kapitalismin poliittisen maailmanherruuden viimeisenä ja korkeimpana kehitysasteena, on kaikkien maiden proletariaatin yhteinen perivihollinen. Mutta imperialismi jakaa kapitalismin aikaisempien vaiheiden kanssa kohtalon: perivihollisensa valta vahvistuu sitä mukaa kuin se kehittyy. Imperialismi kiihdyttää pääoman keskittymistä, keskiluokan vähenemistä ja proletariaatin kasvua; se herättää massojen kasvavaa vastarintaa ja johtaa siten luokkakonfliktien kärjistymiseen. Sodassa, kuten rauhassakin, proletariaatin luokkataistelun etulinjan on keskityttävä imperialismia vastaan. Kansainväliselle proletariaatille taistelu imperialismia vastaan on samalla taistelua poliittisesta vallasta valtiossa, ratkaiseva konflikti sosialismin ja kapitalismin välillä. Kansainvälinen proletariaatti saavuttaa sosialismin lopullisen tavoitteen vain, jos jälkimmäinen kokoaa kaikki voimansa ja uhrautumisvalmiutensa, muodostaa rintaman imperialismia vastaan koko linjan ja nostaa vaatimuksen ”sota sotaa vastaan!” käytännön politiikkansa ohjaavaksi periaatteeksi.
- Tätä tarkoitusta varten sosialismin päätehtävänä on nykyään yhdistää kaikkien maiden proletariaatin eläväksi vallankumoukselliseksi voimaksi, tehdä siitä poliittisen elämän ratkaiseva tekijä – johon se on historiallisesti pätevä – vahvan kansainvälisen järjestön avulla, jolla on yhtenäinen taktiikka ja kyky poliittiseen toimintaan sekä sodassa että rauhassa.
- Sota tuhosi toisen internationaalin. Sen riittämättömyyden osoitti sen kyvyttömyys rakentaa todellista patoa sodan aiheuttamaa kansallisten ryhmien hajoamista vastaan tai toteuttaa proletariaatin yhteisiä taktiikoita ja toimia kaikissa maissa.
- Ottaen huomioon sotivien maiden sosialististen puolueiden virallisten edustajien pettämän työväenluokan tavoitteet ja edut, ottaen huomioon heidän hylkäämisensä proletariaatin internationaalin porvarillisen imperialismin politiikan hyväksi, on sosialismin kannalta elintärkeää luoda uusi työväen internationaali, joka ottaa johtajuuden ja yhdistämisen vallankumouksellisessa luokkataistelussa imperialismia vastaan kaikissa maissa.
Uuden Internationaalin, voidakseen täyttää historiallisen tehtävänsä, on perustuttava seuraaviin perusperiaatteisiin:
- Luokkataistelu jokaisen porvarillisen valtion sisällä hallitsevia luokkia vastaan ja kaikkien maiden proletariaatin kansainvälinen solidaarisuus ovat kaksi erottamatonta työväenluokan maksimia sen yleismaailmallisessa historiallisessa vapaustaistelussa. Sosialismia ei voi olla proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden ulkopuolella, eikä sosialismia voi olla ilman luokkataistelua. Sosialistinen proletariaatti ei voi luopua luokkataistelusta ja kansainvälisestä solidaarisuudesta, ei sodassa eikä rauhassa, tekemättä itsemurhaa.
- Kaikkien maiden proletariaatin ryhmätoiminnan, sekä sodan että rauhan aikana, on pyrittävä päämäärään, joka on imperialismin torjunta ja sotien estäminen. Parlamentaarisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan ja kaiken työväenliikkeen toiminnan on oltava alistettua sille päämäärälle, että kunkin maan proletariaatti asetetaan mahdollisimman voimakkaasti kansallista porvaristoa vastaan, että joka askeleella korostetaan näiden kahden välistä konfliktia ja että järkevällä hetkellä tuodaan esiin ja vahvistetaan kaikkien maiden proletariaatin kansainvälinen solidaarisuus.
- Proletariaatin luokkajärjestön tulee keskittyä Internationaalin ympärille. Rauhan aikana Internationaali päättää kansallisten osastojen käyttämästä taktiikasta militarismia, siirtomaapolitiikkaa, kauppapolitiikkaa ja vapun viettoa koskevissa kysymyksissä sekä sodan aikana noudatettavasta taktiikasta.
- Velvollisuus panna täytäntöön Internationaalin päätöslauselmat on etusijalla kaikkiin muihin järjestötehtäviin nähden. Kansalliset osastot, jotka rikkovat sen päätöslauselmia, menettävät jäsenyytensä Internationaalissa.
- Imperialismin ja sodan vastaisissa taisteluissa ratkaisevaa valtaa voivat käyttää vain kaikkien maiden proletariaatin kiinteät joukot. Kansallisten osastojen taktiikan on siis suunnattava ensisijaisesti laajojen joukkojen poliittiseen toimintakykyyn ja päättäväiseen aloitteellisuuteen, turvattava joukkojen toimien kansainvälinen koordinointi sekä rakennettava poliittisia ja ammattijärjestöjä siten, että niiden välitys takaa aina kaikkien osastojen nopean ja energisen yhteistyön ja että Internationaalin tahto toteutuu laajimpien työväenjoukkojen toiminnassa.
- Sosialismin välittömänä tehtävänä on proletariaatin henkinen vapauttaminen porvariston holhouksesta, mikä ilmenee nationalistisen ideologian vaikutuksena. Kansallisten osastojen on suunnattava parlamentissa ja lehdistössä tapahtuva agitaationsa nationalismin porvarillisen vallan välineenä käytetyn fraseologian tuomitsemiseen. Kaiken todellisen kansallisen vapauden ainoa puolustus on nykyään vallankumouksellinen luokkataistelu imperialismia vastaan. Proletariaatin isänmaa, jonka puolustamisen on oltava kaiken muun yläpuolella, on sosialistinen internationaali.

Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.