Lauantaina 16. marraskuuta Kanadassa nähtiin ennätyksellisen laajaa toimintaa F-35-hävittäjien tuotantoketjua vastaan, kun sotaa ja kansanmurhaa vastustavat yhteisöt ja aktivistit ympäri maata lähtivät saartamaan sotateollisuuden tehtaita ja toimistoja.
Israel käyttää Lockheed Martinin kehittyneitä F-35-hävittäjiä Palestiinan kansanmurhan toteuttamiseen ja Libanonin pommittamiseen. Myös Suomi on päättänyt edellisellä hallituskaudella käyttää samoja hävittäjiä.
– Tiedämme, että Kanadan hallitus valehtelee meille aseista, joita myymme Israelille – vain 12 % olemassa olevista luvista on peruutettu, ja yritykset voivat edelleen myydä tuotteitaan Yhdysvaltojen kautta. Tänään 16 aktiota eri puolilla maata paljasti valheen ja vaati todellista kaksisuuntaista aseidenvientikieltoa Israelille, kommentoi Britt Caron.
Aktioita nähtiin esimerkiksi Vancouverissa, Victoriassa, Calgaryssä, Kitchener-Waterloossa, Hamiltonissa, Mississaugassa, Vaughanissa, Torontossa, Ottawassa, Montrealissa, Halifaxissa, Lunenburgissa ja Monctonissa.
Yhtiöitä joihin toimet kohdistuivat olivat muun muassa Gastops, L3Harris, Curtis-Wright, Apex ja Ben Machine Products (BMP). Esimerkiksi BMP kertoo olevansa ainoa yritys Pohjois-Amerikassa joka kykenee valmistamaan tarvittavia komponentteja F-35:n elektrohydrauliseen järjestelmään.
— University-Rosedale for Palestine (@ur4palestine) November 16, 2024
Anti-war protesters in NB gathered outside the Apex factory in Moncton, calling on Canada to impose a two-way arms embargo. Apex makes parts for F35s used by Israel to commit genocide. Around 50 folks from Pal sol groups in SJ, Fredericton & Moncton as well as IJV-NB! pic.twitter.com/izQuGZJlCt
— Independent Jewish Voices – New Brunswick (@IJVNBVJI) November 16, 2024
– Yhdessä paljastamme sen tosiasian, että huolimatta Kanadan hallituksen toistuvista päinvastaisista väitteistä Kanada on edelleen aseistamassa kansanmurhaa.
– Kohdistamalla F-35-toimitusketjuun osallistuvia kanadalaisia valmistajia teemme Kanadan osallisuudesta Israelin väkivaltaan kiistattomaksi, tukahdutamme hallituksen valheita ja vaadimme hallitukselta toimia sen varmistamiseksi, että asevirta Israeliin katkaistaan.
Blokkaustoimintaa Australiassa.
Aiemmin tällä viikolla samanlaisia protesteja nähtiin myös Australiassa perjantaina, kun F-35-hävittäjäkoneiden ja israelilaisten tankkien tuotantoketjun osia blokattiin paikallisten yhteisöjen ja ay-aktiivien toimesta esimerkiksi Naarmissa (Melbourne) ja muilla paikkakunnilla.
Rosa Luxemburg (1871-1919) oli puolalais-saksalainen vasemmistopoliitikko, sosialistinen filosofi ja vallankumouksellinen. Hän oli Karl Liebknechtin yhteistyökumppani ja imperialistisen ensimmäisen maailmansodan vastustaja.
Luxemburg perusti yhdessä Liebknechtin kanssa internationalistisen ryhmän, josta tuli vuonna 1915 Spartakistiliitto. Se oli ensin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) ja myöhemmin Saksan itsenäisen sosiaalidemokraattisen puolueen (USPD) vasen siipi, ennen muuttumistaan kommunistisen puolueen ytimeksi.
Tämä Luxemburgin teksti on kirjoitettu maailmansodan olosuhteissa loppuvuodesta 1915. Siinä hän erittelee sosialistien tehtäviä taantumuksellisessa sodassa, kritisoi sodan hyväksyneitä sosialidemokraatteja ja painottaa työväenluokan itsenäistä toimintaa porvarivaltioiden välistä diplomatiaa olennaisempana asiana sodan ratkaisemiseksi.
Kirjoituksen on suomentanut Matti Viikari lähdeteoksesta Rosa Luxemburg, Politische Scriften (1970). Suomessa se on julkaistu aiemmin vuonna 1973 osana teosta Sosialidemokratian kriisi. Verkossa teksti on ilmestynyt Marxilaisen Internet-arkiston sivuilla.
Suuri joukko tovereita Saksan kaikista osista on hyväksynyt seuraavat teesit, jotka ovat Erfurtin ohjelman soveltamista kansainvälisen sosialismin nykyisiin ongelmiin.
Maailmansota on tuhonnut eurooppalaisen sosialismin nelikymmenvuotisen työn tulokset hävittämällä vallankumouksellisen työväenluokan merkityksen poliittisena voimatekijänä ja sosialismin moraalisen arvovallan, hajottamalla proletaarisen Internationaalin, johtamalla sen osastot veljesmurhaan sekä sitomalla tärkeimpien kapitalistisella tavalla kehittyneiden maiden kansanjoukkojen toiveet ja odotukset imperialismiin.
Hyväksymällä sotaluotot ja julistamalla linnarauhan Saksan, Ranskan ja Englannin sosialististen puolueiden (lukuunottamatta Riippumatonta Työväenpuoluetta) viralliset johtajat ovat vahvistaneet imperialismia, kehottaneet kansanjoukkoja kestämään kärsivällisesti sodan kurjuudet ja kauhut ja siten myötävaikuttaneet imperialistisen raivon hillittömään riehuntaan, teurastuksen pitenemiseen ja san uhrien lukumäärän lisääntymiseen sekä ottaneet osavastuun sodasta ja sen seurauksista.
Tämä virallisten puolue-elinten taktiikka sotaa käyvissä maissa, ennen muuta Saksassa, joka on ollut tähän asti Internationaalin johtava maa, merkitsee kansainvälisen sosialismin perustavimpien periaatteiden, työväenluokan elinetujen, kansojen kaikkien demokraattisten etujen pettämistä. Venäjällä, Serbiassa, Italiassa ja — yhtä poikkeusta lukuun ottamatta — Bulgariassa puoluejohtajat ovat pysyneet uskollisina velvollisuuksilleen, mutta edellä esitetystä syystä sosialistinen politiikka on tuomittu voimattomuuteen myös näissä maissa.
Kun johtavien maiden virallinen sosialidemokratia luopui sodan ajaksi luokkataistelusta ja lykkäsi sitä sodan jälkeiseen aikaan, se antoi kaikkien maiden hallitseville luokille lisäaikaa näiden asemien summattomaan taloudelliseen, poliittiseen ja moraaliseen vahvistamiseen proletariaatin kustannuksella.
Maailmansota ei edistä kansallista puolustusta eikä palvele kansanjoukkojen taloudellisia tai poliittisia etuja. Se on syntynyt pelkkänä epäsikiönä eri maiden kapitalististen luokkien kilpailusta, jota on käyty maailmanvaltiudesta ja toistaiseksi kapitalismin vallan ulkopuolelle jääneiden alueiden riistämisen ja sortamisen yksinoikeudesta. Tämän raivoamaan päässeen imperialismin aikakaudella ei enää voi olla kansallisia sotia. Kansalliset edut ovat vain keino harhauttaa työväenluokka palvelemaan perivihollistaan imperialismia.
Imperialististen valtioiden politiikka ja imperialistinen sota ei voi tuottaa yhdellekään sorretulle kansalle vapautta ja riippumattomuutta. Pienemmät kansakunnat, joiden hallitsevat luokat ovat suurvaltojen hallitsevien luokkien lisäke ja jakavat näiden syyllisyyden, ovat vain šakkinappuloita suurvaltojen pelissä, niitä käytetään sodan aikana väärin samalla tavalla kuin niiden työtätekeviä joukkoja, ja sodan jälkeen ne uhrataan kapitalistisille eduille.
Nykyinen maailmansota merkitsee näin ollen sosialismin ja demokratian tappiota päättyipä se kenen hyvänsä voittoon tai tappioon. Sen jokainen tulos — lukuunottamatta kansainvälisen proletariaatin vallankumouksellista asioihin puuttumista — vahvistaa militarismia, kansainvälisiä vastakohtaisuuksia, maailmantaloudessa käytävää kilpailua. Se lisää kapitalistista riistoa ja voimistaa sisäpoliittista taantumusta, heikentää julkista valvontaa ja tekee parlamenteista militarismin yhä kuuliaisempia työkaluja. Nykyinen maailmansota kehittää siten samalla uusien sotien kaikkia edellytyksiä.
Maailmanrauhaa ei voida turvata utooppisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuten kapitalististen diplomaattien kansainvälisillä välitystuomioistuimilla, »aseidenriisuntaa» koskevilla diplomaattisilla sopimuksilla, »merten vapaudella», poistamalla oikeus merisotasaaliiseen, »eurooppalaisilla valtioliitoilla», »keski-eurooppalaisilla tulliliitoilla», kansallisilla puskurivaltioilla ja muilla näiden kaltaisilla toimenpiteillä. Imperialismia, militarismia ja sotia ei voida lopettaa eikä hillitä niin kauan kuin kapitalististen luokkien luokkavalta on kiistämätön. Ainoa menestyksellinen keino vastustaa kapitalistisia luokkia ja ainoa maailmanrauhan tae on kansainvälisen proletariaatin toimintakyky ja sen vallankumouksellinen tahto, jonka voimalla se heittää mahtinsa vaakakuppiin.
Imperialismi, joka on pääoman poliittisen maailmanvallan viimeinen elinvaihe ja korkein kehitysaste, on kaikkien maiden proletaarien yhteinen perivihollinen. Mutta sillä on sikäli sama kohtalo kuin kapitalismin aikaisemmilla vaiheilla, että samassa määrässä kuin se itse kehittyy se kehittää perivihollisensa voimia. Se nopeuttaa pääomien keskittymistä, keskiluokan murentumista, proletariaatin lisääntymistä, se herättää joukkojen kasvavan vastarinnan ja johtaa luokkavastakohtaisuuksien voimakkaaseen kärjistymiseen. Proletaarisen luokkataistelun on suuntauduttava ennen muuta imperialismia vastaan sekä sodan että rauhan aikana. Imperialismin vastainen taistelu on kansainväliselle proletariaatille samalla taistelua valtion poliittisesta vallasta, ratkaiseva välienselvittely sosialismin ja kapitalismin välillä. Kansainvälinen proletariaatti toteuttaa sosialistisen lopputavoitteensa vain mikäli se vastustaa imperialismia kaikilla lohkoilla ja pannen liikkeelle koko voimansa ja uhrivalmiutensa kohottaa tunnuksen »sota sodalle» käytännöllisen politiikkansa ohjenuoraksi.
Tässä tarkoituksessa sosialismin päätehtävä nykyään on koota kaikkien maiden proletariaatti eläväksi vallankumoukselliseksi voimaksi, tehdä proletariaatista poliittisen elämän ratkaiseva tekijä — joksi sen historia on valinnut — voimakkaan kansainvälisen organisaation avulla, jolla on yhtenäinen käsitys proletariaatin eduista ja tehtävistä, jolla on yhtenäinen taktiikka ja toimintakyky sekä sodan että rauhan aikana.
Sota on hajottanut Toisen Internationaalin. Internationaali on osoittanut riittämättömyytensä kun se ei ole kyennyt rakentamaan tehokasta muuria hajaannusta vastaan eikä toteuttamaan proletariaatin yhteistä taktiikkaa tai johtamaan yhteistä toimintaa kaikissa maissa.
Koska johtavien maiden sosialististen puolueiden viralliset edustajat ovat pettäneet työväenluokan päämäärät ja edut, koska he ovat siirtyneet proletaarisen Internationaalin pohjalta porvarillis-imperialistisen politiikan pohjalle, sosialismin on ehdottoman välttämätöntä luoda uusi työläis-internationaali, joka ottaa käsiinsä imperialismin vastaisen vallankumouksellisen luokkataistelun johtamisen ja kokoamisen kaikissa maissa.
Jotta uusi internationaali voisi täyttää historiallisen tehtävänsä, sen on nojauduttava seuraaviin perusteisiin:
Porvarillisten valtioiden sisällä käytävä luokkataistelu hallitsevia luokkia vastaan ja kaikkien maiden proletaarien kansainvälinen solidaarisuus ovat työväenluokan kaksi erottamatonta perusohjetta sen maailmanhistoriallisessa vapautustaistelussa. Sosialismia ei ole olemassa proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden ulkopuolella eikä sitä ole olemassa luokkataistelun ulkopuolella. Sosialistinen proletariaatti ei voi luopua sen enempää rauhan kuin sodankaan aikana luokkataistelusta eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta tekemättä itsemurhaa.
Kaikkien maiden proletariaatin toiminta luokkana on suunnattava imperialismin vastustamiseen ja sotien estämiseen: tämä on toiminnan päätavoite. Parlamentaarinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta ja työväenliikkeen koko työ on alistettava sille, että proletariaatti asettuu jokaisessa maassa erittäin jyrkästi kansallista provaristoa vastaan, että se paljastaa joka hetki proletariaatin ja porvariston välisen poliittisen ja henkisen vastakohtaisuuden ja että se samanaikaisesti tuo etualalle kaikkien maiden proletaarien kansainvälisen yhteenkuuluvuuden ja todistaa sen teoin.
Proletariaatin luokkaorganisaation painopiste on Internationaalissa. Internationaali ratkaisee rauhan aikana kansallisten osastojen taktiikan militarismin, siirtomaapolitiikan, kauppapolitiikan ja vappumielenosoitusten kysymyksissä sekä koko sotien aikaisen taktiikan.
Internationaalin päätösten toteuttamisen velvollisuus on kaikkia muita organisatorisia velvollisuuksia velvoittavampi. Kansalliset osastot, jotka toimivat internationaalin päätösten vastaisesti, asettuvat internationaalin ulkopuolelle.
Imperialismin ja sodan vastaisissa taisteluissa vain kaikkien maiden proletariaatin tiiviit massat voivat heittää ratkaisevan voiman kamppailuun. Kansallisten osastojen taktiikan päähuomio on sen vuoksi kiinnitettävä siihen, että laajat massat kasvatetaan poliittisesti toimintakykyisiksi ja päättäväisen aloitteellisiksi, että joukkotoiminnan kansainvälinen yhteys varmistetaan, että poliittiset ja ammatilliset organisaatiot rakennetaan siten, että niiden välityksellä voidaan joka hetki taata kaikkien osastojen nopea ja tehokas yhteistyö ja että Internationaalin tahto tulee siten kaikkien maiden laajojen työläisjoukkojen teoksi.
Sosialismin lähin tehtävä on proletariaatin henkinen vapauttaminen porvariston holhouksesta, joka ilmenee nationalistisen ideologian vaikutuksena. Kansallisten osastojen on suunnattava agitaationsa parlamenteissa ja lehdistössä niin, että nationalismin perinteinen fraseologia paljastetaan porvariston vallan välineeksi. Kaiken todellisen kansallisen vapauden ainoa puolustus on nykyään imperialismin vastainen vallankumouksellinen luokkataistelu. Se proletaarien isänmaa, jonka puolustaminen on kaikkea muuta ylempänä, on sosialistinen Internationaali.
Karl Liebknecht oli saksalainen sosialisti, joka valittiin 1908 Preussin edustajakamariin ja 1912 Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien edustajana.
Tuhoisan ensimmäisen maailmansodan alettua hän oli ainoa, joka vastusti valtiopäivillä sotamäärärahojen myöntämistä. Hän kritisoi toimikaudellaan aktiivisesti sosialidemokraattista johtoa, etunenässä Karl Kautskya – ja etenkin puolueen kantaa sotaan.
Tässä maailmansodan oloissa kirjoitetussa tekstissä Liebknecht selvittää, miksi puhe itsepuolustuksesta sodassa kapitalismin imperialistisessa vaiheessa on valhetta. Hän vastaa sodan vastustajiin kohdistettuihin kriittisiin kysymyksiin ja erittelee poliittisen työväenliikkeen tehtäviä taantumuksellisen sodan aikana Saksan kokemuksen näkökulmasta.
Alkuperäinen teksti on aiemmin ilmestynyt englanniksi yhdysvaltalaisen julkaisussa The Class Struggle maalis-huhtikuussa 1918. Se julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa suomeksi.
”Mutta koska emme ole kyenneet estämään sotaa, koska se on tullut meistä huolimatta ja maamme on hyökkäyksen edessä, jätämmekö maamme puolustuskyvyttömäksi? Annammeko sen vihollisen käsiin? Eikö sosialismi vaadi kansakuntien oikeutta määrätä omista kohtaloistaan? Eikö se tarkoita, että jokainen kansa on oikeutettu, ei vaan enemmän, ole velvollinen suojaamaan vapauksiaan, itsenäisyyttään? Kun talo on tulessa, emmekö yritä ensin sammuttaa tulen ennen kuin pysähdymme selvittämään syttymisen syytä?”
Näitä väitteitä on toistettu yhä uudelleen sosialidemokratian asenteen puolustamiseksi Saksassa ja Ranskassa. Ja jopa puolueettomissa maissa niillä on ollut tärkeä rooli keskusteluissa.
Mutta on yksi asia, jonka palavan talon palomies on unohtanut: että sosialistin suussa ilmaus ”isänmaan puolustaminen” ei voi tarkoittaa tykinruoan roolia imperialistisen porvariston komennossa.
Onko hyökkäys todella kaikkien kauhujen kauhu, jonka edessä kaikkien maan sisäisten luokkariitojen on väistyttävä ikään kuin ne olisivat jonkin yliluonnollisen noituuden lumoamia? Eikö modernin kapitalistisen yhteiskunnan historia ole osoittanut, että kapitalistisen yhteiskunnan silmissä ulkomaalaisten hyökkäys ei suinkaan ole sitä hillitöntä terroria, jollaiseksi se yleensä maalataan; että se on päinvastoin toimenpide, johon porvaristo on usein ja mielellään turvautunut tehokkaana aseena sisäistä vihollista vastaan? Eivätkö Bourbonit ja Ranskan aristokraatit kutsuneet ulkomaalaista hyökkäystä jakobiitteja vastaan? Eikö Itävallan vastavallankumous vuonna 1849 kutsunut Ranskan hyökkäyksen Roomaa vastaan, venäläisten Budapestia vastaan? Eikö Ranskan ”Lain ja järjestyksen puolue” vuonna 1850 avoimesti uhannut kasakkojen hyökkäyksellä saadakseen kansalliskokouksen päätökseen?
Ja eikö Bonaparten armeija vapautettu, ja Preussin armeijan tuki Pariisin kommuunia vastaan taattu kuuluisalla sopimuksella Jules Favren, Thiersin ja kumppanien ja Bismarckin välillä? Tämä historiallinen todiste sai Karl Marxin 45 vuotta sitten paljastamaan modernin kapitalistisen yhteiskunnan ”kansalliset sodat” surkeina petoksina. Kuuluisassa puheessaan Internationaalin yleisneuvostolle Pariisin kommuunin kaatumisesta hän sanoi:
”Että nykyajan suurimman sodan jälkeen sotivien armeijoiden, voittajien ja voitettujen, tulisi yhdistyä proletariaatin keskinäiseen teurastamiseen — tämä uskomaton tapahtuma todistaa, ei niin kuin Bismarck haluaisi uskoa, uuden yhteiskutavallan lopullista kumousta — vaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajoamista. Korkein sankarillinen saavutus, johon vanha järjestys pystyy, on kansallinen sota. Ja tämä on nyt osoittautunut petokseksi, jonka hallitus suoritti ei muusta syystä kuin luokkataistelun lykkäämiseksi, petokseksi joka paljastuu heti, kun luokkataistelu leimahtaa sisällissodassa. Luokkahallinto ei voi enää piiloutua kansallisen univormun taakse.”
Kapitalistisessa historiassa hyökkäys ja luokkataistelu eivät ole toistensa vastakohtia, kuten virallinen legenda saa meidät uskomaan, vaan toinen on keino ja ilmaus toiselle. Aivan kuten hyökkäys on todellinen ja kokeiltu ase pääoman käsissä luokkataistelua vastaan, niin toisaalta luokkataistelun peloton tavoittelu on aina osoittautunut tehokkaimmaksi ulkomaisten hyökkäysten ehkäisyyn. Nykyajan partaalla esimerkkejä ovat Italian kaupungit, Firenze ja Milano, niiden vuosisadan katkerassa taistelussa Hohenstaufenia vastaan. Näiden sisäisten konfliktien repimä kaupunkien myrskyinen historia todistaa, että sisäisen luokkataistelun voima ja raivo eivät ainoastaan ole heikentämättä yhteisön puolustusvoimia, vaan päinvastoin, niiden tulipaloista ampaisevat ainoat liekit, jotka ovat tarpeeksi vahvoja kestämään jokaisen vieraan vihollisen hyökkäyksen.
Mutta oman aikamme klassinen esimerkki on suuri Ranskan vallankumous. Vuonna 1793 Pariisi, Ranskan sydän, oli vihollisten ympäröimä. Ja silti Pariisi ja Ranska eivät tuolloin antaneet periksi eurooppalaisen koalition myrskyisen tulvan hyökkäykselle; päinvastoin, se hitsasi yhteen voimansa kasvavan vaaran edessä jättimäisempään vastustukseen. Jos Ranska tuona kriittisenä aikana kykeni kohtaamaan jokaisen uuden vihollisen liittouman uudella ihmeellisellä ja katoamattomalla taisteluhengellä, se johtui vain yhteiskunnan sisimpien voimien äkkinäisestä irtipääsystä Ranskan luokkien suuressa taistelussa. Nykyään vuosisadan perspektiivissä on selvästi havaittavissa, että vain tämä luokkataistelun kiihtyminen, että vain Ranskan kansan diktatuuri ja heidän peloton radikalisminsa pystyi tuottamaan Ranskan maaperästä välineet ja voimat, jotka riittivät puolustamaan ja ylläpitämään vastasyntynyttä yhteiskuntaa vihollisten maailmaa, dynastian juonitteluja, aristokraattien petollisia vehkeilyjä, papiston yrityksiä, kenraalien petollisuutta vastaan, kuudenkymmenen departementin ja provinssien pääkaupunkien vastustusta vastaan, ja monarkillisen Euroopan yhdistyneitä armeijoita ja laivastoja vastaan. Vuosisadat ovat osoittaneet, että ei piiritystila, vaan säälimätön luokkataistelu on voima, joka herättää uhrautumisen hengen, joukkojen moraalisen vahvuuden, että luokkataistelu on paras suoja ja paras puolustus vieraita vihollisia vastaan.
On totta, että sosialismi antaa jokaiselle kansalle oikeuden itsenäisyyteen ja vapauteen, oman kohtalonsa itsenäiseen hallintaan. Mutta on todellista sosialismin perversiota pitää nykyistä kapitalistista yhteiskuntaa tämän kansojen itsemääräämisoikeuden ilmentymänä. Missä on kansakunta, jossa kansalla on ollut oikeus määrätä kansallisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen olemassaolonsa muoto ja ehdot? Saksassa kansan päättäväisyys ilmeni konkreettisesti vuoden 1808 saksalaisten vallankumouksellisten demokraattien, Saksan proletariaatin ensimmäisten taistelijoiden Marxin, Engelsin, Lassallen, Bebelin ja [Wilhelm] Liebknechtin esittämissä vaatimuksissa, jotka julistivat ja taistelivat yhdistyneen Saksan tasavallan puolesta. Tämän ihanteen puolesta vallankumoukselliset voimat Berliinissä ja Wienissä vuodattivat sydämensä verta barrikadeilla niinä traagisina maaliskuun päivinä. Tämän ohjelman toteuttamiseksi Marx ja Engels vaativat Preussia tarttumaan aseisiin tsaaria vastaan. Kansallisen ohjelman tärkein vaatimus oli tuon järjestäytyneen rappeutumisen kasan, Habsburgien monarkian, sekä kahden tusinan muun kääpiömonarkian likvidoiminen Saksan sisällä. Saksan vallankumouksen kukistaminen, saksalaisen porvariston omien demokraattisten ihanteidensa petos, johti Bismarckin hallintoon ja sen luomaan, nykyiseen Suur-Preussiin, 25 isänmaahan yhden ruorin alaisuudessa, Saksan imperiumi. Nykyaikainen Saksa on rakennettu maaliskuun vallankumouksen haudalle, Saksan kansan itsemääräämisoikeuden rauniolle. Nykyinen sota, joka tukee Turkkia ja Habsburgien monarkiaa ja vahvistaa Saksan sotilaallista itsevaltaa, on maaliskuun vallankumouksellisten ja Saksan kansan kansallisen ohjelman toinen hautaus. On historian pirullista leikkiä, että sosialidemokraatit, vuoden 1848 saksalaisten patrioottien perilliset, lähtevät tähän sotaan pitäen ”kansakuntien itsemääräämisoikeuden” lippua korkealla käsissään. Mutta kenties kolmas Ranskan tasavalta siirtomaaomistuksineen ja siirtomaavallan kauhuineen kahdella mantereella on ranskalaisen kansan itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tai brittiläinen kansakunta, jolla on Intia, jolla on Etelä-Afrikka, jossa miljoona valkoista hallitsee yli viiden miljoonan värillisen väestön. Tai ehkä Turkki, tai tsaarin imperiumi.
Kapitalistiset poliitikot, joiden silmissä kansan hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat kansakunta, eivät voi rehellisesti puhua ”kansallisesta itsemääräämisoikeudesta” tällaisten siirtomaavaltakuntien yhteydessä. Sosialistille ei ole vapaa yksikään kansakunta, jonka kansallinen olemassaolo perustuu toisen kansan orjuuttamiseen, sillä hänelle siirtomaakansatkin ovat kansoja ja sellaisenaan kansallisvaltion osia. Kansainvälinen sosialismi tunnustaa oikeuden vapaisiin itsenäisiin kansoihin, joilla on yhtäläiset oikeudet. Mutta sosialismi yksin voi tuoda kansoilleen itsemääräämisoikeuden. Tämä sosialismin iskulause, kuten kaikki muutkin, ei ole anteeksipyyntö olemassa oleville olosuhteille, vaan opaste, kannustin proletariaatin vallankumoukselliselle, uudelleenluovalle ja aktiiviselle politiikalle. Niin kauan kuin kapitalistiset valtiot ovat olemassa, eli niin kauan kuin imperialistinen maailmanpolitiikka määrää ja säätelee kansakunnan sisäistä ja ulkoista elämää, ei voi olla ”kansallista itsemääräämisoikeutta” ei sodassa eikä rauhassa.
Nykyisessä imperialistisessa miljöössä ei voi käydä kansallisen itsepuolustuksen sotia. Jokainen sosialistinen politiikka, joka on riippuvainen tästä määräävästä historiallisesta miljööstä, joka on valmis kiinnittämään politiikkaansa maailman pyörteessä yhden kansakunnan näkökulmaan, on rakennettu hiekkapohjalle.
Keskustelussa sodan yleisistä syistä ja sen merkityksestä kysymys ”syyllisestä” on täysin sivuseikka. Saksalla ei tietenkään ole oikeutta puhua puolustussodasta, mutta Ranskalla ja Englannilla ei ole juurikaan enempää perusteita. Hekin suojelevat, ei kansallista, vaan maailmanpoliittista olemassaoloaan, vanhoja imperialistisia omaisuuksiaan nousukkaan Saksan hyökkäyksiltä. Epäilemättä saksalaisen ja itävaltalaisen imperialismin ryöstöt itämaissa aloittivat tulipalon, mutta ranskalainen imperialismi nielemällä Marokon, ja Englannin yritykset raiskata Mesopotamia, ja kaikki muut toimenpiteet, joilla oli tarkoitus turvata sen pakkovalta Intiassa, Venäjän Baltian politiikka, joka tähtää Konstantinopoliin, kaikki nämä tekijät ovat kantaneet yhdessä ja kasanneet, kekäle kekäleeltä polttopuuta, joka on ruokkinut tulta. Jos kapitalistisilla asevarusteluilla on ollut tärkeä rooli noiden kekäleiden, katastrofin puhkeamisen lähteenä, se oli asevarustelukilpailu kaikkien kansakuntien välillä. Ja jos Saksa laski eurooppalaisen kilpailevan aseistuksen kulmakiven Bismarckin vuoden 1870 politiikalla, tätä politiikkaa edistivät toisen imperiumin politiikka ja kolmannen imperiumin sotilaallinen siirtomaapolitiikka, sen laajentuminen Itä-Aasiaan ja Afrikkaan.
Ranskan sosialisteilla oli jonkin verran perusteita illuusiolleen ”kansallisesta puolustuksesta”, koska sen enempää Ranskan hallitus kuin ranskalaisetkaan eivät pitäneet mielessään pienintäkään sotahalua heinäkuussa 1914. ”Tänään Ranskassa kaikki ovat rehellisesti, oikeutetusti ja varauksetta rauhassa,” painotti Jaures elämänsä viimeisessä puheessaan sodan aattona pitäessään puheen kansantalossa Brysselissä. Tämä oli ehdottoman totta ja antaa psykologisen selityksen ranskalaisten sosialistien suuttumukseen, kun tämä rikollinen sota pakotettiin heidän maataan vastaan. Mutta tämä tosiasia ei riittänyt määrittämään sosialistista kantaa maailmansotaan historiallisena tapahtumana.
* * *
Imperialismi ei ole minkään yhden valtion tai valtioryhmän luomus. Se on pääoman maailmankehityksen tietyn kypsyysvaiheen tuote, synnynnäinen kansainvälinen tila, jakamaton kokonaisuus, joka on tunnistettavissa vain suhteistaan ja josta mikään kansakunta ei voi vapaaehtoisesti vetäytyä. Vain tästä näkökulmasta on mahdollista ymmärtää ”kansallisen puolustuksen” kysymys nykyisessä sodassa oikein.
Oletetaan hetki väittelyn vuoksi, tämän nykyistä sosialidemokraattista politiikkaa hallitsevan ”kansallissotien” haaveen tutkimiseksi, että yhdessä sotavaltioista sota puhjetessaan oli puhtaasti maanpuolustuksellinen sota. Sotilaallinen menestys vaatisi välittömästi vieraan alueen miehityksen. Mutta imperialistisista liitoista kiinnostuneiden vaikutusvaltaisten kapitalististen ryhmien olemassaolo herättää ekspansiohaluja sodan edetessä. Imperialistinen taipumus, joka vihollisuuksien alussa saattoi olla olemassa vain alkiona, nousee ja laajenee sodan kasvihuoneilmapiirissä, kunnes se lyhyessä ajassa määrittelee sen luonteen, tavoitteet ja tulokset. Lisäksi sotilasvaltioiden välinen liittoutumajärjestelmä, joka on hallinnut näiden kansakuntien poliittisia suhteita menneisyydessä vuosikymmeniä, tekee väistämättömäksi sen, että jokainen taisteleva osapuoli yrittää sodan aikana jälleen tuoda liittolaisiaan avukseen, puhtaasti itsepuolustuksen motiiveista. Näin maat toisensa jälkeen vedetään sotaan, väistämättä kosketetaan uusia imperialistisia piirejä ja luodaan uusia. Näin Englanti veti mukanaan Japanin ja sodan leviäminen Aasiaan on tuonut Kiinan poliittisten ongelmien kierteeseen ja vaikuttanut Japanin ja Yhdysvaltojen, Meksikon ja Japanin väliseen kilpailuun, keräten näin uutta materiaalia tulevia konflikteja varten. Näin Saksa on vetänyt Turkin sotaan ja nostanut Konstantinopolin, Balkanin ja Länsi-Aasian kysymyksen suoraan asioiden etualalle. Jopa se, joka ei aluksi tajunnut, että maailmansota oli syineen puhtaasti imperialistinen, ei voi olla huomaamatta sen seurauksista kiihkeästi katsottuaan, että sota kehittyy nykyisissä olosuhteissa automaattisesti ja väistämättä maailmanjaon prosessiksi. Tämä näkyi heti alusta alkaen. Kahden taistelevan osapuolen välinen horjuva voimatasapaino pakottaa kummankin, joskin vain sotilaallisista syistä, oman asemansa vahvistamiseksi tai mahdollisten hyökkäysten vaikeuttamiseksi pitämään puolueettomat valtiot kurissa intensiivisin kansojen ja kansakuntien sopimuksin, kuten toisaalta Saksan ja Itävallan tarjoukset Italialle, Romanialle, Bulgarialle ja Kreikalle ja toisaalta englantilais-venäläiset tarjoukset. Lopuksi se tosiasia, että kaikilla moderneilla kapitalistisilla valtioilla on siirtomaaomaisuutta, joka, vaikka sota on saattanut alkaa kansallisen puolustussotana, vedetään konfliktiin puhtaasti sotilaallisista syistä, se tosiasia, että jokainen maa pyrkii valtaamaan siirtomaaomaisuuden vastustajaltaan tai ainakin aiheuttaakseen häiriöitä siihen, muuttaa jokaisen sodan automaattisesti imperialistiseksi maailmansotukseksi.
* * *
Kaikkien näiden näkökohtien valossa, mikä tulee olemaan sosialidemokratian käytännön asenne nykyisessä sodassa? Pitääkö sen julistaa: koska tämä on imperialistinen sota, koska emme nauti sosialistista itsemääräämisoikeutta, sen olemassaololla tai olemattomuudella ei ole mitään merkitystä meille, ja me luovutamme sen viholliselle? Passiivinen fatalismi ei voi koskaan olla sosialidemokratian kaltaisen vallankumouksellisen puolueen rooli. Se ei saa asettua olemassa olevan luokkavaltion käyttöön, hallitsevien luokkien komennon alaisuuteen, eikä se voi olla hiljaa odottamassa, kunnes myrsky on ohi. Sen on omaksuttava aktiivisen luokkapolitiikan politiikka, politiikka, joka ruoskii hallitsevia luokkia eteenpäin jokaisessa suuressa yhteiskunnallisessa kriisissä ja joka ajaa itse kriisin kauas alkuperäisestä laajuudestaan. Se on se rooli, joka sosialidemokratian on näytettävä taistelevan proletariaatin johtajana. Sen sijaan, että sosialidemokratia verhoaa tämän imperialistisen sodan valheellisella kansallisen itsepuolustuksen peitteellä, sen olisi pitänyt vaatia kansallisen itsemääräämisoikeuden taistelua vakavasti, sen olisi pitänyt käyttää sitä vipuna imperialistista sotaa vastaan. Kyllä, sosialistien pitäisi puolustaa maataan suurissa historiallisissa kriiseissä. Ja tässä on Saksan sosialidemokraattisen Reichstag-ryhmän suuri vika. Kun se ilmoitti 4. elokuuta: ”Tänä vaaran hetkellä emme jätä isänmaatamme”, se kielsi omat sanansa samalla henkäyksellä. Sillä todellakin se on hylännyt isänmaansa suurimman vaaran hetkellä. Sosialidemokratian korkein velvollisuus isänmaataan kohtaan vaati, että se paljastaa tämän imperialistisen sodan todelliset taustat, että se ylläpitää imperialististen ja diplomaattisten valheiden verkkoa, joka peittää ihmisten silmät. Sen velvollisuutena oli puhua äänekkäästi ja selkeästi, julistaa Saksan kansalle, että voitto ja tappio olisivat yhtä kohtalokkaita tässä sodassa, vastustaa isänmaan suukapuloimista piirityksen tilalla, vaatia, että kansa yksin päättää sodasta ja rauhasta, vaatia parlementille pysyvää istuntoa sodan ajaksi, ottaa valppaasti hallituksen hallinta parlementille ja parlamentin hallinta kansalle, vaatia kaikkien poliittisten epätasa-arvoisuuksien välitöntä poistamista, koska vain vapaa kansa voi riittävästi hallita maataan, ja lopuksi vastustaa imperialistista sotaa, joka perustui sellaisenaan Euroopan taantumuksellisimpiin voimiin, Marxin, Engelsin ja Lassallen ohjelmalla.
* * *
Maailmansodan suuri historiallinen hetki vaati ilmiselvästi yksimielistä poliittista saavutusta, avarakatseista, inklusiivista asennetta, jonka vain sosialidemokratia on tarkoitettu antamaan. Sen sijaan työväenluokan parlamentaaristen edustajien osalta seurasi surkea romahdus. Sosialidemokratia ei omaksunut väärää politiikkaa – sillä ei ollut minkäänlaista politiikkaa. Se on pyyhkinyt itsensä kokonaan pois luokkapuolueena, jolla on oma maailmankäsitys, ja tuonut maan ilman protestin sanaa imperialistisen sodan kohtaloon, sen sisältämään miekan diktatuuriin. Ei, vieläkin enemmän, se on ottanut vastuun sodasta omille harteilleen. ”Reichstag-ryhmän” julistuksessa sanotaan: ”Olemme äänestäneet vain keinoja maamme puolustamiseksi. Kieltäydymme kaikesta vastuusta sodasta.” Mutta itse asiassa totuus on juuri päinvastaiseen suuntaan. Sosialidemokratia ei äänestänyt keinoja ”kansalliseen puolustamiseen”, eli sotilaallisen monarkian asevoimien imperialistiseen joukkoteurastamiseen. Sillä sotaluottojen käyttö ei ollut vähimmässäkään määrin sosialidemokratiasta riippuvainen. He seisoivat vähemmistönä kapitalistisen Reichstagin tiivistä kolmen neljäsosan enemmistöä vastaan. Sosialidemokraattinen ryhmä sai aikaan vain yhden asian äänestämällä sotalainojen puolesta. Se asetti sodalle demokraattisen isänmaanpuolustuksen leiman, tuki ja ylläiti hallituksen levittämiä fiktioita sodan todellisista olosuhteista ja ongelmista.
”Mutta mihin toimenpiteisiin puolueen olisi pitänyt ryhtyä antaakseen sota- ja sodanvastaisuudellemme painoa ja painoarvoa? Olisiko sen pitänyt julistaa yleislakko? Olisiko sen pitänyt vaatia sotilaita kieltäytymään asepalveluksesta?” Näin kuuluu yleisesti kysytty kysymys. Tähän vastaaminen yksinkertaisesti ”kyllä” tai ”ei” olisi aivan yhtä naurettavaa kuin päättää: ”kun sota syttyy, teemme vallankumouksen”. Vallankumouksia ei ”tehdä” eikä suuria kansanliikkeitä tuoteta puoluejohtajien taskuissa lepäävien teknisten reseptien mukaan. Pienet piirit salaliittolaisia voivat järjestää mellakan tietyksi päiväksi ja tietyksi tunniksi, voivat antaa kannattajilleen signaalin aloittaa. Joukkoliikkeitä suurissa historiallisissa kriiseissä ei voi käynnistää tällaisilla primitiivisillä toimilla. Parhaitenkin valmisteltu joukkolakko voi katketa surkeasti juuri sillä hetkellä, kun puoluejohtajat antavat signaalin, voi romahtaa kokonaan ennen ensimmäistä hyökkäystä. Suurten kansanliikkeiden menestys riippuu, ja kyllä, jopa niiden alkamisajankohta ja -olosuhteet määräytyvät, useiden taloudellisten, poliittisten ja psykologisten tekijöiden perusteella. Nykyinen luokkien välinen jännitysaste, joukkojen älykkyysaste ja heidän vastarintansa hengen kypsyysaste – kaikki nämä arvaamattomat tekijät ovat oletuksia, joita mikään puolue ei voi keinotekoisesti luoda. Tämä on ero suurten historiallisten mullistusten ja pienen näytöksen ja mielenosoituksen välillä, jonka kurinalainen puolue voi rauhan aikoina toteuttaa, järjestäytynyeitä, hyvin koulutettuja esityksiä jotka tottelevat kuuliaisesti puolueen johtajien käsissä olevaa sauvaa. Suuri historiallinen hetki itsessään luo muodot, jotka vievät vallankumouksellisen liikkeen onnistuneeseen lopputulokseen, luo ja improvisoi uusia aseita, rikastaa kansan arsenaalia aseilla, jotka ovat puolueille ja niiden johtajille tuntemattomia ja ennennäkemättömiä.
Se, mitä sosialidemokratian luokkatietoisen proletariaatin etuvartijana olisi pitänyt pystyä antamaan, ei ollut naurettavia käskyjä ja teknisiä reseptejä, vaan poliittinen iskulause, selkeys proletariaatin poliittisista ongelmista ja eduista sodan aikana.
”Olisivatko massat tukeneet sosialidemokratiaa sen sodanvastaisessa asenteessa?” Se on kysymys, johon kukaan ei voi vastata. Mutta sekään ei ole tärkeä asia. Vaativatko parlamentaarikkomme Preussin armeijan kenraalilta ehdotonta voittotakuuta ennen kuin äänestivät sotaluottojen puolesta? Se, mikä pätee sotilasarmeijoihin, pätee yhtä lailla vallankumouksellisiin armeijoihin. Ne lähtevät taistelemaan missä tahansa pakko sitä vaatii, ilman aiempaa vakuutusta onnistumisesta. Pahimmillaan puolue olisi tuomittu sodan ensimmäisten kuukausien aikana poliittiseen tehottomuuteen. Se ei olisi saanut aikaan muuta kuin pelastanut proletariaatin kunnian; ja tuhannet ja tuhannet proletaarit, jotka kuolevat juoksuhaudoissa mielenpimeydessä, eivät olisi kuolleet hengelliseen hämmennykseen, mutta sillä yhdellä varmuudella, mikä on ollut kaikkea heidän elämässään, Internationaali, vapauttava sosialidemokratia, on ollut enemmän kuin unen kuvitus.
Puolueemme ääni olisi toiminut märkänä peitteenä joukkojen šovinistisen päihteen päälle. Se olisi suojellut älykästä proletariaattia deliriumilta, vaikeuttanut imperialismin myrkytystä ja ihmisten mielen tukahduttamista.
Ja sodan edetessä, kun loputtoman verilöylyn ja verenvuodatuksen kauhu kaikissa maissa kasvoi ja kasvoi, kun sen imperialistinen sorkka tuli yhä selvemmäksi, kun verenhimoisten keinottelijoiden hyväksikäytöstä tuli yhä häpeämättömämpää, jokainen elävä, rehellinen, edistyksellinen ja inhimillinen elementti massoissa olisi noussut sosialidemokratian tasolle. Saksan sosialidemokratia olisi seisonut tämän hullun romahduksen ja rappeutumisen pyörteen keskellä, kuin kivi myrskyisessä meressä, olisi ollut koko Internationaalin majakka, joka olisi ohjannut ja johtanut maan jokaisen maan työväenliikkeitä. Verraton moraalinen arvovalta, joka olisi ollut Saksan sosialistien käsissä, olisi aiheuttanut reaktion kaikkien kansojen sosialisteihin hyvin lyhyessä ajassa. Rauhan tunteet olisivat levinneet kulovalkean tavoin ja kansan rauhan vaatimus kaikissa maissa olisi nopeuttanut teurastuksen loppua, vähentänyt sen tuotoksia.
Tämä totisesti oli tehtävä, joka olisi ollut Marxin, Engelsin ja Lassallen opetuslasten arvoinen.
Kreikan luokkakantainen ay-rintama PAME piti viikonloppuna kaksipäiväisen kongressinsa Ateenassa. Ennätyksellisen laaja tapahtuma toimi samalla valmistautumisena suurlakkoon tässä kuussa.
Tapahtumaan osallistui tuhansia ammattiyhdistysaktiiveja miltei kuudestasadasta ammattijärjestöstä kaikkialta Kreikasta. Kongressiin osallistui edustajia 22 alueellisesta ammattiliittokeskuksesta, 17 ammattiliittofederaatiosta ja yli 550 yksityisen ja julkisen sektorin ammattiliitosta kaikilta sektoreilta.
– Tämänpäiväinen kokouksemme on PAMEn perustamisen 25-vuotispäivä, joka osui samaan aikaan kansamme taisteluiden kanssa Jugoslavian pommituksia vastaan.
25 vuotta sitten PAMEn muodostaneet tuhannet militantit hylkäsivät sosiaalisen korporatiivisuuden linjan, alistumisen EU:n ja hallitusten ohjeisiin edistää halpoja ja joustavia työntekijöitä.
– Hylkäsimme ”yritysten kilpailukyvyn” kriteerin, jota porvarilliset puolueet, EU, [Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö] EAY, [kreikkalaisten] GSEE – ADEDYn johto edistivät työläisten ammattiyhdistysliikkeessä. Hylkäsimme sen logiikan, että työ on kustannus. Se ei ole kustannus, se on tärkein tuotantovoima. Hallituksen musta rintama, työnantajat ja työväenjohtajat pilkkasivat ensin PAMEa, herjasivat sitä.
– Säilytimme luokkataistelun periaatteet, joka on historian liikkeellepaneva voima, päämäärä ihmisen harjoittaman riiston poistamiseksi, ei ainoastaan liittojemme säännöissä, vaan toimintamme suunnassa. ”Luokkien yhteistyön” linjaa vastaan, sekä hallituksen ja työnantajaliittojen ”sosiaalista yhteenkuuluvuutta”, joka johtaa kompromissiin kapitalistisen riiston ja kapitalistien vallan kanssa.
Nämä ovat ne tekijät, jotka vahvistivat PAMEa ja tekivät siitä ammattiyhdistysliikkeen luokka-akselin.
Imperialistista sotaa vastaan
– Nyt valmistelemme omaa vastahyökkäystämme työpaikoilla riistoa syventävää viidakkohallintoa vastaan. Emme suostu maksamaan heidän kriiseitään uudelleen, meistä ei tule lihaa heidän tykeilleen.
– Kansalliskongressin päätavoite on kiihtyvän ja ihmishenkiä uhkaavan sodan, uuden talouskriisin tai aneemisen kehityksen edessä määritellä mahdollisimman laajasti ja lujasti oma taistelulinjamme puolustaaksemme ihmisten elämää, asettaaksemme oman kysymyksemme: ”Kehitystä kenelle?”
Tavoitteena on ei vain olla tekemättä kompromisseja, vaan myös vaatia nykyaikaisten tarpeitten tyydyttämistä.
– Keskustelemme kamppailujemme kokemuksista huomista silmällä pitäen, siitä, kuinka saada yhtenäinen jalansija, jotta ammattiliitot, ammattiyhdistysliike voivat lähteä vastahyökkäykseen.
Palestiinan liput liehuivat kongressisalissa.
Se tarkoittaa suuren ja vahvan liikkeen kehittämiseksi työväenliittojen, työpaikkojen ja toimialojen taistelevien järjestöjen, yrittäjäyhdistysten ja ammattiliittojen, maanviljelijöiden, opiskelijoiden kanssa myös imperialistista sotaa vastaan.
– Vaatimuksemme ovat: Lopetetaan Kreikan osallistuminen sotaan. Tuomitaan poliittisesti ne, jotka ovat vastuussa maan sitomisesta NATOn, Yhdysvaltojen ja EU:n vaunuihin. Ei anneta lapsistamme tulla lihaa imperialistien tykeille. Vahvistetaan solidaarisuutta Palestiinan kansaa, Lähi-idän kansoja ja kaikkia sotien uhreja kohtaan.
– On välttämätöntä vahvistaa päättäväisesti ammattiliittojen ja työläisten taistelua sotaa vastaan ja solidaarisuutta pakolaisia kohtaan. Maamme on irrotettava sodasta missä muodossa tahansa se osallistuu, joko lähettämällä sotilaallista materiaalia tai käyttämällä Kreikkaa sodan tukikohtana. Ei sotilaita rajojen ulkopuolella. Lopetetaan imperialistisia sotia vastustavien kadettiupseerien ja kreikkalaisten sotilaiden vaino. Peruutetaan kreikkalais-amerikkalainen sopimus ja suljetaan kaikki kuoleman tukikohdat.
– Esimerkki ratkaisevasta yhteenotosta maan osallistumista NATOn suunnitelmiin, tappajavaltion Israelin tukea vastaan on ENEDEP-liiton johtama satamatyöntekijöiden mobilisointi Pireuksen satamassa, joka onnistui sotatarvikkeiden salaisen lähetyksen peruuttamisessa Israeliin ja joka on osa samankaltaisia militanttien mobilisaatioita, joita satamatyöntekijät tekevät Italiassa, Ranskassa ja muualla. Suhtaudumme myönteisesti myös Ukrainaan matkalla olleen Tirnavos-ammussaattueen saartoon!
Suurlakko valmisteilla
– Suuntautumisemme ja iskulauseemme 20. marraskuuta lakkoa varten on ”Antakaa rahaa palkkoja, terveyttä ja koulutusta varten, älkää sodan teurastamoihin”. Se heijastaa taistelumme ydintä näissä vaikeissa olosuhteissa, kun kansamme maksaa verellä ja uhrauksilla pääoman hyökkäyksestä heidän koko elämänsä kimppuun. Tällä suuntauksella ja sellaisilla kamppailuilla voimme saada toivon loistamaan.
– Elämme maailmassa, joka kiehuu uusien vastakkainasettelujen ja mullistusten sekä imperialististen sotien seurauksista. Mutta myös maailmassa, joka kiehuu työläisten vihasta ja suuttumuksesta, jotka eivät kestä laskea enää uhreja. Nämä ovat tuloksia politiikasta, joka pitää ”kustannuksina” jopa toimenpiteitä ihmishengen suojelemiseksi! Tätä totuutta halutaan piilottaa, mikä on EU:n suuntaviivojen ydin.
PAME on valmis suurlakkoon.
– Inflaatio, velat, huutokaupat, turvatoimien puutteen vaarat joukkoliikenteessä, suoja luonnonilmiöiltä, mutta myös vakaan työn puute, epäsäännölliset työajat, osa-aikatyö, kausityö, työttömyys ovat kaikki olemassa johtuen riistosta. Siitä tulee voittoja harvoille, ei siksi, ettei resursseja ole, ei siksi, että ei ole ”rahapuita”, kuten meille ironisesti sanotaan.
– Tiedämme, että tilanne voi pahentua entisestään – ehkä jopa äkillisesti – ihmisten kannalta. Kansainväliset talouskapitalistiset esikunnat, EU ja IMF ennustavat, että olemme siirtymässä uuteen kapitalistisen talouden taantuman vaiheeseen, uusi yleinen kapitalistinen talouskriisi on odotettavissa ennemmin tai myöhemmin.
Luokkaitsenäisyyden puolesta
– PAMEn vuosien kulku on osoittanut meille, että ammattiyhdistysliikkeen on laadittava oma strategiansa, joka on vapaa työnantajista ja hallituksista. Sillä on jatkuvasti oltava avoin vastakkainasettelu heidän kanssaan, koska ei ole ainoastaan haitallista muuttua hallituksen valintojen aplodeeraajaksi, vaan myös, että muututaan painostuskeinoksi hallituksen muutokselle.
– Kuten äskettäinen Syriza-hallitus ja aiemmin PASOK osoittavat, ja kaikkialla maailmassa sosialidemokraattisten hallitusten johdolla, he ovat eskaloineet kansanvastaisia hyökkäyksiä, aivan kuten ”konservatiiviset, liberaalit, uusliberaalit”. He myös eskaloivat osallistumista imperialistisiin sotiin. He ottivat viestikapulan ”oikeistolaisilta” hallituksilta antaakseen sen takaisin heille, rikastaen vain kohtaamaamme kansanvastaista lainsäädäntöarsenaalia, ja me näemme sen jokaisessa taistelussa. Ihmiset Ranskassa, Italiassa, Yhdysvalloissa ja muualla kohtaavat saman.
– ”Digitaalisen siirtymän” politiikasta ja ”vihreästä taloudesta” on tulossa uusi silmukka, joka kiristää ja supistaa työ- ja sosiaalioikeuksiamme. Valmistautuminen sodan kärjistymiseen Kreikassa ja kaikkialla Euroopassa lisää kiristystä alistumisesta pääoman tarpeisiin käyttämällä vääriä iskulauseita ”yhtenäisyydestä” riistäjien kanssa ja pääoman ”kansallisista tavoitteista”.
– Ratkaiseva kysymys joukkojen lisääntymiselle on ammattiliittojen toiminta maahanmuuttajien ongelmien ratkaisemiseksi ottaen huomioon, että he ovat objektiivisesti osa Kreikan työväenluokkaa. Kokemuksemme Manoladan maatyöläisistä, Marathonin pelloilta, egyptiläisiltä kalastajilta, rakennusteollisuuden rakennustyömailta ja Attikan papulaskureilta ovat osoittaneet, että toiminnan kehittäminen oikeuksiensa puolustamiseksi on luokkasuuntautuneiden työläisten ay-liikkeen tehtävä. Jatkamme taisteluamme pääoman pyrkimyksiä vastaan käyttää heitä alentaakseen entisestään työvoiman hintaa kokonaisuutena, kun Kreikan hallitus on jo allekirjoittanut kansainvälisiä sopimuksia jotka vastaavat nykyaikaista orjakauppaa demografisen ongelman ja työntekijöiden käsiparien puutteen vuoksi.
– Samanlainen keskeinen kysymys on naisten massaosallistuminen ammattiliittoihin, heidän kohoamisensa ammattiliittojen johtoon. On otettava merkittävä askel sellaisten taistelukehysten laatimisessa, joissa otetaan huomioon heidän erityistarpeensa, jotta heidät saadaan vedettyä toimintaan aikana, jolloin he joutuvat kohtaamaan kaikki kansanvastaisen politiikan seuraukset, kriittisten sosiaalipalvelujen ja infrastruktuurin kutistumisen.
Joukkoliikkeet inspiroivat
– On lupaavaa, että meillä on viime vuosina Euroopassa, mutta myös monissa muissa maailman maissa, työläisten ja tavallisten ihmisten joukkotaisteluita. Meillä on valtavat mobilisaatiot palestiinalaisten kansanmurhaa vastaan, joista tyypillisimpiä ovat mobilisaatiot, jotka opiskelijajärjestöt järjestivät muutama kuukausi sitten useissa maissa eri puolilla maailmaa, mukaan lukien Yhdysvalloissa ja Euroopan maissa. Kaikki yhdessä nyrkkinä lähetämme viestin PAMEn kongressista Vapaan Palestiinan puolesta!
– On myös lupaavaa, että suurimmassa osassa mobilisaatioita johtavat ammattiliitot ja joukkojärjestöt ”alhaalta”, liitot ja keskukset, liike-elämän ja alakohtaiset liitot, joista osa on myös Maailman ammattiliittojen liiton (MAL) jäseniä. Heitä johtavat ammattiliitot, jotka on perustettu taistelun kuumuudessa ja työläisten erittäin akuuttien ongelmien vuoksi kaikissa maailman maissa. Tästä ovat esimerkkinä vaikkapa Amazonin työläiset.
– Yhdistämme voimamme ja järjestämme kamppailun optimismilla ja uskoen luokkamme voimaan ja oikeudenmukaisuuteen. Huudamme äänekkäästi iskulausetta, joka syntyi suurissa konflikteissa ja yhteenotoissa ja on PAMEn lippu:
– Ilman sinua hammasrattaat eivät käänny! Työläinen, pärjäät ilman pomoja!
109 vuotta sitten 42 edustajaa 11 maasta kokoontui ensimmäistä maailmansotaa vastustavien sosialististen virtausten kansainväliseen konferenssiin, joka pidettiin 5.-8.9.1915 Zimmerwaldissa, Sveitsissä. Tuloksena syntynyt ”Zimmerwaldin manifesti” auttoi inspiroimaan sodanvastaisten ja sosialististen aktivistien joukkoliikettä Euroopan sotivissa maissa.
Sosialistinen internationaali oli romahtanut sodan alkaessa elokuussa 1914, ja yhteydenpito jäsenpuolueiden välillä katkennut. Seuraavana vuonna Sveitsin ja Italian sosialistit vaativat konferenssia, joka voisi palauttaa puolueiden väliset suhteet ja vahvistaa internationalistisen sodan vastustamisen periaatteen. Sosialistiset naiset ja nuoret avasivat tien pitämällä omia kansainvälisiä kokoontumisia maalis- ja huhtikuussa 1915.
Sosialististen puolueiden viranhaltijat useimmissa sotivissa maissa suhtautuivat tähän ehdotukseen vihamielisesti, mutta pieni sodanvastaisten sosialististen puolueiden ja ryhmien konferenssi kuitenkin saatiin järjestettyä syyskuussa 1915 Sveitsissä.
Kongressin edustajat lähtivät Sveitsin Bernistä 10 kilometrin matkalle konferenssipaikalle Zimmerwaldin kylään. He vitsailivat siitä, että 50 vuotta ensimmäisen Internationaalin perustamisen jälkeenkin kaikki internationalistit oli edelleen mahdollista mahduttaa neljään hevosvetoiseen vaunuun. Mutta he eivät olleet epäileväisiä tarkoituksensa suhteen.
Vaikka he olivat yksimielisiä sodanvastaisuudessaan, edustajat olivat jakautuneet tavoitteissaan. Konferenssin pääjärjestäjä, sveitsiläinen sosialisti Robert Grimm, pyrki ennen kaikkea elvyttämään hajonneen sosialistisen internationaalin rakenteita. Sitä vastoin vasemmistolaiset delegaatit, joita johti bolševikkisuuntaus Venäjältä, tähtäsivät uuden, vallankumouksellisen Internationaalin perustamiseen, joka olisi vapaa siitä opportunismista, joka oli johtanut Sosialistisen internationaalin romahtamiseen elokuussa 1914.
Merkittävää on, että Grimm ja jotkut muut konferenssin oikeiston edustajat eivät halunneet tuomita parlamentaarista tukea ”sotalainoille” – eli varojen hyväksymistä hallituksen sotamenoihin. Silti useimmat sodanvastaiset sosialistit pitivät sotalainojen tukemista proletaarisen internationalismin perusperiaatteen loukkauksena, ja tämä kysymys tuli jakamaan Saksan sosialidemokratian vain kaksi vuotta myöhemmin. Ero tasoitettiin Zimmerwaldissa sisällyttämällä tätä asiaa käsitellessä muunnettu sanamuoto lopulliseen manifestiin.
Zimmerwaldin vasemmisto kritisoi tekstiä opportunismin analysoinnin ja sodanvastaisen taistelun toteuttamisen käsittelyn puutteista. Siitä huolimatta vasemmisto kannatti manifestia kamppailukutsuna ja perustana yhtenäiselle toiminnalle sodanvastaisten sosialistien kesken.
Sensuuri sotivissa maissa tukahdutti raportit Zimmerwaldin konferenssista ja sen manifestista. Silti uutinen pääsi leviämään, ja manifestia levitettiin laajalti maanalaisena lehtisenä. Zimmerwaldin ihanteista tuli inspiraation lähde kasvavalle liikkeelle, joka valmisteli vuosien 1917 ja 1918 vallankumouksia.
Zimmerwaldin manifesti on luettavissa kokonaisuudessaan alla. Suomenkielinen käännös on Yrjö Sirolan toimittamasta julkaisusta Zimmerwald-vasemmisto vuodelta 1919.
Euroopan proletaareille!
Yli vuoden on sota jo raivonnut. Miljoonat ruumiit peittävät taistelukentät, miljoonat ihmiset ovat elinijäkseen tulleet raajarikoiksi. Eurooppa muistuttaa jättiläismäistä teurastamoa. Monien sukupolvien työn luoma kulttuuri on tuhon omaksi tuomittu. Hurjin raakalaisuus uhkaa näinä päivinä niellä kaiken sen, mistä ihmiskunta tähän asti on ylpeillyt.
Ketä tahansa kohdanneekin välitön vastuu sodan puhkeamisesta — yksi asia on kuitenkin varma: sota, joka on aiheuttanut kaiken tämän kurjuuden on imperialismin seuraus, se on seuraus kaikkien maiden kapitalistien pyrkimyksistä tyydyttää voitonhimoaan riistämällä inhimillistä työtä ja anastamalla luonnonrikkauksia maapallon joka kolkalla.
Taloudellisesti jälelle jääneet ja poliittisesti heikot kansat sortuvat suurvaltojen jalkoihin, suurvaltojen, jotka verellä ja raudalla yrittävät tässä sodassa muodostaa maailmankartan uudelleen, omien riistoetujensa mukaiseksi. Kokonaiset kansat ja maat, kuten Belgia, Puola, Balkanvaltiot ja Armenia ovat täten vaarassa, joko kokonaan tai osaksi paloteltuna, joutua käytettäväksi vaihtovälineinä lopputiliä tehtäissä.
Sodan käyttövoimat esiintyvät sen kuluessa kaikessa inhottavuudessaan. Riekale riekaleelta putoaa syrjään esirippu, jonka tarkotuksena oli kansalta kätkeä tämän maailmanpalon syyt. Kaikkien maiden kapitalistit, jotka kansojen viattomasta verestä lyövät sotavoittojen kilisevää kultaa, väittävät sodan koskevan isänmaan puolustamista, kansanvaltaa ja sorrettujen kansojen vapauttamista. He valehtelevat.
Itse asiassa hautaavat he tuhottuihin tantereihin omien kansojensa vapauden toisten kansojen riippumattomuuden kera. Syntyy uusia rasituksia, uusia kahleita ja proletaarit kaikissa maissa, niin voittaneissa kuin voitetuissakin, saavat ne kantaa. Sodan puhjetessa luotiin suurta hyvinvointia — hätä ja puute, työttömyys ja kallisaika, nälkä ja kulkutaudit ovat sen todelliset seuraukset. Kymmeniä vuosia imevät sotakustannukset kansojen parhaat voimat, panevat vaaranalaisiksi jo saavutetut yhteiskunnalliset uudistukset ja estävät kaiken edistyksen.
Sivistyksen rappeutuminen, taloudelliset rasitukset, valtiollinen taantumus, siinä tämän kauhean sodan siunaukset.
Täten paljastaa sota nykyaikuisen kapitalismin kaikessa alastomuudessaan, tämän kapitalismin, joka on sovittamattomassa ristiriidassa ei ainoastaan työväenluokan etujen ja historiallisen kehityksen vaatimusten vaan myöskin inhimillisen yhteiskunnan edellytysten kera.
Kapitalistisen yhteiskunnan vallanpitäjät, joiden käsissä on kansojen kohtalot, yksinvaltaisten niinhyvin kuin tasavaltaistenkin maiden hallitukset, salainen diplomatia, mahtavat työnantajajärjestöt, porvarilliset puolueet, kapitalistinen lehdistö, kirkko — kaikki ne ovat vastuussa tästä sodasta, jonka heitä elättävä ja heidän suojelemansa yhteiskuntajärjestys on aikaansaanut ja jota heidän edukseen käydään.
Työläiset!
Riistetyt, oikeudettomat, halveksitut, — kun teitä sodan puhjetessa lähdettiin kulettamaan teurastuspenkkiin, sanottiin teitä veljiksi ja tovereiksi. Ja nyt, kun militarismi on tehnyt teistä raajarikkoja ja vaivaisia, alentanut ja tuhonnut teidät, vaativat hallitsevat luokat vielä, että te uhraisitte etunne, tulevaisuuden-päämääränne, ihanteenne, lyhyesti: että orjamaisesti alistutte noudattamaan »linnarauhaa». Teiltä riistetään mahdollisuus julkisesti esittää mielipiteitänne, tunteitanne, tuskianne, teidät kielletään esittämästä ja edustamasta vaatimuksianne. Sanomalehdistö vaiennetaan, valtiolliset vapaudet ja oikeudet poljetaan jalkoihin — näin hallitsee nyt sotilasdiktatuurin panssaroitu nyrkki.
Tällaisten koko Eurooppaa ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan asiantilan ollessa emme voi emmekä saa enää sanattomiksi jäädä. Vuosikymmeniä on sosialistinen proletariaatti käynyt taistelua militarismia vastaan. Kasvavalla huolella ovat sen edustajat kansallisissa ja kansainvälisissä kongresseissa käsitelleet kysymystä imperialismin aiheuttamasta, yhä uhkaavammaksi käyvästä sodanvaarasta. Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kansainväliset sosialistikongressit ovat viitoittaneet proletariaatin kuljettavan tien.
Joukko eri maiden puolueita ja työväenjärjestöjä, jotka olivat mukana tätä tietä viitoittamassa, on sodan puhkeamisen jälkeen kokonaan unohtanut tekemiensä päätösten velvoitukset. Niiden edustajat ovat kehoittaneet työläisiä luopumaan luokkataistelusta, tästä proletariaatin vapautuksen ainoasta ja tehokkaasta välineestä ja aseesta. He ovat myöntäneet hallitseville luokille luottoa sodankäyntiä varten, antautuneet hallitusten käytettäviksi ja tehneet näille mitä erilaisimpia palveluksia, ovat lehtiensä ja valtuutettujensa avulla koettaneet voittaa puolueettomia omien maittansa hallituspolitiikan puolelle, ovat sisäisen rauhan panttivangeiksi luovuttaneet hallituksiin sosialistisia ministerejä ja täten ovat he nyt ja vastedes työväenluokalle edesvastuussa tästä sodasta, sen tarkoituksista ja siinä käytetyistä keinoista. Ja samoin kuin yksityiset puolueet, menettelee näin myöskin kaikkien maiden sosialistien erikoinen yhteisjärjestö, kansainvälinen sosialistitoimisto.
Nämä tosiasiat ovat aikaansaaneet sen, että kansainvälinen työväenluokka, joka ei joutunut ensimäisen sotavuoden kansallisen paniikin valtaan tai on siitä vapautunut, ei vielä tänään, kansanmurhan toisena vuotena ole löytänyt mitään keinoa tai tietä saadakseen kaikissa maissa yhtaikaa syntymään voimakkaan taistelun rauhan puolesta.
Tässä sietämättömässä tilanteessa olemme me sosialististen puolueiden ja ammattijärjestöjen tai niiden vähemmistöjen edustajat, me saksalaiset, ranskalaiset, italialaiset, venäläiset, puolalaiset, lättiläiset, romanialaiset, bulgarit, ruotsalaiset, norjalaiset, hollantilaiset ja sveitsiläiset, me, jotka emme seiso kansallisella pohjalla riistäjäluokkaan yhtyneinä, vaan kansainvälisen työväen solidarisuuden ja luokkataistelun pohjalla, kokoontuneet yhdistääksemme jälleen työväen internatsionaalen murtuneet rivit, ja kehotamme työväenluokkaa taisteluun rauhan puolesta.
Tämä taistelu on taistelua vapauden, kansojen veljestymisen ja sosialismin puolesta. Nyt on ryhdyttävä tähän taisteluun rauhan puolesta. Ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia on tehtävä rauha. Mutta sellainen rauha on mahdollinen vain silloin, kun kaikki kansojen oikeuden ja vapauden loukkaussuunnitelmat ehdottomasti tuomitaan. Kokonaisten maiden tai niiden osien miehittäminen ei saa johtaa siihen, että ne väkivaltaisesti liitetään toisiin maihin. Ei mitään aluevaltauksia, ei julkisia enemmän kuin naamioitujakaan, ei myöskään mitään pakon avulla solmittuja taloudellisia liittoja, jotka poliittisten oikeuksien riistämisellä saatettaisiin vielä sietämättömämmiksi. Kansojen itsemääräämisoikeuden täytyy olla järkähtämättämänä perustuksena kansallisia suhteita järjestettäissä.
Järjestäytyneet työläiset!
Sodan puhkeamisesta saakka olette te uhranneet työkykynne, rohkeutenne, kestävyytenne hallitsevien luokkien palveluksessa. Nyt on aika astua taisteluun oman asianne, sosialismin pyhiin päämääriin, sorrettujen kansojen ja orjuutettujen luokkien vapauden puolesta, astua leppymättömän proletaarisen luokkataistelun tielle.
Sotaakäyvien maiden sosialistien velvollisuus ja tehtävä on kaikin voimin ryhtyä tähän taisteluun, ja puolueettomien maiden sosialistien tulee pitää velvollisuutenaan kaikilla tehokkailla keinoilla tukea veljiään tässä taistelussa veristä raakalaisuutta vastaan.
Mailmanhistoriassa ei ole milloinkaan tarjottu jalompaa, suurempaa velvollisuutta, ja sen täyttämisen tulee olla meidän yhteinen tehtävämme. Mitään uhria ei saa pitää liian suurena, mitään taakkaa liian raskaana tämän päämäärän saavuttamiseksi: kansojen kesken rauha.
Työläismiehet ja -naiset! Äidit ja isät! Lesket ja orvot! Haavoitetut ja raajarikot! Kaikille teille, jotka kärsitte sodan takia, huudamme me yli rajojen, yli savuavien taistelukenttien, hävitettyjen kaupunkien ja kylien:
Kaikkien maiden työläiset, yhtykää!
Kansainvälisen sosialistisen konferenssin puolesta: Zimmerwald, Sveitsi, syysk. 1 p. 1915.
Saksalaisen edustajaryhmän puolesta: Georg Ledebour, Adolf Hoffman. Ranskan edustajaryhmän puolesta: A. Bourderon, A. Merrheim. Italian edustajaryhmän puolesta: C. E. Modigliani, Constantino Lazzari. Venäjän edustäjaryhmän puolesta: N. Lenin, Paul Axelrood, M. Bobroff. Puolan edustajaryhmän puolesta: St. Lapinski, A. Varski, G. Haneczki. Balkanin valtioiden sos.-dem. yhteisjärjestöjen puolesta: C. Racovski, Vacil Kolarov. Ruotsin ja Norjan edustajaryhmän puolesta: Z. Höglund, Ture Nerman. Hollannin edustajaryhmän puolesta: H. Roland-Holst. Sweitsin edustajaryhmän puolesta: Robert Grimm, Charles Naine.
Tänään 11. marraskuuta on kulunut 106 vuotta siitä, kun ensimmäinen maailmansota päättyi Euroopassa, sen jatkuessa vielä viikkoja Afrikassa. Päivä oli aiemmin kuolleiden suremisen päivä ja rauhan juhla, mutta tänään ympäri maailmaa se on joutunut militarisoinnin kohteeksi.
Ensimmäisen imperialistisen maailmansodan sotilas- ja siviiliuhrien kokonaismäärä oli noin 40 miljoonaa: arviot vaihtelevat noin 15–22 miljoonasta kuolonuhrista ja noin 23 miljoonasta haavoittuneesta sotilashenkilöstä, mikä on ihmiskunnan historian tappavimpien konfliktien joukossa.
Yli 11 000 ihmistä kuoli, haavoittui tai katosi vielä sen jälkeen Euroopassa, kun päätös sodan lopettamisesta oli tehty aikaisin aamulla. Aselepo julistettiin lopulta aikataulun mukaisena hetkenä kello 11 11. kuukauden 11. päivänä vuonna 1918.
Viimeisen Euroopassa kuolleen tarina
Tarina viimeisestä Euroopassa kuolleesta sotilasta korostaa sodan typeryyttä.
Henry Nicholas John Gunther oli syntynyt Yhdysvaltain Baltimoressa, Marylandissa, vanhemmille, jotka olivat muuttaneet Saksasta. Syyskuussa 1917 hänet kutsuttiin auttamaan saksalaisten tappamisessa armeijan riveissä.
Kun hän kirjoitti kotiin Euroopasta kuvaillakseen sodan kauheutta ja rohkaistakseen muita välttämään asevelvollisuutta, hänet alennettiin sotilasarvossa (ja hänen kirjeensä sensuroitiin). Sen jälkeen hän oli kertonut ystävilleen, että hän vielä puhdistaisi maineensa.
Sodan lopettamisen määräajan lähestyessä klo 11:00 marraskuussa, Henry nousi, vastoin käskyjä, ja syöksyi pistin tanassa kohti kahta saksalaista konekivääripesäkettä. Saksalaiset olivat tietoisia aselevosta ja yrittivät heiluttaa hänelle. Henry lähestyi ja ampui. Kun hän pääsi lähelle, lyhyt konekivääritulitus päätti hänen elämänsä kello 10.59.
Henrylle palautettiin hänen sotilasarvonsa, mutta elämäänsä hän ei saanut takaisin.
Militarisoitu rauhanpäivä
Monissa osissa maailmaa, pääasiassa, mutta ei yksinomaan brittiläisen kansainyhteisön valtioissa, tätä päivää kutsutaan muistopäiväksi (Remembrance Day), ja sen pitäisi olla kuolleiden suremisen päivä ja sodan lopettamiseksi työskentelyn aika, jotta uusia sotakuolleita ei enää syntyisi. Mutta päivä on militarisoitu, ja aseyhtiöt käyttävät päivää kertoakseen ihmisille, että elleivät he tue useampien miesten, naisten ja lasten tappamista sodassa, he häpäisevät kuolleiden muistoa.
Vuosikymmenten ajan Yhdysvalloissa, kuten muuallakin, tätä päivää kutsuttiin aselepopäiväksi (Armistice Day, ja se luokiteltiin rauhan juhlaksi, myös Yhdysvaltain hallituksen taholta. Se oli surullisten muistojen ja sodan iloisen päättymisen päivä joka merkitsi sitoutumista sodan estämiseksi tulevaisuudessa. Loman nimi muutettiin Yhdysvalloissa Korean sodan jälkeen ”Veteraanien päiväksi”, josta on tullut pitkälti sotaa, militarismia ja amerikkalaista ekseptionalismia kannattava juhla.
Esimerkiksi nykyään jotkin Yhdysvallat kaupungit kieltävät Veteraanit rauhan puolesta (Veterans For Peace) -ryhmiä marssimasta paraateissaan, koska päivä on ymmärretty sodan ylistyspäiväksi – sen alkuperän vastaisesti.
Veteraanit rauhan puolesta: Tulitauko Lähi-itään
VfP-järjestö työskentelee lujasti kääntääkseen tilanteen ja aselepopäivän perinteen palauttamiseksi, päiväksi, jolloin juhlitaan sodan päättymistä ja sitoutumista rauhaan.
– Nykyään ilmastokatastrofin ja ydintuhon uhkat ovat jääneet Israelin kauhistuttavan, meneillään olevan palestiinalaisten kansanmurhan varjoon Gazassa, järjestö toteaa.
– Yli vuoden ajan sanoinkuvaamattomat julmuudet ovat täyttäneet ruutumme ja vaivanneet omaatuntoamme.
– Yhdysvaltain hallitus on osallinen Israelin armottomaan etniseen puhdistukseen. Pommit, jotka Israel pudottaa palestiinalaisten lasten päälle, valmistetaan Yhdysvalloissa ja ne ovat Yhdysvaltain hallituksen toimittamia. Israelin Yhdysvaltojen tukema sota on nyt laajentunut Länsirannalle, Libanoniin ja Iraniin, mikä tuo laajemman sodan uhkan, joka voi muuttua jopa ydinsodaksi.
– Kun pohdimme tämän merkkipäivän todellista merkitystä tänä vuonna, Veteraanit rauhan puolesta vaatii aselepoa – pysyvää tulitaukoa Palestiinassa, Libanonissa ja kaikkialla Lähi-idässä. Rauhaa rakastavien ihmisten innoittamana ympäri maailmaa lupaamme viedä tätä viestiä eteenpäin. Emme ole osallisia kansanmurhaan. Kukaan ei ole vapaa ennen kuin olemme kaikki vapaita.
– Muistetaan aselepopäivä – pysyvä tulitauko nyt. Lopetetaan kansanmurha – ei enää USA:n pommeja Israeliin. Vapaa, vapaa Palestiina!
Seuraava esitys on pidetty Sippo Kähmin toimesta Helsingissä 9. marraskuuta Työväen antimilitaristit ry:n hallituksen kokouksen yhteydessä. Siinä käydään läpi suomalaisen militarismin ja antimilitarismin varhaista historiaa kuluneen vajaan vuosituhannen aikana.
1100-1200: Ristiretket: Ruotsalaiset ja tanskalaiset suorittavat sotaretkiä Suomeen. Suomen alue siirtyy Ruotsin kuningaskunnan osaksi.
1280: Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukko (Magnus Ladulås) sitoutuu myöntämään verovapauden ratsupalveluksen suorittaneelle tilalliselle.
Järjestely johtaa perinnöllisen verovapaan maanomistaja-aatelin, eli maallisen rälssin (frälse) syntyyn Ruotsissa. Aatelin tulee varustaa kruunulle tiettyä kynnysarvoa kohti yksi ratsukko.
Aateluus tarkoitti alkuun siis yksinomaan ratsastuspalvelusta sotaväessä.
1400-luku: Rälssimiesten valta yhteiskunnassa ja maanomistuksessa kasvaa merkittävästi samalla kun kuningas Eerik Pommerilaisen kaudella talonpoikien olosuhteet käyvät heikommaksi. Veronkannossa lisätään rahaverojen osuutta ja tilan tuotteiden vaihtohintoja muutetaan entistä epäedullisemmaksi.
Itsenäisesti päättämään tottuneet talonpojat eivät enää hallitsekaan maakuntansa luonnonvaroja, sillä rälssisukujen edustajat haalivat itselleen koskien ja virtojen kala-apajien valvontaoikeuksia, myllypaikkoja ja erilaisia kulkureittejä.
1438–1439: Satakunnassa, Hämeessä ja Karjalassa esiintyy laajaa talonpoikaiskapinaliikehdintää, tunnetuimpana ”Davidin kapina”.
1500-luku: Aatelin rinnalle alkaa muodostua talonpoikaisratsuväki. Aluksi se toimii palkkaa vastaan, mutta kohta yleistyy käytäntö, että talo saa ratsukkoa vastaan kiinteän 30 Riikintaalerin verohelpotuksen (n. 1800 euroa nykyrahassa).
Verohelpotuksen myötä talonpoikien ero aateliin jossain määrin hämärtyy ja tapahtuu sosiaalista ylimenoa, jota on esitetty myös Suomessa tapahtuvan.
Ruotsin sotaväki järjestää satunnaisia pakollisia “väenottoja” Suomessa.
Suomalainen ratsuväki muodostetaan, mutta jalkaväestä poiketen se perustuu pitkälti omaehtoisuuteen. Ajoittain valtaosa Ruotsin kuningaskunnan ratsuväestä tulee Suomesta.
1570-1595: Pitkä viha, Ruotsin ja Venäjän välinen 25 vuotta kestävä sota lisää verorasituksia Suomessa, joista vihatuin on linnaleiri eli armeijan majoittaminen, elättäminen ja palkanmaksu talonpoikien kustannuksella.
Talonpojat kokevat sietämättömäksi varsinkin sen, että ratsusotilaita armeijalle varustavat aateliset ja alempisäätyiset knaapit saavat kerätä linnaleirimaksuja silloinkin, kun sotilaat eivät ole sodassa, ja että Suomen käskynhaltija Klaus Fleming pitää armeijan linnaleirissä vielä monta vuotta sodan päättymisen jälkeen voidakseen käyttää sitä valttinaan valtataistelussa. Linnaleirin perintään liittyy myös paljon väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.
1596-1597: Nuijasota alkaa talonpoikaiskapinana ja laajenee täysimittaiseksi sodaksi Suomessa.
Se on seurausta sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamasta rasituksesta, sotaväsymyksen aiheuttamasta tyytymättömyydestä sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittamasta talonpoikien riistosta.
Kapina kohdistuu erityisesti Suomen käskynhaltijaan Klaus Flemingiin ja tämän talonpoikia sortavaan ankaraan sotilashallintoon. Flemingin armeija kukistaa vaivatta kapinalliset talonpojat eli nuijamiehet. 2 500 – 3 000 ihmistä kuolee.
1600-luku: Asevoimain uudistusten ja joukkojen vakinaistamisohjelman myötä väenotoista tulee järjestelmällisiä, ja niiden tahti kiihtyy vuosisadan kuluessa.
Vanhempi jakolaitos: Jalkaväkeä nostetaan ensin ottamalla yksi mies kymmenestä talosta, ja sitten yksi mies kymmenestä miehestä – niin sanotusta “ruodusta”. Irtolaiset otetaan sotaväkeen mahdollisuuksien mukaan suoraan. Sijalleen voi tosin palkata miehen.
1617: Ruotsin suurvaltakausi. Niinsanotut lippukunnat korvataan kenttärykmenttiorganisaatiolla. Suomeen perustetaan kaksi maarykmenttiä, Karjalan ja Suomen rykmentit, määrävahvuuksiltaan 2 228 ja 2 385 miestä. Taistelujoukot olivat näissä musketöörejä ja piikkimiehiä. Suomalaisen ratsuväen kirjavahvuus 1 729 ratsukkoa kuudessa maalippueessa.
Jalkaväen väenotosta muodostuu alueensa ihmisille ja taloudelle todellinen taakka. Tapahtumaa aletaan nimittää “veriveroksi”.
“Vakinaisten sotamiesten koko luku joita meidän köyhien miesten tästä pitäjästä täytyy asettaa, nousee 160:een, mikä johtaa meidät turmioon; minkä vuoksi me pyydämme nöyrimmin täten mahdollista lievennystä.”
Merkittävä osa suomalaisesta jalkaväestä sijoitetaan linnoituksiin ja varuskuntiin. Suomen alueen lisäksi mm. Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja Pohjois-Saksassa.
Vaikka joukot eivät näkisi taistelua, he ovat silti hengenvaarassa, sillä heitä sortuu käsittämättömät määrät vain pelkkiin kulkutauteihin. Esimerkiksi juomavesi on alituisesti saastaista.
Palveluksen välttely ja karkuruus vakiintuvat vastaukseksi väenottoihin, joka johtaa ajoittain jopa mittaviin paikallisiin muuttoliikkeisiin. Toisaalta suomalaiset eivät nouse järjestäytyneeseen vastarintaan. Nuijasota ja sitä seurannut Kaarle IX:n kurinpalautus oli nujertanut Suomessa niin talonpojat kuin aatelin.
1618-1648: Suomalaisia jalkaväen sotilaita ja hakkapeliittoja (ratsusotilaita) käytetään Kolmikymmenvuotisessa sodassa Euroopassa. Jalkaväen sotilaista alle 50 % palaa takaisin kotiinsa, ja ratsuväestä 60 %.
1626: Kenttärykmenttiorganisaatio vakiinnutetaan kahdeksaksi jalkaväkirykmentiksi (Savo, Turku, Uusimaa, Pohjanmaa, Pori, Hämeenlinna, Länsi-Viipuri ja Itä-Viipuri) ja kolmeksi ratsuväkirykmentiksi (Turku, Pori-Häme-Uusimaa ja Savo-Viipuri).
Suomalaista jalkaväkeä palvelee Ruotsin sotavoimissa 12 – 13 000 miestä, ratsuväessä 3 000 – 4 000 miestä.
1655-1661: Ruotsi osallistuu Pohjan sotaan Itämeren alueella ja Puolassa.
1680: Kuningas Kaarle XI päättää Ruotsissa ja Suomessa ruotujaon seuraavasti
Maatiloista muodostetaan 2–6 talon ryhmiä, ruotuja, jotka kukin joutuvat kustantamaan yhden sotilaan varusteineen ja aseineen.
Ruotu järjestää palvelusajaksi sotilaalle myös torpan ja palan viljelysmaata.
Ruotusotamiehen perhe saa elantonsa tämän torpan maasta ja kotieläimistä.
1700-1721: Suuri Pohjan sota käydään Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Taas tarvitaan miesvahvuutta sotavoimiin.
Osa suomalaisista aseikäisistä nuorista piilottelee jälleen väenottoja takametsissä. Tarina Tyrväältä:
“Vaikka nimismies ja vouti avustajineen hätistelevät miehiä kylä kylältä, eivät he silti löydä riittävästi sotilaita armeijaan. Asekuntoisten miesten sijasta he löytävät vain ‘vanhoja elähtäneitä ukkoja, halvaantuneita raajarikkoja ja pieniä poikia, jotka tuskin kepillä voivat lyödä ympärilleen’. Karkusta väkipakolla armeijaan otetut miehet sanovat ‘hakevansa kotoaan eväspussit’ – ja karkaavat sitten joukolla korpeen. Esivalta määrää, että karkureiden isät teljettäisiin Turun linnaan siihen asti, kunnes pojat on saatu kiinni.”
– Perttu Immonen, Suomen rahvaan historia
1808-1809 käydään Suomen sota Venäjän ja Ruotsin välillä, osana Napoleonin sotia.
Sodan syynä on Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antaa Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä tekee Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä on Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska voisi vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.
Sodan seurauksena Ruotsin itäiset läänit eli Suomen alue liitetään osaksi Venäjän keisarikuntaa ja samalla näiden hallinto järjestetään autonomian pohjalle, Suomen suuriruhtinaskunnaksi.
1809: Porvoon valtiopäivät järjestetään. Keisari Aleksanteri I jäädyttää ruoturasitteen.
Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taataan heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tee palvelusta, ja upseerit ja aliupseerit saavat edelleen nauttia aikaisempia palkkaetujaan vähentämättöminä.
Miehistö sen sijaan menettää torppansa ja palkkansa, koska sen etuja eivät säädyt puolusta papistoa lukuun ottamatta.
1810: Keisarillinen manifesti 27. maaliskuuta 1810 määrää myös miehistölle maksettavaksi eläkkeitä Ruotsin vallan aikana voimassa olleiden asetusten mukaan.
Ratsusotilas univormussa.
1812 alkaen: Suomen suuriruhtinaskunnalla on erilaisia omia joukko-osastoja.
Suomen asevoimat ovat pienet ja yleensä rakentuvat palkka-armeijaperiaatteelle.
Tällöin niitä voidaan yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei salli ”omalle armeijalle”.
1848: “Hullu vuosi” Euroopassa – vallankumouksia, kapinoita. Kiinnostus ammattiliittojen kansainväliseen yhteistyöhön lisääntyy ja perustetaan useita pieniä työväenjärjestöjä, joiden jäsenet olivat eri maista.
1861: Maaorjien vapauttaminen Venäjällä ja siihen liittyvä suurkapitalistisen teollisuuden kehittyminen syöksevät maan taloudelliseen ja sosiaaliseen kumoukseen. Friedrich Engels kirjoittaa prosessin olevan äärimmäisen tuhoisa varsinkin talonpojille.
1862: Ison-Britannian ja Ranskan työläisten välinen tiivis yhteistyö alkaa tapaamisesta Lontoossa.
1863: Brittiläisen ammattiyhdistyksen sihteeri George Odger kirjoittaa joulukuussa julkaistun vetoomuksen ranskalaisille työläisille kansainvälisistä neuvotteluista työläisten kesken rauhan ja vapauden edistämiseksi sekä työläisten vaikean sosiaalisen tilanteen parantamiseksi. Ranskalaiset vastaavat kahdeksan kuukautta myöhemmin.
Ensimmäinen internationaali perustetaan.
1864: Kansainvälinen työväenliitto eli ensimmäinen internationaali perustetaan. Avauspuheenvuorossa otetaan kantaa kansojen välistä sotaa vastaan:
”Jos työväenluokkien vapautuminen vaatii heidän veljellistä yhteisymmärrystään, kuinka he voivat täyttää tuon suuren tehtävän ulkopolitiikalla, jossa harjoitetaan rikollisia suunnitelmia, leikitään kansallisilla ennakkoluuloilla ja tuhlataan rosvomaisissa sodissa ihmisten verta ja aarteita?”
1868: Internationaalin Brysselin kongressi viittaa käytännön toimiin sodan estämiseksi. Se toteaa päätöslauselmassaan muun muassa:
”että kansat voivat jo vähentää sotien määrää vastustamalla niitä, jotka tekevät ja julistavat sotia; että tämä oikeus kuuluu ennen kaikkea työväenluokille, jotka ovat melkein ainoita asepalvelukseen kutsuttuja ja voivat näin ollen sanktioida sen; että heillä on käytettävissään tehokas, laillinen ja välittömästi toteutettavissa oleva keino tätä tarkoitusta varten; että yhteiskunta ei todellakaan voisi selviytyä, jos tuotanto pysähtyisi hetkeksi, ja että tuottajien on siksi vain lopetettava työskentely tehdäkseen yrityksensä mahdottomaksi omatoimisesti toimiville, itsevaltaisille hallituksille; julistaa työläisten kansainvälisen liiton kongressin Brysselissä olevan yhtenäinen protestissa mitä voimakkaimmin sotaa vastaan ja kutsuu eri maiden yhdistysten kaikki jaostot sekä erotuksetta kaikki työväen kerhot ja järjestöt työskentelemään mitä suurimmalla innokkuudella estääkseen ihmisten välisen sodan, jota samalla pidettäisiin sisällissotana, koska se käydään tuottajien eli veljien ja kansalaisten välillä. Kongressi suosittelee erityisesti, että työläiset lopettavat työnteon, jos heidän maassaan syttyy sota.
1870: Ranskassa järjestetään plebiskiitti (kansanäänestys) tuesta Napoleon III:lle, joka sosialistien mukaan tarkoittaa ”despotismia kotona ja sotaa ulkomailla”. Internationaalin ranskalaiset jäsenet kannattavat äänestyksen boikotointia. Heitä pidätetään ja vainotaan syytettynä salaliitosta Napoleon III:ta vastaan. Saksan-Ranskan sota alkaa.
1870: Venäjällä tsaari Aleksanteri II antaa marraskuussa käskykirjeen, jossa määrätään ottamaan yleinen asevelvollisuus käyttöön aiemman pakko-ottojärjestelmän sijaan.
1872-1876: Anarkistit eroavat internationaalista. Ensimmäinen internationaali lakkautetaan.
1874: Laki asevelvollisuudesta astuu Venäjällä voimaan ja koskee koko väestöä säädystä riippumatta. Palveluksesta ei enää aiempaan tapaan voi vapautua maksulla tai hankkimalla sijaisen tilalleen.
Suomen vanha sotaväki.
1878-1901: Suomella on asevelvollisuuteen perustuva oma armeija, niin sanottu Suomen vanha sotaväki.
Asevelvollisuus koskee kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrätään vain osa, jotka valitaan arpomalla kutsuttujen joukosta.
Aktiivinen palvelus kestää kolme vuotta ja sitä seuraa kaksi vuotta reservissä.
Loput asevelvolliset siirtyvät suoraan reserviin kolmeksi vuodeksi ja joutuvat osallistumaan sinä aikana kerran vuodessa 30 päivän reserviharjoituksiin. Suomessa palvelusaika on selvästi lyhyempi kuin muualla Venäjällä.
Reservistä vapauduttuaan kaikki asevelvolliset kuuluvat nostoväkeen 40-vuotiaiksi asti, kuten Venäjälläkin.
1881: Ensimmäiset kutsunnat pidetään keväällä. Suomen armeijan rauhanajan kooksi määritellään 5600 miestä.
1889: Toinen, sosialistinen internationaali perustetaan. Avauspuheenvuorossa todetaan:
“Kuninkaiden ja hallitsevien luokkien vapautta tappavien ja sotaa lietsovien valmistelujen edessä meidän on korostettava kansainvälisen rauhan välttämättömyyttä. Haluamme ylläpitää tätä rauhaa ja militarismin sijasta, ryöstely- ja valloituspolitiikan sijasta kansojen demokraattista puolustuspolitiikkaa, aseistautuneena ja järjestäytyneenä, suojellaksemme [kansojen] itsenäisyyttä kaikilta ulkoisilta uhilta ja heidän vapautensa kehittämistä kaikilta sisäisiltä uhilta.”
Suomen työväenpuolue perustetaan Turussa.
1893: Pamfletissa Voiko Eurooppa riisuutua aseista? Friedrich Engels vetää 1800-luvun kehityksen yhteen toteamalla, että jokainen suurvalta yrittää päihittää kilpailijansa sotilaallisesti ja sotavalmistelujen suhteen. Tämä sisältää ennennäkemättömän korkean aseiden tuotannon ja tuo vanhaa maanosaa lähemmäksi ”tuhosotaa, jollaista maailma ei ole koskaan nähnyt”. Samalla useimmat Euroopan valtiot ovat siirtyneet 1800-luvun aikana asevelvollisuusarmeijoiden käyttöön.
Engelsin ennusteen mukaan ”pysyvien armeijoiden järjestelmä on viety niin äärimmäisyyksiin kaikkialla Euroopassa, että sen on joko tuotava taloudellista tuhoa kansoille sotilaallisen taakan vuoksi tai muuten rappeuduttava yleiseksi tuhosodaksi.”
Engels korostaa, että pysyviä armeijoita ylläpidetään yhtä paljon sisäpoliittisista syistä kuin ulkoisista sotilaallisista syistä. Niiden tarkoituksena on ”suojella ei niinkään ulkoiselta viholliselta kuin sisäiseltä viholliselta”, vahvistamalla proletariaatin ja työläisten taistelujen tukahduttamista.
Koska kansanjoukot maksavat enemmän kuin kukaan muu sodan kustannuksia verojen ja joukkojen hankkimisen kautta valtiolle, työväenliikkeen tulisi taistella ”[sotilas]palveluskauden asteittaisen lyhentämisen puolesta kansainvälisellä sopimuksella” ja aseistariisunnan puolesta ainoana tehokkaana ”rauhan takuuna”.
Samaan aikaan uuden Internationaalin Zürichin kongressi julistaa:
”Työväen asema sodassa määritellään selvästi Brysselin kongressin militarismia koskevassa päätöslauselmassa. Kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian on kaikissa maissa käytettävä kaikki voimansa vastustaakseen hallitsevan luokan šovinistisia toiveita, kiristääkseen solidaarisuuden siteitä aina vain tiiviimmin kaikkien maiden työläisten ympärillä ja työskenneltävä väsymättä kapitalismin eliminoimiseksi, joka on jakanut ihmiskunnan kahteen vihamieliseen leiriin ja asettanut kansat toisiaan vastaan. Luokkavallan hävittämisellä myös sota tulee katoamaan. Kapitalismin kukistaminen on maailmanrauhaa.”
1896: Sosialistisen internationaalin Lontoon kongressi julistaa:
”Vain työväenluokalla voi vakavasti olla tahtoa ja voimaa luoda maailmanrauha. Siksi se vaatii: 1. Samanaikainen pysyvän armeijan lakkauttaminen kaikissa valtioissa ja kansan aseistuksen käyttöönotto. 2. Perustetaan kansainvälinen välimiesoikeus, jonka päätöksillä on lainvoima. 3. Kansan suoraan tekemä lopullinen päätös sodasta tai rauhasta siinä tapauksessa, että hallitukset eivät hyväksy välimiesoikeuden päätöstä.”
1900: Sosialistisen internationaalin Pariisin kongressi suosittelee käytännölliseksi keinoksi taistelussa militarismia vastaan: ”että sosialististen puolueiden tulisi kaikkialla puuttua nuorten koulutukseen ja järjestäytymiseen taistelussa militarismia vastaan ja pyrkiä siihen mitä suurimmalla innolla.”
1901: Venäläinen taantumusvalta Nikolai II:n johdolla hävittää sortovuosien aikana suomalaisen sotaväen osana venäläistämispyrkimyksiä. Suomessa ei ole mitään omaa sotalaitosta.
Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen armeija, joka syntymästään asti oli ollut Venäjän tsaarin eli Suomen suuriruhtinaan alisteisuudessa toimiva kansallinen sotaväki, määrätään sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin.
Uusi asevelvollisuuslaki on monien suomalaisten mielestä perustuslain vastainen, joten sitä aletaan vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin.
Papit kieltäytyvät lukemasta kutsuntalistoja kirkossa
lääkärit tarkastamasta miehiä ja
miehet kieltäytyvät tulemasta kutsuntoihin.
1902: Kutsunnoista jää valtakunnallisesti pois lähes puolet kutsutuista.
Nuorten seikkailukertomuksen kansitaidetta.
Kutsuntalakkoja organisoi porvarillinen vastarintajärjestö Kagaali, joka vastustaa venäläistämistoimia ja niitä toteuttanutta valtakoneistoa paitsi kutsuntalakoilla, myös jakamalla kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä sekä kokouksia järjestämällä.
1903: Suomen työväenpuolue vaihtaa nimekseen Suomen sosialidemokraattinen puolue uudessa perustavassa kokouksessaan Forssassa.
Sosialidemokraattinen puolue vaatii perustettavaksi kansanmiliisiä, joka olisi sosialidemokratian periaatteiden mukaan järjestetty aseistettu joukko-organisaatio kansan palveluksessa.
Ruotsin sosialistinen nuorisoliitto hyväksyy Tukholmassa seuraavan, ”puolustusnihilistisen” päätöslauselman:
“Koska kongressi katsoo, että proletariaatilla ei ole isänmaata tai mitään muuta puolustettavaa sekä että se, että jonkun maan kansalaiset hyökkäävät murhaten toisen maan kansalaisten kimppuun, on vain raakalaismainen perintö, selittää kongressi, että Sosialistinen nuorisoliitto on puolustusnihilistinen ja tekee sen vuoksi seuraavan muutoksen ohjelmaan:”
“Yksi liiton tärkeimmistä tehtävistä on kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla taisteleminen sotalaitosta vastaan missä muodossa se esiintyneekin: militarismina tai kansanaseistuksena.”
Yleislakon julistus Turussa.
1905: Suurlakko Suomessa. Tsaari taipuu suomalaiseen kansalaistottelemattomuuteen. Yleinen asevelvollisuus lakkautetaan ja Suomi määrätään sen sijaan maksamaan ns. sotilasmiljoonia.
Suomessakin siis yritettiin saada venäläismallista asevelvollisuusjärjestelmää, mutta kun siinä ei onnistuttu, tehdään loppu kaikenlaisesta militarismista.
Kun suomalaisilta ei 1900-luvun alussa vaadita sotapalvelusta, on militarismikysymyskin poliittisesti syrjässä Suomen sosialistisessa liikkeessä.
Sosialidemokraattisia nuorisojärjestöjä perustetaan useilla paikkakunnilla, mutta ne eivät ota antimilitaristista agitaatiota ohjelmiinsa.
Sosialidemokraattiset nuoret kokoontuvat.
1906: Sosialidemokraattisten nuorisojärjestöjen ensimmäinen kongressi kokoontuu Tampereella joulukuussa. Keskustelu sotilaskysymyksestä muodostuu sen tärkeimmäksi osaksi.
Kysymyksen militarismista on herättänyt muuan ruotsinkielinen osasto ja se ehdottaa päätöslauselmaksi seuraavan lausunnon:
”Suomen sosialidemokratinen nuorisoliitto määrittelee kantansa sotilaskysymyksessä, asettumalla taisteluun militarismia vastaan kaikissa sen muodoissa. Jos hallitus aikoo uudelleen saattaa voimaan yleisen asevelvollisuuden, niin katsoo Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto velvollisuudekseen yleisellä asevelvollisuuslakolla nousta vastustamaan tätä.”
Kokouksen yli 40 edustajasta ei ole kuin 6, jotka äänestävät tätä ehdotusta vastaan, joten se tulee hyväksytyksi.
Yleistä asevelvollisuuslakkoa puoltava kanta on Ruotsin nuorsosialistien vaikutuksesta syntynyt. Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen ruotsalaiset osastot ovat yleensä huomattavasti ”brandilaisen” suunnan vaikutuksen alaisia. Brand oli Ruotsin sosialistisen nuorisoliiton lehti.
Suomalaisiin osastoihin, samoin kuin koko puolueeseenkin, oli puolestaan äskeinen vuoden 1905 suurlakko vaikuttanut erittäin radikalisoivasti, joten ei ole ensinkään ihmeellistä, että päätöksestä tulee asevelvollisuuslakkoa kannattava.
Suomen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton — joka tässä Tampereen kokouksessa 1906 perustettiin — puolelta ei kuitenkaan ryhdytä mihinkään toimenpiteisiin antimilitaristisen propagandan levittämiseksi.
1907:Karl Liebknecht kirjoittaa ensimmäisen version kirjasta Militarismi ja antimilitarismi.
Sosialistisen internationaalin Stuttgartin kongressin päätöslauselmassa todetaan:
”… proletariaatti on väsymättömässä taistelussaan militarismia vastaan, kieltäytymisestä aseistuksen rahoittamisesta maalla ja merellä pyrkimykseensä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota, turvautunut yhä tarmokkaammin ja menestyksekkäästi mitä moninaisimpiin toimintamuotoihin sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi ja sodan aiheuttaman yhteiskunnallisen kiihotuksen hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi: erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen Fashodan tapauksen jälkeen tekemä sopimus rauhan turvaamisesta ja ystävällisten suhteiden palauttamisesta Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; samaan tarkoitukseen Itävallan ja Italian sosialistien yhteinen toiminta estääkseen kahden valtion välisen konfliktin; Norja; ja lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarilliset uhraukset ja joukkotaistelut tsarismin käynnistämän sodan vastustamiseksi ja lopettamiseksi sekä kriisin hyödyntämiseksi maan ja työväenluokkien vapauttamiseksi. Kaikki nämä pyrkimykset todistavat proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta halusta varmistaa rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla.”
1908: Suomen sosialistisen nuorisoliiton toinen edustajakokous kokoontuu kesällä. Sen enemmistön kanta on huomattavasti muuttunut.
Karl Liebknecht kuvailee tilannetta:
Kaikenlaiset ”jyrkät” rosvokoplat, joita puolueen keskuuteen oli ilmestynyt, olivat saaneet aikaan huomattavan siirtymisen oikealle ja herättäneet epäluuloa kaikkia radikaalisempia suuntia kohtaan. Suuri enemmistö edustajakokouksestakin oli hylkäävällä kannalla Tampereen kokouksen päätökseen nähden, se kun suuren osan mielestä oli “epäsosialidemokraattinen” ja joka tapauksessa liian jyrkkä ja vähemmän tarkoituksenmukainen.
Suuri enemmistö yhtyy seuraavaan, liittotoimikunnan ehdottamaan päätöslauselmaan:
1) Sotalaitos on vallitsevien luokkien vahvin voimakeino taistelussa köyhälistönuorisoa vastaan, sekä paras ase kapitalistisessa kilpataistelussa maailmanmarkkinoilla, jonka taistelun tarkoituksena on saattaa vieraita kansoja vallanalaisiksi voidakseen niitä sitte taloudellisesti riistää.
2) Vasta kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kukistuttua häviää militarismikin täydellisesti, mutta sen tuhoisia vaikutuksia vastaan on köyhälistönuorison ryhdyttävä innokkaaseen taisteluun käyttämällä tarkotuksenmukaisia sosialidemokratisia taistelukeinoja.
3) Liitto pitää kansanpuolustusta sinä väliasteena, joka paraiten auttaa köyhälistöä torjumaan militarismin tuhoja ja pitää siis sen aikaansaamista tärkeimpänä käytännöllisenä ohjelmanaan tässä kysymyksessä.
Nykypäivän näkökulmasta voi pitää huvittavana, että tällaistakin kantaa, jota Liebknecht kuvaa oikeistolaisten roistojen voimaan saattamaksi, pidettäisiin tämän päivän sosialidemokraattien piirissä mitä äärimmäisimpänä radikaalivasemmistolaisuutena.
Liebknechtin historiikki jää jännittävään asetelmaan:
Kun [Suomessa] ei omaa, kotimaista sotaväkeä ole, ei kysymys ole muuttunut vielä polttavaksi, joten antimilitaristinen propagandakin on jäänyt hyvin vähiin. Seuraavassa — kolmannessa — [nuorisoliiton] liittokokouksessa tulee kuitenkin kaikesta päättäen, sotilaskysymyksestä kokouksen tärkeimpiä kysymyksiä.
Sen päätöksistä riippuu antimilitaristisen propagandan laatu ja laajuus vastaisuudessa.
Viimeisen Kotkassa ja sitä ennen Oulussa pidetyn sosialidemokraattien puoluekokouksien päätösten välillä on omituinen ristiriita.
Oulun kokous pitää suotavana erikoisten nuorisojärjestöjen perustamisen ja näiden tarkoitukseksi määrittelee pääasiassa sotalaitoksen ja valtiokirkon vastustamisen
Kotkan kokous taas päättää, että nuorisoliitto ei millään ehdolla saa poiketa puolueen kannasta militarismikysymyksessä jne.
Puolueen horjuva kanta ei ole omiaan vakiinnuttamaan sosialidemokraattisen nuorisoliiton kantaa tässä kysymyksessä.
1912: Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton edustajat ovat koolla juuri samaan aikaan kuin köyhälistönuorison kansainväliset edustajat Baselissa. ”Kaukainen kanuunain jyrinä Balkanilla” saattaa nuorison edustajat silloin lausumaan sotaa ja militarismia vastaan seuraavan vastalauseen:
»Neljäs Suomen sos.-dem. nuorisoliiton edustajakokous Helsingissä panee mitä jyrkimmän vastalauseen jo käytävän Balkanin sodan sekä yleismaailmallisen sodan uhkan johdosta ja yhtyy äsken koolla olleen Baselin ylimääräisen kansainvälisen sosialistikongressin päätöksiin sodan ja militarismin suhteen.» »Alas ihmisteurastajat! Alas seisova sotaväkil Alas kaikkia kansoja näännyttävä militarismi!» »Eläköön sen sijaan kansainvälinen työväen veljestyminen! Eläköön sodan poistava kansainvälinen sosialidemokratia!»
Ensimmäinen maailmansota Euroopassa alkaa vain lyhyen ajan kuluttua 1914, ja silloin sosialistisen liikkeen teoriat joutuvat testiin kuolettavalla tavalla – sekä miljoonille työläisille eri maissa että Karl Liebknechtille, joka joutuu ensin vankilaan sodanvastaisen toiminnan vuoksi ja lopulta murhataan vuonna 1919.
Venäjän vallankumous 1917, Suomessa vallankumous ja sen tappio 1918 sekä kommunistien eroaminen sosialidemokraattisesta liikkeestä ratkaisevat omalta osaltaan avoimia kysymyksiä sosialistien keskuudessa.
Johtopäätöksiä
Suomenkin historia on vahvasti luokkataistelujen historiaa.
Sotalaitos ja luokkayhteiskunta ovat aina liittyneet toisiinsa, muovanneet toinen toistaan.
Sotaväen ylläpito on aina ollut taloudelle ja varsinkin köyhälle kansalle suuri rasite, ja se on aiheuttanut luokkakonflikteja.
Asepalveluksen välttelyllä on Suomen kansan parissa huomattavasti pidempi historia kuin asevelvollisuudella.
Suomen kansa on ollut koko varhaisen historiansa ajan osa maailman suurempien mahtien tarpeiden armoilla. NATO-jäsenyyden myötä olemme palanneet vahvasti tähän asetelmaan.
Työväen antimilitaristit tuomitsee julkisuuteen tulleen hankkeen, jossa Suomen valtio tarjoaisi tukikohdan NATOn suurille tiedustelulennokeille. Järjestö painottaa, että imperialistisen sotilasliiton kalustoa ja henkilöstöä ei tule sijoittaa Suomeen missään muodossa.
Lehtitietojen mukaan sotilasliitto NATOlla on ”tarve” löytää suurille miehittämättömille tiedustelukoneilleen tukikohta Pohjois-Euroopasta. Lennokkien tukikohta on nykyisin Italiassa, josta koneet lentävät eri puolilla sotilasliiton ilmatilaa. Niitä on jo lennätetty myös Suomen ilmatilassa keräämässä tiedustelutietoa itärajalla.
Suomen valtion kerrotaan jo tarjonneen NATOlle tukikohtaa. Ilmavoimilla on vaihtoehtoina neljä tukikohtaa, ja näistä Pirkkala voisi olla todennäköinen sijoituspaikka. Tukikohdassa työskentelisi muutamasta kymmenenestä muutamaan sataan työntekijää, riippuen NATOn tulevista ratkaisuista.
Ylen tietojen mukaan lennokkien tulevan toiminnan suunnittelu on NATOssa alkuvaiheessa. Ratkaisut asiasta tehtäneen ensi vuonna.
Työväen antimilitaristit tuomitsee tällaisen hankkeen kokonaisuudessaan.
– Jatkuva uusien NATO-operaatioiden sijoittaminen Suomeen ja Pohjois-Eurooppaan ainoastaan kiristää sotilaallisia ja poliittisia jännitteitä alueella, tilanteessa joka jo nyt on vaarallisen epävakaa.
– Sodan syttyessä lennokkitukikohta tekisi suomalaisesta lentotukikohdasta potentiaalisen ensi-iskun kohteen. Tällaisessa imperialistisessa suursodassa NATOn ja Venäjän välillä työväellä olisi ainoastaan hävittävää.
– Painotamme, että imperialistisen sotilasliiton kalustoa ja henkilöstöä ei tule sijoittaa Suomeen missään muodossa. Sen sijaan Pohjoismaiden militarisointi on pysäytettävä ja NATO kokonaan lakkautettava ihmiskunnan suuren enemmistön etua vastaan toimivana järjestönä.
Italiassa USB-ammattiliitto järjesti tänään perjantaina laajan teollisuussektorin lakon äärioikeistolaisen Giorgia Melonin hallituksen ”sotataloutta” vastaan.
– Organisaatiomme mobilisoituu sotataloutta vastaan, johon Melonin hallitus vetää meidät eurooppalaisten määräysten mukaisesti. Maamme teollisuus on vaarassa joutua kriisiin, jos teollisuuspolitiikassa ja strategisilla aloilla ei tehdä poikkeuksellisia väliintuloja, ammattiliitosta kerrotaan.
– Keskustelu hallituksen kanssa on ollut turhaa, vastauksia on vähän ja ne ovat ristiriitaisia, ja tuleva budjettilinja tekee selväksi, että Melonin hallitus on valinnut tien lisätä sotilasmenoja auto- ja terästeollisuuden kaltaisten alojen kustannuksella, joilta otetaan pois tärkeitä resursseja.
Tässä kuussa talousministeri Giancarlo Giorgetti kertoi Italian sotilasmenojen saavuttavan 1.61% prosenttia bkt:sta vuoteen 2027 mennessä, ja 35 miljardia euroa on jo asetettu syrjään sotilasmenoja varten kuljettaessa kohti vuotta 2039. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarpeeksi, sillä NATO vaatii jäsenmailtaan vähintään 2% bkt:stä sotilasmenoihin. Italia onkin anonut EU:lta poikkeusta velkasääntöihin voidakseen käyttää vieläkin enemmän rahaa aseisiin.
Syyskuussa paljastettiin, että Italia aikoo ostaa 25 kappaletta lisää F-35-suihkuhävittäjiä sekä uusia Eurofightereja. Puolustushankintamenot ovat kasvaneet tänä vuonna 16,8 prosenttia 9,3 miljardiin euroon.
Vuoden 2024 budjettiin sisältyi puolustusministeriön menoja yhteensä 20,85 miljardia euroa, kun vuonna 2023 käytettiin 19,56 miljardia euroa, mikä puolestaan oli lisäystä vuoden 2022 18 miljardiin euroon.
Hankintoihin varattu osa budjetista on 7,5 miljardia euroa, mikä on 23 prosentin nousu viime vuoden 6,1 miljardiin euroon, mikä puolestaan oli 12,5 prosentin hyppy vuoden 2022 5,42 miljardista eurosta.
– Me puolustamme Italian teollisuuden tulevaisuutta, vaadimme palkankorotuksia ja lisää oikeuksia kaikille työläisille. Mobilisaatiomme kattaa koko teollisuussektorin Stellantisista Piaggioon ja tavoitteena on muuttaa pelin sääntöjä, USB kertoo.
– Haluamme teollisuuden, joka investoi työntekijöihin: palkankorotuksia, työturvallisuutta ja uusia työläisten ihmisarvoa lisääviä sopimuksia. Yksipuoliset uhraukset saavat riittää!
– Organisaatiomme vaatii poikkeussuunnitelmaa autoalalle, julkista väliintuloa sille ja strategiselle terästeollisuusalalle, jossa tarkoitus näyttää olevan täydellinen yksityistäminen ja valtion omistusosuuden poisto kokonaan.
– Tänään työläinen ei palkallaan voi ostaa sitä, mitä hän tuottaa. Esimerkiksi sähköauto ei ole yhdenkään metallityöläisen palkan ulottuvilla, inflaation nousu (toinen sotatalouden seuraus) ja perushyödykkeiden räjähdysmäinen hintojen nousu on todellinen ja dramaattinen.
– Palkkoja on nostettava, mutta tänään italialaiset työnantajat Federmeccanican johdolla vastaavat, että korotuksia ei tule ja että todellakin, koska taantuma on tulossa, meidän on oltava valmiita uusiin uhrauksiin.
USB linjaa, että teolliset, digitaaliset ja ekologiset siirtymät eivät voi tapahtua työväen kustannuksella.
– Innovaatio- ja investointiprosessi on välttämätön, mutta se on aloitettava työtätekevistä ja työstä. Muuten tulokset ovat tuhoisat, kuten Toyota Handlingissa Bolognassa: jopa huippuyrityksissä kuolee ihmisiä.
– Yritysten on nostettava palkkoja, investoitava terveyteen ja turvallisuuteen, aloitettava keskustelut uusista sopimusinstrumenteista ja innovatiivisista oikeuksista, kuten työtuntien lyhentämisestä samalla palkalla, mikä on mielestämme ainoa hyödyllinen väline ekologisen murroksen aiheuttaman teollisuuden rakennemuutoksen voittamiseksi.
Lakkolaiset olivat yhteydessä toisiinsa nettivideon välityksellä. Lähetyksen voi nähdä täältä.
Työläisten intifada
Ammattiliitto arvioi illalla lakon onnistuneen hyvin.
– Lakko vaikutti erityisesti maan suurimpiin teollisuusryhmiin Acciaierie D’Italiasta Stellantikseen, Marcegagliasta GD:hen, StMicroelectronicsiin, Piaggioon, Toyotaan, JswSteeliin, Sanaciin, Fincantieriin, Bonfiglioliin ja moniin muihin.
– Todellinen kamppailun päivä, mielenosoittajat yritysten edessä toreilla, vaatien takuita tulevaisuudestaan, enemmän palkkaa ja oikeuksia.
– Ensimmäistä kertaa lakkomme tällä sektorilla tarkoittaa myös CGIL, CISL:n ja UIL:n ”sinikaulustyöläisten” ammattiliittojen hegemonian hajoamista. Ne ovat vapaassa pudotuksessa valtavien ristiriitojen vallassa, koska työläiset ovat ymmärtäneet, että vuosien aikana sopimusten mureneminen on saattanut maamme romahtamaan, palkkaamme ja oikeuksiamme on nakerrettu, vastineeksi olemme saaneet tyhjää.
– Tämän maan työläiset tarvitsevat toisenlaisen ammattiliiton, joka taistelee eikä anna periksi, joka ei allekirjoita kertakäyttösopimuksia ja jonka voidaan sanoa olevan johdonmukaisia päätöksissään.
– Tämä lakko on tietysti vain välietappi joka tuo meitä kohti USB:n joulukuun 13. päivä julistamaa yleislakkoa. Työläisten intifada nyt!
Kymmenet asukkaat ja paikalliset aktivistit estivät tänä aamuna 6. marraskuuta sisäänkäynnin israelilaisen Elbit Systemsin tuotantolaitokseen Pohjois-Bristolissa.
Aamulla noin kello 7 mielenosoittajat saapuivat teollisuusalueen ulkopuolelle varustautuneena banderolleilla ja Palestiinan lipuilla.
Mielenosoittajat muodostivat ihmisketjun portin eteen kannustaakseen laitoksen työntekijöitä liittymään heihin ja estämään ajoneuvojen pääsyn alueelle vastalauseena Gazan tilanteelle. Mielenosoittajat lauloivat ja kutsuivat työläisiä liittymään joukkoonsa estääkseen Elbit Systemsiä toimimasta normaalisti päivän aikana.
”Kansanmurha-aseita valmistetaan Bristolissa.”
Israelilainen sotilasyhtiö käyttää Elbitin pääkonttoria Bristolissa Ison-Britannian toimintojensa valvontaan, ja se on aiemminkin ollut Palestiinan solidaarisuusaktivistien kohteena.
– Elbit on itsepintaisesti jättänyt huomiotta Bristolin asukkaiden vaatimukset lopettaa kansanmurhan tukeminen Gazassa! Kuvittele, jos meidän lapsiamme mattopommitettaisiin? Elbitin on tunnustettava osuutensa tässä, sanoi paikan lähellä asuvaa Jan Taylor.
Myös yrityslobbaustoimisto APCO on pudottanut Elbitin pois portfoliostaan. Syyskuussa APCO:n tiloja vastaan toteutetuissa toimissa kolme aktivistia oli lukittuina heidän 40 Strandin Lontoon toimistonsa eteen, tahrittuaan toimiston julkisivun punaisella maalilla ja levitettyään banderollin, jossa luki ”Lopettakaa kansanmurhan lobbaus”.
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.