Rosa Luxemburg (1871-1919) oli puolalais-saksalainen vasemmistopoliitikko, sosialistinen filosofi ja vallankumouksellinen. Hän oli Karl Liebknechtin yhteistyökumppani ja imperialistisen ensimmäisen maailmansodan vastustaja.
Luxemburg perusti yhdessä Liebknechtin kanssa internationalistisen ryhmän, josta tuli vuonna 1915 Spartakistiliitto. Se oli ensin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) ja myöhemmin Saksan itsenäisen sosiaalidemokraattisen puolueen (USPD) vasen siipi, ennen muuttumistaan kommunistisen puolueen ytimeksi.
Tämä Luxemburgin teksti on kirjoitettu maailmansodan olosuhteissa loppuvuodesta 1915. Siinä hän erittelee sosialistien tehtäviä taantumuksellisessa sodassa, kritisoi sodan hyväksyneitä sosialidemokraatteja ja painottaa työväenluokan itsenäistä toimintaa porvarivaltioiden välistä diplomatiaa olennaisempana asiana sodan ratkaisemiseksi.
Kirjoituksen on suomentanut Matti Viikari lähdeteoksesta Rosa Luxemburg, Politische Scriften (1970). Suomessa se on julkaistu aiemmin vuonna 1973 osana teosta Sosialidemokratian kriisi. Verkossa teksti on ilmestynyt Marxilaisen Internet-arkiston sivuilla.
Suuri joukko tovereita Saksan kaikista osista on hyväksynyt seuraavat teesit, jotka ovat Erfurtin ohjelman soveltamista kansainvälisen sosialismin nykyisiin ongelmiin.
Maailmansota on tuhonnut eurooppalaisen sosialismin nelikymmenvuotisen työn tulokset hävittämällä vallankumouksellisen työväenluokan merkityksen poliittisena voimatekijänä ja sosialismin moraalisen arvovallan, hajottamalla proletaarisen Internationaalin, johtamalla sen osastot veljesmurhaan sekä sitomalla tärkeimpien kapitalistisella tavalla kehittyneiden maiden kansanjoukkojen toiveet ja odotukset imperialismiin.
Hyväksymällä sotaluotot ja julistamalla linnarauhan Saksan, Ranskan ja Englannin sosialististen puolueiden (lukuunottamatta Riippumatonta Työväenpuoluetta) viralliset johtajat ovat vahvistaneet imperialismia, kehottaneet kansanjoukkoja kestämään kärsivällisesti sodan kurjuudet ja kauhut ja siten myötävaikuttaneet imperialistisen raivon hillittömään riehuntaan, teurastuksen pitenemiseen ja san uhrien lukumäärän lisääntymiseen sekä ottaneet osavastuun sodasta ja sen seurauksista.
Tämä virallisten puolue-elinten taktiikka sotaa käyvissä maissa, ennen muuta Saksassa, joka on ollut tähän asti Internationaalin johtava maa, merkitsee kansainvälisen sosialismin perustavimpien periaatteiden, työväenluokan elinetujen, kansojen kaikkien demokraattisten etujen pettämistä. Venäjällä, Serbiassa, Italiassa ja — yhtä poikkeusta lukuun ottamatta — Bulgariassa puoluejohtajat ovat pysyneet uskollisina velvollisuuksilleen, mutta edellä esitetystä syystä sosialistinen politiikka on tuomittu voimattomuuteen myös näissä maissa.
Kun johtavien maiden virallinen sosialidemokratia luopui sodan ajaksi luokkataistelusta ja lykkäsi sitä sodan jälkeiseen aikaan, se antoi kaikkien maiden hallitseville luokille lisäaikaa näiden asemien summattomaan taloudelliseen, poliittiseen ja moraaliseen vahvistamiseen proletariaatin kustannuksella.
Maailmansota ei edistä kansallista puolustusta eikä palvele kansanjoukkojen taloudellisia tai poliittisia etuja. Se on syntynyt pelkkänä epäsikiönä eri maiden kapitalististen luokkien kilpailusta, jota on käyty maailmanvaltiudesta ja toistaiseksi kapitalismin vallan ulkopuolelle jääneiden alueiden riistämisen ja sortamisen yksinoikeudesta. Tämän raivoamaan päässeen imperialismin aikakaudella ei enää voi olla kansallisia sotia. Kansalliset edut ovat vain keino harhauttaa työväenluokka palvelemaan perivihollistaan imperialismia.
Imperialististen valtioiden politiikka ja imperialistinen sota ei voi tuottaa yhdellekään sorretulle kansalle vapautta ja riippumattomuutta. Pienemmät kansakunnat, joiden hallitsevat luokat ovat suurvaltojen hallitsevien luokkien lisäke ja jakavat näiden syyllisyyden, ovat vain šakkinappuloita suurvaltojen pelissä, niitä käytetään sodan aikana väärin samalla tavalla kuin niiden työtätekeviä joukkoja, ja sodan jälkeen ne uhrataan kapitalistisille eduille.
Nykyinen maailmansota merkitsee näin ollen sosialismin ja demokratian tappiota päättyipä se kenen hyvänsä voittoon tai tappioon. Sen jokainen tulos — lukuunottamatta kansainvälisen proletariaatin vallankumouksellista asioihin puuttumista — vahvistaa militarismia, kansainvälisiä vastakohtaisuuksia, maailmantaloudessa käytävää kilpailua. Se lisää kapitalistista riistoa ja voimistaa sisäpoliittista taantumusta, heikentää julkista valvontaa ja tekee parlamenteista militarismin yhä kuuliaisempia työkaluja. Nykyinen maailmansota kehittää siten samalla uusien sotien kaikkia edellytyksiä.
Maailmanrauhaa ei voida turvata utooppisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuten kapitalististen diplomaattien kansainvälisillä välitystuomioistuimilla, »aseidenriisuntaa» koskevilla diplomaattisilla sopimuksilla, »merten vapaudella», poistamalla oikeus merisotasaaliiseen, »eurooppalaisilla valtioliitoilla», »keski-eurooppalaisilla tulliliitoilla», kansallisilla puskurivaltioilla ja muilla näiden kaltaisilla toimenpiteillä. Imperialismia, militarismia ja sotia ei voida lopettaa eikä hillitä niin kauan kuin kapitalististen luokkien luokkavalta on kiistämätön. Ainoa menestyksellinen keino vastustaa kapitalistisia luokkia ja ainoa maailmanrauhan tae on kansainvälisen proletariaatin toimintakyky ja sen vallankumouksellinen tahto, jonka voimalla se heittää mahtinsa vaakakuppiin.
Imperialismi, joka on pääoman poliittisen maailmanvallan viimeinen elinvaihe ja korkein kehitysaste, on kaikkien maiden proletaarien yhteinen perivihollinen. Mutta sillä on sikäli sama kohtalo kuin kapitalismin aikaisemmilla vaiheilla, että samassa määrässä kuin se itse kehittyy se kehittää perivihollisensa voimia. Se nopeuttaa pääomien keskittymistä, keskiluokan murentumista, proletariaatin lisääntymistä, se herättää joukkojen kasvavan vastarinnan ja johtaa luokkavastakohtaisuuksien voimakkaaseen kärjistymiseen. Proletaarisen luokkataistelun on suuntauduttava ennen muuta imperialismia vastaan sekä sodan että rauhan aikana. Imperialismin vastainen taistelu on kansainväliselle proletariaatille samalla taistelua valtion poliittisesta vallasta, ratkaiseva välienselvittely sosialismin ja kapitalismin välillä. Kansainvälinen proletariaatti toteuttaa sosialistisen lopputavoitteensa vain mikäli se vastustaa imperialismia kaikilla lohkoilla ja pannen liikkeelle koko voimansa ja uhrivalmiutensa kohottaa tunnuksen »sota sodalle» käytännöllisen politiikkansa ohjenuoraksi.
Tässä tarkoituksessa sosialismin päätehtävä nykyään on koota kaikkien maiden proletariaatti eläväksi vallankumoukselliseksi voimaksi, tehdä proletariaatista poliittisen elämän ratkaiseva tekijä — joksi sen historia on valinnut — voimakkaan kansainvälisen organisaation avulla, jolla on yhtenäinen käsitys proletariaatin eduista ja tehtävistä, jolla on yhtenäinen taktiikka ja toimintakyky sekä sodan että rauhan aikana.
Sota on hajottanut Toisen Internationaalin. Internationaali on osoittanut riittämättömyytensä kun se ei ole kyennyt rakentamaan tehokasta muuria hajaannusta vastaan eikä toteuttamaan proletariaatin yhteistä taktiikkaa tai johtamaan yhteistä toimintaa kaikissa maissa.
Koska johtavien maiden sosialististen puolueiden viralliset edustajat ovat pettäneet työväenluokan päämäärät ja edut, koska he ovat siirtyneet proletaarisen Internationaalin pohjalta porvarillis-imperialistisen politiikan pohjalle, sosialismin on ehdottoman välttämätöntä luoda uusi työläis-internationaali, joka ottaa käsiinsä imperialismin vastaisen vallankumouksellisen luokkataistelun johtamisen ja kokoamisen kaikissa maissa.
Jotta uusi internationaali voisi täyttää historiallisen tehtävänsä, sen on nojauduttava seuraaviin perusteisiin:
Porvarillisten valtioiden sisällä käytävä luokkataistelu hallitsevia luokkia vastaan ja kaikkien maiden proletaarien kansainvälinen solidaarisuus ovat työväenluokan kaksi erottamatonta perusohjetta sen maailmanhistoriallisessa vapautustaistelussa. Sosialismia ei ole olemassa proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden ulkopuolella eikä sitä ole olemassa luokkataistelun ulkopuolella. Sosialistinen proletariaatti ei voi luopua sen enempää rauhan kuin sodankaan aikana luokkataistelusta eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta tekemättä itsemurhaa.
Kaikkien maiden proletariaatin toiminta luokkana on suunnattava imperialismin vastustamiseen ja sotien estämiseen: tämä on toiminnan päätavoite. Parlamentaarinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta ja työväenliikkeen koko työ on alistettava sille, että proletariaatti asettuu jokaisessa maassa erittäin jyrkästi kansallista provaristoa vastaan, että se paljastaa joka hetki proletariaatin ja porvariston välisen poliittisen ja henkisen vastakohtaisuuden ja että se samanaikaisesti tuo etualalle kaikkien maiden proletaarien kansainvälisen yhteenkuuluvuuden ja todistaa sen teoin.
Proletariaatin luokkaorganisaation painopiste on Internationaalissa. Internationaali ratkaisee rauhan aikana kansallisten osastojen taktiikan militarismin, siirtomaapolitiikan, kauppapolitiikan ja vappumielenosoitusten kysymyksissä sekä koko sotien aikaisen taktiikan.
Internationaalin päätösten toteuttamisen velvollisuus on kaikkia muita organisatorisia velvollisuuksia velvoittavampi. Kansalliset osastot, jotka toimivat internationaalin päätösten vastaisesti, asettuvat internationaalin ulkopuolelle.
Imperialismin ja sodan vastaisissa taisteluissa vain kaikkien maiden proletariaatin tiiviit massat voivat heittää ratkaisevan voiman kamppailuun. Kansallisten osastojen taktiikan päähuomio on sen vuoksi kiinnitettävä siihen, että laajat massat kasvatetaan poliittisesti toimintakykyisiksi ja päättäväisen aloitteellisiksi, että joukkotoiminnan kansainvälinen yhteys varmistetaan, että poliittiset ja ammatilliset organisaatiot rakennetaan siten, että niiden välityksellä voidaan joka hetki taata kaikkien osastojen nopea ja tehokas yhteistyö ja että Internationaalin tahto tulee siten kaikkien maiden laajojen työläisjoukkojen teoksi.
Sosialismin lähin tehtävä on proletariaatin henkinen vapauttaminen porvariston holhouksesta, joka ilmenee nationalistisen ideologian vaikutuksena. Kansallisten osastojen on suunnattava agitaationsa parlamenteissa ja lehdistössä niin, että nationalismin perinteinen fraseologia paljastetaan porvariston vallan välineeksi. Kaiken todellisen kansallisen vapauden ainoa puolustus on nykyään imperialismin vastainen vallankumouksellinen luokkataistelu. Se proletaarien isänmaa, jonka puolustaminen on kaikkea muuta ylempänä, on sosialistinen Internationaali.
Karl Liebknecht oli saksalainen sosialisti, joka valittiin 1908 Preussin edustajakamariin ja 1912 Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien edustajana.
Tuhoisan ensimmäisen maailmansodan alettua hän oli ainoa, joka vastusti valtiopäivillä sotamäärärahojen myöntämistä. Hän kritisoi toimikaudellaan aktiivisesti sosialidemokraattista johtoa, etunenässä Karl Kautskya – ja etenkin puolueen kantaa sotaan.
Tässä maailmansodan oloissa kirjoitetussa tekstissä Liebknecht selvittää, miksi puhe itsepuolustuksesta sodassa kapitalismin imperialistisessa vaiheessa on valhetta. Hän vastaa sodan vastustajiin kohdistettuihin kriittisiin kysymyksiin ja erittelee poliittisen työväenliikkeen tehtäviä taantumuksellisen sodan aikana Saksan kokemuksen näkökulmasta.
Alkuperäinen teksti on aiemmin ilmestynyt englanniksi yhdysvaltalaisen julkaisussa The Class Struggle maalis-huhtikuussa 1918. Se julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa suomeksi.
”Mutta koska emme ole kyenneet estämään sotaa, koska se on tullut meistä huolimatta ja maamme on hyökkäyksen edessä, jätämmekö maamme puolustuskyvyttömäksi? Annammeko sen vihollisen käsiin? Eikö sosialismi vaadi kansakuntien oikeutta määrätä omista kohtaloistaan? Eikö se tarkoita, että jokainen kansa on oikeutettu, ei vaan enemmän, ole velvollinen suojaamaan vapauksiaan, itsenäisyyttään? Kun talo on tulessa, emmekö yritä ensin sammuttaa tulen ennen kuin pysähdymme selvittämään syttymisen syytä?”
Näitä väitteitä on toistettu yhä uudelleen sosialidemokratian asenteen puolustamiseksi Saksassa ja Ranskassa. Ja jopa puolueettomissa maissa niillä on ollut tärkeä rooli keskusteluissa.
Mutta on yksi asia, jonka palavan talon palomies on unohtanut: että sosialistin suussa ilmaus ”isänmaan puolustaminen” ei voi tarkoittaa tykinruoan roolia imperialistisen porvariston komennossa.
Onko hyökkäys todella kaikkien kauhujen kauhu, jonka edessä kaikkien maan sisäisten luokkariitojen on väistyttävä ikään kuin ne olisivat jonkin yliluonnollisen noituuden lumoamia? Eikö modernin kapitalistisen yhteiskunnan historia ole osoittanut, että kapitalistisen yhteiskunnan silmissä ulkomaalaisten hyökkäys ei suinkaan ole sitä hillitöntä terroria, jollaiseksi se yleensä maalataan; että se on päinvastoin toimenpide, johon porvaristo on usein ja mielellään turvautunut tehokkaana aseena sisäistä vihollista vastaan? Eivätkö Bourbonit ja Ranskan aristokraatit kutsuneet ulkomaalaista hyökkäystä jakobiitteja vastaan? Eikö Itävallan vastavallankumous vuonna 1849 kutsunut Ranskan hyökkäyksen Roomaa vastaan, venäläisten Budapestia vastaan? Eikö Ranskan ”Lain ja järjestyksen puolue” vuonna 1850 avoimesti uhannut kasakkojen hyökkäyksellä saadakseen kansalliskokouksen päätökseen?
Ja eikö Bonaparten armeija vapautettu, ja Preussin armeijan tuki Pariisin kommuunia vastaan taattu kuuluisalla sopimuksella Jules Favren, Thiersin ja kumppanien ja Bismarckin välillä? Tämä historiallinen todiste sai Karl Marxin 45 vuotta sitten paljastamaan modernin kapitalistisen yhteiskunnan ”kansalliset sodat” surkeina petoksina. Kuuluisassa puheessaan Internationaalin yleisneuvostolle Pariisin kommuunin kaatumisesta hän sanoi:
”Että nykyajan suurimman sodan jälkeen sotivien armeijoiden, voittajien ja voitettujen, tulisi yhdistyä proletariaatin keskinäiseen teurastamiseen — tämä uskomaton tapahtuma todistaa, ei niin kuin Bismarck haluaisi uskoa, uuden yhteiskutavallan lopullista kumousta — vaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajoamista. Korkein sankarillinen saavutus, johon vanha järjestys pystyy, on kansallinen sota. Ja tämä on nyt osoittautunut petokseksi, jonka hallitus suoritti ei muusta syystä kuin luokkataistelun lykkäämiseksi, petokseksi joka paljastuu heti, kun luokkataistelu leimahtaa sisällissodassa. Luokkahallinto ei voi enää piiloutua kansallisen univormun taakse.”
Kapitalistisessa historiassa hyökkäys ja luokkataistelu eivät ole toistensa vastakohtia, kuten virallinen legenda saa meidät uskomaan, vaan toinen on keino ja ilmaus toiselle. Aivan kuten hyökkäys on todellinen ja kokeiltu ase pääoman käsissä luokkataistelua vastaan, niin toisaalta luokkataistelun peloton tavoittelu on aina osoittautunut tehokkaimmaksi ulkomaisten hyökkäysten ehkäisyyn. Nykyajan partaalla esimerkkejä ovat Italian kaupungit, Firenze ja Milano, niiden vuosisadan katkerassa taistelussa Hohenstaufenia vastaan. Näiden sisäisten konfliktien repimä kaupunkien myrskyinen historia todistaa, että sisäisen luokkataistelun voima ja raivo eivät ainoastaan ole heikentämättä yhteisön puolustusvoimia, vaan päinvastoin, niiden tulipaloista ampaisevat ainoat liekit, jotka ovat tarpeeksi vahvoja kestämään jokaisen vieraan vihollisen hyökkäyksen.
Mutta oman aikamme klassinen esimerkki on suuri Ranskan vallankumous. Vuonna 1793 Pariisi, Ranskan sydän, oli vihollisten ympäröimä. Ja silti Pariisi ja Ranska eivät tuolloin antaneet periksi eurooppalaisen koalition myrskyisen tulvan hyökkäykselle; päinvastoin, se hitsasi yhteen voimansa kasvavan vaaran edessä jättimäisempään vastustukseen. Jos Ranska tuona kriittisenä aikana kykeni kohtaamaan jokaisen uuden vihollisen liittouman uudella ihmeellisellä ja katoamattomalla taisteluhengellä, se johtui vain yhteiskunnan sisimpien voimien äkkinäisestä irtipääsystä Ranskan luokkien suuressa taistelussa. Nykyään vuosisadan perspektiivissä on selvästi havaittavissa, että vain tämä luokkataistelun kiihtyminen, että vain Ranskan kansan diktatuuri ja heidän peloton radikalisminsa pystyi tuottamaan Ranskan maaperästä välineet ja voimat, jotka riittivät puolustamaan ja ylläpitämään vastasyntynyttä yhteiskuntaa vihollisten maailmaa, dynastian juonitteluja, aristokraattien petollisia vehkeilyjä, papiston yrityksiä, kenraalien petollisuutta vastaan, kuudenkymmenen departementin ja provinssien pääkaupunkien vastustusta vastaan, ja monarkillisen Euroopan yhdistyneitä armeijoita ja laivastoja vastaan. Vuosisadat ovat osoittaneet, että ei piiritystila, vaan säälimätön luokkataistelu on voima, joka herättää uhrautumisen hengen, joukkojen moraalisen vahvuuden, että luokkataistelu on paras suoja ja paras puolustus vieraita vihollisia vastaan.
On totta, että sosialismi antaa jokaiselle kansalle oikeuden itsenäisyyteen ja vapauteen, oman kohtalonsa itsenäiseen hallintaan. Mutta on todellista sosialismin perversiota pitää nykyistä kapitalistista yhteiskuntaa tämän kansojen itsemääräämisoikeuden ilmentymänä. Missä on kansakunta, jossa kansalla on ollut oikeus määrätä kansallisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen olemassaolonsa muoto ja ehdot? Saksassa kansan päättäväisyys ilmeni konkreettisesti vuoden 1808 saksalaisten vallankumouksellisten demokraattien, Saksan proletariaatin ensimmäisten taistelijoiden Marxin, Engelsin, Lassallen, Bebelin ja [Wilhelm] Liebknechtin esittämissä vaatimuksissa, jotka julistivat ja taistelivat yhdistyneen Saksan tasavallan puolesta. Tämän ihanteen puolesta vallankumoukselliset voimat Berliinissä ja Wienissä vuodattivat sydämensä verta barrikadeilla niinä traagisina maaliskuun päivinä. Tämän ohjelman toteuttamiseksi Marx ja Engels vaativat Preussia tarttumaan aseisiin tsaaria vastaan. Kansallisen ohjelman tärkein vaatimus oli tuon järjestäytyneen rappeutumisen kasan, Habsburgien monarkian, sekä kahden tusinan muun kääpiömonarkian likvidoiminen Saksan sisällä. Saksan vallankumouksen kukistaminen, saksalaisen porvariston omien demokraattisten ihanteidensa petos, johti Bismarckin hallintoon ja sen luomaan, nykyiseen Suur-Preussiin, 25 isänmaahan yhden ruorin alaisuudessa, Saksan imperiumi. Nykyaikainen Saksa on rakennettu maaliskuun vallankumouksen haudalle, Saksan kansan itsemääräämisoikeuden rauniolle. Nykyinen sota, joka tukee Turkkia ja Habsburgien monarkiaa ja vahvistaa Saksan sotilaallista itsevaltaa, on maaliskuun vallankumouksellisten ja Saksan kansan kansallisen ohjelman toinen hautaus. On historian pirullista leikkiä, että sosialidemokraatit, vuoden 1848 saksalaisten patrioottien perilliset, lähtevät tähän sotaan pitäen ”kansakuntien itsemääräämisoikeuden” lippua korkealla käsissään. Mutta kenties kolmas Ranskan tasavalta siirtomaaomistuksineen ja siirtomaavallan kauhuineen kahdella mantereella on ranskalaisen kansan itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tai brittiläinen kansakunta, jolla on Intia, jolla on Etelä-Afrikka, jossa miljoona valkoista hallitsee yli viiden miljoonan värillisen väestön. Tai ehkä Turkki, tai tsaarin imperiumi.
Kapitalistiset poliitikot, joiden silmissä kansan hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat kansakunta, eivät voi rehellisesti puhua ”kansallisesta itsemääräämisoikeudesta” tällaisten siirtomaavaltakuntien yhteydessä. Sosialistille ei ole vapaa yksikään kansakunta, jonka kansallinen olemassaolo perustuu toisen kansan orjuuttamiseen, sillä hänelle siirtomaakansatkin ovat kansoja ja sellaisenaan kansallisvaltion osia. Kansainvälinen sosialismi tunnustaa oikeuden vapaisiin itsenäisiin kansoihin, joilla on yhtäläiset oikeudet. Mutta sosialismi yksin voi tuoda kansoilleen itsemääräämisoikeuden. Tämä sosialismin iskulause, kuten kaikki muutkin, ei ole anteeksipyyntö olemassa oleville olosuhteille, vaan opaste, kannustin proletariaatin vallankumoukselliselle, uudelleenluovalle ja aktiiviselle politiikalle. Niin kauan kuin kapitalistiset valtiot ovat olemassa, eli niin kauan kuin imperialistinen maailmanpolitiikka määrää ja säätelee kansakunnan sisäistä ja ulkoista elämää, ei voi olla ”kansallista itsemääräämisoikeutta” ei sodassa eikä rauhassa.
Nykyisessä imperialistisessa miljöössä ei voi käydä kansallisen itsepuolustuksen sotia. Jokainen sosialistinen politiikka, joka on riippuvainen tästä määräävästä historiallisesta miljööstä, joka on valmis kiinnittämään politiikkaansa maailman pyörteessä yhden kansakunnan näkökulmaan, on rakennettu hiekkapohjalle.
Keskustelussa sodan yleisistä syistä ja sen merkityksestä kysymys ”syyllisestä” on täysin sivuseikka. Saksalla ei tietenkään ole oikeutta puhua puolustussodasta, mutta Ranskalla ja Englannilla ei ole juurikaan enempää perusteita. Hekin suojelevat, ei kansallista, vaan maailmanpoliittista olemassaoloaan, vanhoja imperialistisia omaisuuksiaan nousukkaan Saksan hyökkäyksiltä. Epäilemättä saksalaisen ja itävaltalaisen imperialismin ryöstöt itämaissa aloittivat tulipalon, mutta ranskalainen imperialismi nielemällä Marokon, ja Englannin yritykset raiskata Mesopotamia, ja kaikki muut toimenpiteet, joilla oli tarkoitus turvata sen pakkovalta Intiassa, Venäjän Baltian politiikka, joka tähtää Konstantinopoliin, kaikki nämä tekijät ovat kantaneet yhdessä ja kasanneet, kekäle kekäleeltä polttopuuta, joka on ruokkinut tulta. Jos kapitalistisilla asevarusteluilla on ollut tärkeä rooli noiden kekäleiden, katastrofin puhkeamisen lähteenä, se oli asevarustelukilpailu kaikkien kansakuntien välillä. Ja jos Saksa laski eurooppalaisen kilpailevan aseistuksen kulmakiven Bismarckin vuoden 1870 politiikalla, tätä politiikkaa edistivät toisen imperiumin politiikka ja kolmannen imperiumin sotilaallinen siirtomaapolitiikka, sen laajentuminen Itä-Aasiaan ja Afrikkaan.
Ranskan sosialisteilla oli jonkin verran perusteita illuusiolleen ”kansallisesta puolustuksesta”, koska sen enempää Ranskan hallitus kuin ranskalaisetkaan eivät pitäneet mielessään pienintäkään sotahalua heinäkuussa 1914. ”Tänään Ranskassa kaikki ovat rehellisesti, oikeutetusti ja varauksetta rauhassa,” painotti Jaures elämänsä viimeisessä puheessaan sodan aattona pitäessään puheen kansantalossa Brysselissä. Tämä oli ehdottoman totta ja antaa psykologisen selityksen ranskalaisten sosialistien suuttumukseen, kun tämä rikollinen sota pakotettiin heidän maataan vastaan. Mutta tämä tosiasia ei riittänyt määrittämään sosialistista kantaa maailmansotaan historiallisena tapahtumana.
* * *
Imperialismi ei ole minkään yhden valtion tai valtioryhmän luomus. Se on pääoman maailmankehityksen tietyn kypsyysvaiheen tuote, synnynnäinen kansainvälinen tila, jakamaton kokonaisuus, joka on tunnistettavissa vain suhteistaan ja josta mikään kansakunta ei voi vapaaehtoisesti vetäytyä. Vain tästä näkökulmasta on mahdollista ymmärtää ”kansallisen puolustuksen” kysymys nykyisessä sodassa oikein.
Oletetaan hetki väittelyn vuoksi, tämän nykyistä sosialidemokraattista politiikkaa hallitsevan ”kansallissotien” haaveen tutkimiseksi, että yhdessä sotavaltioista sota puhjetessaan oli puhtaasti maanpuolustuksellinen sota. Sotilaallinen menestys vaatisi välittömästi vieraan alueen miehityksen. Mutta imperialistisista liitoista kiinnostuneiden vaikutusvaltaisten kapitalististen ryhmien olemassaolo herättää ekspansiohaluja sodan edetessä. Imperialistinen taipumus, joka vihollisuuksien alussa saattoi olla olemassa vain alkiona, nousee ja laajenee sodan kasvihuoneilmapiirissä, kunnes se lyhyessä ajassa määrittelee sen luonteen, tavoitteet ja tulokset. Lisäksi sotilasvaltioiden välinen liittoutumajärjestelmä, joka on hallinnut näiden kansakuntien poliittisia suhteita menneisyydessä vuosikymmeniä, tekee väistämättömäksi sen, että jokainen taisteleva osapuoli yrittää sodan aikana jälleen tuoda liittolaisiaan avukseen, puhtaasti itsepuolustuksen motiiveista. Näin maat toisensa jälkeen vedetään sotaan, väistämättä kosketetaan uusia imperialistisia piirejä ja luodaan uusia. Näin Englanti veti mukanaan Japanin ja sodan leviäminen Aasiaan on tuonut Kiinan poliittisten ongelmien kierteeseen ja vaikuttanut Japanin ja Yhdysvaltojen, Meksikon ja Japanin väliseen kilpailuun, keräten näin uutta materiaalia tulevia konflikteja varten. Näin Saksa on vetänyt Turkin sotaan ja nostanut Konstantinopolin, Balkanin ja Länsi-Aasian kysymyksen suoraan asioiden etualalle. Jopa se, joka ei aluksi tajunnut, että maailmansota oli syineen puhtaasti imperialistinen, ei voi olla huomaamatta sen seurauksista kiihkeästi katsottuaan, että sota kehittyy nykyisissä olosuhteissa automaattisesti ja väistämättä maailmanjaon prosessiksi. Tämä näkyi heti alusta alkaen. Kahden taistelevan osapuolen välinen horjuva voimatasapaino pakottaa kummankin, joskin vain sotilaallisista syistä, oman asemansa vahvistamiseksi tai mahdollisten hyökkäysten vaikeuttamiseksi pitämään puolueettomat valtiot kurissa intensiivisin kansojen ja kansakuntien sopimuksin, kuten toisaalta Saksan ja Itävallan tarjoukset Italialle, Romanialle, Bulgarialle ja Kreikalle ja toisaalta englantilais-venäläiset tarjoukset. Lopuksi se tosiasia, että kaikilla moderneilla kapitalistisilla valtioilla on siirtomaaomaisuutta, joka, vaikka sota on saattanut alkaa kansallisen puolustussotana, vedetään konfliktiin puhtaasti sotilaallisista syistä, se tosiasia, että jokainen maa pyrkii valtaamaan siirtomaaomaisuuden vastustajaltaan tai ainakin aiheuttaakseen häiriöitä siihen, muuttaa jokaisen sodan automaattisesti imperialistiseksi maailmansotukseksi.
* * *
Kaikkien näiden näkökohtien valossa, mikä tulee olemaan sosialidemokratian käytännön asenne nykyisessä sodassa? Pitääkö sen julistaa: koska tämä on imperialistinen sota, koska emme nauti sosialistista itsemääräämisoikeutta, sen olemassaololla tai olemattomuudella ei ole mitään merkitystä meille, ja me luovutamme sen viholliselle? Passiivinen fatalismi ei voi koskaan olla sosialidemokratian kaltaisen vallankumouksellisen puolueen rooli. Se ei saa asettua olemassa olevan luokkavaltion käyttöön, hallitsevien luokkien komennon alaisuuteen, eikä se voi olla hiljaa odottamassa, kunnes myrsky on ohi. Sen on omaksuttava aktiivisen luokkapolitiikan politiikka, politiikka, joka ruoskii hallitsevia luokkia eteenpäin jokaisessa suuressa yhteiskunnallisessa kriisissä ja joka ajaa itse kriisin kauas alkuperäisestä laajuudestaan. Se on se rooli, joka sosialidemokratian on näytettävä taistelevan proletariaatin johtajana. Sen sijaan, että sosialidemokratia verhoaa tämän imperialistisen sodan valheellisella kansallisen itsepuolustuksen peitteellä, sen olisi pitänyt vaatia kansallisen itsemääräämisoikeuden taistelua vakavasti, sen olisi pitänyt käyttää sitä vipuna imperialistista sotaa vastaan. Kyllä, sosialistien pitäisi puolustaa maataan suurissa historiallisissa kriiseissä. Ja tässä on Saksan sosialidemokraattisen Reichstag-ryhmän suuri vika. Kun se ilmoitti 4. elokuuta: ”Tänä vaaran hetkellä emme jätä isänmaatamme”, se kielsi omat sanansa samalla henkäyksellä. Sillä todellakin se on hylännyt isänmaansa suurimman vaaran hetkellä. Sosialidemokratian korkein velvollisuus isänmaataan kohtaan vaati, että se paljastaa tämän imperialistisen sodan todelliset taustat, että se ylläpitää imperialististen ja diplomaattisten valheiden verkkoa, joka peittää ihmisten silmät. Sen velvollisuutena oli puhua äänekkäästi ja selkeästi, julistaa Saksan kansalle, että voitto ja tappio olisivat yhtä kohtalokkaita tässä sodassa, vastustaa isänmaan suukapuloimista piirityksen tilalla, vaatia, että kansa yksin päättää sodasta ja rauhasta, vaatia parlementille pysyvää istuntoa sodan ajaksi, ottaa valppaasti hallituksen hallinta parlementille ja parlamentin hallinta kansalle, vaatia kaikkien poliittisten epätasa-arvoisuuksien välitöntä poistamista, koska vain vapaa kansa voi riittävästi hallita maataan, ja lopuksi vastustaa imperialistista sotaa, joka perustui sellaisenaan Euroopan taantumuksellisimpiin voimiin, Marxin, Engelsin ja Lassallen ohjelmalla.
* * *
Maailmansodan suuri historiallinen hetki vaati ilmiselvästi yksimielistä poliittista saavutusta, avarakatseista, inklusiivista asennetta, jonka vain sosialidemokratia on tarkoitettu antamaan. Sen sijaan työväenluokan parlamentaaristen edustajien osalta seurasi surkea romahdus. Sosialidemokratia ei omaksunut väärää politiikkaa – sillä ei ollut minkäänlaista politiikkaa. Se on pyyhkinyt itsensä kokonaan pois luokkapuolueena, jolla on oma maailmankäsitys, ja tuonut maan ilman protestin sanaa imperialistisen sodan kohtaloon, sen sisältämään miekan diktatuuriin. Ei, vieläkin enemmän, se on ottanut vastuun sodasta omille harteilleen. ”Reichstag-ryhmän” julistuksessa sanotaan: ”Olemme äänestäneet vain keinoja maamme puolustamiseksi. Kieltäydymme kaikesta vastuusta sodasta.” Mutta itse asiassa totuus on juuri päinvastaiseen suuntaan. Sosialidemokratia ei äänestänyt keinoja ”kansalliseen puolustamiseen”, eli sotilaallisen monarkian asevoimien imperialistiseen joukkoteurastamiseen. Sillä sotaluottojen käyttö ei ollut vähimmässäkään määrin sosialidemokratiasta riippuvainen. He seisoivat vähemmistönä kapitalistisen Reichstagin tiivistä kolmen neljäsosan enemmistöä vastaan. Sosialidemokraattinen ryhmä sai aikaan vain yhden asian äänestämällä sotalainojen puolesta. Se asetti sodalle demokraattisen isänmaanpuolustuksen leiman, tuki ja ylläiti hallituksen levittämiä fiktioita sodan todellisista olosuhteista ja ongelmista.
”Mutta mihin toimenpiteisiin puolueen olisi pitänyt ryhtyä antaakseen sota- ja sodanvastaisuudellemme painoa ja painoarvoa? Olisiko sen pitänyt julistaa yleislakko? Olisiko sen pitänyt vaatia sotilaita kieltäytymään asepalveluksesta?” Näin kuuluu yleisesti kysytty kysymys. Tähän vastaaminen yksinkertaisesti ”kyllä” tai ”ei” olisi aivan yhtä naurettavaa kuin päättää: ”kun sota syttyy, teemme vallankumouksen”. Vallankumouksia ei ”tehdä” eikä suuria kansanliikkeitä tuoteta puoluejohtajien taskuissa lepäävien teknisten reseptien mukaan. Pienet piirit salaliittolaisia voivat järjestää mellakan tietyksi päiväksi ja tietyksi tunniksi, voivat antaa kannattajilleen signaalin aloittaa. Joukkoliikkeitä suurissa historiallisissa kriiseissä ei voi käynnistää tällaisilla primitiivisillä toimilla. Parhaitenkin valmisteltu joukkolakko voi katketa surkeasti juuri sillä hetkellä, kun puoluejohtajat antavat signaalin, voi romahtaa kokonaan ennen ensimmäistä hyökkäystä. Suurten kansanliikkeiden menestys riippuu, ja kyllä, jopa niiden alkamisajankohta ja -olosuhteet määräytyvät, useiden taloudellisten, poliittisten ja psykologisten tekijöiden perusteella. Nykyinen luokkien välinen jännitysaste, joukkojen älykkyysaste ja heidän vastarintansa hengen kypsyysaste – kaikki nämä arvaamattomat tekijät ovat oletuksia, joita mikään puolue ei voi keinotekoisesti luoda. Tämä on ero suurten historiallisten mullistusten ja pienen näytöksen ja mielenosoituksen välillä, jonka kurinalainen puolue voi rauhan aikoina toteuttaa, järjestäytynyeitä, hyvin koulutettuja esityksiä jotka tottelevat kuuliaisesti puolueen johtajien käsissä olevaa sauvaa. Suuri historiallinen hetki itsessään luo muodot, jotka vievät vallankumouksellisen liikkeen onnistuneeseen lopputulokseen, luo ja improvisoi uusia aseita, rikastaa kansan arsenaalia aseilla, jotka ovat puolueille ja niiden johtajille tuntemattomia ja ennennäkemättömiä.
Se, mitä sosialidemokratian luokkatietoisen proletariaatin etuvartijana olisi pitänyt pystyä antamaan, ei ollut naurettavia käskyjä ja teknisiä reseptejä, vaan poliittinen iskulause, selkeys proletariaatin poliittisista ongelmista ja eduista sodan aikana.
”Olisivatko massat tukeneet sosialidemokratiaa sen sodanvastaisessa asenteessa?” Se on kysymys, johon kukaan ei voi vastata. Mutta sekään ei ole tärkeä asia. Vaativatko parlamentaarikkomme Preussin armeijan kenraalilta ehdotonta voittotakuuta ennen kuin äänestivät sotaluottojen puolesta? Se, mikä pätee sotilasarmeijoihin, pätee yhtä lailla vallankumouksellisiin armeijoihin. Ne lähtevät taistelemaan missä tahansa pakko sitä vaatii, ilman aiempaa vakuutusta onnistumisesta. Pahimmillaan puolue olisi tuomittu sodan ensimmäisten kuukausien aikana poliittiseen tehottomuuteen. Se ei olisi saanut aikaan muuta kuin pelastanut proletariaatin kunnian; ja tuhannet ja tuhannet proletaarit, jotka kuolevat juoksuhaudoissa mielenpimeydessä, eivät olisi kuolleet hengelliseen hämmennykseen, mutta sillä yhdellä varmuudella, mikä on ollut kaikkea heidän elämässään, Internationaali, vapauttava sosialidemokratia, on ollut enemmän kuin unen kuvitus.
Puolueemme ääni olisi toiminut märkänä peitteenä joukkojen šovinistisen päihteen päälle. Se olisi suojellut älykästä proletariaattia deliriumilta, vaikeuttanut imperialismin myrkytystä ja ihmisten mielen tukahduttamista.
Ja sodan edetessä, kun loputtoman verilöylyn ja verenvuodatuksen kauhu kaikissa maissa kasvoi ja kasvoi, kun sen imperialistinen sorkka tuli yhä selvemmäksi, kun verenhimoisten keinottelijoiden hyväksikäytöstä tuli yhä häpeämättömämpää, jokainen elävä, rehellinen, edistyksellinen ja inhimillinen elementti massoissa olisi noussut sosialidemokratian tasolle. Saksan sosialidemokratia olisi seisonut tämän hullun romahduksen ja rappeutumisen pyörteen keskellä, kuin kivi myrskyisessä meressä, olisi ollut koko Internationaalin majakka, joka olisi ohjannut ja johtanut maan jokaisen maan työväenliikkeitä. Verraton moraalinen arvovalta, joka olisi ollut Saksan sosialistien käsissä, olisi aiheuttanut reaktion kaikkien kansojen sosialisteihin hyvin lyhyessä ajassa. Rauhan tunteet olisivat levinneet kulovalkean tavoin ja kansan rauhan vaatimus kaikissa maissa olisi nopeuttanut teurastuksen loppua, vähentänyt sen tuotoksia.
Tämä totisesti oli tehtävä, joka olisi ollut Marxin, Engelsin ja Lassallen opetuslasten arvoinen.
Seuraava on saksalaisen sosialistin Käte Dunckerin esitys naisten lukupiirien edustajien kokouksessa Engel-Uferin ammattiyhdistystalolla Berliinissä marraskuun 17. päivä 1914, ensimmäisen maailmansodan käynnistyttyä saman vuoden kesäkuussa. Se käsittelee sodan syttymisen syitä kapitalismin imperialistisessa vaiheessa, jossa elämme edelleen tänään.
Duncker syntyi ja kasvoi Thüringenissä vuonna 1871 ja työskenteli opettajana. Hän tapasi Clara Zetkinin ammattiliiton kongressissa ja liittyi Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen SPD:hen Leipzigissä vuonna 1898. SPD:n jäsenenä hän oli merkittävä puhuja ja kirjailija, SPD:n naisten Gleichheit-julkaisun apulaistoimittaja ja osa SPD:n koulutuskomiteaa.
Teksti on aiemmin julkaistu saksaksi kirjassa Käte und Herrmann Duncker: Ein Tagebuch in Briefen (1894-1953) vuonna 2016 ja englanniksi verkossa Marxilaisessa Internet-arkistossa vuonna 2021. Nyt se julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi.
1) Nykyinen maailmansota ei johdu tiettyjen persoonallisuuksien mielivaltaisista teoista eikä ”kansojen rotuvihasta”, vaan pikemminkin maailmantaloudesta, ts. maailman kapitalistien voittotarpeista ja imperialististisesta vastakkainasettelusta.
2) Pääoman keskittyminen, suuryritysten kehittyminen, tuottavuuden kasvu sekä tuotannon teollinen epätasapaino yhdessä koko kapitalistisen talouden suunnittelun puutteen kanssa johtavat krooniseen ylituotantoon. Proletariaatin surkeat palkat, kartellien nostamat tavaroiden korkeat hinnat, tullit ja välilliset verot estävät kotimaan myynnin. Siksi ulkomaan myyntimarkkinoiden tarve kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisen riiston aiheuttama valtava pääoman kertyminen vaatii kannattavia investointeja. Tällaisia investointisfäärejä, joilla on erityisen suotuisat tuottonäkymät, ovat heräävän kapitalismin maat (siirtomaat, puolikulttuurivaltiot). Tässä hyödykemarkkinoiden, raaka-ainealueiden ja turvallisten pääomasijoituspaikkojen monopolistisen riiston metsästyksessä eri suurvaltioiden kapitalistiset klikit joutuvat ristiriitaan keskenään.
3) Tämä kapitalistinen laajentumispyrkimys saa poliittisen ilmauksensa nykyaikaisten suurvaltioiden maailmanvaltapolitiikassa, imperialismissa. Siirtokuntien valloitus, ulkomaille sijoitetun pääoman suojaaminen, puolustus hankalia kilpailijoita vastaan vaativat vahvaa aseistusta merellä ja maalla. Kilpailu siirtomaa-alueista ja ”etupiirialueista” sekä aseistuspolitiikka luovat kapitalististen valtioiden välille pysyviä jännitteitä, jotka painautuvat kohti sotaista purkautumista.
4) Balkan, Aasian Turkki, Persia, Afrikka ja Itä-Aasia näyttävät olevan modernin imperialismin kriisin ja sodan pääkeskuksia. Näistä alueista käytävässä kiistassa Itävalta ja Venäjä, Saksa ja Englanti, jotka omalta osaltaan ovat kaivautuneet taisteluhautoihin suojelun tarpeesta, ovat tällä hetkellä vastakkain. Kapitalismin jatkuva olemassaolo, jopa nykyisen sodan päättymisen jälkeen, aiheuttaa erittäin todennäköisesti uusia maailmansotia maailmanmarkkinoille ja maailmanvallalle.
5) Saksan luokkatietoinen proletariaatti taistelee kapitalismia vastaan työväenluokan sosialistisen vapauttamisen kuolettavana vihollisena; siksi se ei voi nähdä proletaariluokan etujen edistämistä Saksan imperialismin tukemisessa. Myös kapitalistisessa nykyajassa sisämarkkinoiden laajentaminen näyttää proletariaatille tärkeämmältä kuin ulkomarkkinoiden. Sisämarkkinoiden tehostaminen merkitsisi korkeampia palkkoja ja varmistaisi korkeammat palkat. Pääoman vienti taas lisää kapitalismin olemukseen sisältyvää riistoa palkkapaineen ja hintaverotuksen kautta. Proletariaatin ahdinkoa pahentaa entisestään sotilaallisen aseistautumisen taakka ja sodan kauhistuttava kurjuus.
6) Siten proletariaatin elintärkeät edut vaativat väsymätöntä taistelua imperialismia vastaan. Taistelua, jota voidaan käydä vain tietoisena siitä, että sosialismi yksin voi saattaa päätökseen ja voittaa tämän kapitalistisen kehityksen imperialistisen vaiheen ja pysyvän maailmansodan vaaran.
Sodanvastainen järjestö World Beyond War on julkaissut verkossa karttapalvelun, johon on listattu eri valtioiden ylläpitämät ulkomaisten sotilastukikohtien verkostot.
Globaalina imperialistisena suurvaltana Yhdysvallat operoi ylivoimaisesti eniten sotilastukikohtia, jopa yli 900 sijainnissa ympäri maailmaa.
Syyskuussa voimaan tulleen DCA-sopimuksen perusteella myös Suomi listataan osana Yhdysvaltain sotilastukikohtien verkostoa, sillä suomalaisissa tukikohdissa operoi vastaisuudessa yhdysvaltalaisia sotilasjoukkoja.
Muita maita jotka operoivat ulkomaista sotilastukikohtien verkostoa ovat Turkki (128 tukikohtaa), Iso-Britannia (117), Venäjä (58), Intia (22) ja Ranska (15). Sivustolla listataan myös joukko alle kymmenen tukikohtaa ulkomailla operoivia maita. Yhteensä WBW:n kartastossa listataan 17 eri valtiota.
WBW katsoo jokaisen tukikohdan lisäävän sodan riskiä.
– Jotkut näistä fyysisistä laitoksista ovat maalla sotasaaliina. Suurinta osa niistä ylläpidetään yhteistyöllä hallitusten kanssa, joista monet ovat julmia ja sortavia. Monissa tapauksissa ihmisiä siirrettiin tehdäkseen tilaa näille sotilaallisille laitoksille, mikä usein riisti ihmisiltä viljelysmaan, lisäsi valtavia määriä saasteita paikallisiin vesistöihin ja ilmaan ja esiintyi ei-toivottuna läsnäolona, järjestö tiedottaa.
Kartalla esiintyvien tukikohtien yhteydessä on listattu myös uutisia niiden vaikutuksista.
Karttoihin voi itse käydä tutustumassa täällä. Projekti on osa World Beyond Warin sotilastukikohtien vastaista No Bases -projektia.
Verinen sota Ukrainassa jatkuu vailla loppua. Kalleimman hinnan siitä maksavat tavalliset ihmiset – vastakkain asetettu ukrainalainen ja venäläinen työväenluokka.
Tässä artikkelissa ääneen pääsevät ukrainalaiset vasemmistolaiset, jotka vastustavat oman maansa hallitusta ja sotaa luokkakantaisesta, kansainvälisestä perspektiivistä.
Nämä näkökulmat eivät edusta Työväen antimilitaristien virallista kantaa tai analyysiä, vaan ovat ukrainalaisten omia. Sodan oloissa koemme olevan tärkeää nostaa esiin vasemmistolaisia ääniä, jotka virallisessa kertomuksessa ohitetaan kokonaan – ja pyritään vaientamaan.
Näkemykset tulevat kahdelta eri marxilaista ideologiaa tunnustavalta taholta.
Ukrainan työväenrintama (RFU) on marxismi-leninismiä edustava järjestö, jonka tausta on sosiaalisessa mediassa. Järjestö on laiton Ukrainassa.
Komuna (”Kommuuni”) on trotskilainen ryhmä, joka taistelee bolshevismin perinteiden puolesta. Se on osa kansainvälistä marxilaisen tendenssin internationaalia (IMT).
Ukrainan sodan luonne
24. helmikuuta 2022 on päivämäärä, jonka koko maailma muistaa pitkään. Siitä alkoi Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan.
Ukrainassa kaikesta syytettiin välittömästi Putinin henkilökohtaista hulluutta ja Venäjällä NATO:n laajentumista. Mutta miten sen näkevät ukrainalaiset marxilaiset?
Ukrainan työväenrintaman RFU:n mukaan Ukrainan sota on osa maailman kapitalismiksi tulemista, yksi luku kolmannen maailmansodan prologissa.
– Tämä sota on vastakkainasettelu toisaalta länsimaisten imperialistien tukeman Ukrainan komprador-oligarkiahallinnon ja toisaalta Venäjän subimperialistisen hallinnon ja joidenkin sen liittolaisten välillä. Kummallakaan puolella ei pitäisi olla illuusioita niin sanotun ”kansallisen vapautussodan” suhteen.
Komprador (tai comprador) on alun perin portugalilainen termi Aasian varhaisesta kauppakolonialismista. Nykyään se on yleinen termi niille yhteiskunnan voimille, joilla on tiivis mutta alisteinen yhteistyö ulkomaisten ryhmien ja kansainvälisen rahoituspääoman kanssa.
Oligarkit ovat entisissä Neuvostoliiton maissa erittäin varakkaita liikemiehiä, joilla on taloudellisen vaikutusvallan lisäksi myös poliittista vaikutusvaltaa. Oligarkit keräsivät miljardiomaisuutensa Neuvostoliiton romahtamisen myötä 1990-luvulla, kun valtion omaisuutta yksityistettiin.
Subimperialismilla viitataan Venäjän asemaan paikallisena imperialistina – ei samanlaisena globaalina suurvaltana kuin esimerkiksi Yhdysvallat, mutta imperialistisia pyrkimyksiä omaavana.
Vaikka nykyistä poliittista ja taloudellista tilannetta ei RFU:n mielestä voi suoraan rinnastaa menneeseen, yhtymäkohtiakin on.
– Joitakin viittauksia ensimmäiseen maailmansotaan voidaan varmasti tehdä, koska se oli ensimmäinen imperialistinen maailmansota kapitalismin aikakaudella. On myös joitain yhtäläisyyksiä [2. maailmansodan] kanssa, kun Ukrainan porvariston kansallismieliset edustajat (Ukrainan nationalistien järjestö, OUN) asettuivat natsien puolelle puna-armeijaa vastaan saadakseen pienen mahdollisuuden elvyttää niin sanottu ”itsenäinen” Ukrainan hallitus.
– Ukrainaa johtaa sen oligarkia, ja sillä on edelleen jäänteitä omasta subjektiivisuudestaan, mutta se mieluummin on länsimaisen pääoman vasalli venäläisen sijaan. Ne, jotka ovat vahvempia tässä sodassa, ”lypsävät lehmän” viimeiseen pisaraan asti. Ukraina toimii nykyään aseiden testauskenttänä sekä lännessä että idässä, eräänlaisena ”puskurivyöhykkeenä” tulevalle sodalle NATO:n ja Kiinan välillä, RFU esittää.
Komunan mukaan sota on sekä ilmentymää saalistavien imperialistien välisestä kilpailusta että Putinin hallinnon sisäisistä tarpeista.
– Mielestämme länsimaiset imperialistit toisaalta työnsivät Ukrainan tarkoituksella sotaan ja vetäytyivät sitten heikentääkseen kilpailijaansa maailmannäyttämöllä imperialistisen Venäjän muodossa, toisaalta Putinin klikille tämä sota on välttämätön laajentaakseen omaa imperialistista vaikutusvaltaansa.
– Putinin bonapartismi odotti, että lähettämällä Ukrainaan vain erikoissotilaita, se pystyisi nostamaan heikkenevää tukeaan tietyssä osassa venäläistä yhteiskuntaa, mutta sodan lukuisten epäonnistumisten vuoksi Putin vain lisäsi epäluottamusta väestön keskuudessa.
Bonapartismi on Ranskan historiaan viittaava autoritaarinen poliittinen suuntaus, jonka päämäärä oli palauttaa valtiovalta suurmiehelle kuten Napoleon, ja johon on perinteisesti liittynyt nationalistinen ja populistinen militarismi.
– Ukraina on epäilemättä joutunut imperialistisen kilpailun ja pääomien yhteentörmäyksen uhriksi, jossa se hukkuu vereen.
Ukrainalaisten talous ja elämä sodan aikana
Sodalla oli odotetusti tuhoisa vaikutus Ukrainan talouteen ja työväenluokan elinoloihin. Maa koki suurimman shokin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, kolmasosa yrityksistä lopetti toimintansa välittömästi.
Kansainvälisen työjärjestö ILO:n mukaan Ukraina on menettänyt 4,8 miljoonaa työpaikkaa sodan alkamisen jälkeen, eri lähteiden mukaan Ukrainan työttömyys on nyt noin 30 %, ja ennusteiden mukaan vuonna 2023 työttömyysaste pysyy 26 %:ssa.
Bruttokansantuote laski keskimäärin 32 % vuonna 2022, mitä pahensi että Venäjän joukot kohdistivat iskunsa yhä enemmän energiainfrastruktuuriin talven alussa. Teollisuustuotanto laski 40 % ja inflaatio nousi 27 %.
Komunan mukaan taloudelliselta romahdukselta vältyttiin vain sen ansiosta, että Ukrainan päävelkojat, jotka ovat lännessä, tukevat sitä vastakkainasettelussa Venäjän kanssa.
– Ulkomainen velka kasvaa edelleen Ukrainan yllä ja todennäköisesti vähentää merkittävästi tulitauon tuomaa helpotusta. Ukrainan elpymistä käsittelevässä konferenssissa Luganossa heinäkuussa annettiin paljon julkisia lausuntoja, mutta hyvin vähän konkreettisia lupauksia. Eurooppalaisten pankkien velkojen alaskirjaukset muodostavat todennäköisesti epämukavan ennakkotapauksen, jota ei voida hyväksyä niiden tulevien voittojen kannalta.
Pakolaisia Mariupolissa. (Lähde: mvs.gov.ua)
Kuusi miljoonaa pakolaista lähti Ukrainasta, enimmäkseen naisia ja lapsia, ja maassa on viisi miljoonaa sisäistä pakolaista, jotka asuvat pääasiassa maan länsiosassa. Komuna muistuttaa luokkajaosta myös tässä ilmiössä.
– Oligarkkien perheet lähtivät maasta jo ennen helmikuun 24. päivän hyökkäystä. Maan hyökkäyksen jälkeinen ensimmäinen aalto jätti pikkuporvariston ja työväenluokan parhaat kerrokset, joilla oli kansainvälisiä yhteyksiä ja tarpeeksi säästöjä ottaakseen tällaisen riskin, muistuttaa Komuna.
– Tämä ei koske kaikkia pakolaisia, mutta köyhemmät ukrainalaiset ovat paljon vähemmän edustettuina lähteneiden joukossa. Lisäksi on arvioitu, että yli 5 miljoonaa ihmistä on joutunut siirtymään kotiseudultaan, enimmäkseen maan länsiosassa. Väestön köyhimmät osat, jotka ovat usein iäkkäitä ja vähemmän liikkuvia, jäävät usein konfliktialueille, vaikka heidän ympärillään tapahtuu pommituksia.
Ukrainan työlakiin on sodan alusta lähtien tehty monia muutoksia. Lakot on kielletty, yövuoroja on pidennetty, työnantajat voivat irtisanoa työntekijöitä ilman ammattiliiton lupaa ja niin edelleen.
– Kaikki tämä lisää työntekijöiden pelkoa työnsä puolesta ja kyvyttömyyttä organisoida itseään normaalisti. Se antaa myös valtavan vipuvaikutuksen yrittäjille, jotka voivat olla työpaikkansa jumalia ilman rajoituksia, kuvaa RFU.
– Jos puhumme Ukrainan työväenluokasta tulevaisuudessa, voimme täydellisesti havaita kuinka Ukrainan eliitti yrittää tuhota työntekijöiden oikeudet maassamme.
Zelenskyin hallinto ja fasismi
Aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan Putinin klikki valitsi iskulauseen ”denatsifiointi” ideologiseksi perusteluksi toiminnalleen.
Komunan mukaan Ukrainassa on tiettyjä pro-fasistisia äärioikeistolaisia elementtejä, joilla on jonkin verran tukea ja joita hallitsevat oligarkit ja valtiokoneisto. Ryhmä näkee tässä yhteyden Ukrainan proletariaatin lisääntyneeseen lumpenisoitumiseen – siirtymään työväenluokasta kohti ryysyköyhälistöä – viimeisen 30 vuoden aikana.
– Mutta tämä ei anna syytä kutsua Zelenskyin hallintoa fasistiseksi. Venäjän imperialismin ”denatsifiointi” merkitsee lopulta entistä suurempaa tukea nationalistisille ideoille.
Miksi Zelenskyin hallintoa sitten voi nimittää?
– Ensinnäkin, kapitalismin palauttamisen jälkeen Ukraina ei seurannut porvarillisen bonapartismin polkua, kuten Venäjällä, koska vastasyntynyt oligarkia pystyi pitämään vallan käsissään, meillä oli porvarillinen hallinto. Demokratia, joka kasvoi Neuvostoliiton raunioilla. Poliittinen valta oli lopulta Ukrainan oligarkian käsissä, eikä Ukrainan byrokratia ollut siitä riippumaton.
– Zelenskyi itse oli ja edustaa tiettyjä bonapartistisia suuntauksia Ukrainan byrokratiassa, joka vähitellen alkoi eriytyä hallitsevasta luokasta. Koska Ukrainaa ei ollut mahdotonta irrottaa talouskriisistä ja Euromaidanin poliittisesta umpikujasta, näimme samanlaisia suuntauksia Zelenskyin hallinnossa jo ennen sotaa, mutta silloin ne eivät olleet niin voimakkaita.
– Tänään näemme, kuinka Zelenskyin hallitus käyttää sotaa mahdollistaakseen byrokratian itsenäistymisen Ukrainan hallitsevasta luokasta, lopulta sulkeakseen sen pois poliittisesta vallasta ja luottaakseen entistä enemmän sotilaallisiin elementteihin, armeijaan, edistäen nationalistista retoriikkaa. Voidaan sanoa, että Putinin klikki antoi ”Kansan palvelijalle” toisen elämän.
Tästä ovat osoituksena tiettyjen oligarkkien omaisuuden kansallistaminen, tiettyjen mediakanavien pakkolunastus, puolueiden ja joukkotiedotusvälineiden kielto kollaboranttien vastaisen taistelun varjolla, tiettyjen oligarkkien vainoaminen ja henkilöstömuutokset Zelenskyin omassa hallituksessa.
Komunan mukaan tämä ”eriytyminen hallitsevasta luokasta” on mahdollista myös länsimaisten imperialistien tuen ansiosta.
– Sota antoi Zelenskylle ihanteellisen tilaisuuden muodostaa uskollinen ympyrä ympärilleen, luottaa armeijaan ja sulkea hallitseva luokka poliittisesta vallasta, josta hän tällä hetkellä nauttii. Tämä tuo hyvin paljon Zelenskyin hallintoa lähemmäksi Putinin hallintoa, Komuna linjaa.
Uusfasistisen Asovan pataljoonan veteraanien marssi Kiovassa. (Lähde: Goo3)
Työväenrintama RFU:n mukaan on ”aika ottaa pois ruusunpunaiset lasit, joiden läpi nähtynä äärioikeisto on heikentynyt Ukrainan yhteiskunnassa sodan aikana” – tarkoittaen, että äärioikeisto on edelleen uhka.
Järjestön mukaan venäläisten kommunistien tehtävä on huolehtia omista taantumuksellisistaan siinä missä ukrainalaisten kommunistien on hoideltava omat fasistinsa pois päiväjärjestyksestä.
– Joka ukrainalaisessa vasemmistossa ajattelee toisin on lähtenyt osallisuuden polulle fasistien kanssa, joka tarkoittaa muuttumista itsekin fasistiksi.
RFU näkee taistelun fasismia vastaan tarkoittavan ensinnäkin sitä, että ei anna periksi porvarillisille ideologioille.
– On mahdotonta taistella fasismia vastaan, jos olet samalla puolella sen kanssa. Kommunisti on aina internationalisti, muuten hän ei ole kommunisti. Toiseksi meidän on taisteltava fasismia vastaan muiden ihmisten päässä, id est, osallistuaksemme agitaatioon ja propagandaan. Kaiken kaikkiaan tärkein taistelukenttä on ideologinen taistelukenttä.
Kansallisesta yhtenäisyydestä
Jotkut väittävät, että ukrainalaisille sota on todellinen ”kansansota”: valtava isänmaallinen innostus on yhdistänyt koko Ukrainan kansan alueiden ja kielellisten erojen välillä Venäjän aggressiota vastaan.
RFU näkee ilmiön taustalla voimakkaan ja kaiken läpäisevän porvarillisen propagandan vaikutuksen.
– Kaikki: televisio, internet, radio, kirjat, musiikki, oppilaitokset ja ohjelmat, jopa kieli on otettu kapitalistisen sotakoneiston käyttöön. Joka päivä ja joka tunti propagandistit tekevät kaikkensa muuttaakseen ihmiset mielettömiksi eläimiksi leikkimällä heidän tunteillaan, heidän pelollaan, vihallaan ja epätoivollaan.
Ukrainalaisten yhdistymistä on tapahtunut, mutta luomalla eroja, ei voittamalla niitä.
– He ovat yhdistyneet sovinismin ja petomaisen vihan kautta. Nykyään jopa nuorten keskuudessa – perinteisesti edistyksellisimmässä kategoriassa – ajatus atomipommin pudotuksesta Venäjälle ja jokaisen venäläisen tappamisesta viimeiseen asti ei olisi jotain epänormaalia tai moraalitonta.
Mutta edes tällaisissa olosuhteissa propaganda ei pysty tappamaan kaikkia tyytymättömyyden ajatuksia, kuten voidaan nähdä sotilaiden perheiden äskettäisistä mielenosoituksista Kryviy Rihissä ja kansannuorisoliikkeen ChVK Redan aiemmin aiheuttamista mellakoista, jotka molemmat tuomittiin Venäjän psykologisina operaatioina.
– Oma tavoitteemme on sama kuin aina: käyttää propagandaa ja agitaatiota valistaaksemme kansaamme, opettaa heille kuinka taistella oikeuksiensa puolesta, kuinka taistella kapitalismin (ja imperialismin sen korkeimpana vaiheena) lukemattomia epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ja eräänä päivänä, kuten täällä Ukrainassa sanotaan, ”pakastin voittaa television”.
Kielikysymys ja sovinismi
Nykyään ukrainalainen retoriikka puoltaa voimakkaasti kaiken venäläisen hylkäämistä, neuvoo siirtymään ukrainalaisiin palveluihin ja sisältöön, ukrainan kieleen. Yrittääkö tämä politiikka todellakin murtaa kansallisen sorron perinnön vai palveleeko se nykyään vain hallitsevan luokan etuja ja ruokkii kansallista vihamielisyyttä?
– Ensinnäkin on muistettava kansallispolitiikan luonne Leninin aikana. Tuolloin tällä politiikalla oli progressiivinen luonne, ja sen saneli se tosiasia, että Venäjän valtakunta sorti kansoja, vastaa Komuna.
Silloin oli mahdotonta muodostaa vapaaehtoisia siteitä kansoihin millään muulla tavalla, joten kaikki tehtiin kaikkien kansojen proletariaatin välisen kansainvälisen solidaarisuuden näkökulmasta, mutta stalinistisen klikin saapuessa näitä valloituksia rajoitettiin.
– Stalin alkoi ottaa askelia kohti suurvenäläistä sovinismia, karkottaa ja venäläistää kansoja. Bolshevikkien politiikka Leninin aikana todella katkaisi siteet vanhaan kansalliseen sortoon.
Komunan mukaan nykypäivän ukrainalaistaminen, joka alkoi Euromaidanin kaudesta, on taantumuksellista.
– Se ei millään tavalla salli Venäjän ja Ukrainan proletaarien osoittaa solidaarisuutta keskenään, vaan se tuo vain kansallista vihamielisyyttä ja sotaa. Tästä Donbassia koskevasta politiikasta (venäläisten koulujen sulkeminen, venäjän kielen kieltäminen ja asiaankuuluvien lakien antaminen) tuli monella tapaa käynnistin idän separatismille ja sisällissodalle. Loppujen lopuksi tämä politiikka auttaa vain Ukrainan ja Venäjän hallitsevia luokkia vahvistamaan valtaansa ja tienaamaan edelleen rahaa kansallisesta vihamielisyydestä.
Fasistijohtaja Stepan Banderan kuva koristaa tavallisen kahvilan seinää: ”Russofobiasi ei ole tarpeeksi voimakasta.” (Lähde: Cogitato)
Viimeaikaisista kielikäytännöistä on syytä huomata, että venäjää voidaan nyt käyttää vain epävirallisissa olosuhteissa.
– Missä tahansa virallisessa ympäristössä voit puhua vain ukrainaa. Nyt on jopa kiellettyä julkisesti esiintyä tai soittaa musiikkia venäjäksi, vaikka on syytä huomata, että monet ukrainalaiset taiteilijat käyttävät teoksissaan venäjän kieltä. Myös venäjänkieliset kirjat kehotetaan luovuttamaan jätepaperiksi, kerrotaan RFU:sta.
Järjestön mukaan kielipolitiikka on itse asiassa perustettu hajottamaan yhteiskuntaa mahdollisimman paljon.
– Kansanjoukot ohjataan pois todellisista sosiaalisista ja taloudellisista ongelmistaan keskittyessään tähän ”kielikeskusteluun”, joka ei itse asiassa tee kenenkään elämää paremmaksi. Tämä ei ole kulttuurin kapina, kuten meille ylhäältä kerrotaan, vaan kaikkein sovinistisinta politiikkaa, jolla pyritään tuhoamaan muiden kulttuurien vaikutus Ukrainan alueella.
Esimerkiksi Taka-Karpatialla asuvilla rusinalaisilla ja Odessan alueella asuvilla moldovalaisilla ei ole edes kouluja, jotka opettaisivat oppitunteja omalla äidinkielellään ja kehittäisivät omaa kulttuuriaan.
RFU:n mukaan tämä todistaa Ukrainan politiikan kansallisen kysymyksen suhteen olevan äärimmäisen sovinistista – assimilaatiota, ei dekolonisaatiota.
NATO, imperialismi ja aselähetykset
Ukrainan aseistamisesta on ollut paljon debattia vasemmiston sisällä. Erityisesti niinsanotussa läntisessä diskurssissa vastakkain on asetettu aseiden lähettäminen ja rauhanneuvottelut.
Ukrainan työväenrintama RFU yksiselitteisesti vastustaa NATO:n aselähetyksiä.
– Sosialidemokraatit arvostelevat meitä tästä sanomalla, että pelaamme Venäjän imperialismin käsiin. Emme oikeastaan. Päinvastoin, ne, jotka kannattavat aseiden toimittamista Ukrainalle, edistävät läntisten imperialistien hegemonian vakiinnuttamista Ukrainassa. He eivät tee sitä hyväntahtoisena eleenä, vaan koska länsiporvaristo kokee siitä kaikesta ennen kaikkea tietyn taloudellisen hyödyn (asekauppa on melko kannattavaa bisnestä, ja se on hyvä mahdollisuus tehdä Ukrainasta riippuvainen maa ja poistaa venäläinen kilpailija Itä-Euroopasta… selvästi jumalallista varjelusta) ja toiseksi heillä on poliittinen motiivi. Tukemalla aseiden toimittamista tuet automaattisesti toisen imperialistin vahvistumista.
– Lisäksi, kuten näemme, Ukraina on täysin riippuvainen länsimaista. Emme ymmärrä, mihin tällaiset ”vasemmistolaiset” luottavat. Ilmeisesti he haluavat maallemme vielä enemmän velkaa, rappeutumista ja köyhtymistä, koska emme löydä muuta selitystä.
RFU:n mielestä yhden blokin imperialismia ei voi kukistaa käyttämällä toisen blokin imperialismia.
– Tällaisessa imperialistisessa sodassa ei ole sijaa tavallisten kansalaisten voitolle, paitsi vallankumoukselle. Lisäksi nuo asetarvikkeet eivät auta perimmäistä päämääräämme, mutta silti ne vuodattavat jatkuvasti veljiemme ja sisartemme verta kaikissa kansoissa. Ja meille ei pitäisi olla väliä, kaadammeko venäläis- vai länsimielisen hallituksen.
– Siksi imperialismin todella kukistamiseksi meidän on suoritettava sosialistinen vallankumous. Juuri silloin, kun tuotantovälineiden yksityinen omistus lakkautetaan ja proletariaatin diktatuuri vakiinnutetaan, vain silloin voimme todella kukistaa imperialismin, sekä Venäjän että länsimaisen.
Tykistö ampuu kohti itäistä Ukrainaa. (Lähde: Dimitri Miravski)
Sodan etenemisestä
Viime kuukausina sota on näyttänyt enimmäkseen pysähtyneen. Ukrainalaisista kommunisteista on haastavaa sanoa, miten sota päättyy, tai mitä se tulee tarkoittamaan.
– Jos Ukraina voittaa, yhteiskunnassa vallitsee aluksi jingoistinen euforia ja auktoriteetit käyttävät hyväkseen tämän hetken tuhotakseen lopulta kaikki poliittiset vastustajansa. Todellisuudessa Ukraina ei kuitenkaan rikastu tästä, itse asiassa tulemme entistä riippuvaisemmiksi länsimaisista imperialisteista, mikä vaikuttaa jo nyt ihmisten aineelliseen hyvinvointiin ja jolla tulee olemaan vieläkin suurempi vaikutus tulevaisuudessa. Myös auktoriteetit itse osallistuvat tähän säätämällä lakeja, jotka tuhoavat sosiaalisen kentän, RFU:sta sanotaan.
Heidän mukaansa Ukrainan voitto sen enempää kuin Venäjän hallituksen voitto ei tuota työväenluokalle mitään hyvää tai edistyksellistä.
– Porvaristo yrittää hajottaa työväenluokan vielä enemmän, ja jos työntekijöiden keskuudessa on tyytymättömiä liikkeitä, auktoriteetit käyttävät terroria työntekijöitä vastaan. Periaatteessa se on jo käytössä.
Esimerkkinä RFU:sta mainitaan linja-autonkuljettajien lakko Zaporižžjan kaupungissa, kun heille ei maksettu palkkaa.
– Lakko murrettiin ja uhkaus kuului näin: ”Joko menette armeijaan tai edessä ovat lomautukset.”
Tilanne on vielä huonompi Ukrainan merimiesten kannalta. Kesällä he pitivät mielenosoituksen Odessassa, koska meri on suljettu siviileille, eikä kukaan maksa palkkaa.
– Seurauksena oli, että mielenosoituksen keskeytti armeijan rekisteröinti- ja värväystoimisto, joka yritti esittää kutsuntailmoitukset kaikille mielenosoittajille. Kaikki päättyi siihen, että he pidättivät yhden merimiesliiton päämiehistä ja tuomitsivat hänet ”kansallisena petturina” ja niin edelleen.
– Tietenkin on syytä sanoa, että sodan aikana on ollut tilanteita, joissa työntekijät pystyvät puolustamaan itseään, mutta nämä kaksi tapausta sekä muutokset lainsäädännössä osoittavat erittäin hyvin, minkälaista suuntausta tapahtuu Ukrainassa, ja mitä tapahtuu, jos Ukrainan auktoriteetit voittavat.
Samaten jos Venäjän auktoriteetit voittavat, se ei myöskään tarkoita mitään edistyksellistä työväenluokille.
– Muistamme erittäin hyvin [Luhanskin ja Donetskin kansantasavaltojen] kokemuksen, kun he kuristivat kommunistien ja työntekijöiden liikkeen. Yhden osallistujan voittojen sattuessa työntekijät ja kommunistit saavat vain köyhyyden ja kauhun, kun taas kapitalistit ja heidän palvelijansa kylpevät kullassa.
Vallankumouksellinen defeatismi
Maaliskuussa 2023 RFU lähetti Telegramissa tämän lausunnon:
”…vastustamme Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, Ukrainan hyökkäystä Venäjälle ja Venäjän provokaatioita, jotka yrittävät kiihdyttää konfliktia entisestään. Kyllä, me ja venäläiset internationalistitoverimme kannatamme tappion kantaa, vastustamme omia hallituksiamme sodan aikana. Mutta emme missään tapauksessa tue maidemme tappiota vihollisvaltioiden toimesta, antautumista niille.”
Työväenrintaman mukaan tämä on ainoa kanta sotaan, joka aidosti internationalistisella organisaatiolla voi olla.
– Koska ymmärrämme nykyisen sodan todellisen luonteen – se on imperialistinen sota – emme voi millään tavalla tukea kumpaakaan imperialistista lohkoa, olipa kyseessä Venäjä tai NATO, jonka etua Ukrainan hallitus puolustaa tänään. Siksi vastustamme Ukrainan hyökkäystä yhtä paljon kuin vastustamme lännen puuttumista konfliktiin ja oman hallituksemme toimintaa.
Komunan mukaan monet ovat halunneet nähdä Ukrainan tilanteen analogisena sorretun puolisiirtomaavaltion taistelulle imperialismia vastaan. Tämä on johtanut vasemmistossakin Ukrainan kansallisen porvariston tukemiseen.
– On kysyttävä, pystyykö Ukrainan porvaristo harjoittamaan kansallista vapautuspolitiikkaa – onko se edistyksellinen osapuoli tässä konfliktissa?
– Loppujen lopuksi Ukrainan porvarillinen johto liittyy hyvin läheisesti länsimaiseen imperialismiin, joka sytyttää kansallisen vihan tulta ja kääntyy bonapartismiin. Jos Ukraina voittaa tällaisella johdolla, saamme vielä suuremman kansallisen epäsovun tason, vielä kovemman hallinnon, joka ei millään tavalla edistä työläisten solidaarisuutta ja proletaarisen liikkeen kehitystä Ukrainassa, linjaa Komuna.
– Tuemme Ukrainan itsemääräämisoikeutta, mutta emme usko, että Ukraina kykenee vapautumaan kaikista imperialisteista tällaisella johdolla. Emme typistä Ukrainan itsemääräämisoikeutta sen porvarilliseen valtioon. Uskomme, että Ukrainan proletaarit pystyvät saavuttavat oman vapautumisensa vain solidaarisesti muun työväenluokan kanssa, taistelemalla omaa porvarillista johtoaan ja kaikkia imperialisteja vastaan.
RFU kieltäytyy omasta puolestaan vastaamasta kysymykseen olisiko Ukrainan tai Venäjän sotilaallinen voitto parempi.
– Molemmat osapuolet edustavat tiettyjen porvarillisten klikkien etuja eivätkä millään tavalla aja työväenluokan etuja. Lisäksi proletariaatti ei ole minkään klikin politiikan subjekti, emmekä me työväen joukkojen etujoukoksi pyrkivänä järjestönä yksinkertaisesti voi ottaa kantaa asioihin, jotka eivät meistä riippuvaisia. Emme voi pakottaa omaa hallitustamme ”puolustamaan” itseään kiihkeämmin, antautumaan tai pyrkimään rauhaan – porvarillinen hallitus kuuntelee harvoin omaa kansaansa. Mutta toisaalta voimme tehdä kaiken voitavamme tuhotaksemme porvariston, tuhotaksemme kapitalismin – kaikkien nykyajan sotien ainoan syyn.
– Ja voimme tehdä sen vain julistamalla sodan omalle porvarilliselle hallituksellemme, omalle oligarkiallemme, kuten kaikkien marxilais-leninististen järjestöjen pitäisi tehdä, jos ne ovat todella marxilais-leninistejä ja internationalisteja. Joten kyllä, kuten olemme sanoneet, tuemme defeatismin kantaa, mutta emme missään nimessä tue maidemme tappiota vihollisvaltioiden toimesta – tuemme valtiomme tappiota vain sen oman työväenluokan, sen oman työväen toimesta.
– Kantamme on selvä: Ei muuta sotaa kuin luokkasota!
Referaatissa käytetty RFU:n haastattelu on alunperin annettu itäisen Euroopan vasemmistoliikkeitä seuraavalleLeftEast-julkaisulle lokakuussa 2023. Komunan näkemykset on puolestaan julkaistu ensin ryhmän omassa verkkojulkaisussa maaliskuussa 2023.
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.