Avainsana: imperialismi

Seuraava on yhdysvaltalaisen The Class Struggle -julkaisun pääkirjoitus touko-kesäkuulta 1917. Lehden toimitukseen kuuluivat Louis B. Boudin, Louis C. Fraina ja Ludwig Lore.

Tekstissä linjataan sosialistien strategiaa imperialistisen maailmansodan oloissa. Siinä hylätään periaatteellisesti sekä kansallinen maanpuolustus ja sotilaallinen liittoutuminen että pasifismi ja puolueettomana pysyminen. Sodan ja rauhan kysymyksessä vaihtoehdoksi nostetaan kansainvälinen luokkataistelu ja todellisen oikeudenmukaisen rauhan rakentaminen vapaana kapitalismista.

---

Maailmansota löysi sosialistit surkeassa henkisen valmistautumattomuuden tilassa, ja siksi he olivat täysin kykenemättömiä selviytymään niistä valtavista ongelmista, jotka se toi esiin välitöntä ja radikaalia ratkaisua varten. Kysymykset, joihin vaadittiin välitöntä ja ehdotonta vastausta, eivät itse asiassa olleet sosialisteille uusia tai vieraita. Päinvastoin, ne liittyivät läheisesti sosialistisen filosofian ja toiminnan perusteisiin, kysymyksiin, joista sosialistinen liike näytti olevan lähes yksimielinen – kysymyksiin sosialistisen liikkeen kansainvälisestä luonteesta ja sen sodanvastaisuudesta. Mutta sota, kuten kaikki suuret kriisit, paljasti sosialistisen liikkeen piilevät heikkoudet ja puutteet sellaisena kuin se oli. Sen hellittämättömät vaatimukset välittömästä ja radikaalista toiminnasta paljastivat sen tosiasian, että sitä edeltäneen rauhan aikana sosialistinen liike sivuutti vaikeudet sen sijaan, että olisi ratkaissut ne; että liikkeen muodollisen yhtenäisyyden säilyttämiseksi perusasioista sovittiin pikemminkin kuin saavutettiin. Näin saavutettu pelkkä muodollinen yksimielisyys ei ollut ainoastaan ​​hyödytön vakavan kriisin edessä, vaan se myös pahensi sitä suuresti aiheuttamalla hämmennystä monissa, jotka muuten olisivat olleet selkeitä, lamauttamalla kädet, jotka muuten olisivat olleet tarmokkaita, ja luomalla petoksen ilmapiirin, jossa vallitsi vain erimielisyys.

Nyt ongelmia, joita olemme kauan vältelleet, ei voida enää väistellä. Edes se valtava hinta, jonka olemme jo maksaneet tästä kiertämisestä, ei vapauta meitä tehtävästä ryhtyä ratkaisemaan niitä. Ne painostavat meitä. Vanha Internationaali on kuollut. Ja ellemme ole valmiita luopumaan kaikesta toivosta luoda uutta Internationaalia, joka perustuu työväenluokan kansainväliseen solidaarisuuteen kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa, meidän on ryhdyttävä tähän työhön välittömästi ja avoimesti, jotta se täysin hyvittäisi menneisyyden epäselvyydet ja kiertelyt.

Kyse ei ole sotaoikeudenkäynnistä pettureille eikä moraalisesta tuomitsemisesta syntisten sielujen yli. Syytökset ovat hyödyttömiä. Edessämme oleva tehtävä on: pyrkiä saavuttamaan selkeä näkemys tulevaisuuden toiminnan perustaksi.

Toinen internationaali törmäsi kallioon, joka oli nationalismin kysymys. Sosialistisen liikkeen kansainvälistä luonnetta oli julistettu niin usein, että se omaksuttiin kyseenalaistamatta tai tutkimatta sen todellista merkitystä. Mutta suuri kriisi osoitti, että Toinen internationaali, sen sijaan että se olisi ollut työväenluokan täydellinen liitto, ”yksi ja jakamaton”, oli todellisuudessa useimmille kannattajilleen pelkkä kansallisten yksiköiden liitto, joille konfliktin sattuessa kuului ensisijaisesti uskollisuus.

Ensimmäinen ja perustavanlaatuisin kysymys, joka jatkuvasti vaatii vastausta sosialistisen liikkeen käsissä, on siis kysymys kansallisen puolustuksen doktriinista. Toinen sodan esiin nostama kysymys, johon tarvitaan selkeä ja yksiselitteinen vastaus, on sosialistisen liikkeen intressi liberaalidemokraattisten instituutioiden säilyttämiseen. Ja kolmas kysymys, joka ei ole teoreettisesti niin tärkeä, mutta jolla on vakava käytännön merkitys lähitulevaisuuden sosialistiselle liikkeelle, on uuden Internationaalin organisaatio ja taktiikka sekä sen suhtautuminen mahdolliseen kapitalistiseen Internationaaliin.

Tällaisia ​​kysymyksiä sosialistinen liike kohtaa kaikkialla; ja nämä ovat kysymyksiä, joihin tämän maan sosialistisen liikkeen on vastattava, jos se aikoo osallistua älykkäästi ja tehokkaasti kansainvälisen sosialistisen liikkeen jälleenrakentamiseen.

Yleinen henkinen valmistautumattomuus, joka tuhosi toisen internationaalin, oli erityisen ilmeistä tässä maassa. Opportunistinen ja rajoittunut johto on pitänyt maan suuret sosialistijoukot täysin tietämättöminä kansainvälisen sosialistisen liikkeen syvemmistä ajattelun virtauksista. Samalla se on lannistanut kaikkea itsenäistä ajattelua ja siten tuhonnut kaikki mahdollisuudet liikkeen itsenäiseen kehittymiseen kohti joitakin nykyaikaiselle sosialistiselle liikkeelle välttämättömiä ajattelutapoja. Se estää myös amerikkalaisten ongelmien vakavan ja itsenäisen tarkastelun. Tämän seurauksena tässä maassa ei käytännössä ole itsenäistä sosialistista ajattelua, ja ulkomailla kehitellyt sosialistiset aatteet tavoittavat meidät yleensä vain sieluttomina ja merkityksettöminä kaavoina ja usein pelkkinä vanhan maailman rotu- ja nationalististen sympatioiden, vihamielisyyksien ja kamppailujen heijastuksina.

Siksi on luonnollista, että suurella vanhan maailman konfliktilla on ollut erittäin demoralisoiva vaikutus Amerikan sosialistiseen liikkeeseen. Suuren maailmankonfliktin alusta lähtien tämän maan sosialistinen liike on tarjonnut mitä säälittävän näytelmän. Se ei ole ainoastaan ollut kykenemätön muodostamaan politiikkaa asiaan liittyvissä suurissa kysymyksissä, vaan se ei ole edes ymmärtänyt ongelman vakavuutta, eikä siksi luonnollisestikaan ole tehnyt mitään vakavaa yritystä sen ratkaisemiseksi.

Suurin osa amerikkalaisista sosialisteista, joita eurooppalaisten sosialististen ajatusten virtaukset eivät ole juurikaan tavoittaneet, on kyllästynyt siihen mauttomaan liittolaismyönteisyyteen, joka on syntynyt viennin stimuloiman vapauden- ja ihmisyydenrakkautemme tukahduttavassa ilmapiirissä. Tunnetasolta katsottuna tämä on heille kunniaksi. Mutta nykyisen kaltaisessa suuressa kriisissä ratkaisee suora ajattelu ja selkeä sosialistinen toiminta, ei tunnetila.

Tätä vastaan ​​on suuren osan jäsenistämme ja puoluebyrokratian loukkaava ja alentava saksalaismyönteisyys, joka pyrkii peittelemään Saksan ja Saksan enemmistösosialistien synnit ”puolueettomuuden” verukkeella.

Tämä osa maan sosialistipuolueesta oli ainoa merkittävä joukko Amerikan kansalaisia, jotka uskollisesti noudattivat presidentti Wilsonin kehotusta olla ”ajatuksissa puolueettomia”. Saksalaisten sosialistien toiminta keisarin hallituksen tukemisessa tässä sodassa joko hyväksyttiin avoimesti virallisen johtomme toimesta tai meitä kehotettiin olemaan paheksumatta sitä ”puolueettomuuden” perusteella.

Kun Saksa aloitti rauhanpropagandan tässä maassa, puolueemme aloitti rauhanpropagandan, joka ei olennaisesti eronnut luonteeltaan Saksan virallisten ja epävirallisten edustajien harjoittamasta propagandasta. Emme ainoastaan ​​odottaneet rauhanpropagandan aloittamisen kanssa, kunnes virallinen ja puolivirallinen saksalainen propaganda tässä maassa olisi siihen valmis, vaan vaatimustemme luonne oli suurelta osin tämän propagandan kopio. Sosialistinen puolue jopa astui virallisiin suhteisiin tuon Saksan hallitsevien luokkien puolesta harjoitetun propagandan kanssa osallistumalla virallisesti sen puolesta järjestettyihin ”rauhan”mielenosoituksiin.

Yksi tämän demoralisoitumisen seurauksista oli vuoden 1916 presidentinvaalien fiasko.

Toinen on täydellinen ja säälittävä avuttomuutemme sen kriisin edessä, joka meitä nyt kohtaa, kun suuren sodan vuorovesi on saavuttanut omat rantamme ja tämän maan proletariaatti on sen aaltojen nielaisema.

Oli vain luonnollista, että puolueemme liittolaismyönteinen elementti joutuisi helposti sotakuumeen uhriksi sen saavutettua tämän mantereen. Väitettyyn taisteluun demokraattisten instituutioiden puolesta yleensä lisättiin nyt kuvitteellinen taistelu tämän maan demokraattisten instituutioiden puolesta. Heidän sairaalloinen mielikuvituksensa loihti heidän mielessään esiin Saksan synkän hyökkäyksen Yhdysvaltojen vapaita instituutioita vastaan, joita he tietenkin tunsivat velvollisuudekseen puolustaa, jopa ilman minkäänlaista vulgaaria isänmaallisuutta.

Mutta puolueen virallinen johto on tehnyt vielä pahempaa: kasannut tekopyhyyttä tyhmyyden päälle, vain päätyäkseen lopulta samaan leiriin liittoutuneita kannattavien vastustajiensa kanssa. Heidän ensimmäinen siirtonsa diplomaattisuhteiden katkaisemisen jälkeen oli raaka saksalaismyönteinen lausunto kauppasaarron puolesta, joka itsessään riitti tuhoamaan kaikki sosialistisen linjan mukaiset rehellisen rauhanpropagandan yritykset. Kun tämä siirto oli peruttava, kansallinen toimeenpaneva komiteamme korvasi sen puhtaasti porvarillisella pasifistisella propagandalla sen sijaan, että se olisi tehnyt luokkataistelusta sodanvastustuksemme perustan. Tämän propagandan johtoajatus oli, että ”meillä” Yhdysvalloissa ei ole mitään taisteltavaa, olipa ”muilla” sitten mitä tahansa vaakalaudalla, että se ei ollut ”meidän” taistelumme ja että meidän tulisi siksi pysyä puolueettomina. Tähän liittyi häpeileviä puolusteluja Saksan hallituksen armottomuudelle, toistuvia vakuutteluja horjumattomasta uskostamme herra Wilsonin korkeisiin ihanteisiin ja satunnaisia ​​”Alas Englanti”-kuorolauluja.

Ja lopuksi nämä suuret sodanvastustajat kiirehtivät julkisesti vakuuttamaan kapitalistiluokallemme ja sen hallitukselle, että vastustuksemme sotaa kohtaan kestää vain niin kauan kuin he haluavat pysyä muodollisesti rauhassa Saksan kanssa, mutta että heti sodan julistamisen jälkeen emme tee mitään häiritäksemme isäntiemme sotasuunnitelmia. Jotkut ”rauhan” johtajistamme, heidän joukossaan edustajamme kongressissa, menivät jopa niin pitkälle, että lupasivat ”seistä maan rinnalla” – kaikella mitä tuo kaunis ilmaisu vihjaa – siltä varalta, että kapitalistiluokka ajaisi meidät sotaan, jonka nämä ”rauhan” johtajamme olivat itse julistaneet hyödyttömäksi ja täysin perusteettomaksi Yhdysvaltojen kansanjoukkojen teurastamiseksi.

Pelastaaksemme sosialistisen puolueen ja tämän maan sosialistisen liikkeen täydelliseltä tuholta, on ehdottoman välttämätöntä, että mullistamme liikkeemme käsitteet ja toimintatavat. Tämän maan työtätekevissä massoissa piilevät vallankumoukselliset voimat on tuotava esiin, lujitettava ja organisoitava eläväksi voimaksi. Ensimmäisenä askeleena tähän suuntaan meidän on hylättävä periaatteeton ja lannistava rauhanpropagandaksi naamioitu saksalaismyönteisyys, ja luokkataistelukäsityksen sodasta ja rauhasta hylkääminen käytännössä. Tämän maan proletariaatin eteen on asetettava positiivinen politiikka – periaatteet, joiden puolesta kannattaa taistella, ja ihanteet, joiden puolesta kannattaa kuolla.

Tällainen politiikka on osoitettu Stuttgartin kansainvälisen sosialistikongressin (1907) kymmenen vuotta sitten hyväksymän ja Kööpenhaminan (1910) ja Baselin (1912) kansainvälisten sosialistikongressien vahvistaman päätöslauselman viimeisessä kappaleessa, jossa todetaan seuraavaa:

”Jos sota syttyisi sosialistien yrityksistä huolimatta, sosialistien velvollisuudeksi tulee työskennellä sen pikaiseksi lopettamiseksi ja käyttää kaikkea käytettävissä olevaa valtaansa, sodan aiheuttamaa poliittista ja taloudellista kriisiä, pyrkimyksenään herättää kansan tyytymättömyyttä ja siten jouduttaa kapitalistiluokan vallan lakkauttamista.”

Erityisesti viimeisten sanojen on oltava jatkuvasti silmiemme edessä, oppaana kaikessa, mihin ryhdymme. Venäjän vallankumous on osoittanut tämän sodan suuret mahdollisuudet ja sen neuvon täydellisen turhuuden, joka estäisi kaikki vallankumouksellisen propagandan yritykset, koska vallankumous ei ollut toteutunut tosiasia ennen sen alkamista. On totta, että perusteettomat odotukset, harhaiset toiveet, voivat vaatia suuria ja hyödyttömiä uhrauksia. Mutta arkuuden neuvojen vaatima hinta, joka ei tee aloitetta luokkataistelussa ennen kuin menestys on varma ja vakuutettu, on paljon kalliimpi, sillä se tekisi vallankumouksellisesta luokasta täysin voimattoman ja tekisi todellisesta vallankumouksesta täysin mahdottoman.

Tässä ehdotetun kaltaisen positiivisen ohjelman perusta on luotava antamalla selkeät ja yksiselitteiset vastaukset esittämiimme kysymyksiin. Ja esitämme täten Yhdysvaltojen sosialistien harkittavaksi sen, minkä uskomme olevan todellinen sosialistinen kanta käsillä oleviin kysymyksiin.

Torjumme painokkaasti ja varauksetta kansallisen puolustuksen opin – uskoen sen olevan vain ideologinen viikunanlehti imperialistisen aikamme häpeällisille käytännöille. Sosialistit eivät saa hyväksyä sitä, elleivät he halua joutua osallisiksi kunkin maan hallitsevien etujen imperialistisissa suunnitelmiin ja sotiin, jotka väistämättä seuraavat näiden suunnitelmien kohtaamisesta.

Tämä ei tarkoita, että olisimme välinpitämättömiä kaikkien kansojen ja erityisesti pienten kansojen itsenäisyyttä kohtaan. Emme myöskään niiden oikeutta ratkaista omat ongelmansa ja päättää omasta kohtalostaan. Päinvastoin, tunteemme tästä aiheesta ovat hyvin syvät. Sosialismi voidaan saavuttaa vain vapaiden ihmisten ponnisteluilla, ja sen on perustuttava kaikkien rotujen ja kansojen täyteen vapauteen. Mutta tunnustamme kaksitahoisen tosiasian: pienet kansakunnat, jotka yksin ovat vaarassa menettää itsenäisyytensä, eivät ole asemassa puolustamaan sitä, ja että yksikään suurista kansakunnista ei puolustaisi pienemmän itsenäisyyttä, paitsi silloin, kun sen omat itsekkäät edut sanelevat tällaisen politiikan. Tällainen suojelu on parhaimmillaankin epävarmaa ja tekee pienistä kansakunnista pelkkiä pelinappuloita suurten kansojen pelaamassa imperialistisessa maailmanpelissä. Pienten kansojen ainoa turva sekä suoja vieraskielisten ja -kansallisten provinssien väkivaltaista liittämistä vastaan ​​– joka nyt on mahdollista, ainakin ”sivistyneelle” maailmalle, vain sellaisten poikkeuksellisten mullistusten seurauksena kuin nykyinen maailmankonflikti, jos ylipäätään – on vallankumouksellisen proletariaatin eettisissä käsitteissä ja taloudellisissa eduissa. Kansojen vapautta ja itsenäisyyttä ei siis voida palvella tällä kansallismielisellä oikeudella tai velvollisuudella, joka perustuu ja pyrkii ylläpitämään ajattelutapaa, joka on suoraan vastoin vallankumouksellisen proletariaatin moraalisia ihanteita. Ryhmäetujen ruokkimana tämä ajattelutapa on vain kapitalistista maailmaa sekä ”kansakuntana” kutsutun ryhmän sisällä että ulkopuolella hallitsevan likaisen itsekkyyden kohottamista ihanteeksi.

Nousten ”kansakunnan” itsekkyyden yläpuolelle, kuten he tekevät yksilön itsekkyyden yläpuolelle, sosialistit ymmärtävät, että itsepuolustus on yhtä huono suoja heikon kansakunnan kuin heikon yksilönkin tapauksessa, ja että ainoa todellinen suoja heikoille on sosiaalisten normien laajentaminen ja vahvistaminen sekä suoja, jonka suurempi yhteiskunta voi tarjota heikoille jäsenilleen vahvoja vastaan. Konkreettisesti tämä tarkoittaa kaikkien maailman kansojen liittoa – ihannetta, joka on päinvastainen kuin kansallisen (itse)puolustuksen oikeus tai velvollisuus.

Ja jo ennen kuin maailmanliittovaltion sosialistinen ihanne on saavutettu, tärkeää asiaa ei voida jättää hyökkäyksen kohteena olevan maan sosialististen ”kansalaisten” harteille. Toisaalta se koskee asiaa, josta kaikki sosialistit, olivatpa he sitten kyseisen tai minkä tahansa muun kansakunnan edustajia, ovat yhtä lailla kiinnostuneita. Ja toisaalta kyseessä olevan maan sosialistien erillinen toiminta uhkaa sosialistisen internationalismin perustaa – sosialistisen liikkeen elinehtoa. Sekä kyseessä olevan kansakunnan todelliset edut kansanjoukkojen kannalta että sivilisaatiomme tulevaisuuden etu, joka on läheisesti sidoksissa vallankumouksellisen proletariaatin vallan kasvuun, vaativat, että aina kun tällaisessa asiassa on tarpeen toimia, koko maailman sosialistit ryhtyvät siihen yhdessä. Kansainvälisten suhteiden alalla tunnustamme periaatteen, jonka olemme jo kauan tunnustaneet kansallisten suhteiden alalla, että yhden vahingoittaminen on kaikkien vahingoittamista. Sosialistinen liike kieltää kansallisen puolustuksen velvollisuuden, mutta se kieltää myös niin kutsutun ”puolueettomuuden” oikeuden, joka on sen nationalistinen täydennys. Molemmat perustuvat hyvään kapitalistiseen ja individualistiseen maksimiin: ”jokainen itsensä puolesta, ja paholainen ottakoon loput”.

Molempien tilalle se pyrkii asettamaan kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin yhteiset toimet sodan estämiseksi missä tahansa päin maailmaa ja minkä tahansa kansakunnan hyökkäyksen estämiseksi toista kansakuntaa vastaan.

Näkökohdat, jotka johtavat kansallisen puolustuksen oppien kieltämiseen, määräävät myös kantamme demokratian puolustamiseen syynä tai oikeutuksena osallistumisellemme sotaan.

Emme ole välinpitämättömiä demokratian kohtalosta. Päinvastoin – uskomme, että sosialistisella liikkeellä on erityinen velvollisuus säilyttää ja laajentaa kaikkia demokraattisia instituutioita. Lisäksi uskomme, että vallankumouksellinen työväenluokka on ainoa yhteiskunnallinen voima, joka kykenee siihen. Mutta kaukana tästä, että se olisi syy tukea mitään nyt sodassa olevista hallituksista, uskomme, että todellisen demokratian edut vaativat meitä kieltäytymään yhteistyöstä näiden hallitusten ja niitä tukevien etujen kanssa ja että työskentelemme tämän sodan nopean lopettamisen puolesta työväenluokan ja sotivien kansojen sosialististen liikkeiden toimien ja painostuksen avulla.

Kiellämme, että mikään tässä sodassa mukana olevista kansakunnista taistelee demokratian puolesta tai että demokratian päämäärät toteutuisivat, jos jompikumpi osapuoli saavuttaisi täydellisen voiton. Tämä sota on suurelta osin seurausta yleisestä taantumuksellisesta trendistä, joka on yksi imperialistisen aikakautemme olennaisimmista ominaispiirteistä. Nykyaikainen imperialismi on maailmanlaajuinen ilmiö, vaikka se voi olla voimakkaampi yhdessä maassa kuin toisessa. Samoin sitä seuraava taantumuksellinen trendi on yhtä laaja kuin ”sivilisaatiomme”, vaikka joissakin maissa se voi saada erityisen vastenmielisiä muotoja, kun taas toisissa sen muodot voivat olla vähemmän vastenmielisiä. Demokratian ainoa toivo on siis kunkin maan niissä vallankumouksellisissa aineksissa, jotka ovat valmiita taistelemaan imperialismia vastaan ​​kaikissa sen ilmentymissä ja missä tahansa sitä esiintyykin, mukaan lukien ehdoton kieltäytyminen osallistumasta mihin tahansa imperialistiseen sotaan. Työväenluokalla ei ole kiinnostusta ”oman” ”kansallisen” kapitalistiluokkansa imperialistisiin tavoitteisiin, ja siksi sen on kieltäydyttävä paitsi taistelemasta niiden puolesta aggressiivisesti, myös puolustamasta niitä ”ulkomaisten” kapitalistien ”hyökkäyksen” aikana.

Se, ettei mihinkään kapitalistiseen hallitukseen voida luottaa taistelussa demokratian tai minkään muun kuin halpamaisten kapitalististen etujen puolesta, on kiistatta todistettu Yhdysvaltojen hallituksen roolilla tässä sodassa. Kun suuri sota alkoi yhdellä historian laittomista ja armottomista teoista, Saksan hyökkäyksellä Belgiaan – teolla, joka ei ole pelkästään itsessään kammottava, vaan joka tuhosi täysin koko kansainvälisen oikeuden rakenteen, jonka on oltava minkä tahansa sodan lopulliseen lakkauttamiseen tähtäävän kansainvälisen järjestelyn perustana – presidenttimme määräsi juhlallisesti tämän maan kansalle velvollisuuden pysyä puolueettomana paitsi teoissa myös ajatuksissa. Tällä julistuksella presidentti Wilson ilmoitti virallisesti ja arvovaltaisesti tämän maan kansalle sekä koko maailmalle, että kansainvälisen oikeuden olemassaolo, ihmisyyden sanelemat määräykset, pienten kansojen tai demokraattisten instituutioiden kohtalo ovat asioita, jotka eivät koske meitä. Me, Yhdysvaltojen hallitsevat voimat, emme ainoastaan ole toimimatta ​​heidän puolestaan ​​​​millään asianmukaisilla toimilla, vaan olemme täysin välinpitämättömiä heitä kohtaan. Meidän ei tule asettua heidän puolelleen edes ajatustemme salaisuudessa, jottemme saattaisi paljastaa ajatuksiamme jonain varomattomana hetkenä ja loukata siten potentiaalisia asiakkaitamme – ottaen huomioon, että tuolloin Keski-imperiumit olivat yhtä todennäköisesti asiakkaitamme kuin Ententen jäsenet.

Niin kauan kuin kauppaamme ei puututtu, pysyimme puolueettomina. Kun tällainen puuttuminen uhkasi, kuten ensimmäisen sukellusvenesodan tapauksessa, joka johti Lusitanian tuhoutumiseen, me protestoimme. Ja heti kun itsekkäitä etujamme oli suojeltu asianmukaisilla myönnytyksillä, vaivuimme takaisin välinpitämättömyyteen. Mutta nyt kun nämä myönnytykset on peruttu ja valtava vientikauppa, josta olemme nauttineet viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana puolueettomuutemme ansiosta, on vakavasti uhattuna, olemme yhtäkkiä heränneet vakavaan velvollisuuteemme puolustaa demokratiaa, sivilisaatiota ja muita kauniita asioita, joita saksalainen ”barbarismi” ja epäinhimillisyys uhkaavat. Presidentti Wilsonin ja kapitalistiluokkamme, jonka puolestapuhuja hän on, tekopyhyys ei ole poikkeuksellista. Päinvastoin – se on tyypillistä kapitalismille kaikkialla. Demokratialla ei ole toivoa tällä saralla.

Demokratian toivo on työväenluokan luokkatietoisuuden heräämisessä – siinä, että työväenluokka ymmärtää muun muassa, että kapitalistiset sodat eivät ole sen sotia ja että voidakseen jatkaa menestyksekkäästi taistelua todellisen demokratian, niin poliittisen kuin teollisenkin, puolesta sen on taisteltava kapitalistista sotaa kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Emme ole pasifisteja. Olemme valmiita taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Olemme valmiita taistelemaan ihanteidemme puolesta. Olemme valmiita taistelemaan työväenluokan etujen puolesta. Mutta emme ole valmiita ampumaan toisiamme hallitsevien luokkien perheriidassa – emmekä ratkaistaksemme maailmanjakoa isäntiemme kesken. Erityisesti tässä maassa ja tällä hetkellä kieltäydymme taistelemasta kapitalistiemme rajoittamattoman oikeuden puolesta lihota ihmiskunnan kärsimysten varassa ja kapitalistiemme rajattoman mahdollisuuden puolesta lyödä dollareita niistä runnelluista ruumiista, joiden pitäisi olla eurooppalaisen sivilisaation kukka.

Mutta kieltäytymällä osallistumasta kapitalistisiin sotiin emme pysy ”puolueettomina”.

Toisin kuin kapitalistiluokka ja sen omahyväiset edustajat, me emme ole välinpitämättömiä suurelle taistelulle ja sen lopputulokselle. Olemme syvästi kiinnostuneita sen edistymisestä ja vielä enemmän sen tuloksista. Sillä emme halua vain hirvittävän teurastuksen loppumista. Emme ole rauhaa hinnalla millä hyvänsä -ihmisiä. Tiedämme, että todellinen ja kestävä rauha voidaan perustaa vain oikeudenmukaisuuden ja vapauden periaatteille, joista kumpikaan sotiva osapuoli ei välitä mitään, ja jotka voittajapuoli varmasti tallaa jalkoihin, olipa se sitten mikä tahansa. Tämä voidaan välttää vain, jos sodan ei anneta kulkea kapitalistista kulkuaan: jos rauhan solmimista vaaditaan kunkin maan työtätekevien joukkojen painostuksella omiin hallituksiinsa. Vain tällaisessa tapauksessa voidaan järjestää todellinen ja kestävä rauha, sillä silloin rauhaa vaatineet työtätekevät joukot määräävät myös ehdot, joilla se solmitaan.

Viimeaikaiset tapahtumat joissakin sotivissa maissa ovat osoittaneet, että massat ovat heräämässä – etteivät ne enää seuraa sokeasti hallitsevien luokkiensa heille viitoittamaa polkua. Tämä on sosialistinen tilaisuus. Tässä on tehtävämme: ohjata nälkäiset joukot älykkääseen ja rakentavaan vallankumoukselliseen toimintaan. Emme saa antaa kärsivien joukkojen vihan purkautua sokeassa raivossa, vaan käytämme näin vapautuneita kapinan voimia kaikkien oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan esteiden poistamiseen ja yhteiskunnan uudelleenjärjestelyyn. Sodan lopettamisen ja tulevan rauhan järjestämisen on sekä oltava tulosta työtätekevien massojen älykkäästä ymmärryksestä niistä voimista, jotka aiheuttivat tämän sodan, että heidän omista todellisista eduistaan, jotka ovat vastakkaisia ​​sekä tälle että kaikille sodille.

Tämä voi tapahtua vain todellisesta ymmärryksestä historiallisista kamppailuista suurimmasta, luokkataistelusta. Meidän on siksi kohdistettava kaikki energiamme tehdäksemme työtätekeville massoille selväksi tämän taistelun täyden merkityksen. Meidän on näytettävä heille ”kaksi kansakuntaa” kummassakin kansakunnassa ja autettava heitä ymmärtämään, että pohjimmiltaan kumpikin näistä kahdesta kansakunnasta – sekä kapitalistinen että työväenluokan kansakunta – on luonteeltaan ja laajuudeltaan kansainvälinen. Vasta silloin he ymmärtävät, että nykyajan kapitalistiset sodat, kuten menneiden aikojen dynastiset sodat, ovat vain perheriitoja, jotka paikataan välittömästi heti, kun työtätekevät massat osoittavat kapinan merkkejä – entiset ”viholliset” yhdistävät energiansa murskatakseen todellisen ”yhteisen vihollisen”.

Kysymys siitä, kumpi on syvempi ja perustavanlaatuisempi jako – kansallisuus- vai luokkajako – on kaikkien ongelmiemme perusta. Juuri tässä vanha Internationaali on epäonnistunut – siinä, ettei se ole painottanut kunnolla oikeaa vastausta ja siten sallinut ajatusten hämmennystä, toiminnan arkuutta ja yrityksiä palvella kahta herraa. Uuden Internationaalin rakentaminen, joka varmasti nousee vanhan raunioille, kuten suuren sodan päättymisen ja kestävän rauhan palauttamisen nopeuttaminen, voidaan tehdä älykkäästi ja jonkinlaisin onnistumismahdollisuuksin vain, jos se perustuu tämän perustavanlaatuisen kysymyksen täydelliseen ymmärtämiseen ja täyteen ymmärrykseen siitä, että kompromissin tekeminen tässä vaiheessa tarkoittaa uuden katastrofin kutsumista.

Luokkataistelu on fundamentaalinen. Se on sosialistisen toiminnan koetinkivi. Ei ole eikä voi olla sosialismia, jota ei rakenneta vankasti luokkataistelun pohjalle. Ja luokkataistelu määrää toimintatapamme yhtä lailla kansakunnan sisällä kuin kansainvälisen politiikan kysymyksissä. Luokkataistelun vaatimukset pakottavat sosialistisen liikkeen omaksumaan aggressiivisen toimintapolitiikan kapitalismia vastaan. Kompromisseja ei voi olla missään muodossa minkään kapitalistisen opposition puolueen kanssa.

Luokkataistelu sulkee lisäksi pois kapea-alaisen ja lamauttavan käsityksen poliittisesta toiminnasta, joka tarkoittaa pelkästään vaaleihin osallistumista ja parlamentaarista lainsäädäntötyötä. Sosialismin sanastossa poliittisella toiminnalla on paljon syvempi ja laajempi merkitys: se tarkoittaa työväenluokan taisteluita ja toimintaa, joiden tavoitteena on työväenluokan kukistama kapitalismi ja joista parlamentaarinen toiminta on vain osa. Poliittisen toiminnan käsitys parlamentaarisena toimintana johtaa vain Marxin tuomitsemaan ”parlamentaariseen kretinismiin”, joka luo illuusion siitä, että koko maailma ja sen yhteiskunnallinen prosessi pyörivät parlamentin ympärillä. Tämä käsitys poliittisesta toiminnasta on teoreettisesti väärä ja käytännössä johtaa lopulta tuhoon. Se ei yksinään voi kehittää työväenluokan itsenäisyyttä ja aggressiivista toimintaa, jotka ovat välttämättömiä sen lopullisen vapautumisen saavuttamiseksi. Mutta suhteessa proletariaatin yleiseen joukkotoimintaan parlamentaarisesta toiminnasta tulee sosialistisen toiminnan elintärkeä vaihe.

Tämä käsitys asettaa tehtäväksi kehittää uudenlaisen taloudellisen organisaation – teollisen ammattiyhdistysliikkeen. Käsityöläisammattiyhdistysliike, sellaisena kuin se tyypillistyy American Federation of Laborissa, on ikivanha organisaatiomuoto. Se ei vastaa aikamme teolliseen kehitykseen eikä tulevan kriisin vallankumouksellisiin vaatimuksiin. A.F.L. on virallisesti suostunut Burgfriedeniin tulevassa sodassa ja luvannut tukensa hallitsevan luokan hallitukselle; lisäksi se harjoittaa eräänlaista Burgfriedeniä rauhan aikana käsityksessään työn ja pääoman etujen identiteetistä – teoria, joka, vaikka sitä työväenliikkeen jokapäiväisessä käytännössä kuinka paljon tahansa loukataankin, vaikuttaa voimakkaasti suurissa kriiseissä kaventamalla työväenluokan näkökulmaa ja heikentämällä sen taisteluvoimia.

Sosialistinen puolue itse ei voi uudelleenjärjestää ja rakentaa työväenluokan teollisuusjärjestöjä. Se on työväenluokan taloudellisten järjestöjen tehtävä. Mutta puolue voi auttaa tätä uudelleenjärjestäytymisprosessia propagoimalla teollisuusunionismia osana yleistä toimintaansa ja tekemällä yhteistyötä työväenliikkeen edistyksellisimpien voimien kanssa. Meidän tehtävämme on tehdä työväenluokan pioneerityötä, selventää ja ilmaista sen pyrkimyksiä parempiin asioihin. Sosialistisen liikkeen tehtävänä on rohkaista ja auttaa proletariaattia omaksumaan uudempia ja tehokkaampia järjestäytymismuotoja ja innostaa sitä uudempiin ja vallankumouksellisempiin toimintatapoihin. Nämä ovat osoitus voimista, joita on käytettävä amerikkalaisen sosialistisen liikkeen uudelleenjärjestämisessä. Ja oman liikkeemme uudelleenjärjestely on paras panos, jonka voimme antaa kansainvälisen sosialistisen liikkeen yleiseen uudelleenjärjestelyyn.

Strateginen voimamme on suuri. Toimintatapamme tulee vaikuttamaan syvästi koko kansainvälisen liikkeen toimintaan. Kohdatkaamme tämä tehtävä sosialismin vallankumouksellisen luonteen arvoisessa hengessä!

Tässä piilee tehtävämme: tuoda tarvittavaa valoa ja poistaa hämmennys riveissämme, tehden siten osamme rauhan palauttamiseksi varmoille perustuksille, Internationaalin jälleenrakentamiseksi ja Amerikan sosialistisen puolueen uudistamiseksi.

Karl Radek oli vallankumouksellinen ja kirjailija, joka oli aktiivinen Puolan ja Saksan sosialidemokraattisissa liikkeissä ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Tämä Radekin teksti on alunperin julkaistu saksalaisessa Bremer Bürger-Zeitung -lehdessä ensimmäisen maailmansodan alla 1914. Työväelle osoitetussa kirjoituksessa hän käy läpi tulevan sodan taustoja ja toteaa, että se tullaan käymään kapitalistien etujen hyväksi.

Teksti julkaistaan tässä tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi.

---

Päätös lähestyy.

Näinä tunteina tai päivinä ratkaistaan, muuttuuko Eurooppa pian taistelukentäksi. Venäjä on jo mobilisoitunut Itävaltaa vastaan. Mobilisaation odotetaan alkavan minä hetkenä hyvänsä myös Saksan rajoilla. Berliinissä korkeimmat viranomaiset keskustelevat tilanteen vakavuudesta. Liittoneuvosto kokoontuu tänään. Saksan mobilisaation harkinnan laajuutta osoittaa se, että puolivirallinen ”Lokal-Anzeiger”, joka on läheisessä yhteydessä hallitukseen, valmistelee mobilisaatiosta ilmoittavia erikoisjulkaisuja. Eilen keskipäivällä jotkut niistä saavuttivat Berliinin kadut, minkä jälkeen ”Lokal-Anzeigerin” oli myönnettävä painavansa mobilisaatiouutisia. Mobilisaatio ei ole vielä sota, mutta merkittävä askel kohti maailmansotaa. Silloin armeijat ovat rajoilla, ja vain ihme – kuten ”Vossische Zeitung” asian ilmaisee – voi pelastaa rauhan. Silloin Saksa iskee hyödyntäen etumatkaansa Venäjään nähden mobilisaationsa nopeuden ansiosta. Ja mikä vielä huomionarvoisinta on, että armeijan ääni syrjäyttää diplomaatin äänen. Mars hallitsee tätä hetkeä! Työläiset! Elämänne vakavimmalla hetkellä me puhumme teille. Ehkä emme enää kauaa pysty puhumaan teille vapaasti ja suoraan. Sillä mobilisaatiota seuraa lehdistön vaientaminen, kuten on jo tapahtunut Itävallassa. Tänä päätöstä edeltävällä hetkellä haluamme vastata kanssanne kysymykseen: Miten oli mahdollista, että kaikki meni näin? Miksi emme vastuullisina ihmisinä saisi itse päättää, haluammeko uhrata henkemme ja minkä vuoksi meidän pitäisi uhrata se?

Kuka päättää meidän elämästämme?

”Päätöksen 300 miljoonan ihmisen elämästä ja hyvinvoinnista tekee salaperäisessä pimeydessä pieni kilta, jonka toiminnasta tiedetään vain osia, ja vain harvojen on mahdollista arvioida, mitä on odotettavissa”, näin porvarillinen sanomalehti Frankfurter Zeitung kuvailee tilannetta. Ei ainoastaan ​​Venäjän, absolutismin maan, työläisten, vaan myös sivistyneen Saksan työväenluokan ja tasavaltalaisen Ranskan työväenluokan odotetaan sietävän kourallista ahdasmielisiä diplomaatteja diplomaatteja ja upseereita, joihin he suhtautuvat syvimmällä epäluottamuksella ja jotka päättävät massojen kohtalosta. Pelkästään tämä yksittäinen tosiasia riittää todistamaan, etteivät elintärkeät etumme ole aiheuttaneet maailmansodan vaaraa. Jos laajojen kansanjoukkojen edut todella tekisivät sodan välttämättömäksi, hallitukset eivät odottaisi meidän antavan itsemme ajettavan itsemme sotaan kuin lammaslauma ylhäältä tulevasta käskystä.

Vaativatko ”kansakunnan elintärkeät edut” sotaa?

Riistäjien edut ovat aiheuttaneet tämän suurimman sodanvaaran. Jokainen, joka pystyy ja haluaa nähdä tämän, voi nähdä sen. Koko porvarillinen lehdistö kuitenkin pyrkii esittämään asian ikään kuin se olisi kansakunnan elintärkeitä etuja koskeva asia. Heillä on illuusio etunansa. Venäjän tsarismi on yksi vihollisista, joiden kanssa meidän on taisteltava. Vihaa, jota me, vapauden puolustajat, tunnemme tätä Venäjän työväenluokan veristä kuristajaa kohtaan, tätä pyhää vihaa, käyttävät nyt hyväkseen porvariston journalistiset kätyrit. Koska se on tsarismia vastaan, kansakunnan elintärkeät edut vaativat muka sotaa. Lisäksi, kun Marokon kriisi koski muutamien kapitalistien etuja, ihmiskunnan ollessa eturintamassa, jokaiselle työläiselle oli selvää: hänen tulisi olla siellä kapitalististen etujen vuoksi ja vuodattaa ranskalaisten veljiensä verta. Missä nämä kapitalistiset edut ovat nyt? pilkkaavat ”patriootit”. Kyse ei ole siirtomaavallan ryöstöstä, ei pankkien myönnytyksistä, vaan Itävallan säilyttämisestä. Jos jätämme liittolaisemme ilman apua, Venäjä murskaa sen; silloin tsarismi saisi sellaisen vallan Euroopassa, ettemme enää olisi siltä turvassa omassa maassamme. Kaikki tämä ei pidä paikkaansa; nämä ovat vain lauseita, jotka peittävät konfliktin puhtaasti kapitalistisen ja imperialistisen ytimen.

Miksi Venäjä uhkaa Itävaltaa?

Venäjän imperialistinen lehdistö sanoo: oikeudentuntoisesta, solidaarisuudesta slaavilaista aatteesta. Tämä ei pidä paikkaansa: Serbian koko historia on Venäjän Serbian pettämisen historiaa. ”Serbian kansakuntaa on pidetty venäläisen vasaran ja itävaltalaisen alasimen välissä viimeiset kaksisataa vuotta”, kirjoitti Serbian entinen pääministeri Vladen Georgewitsch vuonna 1909. Bosnia ja Hertsegovina on Itävallan käsissä vain Venäjän ansiosta, joka vaihtoi nämä maat Itävallalle. Miksi Venäjä on siis viime aikoina ollut niin halukas antamaan maailmansodan syttyä Serbian takia? Haluaako Serbia sitä itse? Ei! Serbit, kuten bulgarialaiset, puolustautuisivat vielä epätoivoisemmin Venäjän hallintoa vastaan ​​kuin Itävallan hallintoa vastaan, koska he ovat demokraattisia talonpoikaiskansoja ja tietävät, miten tsaarin ruoska putoaa talonpoikien selkään. Venäjä on jo kauan sitten luopunut kaikista vaatimuksista Balkanin herruuteen. Venäjän tsaarinvallan tavoitteet eivät tähtää Balkanin miehittämiseen, vaan suurten osien miehittämiseen Tyynestämerestä Kiinassa, Persian ja Armenian valloittamiseen, pääsyn saamiseen Persianlahdelle ja Konstantinopolin valloittamiseen. Vihollinen, joka yrittää estää heitä tekemästä niin, on saksalainen ja englantilainen pääoma. Englanti on kuitenkin viime aikoina ollut jonkin verran hillitty vihamielisyydessään; se pyrkii saamaan vaikutusvaltaa Venäjää vastaan ​​miehittämällä Etelä-Persian ja diplomaattisten manöövereiden avulla. Eikä sen tarvitse mennä liian pitkälle, koska saksalainen pääoma huolehtii siitä jo. Se on investoinut satoja miljoonia Bagdadin rautatiehen, joka ohittaa Armenian; se toivoo, että sen perustusten avulla se voi puristaa miljoonia ja taas miljoonia turkkilaisista talonpojista Mesopotamiassa. Kun Venäjä yritti hyökätä Armeniaan viime vuonna, Saksan Konstantinopolin-suurlähettiläs julisti, että tämä olisi sota. Venäjä keskeytti suunnitelmansa ja alkoi aseistautua ahkerasti.

Nyt Saksa on yhdistynyt Itävallan kanssa. Itävallassa on 7 miljoonaa serbialaista talonpoikaa ”alamaisina”. Se kieltää heiltä itsehallinnon, sallii virkamiestensä ahdistella ja kiusata heitä ja jättää heidät Budapestin ja Wienin pääoman riistämisen armoille. Levottomuudet kytevät tämän väestön keskuudessa, ja he katsovat Tonavan yli Serbiaan, jossa heidän veljillään menee paljon paremmin. Serbia, jossa on vain 4,5 miljoonaa asukasta, näkisi 7 miljoonan itävaltalaisen serbin loikan kansallisten unelmiensa täyttymyksenä, sillä se tekisi siitä Balkanin hallitsevan voiman. Serbialaiset talonpojat voitettiin näille unelmille, koska itävaltalaisten junkkereiden maatalouspolitiikka ei salli heidän karjansa vientiä Itävaltaan. Venäjä tukee näitä pyrkimyksiä, vaikka se kotimaassaan kieltää sellaisilta pitkälle kehittyneiltä mailta kuin puolalaisilta kaiken itsehallinnon ja jopa tukahduttaa heidän kielensä. Venäjä tukee Serbiaa, koska se tietää, että Itävallan byrokratia, joka pelkää valtaetujaan, ei ole halukas tyydyttämään Itävallan serbejä myönnytyksillä, aivan kuten Itävallan maatalousväestö ahneudessaan ei ole halukas pidättäytymään kauppasodasta Serbiaa vastaan, mikä riistää Suur-Serbian liikkeeltä myös Serbian kuningaskunnan massojen myötätunnon. Koska vallan ja riiston edut ajavat Itävallan byrokratian ja junkkerit väkivaltaiseen politiikkaan Serbian väestöä vastaan, Itävallan on pidettävä puolet sotilaallisesta voimastaan ​​valmiina etelässä. Ja koska Itävallalla on siis vain puolet sotilaallisesta voimastaan ​​valmiina Venäjää vastaan, Saksa kiiruhtaa sen avuksi. Se pitää silmällä itärajaansa nähdäkseen, onko Venäjä myös mobilisoitumassa meitä vastaan, ja jos näin tapahtuu, Saksan on samanaikaisesti pidettävä silmällä Venäjän liittolaista Ranskaa. Tällä tavoin Venäjä, Serbian tuella, jakaa Itävallan armeijan, sitoo Saksan armeijan Ranskan ja Venäjän rajoille ja estää saksalaisia suuryrityksiä harjoittamasta yhä kiihtyvämpää riistopolitiikkaansa Vähässä-Aasiassa. Eikä tämä Venäjän käänne Itävaltaa vastaan ​estä saksalaista pääomaa harjoittamasta saalistuspolitiikkaansa, vaan se ei voi liikkua vapaasti myöskään Afrikassa, koska sen kilpailijat Englanti ja Ranska muistuttavat sitä jatkuvasti Venäjän uhasta.​​​​​​

Meidän on tarkoitus vuodattaa vertamme kapitalististen etujen vuoksi.

Nyt tulemme asian ytimeen. Saksa ei tartu miekkaan ”Nibelungien uskollisuudesta” liittolaistaan ​​kohtaan, kun asiat menevät sekaisin etelässä ja Venäjä uhkaa puuttua Itävallan tilanteeseen Serbian puolesta. Saksa voisi sanoa Itävallalle: Jos haluatte rauhaa serbien kanssa, antakaa serbialaisille talonpojillenne itsehallinto, pitäkää virkamiehenne kurissa, jotta he eivät provosoisi talonpoikia verenvuodatukseen asti, suojelkaa heitä kapitalistiselta riistolta asianmukaisilla maatalouslaeilla, niin he eivät katso Belgradin puoleen. Saksan hallitus voisi edelleen sanoa Itävallalle: Sallikaa Serbian kuningaskunnan talonpoikien viedä karjaa vapaasti Itävaltaan; he eivät kuuntele agitaattoreita. Mutta valitettavasti Saksa ei voi antaa Itävallalle tätä neuvoa. Sillä jos Itävalta ei ahdistelisi ja riistäisi serbialaisia ​​talonpoikia, sillä ei olisi mitään pelättävää Venäjältä, eikä sillä olisi mitään syytä pitää kiinni liitosta Saksan kanssa, ja Saksan olisi taisteltava yksin Venäjän ryöstösuunnitelmia vastaan ​​Vähässä-Aasiassa. Näin ollen näemme: Saksa tukee Itävallan riistopolitiikkaa Mustakeltaisen monarkian eteläosissa saadakseen sen tuen omalle riistopolitiikalleen Vähässä–Aasiassa, jossa se on jyrkässä yhteenotossa Venäjän kanssa. Jos Saksa on valmis kutsumaan teidät aseisiin Itävallan ja Venäjän välisen Serbian konfliktin sattuessa, se tekee sen vain vapauttaakseen saksalaisen suuryrityksen Venäjän painostuksesta ja antaakseen sille mahdollisuuden kilpailla englantilaisten ja ranskalaisten kapitalistien kanssa osuudesta maailman saaliista ilman venäläistä vihollista takanaan.

Työläiset! Tässä on tilanne! Teidän ei pidä vuodattaa verta kansakuntanne vapauden vuoksi, vaan saksalaisen pääoman vapauden puolesta riistää. Nämä ovat samoja likaisia kapitalistisia intressejä, jotka olisivat pian johtaneet sotaan Ranskan kanssa vuonna 1911. Juuri ne loihtivat sodan vaaran esiin, vaikka ne eivät olekaan niin kirkkaasti valaistuina etualalla.

Tietoisia tästä, te työläiset, näinä kenties muutamina päivinä, jotka teille on vielä jäljellä taistella Kansainliittoa vastaan. Ellette onnistu torjumaan vaaraa rohkealla taistelulla, teidän on pian noudatettava mobilisaatiokäskyä. Silloin teidän on vuodatettava verta, koska pääoma, joka riistää teitä lapsuudesta hautaan asti, tahtoo sitä.

Seuraava teksti on osa Karl Liebknechtin teosta Luokkataistelu sotaa vastaan! – Materiaaleja Liebknechtin tapauksesta (”Klassenkampf gegen den Krieg! Material zum ,Fall Liebknecht'”) joka julkaistiin maaliskuussa 1915. Liebknecht käy tekstissä läpi saksalaisen sosialidemokratian taktiikkaa tilanteessa, jossa sota on jo käynnissä.

Teksti julkaistaan tässä tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi.

---

Toveri Liebknechtin tammikuussa 1915 Neuköllnissä pitämästä puheesta jäljennämme seuraavat otteet pikakirjoitusmuistiinpanoista (joihin olemme lisänneet joitakin kommentteja).¹

Imperialismi ja sota

(Tämä osa huomautuksista on otettu ”teeseistä”, joilla L. perusteli muun muassa vaatimustaan ​​vähemmistöäänestyksestä marraskuun puolivälissä 1914.)

Imperialismin, jonka pääkannattaja Euroopan mantereella on Saksa, tyypillinen piirre on halu taloudelliseen ja poliittiseen laajentumiseen, mikä luo jatkuvasti kasvavia poliittisia jännitteitä.

Vuosien ajan voimakkaat saksalaiset raskasteollisuusyritykset ovat himoinneet Belgiaa ja Ranskan Lorrainia, jotka ovat rikkaita luonnonvaroiltaan ja teollisuuslaitoksiltaan. Niillä on siellä jo arvokkaita resursseja, joiden hyödyntämistä ja kehittämistä helpottaisi huomattavasti näiden alueiden liittäminen Saksaan, mikä suojaisi niitä Ranskan eristäytymispyrkimyksiltä. [Sama koskee osia Venäjän Puolasta. Belgian ja osan Pohjois-Ranskan rannikosta hankkimista pyritään myös innokkaasti hankkimaan iskuna Britannian kanaalin vallan sydämeen. Keski-Euroopan konfederaation vaatimuksessa saksalaisten imperialistien Euroopan laajentumispyrkimykset saavat usein häpeilemättömän ilmaisun, ulottuen jopa puolueettomiin valtioihin.] ²

Vähä-Aasia ja Syyria, kansainvälisen pääomakilpailun keskipisteet, ovat nopeasti etenevän saksalaisen finanssipääoman tärkeimpiä asuttamisalueita. Täällä sijaitsee Saksan ja Venäjän välisen imperialistisen konfliktin keskus, jonka taakse englantilais-venäläinen vastakkainasettelu tilapäisesti vetäytyy. [Täällä sijaitsee myös Egyptin (Suezin kanavan) vastaisen etenemisen tukikohta, joka on brittiläisen maailmanvallan ”kulmakivi”.]

Siltana Aasian hyväksikäyttöalueille Balkan on herättänyt selkeän kiinnostuksen erittäin vaikutusvaltaiselle saksalaisen pääoman segmentille. Saksan ja itävaltalaisen pääoman välisten lisääntyvien siteiden sekä Saksan ja Itävallan kaksoisliiton sotilaspoliittiset näkökohdat ovat myös antaneet Itävallan asemalle Balkanilla huomattavan merkityksen Saksan viralliselle politiikalle.

Saksalaisen pääoman halu siirtomaavallan laajentumiseen on kasvanut valtavasti, ja Englannin ja Ranskan afrikkalaiset alueet ovat nousseet keskeiseen asemaan.

[Jopa saksalaisten maataloustuottajien halu uutta ”viljelysmaata” kohtaan on herännyt ja kasvaa nopeasti.]

Saksan johdolla Euroopan militaristinen kehitys, jossa suurvallat pyrkivät toisiaan päihittämään, oli saavuttanut tason, joka näytti mahdottomalta kärjistyä enempää. Jatkuvasti kasvavien asevarustelusuunnitelmien toteuttamiseksi lietsottiin järjestelmällisesti etnisten ryhmien välistä vihaa. Mittaamattomasti lisääntyneet sotilaalliset taakat oli lopulta osittain sälyttävä myös Saksan omistavien luokkien kannettavaksi, jotka sen seurauksena kävivät yhä levottomammiksi. Jokainen ehdotus kansainvälisen asevalvonnan sopimuksesta hylättiin, pääasiassa Saksan imperialismin liikkeellepanevan voiman toimesta.

Katastrofaalinen rooli konfliktien kärjistymisessä oli kansainvälisesti kytköksissä olevalla asepääomalla, joka oli kukoistanut loistavasti aseellisen rauhan lipun alla, joka saattoi odottaa kultaista satoa sodassa lopputuloksesta riippumatta ja jonka saksalaisilla pääyrityksillä on lisäksi vilkkaita intressejä Belgiassa ja Ranskan Lorrainessa.

Militarismi itsessään synnytti sodassa muita voimakkaita intressejä: upseerien kamarillan, joka erityisesti Saksassa häpeilemättä työskenteli sotilaallisen konfliktin eteen ja perusti itsevaltaisesti oman rinnakkaishallituksensa.

Kansallisten ja ennen kaikkea luokkakonfliktien kärjistymisen seurauksena kotimaiset poliittiset olosuhteet olivat muuttuneet hallitsevien luokkien kannalta epävarmoiksi. Saksassa sosialidemokratian nopea kasvu, joka uhkasi heidän poliittista ja taloudellista asemaansa, oli jo lähes puoli vuosikymmentä sitten saanut heidät vaatimaan sotaa ainoana keinona tuhota työväenliike.

Kapitalistiset ja militaristiset sotaintressit, joiden tavoitteet eivät tietenkään suinkaan ole yhtenevät, muodostivat Saksassa sotapuolueen, joka vuosi vuodelta vahvistui Saksan kruununprinssin protektoraatin alaisuudessa. Kruununprinssi toistuvasti ja demonstratiivisesti kannusti heitä räikeässä paheksunnassa Saksan valtakunnan virallisia edustajia kohtaan.

Näitä toimintoja, joilla on vastineita myös muissa maissa, Saksassa kannustivat puoliabsolutistiset perustuslailliset olosuhteet, jotka poistivat sodasta ja rauhasta päättämisen laajojen kansanjoukkojen vaikutusvallan ulkopuolelle ja mahdollistivat ulkopolitiikassa henkilökohtaisen hallinnon, jota ei rajoittanut mikään kansan kontrolli, vaan joka oli sitäkin enemmän hallitsevien luokkien vaikutuksen alaisena.

Salainen diplomatia, salaisten sopimusten politiikka, on pitkään uhannut rauhaa.

Vaikka laajalla ei-proletariaattisella väestöllä oli epäilemättä vahva ja kasvava kiinnostus rauhan ylläpitämiseen, heidän vihansa ja pelkonsa proletariaattia kohtaan lamautti heidän vastarintansa henkilökohtaiselle vallalle ja heitti heidät jatkuvasti militarismin syliin, palvoen sitä luotettavana suojelijanaan luokkataistelussa nousevaa vallankumouksellista vuorovettä vastaan.

Hallitusten heikot sovintoyritykset, jotka ajoittain näyttivät mahdollistavan tärkeiden kapitalististen ristiriitojen rauhanomaisen ratkaisemisen, epäonnistuivat surkeasti.

Sosialidemokratia on aina tunnustanut, tunnistanut ja torjunut kaikkia näitä vaaroja kansainvälisen yhteistyön avulla. Heidän ponnistelunsa eivät kuitenkaan onnistuneet estämään sodan puhkeamista.

Tulevaisuus paljastaa sodan esihistorian yksityiskohdat. Peruslinjat ovat jo tänään selvät. Emme muuttaneet käsitystämme niistä 29. heinäkuuta ja 1. elokuuta 1914 välisenä aikana.

Lainan hyväksymisen syyt

(Tällä viitataan Saksan sotalainoihin ja keskusteluun siitä Saksan parlamentissa. Liebknecht hyökkää sotalainat hyväksyneiden puoluetovereittensa päätöstä vastaan. toim. huom.)

Tarkastellaan ensin joitakin käytännöllis-opportunistisia näkökohtia, joilla oli merkittävä vaikutus valtiopäivätalon ryhmittymän asenteeseen, mutta jotka eivät tietenkään saisi olla ratkaisevia periaatteellisen, ohjelmallisen politiikan määrittämisessä – joka syvemmässä mielessä on myös ainoa käytännöllinen politiikka. Näiden näkökohtien analysointi on kuitenkin vaivan arvoista, jo pelkästään sen roolin vuoksi, jota ne tosiasiallisesti näyttelivät ja näyttelevät edelleen.

Vetoomus massojen mielialoihin tyrmätään muutamalla lauseella. Kuka tiesi, ja kuka tietää tämän mielialan? Pilkkaavan, huutavan, raivoisan väkijoukon, joka täytti kadut, repi kaiken vieraan tai siltä tuntuvan ja hyökkäsi sitä vastaan ​​solvauksin, on täytynyt olla pelote, ei malli, jokaiselle sosialidemokraatille. Ei lehdistönvapautta, ei kokouksia, ei tilaisuutta olla tekemisissä kansan kanssa! Mutta vaikka kansan suuri enemmistö vaatisikin luoton hyväksyntää: sosialidemokratia tulee aina asianmukaisesti harkitsemaan, tutkimaan ja käyttämään tällaisia ​​joukkomielipiteitä omaan koulutukseensa, mutta se ei seuraa niitä kritiikittömästi. Se on massojen johtaja, ei johdettava, eikä se ole koskaan tarkoittanut palvella ihanteitaan taipumalla ja sopeutumalla massojen vaistoihin. Se syntyi ja kasvoi taistelussa massojen vaistojen kanssa ja on edelleen kansan vähemmistön puolue. Sen on edustettava massojen etuja ja koulutettava massoja ymmärtämään omia etujaan, jotta he – valistuneina – voivat taistella etujensa puolesta vapaana hallitsevien luokkien vihjailevasta vaikutuksesta. Nämä vihjailevat vaikutukset eivät ole koskaan olleet kansalle haitallisempia kuin elokuun 4. päivän aikaan; ne eivät ole koskaan olleet tuhoisampia; sosialidemokratia ei ole koskaan ollut velvollinen uhmaamaan näitä vaikutteita tylyllä ja lujalla asenteella kansan valistamisen puolesta. Mikään kansan mieliala ei ansaitse vähempää huomiota kuin keinotekoisesti luotu vimma, jota käytetään luoton myöntämisen oikeuttamiseen.

Nämä patriootit, jotka pelkäävät ”järjestöjen hajoamista”, pinnallisessa opportunismissaan arvioivat väärin työväenliikkeen perustavanlaatuisen luonteen ja sen vahvuuden ja suuruuden juuret: Suuri järjestö, jota hallitsee tilinteon henki, lannistuminen, sisäinen heikkous ja päämäärän epävarmuus, ei ole etu, vaan este, onnettomuus, negatiivinen kokonaisuus. Määrätietoisen taisteluvoiman omaava järjestö, olipa se kuinka pieni tahansa, on kaikissa olosuhteissa liikkeellepaneva, kiireellinen energia, positiivinen kokonaisuus. Järjestö, jopa lukumäärältään ja aineellisesti jättimäisin, joka epäonnistuu ratkaisevalla hetkellä, on sen myötä romahtanut. Oppositiojärjestö, joka ratkaisevalla hetkellä alistuu iloisesti hallituksen ohjaukseen ja asettuu mukavasti piiritystilan piikkikypärän alle, on lakannut olemasta oppositiojärjestönä. Järjestöön, joka pelastaakseen tai jopa lisätäkseen ulkoista olemassaoloaan uhraisi edes hivenen vallankumouksellista kunniaansa, sosialistista henkeään, pätee seuraava: ”Mitä hyötyä siitä olisi, jos voittaisit koko maailman, mutta kärsisit sielusi menetyksen?” Vahinko on mittaamattomasti suurempi kuin se, mitä olisi voinut tapahtua, jos organisaation ulkoinen olemassaolo olisi tuhottu.

Sosialistinen laki saarnaa tulisilla kielillä sitä, mikä voi tehdä puolueesta tuhoutumattoman. Mikä on pakottanut hallitsevat luokat siitä lähtien hillitsemään tulista halua uusiin hätälakeihin? Sosialistisen lain kokemus! Vakaumus siitä, että sosialidemokratia, työväenliike, on jotain täysin erilaista kuin ulkoinen, teknisesti täydellinen organisaatio; että tämä ulkoinen organisaatio on vain tämän liikkeen vaatteet ja koti. Kynäniskulla, joka päivä, kaikki työväenjärjestöt viimeistä myöten voidaan ja voitaisiin tuhota perusteellisesti. Lastenleikkiä jopa keskinkertaisimmalle poliisimielelle. Mikä pidättelee heitä tästä, ellei pelko siitä, että liike saa sisäistä voimaa ulkoisen väkivallan kautta ja – organisaation muodostamasta kodista ajettuna – joutuu vainoajiensa pilkkaamaksi?

Organisaation ulkoisen olemassaolon säilyttäminen uhraamalla sen pyhin elementti tarkoittaa tuhoutumattoman hylkäämistä ja tuhoutuvan pelastamista. Se tarkoittaa sen säilyttämistä, minkä voi pyyhkiä pois kynänvedolla ja otsa kurtussa – mutta myös sen, minkä tuhoamiseen edes kiihkeimmät agitaattorit eivät enää ole kiinnostuneita.

Nämä pelon patriootit ovat usein myös tinkimisen patriootteja, hyvän toivon patriootteja, jotka kaipaavat palkkiota kohteliaisuudesta; eivät missään nimessä ”aseita kansanoikeuksien puolesta” – vaan aseita ilman vastapalvelusta; idealismin, hyvän, aidon isänmaallisuuden aseita, mutta kuitenkin siveän sydämen syvimmässä pyhäkössä salainen, vilpitön halu saada asianmukaisia ​​poliittisia korvauksia. Mutta toki, jos tinkimistä aiotaan käydä, se on tehtävä asianmukaisesti ja suoraan, ja varmistettava, ettei sinua huijata.

Kauppaa käyvät poliitikot, jotka pelätessään ”avointa, suoraa” neuvottelua rakentavat kauppansa syntymäpäivinä tavanomaisten ”vastavuoroisten lahjojen” epävarmojen näkymien varaan, ovat surkeita hahmoja. Jälleen: Jos näin on, niin tehkää se kunnolla ja perusteellisesti. Te kaupankäynnin kömpelykset! Ottakaa oppia jaloilta junkkereilta, kuinka he ovat aina käyttäneet hyväkseen sotaa ja sodan uhkaa riistääkseen poliittisen ja taloudellisen vallan pala palalta hallitsijalta Jumalan armosta. Kyse oli rahasta rahaa vastaan, ei kullasta ja sydämestä ja sielusta pienestä odotuksesta.

Meillä ei ole yhteistä pohjaa tämän neuvottelupolitiikan kanssa, varmastikaan ei siksi, että se on rampa puolikas ja neljännes -järjestelmä, veretön ja vailla rohkean poliittisen moraalittomuuden pulleita reisiä.

Pelonpatriootit voivat esiintyä puhtaimmassa muodossaan; toiveikkaissa ja neuvottelevissa patriooteissa on aina melkoinen määrä pelonpatriootteja.

Tämä yhdistelmä on kuitenkin täynnä ristiriitoja. Pelkoon perustuva isänmaallisuus on kohtalokas uhka kaikelle toivotulle tulevaisuuden armon siunaukselle. Jos pelko on osoittautunut valtiota säilyttäväksi tekijäksi – no, nyt – niin on välttämätöntä turvata ja lisätä tätä mahdollisuutta tulevaisuudessa. Millä keinoin? Vahvan, kenties yhä vahvemman valtiovallan avulla! He ovat oppineet taiteen jolla voittaa meidät; voittaa meidät paperilla, jossa on painomustetta, julistaen piiritystilan. Koskaan aiemmin ei ole hanhen niskaa väännetty niin nopeasti. Hallituksen terrorismi on voittanut – eläköön hallituksen terrorismi! Näin ollen pelon Papagenon poliitikot menettävät kaikki parhaat lintunsa, ja hyvän toivon ovelat poliitikot menettävät kaikki parhaat kalansa.

Jälkimmäisellä ”realistien” tyypillä saattoi olla vahva ääni ratkaisevissa parlamentaarisissa neuvotteluissa, mutta nyt he ovat enimmäkseen vaimentuneet. Jo syyskuussa 1914 taantumuksellisessa lehdistössä laulettiin sävelmää: Saksan voitot ovat Preussin ja Saksan järjestyksen voittoja heikosta kurittomuudesta; ja crescendo: Saksan militarismi, tuo halveksittu harjoitus, voittaa kansanomaisen epäjärjestyksen; ja lopuksi, fortissimo: Preussin omaleimaisen kolmiluokkaisen vaalijärjestelmän riemuvoitto demokratiasta!

Tuleeko preussilaisen taantumuksen huipentuma olemaan tarinan loppu?

Se riippuu monista olosuhteista: sodanaikaisesta sotilaallisesta ja taloudellisesta kehityksestä, sodan lopputuloksesta, siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Mutta se riippuu myös ennen kaikkea proletariaatista, ihmisjoukoista itsestään ja heidän asenteestaan. Tämä on ainoa paikka, jossa voimme työskennellä – luokkataistelussa. Ihmiset eivät saa penniäkään ilmaiseksi, eivät edes sodan jälkeen. Nykyään he ovat imperialistien työkaluja, kapitalististen tarkoitusperien työkaluja, eivätkä mitään enempää; mutta eivät mitään vähempää: välttämättömin työkalu ja elävä työkalu. Ja tällaisella elävällä, eloisalla työkalulla on se vaarallinen ominaisuus, että se voi kapinoida käyttäjiään vastaan. Ja kapinoikin, jos sitä käytetään liikaa. Työväenjoukot, jotka menivät kentälle kuuliaisesti ja uhrautumishalukkaasti, palaavat erilaisina ihmisinä; ja ne, jotka jäivät kotiin, miehet ja naiset, ovat tulleet erilaisiksi, perustavanlaatuisesti erilaisiksi. Tämän muutosprosessin tehostaminen on reaalipoliittinen välttämättömyys. Luokkataistelun hengen ylläpitäminen ja edistäminen on keino tähän. Väistämätön pettymys ja väistämätön päihtymyksen jälkeinen krapula tekevät sitten lopun ja estävät sodanlietsojien ja imperialistien hyvin laaditut suunnitelmat. Vain taistelun kautta proletariaatti voi voittaa oikeuksia. Ei omahyväisyyttä – uusi taistelu on päivän tunnuslause.

Ja uhrauksia langettakoon; ne kantavat, kuten aina, tuhatkertaisesti hedelmää. Mutta tuo toivo voitosta ilman taistelua, toivo ihmisten oikeuksien vapaaehtoisesta ja armollisesta myöntämisestä, erityisesti piirityksen, sotilasdiktatuurin ja kaikkien ihmisten oikeuksien peruuntumisen aikana, ansaitsee kunniapaikan poliittisen illuusionismin kuriositeettien kaapissa.

Monet tämän illuusiopolitiikan kannattajat tuntevat jo hiekan liikkuvan jalkojensa alla; nyt on aika etsiä syntipukkeja. ”Häiriöiden aiheuttajat” ovat luotuja ja tuomittuja tähän. Ottakaa rauhallisesti! Älkää paljastako liian huolimattomasti hurskaita lastenhuonetaktiikoitanne, jotka aikoinaan pippurisella halveksunnalla jätitte liberaalien laiskureiden harteille. Älkääkä spekuloiko liian röyhkeästi kansan unohduksella: Kuukausia sitten, ennen kuin häiriöiden aiheuttajat aloittivat ”pahantekonsa”, preussilaiset agitaattorit paljastivat naamionsa voiton euforiassa. Ei ole mitään peittelyä, ei strutsitaktiikkaa. Ja pienellä poliittisella näkemyksellä tämä olisi voitu ennakoida kemiallisen prosessin varmuudella.

Luokkataistelu on päivän tunnuslause. Luokkataistelu ei ole olemassa vain sodan jälkeen. Luokkataistelu sodan aikana. Luokkataistelu sotaa vastaan. Jos puolue ei ryhdy taisteluun tänään, sodan aikana, kukaan ei usko sen taisteluhenkeen sodan jälkeen, ei työväenjoukkojen eikä vastustajien keskuudessa. Nyt on aika todistaa kykynsä. Tällä tavoin puolue voi saada mainetta ikuisesti – mainetta niin ystävien kuin vihollistenkin keskuudessa, mainetta vakavimmista tulevaisuuden mahdollisuuksista, mainetta, joka – hetken uhrauksilla ostettuna – jonain päivänä tekee sen vallasta vastustamattoman.

Ristiriitojen labyrintissa

”Liebknechtin äänestys ja julistus (sotalainoja vastaan, toim. huom.) ovat rohkaisseet vihollismaiden sodanlietsojia; ne osaltaan pitkittävät sotaa.”

Näin saattaa hetken aikaa näyttää pinnalliselle tarkkailijalle – joidenkin ranskalaisten ja englantilaisten sanomalehtien alustavien lausuntojen jälkeen. Hetken aikaa. Sitten nämä sanomalehdet suhtautuivat saksalaisiin ”häiriköihin” kylmästi; ja lopulta myrkyllisesti ja närkästyneesti; Liebknecht leimattiin vaikutusvallattomana eksentrikkona, lopulta tuomittiin Saksan hallituksen asiamieheksi, jonka Bethmann–Hollwegin kanssa yhteistyössä tehty protesti oli sepitetty ulkomaille vietäväksi (ks. esimerkiksi ”Action française” ja ”Information”, lainattu ”Golos”-lehdessä nro 96, 5. tammikuuta 1915; ”Matin”, 27. tammikuuta 1915). Myös Ranskan puoluelehdistö, sikäli kuin se harjoitti Saksan ”enemmistöpolitiikkaan” liittyvää politiikkaa, muuttui epäluuloiseksi ja kylmemmäksi ja pyrki ilmeisesti vähentämään Saksan puolueen opposition alun perin erittäin arvostettua painoarvoa korostamalla voimakkaasti kaikkia Saksan ”enemmistöpolitiikan” toimia.

Mistä tämä käänne tuli? Tämän salaisuuden salaisuus on ilmeinen: Saksan opposition kaikuina kehittyi tai vahvistui merkittävä ranskalainen oppositio, joka vaati irtautumista Ranskan ryhmittymän aiemmasta politiikasta ja paluuta luokkataisteluun, kansainvälisen luokkataistelun julistamista sotaa vastaan. Näin ollen saksalainen oppositio esiintyi keinona ”sekaannuksen aikaansaamiseksi Ranskan kansakunnan yksimielisyydessä”, toisin sanoen heikentää sodanhalua.

Tämän ilmiön vastine oli ilmeinen Saksassa, jossa ILP:n englantilaisten sosialistien, Keir Hardien, MacDonaldin, Shaw’n jne., oppositiolausunnot aluksi toitotettiin laajalti reaktionäärisessä lehdistössä todisteena Englannin heikkoudesta, mutta ne sitten hylättiin yksittäisten harrastajien merkityksettöminä ilmentyminä. Scheidemann ja hänen kannattajansa hikoilivat horjuttaakseen ILP:n oppositiota ja supistaakseen Englannin suurimman sosialistisen puolueen ILP:n täysin merkityksettömäksi ryhmäksi. Myös täällä tämä käänne alkoi, kun Saksan oppositio käytti yhä järjestelmällisemmin hyväkseen näitä ”vihollismaiden” luokkataistelun oireita vahvistaakseen Saksan oppositiota. Ja tässäkin ”enemmistön” edustajat korostivat yhä kiivaammin ja energisemmin ulkomaisten puolueiden sotainnostuksen tai jopa sovinismin ylilyöntien ilmenemistä, ja tätä hyvää esimerkkiä koskeva aineisto kerättiin ja käsiteltiin huolellisesti ja yksipuolisesti erityisessä kirjeenvaihdossa, IK³, jonka julkaisi kansainvälisen ammattiliittojen sihteerin avustaja, jotta Saksan opposition olisi vaikeampi rohkaista ja vahvistaa itseään ulkomaisen työväenliikkeen esimerkin avulla.

Se ei ole oppositio, ei luokkataistelu, joka lopulta ja pysyvästi vahvistaa sodanhalua, tahtoa ”pidättäytyä”, vaan pikemminkin ”enemmistöpolitiikka”. Sodanhalu tällä puolella rajaa sytyttää sodanhalun toisella puolella tuhoisassa vuorovaikutuksessa. Oppositio, luokkataistelu rajan tällä puolella sytyttää opposition, luokkataistelun toisella puolella – terveellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä on kansainvälinen prosessi, jonka luonnonlain liian monet sosialistit ovat nykyään unohtaneet ymmärtää. Kaikki yritykset suunnata taktiikkaa puhtaasti kansallisesta näkökulmasta johtavat väistämättä tuhoisaan kierteeseen, imperialismin kierteeseen ja proletariaatin poliittiseen luopumiseen – nämä ovat ylistetyn ”sinnikkyyden” politiikan oikeutetut tulevaisuudennäkymät. Ja nämä tulevaisuudennäkymät ovat todellakin täysin toivottomat Saksan ja koko kansainvälisen proletariaatin kannalta. David ja hänen toverinsa julistavat ranskalaisten, englantilaisten ja venäläisten oikeudeksi harjoittaa samanlaista sinnikkyyden politiikkaa kuin mitä he ajavat Saksassa; ei vain oikeudeksi, vaan velvollisuudeksi harjoittaa tätä politiikkaa. He haluavat suojella itseään tällä tavoin; he eliminoivat siten proletariaatin poliittisena tekijänä; todellisuudessa he ruokkivat siten sotaa verenhukan rajalle asti.

Rauhasta puhuminen, rauhantahdon ilmaiseminen, rauhan vaatiminen on heikkouden osoittamista ja vihollisen rohkaisemista käyttämään kaikkea voimaansa, kuten David Heine-Scheidemannin politiikka opettaa. Tämä tarkoittaa sosialismin kansainvälisen luonteen hautaamista. Jos jonkin maan sosialidemokratia puhuu ja toimii sosialistisesti, jos se esiintyy luokkataistelun oppositiona, se voi ja sen täytyy puhua ja toimia kansainvälisesti; se voi ja sen täytyy esiintyä paitsi oman maansa, myös kaikkien maiden, myös ”vihollismaiden”, nimissä. Jos se taistelee sotaa vastaan ​​yhdessä maassa, se taistelee samanaikaisesti rauhan puolesta kaikissa muissa kapitalistisissa maissa, sillä sen esimerkki on vahvin vipuvarsi samanlaisen luokkataisteluliikkeen kehittämiseksi sotaa vastaan ​​myös muissa maissa. Minkään maan sosialidemokratian rauhantahdon, luokkataistelun tahdon ilmaus ei voi koskaan tuottaa mitään muuta kuin sosialistista uskollisuutta periaatteilleen ja halukkuutta taistella ja tehdä uhrauksia.

”Kun me sosialidemokraatit ilmaisemme rauhanhalumme, provosoimme muut puolueet ja hallituksen korostamaan sodanhaluaan; mutta niin tehdessämme tuhoamme toimintamme toivotun vaikutuksen ja saavutamme päinvastaisen”, on toinen epätoivoinen vastalause kaikelle rauhantaistelulle. Aivan kuin kaikkien maiden imperialistien sodanhalu ei olisi tarpeeksi tunnettua! Aivan kuin se ei ilmenisi heidän lehdistönsä jokaisessa rivissä, jokaisessa sanassa, heidän puhujiensa päivästä toiseen! Aivan kuin rauhantahdon ilmaus, jopa hyvin pienen osan väestöstä tämän noitien sapatin edessä, ei olisi uusi, tärkeä tosiasia; ikään kuin kansan massa, jokainen kansa, ei olisi täynnä syvintä rauhankaipuuta! Ja eivätkö nämä kaukonäköiset poliitikot näe, että tämä argumentti murskaa heidän muut argumenttinsa rauhanliikkeen vastustamiseksi? Aivan kuin heidän ei pitäisi tyytyä, jos heidän pelkäämänsä heikkouden vaikutelma kumoutuu sotaa kannattavilla vastamielenosoituksilla! Näin ollen nämä isänmaallis-militaristisen-imperialistisen sosialismin kannattajat vaeltelevat avuttomana labyrintissa, koska he eivät halua seurata luokkataistelun kansainvälisen suuntautumisen Ariadnen lankaa.

Sota ja ihmisten oikeudet

Saksan sosialidemokratiassa on syntynyt uudenlainen ”suora toiminta”, vaikkakin parodiana. ”Edes vastustajien mielikuvituksessa ei ole enää ’isänmaata vailla olevia tovereita’, eikä siksi ole enää saksalaisia, joilta voitaisiin evätä täysi tasa-arvo valtakunnassa, valtiossa ja yhteisössä.” (”Volksblatt für Harburg”)

Tämä tarkoittaa itse asiassa maailmanhistorian kääntämistä Valtakunnanyhdistyksen huijauksen ympäri. Aivan kuin työväenluokkaa olisi tähän asti sorrettu ja riistetty sen väitetyn ”isänmaan puutteen” vuoksi! Aivan kuin höpötykset isänmaan puutteesta eivät olisi aina olleet huijausta! Aivan kuin emme olisi aina tunnistaneet tätä höpötystä halpana huijauksena – 4. elokuuta 1914 asti! Sitten yhtäkkiä jotkut hölmöt uskoivat, että epäilys isänmaan puutteesta oli työväenluokan poliittisen ja sosiaalisen kurjuuden syy! Sitten yhtäkkiä he uskoivat, että heidän oli puhdistettava itsensä tästä kauheasta epäilyksestä saadakseen oikeuden yhtäläisiin oikeuksiin. Maailmanhistoriaa ei enää pidetä valtataisteluna ja etujen puolesta, vaan oikeudellisen toiminnan näkökulmasta. Sosialidemokratian oletetaan saavan poliittisen tyydytyksensä sodassa! Todellakin: poliittisen lastentarhan kepposia!

Lensch uskoo myös: ”Maailmansota pyyhkäisee pois monia esteitä, jotka ovat tähän asti estäneet sosialismin voittoisaa etenemistä ja joiden poistaminen olisi rauhan aikana kestänyt vuosikymmeniä.”

Kukapa kieltäisi tällaisen sodan vaikutuksen mahdollisuuden? Mutta jos se tapahtuu, putoaako se taivaasta? Vai eikö sen puolesta pikemminkin tarvitse taistella luokkataistelussa? Sen puolesta on taisteltava imperialismia vastaan, sen puolesta on taisteltava taistelussa niitä voimia vastaan, jotka ovat vastuussa tästä sodasta, niitä, jotka sitä johtavat; sen puolesta on taisteltava itse sotaa vastaan?

Joka ei ymmärrä, ettei sotaa voida tehdä meille hyödylliseksi Lenschin mielessä tukemalla sitä, vaan ainoastaan ​​hylkäämällä se ja käyttämällä kaikkia voimavarojamme sitä vastaan ​​– ei aselevon, vaan ainoastaan ​​luokkataistelun keinoin – ei ole ymmärtänyt historiallisen dialektiikan aakkosia, kehityksen antagonistista muotoa.

Ja mistä lähtien sosialidemokratian tehtävänä on ollut tukea suoraan yhteiskunnallisia prosesseja, jotka seuraavat kapitalistisia suuntauksia ja jotka kapitalististen johtajien tahtoa vastaan ​​tuottavat proletariaatille suotuisia seurauksia kehityksen dialektisessa prosessissa?

Mitkä syyt sitten vaikuttavat kotimaisen politiikan uudelleen suuntaamiseen?

Ehkäpä sosialidemokraattien tuki sodalle, eli tuon Valtakunnanyhdistyksen huijauksen purkamiselle? Tämän näkemyksen ylläpitäminen on erittäin tärkeää hallitukselle ja hallitseville luokille. Ymmärrettävästi! Näin proletariaattia käytetään hyväksi täysimääräisesti – hallitsevat luokat keräävät nopeasti ja turvallisesti proletariaatin sotainnostuksen hedelmiä aittoihinsa. Palkinto houkuttelee sodan jälkeen; siihen asti he lykkäävät sitä. Siihen asti on oltava kiltti, tai menetät palkinnon!

”Uudelleen suuntautuminen” voi toki tapahtua. Mutta ei siksi, että Valtakunnanyhdistyksen petos kumottaisiin, vaan siksi, että työkalut kapinoivat käyttäjiään vastaan, sodan aiheuttaman väistämättömän mielien kapinan seurauksena, siitä johtuvan vallan siirtymän seurauksena; luokkataistelussa – valta valtaa vastaan, ei palkkiona hyvästä käytöksestä, tottelevaisista hypyistä hallituksen kepin yli.⁴

Se on totta: työväenjärjestöt ovat tuoneet heille aarteita, sekä aineellisia että moraalisia, heitettyinä heidän syliinsä – varauksetta! Mitä he ovat saaneet vastineeksi? Ei mitään! Kaikki uhrattu – ei jälkeäkään palkkiosta: tämä on ollut työväenluokan, massojen, nykytilanne. Ajatus siitä, että epäitsekäs omistautuminen politiikassa palkitaan, on illuusio, johon sisältyy jopa hurskaan naisen hartaasti Jumalaan uskominen. Poliitikot, jotka puhuvat noin, ovat menettäneet vakavat miehet.

Sota ja rauha kapitalistisena liiketoimintana

En väitä, että nykyinen sota olisi todella hyvää kapitalistista liiketoimintaa; en edes sitä, että se voisi olla ylipäätään hyvää kapitalistista liiketoimintaa – ottaen huomioon kapitalismin kokonaisuuden. Päinvastoin: olen vakuuttunut siitä, että nykyinen sota on todella kurja liiketoiminta kapitalismille kokonaisuudessaan ja erityisesti sotaa käyville ja puolueettomimmille valtioille (Japania, Yhdysvaltoja ja ehkä Italiaa lukuun ottamatta). Norman Angellin ”väärässä laskelmassa” on varmasti paljon perää.⁵ Sota, kapitalistisen kilpailun erityisenä muotona, palvelee luonnollisesti voiton tavoittelua; mutta vain siinä mielessä, että sotaa käydään ryöstösaaliin vuoksi, jolloin ryöstösaalis ei tietenkään lisäänny henkeä kohti, vaan sodan uhrit yksinkertaisesti joutuvat helvettiin, jolloin jäljelle jää vain mahdollisuus, että jompikumpi lopulta rikastuu enemmän saatujen ryöstösaaliiden osuudesta kuin kärsii sodan uhrien vuoksi. Tietenkin molemmat osapuolet voisivat myös laskea täysin väärin, ja sotaiset liiketoimet voisivat päättyä yleiseen konkurssiin.

Sota ja rauha kuitenkin pysyvät kapitalistisena liiketoimintana, mikä tarkoittaa, että pohjimmiltaan kapitalistisen liiketoiminnan näkökohdat korkeimmasta voittopotentiaalista määräävät, valitsevatko hallitsevat luokat jommankumman yhteiskunnallisen kokonaisuuden tarkoituksenmukaisemmaksi. Yksittäisen maan kapitalistiset edut eivät tietenkään ole homogeenisia, vaan pikemminkin yksittäisten taloudellisten ryhmien erilaisten, jopa ristiriitaisten, taipumusten kokonaisuus; niin että jopa saman maan sisällä edut ja haitat voivat jakaantua ja yleensä jakautuvatkin hyvin epätasaisesti. Tässä suhteessa kapitalistinen päätös sodasta ja rauhasta riippuu viime kädessä siitä, mikä eturyhmittymä hallitsee eniten valtiovaltaa ja todennäköisimmin saa valtiokoneiston toimimaan omaksi edukseen, vaikka perusteellisimmatkin laskelmat ovat tietysti edelleen mahdollisia.

Puhtaasti taloudellisen liiketoiminnan lisäksi on myös poliittinen liiketoiminta, joka on tietenkin pohjimmiltaan taloudellista.

Kun ”Volksblatt für Anhalt” (Anhaltin kansanlehti) kumoaa teesini osoittamalla sodan vaatimiin hirvittäviin uhrauksiin jopa omistavilta luokilta, olemme iloisia tästä Dessaun viisauden tunnustuksesta, joka aikoinaan esitti itsensä sosialismin laillisena lapsena ja nyt niin voimakkaasti tunnustaa laittoman polveutumisensa Schulze–Delitzschin Jupiterkopfista. Loppujen lopuksi hallitsevat luokat ovat aina maksaneet jotakin vallastaan, vaikkakaan eivät koskaan niin paljon kuin massat maksavat orjuudestaan; ja veri, jopa heidän oma verensä, on usein ollut porvaristolle vähemmän arvokasta kuin tavarat, kapitalistisina hyödykkeinä, kapitalismin pyhimpinä pyhinä. Naiivilla selkeydellä Ballin, Hapagin kenraali, paljastaa perusnäkemyksensä sodasta tuossa kirjeessä ”Uuden isänmaan” liitolle: ”Niin kauan kuin hyötyjä ei voida arvioida, pidän toivottomana ja vahingollisena yrityksenä yrittää yrittää sopia rauhan osingoista.”

Enemmistötaktiikkaan liittyvät poliittiset vaikutukset

On jo osoitettu, että enemmistötaktiikka, kaukana tulevan sodan estämisestä, itse asiassa kutsuu siihen. Sen vaikutus kotimaiseen poliittiseen kehitykseen ei kuitenkaan ole juurikaan tyydyttävämpi. Lensch uskoo, että puolueettomien maiden huomioon ottaminen pakottaa hallituksen ryhtymään vakaviin uudistuksiin. Sodan lopputuloksesta riippuu kuitenkin suuresti, ovatko ratkaisevat tekijät erityisen kiinnostuneita puolueettomien maiden hyvästä tahdosta sodan jälkeen. Kokemus osoittaa, että on enemmän kuin epäiltävää, unohtuvatko tällaiset sotaopetukset nopeasti monien muiden asioiden ohella rauhan solmimisen jälkeen. Saksan hallituksen koko puolueettomien maiden huomioon ottaminen määräytyy jo muiden näkökohtien perusteella. Paljon tiiviimmät motiivit, näkökohdat, jotka vaikuttavat paljon suoremmin budjettiin ja vallanjakoon kotimaassa, ovat yleensä ratkaisevia Saksan, Preussin, hallitukselle.

Ellei nykyisiä yhteiskunnallisen kehityksen lakeja kumota ja Saksasta tehdä poliittista paratiisia, tulevaisuudessa ei voida saavuttaa vakavia poliittisia uudistuksia muuten kuin poliittisen ja taloudellisen taistelun kautta. Ja tämän taistelun näkymät ovat sitäkin suotuisammat, mitä varmemmin kansanjoukot luottavat sosialidemokratian lujuuteen, järkähtämättömyyteen ja vakaumukseen ja mitä suurempi on vastustajien kunnioitus ja pelko sen voimaa, päättäväisyyttä ja päättäväisyyttä kohtaan.

Puolue, jonka vastustuskyvyttömyys joukkopsykoosia, kaduilla ulvovaa väkijoukkoa, ovelaa hallituksen demagogiaa ja painomusteella tahriintunutta piiritystilaa julistavaa paperiarkkia^G​​vastaan on käynyt niin ilmeiseksi, puolue, joka on vasta juuri ja juuri elänyt vallankumouksellisen puolueen nimen mukaisesti kumoamalla omat periaatteensa ja jonka lujuus suurena historiallisena hetkenä oli niin heikko, että korttitalo näyttää sen rinnalla linnoituksen muurilta – sellaiselta puolueelta puuttuu sekä tuo luottamus että tuo kunnioitus. Sitäkin enemmän, mitä enemmän ”sosialistiset” kevätleivät lepattavat imperialistisen tyytymättömyyden karun talven keskellä yrittäen juurruttaa kansaan lähestyvän Kanaanin harhaa. Kuvitella, että proletariaatille voidaan tasoittaa tietä tällaisella kansallisliberaalin kaliiperin ”suoralla toiminnalla”, on dialektisen materialismin aakkosten heittämistä tuuleen.

Proletariaatin viholliset ovat oppineet taidon voittaa meidät helposti. Sosialidemokratian on voitettava takaisin menetetty kunnioituksensa; se on voitettava takaisin taistelun kautta. Jos se ryhtyy tähän taisteluun sodan aikana, se voi saavuttaa tavoitteensa nopeasti ja perusteellisesti. Jos se lykkää sitä sodan jälkeiseen aikaan, se on sille vaikeampaa juuri siksi, että se on silloin vähemmän vaarallinen.

Hän ei ole siltä säästynyt.

Kaikista illuusioista huolimatta kotimaan poliittinen vaikutus osoittaa myös, että enemmistötaktiikka ei edistä kehitystä, vaan pikemminkin haittaa sitä.

Sota bonapartistisena hankkeena

Se tosiasia, että yksi ainakin objektiivisista motiiveista, jotka ajoivat hallitsevat luokat, erityisesti Saksan hallitsevat luokat, sotaan, oli tarve turvata poliittinen ja taloudellinen luokkaherruutensa, on useaan otteeseen kyseenalaistettu hyvin kiihkeissä polemiikeissa äänestysperusteitani vastaan. Tämän polemiikin kulmakiviä ovat, kuten niin usein, ymmärryksen puute ja lyhyt muisti.

Sorretut luokat ovat usein aliarvioineet ulko- ja sisäpolitiikan erottamattomuutta, mutta eivät koskaan hallitsevat luokat. Monille sosialidemokraateille ja itse asiassa sosialidemokraattisten keskusviranomaisten viralliselle politiikalle toivo siitä, että tämä politiikka helpottaisi sisäpolitiikan uudelleen suuntaamista, ja pelko työväenjärjestöjen tuhoutumisesta oppositiopolitiikan sattuessa olivat ratkaisevia tekijöitä heidän tukiessaan sotaa. Olisi liiallista omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä vakuuttaa itselleen, että hallitsevat luokat eivät olleet ottaneet huomioon tällaisia ​​näkökohtia! – vaikkakin viisaampia ja kaukonäköisempiä kuin nuo sosialidemokraattiset satutoiveet. Bissingin armeijakunnan käskyä⁶ ei pidä täysin unohtaa, ja pelko työväenjärjestöjen väkivaltaisesta tuhoutumisesta perustuu juuri siihen, että hallitsevat luokat tunnustavat halukkuutensa hyödyntää sotaa bonapartistisella tavalla.

Nationalististen taipumusten ja sovinistisen agitaation hyödyntäminen opposition vastaisessa taistelussa sekä tällaisten taipumusten vapauttaminen tai lietsominen on aina ollut olennainen osa hallitsevien luokkien poliittista demagogiaa. Lukuisat vaalikampanjat todistavat, että myös uuden Saksan valtakunnan hallitus ymmärtää perusteellisesti tämän taidon. Onko kaikki tämä unohdettu?

Ja olemmeko unohtaneet, mitä tapahtui vuonna 1910, kun tappion kärsineet sosialidemokraatit marssivat voitosta voittoon valtiopäivätalon täytevaaleissa? Silloin agitaattorien kuumapäät vaativat ulkomaista konfliktia, jotta he voisivat polttaa proletariaatin luokkataistelun hydran isänmaallisen vihan roviolla.

Ja olemmeko unohtaneet Pfemfertin vuoden 1911 kampanjan korkeimpia ja korkeimpia keisarillisia arvohenkilöitä vastaan, jossa hän syytti – ei kumonnut, mutta usein vahvisti – että tulevia vaaleja varten valmisteltiin nationalistista iskulausetta, jolla kalastettiin sameilla vesillä? Eikö Heine tiedä, että hänen ystävänsä Frank tuomitsi tämän bonapartistisen maailmansodan ruutitynnyrillä pelaamisen valtiopäivillä 31. maaliskuuta 1911? Kasvoiko Saksan hallitus, Saksan hallitsevat luokat, niin odottamatta viisaudessa ja demokraattisessa velvollisuudentunnossa vuosien 1911 ja 1914 välillä, että vuonna 1914 ne eivät enää olleet vastaanottavaisia ​​vuosien 1910/1911 liikahduksille? He tunsivat olonsa yhä levottomammaksi – erityisesti Saksassa, erityisesti Preussissa, jossa oppositio, luokkataistelu, jonka hallitsevat luokat varmasti ottivat vakavasti, teki yhä suurempia aaltoja; jossa yhteiskunnallisen vallankumouksen vaara häämötti yhä uhkaavampana! Koko hallitsevien luokkien politiikka on suuntautunut heidän voiton- ja vallantarpeeseensa ja siten – saman kolikon kääntöpuolena! – tätä tarvetta vastaan ​​olevaan vastarintaan ja vaaroihin, eli ensisijaisesti sosialidemokratian vallankumoukselliseen uhkaan. Vain poliittiset naiivit eivät ymmärrä, että sota edustaa – mahdollisesti kannattamatonta – mitä suurimman luokan liiketoimintahanketta. Uskooko kukaan yli 14-vuotias, että tällaista hanketta järjestettäessä ei oteta huomioon myös mahdollisuuksia verraten näihin vastarintoihin ja vaaroihin? Proletariaatin liikkeen painajainen sorsi hallitsevia luokkia päivin ja öin, ja kuitenkin ennen kaikkea sodan syttyessä heidän oletettiin unohtaneen sen?

Meillä on silmiinpistävä todiste autuaassa innostuksessa, jolla hallitus ja porvarilliset puolueet onnittelivat itseään sekä suullisesti että kirjallisesti, kun he näkivät sosialidemokraatit liittolaisinaan, kun he tunnustivat pelätyn työväenliikkeen voimattomuuden ja avuttomuuden. ”Jo pelkästään tämä voitto sisäisestä vihollisesta on sodan arvoinen!” he sanoivat. Tämä on enemmän kuin voitettu taistelu. Luokkasodassa hallitsevat luokat olivat voittaneet, kun ne olivat juuri tarttuneet aseisiin maailmansotaa varten. He olivat voittaneet – tosin vain väliaikaisesti. Ja ehkä lyhyeksi ajaksi – se riippuu sosialidemokratian tulevasta politiikasta.

Olemmeko myös täysin unohtaneet, kuinka myötätuntoisesti taantumuksellisesti saksalainen lehdistö suhtautui bonapartistiseen sodan provokaatioon Englantia (Ulsterin vuoksi) ja Venäjää vastaan? Eikö se anna myös Heinelle ja hänen tovereilleen ajattelemisen aihetta?

Bonapartismin menetelmät ovat kaksitahoisia:⁷ tehokas väkivalta tilaisuuden tullen ja korruptio. Saksa oli hyvin valmistautunut molempiin. Korruptio on hallitseville luokille kätevämpi ja tehokkaampi menetelmä. Saksan sosialidemokratia on tehnyt heille tämän menetelmän soveltamisen erittäin helpoksi.

Taistelu sodan tavoitteen puolesta

Rauhankeskustelun avaamiseen tähtäävä kampanja on tyypillinen esimerkki romanttisista naamiaisista ja tekopyhistä tavoista, joilla aineelliset edut voivat esiintyä poliittisesti. Tämä kampanja alkoi voimakkaalla taistelulla sensuuria vastaan. Toisinaan se pyrki antamaan vaikutelman, että se puolusti myös rauhanpropagandan liikkumisvapautta. Se esitteli itsensä puolueettomana kampanjana kaikkien kuviteltavissa olevien näkemysten ihmisoikeuksien puolesta tulevan rauhan muokkaamisessa. Kun se paljasti avoimesti ”sotatavoitteensa”, aluevaltauspyrkimyksensä, se käänsi tilanteen röyhkeästi syyttäen viranomaisia korviahuumaavalla äänellä puolueellisuudesta aluevaltauksen kannattajien hyväksi ja, jalolla inholla epäoikeudenmukaista sortoa vastaan, pateettisesti vaatien tasa-arvoista vapautta aluevaltaushuumaan. Sattumalta ymmärretään, että se palveli vain enkelimäistä tarkoitusta varmistaa koko Saksan kansalle osallistuminen rauhan luomiseen, jonka se ansaitsi loistavan sotasuorituksensa jälkeen.

Sodankäyntiä eivät määrää ainoastaan ​​sotilaalliset taktiikat, vaan myös suurelta osin poliittiset ja strategiset näkökohdat, eikä rauhan luominen ole missään nimessä tehtävä, joka syntyy vasta vihollisuuksien päättymisen jälkeen. Rauhanneuvottelukampanja on siis aivan loogisesti eskaloitunut kampanjaksi sodan tavoitteista.^H

Sodan päämäärän käsittelystä käytävä taistelu on osa valloituspolitiikan toteuttamisesta kaikkia vastoinkäymisiä vastaan ​​ja osa eri kapitalististen ryhmittymien välistä taistelua valloituspolitiikan erityisestä kohteesta. Se, että tämä taistelu on osittain suunnattu hallitusta vastaan, on välttämätön seuraus siitä, että hallituksen muodollisesti johtavat henkilöt ovat tiettyjen eturyhmien, erityisesti suurrahoituksen, voimakkaan vaikutuksen alaisina.

Tämä on sama taistelu, jota käytiin eri muodossa elokuussa hallituksen ”nöyrää” ja ”heikkoa” asennetta vastaan ​​Belgiaa kohtaan. ”Tages Rundschau” ja ”Post”, sodan tavoitteita koskevan keskustelun äänekkäimmät äänet, esittivät teräviä syytöksiä silloista hallitusta vastaan ​​piiritystilan ja aselevon aikana, jonka toista Belgialle esitettyä uhkavaatimusta he kutsuivat pahemmaksi kuin hävityksi taisteluksi ja jota vastaan ​​he vetosivat suoraan sotilaalliseen voimaan, sotilaspuolueeseen.

Sosialismin sotatavoitteesta

”Turvallisuuden tavoite”

Parlamenttiryhmän 4. elokuuta 1914 antamassa julistuksessa toivotaan rauhaa ”heti kun turvallisuuden tavoite on saavutettu”.

Kenen turvallisuuden? Vain alueen ja valtion itsenäisyyden, vai myös Saksan valtakunnan globaalin talouskehityksen laajuuden, jonka pääoma katsoo tarpeelliseksi? Ja mikä olisi sen laajuus tyypin, suunnan ja laajuuden suhteen? Voidaanko tämä laajuus saavuttaa ilman valloituksia, ilman muiden kansojen raiskaamista? Jos ei, niin sosialidemokratian olisi taisteltava sitä vastaan ​​​​suunnattua politiikkaa vastaan. Olemme jo imperialismin keskellä, joka ei ole ”rauhanomaista”, mutta vaikka se olisikin ”rauhanomaista” ulkoisesti, se pysyisi sosialismin vastakohtana.

Turvallisuus millä keinoin? Millä keinoin? Ehkä militaristisilla? Tässä sosialismi ja imperialismi ovat ristiriidassa alusta alkaen. Sosialismi ei harkitse turvallisuutta aseellisen voiman, ”strategisesti edullisen rajasuunnittelun” ja vastaavien keinojen kautta; sosialismin erityinen turvallisuusvoima on kansojen taloudellinen ja yleinen kulttuurinen solidaarisuus, työväenluokan kansainvälinen veljeys. Sosialisteina tunnustamme vain tämän turvallisuuskeinon ja voimme puolustaa vain sen soveltamista. Kaikki muut turvallisuuskeinot ovat proletariaatin sosialistisen politiikan ulkopuolella, elleivät ne ole jopa räikeässä ristiriidassa sen kanssa.

Sellaisen sosialistisen turvallisuuden päämäärää ei voida koskaan saavuttaa sodan kautta, vaan ainoastaan ​​sosialistisen propagandan, kansainvälisen luokkataistelun, kaikkien sotivien maiden proletariaatin yhteistyön kautta. Näin ollen, ei tukemalla sotaa, vaan taistelemalla sitä vastaan.

Tämä pistää lopun toveri Schöpflinin tammikuussa 1915 julkaisemalle artikkelille (Chemnitz ”Volksstimme”), jonka porvarillinen lehdistö otti vastaan ​​tyytyväisenä.

Sosialidemokraattisen taktiikan periaate sodassa

Sota on (”rauhanomaisen”) politiikan jatkamista muilla keinoin; tämä pätee nykyään lähes liikaa käytettyyn termiin ”valtiopolitiikka”. Eikö se päde – analogisesti – myös puolueiden politiikkaan? Hallitsevien luokkien kohdalla tämä on aivan selvää; sodassa he pyrkivät johdonmukaisesti päämääriinsä muilla keinoin. Mutta voiko proletariaatin politiikka yksinkertaisesti lakata sodassa tai erottua kaikesta orgaanisesta yhteydestä sen rauhanajan politiikkaan? Voiko se olla olennaisesti erilaista? Ei lainkaan. Myös tässä jatkuvuus on välttämätöntä; muuten proletariaatin politiikka rauhan aikana menettää sisäisen välttämättömyytensä, merkityksensä, voimansa. Tämä pätee luokkataisteluun yleensä; ennen kaikkea proletariaatin suhtautumiseen sotaan. Sosialidemokratian sodankäynnin politiikan on sodan aikana oltava sen rauhanajan sodankäynnin politiikan johdonmukaista jatkamista. Mutta heidän antimilitaristisen ja anti-imperialistisen rauhanpolitiikkansa ei saa antaa muuttua militaristiseksi ja imperialistiseksi politiikaksi sodan syttyessä, eikä heidän luokkataistelupolitiikkansa luokkaharmonian politiikaksi. Oppi: ”Käymme sotaa, mutta kun se alkaa, luovumme vastustuksestamme ja liitymme mukaan” tarkoittaa rauhan- ja sodan politiikan perusteellista repimistä erilleen. Todellisuudessa tällainen poliittisen kannan epäjatkuvuus molemmissa tapauksissa osoittaa, että joko sodan tai rauhan kanta on väärä, ellei haluta nostaa epäjohdonmukaisuutta periaatteeksi.

Herää siis kysymys: Arvioimmeko sotaan johtaneet olosuhteet oikein ennen sotaa? Vai ilmenikö muita ratkaisevia olosuhteita, jotka osoittivat aiemman näkemyksemme virheelliseksi?

Kukaan ei voi vastata näihin kysymyksiin myöntävästi. On pikemminkin ilmeistä, että maailmansota, sellaisena kuin se on, on juuri se maailmansota, jonka näimme ja kävimme etukäteen. Jos siis aiempi vastustuksemme tätä sotaa kohtaan oli vakavaa ja oikeaa, perustuen kaikkien yhteyksien selkeään ymmärtämiseen, niin siitä ei ole mahdollista luopua. Jos siitä huolimatta luovumme, meidän on, parempaan tai huonompaan, hyväksyttävä, että aiempaa vastustustamme pidetään vääränä tai vakavattomana, näennäisvastustuksena – johtopäätös, joka on todellakin tehty aivan oikein. Tästä hallitsevat luokat johtavat oikeutetun odotuksen tulevan sosialidemokraattisen rauhanpolitiikan uudelleensuuntaamisesta, ja sen luontainen välttämättömyys heijastuu myös sosialidemokratian johdonmukaisten enemmistöpoliitikkojen poliittisissa päätöslauselmissa ja tulevaisuudensuunnitelmissa. Tässä on todellakin vain joko/tai! Joko oppositio ennen sodan puhkeamista ja sen jälkeen tai kansallisliberaali hallituspolitiikka ennen rauhan solmimista ja sen jälkeen.

Sota voi aiheuttaa valtavia mullistuksia kaikilla alueilla, jopa proletariaatille suotuisilla, ilman että proletariaatti siksi voi haluta sitä keinoksi tällaisiin mullistuksiin. Sota, jos se syttyy, voi siis ottaa useita suuntia, joista yksi olisi proletariaatin liikkeelle suotuisampi kuin toinen.

Pitäisikö ja voiko proletariaatin politiikan siis keskittyä työntämään sitä tiettyyn suotuisaan suuntaan? On tietysti kiistatonta, että sen tulisi myös toimia tähän suuntaan ja kenties jopa – oppositiopolitiikan kautta – vaikuttaa. Itse kysymykseen on kuitenkin vastattava kieltävästi useista syistä.

Ensinnäkin on mahdotonta keskittyä tällä tavalla tukematta samanaikaisesti itse sotaa. Kaikki tällainen myönteinen yhteistyö muuttuu aina sodan positiiviseksi tukemiseksi, ja kaikista varauksista tulee pelkkää koristetta, mikä lopulta tarkoittaisi sosialismin syntymäoikeuden myymistä ilmaiseksi.

Lisäksi ei ole mitenkään mahdollista kattavasti ja selkeästi kartoittaa kaikkia sodan mahdollisia lopputuloksia, varsinkaan niiden hyödyllisyyttä työväenliikkeelle. Vastaus vaihtelee todennäköisesti huomattavasti maittain; tuloksena ei olisi yhtenäinen kansainvälinen toiminta, vaan pikemminkin kansainvälinen pirstaloituminen ja mielikuvituksellisen olettamuksellinen politiikka.

Lisäksi sosialidemokratia voi vaikuttaa eri vaihtoehtojen muotoutumiseen vain tietyissä harvinaisissa olosuhteissa. Siviili- ja sotilashallitukset toteuttavat suunnitelmiaan, hallitsevien luokkien suunnitelmia, erityisesti sodan aikana, niille ja heidän hallitsemattomille juonitteluilleen suotuisimpien kuviteltavissa olevien olosuhteiden vallitessa; sotapolitiikan hallinta ja siihen vaikuttaminen on Saksassa vallitsevien perustuslaillisten olosuhteiden vallitessa vielä toivottomampaa kuin ulkopolitiikan hallinta ja siihen vaikuttaminen oli, kuten hyvin tiedetään, rauhan aikana.

Ja lopuksi: kaikki mahdolliset ratkaisut sodan arvoitukseen ovat imperialistisia imperialistisessa sodassa, militaristisen väkivallan ratkaisuja, joiden joukossa ei ole yhtäkään, jota sosialidemokratia voisi tukea.

Sosialidemokratian on ehdottomasti käytettävä vaikutusvaltaansa saavuttaakseen ratkaisun, joka on mahdollisimman hyödyllinen tai vaaraton kansainväliselle proletariaatille. Sillä on kuitenkin vain yksi voima tämän saavuttamiseksi: luokkataistelun voima. Luokkataistelun ulkopuolella proletariaatti on voimaton. Vain armottomasti käytävä luokkataistelu ja varaukseton vastarinta voivat antaa sille mahdollisen vaikutusvallan jopa sodan kulun ja tavoitteiden suhteen.

Proletariaatin historiallinen tehtävä sodassa ei ole sodan puolustaminen, vihan lietsominen kansojen välillä tai sodanvieton voimistaminen. Sodanlietsonta on täysin eri ihmisten tehtävä, joita historiallinen tehtävänsä pakottaa siihen.

Vain lyhytnäköisyys voi tehdä sosialidemokraattisen kannan sodassa riippuvaiseksi kulloisestakin sotilaallisesta tilanteesta. Luja, selkeä ja johdonmukainen kanta ei ole tällä tavoin mahdollinen; se voi syntyä vain selkeän, periaatteellisen ymmärryksen vankalta pohjalta. Luja ohjaava periaate on välttämätön, ja se voi olla vain sodan historiallinen luonne. Ja tämä luonne on imperialistinen luonne, kapitalistinen valloitussota.

Proletariaatti ei voi mielivaltaisesti muuttaa tätä sodan luonnetta; kuten on osoitettu, sillä on vain vähän valtaa vaikuttaa merkittävästi imperialistisen sodan päämäärään.

Sama laki pätee proletariaatin vaikutukseen sodan lopettamisessa: se on mahdollista vain luokkataistelussa. Jokaisella sosialidemokratian rauhantoimella – luonteestaan ​​riippumatta – on vain niin paljon voimaa kuin sen synnyttämä kansainvälinen vastaus, ja tämä kansainvälinen vastaus on aina vain niin vahva kuin sitä tukeva vallankumouksellinen voima. Jokaisen maan sosialidemokratialla on kuitenkin oikeus puhua Internationaalin nimissä ja mahdollisuus toimia kansainvälisesti, kunhan se puhuu sosialistisella tavalla ja taistelee sosialistisella tavalla militarismia ja kapitalismia vastaan.

---

1 Kun Karl Liebknecht itse luonnehtii koko kirjoituksensa loppuosaa ”katkelmiksi puheesta Neuköllnissä tammikuussa 1915”, on myös otettava huomioon mahdollisuus, että hän aikoi pettää sotilastuomioistuinta ja syyttäjää näiden lausuntojen todellisesta luonteesta ja päivämäärästä. Kun Liebknecht kokosi tai kirjoitti kirjoituksensa (maaliskuussa 1915), hän oli jo armeijan jäsen (7. helmikuuta lähtien), ja kaikki parlamentin ulkopuolinen poliittinen toiminta oli häneltä nimenomaisesti kielletty. Tämän seurauksena hänen oli pakko pettää valtiota lausuntojensa luonteesta ja päivämäärästä, erityisesti 7. helmikuuta jälkeen kirjoittamissaan lausunnoissa.

Hän noudatti samanlaista lähestymistapaa merkitessään raporttejaan Preussin edustajainhuoneen sosiaalidemokraattisten ryhmittymien kokouksista 8. helmikuuta ja valtiopäivien kokouksista 8., 9. ja 18. maaliskuuta 1915. Vaikka hän itse osallistui näihin kokouksiin eikä luottanut muiden raportteihin raportoidessaan niistä, hän merkitsi ne ”kootuiksi henkilökohtaisten tiedustelujen perusteella”.

2 Hakasulkeissa olevat lauseet ovat Karl Liebknechtin myöhempiä lisäyksiä.

3 ”Internationale Korrespondenz” (IK) – kansainvälisen politiikan ja työväenliikkeen kysymyksistä vastaava lehdistöpalvelu, jota johti oikeistolainen sosialidemokraatti ja ammattiliittojen virkamies Albert Baumeister ja jota rahoitti ammattiliittojen yleiskomissio. IK kannatti sotapolitiikkaa sosialishovinistisessa mielessä. Sitä julkaistiin Berliinissä vuosina 1914–1917.

F Täydentääksemme Liebknechtin huomautuksia haluamme palauttaa mieleen sanat, jotka ”Humanité” kirjoitti Heinen kuuluisasta Stuttgartin puheesta: ”Heinen puolustama näkemys muuttaa Saksan proletariaatin hallituksesta riippuvaiseksi luokaksi ja jatkuvaksi uhaksi kaikkien naapurimaiden työväenluokille. Puolueettomien maiden proletariaatti voi nyt mitata sen kuilun syvyyden, johon Saksan voitto heidät johtaisi.” Siksi: jatketaan sinnikkyyttä Saksan militarismia, junkkerismia ja kaiserismia vastaan, kunnes ne on täysin kukistettu! Tämän opetuksen ulkomaiset sosialistiset puolueet oppivat Heinen asenteesta. Eikä tähän opetukseen voida esittää mitään vastaan.

4 Lehdessä ”Süddeutsche Monatshefte” (vrt. ”Berliner Tageblatt” 17. maaliskuuta 1915) Heine pyytää hallitusta ja sen vaikuttajia: ”Älkää arvioiko väärin aarteita”, jotka työväenjärjestöt ovat heittäneet syliinne! ”Ottakaa ne vastaan ​​varauksetta!” jne.

5 Norman Angellin ”Väärä laskelma” – Vuonna 1910 Englannissa julkaistiin RNA Lanen, joka kirjoitti salanimellä Norman Angell, sensaatiomainen kirja ”Suuri petos: Tutkimus sotilaallisen voiman ja kansojen varallisuuden välisestä suhteesta”. Se käännettiin monille kielille. Kolmas saksankielinen painos ilmestyi nimellä ”Väärä laskelma: Mitä sota saavuttaa?”. Angell, joka oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tärkeä julkaisija Englannin porvarillisessa rauhanliikkeessä, jatkoi toimintaansa sodan aikana ja sen jälkeen. Vuonna 1933 hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Hän oli Henri Barbussen johtaman sodan ja fasismin vastaisen maailmankomitean varapuheenjohtaja.

G Haluamme lisätä Liebknechtin sanoihin hallituksen demagogiasta otteen ”Deutsche Tageszeitung” -lehdestä 5. maaliskuuta 1915 (nro 118), jossa Italiaa tarkasteltaessa varovaisesti ja avoimesti paljastetaan, miten massojen roolia arvioidaan Preussia ja Saksaa hallitsevissa piireissä:

”Mielestämme hyvin viileästi harkitsevat ja valmistautuvat valtiomiehet… pitävät kansan mielialaa käsissään. He voivat ohjata sitä suuntaan tai toiseen – tarvitaan vain lyhyt uudelleenmuokkaus aina käsillä olevasta iskulauseiden varastosta . Nämä ovat… puhtaasti taktisia kysymyksiä, miten se (hallitus) kohtelee tai luo yleistä mielipidettä. Tietyissä olosuhteissa voi olla tarkoituksenmukaista, että johtavat valtiomiehet esiintyvät kansan mielialan vastustamattoman ajamina ihmisinä tai sen vahvoina ja viisaina hallitsijoina.”

Nämä ”etniset patriootit” eivät tietenkään arvioi saksalaisia ​​ja saksalaista julkista mielipidettä millään tavalla.

6 Bissingin armeijakunnan käsky – Münsterissä sijaitsevan VII armeijakunnan komentava kenraali, paroni von Bissing, antoi 30. huhtikuuta 1907 käskyn, joka sisälsi yksityiskohtaiset ohjeet joukkojen käyttäytymisestä levottomuuksien, piiritystilan, katutaistelujen jne. aikana. Tämä asiakirja, tyypillinen esimerkki militaristisen, junkkeri-porvarillisen valtion raakuudesta taistella Saksan työväenluokkaa vastaan, joutui sosialidemokraattien käsiin vuonna 1910 ja oli heille erittäin tärkeä agitaation lähde.

7 Karl Liebknecht kirjoittaa selitystekstin ”Valtiovarainministerin anteeksipyyntö” alaviitteessä:

”Teoksen ’Luokkataistelu’ sivulla 84 oleva kohta bonapartismin menetelmistä, kuten monet muutkin tekstin kohdat, on ulkoisten vaikeuksien vuoksi virheellinen ja silvottu. Sen pitäisi kuulua: ’Bonaparteilla on pääasiassa kolme menetelmää kansaa vastaan: armoton väkivalta sopivan tilaisuuden tullen, hämmennys ja korruptio. Vain kaksi viimeistä lasketaan bonapartismiksi teknisessä mielessä. Saksan hallitsevat luokat olivat hyvin valmistautuneita kaikkiin kolmeen sodan syttyessä. Hämmennys ja korruptio ovat heille kätevämpiä ja tehokkaampia menetelmiä. Saksan sosialidemokratia on tehnyt näiden kahden menetelmän soveltamisen heille aivan liian helpoksi.’ (Vankeusrangaistuksen tuomio Karl Liebknechtia vastaan. Liebknechtin oikeudenkäyntipöytäkirjojen, tuomioiden ja vetoomusten kirjallinen toisinto, Berliini 1919, s. 152.)

H Mistä tässä kaikessa on kyse, käy hyvin ilmi 25. helmikuuta 1915 ilmestyneestä ”Tägliche Rundschau” -lehdestä (jonka ”Post” julkaisi hyväksyvästi uudelleen 24. helmikuuta), jossa viitataan Balliniin, Kirdorf-Gelsenkircheniin, Klöckner-Duisburgiin, Hirsch-Esseniin, vapaaherra von Zedlitz-Neukirchiin, von Heydebrandiin, eli laivapääoman (Calais, Antwerpen), raskaan teollisuuden ja maatalousjunkkereiden edustajiin, jotka haluavat liittämistä Eurooppaan; ja jossa sitten kerskutaan: Ei ole uskon dogma, ”että vain Wilhelmstrassella ja suurrahoituksessa ollaan oikein ja riittävästi perillä Saksan kansan toiveista ja toiveista”. ”Suurrahoituksella” tarkoitetaan tässä tapauksessa erityisesti Deutsche Bankia, jonka laajentumisintressit keskittyvät vähemmän Eurooppaan kuin Aasiaan, Vähään-Aasiaan ja Afrikkaan, ja joka on kaksinkertaisesti vaikutusvaltainen, koska se on muodollisesti ottanut merkittävän osan valtiovallasta suoraan omiin käsiinsä johtajansa Helfferichin, uuden valtiovarainministerin, henkilössä.

Bernin kansainvälinen sosialistinen naisten konferenssi pidettiin 26.-28. maaliskuuta 1915 Sveitsissä. Konferenssilla oli suuri merkitys ensimmäisenä aidosti kansainvälisenä kokoontumisena maailmansodan syttymisen jälkeen.

Konferenssi kutsuttiin koolle naisjärjestöjen edustajien aloitteesta. Sitä tuki Clara Zetkin, Kansainvälisen sosialististen naisten toimiston sihteeri, joka vetosi kaikkien maiden naisiin ”taistelussa rauhan puolesta”. Esityslistalla oli kysymys ”sosialististen naisten kansainvälisestä toiminnasta rauhan puolesta”.

Bolševikkien keskuskomitea esitteli konferenssille seuraavan päätöslauselman. Konferenssi omaksui lopulta tätä lausumaa pasifistisemman kannan.

Teksti on julkaistu alunperin Sotsial-Demokrat-lehden numerossa 42, 1. kesäkuuta 1915.

---

Nykyinen maailmansota – joka on aiheuttanut niin monia onnettomuuksia kaikkialla, missä sitä on käyty, on tuhonnut ja hävittänyt Belgian ja Galician sekä tuhonnut tuhansia ja tuhansia työläisiä – on imperialistinen sota, jonka aiheuttaa useiden maiden hallitsevien luokkien välinen kilpailu siirtokuntien jaosta ja etulyöntiasemasta maailmanmarkkinoilla sekä dynastisten intressien vuoksi. Se on kapitalistiluokan ja kaikkien maiden hallitusten politiikan luonnollista jatkoa, ja siksi kysymys siitä, kuka iski ensimmäisenä, ei kiinnosta sosialistin näkökulmasta yhtään.

Tämä sota ei ainoastaan ​​palvele millään tavalla työläisten etuja, vaan se toimii aseena hallitsevien luokkien käsissä työläisten kansainvälisen solidaarisuuden tuhoamiseksi ja heidän liikkeensä ja luokkataistelun heikentämiseksi kunkin maan sisällä. Samalla tavalla iskulause ”isänmaan puolustaminen”, jonka porvaristo on julistanut ja jota opportunistit ovat kannattaneet, ei ole muuta kuin houkutus, jota porvaristo käyttää taivutellakseen proletariaatin uhraamaan henkensä ja verensä porvariston edun vuoksi.

Kun tämä kaikki otetaan huomioon ylimääräinen kansainvälinen sosialististen naisten konferenssi, viitaten Stuttgartin päätöslauselmaan, jossa suositellaan sodan aiheuttaman taloudellisen ja poliittisen kriisin hyödyntämistä kansan kiihottamiseksi jotta kapitalistisen järjestyksen kaatuminen nopeutuisi, Kööpenhaminan päätöslauselmaan, jossa todetaan, että sosialististen kansanedustajien velvollisuus on äänestää sotamäärärahoja vastaan ​​ja Baselin päätöslauselmaan, joka julistaa työläisten pitävän rikoksena toistensa ampumista, julistaa täten, että sotaa käyvien maiden sosialististen puolueiden enemmistön edustajat ovat toimineet täysin piittaamatta noista päätöksistä ja ovat antaneet periksi olosuhteiden painostukselle, mikä on todellinen petos sosialismille, jonka tilalle he ovat asettaneet nationalismin. Konferenssi julistaa, että kaikkien maiden proletaareilla ei ole muuta vihollista kuin heidän luokkavihollisensa, joka on kapitalistiluokka.

Tämän sodan aiheuttamat hirvittävät kärsimykset ovat herättäneet kaikissa naisissa ja erityisesti proletaarinaisissa jatkuvasti kasvavaa rauhanhalua. Konferenssi julistaa sodan jokaiselle imperialistiselle sodalle ja toistaa samalla uskonsa, että tämän rauhanhalun muuttamiseksi tietoiseksi poliittiseksi voimaksi on välttämätöntä, että naistyöläiset ymmärtävät selvästi, että omistavat luokat eivät pyri mihinkään muuhun kuin aluevaltauksiin, valloitukseen ja herruuteen, että imperialismin aikakaudella sodat ovat väistämättömiä, ja että imperialismi uhkaa koko maailmaa kokonaisella sotien sarjalla, ellei proletariaatti löydä itsestään tarpeeksi voimaa kapitalistisen järjestyksen lopettamiseksi kapitalismin täydellisellä kaatamisella. Jos työssäkäyvä nainen haluaa lyhentää imperialististen sotien aikakauteen liittyvää kärsimysaikaa, on välttämätöntä, että hänen rauhanhalunsa muuttuu kapinaksi ja taisteluksi sosialismin puolesta. Vain joukkojen vallankumouksellisen liikkeen kautta, sosialistisen taistelun vahvistumisen ja kiihtymisen kautta, työläinen saavuttaa päämääränsä tässä taistelussa. Hänen ensimmäinen velvollisuutensa on siis tukea ammattiliittoja ja sosialistisia järjestöjä ja rikkoa kansalaisrauhaa taistelemalla sotamäärärahoja vastaan, porvarillisiin kabinetteihin osallistumista vastaan, tukemalla ja rohkaisemalla sotilaiden välistä veljeilyä jouksuhaudoissa ja taistelukentällä, perustamalla laittomia järjestöjä kaikkialle, missä hallitus on kumonnut perustuslailliset vapaudet, ja lopulta osallistumalla mielenosoituksiin ja vallankumouksellisiin liikkeisiin.

Kansainvälinen sosialististen naisten konferenssi vetoaa kaikkien maiden työläisiin aloittamaan välittömästi tämän taistelun, järjestämään sen kansainvälisessä mittakaavassa ja yhdistämään toimintansa tiiviisti niiden sosialistien toimintaan, jotka Liebknechtin tavoin taistelevat kaikissa maissa nationalismia vastaan ​​ja jatkavat vallankumouksellista sosialistista taistelua.

Samalla konferenssi muistuttaa työläisiä, että Euroopan edistyneimmissä maissa objektiiviset olosuhteet sosialistiselle tuotannolle ovat jo kypsyneet, että koko liike on siirtymässä uuteen vaiheeseen, että nykyinen maailmansota asettaa heille uusia ja vakavia velvoitteita, että heidän liikkeensä voi olla edelläkävijä joukkojen yleiselle toiminnalle, joka antaa uuden sysäyksen koko sosialistiselle liikkeelle lähemmäksi täydellistä vapautuksen hetkeä. Ottamalla aloitteen mielenosoitusten ja vallankumouksellisten protestien järjestämisessä, työläisnaiset, jotka marssivat koko proletariaatin rinnalla, voivat aloittaa proletariaatin uuden aikakauden, jonka aikana proletariaatti saavuttaa edistyneemmissä maissa sosialismin ja takapajuisemmissa demokraattisen tasavallan.

Bern, 26.-28. maaliskuuta 1915