109 vuotta sitten 42 edustajaa 11 maasta kokoontui ensimmäistä maailmansotaa vastustavien sosialististen virtausten kansainväliseen konferenssiin, joka pidettiin 5.-8.9.1915 Zimmerwaldissa, Sveitsissä. Tuloksena syntynyt ”Zimmerwaldin manifesti” auttoi inspiroimaan sodanvastaisten ja sosialististen aktivistien joukkoliikettä Euroopan sotivissa maissa.
Sosialistinen internationaali oli romahtanut sodan alkaessa elokuussa 1914, ja yhteydenpito jäsenpuolueiden välillä katkennut. Seuraavana vuonna Sveitsin ja Italian sosialistit vaativat konferenssia, joka voisi palauttaa puolueiden väliset suhteet ja vahvistaa internationalistisen sodan vastustamisen periaatteen. Sosialistiset naiset ja nuoret avasivat tien pitämällä omia kansainvälisiä kokoontumisia maalis- ja huhtikuussa 1915.
Sosialististen puolueiden viranhaltijat useimmissa sotivissa maissa suhtautuivat tähän ehdotukseen vihamielisesti, mutta pieni sodanvastaisten sosialististen puolueiden ja ryhmien konferenssi kuitenkin saatiin järjestettyä syyskuussa 1915 Sveitsissä.
Kongressin edustajat lähtivät Sveitsin Bernistä 10 kilometrin matkalle konferenssipaikalle Zimmerwaldin kylään. He vitsailivat siitä, että 50 vuotta ensimmäisen Internationaalin perustamisen jälkeenkin kaikki internationalistit oli edelleen mahdollista mahduttaa neljään hevosvetoiseen vaunuun. Mutta he eivät olleet epäileväisiä tarkoituksensa suhteen.
Vaikka he olivat yksimielisiä sodanvastaisuudessaan, edustajat olivat jakautuneet tavoitteissaan. Konferenssin pääjärjestäjä, sveitsiläinen sosialisti Robert Grimm, pyrki ennen kaikkea elvyttämään hajonneen sosialistisen internationaalin rakenteita. Sitä vastoin vasemmistolaiset delegaatit, joita johti bolševikkisuuntaus Venäjältä, tähtäsivät uuden, vallankumouksellisen Internationaalin perustamiseen, joka olisi vapaa siitä opportunismista, joka oli johtanut Sosialistisen internationaalin romahtamiseen elokuussa 1914.
Merkittävää on, että Grimm ja jotkut muut konferenssin oikeiston edustajat eivät halunneet tuomita parlamentaarista tukea ”sotalainoille” – eli varojen hyväksymistä hallituksen sotamenoihin. Silti useimmat sodanvastaiset sosialistit pitivät sotalainojen tukemista proletaarisen internationalismin perusperiaatteen loukkauksena, ja tämä kysymys tuli jakamaan Saksan sosialidemokratian vain kaksi vuotta myöhemmin. Ero tasoitettiin Zimmerwaldissa sisällyttämällä tätä asiaa käsitellessä muunnettu sanamuoto lopulliseen manifestiin.
Zimmerwaldin vasemmisto kritisoi tekstiä opportunismin analysoinnin ja sodanvastaisen taistelun toteuttamisen käsittelyn puutteista. Siitä huolimatta vasemmisto kannatti manifestia kamppailukutsuna ja perustana yhtenäiselle toiminnalle sodanvastaisten sosialistien kesken.
Sensuuri sotivissa maissa tukahdutti raportit Zimmerwaldin konferenssista ja sen manifestista. Silti uutinen pääsi leviämään, ja manifestia levitettiin laajalti maanalaisena lehtisenä. Zimmerwaldin ihanteista tuli inspiraation lähde kasvavalle liikkeelle, joka valmisteli vuosien 1917 ja 1918 vallankumouksia.
Zimmerwaldin manifesti on luettavissa kokonaisuudessaan alla. Suomenkielinen käännös on Yrjö Sirolan toimittamasta julkaisusta Zimmerwald-vasemmisto vuodelta 1919.
Euroopan proletaareille!
Yli vuoden on sota jo raivonnut. Miljoonat ruumiit peittävät taistelukentät, miljoonat ihmiset ovat elinijäkseen tulleet raajarikoiksi. Eurooppa muistuttaa jättiläismäistä teurastamoa. Monien sukupolvien työn luoma kulttuuri on tuhon omaksi tuomittu. Hurjin raakalaisuus uhkaa näinä päivinä niellä kaiken sen, mistä ihmiskunta tähän asti on ylpeillyt.
Ketä tahansa kohdanneekin välitön vastuu sodan puhkeamisesta — yksi asia on kuitenkin varma: sota, joka on aiheuttanut kaiken tämän kurjuuden on imperialismin seuraus, se on seuraus kaikkien maiden kapitalistien pyrkimyksistä tyydyttää voitonhimoaan riistämällä inhimillistä työtä ja anastamalla luonnonrikkauksia maapallon joka kolkalla.
Taloudellisesti jälelle jääneet ja poliittisesti heikot kansat sortuvat suurvaltojen jalkoihin, suurvaltojen, jotka verellä ja raudalla yrittävät tässä sodassa muodostaa maailmankartan uudelleen, omien riistoetujensa mukaiseksi. Kokonaiset kansat ja maat, kuten Belgia, Puola, Balkanvaltiot ja Armenia ovat täten vaarassa, joko kokonaan tai osaksi paloteltuna, joutua käytettäväksi vaihtovälineinä lopputiliä tehtäissä.
Sodan käyttövoimat esiintyvät sen kuluessa kaikessa inhottavuudessaan. Riekale riekaleelta putoaa syrjään esirippu, jonka tarkotuksena oli kansalta kätkeä tämän maailmanpalon syyt. Kaikkien maiden kapitalistit, jotka kansojen viattomasta verestä lyövät sotavoittojen kilisevää kultaa, väittävät sodan koskevan isänmaan puolustamista, kansanvaltaa ja sorrettujen kansojen vapauttamista. He valehtelevat.
Itse asiassa hautaavat he tuhottuihin tantereihin omien kansojensa vapauden toisten kansojen riippumattomuuden kera. Syntyy uusia rasituksia, uusia kahleita ja proletaarit kaikissa maissa, niin voittaneissa kuin voitetuissakin, saavat ne kantaa. Sodan puhjetessa luotiin suurta hyvinvointia — hätä ja puute, työttömyys ja kallisaika, nälkä ja kulkutaudit ovat sen todelliset seuraukset. Kymmeniä vuosia imevät sotakustannukset kansojen parhaat voimat, panevat vaaranalaisiksi jo saavutetut yhteiskunnalliset uudistukset ja estävät kaiken edistyksen.
Sivistyksen rappeutuminen, taloudelliset rasitukset, valtiollinen taantumus, siinä tämän kauhean sodan siunaukset.
Täten paljastaa sota nykyaikuisen kapitalismin kaikessa alastomuudessaan, tämän kapitalismin, joka on sovittamattomassa ristiriidassa ei ainoastaan työväenluokan etujen ja historiallisen kehityksen vaatimusten vaan myöskin inhimillisen yhteiskunnan edellytysten kera.
Kapitalistisen yhteiskunnan vallanpitäjät, joiden käsissä on kansojen kohtalot, yksinvaltaisten niinhyvin kuin tasavaltaistenkin maiden hallitukset, salainen diplomatia, mahtavat työnantajajärjestöt, porvarilliset puolueet, kapitalistinen lehdistö, kirkko — kaikki ne ovat vastuussa tästä sodasta, jonka heitä elättävä ja heidän suojelemansa yhteiskuntajärjestys on aikaansaanut ja jota heidän edukseen käydään.
Työläiset!
Riistetyt, oikeudettomat, halveksitut, — kun teitä sodan puhjetessa lähdettiin kulettamaan teurastuspenkkiin, sanottiin teitä veljiksi ja tovereiksi. Ja nyt, kun militarismi on tehnyt teistä raajarikkoja ja vaivaisia, alentanut ja tuhonnut teidät, vaativat hallitsevat luokat vielä, että te uhraisitte etunne, tulevaisuuden-päämääränne, ihanteenne, lyhyesti: että orjamaisesti alistutte noudattamaan »linnarauhaa». Teiltä riistetään mahdollisuus julkisesti esittää mielipiteitänne, tunteitanne, tuskianne, teidät kielletään esittämästä ja edustamasta vaatimuksianne. Sanomalehdistö vaiennetaan, valtiolliset vapaudet ja oikeudet poljetaan jalkoihin — näin hallitsee nyt sotilasdiktatuurin panssaroitu nyrkki.
Tällaisten koko Eurooppaa ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan asiantilan ollessa emme voi emmekä saa enää sanattomiksi jäädä. Vuosikymmeniä on sosialistinen proletariaatti käynyt taistelua militarismia vastaan. Kasvavalla huolella ovat sen edustajat kansallisissa ja kansainvälisissä kongresseissa käsitelleet kysymystä imperialismin aiheuttamasta, yhä uhkaavammaksi käyvästä sodanvaarasta. Stuttgartin, Kööpenhaminan ja Baselin kansainväliset sosialistikongressit ovat viitoittaneet proletariaatin kuljettavan tien.
Joukko eri maiden puolueita ja työväenjärjestöjä, jotka olivat mukana tätä tietä viitoittamassa, on sodan puhkeamisen jälkeen kokonaan unohtanut tekemiensä päätösten velvoitukset. Niiden edustajat ovat kehoittaneet työläisiä luopumaan luokkataistelusta, tästä proletariaatin vapautuksen ainoasta ja tehokkaasta välineestä ja aseesta. He ovat myöntäneet hallitseville luokille luottoa sodankäyntiä varten, antautuneet hallitusten käytettäviksi ja tehneet näille mitä erilaisimpia palveluksia, ovat lehtiensä ja valtuutettujensa avulla koettaneet voittaa puolueettomia omien maittansa hallituspolitiikan puolelle, ovat sisäisen rauhan panttivangeiksi luovuttaneet hallituksiin sosialistisia ministerejä ja täten ovat he nyt ja vastedes työväenluokalle edesvastuussa tästä sodasta, sen tarkoituksista ja siinä käytetyistä keinoista. Ja samoin kuin yksityiset puolueet, menettelee näin myöskin kaikkien maiden sosialistien erikoinen yhteisjärjestö, kansainvälinen sosialistitoimisto.
Nämä tosiasiat ovat aikaansaaneet sen, että kansainvälinen työväenluokka, joka ei joutunut ensimäisen sotavuoden kansallisen paniikin valtaan tai on siitä vapautunut, ei vielä tänään, kansanmurhan toisena vuotena ole löytänyt mitään keinoa tai tietä saadakseen kaikissa maissa yhtaikaa syntymään voimakkaan taistelun rauhan puolesta.
Tässä sietämättömässä tilanteessa olemme me sosialististen puolueiden ja ammattijärjestöjen tai niiden vähemmistöjen edustajat, me saksalaiset, ranskalaiset, italialaiset, venäläiset, puolalaiset, lättiläiset, romanialaiset, bulgarit, ruotsalaiset, norjalaiset, hollantilaiset ja sveitsiläiset, me, jotka emme seiso kansallisella pohjalla riistäjäluokkaan yhtyneinä, vaan kansainvälisen työväen solidarisuuden ja luokkataistelun pohjalla, kokoontuneet yhdistääksemme jälleen työväen internatsionaalen murtuneet rivit, ja kehotamme työväenluokkaa taisteluun rauhan puolesta.
Tämä taistelu on taistelua vapauden, kansojen veljestymisen ja sosialismin puolesta. Nyt on ryhdyttävä tähän taisteluun rauhan puolesta. Ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia on tehtävä rauha. Mutta sellainen rauha on mahdollinen vain silloin, kun kaikki kansojen oikeuden ja vapauden loukkaussuunnitelmat ehdottomasti tuomitaan. Kokonaisten maiden tai niiden osien miehittäminen ei saa johtaa siihen, että ne väkivaltaisesti liitetään toisiin maihin. Ei mitään aluevaltauksia, ei julkisia enemmän kuin naamioitujakaan, ei myöskään mitään pakon avulla solmittuja taloudellisia liittoja, jotka poliittisten oikeuksien riistämisellä saatettaisiin vielä sietämättömämmiksi. Kansojen itsemääräämisoikeuden täytyy olla järkähtämättämänä perustuksena kansallisia suhteita järjestettäissä.
Järjestäytyneet työläiset!
Sodan puhkeamisesta saakka olette te uhranneet työkykynne, rohkeutenne, kestävyytenne hallitsevien luokkien palveluksessa. Nyt on aika astua taisteluun oman asianne, sosialismin pyhiin päämääriin, sorrettujen kansojen ja orjuutettujen luokkien vapauden puolesta, astua leppymättömän proletaarisen luokkataistelun tielle.
Sotaakäyvien maiden sosialistien velvollisuus ja tehtävä on kaikin voimin ryhtyä tähän taisteluun, ja puolueettomien maiden sosialistien tulee pitää velvollisuutenaan kaikilla tehokkailla keinoilla tukea veljiään tässä taistelussa veristä raakalaisuutta vastaan.
Mailmanhistoriassa ei ole milloinkaan tarjottu jalompaa, suurempaa velvollisuutta, ja sen täyttämisen tulee olla meidän yhteinen tehtävämme. Mitään uhria ei saa pitää liian suurena, mitään taakkaa liian raskaana tämän päämäärän saavuttamiseksi: kansojen kesken rauha.
Työläismiehet ja -naiset! Äidit ja isät! Lesket ja orvot! Haavoitetut ja raajarikot! Kaikille teille, jotka kärsitte sodan takia, huudamme me yli rajojen, yli savuavien taistelukenttien, hävitettyjen kaupunkien ja kylien:
Kaikkien maiden työläiset, yhtykää!
Kansainvälisen sosialistisen konferenssin puolesta: Zimmerwald, Sveitsi, syysk. 1 p. 1915.
Saksalaisen edustajaryhmän puolesta: Georg Ledebour, Adolf Hoffman. Ranskan edustajaryhmän puolesta: A. Bourderon, A. Merrheim. Italian edustajaryhmän puolesta: C. E. Modigliani, Constantino Lazzari. Venäjän edustäjaryhmän puolesta: N. Lenin, Paul Axelrood, M. Bobroff. Puolan edustajaryhmän puolesta: St. Lapinski, A. Varski, G. Haneczki. Balkanin valtioiden sos.-dem. yhteisjärjestöjen puolesta: C. Racovski, Vacil Kolarov. Ruotsin ja Norjan edustajaryhmän puolesta: Z. Höglund, Ture Nerman. Hollannin edustajaryhmän puolesta: H. Roland-Holst. Sweitsin edustajaryhmän puolesta: Robert Grimm, Charles Naine.
Tänään 11. marraskuuta on kulunut 106 vuotta siitä, kun ensimmäinen maailmansota päättyi Euroopassa, sen jatkuessa vielä viikkoja Afrikassa. Päivä oli aiemmin kuolleiden suremisen päivä ja rauhan juhla, mutta tänään ympäri maailmaa se on joutunut militarisoinnin kohteeksi.
Ensimmäisen imperialistisen maailmansodan sotilas- ja siviiliuhrien kokonaismäärä oli noin 40 miljoonaa: arviot vaihtelevat noin 15–22 miljoonasta kuolonuhrista ja noin 23 miljoonasta haavoittuneesta sotilashenkilöstä, mikä on ihmiskunnan historian tappavimpien konfliktien joukossa.
Yli 11 000 ihmistä kuoli, haavoittui tai katosi vielä sen jälkeen Euroopassa, kun päätös sodan lopettamisesta oli tehty aikaisin aamulla. Aselepo julistettiin lopulta aikataulun mukaisena hetkenä kello 11 11. kuukauden 11. päivänä vuonna 1918.
Viimeisen Euroopassa kuolleen tarina
Tarina viimeisestä Euroopassa kuolleesta sotilasta korostaa sodan typeryyttä.
Henry Nicholas John Gunther oli syntynyt Yhdysvaltain Baltimoressa, Marylandissa, vanhemmille, jotka olivat muuttaneet Saksasta. Syyskuussa 1917 hänet kutsuttiin auttamaan saksalaisten tappamisessa armeijan riveissä.
Kun hän kirjoitti kotiin Euroopasta kuvaillakseen sodan kauheutta ja rohkaistakseen muita välttämään asevelvollisuutta, hänet alennettiin sotilasarvossa (ja hänen kirjeensä sensuroitiin). Sen jälkeen hän oli kertonut ystävilleen, että hän vielä puhdistaisi maineensa.
Sodan lopettamisen määräajan lähestyessä klo 11:00 marraskuussa, Henry nousi, vastoin käskyjä, ja syöksyi pistin tanassa kohti kahta saksalaista konekivääripesäkettä. Saksalaiset olivat tietoisia aselevosta ja yrittivät heiluttaa hänelle. Henry lähestyi ja ampui. Kun hän pääsi lähelle, lyhyt konekivääritulitus päätti hänen elämänsä kello 10.59.
Henrylle palautettiin hänen sotilasarvonsa, mutta elämäänsä hän ei saanut takaisin.
Militarisoitu rauhanpäivä
Monissa osissa maailmaa, pääasiassa, mutta ei yksinomaan brittiläisen kansainyhteisön valtioissa, tätä päivää kutsutaan muistopäiväksi (Remembrance Day), ja sen pitäisi olla kuolleiden suremisen päivä ja sodan lopettamiseksi työskentelyn aika, jotta uusia sotakuolleita ei enää syntyisi. Mutta päivä on militarisoitu, ja aseyhtiöt käyttävät päivää kertoakseen ihmisille, että elleivät he tue useampien miesten, naisten ja lasten tappamista sodassa, he häpäisevät kuolleiden muistoa.
Vuosikymmenten ajan Yhdysvalloissa, kuten muuallakin, tätä päivää kutsuttiin aselepopäiväksi (Armistice Day, ja se luokiteltiin rauhan juhlaksi, myös Yhdysvaltain hallituksen taholta. Se oli surullisten muistojen ja sodan iloisen päättymisen päivä joka merkitsi sitoutumista sodan estämiseksi tulevaisuudessa. Loman nimi muutettiin Yhdysvalloissa Korean sodan jälkeen ”Veteraanien päiväksi”, josta on tullut pitkälti sotaa, militarismia ja amerikkalaista ekseptionalismia kannattava juhla.
Esimerkiksi nykyään jotkin Yhdysvallat kaupungit kieltävät Veteraanit rauhan puolesta (Veterans For Peace) -ryhmiä marssimasta paraateissaan, koska päivä on ymmärretty sodan ylistyspäiväksi – sen alkuperän vastaisesti.
Veteraanit rauhan puolesta: Tulitauko Lähi-itään
VfP-järjestö työskentelee lujasti kääntääkseen tilanteen ja aselepopäivän perinteen palauttamiseksi, päiväksi, jolloin juhlitaan sodan päättymistä ja sitoutumista rauhaan.
– Nykyään ilmastokatastrofin ja ydintuhon uhkat ovat jääneet Israelin kauhistuttavan, meneillään olevan palestiinalaisten kansanmurhan varjoon Gazassa, järjestö toteaa.
– Yli vuoden ajan sanoinkuvaamattomat julmuudet ovat täyttäneet ruutumme ja vaivanneet omaatuntoamme.
– Yhdysvaltain hallitus on osallinen Israelin armottomaan etniseen puhdistukseen. Pommit, jotka Israel pudottaa palestiinalaisten lasten päälle, valmistetaan Yhdysvalloissa ja ne ovat Yhdysvaltain hallituksen toimittamia. Israelin Yhdysvaltojen tukema sota on nyt laajentunut Länsirannalle, Libanoniin ja Iraniin, mikä tuo laajemman sodan uhkan, joka voi muuttua jopa ydinsodaksi.
– Kun pohdimme tämän merkkipäivän todellista merkitystä tänä vuonna, Veteraanit rauhan puolesta vaatii aselepoa – pysyvää tulitaukoa Palestiinassa, Libanonissa ja kaikkialla Lähi-idässä. Rauhaa rakastavien ihmisten innoittamana ympäri maailmaa lupaamme viedä tätä viestiä eteenpäin. Emme ole osallisia kansanmurhaan. Kukaan ei ole vapaa ennen kuin olemme kaikki vapaita.
– Muistetaan aselepopäivä – pysyvä tulitauko nyt. Lopetetaan kansanmurha – ei enää USA:n pommeja Israeliin. Vapaa, vapaa Palestiina!
Seuraava esitys on pidetty Sippo Kähmin toimesta Helsingissä 9. marraskuuta Työväen antimilitaristit ry:n hallituksen kokouksen yhteydessä. Siinä käydään läpi suomalaisen militarismin ja antimilitarismin varhaista historiaa kuluneen vajaan vuosituhannen aikana.
1100-1200: Ristiretket: Ruotsalaiset ja tanskalaiset suorittavat sotaretkiä Suomeen. Suomen alue siirtyy Ruotsin kuningaskunnan osaksi.
1280: Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukko (Magnus Ladulås) sitoutuu myöntämään verovapauden ratsupalveluksen suorittaneelle tilalliselle.
Järjestely johtaa perinnöllisen verovapaan maanomistaja-aatelin, eli maallisen rälssin (frälse) syntyyn Ruotsissa. Aatelin tulee varustaa kruunulle tiettyä kynnysarvoa kohti yksi ratsukko.
Aateluus tarkoitti alkuun siis yksinomaan ratsastuspalvelusta sotaväessä.
1400-luku: Rälssimiesten valta yhteiskunnassa ja maanomistuksessa kasvaa merkittävästi samalla kun kuningas Eerik Pommerilaisen kaudella talonpoikien olosuhteet käyvät heikommaksi. Veronkannossa lisätään rahaverojen osuutta ja tilan tuotteiden vaihtohintoja muutetaan entistä epäedullisemmaksi.
Itsenäisesti päättämään tottuneet talonpojat eivät enää hallitsekaan maakuntansa luonnonvaroja, sillä rälssisukujen edustajat haalivat itselleen koskien ja virtojen kala-apajien valvontaoikeuksia, myllypaikkoja ja erilaisia kulkureittejä.
1438–1439: Satakunnassa, Hämeessä ja Karjalassa esiintyy laajaa talonpoikaiskapinaliikehdintää, tunnetuimpana ”Davidin kapina”.
1500-luku: Aatelin rinnalle alkaa muodostua talonpoikaisratsuväki. Aluksi se toimii palkkaa vastaan, mutta kohta yleistyy käytäntö, että talo saa ratsukkoa vastaan kiinteän 30 Riikintaalerin verohelpotuksen (n. 1800 euroa nykyrahassa).
Verohelpotuksen myötä talonpoikien ero aateliin jossain määrin hämärtyy ja tapahtuu sosiaalista ylimenoa, jota on esitetty myös Suomessa tapahtuvan.
Ruotsin sotaväki järjestää satunnaisia pakollisia “väenottoja” Suomessa.
Suomalainen ratsuväki muodostetaan, mutta jalkaväestä poiketen se perustuu pitkälti omaehtoisuuteen. Ajoittain valtaosa Ruotsin kuningaskunnan ratsuväestä tulee Suomesta.
1570-1595: Pitkä viha, Ruotsin ja Venäjän välinen 25 vuotta kestävä sota lisää verorasituksia Suomessa, joista vihatuin on linnaleiri eli armeijan majoittaminen, elättäminen ja palkanmaksu talonpoikien kustannuksella.
Talonpojat kokevat sietämättömäksi varsinkin sen, että ratsusotilaita armeijalle varustavat aateliset ja alempisäätyiset knaapit saavat kerätä linnaleirimaksuja silloinkin, kun sotilaat eivät ole sodassa, ja että Suomen käskynhaltija Klaus Fleming pitää armeijan linnaleirissä vielä monta vuotta sodan päättymisen jälkeen voidakseen käyttää sitä valttinaan valtataistelussa. Linnaleirin perintään liittyy myös paljon väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.
1596-1597: Nuijasota alkaa talonpoikaiskapinana ja laajenee täysimittaiseksi sodaksi Suomessa.
Se on seurausta sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamasta rasituksesta, sotaväsymyksen aiheuttamasta tyytymättömyydestä sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittamasta talonpoikien riistosta.
Kapina kohdistuu erityisesti Suomen käskynhaltijaan Klaus Flemingiin ja tämän talonpoikia sortavaan ankaraan sotilashallintoon. Flemingin armeija kukistaa vaivatta kapinalliset talonpojat eli nuijamiehet. 2 500 – 3 000 ihmistä kuolee.
1600-luku: Asevoimain uudistusten ja joukkojen vakinaistamisohjelman myötä väenotoista tulee järjestelmällisiä, ja niiden tahti kiihtyy vuosisadan kuluessa.
Vanhempi jakolaitos: Jalkaväkeä nostetaan ensin ottamalla yksi mies kymmenestä talosta, ja sitten yksi mies kymmenestä miehestä – niin sanotusta “ruodusta”. Irtolaiset otetaan sotaväkeen mahdollisuuksien mukaan suoraan. Sijalleen voi tosin palkata miehen.
1617: Ruotsin suurvaltakausi. Niinsanotut lippukunnat korvataan kenttärykmenttiorganisaatiolla. Suomeen perustetaan kaksi maarykmenttiä, Karjalan ja Suomen rykmentit, määrävahvuuksiltaan 2 228 ja 2 385 miestä. Taistelujoukot olivat näissä musketöörejä ja piikkimiehiä. Suomalaisen ratsuväen kirjavahvuus 1 729 ratsukkoa kuudessa maalippueessa.
Jalkaväen väenotosta muodostuu alueensa ihmisille ja taloudelle todellinen taakka. Tapahtumaa aletaan nimittää “veriveroksi”.
“Vakinaisten sotamiesten koko luku joita meidän köyhien miesten tästä pitäjästä täytyy asettaa, nousee 160:een, mikä johtaa meidät turmioon; minkä vuoksi me pyydämme nöyrimmin täten mahdollista lievennystä.”
Merkittävä osa suomalaisesta jalkaväestä sijoitetaan linnoituksiin ja varuskuntiin. Suomen alueen lisäksi mm. Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja Pohjois-Saksassa.
Vaikka joukot eivät näkisi taistelua, he ovat silti hengenvaarassa, sillä heitä sortuu käsittämättömät määrät vain pelkkiin kulkutauteihin. Esimerkiksi juomavesi on alituisesti saastaista.
Palveluksen välttely ja karkuruus vakiintuvat vastaukseksi väenottoihin, joka johtaa ajoittain jopa mittaviin paikallisiin muuttoliikkeisiin. Toisaalta suomalaiset eivät nouse järjestäytyneeseen vastarintaan. Nuijasota ja sitä seurannut Kaarle IX:n kurinpalautus oli nujertanut Suomessa niin talonpojat kuin aatelin.
1618-1648: Suomalaisia jalkaväen sotilaita ja hakkapeliittoja (ratsusotilaita) käytetään Kolmikymmenvuotisessa sodassa Euroopassa. Jalkaväen sotilaista alle 50 % palaa takaisin kotiinsa, ja ratsuväestä 60 %.
1626: Kenttärykmenttiorganisaatio vakiinnutetaan kahdeksaksi jalkaväkirykmentiksi (Savo, Turku, Uusimaa, Pohjanmaa, Pori, Hämeenlinna, Länsi-Viipuri ja Itä-Viipuri) ja kolmeksi ratsuväkirykmentiksi (Turku, Pori-Häme-Uusimaa ja Savo-Viipuri).
Suomalaista jalkaväkeä palvelee Ruotsin sotavoimissa 12 – 13 000 miestä, ratsuväessä 3 000 – 4 000 miestä.
1655-1661: Ruotsi osallistuu Pohjan sotaan Itämeren alueella ja Puolassa.
1680: Kuningas Kaarle XI päättää Ruotsissa ja Suomessa ruotujaon seuraavasti
Maatiloista muodostetaan 2–6 talon ryhmiä, ruotuja, jotka kukin joutuvat kustantamaan yhden sotilaan varusteineen ja aseineen.
Ruotu järjestää palvelusajaksi sotilaalle myös torpan ja palan viljelysmaata.
Ruotusotamiehen perhe saa elantonsa tämän torpan maasta ja kotieläimistä.
1700-1721: Suuri Pohjan sota käydään Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Taas tarvitaan miesvahvuutta sotavoimiin.
Osa suomalaisista aseikäisistä nuorista piilottelee jälleen väenottoja takametsissä. Tarina Tyrväältä:
“Vaikka nimismies ja vouti avustajineen hätistelevät miehiä kylä kylältä, eivät he silti löydä riittävästi sotilaita armeijaan. Asekuntoisten miesten sijasta he löytävät vain ‘vanhoja elähtäneitä ukkoja, halvaantuneita raajarikkoja ja pieniä poikia, jotka tuskin kepillä voivat lyödä ympärilleen’. Karkusta väkipakolla armeijaan otetut miehet sanovat ‘hakevansa kotoaan eväspussit’ – ja karkaavat sitten joukolla korpeen. Esivalta määrää, että karkureiden isät teljettäisiin Turun linnaan siihen asti, kunnes pojat on saatu kiinni.”
– Perttu Immonen, Suomen rahvaan historia
1808-1809 käydään Suomen sota Venäjän ja Ruotsin välillä, osana Napoleonin sotia.
Sodan syynä on Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antaa Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä tekee Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä on Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska voisi vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.
Sodan seurauksena Ruotsin itäiset läänit eli Suomen alue liitetään osaksi Venäjän keisarikuntaa ja samalla näiden hallinto järjestetään autonomian pohjalle, Suomen suuriruhtinaskunnaksi.
1809: Porvoon valtiopäivät järjestetään. Keisari Aleksanteri I jäädyttää ruoturasitteen.
Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taataan heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tee palvelusta, ja upseerit ja aliupseerit saavat edelleen nauttia aikaisempia palkkaetujaan vähentämättöminä.
Miehistö sen sijaan menettää torppansa ja palkkansa, koska sen etuja eivät säädyt puolusta papistoa lukuun ottamatta.
1810: Keisarillinen manifesti 27. maaliskuuta 1810 määrää myös miehistölle maksettavaksi eläkkeitä Ruotsin vallan aikana voimassa olleiden asetusten mukaan.
Ratsusotilas univormussa.
1812 alkaen: Suomen suuriruhtinaskunnalla on erilaisia omia joukko-osastoja.
Suomen asevoimat ovat pienet ja yleensä rakentuvat palkka-armeijaperiaatteelle.
Tällöin niitä voidaan yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei salli ”omalle armeijalle”.
1848: “Hullu vuosi” Euroopassa – vallankumouksia, kapinoita. Kiinnostus ammattiliittojen kansainväliseen yhteistyöhön lisääntyy ja perustetaan useita pieniä työväenjärjestöjä, joiden jäsenet olivat eri maista.
1861: Maaorjien vapauttaminen Venäjällä ja siihen liittyvä suurkapitalistisen teollisuuden kehittyminen syöksevät maan taloudelliseen ja sosiaaliseen kumoukseen. Friedrich Engels kirjoittaa prosessin olevan äärimmäisen tuhoisa varsinkin talonpojille.
1862: Ison-Britannian ja Ranskan työläisten välinen tiivis yhteistyö alkaa tapaamisesta Lontoossa.
1863: Brittiläisen ammattiyhdistyksen sihteeri George Odger kirjoittaa joulukuussa julkaistun vetoomuksen ranskalaisille työläisille kansainvälisistä neuvotteluista työläisten kesken rauhan ja vapauden edistämiseksi sekä työläisten vaikean sosiaalisen tilanteen parantamiseksi. Ranskalaiset vastaavat kahdeksan kuukautta myöhemmin.
Ensimmäinen internationaali perustetaan.
1864: Kansainvälinen työväenliitto eli ensimmäinen internationaali perustetaan. Avauspuheenvuorossa otetaan kantaa kansojen välistä sotaa vastaan:
”Jos työväenluokkien vapautuminen vaatii heidän veljellistä yhteisymmärrystään, kuinka he voivat täyttää tuon suuren tehtävän ulkopolitiikalla, jossa harjoitetaan rikollisia suunnitelmia, leikitään kansallisilla ennakkoluuloilla ja tuhlataan rosvomaisissa sodissa ihmisten verta ja aarteita?”
1868: Internationaalin Brysselin kongressi viittaa käytännön toimiin sodan estämiseksi. Se toteaa päätöslauselmassaan muun muassa:
”että kansat voivat jo vähentää sotien määrää vastustamalla niitä, jotka tekevät ja julistavat sotia; että tämä oikeus kuuluu ennen kaikkea työväenluokille, jotka ovat melkein ainoita asepalvelukseen kutsuttuja ja voivat näin ollen sanktioida sen; että heillä on käytettävissään tehokas, laillinen ja välittömästi toteutettavissa oleva keino tätä tarkoitusta varten; että yhteiskunta ei todellakaan voisi selviytyä, jos tuotanto pysähtyisi hetkeksi, ja että tuottajien on siksi vain lopetettava työskentely tehdäkseen yrityksensä mahdottomaksi omatoimisesti toimiville, itsevaltaisille hallituksille; julistaa työläisten kansainvälisen liiton kongressin Brysselissä olevan yhtenäinen protestissa mitä voimakkaimmin sotaa vastaan ja kutsuu eri maiden yhdistysten kaikki jaostot sekä erotuksetta kaikki työväen kerhot ja järjestöt työskentelemään mitä suurimmalla innokkuudella estääkseen ihmisten välisen sodan, jota samalla pidettäisiin sisällissotana, koska se käydään tuottajien eli veljien ja kansalaisten välillä. Kongressi suosittelee erityisesti, että työläiset lopettavat työnteon, jos heidän maassaan syttyy sota.
1870: Ranskassa järjestetään plebiskiitti (kansanäänestys) tuesta Napoleon III:lle, joka sosialistien mukaan tarkoittaa ”despotismia kotona ja sotaa ulkomailla”. Internationaalin ranskalaiset jäsenet kannattavat äänestyksen boikotointia. Heitä pidätetään ja vainotaan syytettynä salaliitosta Napoleon III:ta vastaan. Saksan-Ranskan sota alkaa.
1870: Venäjällä tsaari Aleksanteri II antaa marraskuussa käskykirjeen, jossa määrätään ottamaan yleinen asevelvollisuus käyttöön aiemman pakko-ottojärjestelmän sijaan.
1872-1876: Anarkistit eroavat internationaalista. Ensimmäinen internationaali lakkautetaan.
1874: Laki asevelvollisuudesta astuu Venäjällä voimaan ja koskee koko väestöä säädystä riippumatta. Palveluksesta ei enää aiempaan tapaan voi vapautua maksulla tai hankkimalla sijaisen tilalleen.
Suomen vanha sotaväki.
1878-1901: Suomella on asevelvollisuuteen perustuva oma armeija, niin sanottu Suomen vanha sotaväki.
Asevelvollisuus koskee kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrätään vain osa, jotka valitaan arpomalla kutsuttujen joukosta.
Aktiivinen palvelus kestää kolme vuotta ja sitä seuraa kaksi vuotta reservissä.
Loput asevelvolliset siirtyvät suoraan reserviin kolmeksi vuodeksi ja joutuvat osallistumaan sinä aikana kerran vuodessa 30 päivän reserviharjoituksiin. Suomessa palvelusaika on selvästi lyhyempi kuin muualla Venäjällä.
Reservistä vapauduttuaan kaikki asevelvolliset kuuluvat nostoväkeen 40-vuotiaiksi asti, kuten Venäjälläkin.
1881: Ensimmäiset kutsunnat pidetään keväällä. Suomen armeijan rauhanajan kooksi määritellään 5600 miestä.
1889: Toinen, sosialistinen internationaali perustetaan. Avauspuheenvuorossa todetaan:
“Kuninkaiden ja hallitsevien luokkien vapautta tappavien ja sotaa lietsovien valmistelujen edessä meidän on korostettava kansainvälisen rauhan välttämättömyyttä. Haluamme ylläpitää tätä rauhaa ja militarismin sijasta, ryöstely- ja valloituspolitiikan sijasta kansojen demokraattista puolustuspolitiikkaa, aseistautuneena ja järjestäytyneenä, suojellaksemme [kansojen] itsenäisyyttä kaikilta ulkoisilta uhilta ja heidän vapautensa kehittämistä kaikilta sisäisiltä uhilta.”
Suomen työväenpuolue perustetaan Turussa.
1893: Pamfletissa Voiko Eurooppa riisuutua aseista? Friedrich Engels vetää 1800-luvun kehityksen yhteen toteamalla, että jokainen suurvalta yrittää päihittää kilpailijansa sotilaallisesti ja sotavalmistelujen suhteen. Tämä sisältää ennennäkemättömän korkean aseiden tuotannon ja tuo vanhaa maanosaa lähemmäksi ”tuhosotaa, jollaista maailma ei ole koskaan nähnyt”. Samalla useimmat Euroopan valtiot ovat siirtyneet 1800-luvun aikana asevelvollisuusarmeijoiden käyttöön.
Engelsin ennusteen mukaan ”pysyvien armeijoiden järjestelmä on viety niin äärimmäisyyksiin kaikkialla Euroopassa, että sen on joko tuotava taloudellista tuhoa kansoille sotilaallisen taakan vuoksi tai muuten rappeuduttava yleiseksi tuhosodaksi.”
Engels korostaa, että pysyviä armeijoita ylläpidetään yhtä paljon sisäpoliittisista syistä kuin ulkoisista sotilaallisista syistä. Niiden tarkoituksena on ”suojella ei niinkään ulkoiselta viholliselta kuin sisäiseltä viholliselta”, vahvistamalla proletariaatin ja työläisten taistelujen tukahduttamista.
Koska kansanjoukot maksavat enemmän kuin kukaan muu sodan kustannuksia verojen ja joukkojen hankkimisen kautta valtiolle, työväenliikkeen tulisi taistella ”[sotilas]palveluskauden asteittaisen lyhentämisen puolesta kansainvälisellä sopimuksella” ja aseistariisunnan puolesta ainoana tehokkaana ”rauhan takuuna”.
Samaan aikaan uuden Internationaalin Zürichin kongressi julistaa:
”Työväen asema sodassa määritellään selvästi Brysselin kongressin militarismia koskevassa päätöslauselmassa. Kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian on kaikissa maissa käytettävä kaikki voimansa vastustaakseen hallitsevan luokan šovinistisia toiveita, kiristääkseen solidaarisuuden siteitä aina vain tiiviimmin kaikkien maiden työläisten ympärillä ja työskenneltävä väsymättä kapitalismin eliminoimiseksi, joka on jakanut ihmiskunnan kahteen vihamieliseen leiriin ja asettanut kansat toisiaan vastaan. Luokkavallan hävittämisellä myös sota tulee katoamaan. Kapitalismin kukistaminen on maailmanrauhaa.”
1896: Sosialistisen internationaalin Lontoon kongressi julistaa:
”Vain työväenluokalla voi vakavasti olla tahtoa ja voimaa luoda maailmanrauha. Siksi se vaatii: 1. Samanaikainen pysyvän armeijan lakkauttaminen kaikissa valtioissa ja kansan aseistuksen käyttöönotto. 2. Perustetaan kansainvälinen välimiesoikeus, jonka päätöksillä on lainvoima. 3. Kansan suoraan tekemä lopullinen päätös sodasta tai rauhasta siinä tapauksessa, että hallitukset eivät hyväksy välimiesoikeuden päätöstä.”
1900: Sosialistisen internationaalin Pariisin kongressi suosittelee käytännölliseksi keinoksi taistelussa militarismia vastaan: ”että sosialististen puolueiden tulisi kaikkialla puuttua nuorten koulutukseen ja järjestäytymiseen taistelussa militarismia vastaan ja pyrkiä siihen mitä suurimmalla innolla.”
1901: Venäläinen taantumusvalta Nikolai II:n johdolla hävittää sortovuosien aikana suomalaisen sotaväen osana venäläistämispyrkimyksiä. Suomessa ei ole mitään omaa sotalaitosta.
Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen armeija, joka syntymästään asti oli ollut Venäjän tsaarin eli Suomen suuriruhtinaan alisteisuudessa toimiva kansallinen sotaväki, määrätään sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin.
Uusi asevelvollisuuslaki on monien suomalaisten mielestä perustuslain vastainen, joten sitä aletaan vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin.
Papit kieltäytyvät lukemasta kutsuntalistoja kirkossa
lääkärit tarkastamasta miehiä ja
miehet kieltäytyvät tulemasta kutsuntoihin.
1902: Kutsunnoista jää valtakunnallisesti pois lähes puolet kutsutuista.
Nuorten seikkailukertomuksen kansitaidetta.
Kutsuntalakkoja organisoi porvarillinen vastarintajärjestö Kagaali, joka vastustaa venäläistämistoimia ja niitä toteuttanutta valtakoneistoa paitsi kutsuntalakoilla, myös jakamalla kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä sekä kokouksia järjestämällä.
1903: Suomen työväenpuolue vaihtaa nimekseen Suomen sosialidemokraattinen puolue uudessa perustavassa kokouksessaan Forssassa.
Sosialidemokraattinen puolue vaatii perustettavaksi kansanmiliisiä, joka olisi sosialidemokratian periaatteiden mukaan järjestetty aseistettu joukko-organisaatio kansan palveluksessa.
Ruotsin sosialistinen nuorisoliitto hyväksyy Tukholmassa seuraavan, ”puolustusnihilistisen” päätöslauselman:
“Koska kongressi katsoo, että proletariaatilla ei ole isänmaata tai mitään muuta puolustettavaa sekä että se, että jonkun maan kansalaiset hyökkäävät murhaten toisen maan kansalaisten kimppuun, on vain raakalaismainen perintö, selittää kongressi, että Sosialistinen nuorisoliitto on puolustusnihilistinen ja tekee sen vuoksi seuraavan muutoksen ohjelmaan:”
“Yksi liiton tärkeimmistä tehtävistä on kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla taisteleminen sotalaitosta vastaan missä muodossa se esiintyneekin: militarismina tai kansanaseistuksena.”
Yleislakon julistus Turussa.
1905: Suurlakko Suomessa. Tsaari taipuu suomalaiseen kansalaistottelemattomuuteen. Yleinen asevelvollisuus lakkautetaan ja Suomi määrätään sen sijaan maksamaan ns. sotilasmiljoonia.
Suomessakin siis yritettiin saada venäläismallista asevelvollisuusjärjestelmää, mutta kun siinä ei onnistuttu, tehdään loppu kaikenlaisesta militarismista.
Kun suomalaisilta ei 1900-luvun alussa vaadita sotapalvelusta, on militarismikysymyskin poliittisesti syrjässä Suomen sosialistisessa liikkeessä.
Sosialidemokraattisia nuorisojärjestöjä perustetaan useilla paikkakunnilla, mutta ne eivät ota antimilitaristista agitaatiota ohjelmiinsa.
Sosialidemokraattiset nuoret kokoontuvat.
1906: Sosialidemokraattisten nuorisojärjestöjen ensimmäinen kongressi kokoontuu Tampereella joulukuussa. Keskustelu sotilaskysymyksestä muodostuu sen tärkeimmäksi osaksi.
Kysymyksen militarismista on herättänyt muuan ruotsinkielinen osasto ja se ehdottaa päätöslauselmaksi seuraavan lausunnon:
”Suomen sosialidemokratinen nuorisoliitto määrittelee kantansa sotilaskysymyksessä, asettumalla taisteluun militarismia vastaan kaikissa sen muodoissa. Jos hallitus aikoo uudelleen saattaa voimaan yleisen asevelvollisuuden, niin katsoo Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto velvollisuudekseen yleisellä asevelvollisuuslakolla nousta vastustamaan tätä.”
Kokouksen yli 40 edustajasta ei ole kuin 6, jotka äänestävät tätä ehdotusta vastaan, joten se tulee hyväksytyksi.
Yleistä asevelvollisuuslakkoa puoltava kanta on Ruotsin nuorsosialistien vaikutuksesta syntynyt. Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen ruotsalaiset osastot ovat yleensä huomattavasti ”brandilaisen” suunnan vaikutuksen alaisia. Brand oli Ruotsin sosialistisen nuorisoliiton lehti.
Suomalaisiin osastoihin, samoin kuin koko puolueeseenkin, oli puolestaan äskeinen vuoden 1905 suurlakko vaikuttanut erittäin radikalisoivasti, joten ei ole ensinkään ihmeellistä, että päätöksestä tulee asevelvollisuuslakkoa kannattava.
Suomen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton — joka tässä Tampereen kokouksessa 1906 perustettiin — puolelta ei kuitenkaan ryhdytä mihinkään toimenpiteisiin antimilitaristisen propagandan levittämiseksi.
1907:Karl Liebknecht kirjoittaa ensimmäisen version kirjasta Militarismi ja antimilitarismi.
Sosialistisen internationaalin Stuttgartin kongressin päätöslauselmassa todetaan:
”… proletariaatti on väsymättömässä taistelussaan militarismia vastaan, kieltäytymisestä aseistuksen rahoittamisesta maalla ja merellä pyrkimykseensä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota, turvautunut yhä tarmokkaammin ja menestyksekkäästi mitä moninaisimpiin toimintamuotoihin sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi ja sodan aiheuttaman yhteiskunnallisen kiihotuksen hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi: erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen Fashodan tapauksen jälkeen tekemä sopimus rauhan turvaamisesta ja ystävällisten suhteiden palauttamisesta Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; samaan tarkoitukseen Itävallan ja Italian sosialistien yhteinen toiminta estääkseen kahden valtion välisen konfliktin; Norja; ja lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarilliset uhraukset ja joukkotaistelut tsarismin käynnistämän sodan vastustamiseksi ja lopettamiseksi sekä kriisin hyödyntämiseksi maan ja työväenluokkien vapauttamiseksi. Kaikki nämä pyrkimykset todistavat proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta halusta varmistaa rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla.”
1908: Suomen sosialistisen nuorisoliiton toinen edustajakokous kokoontuu kesällä. Sen enemmistön kanta on huomattavasti muuttunut.
Karl Liebknecht kuvailee tilannetta:
Kaikenlaiset ”jyrkät” rosvokoplat, joita puolueen keskuuteen oli ilmestynyt, olivat saaneet aikaan huomattavan siirtymisen oikealle ja herättäneet epäluuloa kaikkia radikaalisempia suuntia kohtaan. Suuri enemmistö edustajakokouksestakin oli hylkäävällä kannalla Tampereen kokouksen päätökseen nähden, se kun suuren osan mielestä oli “epäsosialidemokraattinen” ja joka tapauksessa liian jyrkkä ja vähemmän tarkoituksenmukainen.
Suuri enemmistö yhtyy seuraavaan, liittotoimikunnan ehdottamaan päätöslauselmaan:
1) Sotalaitos on vallitsevien luokkien vahvin voimakeino taistelussa köyhälistönuorisoa vastaan, sekä paras ase kapitalistisessa kilpataistelussa maailmanmarkkinoilla, jonka taistelun tarkoituksena on saattaa vieraita kansoja vallanalaisiksi voidakseen niitä sitte taloudellisesti riistää.
2) Vasta kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kukistuttua häviää militarismikin täydellisesti, mutta sen tuhoisia vaikutuksia vastaan on köyhälistönuorison ryhdyttävä innokkaaseen taisteluun käyttämällä tarkotuksenmukaisia sosialidemokratisia taistelukeinoja.
3) Liitto pitää kansanpuolustusta sinä väliasteena, joka paraiten auttaa köyhälistöä torjumaan militarismin tuhoja ja pitää siis sen aikaansaamista tärkeimpänä käytännöllisenä ohjelmanaan tässä kysymyksessä.
Nykypäivän näkökulmasta voi pitää huvittavana, että tällaistakin kantaa, jota Liebknecht kuvaa oikeistolaisten roistojen voimaan saattamaksi, pidettäisiin tämän päivän sosialidemokraattien piirissä mitä äärimmäisimpänä radikaalivasemmistolaisuutena.
Liebknechtin historiikki jää jännittävään asetelmaan:
Kun [Suomessa] ei omaa, kotimaista sotaväkeä ole, ei kysymys ole muuttunut vielä polttavaksi, joten antimilitaristinen propagandakin on jäänyt hyvin vähiin. Seuraavassa — kolmannessa — [nuorisoliiton] liittokokouksessa tulee kuitenkin kaikesta päättäen, sotilaskysymyksestä kokouksen tärkeimpiä kysymyksiä.
Sen päätöksistä riippuu antimilitaristisen propagandan laatu ja laajuus vastaisuudessa.
Viimeisen Kotkassa ja sitä ennen Oulussa pidetyn sosialidemokraattien puoluekokouksien päätösten välillä on omituinen ristiriita.
Oulun kokous pitää suotavana erikoisten nuorisojärjestöjen perustamisen ja näiden tarkoitukseksi määrittelee pääasiassa sotalaitoksen ja valtiokirkon vastustamisen
Kotkan kokous taas päättää, että nuorisoliitto ei millään ehdolla saa poiketa puolueen kannasta militarismikysymyksessä jne.
Puolueen horjuva kanta ei ole omiaan vakiinnuttamaan sosialidemokraattisen nuorisoliiton kantaa tässä kysymyksessä.
1912: Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton edustajat ovat koolla juuri samaan aikaan kuin köyhälistönuorison kansainväliset edustajat Baselissa. ”Kaukainen kanuunain jyrinä Balkanilla” saattaa nuorison edustajat silloin lausumaan sotaa ja militarismia vastaan seuraavan vastalauseen:
»Neljäs Suomen sos.-dem. nuorisoliiton edustajakokous Helsingissä panee mitä jyrkimmän vastalauseen jo käytävän Balkanin sodan sekä yleismaailmallisen sodan uhkan johdosta ja yhtyy äsken koolla olleen Baselin ylimääräisen kansainvälisen sosialistikongressin päätöksiin sodan ja militarismin suhteen.» »Alas ihmisteurastajat! Alas seisova sotaväkil Alas kaikkia kansoja näännyttävä militarismi!» »Eläköön sen sijaan kansainvälinen työväen veljestyminen! Eläköön sodan poistava kansainvälinen sosialidemokratia!»
Ensimmäinen maailmansota Euroopassa alkaa vain lyhyen ajan kuluttua 1914, ja silloin sosialistisen liikkeen teoriat joutuvat testiin kuolettavalla tavalla – sekä miljoonille työläisille eri maissa että Karl Liebknechtille, joka joutuu ensin vankilaan sodanvastaisen toiminnan vuoksi ja lopulta murhataan vuonna 1919.
Venäjän vallankumous 1917, Suomessa vallankumous ja sen tappio 1918 sekä kommunistien eroaminen sosialidemokraattisesta liikkeestä ratkaisevat omalta osaltaan avoimia kysymyksiä sosialistien keskuudessa.
Johtopäätöksiä
Suomenkin historia on vahvasti luokkataistelujen historiaa.
Sotalaitos ja luokkayhteiskunta ovat aina liittyneet toisiinsa, muovanneet toinen toistaan.
Sotaväen ylläpito on aina ollut taloudelle ja varsinkin köyhälle kansalle suuri rasite, ja se on aiheuttanut luokkakonflikteja.
Asepalveluksen välttelyllä on Suomen kansan parissa huomattavasti pidempi historia kuin asevelvollisuudella.
Suomen kansa on ollut koko varhaisen historiansa ajan osa maailman suurempien mahtien tarpeiden armoilla. NATO-jäsenyyden myötä olemme palanneet vahvasti tähän asetelmaan.
Työväen antimilitaristit tuomitsee julkisuuteen tulleen hankkeen, jossa Suomen valtio tarjoaisi tukikohdan NATOn suurille tiedustelulennokeille. Järjestö painottaa, että imperialistisen sotilasliiton kalustoa ja henkilöstöä ei tule sijoittaa Suomeen missään muodossa.
Lehtitietojen mukaan sotilasliitto NATOlla on ”tarve” löytää suurille miehittämättömille tiedustelukoneilleen tukikohta Pohjois-Euroopasta. Lennokkien tukikohta on nykyisin Italiassa, josta koneet lentävät eri puolilla sotilasliiton ilmatilaa. Niitä on jo lennätetty myös Suomen ilmatilassa keräämässä tiedustelutietoa itärajalla.
Suomen valtion kerrotaan jo tarjonneen NATOlle tukikohtaa. Ilmavoimilla on vaihtoehtoina neljä tukikohtaa, ja näistä Pirkkala voisi olla todennäköinen sijoituspaikka. Tukikohdassa työskentelisi muutamasta kymmenenestä muutamaan sataan työntekijää, riippuen NATOn tulevista ratkaisuista.
Ylen tietojen mukaan lennokkien tulevan toiminnan suunnittelu on NATOssa alkuvaiheessa. Ratkaisut asiasta tehtäneen ensi vuonna.
Työväen antimilitaristit tuomitsee tällaisen hankkeen kokonaisuudessaan.
– Jatkuva uusien NATO-operaatioiden sijoittaminen Suomeen ja Pohjois-Eurooppaan ainoastaan kiristää sotilaallisia ja poliittisia jännitteitä alueella, tilanteessa joka jo nyt on vaarallisen epävakaa.
– Sodan syttyessä lennokkitukikohta tekisi suomalaisesta lentotukikohdasta potentiaalisen ensi-iskun kohteen. Tällaisessa imperialistisessa suursodassa NATOn ja Venäjän välillä työväellä olisi ainoastaan hävittävää.
– Painotamme, että imperialistisen sotilasliiton kalustoa ja henkilöstöä ei tule sijoittaa Suomeen missään muodossa. Sen sijaan Pohjoismaiden militarisointi on pysäytettävä ja NATO kokonaan lakkautettava ihmiskunnan suuren enemmistön etua vastaan toimivana järjestönä.
Italiassa USB-ammattiliitto järjesti tänään perjantaina laajan teollisuussektorin lakon äärioikeistolaisen Giorgia Melonin hallituksen ”sotataloutta” vastaan.
– Organisaatiomme mobilisoituu sotataloutta vastaan, johon Melonin hallitus vetää meidät eurooppalaisten määräysten mukaisesti. Maamme teollisuus on vaarassa joutua kriisiin, jos teollisuuspolitiikassa ja strategisilla aloilla ei tehdä poikkeuksellisia väliintuloja, ammattiliitosta kerrotaan.
– Keskustelu hallituksen kanssa on ollut turhaa, vastauksia on vähän ja ne ovat ristiriitaisia, ja tuleva budjettilinja tekee selväksi, että Melonin hallitus on valinnut tien lisätä sotilasmenoja auto- ja terästeollisuuden kaltaisten alojen kustannuksella, joilta otetaan pois tärkeitä resursseja.
Tässä kuussa talousministeri Giancarlo Giorgetti kertoi Italian sotilasmenojen saavuttavan 1.61% prosenttia bkt:sta vuoteen 2027 mennessä, ja 35 miljardia euroa on jo asetettu syrjään sotilasmenoja varten kuljettaessa kohti vuotta 2039. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarpeeksi, sillä NATO vaatii jäsenmailtaan vähintään 2% bkt:stä sotilasmenoihin. Italia onkin anonut EU:lta poikkeusta velkasääntöihin voidakseen käyttää vieläkin enemmän rahaa aseisiin.
Syyskuussa paljastettiin, että Italia aikoo ostaa 25 kappaletta lisää F-35-suihkuhävittäjiä sekä uusia Eurofightereja. Puolustushankintamenot ovat kasvaneet tänä vuonna 16,8 prosenttia 9,3 miljardiin euroon.
Vuoden 2024 budjettiin sisältyi puolustusministeriön menoja yhteensä 20,85 miljardia euroa, kun vuonna 2023 käytettiin 19,56 miljardia euroa, mikä puolestaan oli lisäystä vuoden 2022 18 miljardiin euroon.
Hankintoihin varattu osa budjetista on 7,5 miljardia euroa, mikä on 23 prosentin nousu viime vuoden 6,1 miljardiin euroon, mikä puolestaan oli 12,5 prosentin hyppy vuoden 2022 5,42 miljardista eurosta.
– Me puolustamme Italian teollisuuden tulevaisuutta, vaadimme palkankorotuksia ja lisää oikeuksia kaikille työläisille. Mobilisaatiomme kattaa koko teollisuussektorin Stellantisista Piaggioon ja tavoitteena on muuttaa pelin sääntöjä, USB kertoo.
– Haluamme teollisuuden, joka investoi työntekijöihin: palkankorotuksia, työturvallisuutta ja uusia työläisten ihmisarvoa lisääviä sopimuksia. Yksipuoliset uhraukset saavat riittää!
– Organisaatiomme vaatii poikkeussuunnitelmaa autoalalle, julkista väliintuloa sille ja strategiselle terästeollisuusalalle, jossa tarkoitus näyttää olevan täydellinen yksityistäminen ja valtion omistusosuuden poisto kokonaan.
– Tänään työläinen ei palkallaan voi ostaa sitä, mitä hän tuottaa. Esimerkiksi sähköauto ei ole yhdenkään metallityöläisen palkan ulottuvilla, inflaation nousu (toinen sotatalouden seuraus) ja perushyödykkeiden räjähdysmäinen hintojen nousu on todellinen ja dramaattinen.
– Palkkoja on nostettava, mutta tänään italialaiset työnantajat Federmeccanican johdolla vastaavat, että korotuksia ei tule ja että todellakin, koska taantuma on tulossa, meidän on oltava valmiita uusiin uhrauksiin.
USB linjaa, että teolliset, digitaaliset ja ekologiset siirtymät eivät voi tapahtua työväen kustannuksella.
– Innovaatio- ja investointiprosessi on välttämätön, mutta se on aloitettava työtätekevistä ja työstä. Muuten tulokset ovat tuhoisat, kuten Toyota Handlingissa Bolognassa: jopa huippuyrityksissä kuolee ihmisiä.
– Yritysten on nostettava palkkoja, investoitava terveyteen ja turvallisuuteen, aloitettava keskustelut uusista sopimusinstrumenteista ja innovatiivisista oikeuksista, kuten työtuntien lyhentämisestä samalla palkalla, mikä on mielestämme ainoa hyödyllinen väline ekologisen murroksen aiheuttaman teollisuuden rakennemuutoksen voittamiseksi.
Lakkolaiset olivat yhteydessä toisiinsa nettivideon välityksellä. Lähetyksen voi nähdä täältä.
Työläisten intifada
Ammattiliitto arvioi illalla lakon onnistuneen hyvin.
– Lakko vaikutti erityisesti maan suurimpiin teollisuusryhmiin Acciaierie D’Italiasta Stellantikseen, Marcegagliasta GD:hen, StMicroelectronicsiin, Piaggioon, Toyotaan, JswSteeliin, Sanaciin, Fincantieriin, Bonfiglioliin ja moniin muihin.
– Todellinen kamppailun päivä, mielenosoittajat yritysten edessä toreilla, vaatien takuita tulevaisuudestaan, enemmän palkkaa ja oikeuksia.
– Ensimmäistä kertaa lakkomme tällä sektorilla tarkoittaa myös CGIL, CISL:n ja UIL:n ”sinikaulustyöläisten” ammattiliittojen hegemonian hajoamista. Ne ovat vapaassa pudotuksessa valtavien ristiriitojen vallassa, koska työläiset ovat ymmärtäneet, että vuosien aikana sopimusten mureneminen on saattanut maamme romahtamaan, palkkaamme ja oikeuksiamme on nakerrettu, vastineeksi olemme saaneet tyhjää.
– Tämän maan työläiset tarvitsevat toisenlaisen ammattiliiton, joka taistelee eikä anna periksi, joka ei allekirjoita kertakäyttösopimuksia ja jonka voidaan sanoa olevan johdonmukaisia päätöksissään.
– Tämä lakko on tietysti vain välietappi joka tuo meitä kohti USB:n joulukuun 13. päivä julistamaa yleislakkoa. Työläisten intifada nyt!
Kymmenet asukkaat ja paikalliset aktivistit estivät tänä aamuna 6. marraskuuta sisäänkäynnin israelilaisen Elbit Systemsin tuotantolaitokseen Pohjois-Bristolissa.
Aamulla noin kello 7 mielenosoittajat saapuivat teollisuusalueen ulkopuolelle varustautuneena banderolleilla ja Palestiinan lipuilla.
Mielenosoittajat muodostivat ihmisketjun portin eteen kannustaakseen laitoksen työntekijöitä liittymään heihin ja estämään ajoneuvojen pääsyn alueelle vastalauseena Gazan tilanteelle. Mielenosoittajat lauloivat ja kutsuivat työläisiä liittymään joukkoonsa estääkseen Elbit Systemsiä toimimasta normaalisti päivän aikana.
”Kansanmurha-aseita valmistetaan Bristolissa.”
Israelilainen sotilasyhtiö käyttää Elbitin pääkonttoria Bristolissa Ison-Britannian toimintojensa valvontaan, ja se on aiemminkin ollut Palestiinan solidaarisuusaktivistien kohteena.
– Elbit on itsepintaisesti jättänyt huomiotta Bristolin asukkaiden vaatimukset lopettaa kansanmurhan tukeminen Gazassa! Kuvittele, jos meidän lapsiamme mattopommitettaisiin? Elbitin on tunnustettava osuutensa tässä, sanoi paikan lähellä asuvaa Jan Taylor.
Myös yrityslobbaustoimisto APCO on pudottanut Elbitin pois portfoliostaan. Syyskuussa APCO:n tiloja vastaan toteutetuissa toimissa kolme aktivistia oli lukittuina heidän 40 Strandin Lontoon toimistonsa eteen, tahrittuaan toimiston julkisivun punaisella maalilla ja levitettyään banderollin, jossa luki ”Lopettakaa kansanmurhan lobbaus”.
Seuraava on saksalaisen sosialistin Käte Dunckerin esitys naisten lukupiirien edustajien kokouksessa Engel-Uferin ammattiyhdistystalolla Berliinissä marraskuun 17. päivä 1914, ensimmäisen maailmansodan käynnistyttyä saman vuoden kesäkuussa. Se käsittelee sodan syttymisen syitä kapitalismin imperialistisessa vaiheessa, jossa elämme edelleen tänään.
Duncker syntyi ja kasvoi Thüringenissä vuonna 1871 ja työskenteli opettajana. Hän tapasi Clara Zetkinin ammattiliiton kongressissa ja liittyi Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen SPD:hen Leipzigissä vuonna 1898. SPD:n jäsenenä hän oli merkittävä puhuja ja kirjailija, SPD:n naisten Gleichheit-julkaisun apulaistoimittaja ja osa SPD:n koulutuskomiteaa.
Teksti on aiemmin julkaistu saksaksi kirjassa Käte und Herrmann Duncker: Ein Tagebuch in Briefen (1894-1953) vuonna 2016 ja englanniksi verkossa Marxilaisessa Internet-arkistossa vuonna 2021. Nyt se julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi.
1) Nykyinen maailmansota ei johdu tiettyjen persoonallisuuksien mielivaltaisista teoista eikä ”kansojen rotuvihasta”, vaan pikemminkin maailmantaloudesta, ts. maailman kapitalistien voittotarpeista ja imperialististisesta vastakkainasettelusta.
2) Pääoman keskittyminen, suuryritysten kehittyminen, tuottavuuden kasvu sekä tuotannon teollinen epätasapaino yhdessä koko kapitalistisen talouden suunnittelun puutteen kanssa johtavat krooniseen ylituotantoon. Proletariaatin surkeat palkat, kartellien nostamat tavaroiden korkeat hinnat, tullit ja välilliset verot estävät kotimaan myynnin. Siksi ulkomaan myyntimarkkinoiden tarve kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisen riiston aiheuttama valtava pääoman kertyminen vaatii kannattavia investointeja. Tällaisia investointisfäärejä, joilla on erityisen suotuisat tuottonäkymät, ovat heräävän kapitalismin maat (siirtomaat, puolikulttuurivaltiot). Tässä hyödykemarkkinoiden, raaka-ainealueiden ja turvallisten pääomasijoituspaikkojen monopolistisen riiston metsästyksessä eri suurvaltioiden kapitalistiset klikit joutuvat ristiriitaan keskenään.
3) Tämä kapitalistinen laajentumispyrkimys saa poliittisen ilmauksensa nykyaikaisten suurvaltioiden maailmanvaltapolitiikassa, imperialismissa. Siirtokuntien valloitus, ulkomaille sijoitetun pääoman suojaaminen, puolustus hankalia kilpailijoita vastaan vaativat vahvaa aseistusta merellä ja maalla. Kilpailu siirtomaa-alueista ja ”etupiirialueista” sekä aseistuspolitiikka luovat kapitalististen valtioiden välille pysyviä jännitteitä, jotka painautuvat kohti sotaista purkautumista.
4) Balkan, Aasian Turkki, Persia, Afrikka ja Itä-Aasia näyttävät olevan modernin imperialismin kriisin ja sodan pääkeskuksia. Näistä alueista käytävässä kiistassa Itävalta ja Venäjä, Saksa ja Englanti, jotka omalta osaltaan ovat kaivautuneet taisteluhautoihin suojelun tarpeesta, ovat tällä hetkellä vastakkain. Kapitalismin jatkuva olemassaolo, jopa nykyisen sodan päättymisen jälkeen, aiheuttaa erittäin todennäköisesti uusia maailmansotia maailmanmarkkinoille ja maailmanvallalle.
5) Saksan luokkatietoinen proletariaatti taistelee kapitalismia vastaan työväenluokan sosialistisen vapauttamisen kuolettavana vihollisena; siksi se ei voi nähdä proletaariluokan etujen edistämistä Saksan imperialismin tukemisessa. Myös kapitalistisessa nykyajassa sisämarkkinoiden laajentaminen näyttää proletariaatille tärkeämmältä kuin ulkomarkkinoiden. Sisämarkkinoiden tehostaminen merkitsisi korkeampia palkkoja ja varmistaisi korkeammat palkat. Pääoman vienti taas lisää kapitalismin olemukseen sisältyvää riistoa palkkapaineen ja hintaverotuksen kautta. Proletariaatin ahdinkoa pahentaa entisestään sotilaallisen aseistautumisen taakka ja sodan kauhistuttava kurjuus.
6) Siten proletariaatin elintärkeät edut vaativat väsymätöntä taistelua imperialismia vastaan. Taistelua, jota voidaan käydä vain tietoisena siitä, että sosialismi yksin voi saattaa päätökseen ja voittaa tämän kapitalistisen kehityksen imperialistisen vaiheen ja pysyvän maailmansodan vaaran.
Yhdysvaltain presidentinvaalipäivänä 1920 sosialistinen presidenttiehdokas Eugene V. Debs istui Atlantan liittovaltion vankilassa. Hänet oli pidätetty kaksi vuotta aiemmin, koska hän vastusti sotilaskutsuntoja ensimmäisen maailmansodan aikana.
Vankilan ulkopuolella hänen kannattajansa jakoivat kuvia Debsistä vangitun farmarikangaspuvussa sekä kampanjanappeja, joissa Debs esiintyi vankinumerollaan 9653.
Toimittajat olivat toivoneet vaalipäivänä kuulevansa tulisen puheen, mutta vartija antoi Debsin tehdä vain kirjoitetun lausunnon.
– Kiitän kapitalistisia mestareita, että he asettivat minut tänne, hän kirjoitti.
– He tietävät, mihin minä kuulun heidän rikollisen ja korruptoivan järjestelmänsä alla. Se on ainoa kohteliaisuus, jonka he voivat antaa minulle.
Debs oli ollut Yhdysvalloissa sosialismin julkinen – ja karismaattinen – kasvo kohua herättävien puheidensa kautta. Hän perusti USA:n sosialistisen puolueen vuonna 1901, mutta juuret juontavat hänen työhönsä ammattiliitto-organisaattorina junapihoilla.
Hän jätti koulunkäynnin 14-vuotiaana ja meni töihin rautateille, missä hän työskenteli ensin maalarina ja vuodesta 1870 veturinlämmittäjänä. Debsin järjestöura käynnistyi 1875, kun hän osallistui veturinlämmittäjien veljeskunnan paikallisen loosin perustamiseen ja ryhtyi sen sihteeriksi. Vuonna 1880 hänestä tuli järjestön valtakunnallinen sihteeri ja rahastonhoitaja sekä sen lehden päätoimittaja.
Vuoden 1896 presidentinvaaleissa Debs tuki vielä populistisena demokraattina tunnettua William Jennings Bryania, mutta jo seuraavana vuonna hän ilmoitti kääntyneensä sosialistiksi. Samana vuonna hän johti sosialidemokraattisen puolueen (ensin Social Democratic Party, vuodesta 1901 Socialist Party of America) perustamista.
16 vuotta ennen kuin Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, sosialistit saivat läpi kongressiedustajia New Yorkissa ja Milwaukeessa ja asettivat 40 pormestaria kaupungintaloihin ympäri maata. Huhtikuussa 1917, vain päiviä sen jälkeen, kun Yhdysvallat liittyi sotaan, puolue ratifioi sodanvastaisen ohjelman.
Debs oli asettunut ehdolle sosialistipuolueen listoilta presidentiksi viisi kertaa vuodesta 1900 lähtien. Kahdeksan vuotta aiemmin hän oli voittanut 901 551 ääntä – noin kuusi prosenttia äänistä.
Hän vastusti Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan katsoen, että sota hyödytti vain asevalmistajia ja liike-elämän etuja. Heinäkuussa 1918 puhuessaan Cantonin kaupunginpuistossa Ohiossa hän tuomitsi ”Wall Streetin junkkerit” ja kritisoi hallitusta sodanvastaisten aktivistien pidättämisestä.
– He ovat aina opettaneet ja kouluttaneet sinua uskomaan, että isänmaallinen velvollisuutesi on mennä sotaan ja tulla teurastetuksi heidän käskystään, Debs sanoi.
– Mutta koko maailman historian aikana teillä, kansalla, ei ole koskaan ollut ääntä sodan julistamiseen, ja niin oudolta kuin se varmasti vaikuttaakin, kansa ei ole koskaan julistanut minkään kansakunnan sotaa millään aikakaudella.
Hän lisäsi painokkaasti:
– Työväenluokka, joka vapaasti vuodattaa vertaan ja tarjoaa ruumiita, ei ole koskaan saanut käyttää ääntään sodan julistamisessa tai rauhan tekemisessä. Hallitseva luokka tekee poikkeuksetta molempia. He yksin julistavat sodan ja he yksin tekevät rauhan.
Eugene V. Debs piti puheensa 16. kesäkuuta 1918, ja se johti syytteeseen. Tätä valokuvaa käytettiin todisteena oikeudenkäynnissä.
Yhdysvaltain vuoden 1918 ”kapinalain” mukaan sellaiset sanat olivat maanpetturuutta. Laki, muutos vuoden 1917 vakoilulakiin, pyrki hiljentämään sodasta kriittisesti puhuvat.
Liittovaltion syyttäjä Edwin Wertz, joka oli lähettänyt pikakirjoittajan puistoon puhetta tallentamaan, ilmoitti nostavansa syytteen Debsiä vastaan.
Monet yhdysvaltalaiset vastustivat maan osallistumista suureen sotaan – ja he tekivät enemmän kuin protestoivat. Indianassa varastettiin kokonaisen piirikunnan kutsuntakortit. Minnesotassa sotaa tukeneita pankkeja boikotoitiin. Kaikkialla maassa kutsutut jättivät väliin kuntotarkastuksia, antoivat vääriä osoitteita perehdyttämistilaisuuksissa tai hakivat vapautusta palveluksesta.
Pian seurasi vastareaktio. Postiviranomainen kielsi vasemmistolaisten julkaisujen, kuten The Nation, Mother Earth ja The Mass, jakelun, ja sosialisteja vastaan nostettiin oikeusjuttuja.
Debsin oikeudenkäynnissä puolustus kutsui todistamaan vain yhden todistajan: Debsin, joka myönsi välittömästi syyllisyytensä. Syyttäjien vastalauseista huolimatta tuomari antoi hänen puhua tuomioistuimessa lähes kaksi tuntia.
– Sillä, mitä voitte päättää tehdä minulle, on loppujen lopuksi pieni merkitys, Debs sanoi päättäessään puheenvuoronsa.
– Minä en ole täällä oikeudenkäynnissä. Tässä tuomioistuimessa tänään käsitellään äärettömän suurempi asia. Amerikkalaiset instituutiot ovat oikeudenkäynnissä Yhdysvaltain kansalaisten tuomioistuimessa. Aika näyttää.
Kehnosta todistusaineistosta huolimatta tuomaristo totesi Debsin syylliseksi. 18. marraskuuta 1918 – viikko aselepopäivän jälkeen – hänet tuomittiin kolmeen samanaikaiseen 10 vuoden tuomioon ja hän menetti äänioikeutensa.
Debs kärsi sydänsairaudesta ja uskoi, että puolue tarvitsi uusia kasvoja, joten hän oli jättänyt väliin aiemmat vuoden 1916 presidentinvaalit.
Nyt, kun niin monet toisinajattelijat – anarkistit, sosialistit, sufragistit, pasifistit, jopa aseistakieltäytyjät – olivat joutuneet kapinalain ansaan, hän tunsi olevan pakko kampanjoida uudelleen telkien takaa.
Tämä ei ollut hänen ensimmäinen vankeustuomionsa. Paljon nuorempi Debs, silloinen Amerikan rautatieläisten liiton puheenjohtaja, oli ollut linnassa osallistuttuaan valtakunnalliseen rautatielakkoon Pullman Palace Car Companya vastaan. Omistaja George Pullman oli kieltäytynyt alentamasta irtisanottujen työntekijöiden vuokria yrityksensä omistamassa kaupungissa. Koska Pullman kuljetti Yhdysvaltain postia, presidentti Grover Cleveland lähetti Yhdysvaltain armeijan tukahduttamaan selkkauksen.
Lakon loppuun mennessä 30 oli kuollut ja lähes 80 miljoonan dollarin arvosta omaisuutta oli tuhoutunut. Ammattiliiton puheenjohtajana Debs sai kuuden kuukauden tuomion. Hän sanoi, että hänestä tuli sosialisti luettuaan vankilassa Karl MarxinPääoman.
Vuoden 1920 vaaleissa Debs ja hänen ehdokastoverinsa Emil Seidel keräsivät yhteensä 913 693 ääntä, mutta – kuten hänen aikaisemmissakin kampanjoissaan – ei yhtäkään valitsijamiesääntä.
13. huhtikuuta 1920 sosialistit osoittivat mieltään Valkoisen talon edessä ja esittivät Debsin armahduspyynnön, jota tuki muun muassa elokuvatähti Mae West. Mutta Eugene V. Debsiä ei koskaan armahdettu, ei edes kuolemansa jälkeen.
Vaaliyönä vuonna 1920 Debs ei pitänyt puhetta vankilasta, mutta hänen viimeinen julistuksensa presidentinvaalikampanjassa piti sisällään seuraavaa:
– Sodan myrkky soittaa kuolemankelloa kapitalismille, merkityksettömän vähemmistön despoottiselle hallinnolle, kansan vapautuksen merkiksi.
– Tässä ja jokaisessa muussa poliittisessa taistelussa republikaani- ja demokraattipuolueet taistelevat merkityksettömän vähemmistön puolesta ja kansaa vastaan.
– Alas loiset ja niiden verta imevä järjestelmä! Ylös kansa ja sen oikeus elämään, vapauteen ja onnellisuuteen!
– Teidän [työläisten] tehtävänänne on lopettaa sota, aloittaa rauha, karkottaa köyhyys ja tietämättömyys, järjestää maailman toiminta korkeammalle tasolle, vedota jalompaan henkeen, osoittaa ylevämpiä ihanteita ja antaa ihmiselle rikkaampi elämä ja verrattomampi vapaus, koko ihmisrodulle korkeampi kohtalo ja taivaallisempi sivistys.
Karl Liebknecht on tunnettu historiallinen työväen antimilitaristi. Hän oli toisen sosialistisen internationaalin aktiivinen jäsen. Vuonna 1912 Liebknecht valittiin Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien listalta, osana sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiipeä. Hän vastusti Saksan osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan.
Vuoden 1914 loppuun mennessä Liebknecht yhdessä muiden luokkakantaisten sosialistien kanssa perusti ns. spartakistiliigan (Spartakusbund). Liiga julkaisi näkemyksiään sanomalehdessä nimeltä Spartakusbriefe, ”spartakistikirjeet”. Lehti julistettiin pian laittomaksi, Liebknecht pidätettiin ja lähetettiin itärintamalle. Hän kieltäytyi taistelemasta ja palveli sodassa hautaamalla kaatuneita. Rintamalla hänen terveytensä alkoi heikentyä nopeasti ja lokakuussa 1915 hänen sallittiin palata takaisin Saksaan.
Liebknecht pidätettiin uudelleen sodanvastaisen mielenosoituksen jälkeen Berliinissä 1. toukokuuta 1916. Tapahtuman oli organisoinut spartakistiliiga. Hänet tuomittiin kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksesta, ja myöhemmin rangaistus nostettiin neljään vuoteen ja yhteen kuukauteen.
Seuraava kirjoitus oli hänen puolustuspuheenvuoronsa. Se toimii samalla lyhyenä johdantona sodanvastaiseen ajatteluun kansainvälisen sosialistin näkökulmasta: tehtävänä on vastustaa ensisijaisesti ”oman” leirin imperialismia ja taantumuksellista sotaponnistelua, ja vasta se antaa oikeuden arvostella näitä ilmiöitä kaikkialla.
Teksti on kirjoitettu Berliinissä toukokuun 8. päivänä 1916 ja osoitettu Berliinin Kuninkaalliselle komendanttioikeudelle. Suomeksi teksti julkaistiin alunperin vuonna 1918 Kuopiossa, Savon Työväen kirjapainon tuottamassa pamfletissa Tunnustus! Tällä sivulla ulkoasua on hieman muokattu nykyisen kielenkäytön mukaiseksi.
Minua vastaan vireillä olevassa rikosjutussa huomautan vielä:
Maanpetos on internationalisti-sosialistiselle mielettömyys. Hän ei tunne mitään sellaista vihollista, jonka eduksi toimimista hän saattaisi ajatellakaan. Hän suhtautuu jokaiseen vieraaseen kapitalistiseen hallitukseen yhtä vallankumouksellisesti kuin omaankin hallitukseensa. Hänen pyrintöjensä ytimenä ei ole vihollisen auttaminen vaan vuorovaikutuksessa muitten maitten sosialistien kanssa kaikkien imperialististen mahtien kukistaminen.
Hän taistelee kansainvälisen proletariaatin nimessä kansainvälistä kapitalismia vastaan. Hän ahdistaa sitä siellä, missä sen tapaa ja missä tehokkaasti pääsee sen kimppuun. Siis: omassa maassa.
Omassa maassa taistelee hän kansainvälisen köyhälistön nimessä omaa hallitusta vastaan, omia hallitsevia luokkia vastaan kansainvälisen kapitalismin edustajina. Tässä kehittyvässä ilmiössä, kansallisessa luokkataistelussa sotaa vastaan, toteutuu kansainvälinen luokkataistelu sotaa vastaan.
Tämä ajatus sisältyy niihin Jaures’in sanoihin, jotka ovat valitut motoksi maaliskuun lopulla 1915 ilmestyneeseen kirjaseeni: ”Luokkataistelu sotaa vastaan”.
Jos Saksan sosialistit taistelisivat esim. Englannin hallitusta ja Englannin sosialistit esim. Saksan hallitusta vastaan, olisi tämä mitä kehnointa ilveilyä. Se, joka ei käy vihollisensa, imperialismin niitten edustajien kimppuun, joitten kanssa hän on silmä silmää vastaan, vaan niitten, jotka ovat hänestä etäällä, vieläpä tekee tämän oman hallituksensa (s. o. imperialismin niitten edustajien, jotka lähinnä ovat välittömästi häntä vastassa) myöntymyksellä ja vaatimuksesta, se ei ole sosialisti vaan hallitsevien luokkien surullinen kätyri. Sen laatuinen toiminta ei ole luokkataistelua vaan viimemainitun suora vastakohta.
Toisin on internationalisti-sosialistilla, ja vain hänellä, sen vuoksi että hän käy luokkataistelua omaa hallitustaan vastaan, oikeus käydä myöskin vieraan hallituksen kimppuun. Mutta siihen tarkoitukseen on kaikissa maissa, myöskin Saksassa, riittävästi voimia, kevytmielisyyttä ja kiihotusta, niin että hänen, sosialistin, täytyy suunnata kaiken voimansa hyökkäykseen omaa hallitustaan vastaan, voidakseen torjua edes pahimmat eksytykset.
Siksi ei minun tässä tarvitse kosketella muitten kuin Saksan hallituksen syntejä; vieläpä on minun pakko puolustaa vieraita hallituksia vääriä syytöksiä vastaan, koska valhetta ei saa suosia ja koska valhe nykyisin enemmän kuin tosiseikat palvelee sotakiihkon kylvöä.
Kaikkialla, missä vain tilaisuus siihen on tarjoutunut, olen taistellut vieraita hallituksia vastaan niitten kotimaissa, vieläpä Saksassakin, kun vain minulla sen kautta oli syytä toivoa saavutettavan tuloksia sosialistisessa mielessä taikka kun sitä tietä saatoin hyökätä Saksan hallituksen kimppuun. Koskaan en sitä tehnyt, jos sen kautta olisin joutunut edistämään sotakiihotusta.
Taisteluni johdosta tsarismia ja Saksan hallituksen tsaristista politiikkaa vastaan ovat Saksan viranomaiset minua vuosikaudet vainonneet. Juuri ennen sodan puhkeamista minut sen johdosta — vastoin parlamenttaarisia tapoja — suuttumuksen ja kauhistuksen vallassa työnnettiin Preussin edustajakamarista asianajajien kunniatuomioistuimen eteen; sodan aikana — marraskuussa v. 1914 — päättyi tuo oikeudenkäynti syylliseksi julistamiseen.
Tietoisen kansainvälisen taistelun olemukseen kuuluu, että sosialisti pitää kaikkien maitten sosialisteja yhtenä kokonaisuutena, että hän tietoisesti omassa maassaan osaltaan on mukana myötävaikuttamassa yhteisten tarkoituksien hyväksi ja että hän tuntee omansa ja muitten maitten sosialistien taistelun täydentävän toisiaan.
Se, että painostaa omassa maassa olevan vastustajan edessä tuota kansainvälistä näkökantaa, voi näyttää anteeksipyynnöltä, epävarmuudelta ja päättämättömyydeltä ja siten heikontaa luokkataistelua.
Jos kerran tuon näkökohdan täytyi tulla ratkaisevasti ilmilausutuksi, niin on se tapahtuva niitten valistamiseksi, jotka ovat voitettavissa kansainvälisen sosialismin, sotaa vastaan suunnatun, politikan puolelle ja tämän politikan saattamiseksi niitten keskuudessa, jotka sitä edistävät, täysin tietoiseksi.
Siinä mielessä ja sellaisessa muodossa astuu työväenluokan yhteiskunnallinen vallankumous kapitalismin sotaa vastaan.
Työväen antimilitaristinen mielenosoitus Tokiossa kokoontui sunnuntaina Hibiya-ulkoilmakonserttisalille tunnuksenaan ”Tässä on voima pysäyttää sota ja muuttaa yhteiskunta”.Puheenvuorojen ja esitysten jälkeen kymmenen tuhannen marssi suuntasi kaupungille.
Mielenosoituksen alaotsikoita olivat ”Pysäytetään kansanmurha Gazassa! Pysäytetään sota Ukrainassa! Pysäytetään Yhdysvaltain-Japanin aggressio Kiinaa vastaan! Elvytetään taisteleva ay-liike!”
Kylteissä luki: ”Pysäytetään sota Kiinaa vastaan!” ja ”Pysäytetään Gazan kansanmurha!”
Rautatieläisten koolle kutsumaan mielenilmaukseen osallistui laajasti eri alojen edustajia järjestäytyneestä työväenliikkeestä: esimerkiksi metallityöläisiä, rakennustyöläisiä, opettajia ja hoitajia.
Työläisiä äänessä Hibyan lavalla.
Myös Japanin rauhanliikkeen ja opiskelijoiden edustajat käyttivät puheenvuoroja. Kansainvälistä solidaarisuutta toivat tapahtumaan Etelä-Korean, Saksan, Italian ja Brasilian taistelevien ammattiliittojen edustajat. Päivää aiemmin kansainvälinen edustusto oli kokoontunut seminaaritapahtumaan, jossa esitettiin internationalistisia puheenvuoroja.
Solidaarisuuskuoron esiintyminen sai väen mukaansa.
Musiikki- ja lauluesitysten jälkeen tuhannet mielenosoittajat lähtivät marssimaan kaupungin kaduille kohti Tokion rautatieasemaa. Mielenosoituskylttien ja banderollien ohella kulkueessa nähtiin Palestiinan lippuja.
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.