Ukrainan työväenrintama analysoi kirjoituksessaan maansa nykytilaa ja lähitulevaisuutta sodan ja pakkomobilisaation oloissa. Onko uusissa vaaleissa nähtävissä toivoa tavalliselle kansalle Zelenskyin suosion hiipuessa – vai tarvitaanko kokonaan toisenlaista poliittista ajattelua?

Teksti on lyhennetty ja käännetty versio Ukrainan työväenrintaman RFU:n verkkosivuillaan julkaisemasta analyysistä.

---

”Jos ette olisi ottaneet pelleä, poikaanne ei olisi otettu…”

Nämä ovat alueellisen rekrytointiviranomaisen työntekijän sanat, jotka osoitettiin erään miehen äidille, joka työnnettiin minibussiin ja vietiin pois [rintamalle]. Vastauksena köyhä nainen vain huusi, ettei hän äänestänyt ketään ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Ei tiedetä varmasti, äänestikö hän vai ei, mutta hänen poikansa mobilisoitiin, ja on täysin mahdollista, ettei hän palaa – hänen äitinsä näkee hänet viimeisen kerran. Sanoillaan alueellisen rekrytointiviranomaisen työntekijä myöntää olevansa teloittaja, joka tekee kauheita, rikollisia tekoja ihmisiä vastaan, mutta syyttää siitä vuoden 2019 vaalien tuloksia. Hän käyttää tavallisten ukrainalaisten todellista alemmuudentunnetta valtiokoneiston ja sen kaikkien elinten edessä, kansan tietoisuutta heidän merkityksettömyydestään, vieraantumisestaan ​​ja heikkoudestaan ​​vapauttaakseen itsensä vastuusta.

Eli te olette syyllisiä, koska valitsitte heidät, ja me, tavalliset työntekijät ja alueellisen rekrytointiviranomaisen johtajat, emme ole syyllisiä, me olemme valintanne tulos. Eli on meidän syytämme, että viisi vuotta sitten laitoimme äänestyslippuja äänestyslaatikkoon uskoen vääriin lupauksiin, ja nyt meidän on hiljaa korjattava toteutumattomien toiveidemme hedelmiä, kun he tappavat ihmisiä ja ryöstävät maata.

Tämän tarinan kommenteissa jotkut olivat samaa mieltä, mutta oli myös niitä, jotka olivat eri mieltä. Ensimmäiset perustelivat kantaansa sillä, että Ukrainan vuoden 2019 presidentinvaaleissa olisi pitänyt valita toinen ehdokas, ja silloin olisi varmasti saavutettu voitto – eli että kaikki tämä on [Volodymyr] Zelenskyin ja hänen tiiminsä ansiota. Jälkimmäiset puolestaan ​​sanoivat, että se ei olisi muuttanut mitään, ja tulos olisi ollut sama. Kuka on oikeassa ja missä on totuus – yritämme selvittää sen tarkemmin.

Ukrainan perustuslain mukaan presidentin- ja parlamenttivaalit pidetään joka viides vuosi. Tai pitäisi järjestää. Ukrainassa on sen ”itsenäisen” olemassaolon aikana pidetty jo seitsemän presidentinvaalia ja kahdeksan parlamenttivaalia. Joka viides vuosi menemme lähimpään äänestyspaikkaan ja annamme äänemme vaaliuurnaan toivoen myönteisiä parannuksia. Mutta kauan odotettuja muutoksia ei tule, ja joka kerta yhä useammat ihmiset menettävät uskonsa tämän työkalun tehokkuuteen. Niinpä lähes 15 äänestäjää 29,5 miljoonasta ei tullut vuoden 2019 vaaleihin, ja vuoden 2020 paikallisvaalien äänestysprosentti oli vain 36,88 %.

Useimmiten äänestäjät, jotka äänestivät voittajaehdokasta vuoden hallituskauden jälkeen, ymmärtävät tehneensä ”väärän” valinnan ja odottavat loput neljä vuotta seuraaviin vaaleihin – tehdäkseen ”väärän” valinnan uudelleen. No, jos ehdokas häviää, hekin odottavat seuraavia vaaleja tehdäkseen ”väärän” valinnan uudelleen. Kuten voimme nähdä, äänestäjät ovat joka tapauksessa tyytymättömiä.

Ja niin edelleen ympyrää. Harva meistä osaa nimetä edes yhtä ajanjaksoa, jolloin kaikki oli todella hyvin, jolloin kaikilla oli hyvin ja he olivat onnellisia. Vaikka palkat nousivat, ne eivät pysyneet inflaation mukana, joka ”söi” ukrainalaisten hyvinvointia. Vuosien 1991 ja 2024 välillä ukrainalaisten ostovoima laski 30 %, ja vuonna 2025 ennustetaan vielä 20 %:n laskua. Eli yli 30 vuoden kuluttua köyhdymme 1,5 kertaa ja jatkamme köyhtymistä, samalla kun [Rinat] Ah’metovin kaltaiset ihmiset tienaavat lisää miljardeja ja kasvattavat pääomaansa.

Muuten, Ah’metovista. Vuosien 2015 ja 2018 välillä hänen omaisuutensa kasvoi 4 miljardista dollarista 6 miljardiin dollariin eli 50 %. Sitten, ennen täysimittaisen sodan alkua, tämä kasvu vain kiihtyi. Vain yhdessä kuukaudessa vuonna 2019 hän ansaitsi 830 miljoonaa dollaria. Vuonna 2021 hänen omaisuutensa kasvoi 2,7-kertaiseksi ja oli 7,6 miljardia dollaria. Vuonna 2022 hänen omaisuutensa kasvoi 50 % ja saavutti 11,7 miljardia dollaria.

Voimme muistaa, että sekä vuonna 2014 että suuren sodan alkaessa Ah’metov menetti suurimman osan pääomastaan. Vaikuttaa siltä, ​​että hän on pahoillaan sodista ja kriiseistä. Mutta voimme myös huomata, että vuoden 2021 kriisin aikana hän tunsi olonsa mahtavaksi – toisin kuin tavalliset ihmiset.

Vuosina 2014 ja 2022 hän ja muut köyhtyivät, koska heidän omaisuutensa idässä menetettiin. Mutta omaisuus ei vain kadonnut, vaan se siirtyi toisille oligarkeille – venäläisille. Tavalliset ihmiset eivät välitä tehtaiden siirtymisestä kädestä käteen.

Vaikka nyt, kuten vuoden 2014 jälkeenkin, Ah’metov on alkanut vähitellen tulla järkiinsä. Esimerkiksi pelkästään vuoden 2024 ensimmäisellä puoliskolla hän ansaitsi 598 miljoonaa dollaria. Hän sijoittaa aktiivisesti. Esimerkiksi vuoden 2025 alussa kaasu- ja aurinkovoimaloihin investoitiin 1,4 miljardia Ukrainan hryvniaa ja Kryvyi Rihin kaivos- ja jalostuslaitosten kehittämiseen 5,7 miljardia Ukrainan hryvniaa. Joten sen omaisuuden nopea kasvu tulevaisuudessa on täysin mahdollista – kuten vuosina 2014–2022. Mutta Ah’metov on heikko esimerkki. On olemassa enemmän ”vahvoja”, esimerkiksi [Viktor] Pintšuk.

Täysimittaisen hyökkäyksen alussa hän ei köyhtynyt yhtä paljon kuin Ah’metov, mutta myöhemmin hän onnistui rikastumaan. Interpipe Dnipropetrovsk Vtormet -yritys kasvatti voittoaan 50 % vuonna 2024 ja pääsi länsimarkkinoille. Toinen Pintšukin yritys kasvatti voittoaan vuoden 2024 ensimmäisellä neljänneksellä 28 % 73 miljoonaan dollariin. Näin ”huonosti” he elivät sodan aikana.

Jokainen kriisi tuo kärsimystä tavallisille työläisille, kun taas oligarkeilla on aina mahdollisuus saavuttaa ”uusi” taso. Lähes jokaisella presidentillä on ollut kriisejä: 1990-luku, vuoden 2008 globaali kriisi, sodat, Maidan… Joissakin tapauksissa ongelmat liittyivät Venäjään, varsinkin viime aikoina. Nykyinen hallitus usein käyttää tätä hyväkseen sanoen, että ”kaikki on Venäjän federaation syytä, joten menkää hyppäämään bussiin [rintamalle] – me voitamme ja alamme elää hyvin”. Mutta nyt vallassa ovat samat ihmiset, jotka olivat siellä normaalien suhteiden aikana Venäjän kanssa. Yksikään valintamme ei ollut onnistunut, ja sodan aikana he veivät meiltä äänioikeuden.

Erilaiset populistit yrittävät hyötyä tästä, kuten [Oleksandr] Dubinsky, joka väittää, että koko Zelenskyin jengiä on rangaistava, valta on otettava presidentiltä ja vallan ohjat jätettävä parlamentille. Mutta heidän mukaansa meidän on vain odotettava. Maan huiput päättävät kaiken itse, ja voimme vain kestää hammasta purren ja toivoen, että se menee läpi. Tai setä [Donald] Trump tulee ja selvittää kaiken. Totta, vaikka kaikki tapahtuisikin näin, mitä se muuttaa? Ei ole selvää. Mutta Dubinsky onnistui saavuttamaan suosiota itselleen leikkimällä ukrainalaisten toivottomuuden tunteella ja puhumalla aktiivisesti jo tunnetuista ongelmista, joita tavallinen ihminen ei voi ratkaista yksin. Tällä tavoin hän haluaa varmistaa itselleen paikan vaalien alla tulevaisuudessa. Analysoimme sitä kuitenkin tarkemmin myöhemmin. Tämän logiikan mukaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää ja odottaa seuraavia vaaleja.

Mutta emme voi odottaa. Joka päivä yhä useampia ihmisiä joutuu alueellisen rekrytointiviranomaisen teloittamaksi. Joka päivä tavallinen ukrainalainen vaarantaa henkensä mennessään töihin, kauppaan tai minne tahansa muualle, ja jokainen näistä päivistä voi olla hänen viimeisensä. Mitä sitten tehdä?

Vaaditaanko vaaleja? Vaikka ne saataisiinkin järjestettyä (mikä on hyvin epätodennäköistä sodan aikana), niin mitä sitten? Olemme käyneet niissä niin monta kertaa, mutta emme ole koskaan valinneet ”oikeaa” ehdokasta. Milloin tämä huonon onnen putki päättyy? Entä jos kyse ei olekaan onnesta, eivätkä mitkään vaalit voi muuttaa tilannetta?

Ensinnäkin on syytä ymmärtää, että ehdokkaiden sanat ”kansan puolella” olemisesta ovat valheellisia. Presidentinvaaleihin asettuminen maksaa 650 minimipalkkaa. Tällä hetkellä minimipalkka on noin 8 000 hryvniaa, mikä tarkoittaa, että ehdokkuuden asettaminen maksaa 5,2 miljoonaa hryvniaa. Pakollinen kuluerä on myös mainoskampanja, joka on paljon kalliimpi. Esimerkiksi [Petro] Porošenko käytti vuoden 2014 vaalikampanjaan 96 miljoonaa hryvniaa, mikä ottaen huomioon nelinkertaisen inflaation 10 vuoden aikana, olisi nykyään noin 400 miljoonaa hryvniaa. Ja tämäkin on vasta virallisesti – leijonanosa varoista maksetaan joko ”kirjekuorimaksuilla” tai lupauksilla median omistajille.

Valtava summa. Kyllä, jos ehdokkaan asettaa puolue, kulut lankeavat puolueelle, mutta tämä ei muuta mitään. Lopulta yrittäjät maksavat juhlat vastineeksi paremmasta markkinapaikasta, ja itsenäiset ehdokkaat maksavat itsenäisesti omista eduistaan. Kuten näemme, ehdolle asetetaan rikkaita ihmisiä, joilla on omaisuutta yritysten, tehtaiden jne. muodossa, eivätkä he todellakaan ole ”kansan puolelta”.

Tämän vahvistamiseksi kannattaa analysoida vuoden 2019 vaaleja ja niiden ehdokkaita.

Aloitetaan tunnetusta Petro Porošenkosta. Hän oli sitoutumaton ehdokas ja maksoi vaaditun summan itse. Mies ei ole köyhä: vuonna 2019 hänellä oli 1 300 metrin kokoinen talo, 1–33 tuhannen neliömetrin tontteja, virkistyskeskuksia, pääomayhtiöitä, Kiovan kokeellisten suunnitelmien tehdas, Kuznya na Rybalskomin tehdas, Intercornin maissinjalostusteollisuus, vakuutusyhtiö Kraina sekä useita muita yrityksiä ja yhtiöitä. Ja sodasta huolimatta hän jatkaa rikastumistaan. Niinpä sodan aikana hän alkoi joidenkin lähteiden mukaan saada kymmenkertaisesti enemmän tuloja kuin sotaa edeltävinä vuosina. Vuonna 2021 hän sai 162 miljoonan hryvnian voittoa, vuonna 2022 1,435 miljardin hryvnian. Tämä suuntaus jatkuu edelleen. Vuonna 2023 hän ansaitsi saman verran kuin vuonna 2022, ja helmikuussa 2024 hän ansaitsi 90 miljoonaa enemmän kuin koko vuonna 2021. Nyt hänen omaisuutensa on noin miljardi dollaria ja, kuten näemme, se kasvaa jatkuvasti. Siirrytään Zelenskyi-osioon.

Vuonna 2019, hänen presidenttikautensa ensimmäisenä vuonna, kun hän väitetysti jäi eläkkeelle liiketoiminnasta, hän ansaitsi yli miljoona dollaria pelkästään avointen lähteiden mukaan. Vuonna 2019 Volodymyr Zelenskyi omisti seitsemän asunnon ja suurten tonttien arvosta kiinteistöjä, 33 tavaramerkin arvopapereita, Kinokvartal-yhtiöt, Studion ”Kvartal-95”, Zelari Fishin, sekä ulkomaiset yhtiöt Aldorante Limited, Vilhar Holdings Limited, Film Heritage Inc., San Tommaso SRL. Hänellä oli osuudet Liga Smekha -tuotantokeskuksessa, Animaatiostudiossa 95, Kvartal TV:ssä, Gaudi Studiossa, Invest Animassa, Fish-Housessa ja Kvartal-concertissa. Jo hänen virkakautensa aikana avattiin offshore-hankkeita, joissa oli muita varoja ja yrityksiä, jotka toivat huomattavia tuloja.

Täydellisyyden vuoksi tarkastellaan Julia Tymošenkoa, joka sai 13 % äänistä eli sijoittui kolmanneksi vaalien ensimmäisellä kierroksella. Hän oli ehdokas Batkivštšyna-puolueesta. Tymošenko itse omistaa sukulaistensa kanssa Prostor Ou -yrityksen ja hänen tulonsa ovat hieman alle miljoona hryvnia, ja hänen miehensä tulot ovat 6,9 miljoonaa hryvnia. Käteistä rahaa on myös mukavasti. Verrattuna aiemmin käsiteltyjen ehdokkaiden tuloihin hän ei ole kovin varakas. Hänen kellonsa – jonka arvo on 120–150 tuhatta dollaria – ostamiseen tavallisen ukrainalaisen olisi kuitenkin säästettävä lähes koko elämänsä, eikä siltikään riittäisi. Ei ole tarvetta mainita muita naisten asusteita – sormuksia, korvakoruja, riipuksia, joista jokainen maksaa yhtä paljon.

Kuten näemme, Zelenskyi, Tymošenko ja monet poliitikot eivät ole kovin rikkaita verrattuna mihinkään oligarkkiin. Tämä johtuu siitä, että poliitikon ei välttämättä tarvitse olla rikas. Hänen tehtävänsä on edustaa todella rikkaiden etuja. Ja jälkimmäisten etu on heidän varallisuutensa kasvattaminen. Näytämme tämän nyt.

Avoimista lähteistä, kuten puoluelistoista, emme löydä poliitikkojen edustamia henkilöitä – mutta voimme yrittää. Batkivštšyna-puolueessa on sellainen henkilö kuin Serhiy Taruta, joka on Verhovna Radan kansanedustaja. Vuonna 2008 Forbes-lehti arvioi hänen omaisuutensa 2,65 miljardiksi dollariksi. Idän sodan syttyessä hän menetti omaisuuttaan Krimillä ja Donbassissa, ja vuonna 2020 hänen omaisuutensa oli jo 700 miljoonaa dollaria. Hän omistaa useita yrityksiä ja yhtiöitä. Edelleen ei paljon. Siksi meidän on katsottava puolueiden ulkopuolelle. Siksi tarkastelemme käytännössä parlamentin työtä ja maan puolueiden tapauksia.

Aloitetaan suurimmasta – ”Kansan palvelijasta”, jolla on enemmistö parlamentissa. Teoriassa emme löydä ketään puolueiden kansanedustajien joukosta. Auktoriteetit piilottavat työnantajansa hyvin ja yrittävät estää toimittajia saamasta tietoa tällaisista tapauksista, mutta he eivät aina onnistu. Esimerkiksi Kansan palvelijan edustajalla herra Holodovilla todettiin olevan palatsi Wienissä, omaisuutta Kyproksella jne. – mutta siinä ei ole kaikki. Hän edisti Radassa tupakkateollisuuslakia, joka olisi lisännyt joidenkin tupakkayhtiöiden voittoja. Lakiesityksen tekosyy oli ”jalo”: monopolien purkaminen ja kaikki se, mutta hän joutui suoriin yhteyksiin tupakkayhtiöiden kanssa. ”Kiev Market Solutionin” omistajat päättivät likvidoida kilpailijat ja pyysivät Holodovia ajamaan Radassa läpi lakiesityksen nro 1049 lisäyksellä nro 8, mikä olisi auttanut syrjäyttämään tupakkateollisuuden jättiläiset markkinoilta. Tietenkin maksua vastaan. Näiden hämäräperäisten juonittelujen seurauksena jotkut suurimmista tupakkayhtiöistä lopettivat tuotannon, mikä antoi pienemmille yrityksille mahdollisuuden kilpailla itsensä kanssa. Asiakas sai paikkansa markkinoilla, edustaja sai palkkansa ja bonuksen onnistuneesta työstä asiakkaan hyväksi – kaikki ovat tyytyväisiä. Loppujen lopuksi tällä kansanedustajalla on Radan verkkosivuston perusteella ”naurettava” palkka, jolla hän väitetysti tuskin elää.

Kesäkuussa 2020 Verhovna Radassa rekisteröitiin lakiesitys nro 3656 ”Ukrainan verolain muutoksista tietyntyyppisten maataloustuotteiden toimituksiin liittyvän arvonlisäveron osalta”. Ja arvatkaa kuka sen vei eteenpäin? Aivan oikein, suuren maatilan omistaja ja osa-aikainen kansanedustaja Danylo Getmantsev. Hän lobbaili tätä lakiesitystä saadakseen ylimääräistä voittoa liiketoiminnastaan. Tämän lakiesityksen avulla Getmantsev alensi arvonlisäveroa 20 prosentista 14 prosenttiin, mikä mahdollisti hänelle kustannusten alentamisen ja voittojen kasvattamisen.

Vaikka ”kansan palvelijat” miehittävät enemmistön paikoista parlamentissa ja heidän edustajansa esiintyvät useimmiten tällaisissa tarinoissa, emme jää heihin pitkäksi aikaa, vaan tarkastelemme myös tapauksia muiden puolueiden piirissä. Tämä on välttämätöntä, jotta voidaan hälventää artikkelin alussa esitetty teesi, että kaikki olisi ollut toisin, jos joku muu olisi ollut vallassa.

Poroshenkon Solidaarisuus-puolueen Kononenko ja useat hänen puoluetoverinsa nähtiin ajamassa parlamentissa lakeja, jotka olivat hyödyllisiä joillekin liikemiehille. Esimerkiksi sama Poroshenko neuvotteli useiden oligarkkien kanssa, jotta hänen parlamenttitoverinsa lobbaisivat heidän etujaan – heidän joukossaan oli Kononenko. Erityisesti liikemies Miheil Saakašvili totesi, että sama kansanedustaja ajoi hänen yrityksensä etuja parlamentissa. Kaksi jälkimmäistä ilmeisesti riitelivät, kun Kononenkosta tuli tarpeeton ja hän lakkasi olemasta hyödyllinen yrityksille. Kansanedustaja toimi myös välittäjänä neuvotteluissa DTEK-yhtiön kanssa, jonka tavoitteena oli, että yhtiö saisi tullietuuksia kansalliselta komissiolta.

Solidaarisuus ei peräänny myöskään alueellisella rintamalla. Kosciuszko, Kiovan kaupunginvaltuuston osa-aikainen kansanedustaja, päätti auttaa hieman omia yrityksiään sekä ystäviensä ja sukulaistensa yrityksiä. Päästyään kansanedustajaksi nämä yritykset alkoivat saada valtavan määrän tarjouksia suurista summista. Niinpä yksi niistä, Kamar Eko -yhtiö, joka aiemmin kuului itse Kosciuszkolle ja hänen toimikautensa aikana annettiin toiselle liikemiehelle (tietysti säilyttäen oikeuden osuuteen yhtiöstä), voitti ensimmäisinä vuosina tarjouskilpailuja 150 miljoonan hryvnian arvosta ja ansaitsee edelleen lisää.

Monet muutkin eri puolueiden edustajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen rikastuttaakseen itseään ja ystäviään ja sukulaisiaan. Esimerkiksi ”OPZZh”-puolueen edustaja Rostislav Shurma lobbasi avoimesti veljensä ja ystävänsä omistamien sähköntuotantoyhtiöiden etuja. Puhumme sähkön ostamisesta tämän edustajan toimeksiannosta – mutta ei yksinkertaisesta hankinnasta, vaan ostamisesta aurinkopaneeleista, jotka sijaitsevat Zaporižžjan alueen miehitetyllä alueella. Valtio maksoi näille yrityksille satoja miljoonia hryvniaa saamatta vastineeksi yhtäkään kilowattia sähköä.

Ja sitten on ”Tulevaisuuden puolesta” -puolueen kansanedustajan Geregan tapaus, joka päätti ansaita rahaa itse. Hän ja hänen perheensä omistavat Epicenter-hypermarketketjun. Zelenskyi otti vastaan ​​saapuneen lääketieteellisen lastin ”Mriya”-koneella, joka myöhemmin kävi ilmi myös kaupallisen lastin kuljettajana, nimittäin ”Epicenter”-yhtiölle. Jos muistatte, epidemian aikana oli ongelmia suojavarusteiden kanssa, ja ”loistava” kansanedustajamme oli heti paikalla valmiina auttamaan. Hän kirjoitti Kiovan pormestarille Vitali Klitschkolle pyytääkseen ostamaan häneltä suojavarusteita. Kirjeessään hän mainosti selvästi yritystään ja jätti yhteystietoja jatkokeskusteluja varten. Kun toimittajat löysivät tämän jutun, kansanedustajan vastaus kaupallisia tavoitteita koskeviin suoriin kysymyksiin oli, että suojausmenetelmien puutteen olosuhteissa hän oletettavasti pelasti maata ja että yleisesti ottaen hänen alaisensa teki virheen, ja hän oli puhdas – hän hyötyi vain tavaroiden monopoliasemasta.

Mutta hänen ei pitäisi vain rikastuttaa tuttaviaan – hänen pitäisi olla anteliaampi. Näin ajattelivat myös kolme Batkivštšyna-puolueen edustajaa: Kutšerenko, Nalyvaichenko ja Volynets. He yrittivät muuttaa Kansallisen energia- ja yleishyödyllisten palvelujen komissiota, joka vastaa tariffien sääntelystä, oligarkki Ah’metovin eduksi. Oligarkille on edullista, että kuluttajat maksavat sähköverkkojen korjauksesta, eivätkä itse sähköyhtiöt – eli he halusivat ottaa käyttöön niin sanotun RAB-tariffin. Myös jotkut Kansan palvelijan ja muiden tätä tariffia ajaneiden puolueiden jäsenet olivat mukana tässä. Niinpä Palvelijan edustaja Ljudmila Buimister lobbaili sen puolesta oligarkin omalla Ukraina 24 -televisiokanavalla sekä hänen sosiaalisessa mediassaan. Tämä laki lopulta hyväksyttiin, mutta maksupalkkio ei ollut enää 6 %, kuten Ah’metov halusi, vaan vain 3 %. Vastauksena tähän edustajat menivät oikeuteen vaatien komission johdon erottamista ja kirjoittivat myös lausuntoja NABU:lle, valtion tutkintatoimistolle ja Ukrainan turvallisuuspalvelulle – tiedättehän kenen käskystä. No ja mitä sitten? Ah’metovin toimisto sijaitsee presidentin kanslian vieressä olevassa rakennuksessa. Kaikki on kätevää ja helposti saavutettavissa – olisi synti olla tekemättä yhteistyötä, varsinkin pientä korvausta vastaan.

Ja liikemiesten etujen ajamiseksi parlamentissa ei tarvitse olla puolueen jäsen. Niinpä sitoutumaton edustaja Dmitri Špenov pyysi kirjeitse veroviraston johtajaa ottamaan kokouksessa esille Ah’metoville kuuluvien Inguletsin ja Eteläisten kaivos- ja jalostuslaitosten vuokrien korotuksen lykkäämistä. Kun toimittajat kysyivät, kenen etujen mukaisia ​​nämä pyynnöt olivat, hän vastasi, ettei tiennyt, kenen tehtaat nämä olivat, ja sanoi sitten, että jos ne olivat Ah’metovin, niin mitä sitten? Ja sitten, kuten Geregan tapauksessa, hän sanoi taistelevansa maan puolesta. Väitettiin, että hän oli huolissaan siitä, ettei tehdasta suljettaisi, köyhät työläiset jäisi ilman työtä ja että maan bruttokansantuote ei laskisi. Mutta katsotaanpa tilastoja: oliko se todella sulkemisvaarassa? Tuon vuoden 9 kuukauden aikana – joista 6,5 ​​kuukautta oli karanteenia – Ingulets ja Južnyi GOK lisäsivät malmintuotantoaan ja siten voittojaan 7 ja 3 % verrattuna karanteenia edeltävään aikaan vuonna 2019.

Näyttää siltä, ​​että edustaja ei jälleen kerran työskennellyt Ukrainan hyväksi, kuten hän väitti, vaan liikemiesten rikastumisen hyväksi. Häntä ei kiinnosta, ovatko työläiset työttömiä ja nälkäisiä vai eivät, vaan ainoastaan ​​oma lompakkonsa ja asiakkaan, tässä tapauksessa Ah’metovin, lompakko. Kapitalismin aikakaudella kaikki on myynnissä, jopa ”rehelliset” nuoret edustajat. Ja tällaisia ​​tapauksia on paljon – ”kansan palvelijoista” tulee oman pääomansa ja erilaisten liikemies-asiakkaiden pääoman kasvattamisen palvelijoita. Emmekä ole vielä listanneet kaikkia paljastuneita juonitteluja, ja kuinka monta muuta on meille tuntematonta? Kansanedustajat eivät ole taipuvaisia ​​toitottamaan tekojaan koko maailmalle, joten näemme todennäköisesti vain jäävuoren huipun. Esimerkiksi Radio Libertyn tutkinnassa useimmat kansanedustajat eivät ainoastaan ​​vastanneet, vaan yksinkertaisesti jättivät huomiotta toimittajien pyynnön saada pääsy heidän kirjeenvaihtoonsa. Kaiken on pysyttävä salassa, muuten entä jos kansa ymmärtää kaiken ja alkaa taistella?

On tärkeää korostaa, että tämä tilanne ei ole ainutlaatuinen maallemme: se on sama kaikissa kapitalistisen talouden maissa. Esimerkiksi samassa ylistetyssä USA:ssa ja EU:ssa, joiden kaltaisiksi meidän muka pitäisi pyrkiä. Lobbaaminen on siellä laillista, ja se on olennainen osa demokraattista prosessia ja tärkeä tiedonlähde lainsäätäjille. Kuten edustajamme, myös heidän ulkomaiset kollegansa piiloutuvat hyvien aikomusten taakse: vähemmistöjen oikeuksien suojeleminen, sananvapauden tukeminen, yritysten auttaminen – ainoa asia, joka puuttuu samankaltaisuuden täydentämiseksi, on ”itsenäisyyden säilyttäminen”. Siellä tätä käytäntöä ei harjoiteta kulissien takana, vaan avoimesti. Yhdysvalloissa vuonna 2016 useat yritykset käyttivät 3,14 miljardia dollaria lobbaamiseen. Lääkeyhtiöt investoivat eniten – yli 248 miljoonaa dollaria, vakuutusyhtiöt 152 miljoonaa dollaria ja elektroniikkateollisuus, öljy- ja kaasuteollisuus, sähköenergia-ala sekä kiinteistöala käyttivät kukin yli 100 miljoonaa dollaria. Tämän seurauksena liikemiehet voittavat jälleen, eikä tämä ole ”meidän” ongelma, vaan jonkin muun, joka yhdistää ukrainalaisia, amerikkalaisia ​​ja eurooppalaisia ​​edustajainhuoneita. Tämä on yksi talousjärjestelmä – kapitalismi.

Joku saattaa ajatella: no, annetaan liikemiesten jatkaa rahan ansaitsemista, mitä väliä sillä meille on? Mutta aivan kuten lääkeyhtiöiden lobbaus Yhdysvalloissa siirtää lääkkeet tavallisten kansalaisten ulottumattomiin, Akhmetovin RAB-tariffilaki siirtää sähköverkon hoidon taakan kuluttajien harteille ja lisää oligarkin voittoja. Jälkimmäinen edisti lakia edustajien ja virkamiesten – kuten Yhdysvalloissa apteekkareiden – avulla, minkä seurauksena hän pahensi meidän, työläisten, elämää ja paransi sitä itselleen ja muille tämän alan liikemiehille.

Tämä on kapitalismin periaate käytännössä: työn tulokset, kaikki kansan luoma yhteiskunnan rikkaus, kuuluu kouralliselle oligarkkeja. He antavat vastineeksi vain murusia, jotta työntekijät voivat jatkaa elantonsa raahaamista säilyttäen kykynsä työskennellä isännälleen. Työn tulosten jakautuminen ei kuitenkaan ole eriarvoisuuden ja ongelmien pääasiallinen syy. Perustana on itse kapitalistisen tuotannon menetelmä. Tavallinen ihminen, jolla ei ole mahdollisuutta ansaita rahaa itse tai palkata muita, on pakotettu ryhtymään palkkatyöläiseksi ja ”työskentelemään miehen hyväksi”, ”miehen” rikastuttamiseksi, luoden hänelle voittoa. Näin ollen työntekijöistä tulee paitsi riippuvaisia, myös pääoman orjia. Ja heidät ajaa näihin orjuuden kahleihin itse järjestelmä – kapitalismi.

Oligarkista, huolimatta siitä, että hän riistää työntekijöitä ja elää muiden työn kustannuksella, tulee myös oman pääomansa orja. Kyllä, hän ei ehkä murehdi ruoasta, hänellä on kalliita autoja, taloja jne., mutta hän on myös pakotettu noudattamaan järjestelmän osoittamaa välttämättömyyttä. Tämä välttämättömyys käskee häntä säilyttämään pääomansa hinnalla millä hyvänsä ja lisäämään sitä. Jos hän ei tee tätä, hänen kilpailijansa ohittavat hänet, hän menee konkurssiin ja joutuu vajoamaan ”maaorjan” tasolle – ja tämä on hänelle täysin mahdotonta hyväksyä. Ja tämän estämiseksi hän pidentää ihmisten työpäivää, huonontaa työoloja säästääkseen rahaa – yleisesti ottaen hän turvautuu kaikkiin edellä käsiteltyihin toimenpiteisiin. Kaikki se tarkoittaa, että tavallinen ihminen saa vähemmän ja liikemies enemmän. Tästä seuraa, että työntekijöillä ja työnantajilla on täysin vastakkaiset, antagonistiset edut. Edut, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi työnantaja haluaa pidentää työpäivää 10 tunnista 12 tuntiin, ja työntekijä haluaa työskennellä kahdeksan tuntia 10 sijaan. Liikemies haluaa alentaa työntekijän palkkaa, mikä tekee työvoimasta halvempaa, ja työntekijä haluaa saada enemmän rahaa.

Työläiset luovat kaiken ihmiskunnan vaurauden, ja oligarkit ottavat sen kaiken itselleen. Armeija, poliisi ja muut santarmit puolestaan ​​takaavat heille oikeuden yksityisomaisuuteen. Luokkataistelu on seurausta kaikista näistä ristiriidoista. Eikä kompromissi kahden yhteiskuntaluokan välillä ole mahdollinen juuri tämän järjestelmän luonteen vuoksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Meidän on ymmärrettävä, että parlamentti ja muut auktoriteetit luotiin palvelemaan hallitsevaa luokkaa – liikemiehiä, teollisuusmiehiä, oligarkkeja ja muita varakkaita ihmisiä. Tämä käy ilmi edellä tarkastelemistamme prosesseista ja kuvista, joita näemme päivittäin, kuten alueellisen rekrytointiviranomaisen työntäessä ihmisiä minibussiin. Jos hallitus todella palvelisi maata ja sen kansaa, silloin ei säädettäisi lakeja, jotka ovat oligarkkien etujen mukaisia ​​ja toimivat meitä – tavallisia ukrainalaisia ​​– vastaan. Siksi ymmärrämme nyt, miksi he hallitsevat ”huonosti” tai pikemminkin tekevät päätöksiä, jotka ovat haitallisia ukrainalaisille. Kaikki siksi, että he eivät palvele meitä, Ukrainan kansaa, vaan heitä, työnantajiamme, ja meidän etujemme vastakkaiset ovat heidän etuihinsa nähden.

Ja ei, tämä järjestelmä on täysin toimiva. Kukaan ei tule koskaan rakentamaan mitään ”oikeaa kapitalismia”. Se on jo äärimmäisen oikea. Kuten länsimaiset toverimme sanovat: ”järjestelmä ei ole rikki, se toimii niin kuin sen pitääkin – se toimii sinua vastaan”.

Useimmat ihmiset ajattelevat, että kaikki tapahtuu näin: kiihkeä patriootti valitaan vaaleissa ja sitten ”menee huonosti” ja hänestä tulee ”ahne”. Mutta itse asiassa tämä on vain parlamentin mekanismi. Se on olemassa vain palvellakseen oligarkkeja ja liikemiehiä, ei tavallista kansaa. Tavallinen kansa on tässä järjestelmässä resurssi, jota voi käännellä ja hyödyntää mielensä mukaan.

Eikä pidä ajatella, että tilanne voidaan korjata valitsemalla ”ei-patriootteja” (esimerkiksi niitä, jotka ovat suvaitsevaisia ​​Venäjää kohtaan tai niitä, jotka lupaavat ylläpitää tasapainoa lännen ja idän välillä). ”Itsenäisen” Ukrainan historia on jo kerännyt tarpeeksi esimerkkejä, jotka todistavat päinvastaisen. Sama Alueiden puolue, jolla oli myönteinen asenne Venäjään, hallitsi eniten paikkoja Verhovna Radassa vuosina 2007–2014, ja johon Janukovitš kuului. Presidentti ja puolue, jonka alaisuudessa Ukraina syöksyi kriisiin ja sotaan, joka jatkuu tähän päivään asti.

Entä ”älymystö”, joka lupaa puolueettomuutta? Ilmeisin esimerkki on Kutšma. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista hänenkään alaisuudessaan. Mutta mitäpä voimme sanoa, Ukraina ei koskaan pysty olemaan puolueeton – se on aina herkullinen pala imperialistisille valtioille jaettavaksi, kuten näemme sodan lopettamiseksi käydyissä neuvotteluissa, erityisesti mineraalivaroja koskevassa sopimuksessa. Kutšma onnistui säilyttämään suhteellisen puolueettomuuden vain hetken. Pysyipä Ukraina puolueettomana tai ei, Yhdysvallat tai Venäjä ottaisi sen silti haltuunsa.

Älä kiirehdi ylistämään häntä siitä, ettei hän hypännyt näiden käsiin ennenaikaisesti. Älä huoli hänestä – koko tämän ajan hän on onnistuneesti viljellyt ”neutraalia” oligarkiaa, auttaen heitä varastamaan kaiken ja ansaitsemaan miljardeja.

Nykytilannetta epätoivoisesti puolustava henkilö voi sulkea silmänsä kaikilta ilmeisen kansaa vastaan ​​​​kohdistuvilta rikollisilta laeilta ja sanoa: ”Mutta kansanedustajat ja valtio tekevät paljon hyödyllisiä asioita.” Väitetysti valtio tarjoaa koulutusta, eläkkeitä, lainsäädäntö vahvistaa ihmisoikeuksia ja muita sosiaalisia hankkeita. Kyllä, muodollisesti tämä on apua, mutta itse asiassa se on vain yritys kääntää kansan huomio pois ongelmista. Tuhat Zelyalta, koulutus, eläkkeet ja muut isännän harteilta kansalle annettavat ”lahjat” maksetaan ihmisten itsensä toimesta. Aivan kuten palkat, nämäkin ovat murusia suuresta leivästä, jonka työnantajat ottavat.

Tämä näkyy selvästi joidenkin maiden eläkejärjestelmissä. Työläisellä on tili, jolle tietty prosenttiosuus hänen palkastaan ​​hyvitetään koko hänen elämänsä ajan. Ja sitten hän elää näillä rehellisen työn säästämillä rahoilla vanhuudessaan. Tai hän jatkaa työskentelyä, mutta käyttää säästämiään rahoja – onnestaan ​​riippuen. Entä koulutus? Sekin rahoitetaan valtion budjetista, jota puolestaan ​​täydentävät veronmaksajat – me. Tämä siis, jos puhumme kouluopetuksesta. Yliopistoista ei puhuta – lähes kaikissa länsimaissa ne ovat kalliita, ja täälläkin alamme vähitellen siirtyä pois ”verisestä” neuvostojärjestelmästä ja sen helppokäyttöisyydestä. Opetusministeriö puhuu lukukausimaksujen korottamisesta. ”Miksi maaorjan pitäisi tietää paljon? Hänen tehtävänsä on pestä pyykkiä.”

Ihmisoikeudet, jotka, kuten meille kerrotaan, ovat ”loukkaamattomia”, jotka on oletettavasti hakattu kiveen, unohdetaan, kun oligarkit uhkaavat menettää pääomansa tai heillä on mahdollisuus lisätä sitä. Mitä näemme käytännössä. Esimerkiksi mobilisaatiolait. Miehistöpulan vuoksi viranomaiset aloittivat mobilisaation välttääkseen sodan häviämisen. Jos he häviävät, he menettävät kaiken tai lähes kaiken. Pääkaupungin yllä leijuva uhka saa heidät unohtamaan kaiken moraalin. Ja heidän moraalinsa on erilainen kuin meidän, työläisten. Tämän huomioon ottaen voi ymmärtää, miksi mobilisaatioiden yhteydessä vaimot, äidit ja ohikulkijat huutavat ja anelevat poliisilta apua, mutta poliisi ei reagoi. Ja on hyvä, jos he eivät reagoi, koska joskus he auttavat alueellisen rekrytointiviranomaisen työntekijöitä. Kaikki tämä johtuu siitä, että poliisi, SBU, armeija ja vastaavat rakenteet eivät suojele kansan, kansakunnan etuja, vaan yksinomaan vallanpitäjien omaisuutta ja heidän oikeuttaan riistää meitä.

Ja tässä voimme nähdä, että kaikki nämä ”hemmottelut” sosiaaliavun ja muiden muodossa eivät palvele kansan etua, vaan ainoastaan toimivat ​​välineinä, jotka mahdollistavat tämän riiston järjestelmän olemassaolon. Jos ihmiset eivät opiskele koulussa, he eivät pääse koneelle, jos et jaa 1000 hryvnian muodossa olevia avustuksia, ihmiset ymmärtävät hyvin nopeasti, mikä on mikäkin, ja tuntevat itsensä hylätyiksi. Ja kaikki todelliset parannukset, kuten kunnolliset työolot, lyhyemmät työajat ja niin edelleen, saavutettiin yksinomaan työläisten järjestäytyneen taistelun ansiosta oikeuksiensa puolesta.

Tämä johtaa meidät hyvin yksinkertaiseen ja suureen johtopäätökseen: Kaikki oligarkkien meille asettama politiikka on kansanvastaista. Se ei anna kansalle merkittäviä parannuksia, ja näemme sen haitat joka askeleella.

Kaikista nykyajan poliitikoista ei ole yhtäkään, joka puolustaisi työläisten – Ukrainan tavallisen kansan – oikeuksia – he kaikki puolustavat ensisijaisesti oligarkkeja ja heidän vaurauttaan ja vasta toissijaisesti itseään, kun taas me olemme heidän prioriteettilistansa 24. rivillä, heidän lemmikkiensä toiveiden jälkeen. Vuonna 2025 he ennustavat jälleen 20 prosentin köyhtymistä, mobilisaatio ei hidastu, rekrytointiviranomaisen menetelmät kiristyvät, tilanne rintamalla pahenee ja ”kermanychit” muuttuvat yhä röyhkeämmiksi. Kaikkien näiden ennusteiden ja analyysimme jälkeen toinen lukija saattaisi ajatella, ettei ulospääsyä ole, ja olisi helpompaa uida Tisza-joen yli ja elää ”normaalissa” maassa. Mutta, kuten olemme aiemmin käsitelleet, kaikki kotimaamme liittyvät ongelmat voivat helposti vaikuttaa mihin tahansa muuhun maahan, jossa kapitalismi hallitsee. Ja siellä ihmiset köyhtyvät ja sota voi alkaa minä hetkenä hyvänsä. Ongelmat ovat samat, mutta toistaiseksi ne eivät ole niin ilmeisiä. Periaatteessa kaikki on menossa tähän suuntaan. Riitaisuudet kaikkien maiden liikemiesten välillä kasvavat, heidän ruokahalunsakin kasvaa, ja kuten tiedämme: sota on ”parannuskeino ryppyihin” sekä ihmelääke voittojen kasvattamiseen. Riittää, kun muistaa saman Porošenkon, joka kasvatti voittoja 10-20-kertaisesti, tai muut, jotka jatkavat rikastumistaan. Artikkelimme päähenkilö, Ah’metov, rikastui 598 miljoonalla dollarilla vuonna 2024 ja hänellä on nyt 6,44 miljardia dollaria – huolimatta siitä, että hän menetti useita omaisuuksia. Ja hänellä olisi voinut olla vielä enemmänkin: ilmeisesti he työskentelevät huonosti parlamentissa.

Köyhtymisprosessi ei tapahdu vain meidän maassamme. Yhdysvalloissa hinnat ovat nousseet viimeisten 30 vuoden aikana 182 % ja väestön keskimääräiset tulot vain 26 %, eli Yhdysvaltain väestö on köyhtynyt 2,5 kertaa näiden 30 vuoden aikana. Entäpä [Elon] Musk? Nyt hänen varallisuutensa on jo 486 miljardia dollaria ja se kasvaa jatkuvasti. Nyt NASA on hänen hallinnassaan, ja liiketoiminta katoaa. Mutta mitä meidän pitäisi tehdä sitten, koska sekä pakeneminen että äänestäminen ovat turhia? Vastaamme tähän kysymykseen pian, mutta ensin analysoidaan ”rehellisten” ehdokkaiden kertomuksia.

Viime aikoina he ovat usein alkaneet puhua mahdollisista vaaleista. Ukrainan tavallisella kansalla, joka haluaa kaikkien ongelmien lopun, on tästä erityisen suuret toiveet. Myös Yhdysvallat haluaa tätä. Vuonna 2023 Yhdysvaltain presidentin tiedottaja Keith Kellogg totesi halustaan ​​järjestää vaalit Ukrainassa vuonna 2024, ja Trump itse sanoi saman aiemmin tänä vuonna. Mutta on epätodennäköistä, että se tapahtuisi sodan aikana. Jopa Trump sanoo, että ”Zelenskyi on täysin laillinen, koska vaaleja ei pidetä sodan aikana”. Meidän pitäisi odottaa uusia vaaleja juuri sodan päättymisen jälkeen. Zelenskyi itse sanoo näin, ja yleisesti ottaen ”ei tällä hetkellä, nyt, sodan aikana, meidän on yhdistyttävä Zelenskyin sateenvarjon alle”. Tietenkin he tuovat valtaan Yhdysvalloille kätevän nuken. Tietenkään he eivät julista tätä avoimesti, mutta heidän kilpailijansa – Venäjä – tekee niin.

Tästä huolimatta tarkastellaan ehdokkaita, joita meille tarjotaan. Jotkut julkaisut tekivät mielipidekyselyjä seuraavista vaaleista, jos ne pidettäisiin nyt. Monet kyselyyn vastanneista puhuivat presidentin vaihtamisen tarpeesta, mutta noin 22% kannatti Zelenskyin uudelleenvalintaa – tämä on toinen tulos ehdokkaiden joukossa. Tässä ei ole paljon sanottavaa: Zelenskyin äänestäjät joko uskovat hänen oletettavasti paranevan tai että hän ei ole syyllinen. Osa 22 prosentista kyselyyn vastanneista ajattelee, että ”meidän on oltava kärsivällisiä” tai eivät yksinkertaisesti näe mitään ongelmia. Ja on niitä, jotka ajattelevat, että Zelenskyiä pidetään panttivankina – niin hauskalta kuin se kuulostaakin, tällaisia ​​oletuksia kuullaan myös yhteiskunnassa. Tätä sanovat erityisen usein ne, jotka ajattelevat hänen suojelevan kansalaisten, eivät teollisuusmiesten, oikeuksia. ”No, he luultavasti ottivat hänen puhelimensa. Jos hän tietäisi, mitä tapahtuu, hän palauttaisi järjestyksen nopeasti.”

Jotain vastaavan absurdia huutavat niiden ihmisten sukulaiset, joita alueellinen rekrytointiviranomainen pyörittää kadulla. He soittavat poliisille suojellakseen itseään rekrytointiviranomaisen rosvomaisilta, barbaarisilta teoilta, mutta ei, rosvot eivät tee tätä – vaan valtio ja kapitalismi, eli jotain pahempaa. Poliisi, kuten apulaissheriffit, työskentelevät oligarkkien oikeuksien ja heidän rahojensa suojelemiseksi. He tukahduttavat mielenosoituksia ja lakkoja väkivallalla, tukahduttavat niitä, jotka ovat vastustajia. Jos edustajien aseina ovat valheet ja oveluus, niin nämä oligarkkien palvelijat toimivat suoralla väkivallalla. Jos Zelenskyi valitaan uudelleen, mikään ei muutu, tilanne vain pahenee.

Seuraavaksi tarkastellaan Porošenkoa. ”Vahva presidenttimme nousee valtaistuimelle ja palauttaa järjestyksen”. Hän sai 10% äänistä, mikä oli listan neljäs sija. Vuoden 2019 vaaleissa hän hävisi Zelenskyille toisella kierroksella, ja nyt hänen suosionsa on jatkanut laskuaan. Aiemmin hän yhdisti opposition Zelenskyiä vastaan, mutta nyt hän on itse menettänyt oppositionsa.

Hänen faniensa pääargumentti on ”jos Porošenko olisi ollut täällä, [Vladimir] Putin ei olisi hyökännyt”. He sanovat, että Putin olisi pelännyt hyökätä Ukrainaan, jos Porošenko olisi suojellut sitä. Tämä ajatus perustuu siihen, että hänen saapumisensa myötä Donbassin tyrannia osittain loppui, asevoimia uudistettiin ja vahvistettiin merkittävästi, ja niistä tuli todellinen armeija. Niin he sanovat.

Todellisuudessa Ukraina oli kuitenkin varusteltu pitkälti samalla tavalla jo ennen Porošenkoa. Esimerkiksi vuonna 2014 Ukrainan armeija oli vahvuudeltaan 21. sijalla 130 maan joukossa. Liian hyvä indikaattori armeijalle, joka ei ollut valmis taisteluun ja jonka Porošenko väitetysti ”nostatti polviltaan”. Hauskinta on, että Porošenkon valtakauden loppuun mennessä vuonna 2019 Ukraina putosi tässä listassa sijalle 29. Kyllä, sijoituksessa otettiin huomioon yksinkertaisesti kaluston määrä, josta suurin osa oli menettänyt taistelukykynsä kotimaamme 20 vuoden ”kehityksen” aikana. Porošenkon johdolla sitä korjattiin aktiivisesti vuosina 2014–2016, ja armeijaa uudistettiin vastaamaan sotatilalain tarpeita. Tämä olisi tehty ilman Porošenkoakin. Tämä ei ole presidentin, vaan Ukrainan kansan itsensä, vapaaehtoisten ja kentällä olevien ihmisten ansio. Porošenko seurasi tuttua polkua ryöstämällä armeijan. Tunnetuin skandaali, johon hän on osallistunut, on Gladkovskyn kanssa tehdyt huijaukset. Korruptiohuijausten summat nousivat satoihin miljooniin. Ja kuinka monta muuta paljastamatonta juonittelua oli, joihin liittyi muita henkilöitä…?

Kuka tahansa hänen tilallaan olisi tehnyt samoin, koska oman pääomansa suojeleminen on hänen suora etunsa. Ja jos hän olisi voittanut vuonna 2019, se ei olisi vaikuttanut myöhempiin tapahtumiin. Sodan syy ei ole Zelenskyin presidenttikausi, ei hänen heikkoutensa, vaan oligarkkien kyltymätön halu. Joten jos Porošenko olisi voittanut nämä vaalit, hän olisi tehnyt samoin kuin Zelenskyi – no, ehkä hän olisi korottanut sotilasmaksuja hieman, leikannut palkkojamme ja ansainnut sillä rahaa. Lisäksi hänen EU-puolueensa kannattaa hiljaa mobilisaatiota, ollen eräänlainen oppositio. Hekin tarvitsevat mobilisaatiota, ja samaan aikaan kansa ei pidä siitä, joten istuakseen kahdella tuolilla he piiloutuvat demobilisaatiokysymyksen taakse. He vastaavat kysymykseen kysymyksellä. Eikö usko ihmiseen, jota pakenimme, ole itsepetosta?

Seuraavaksi tarkastellaan Rozumkovia ja Tymošenkoa, jotka myös saivat hyvän arvosanan. He molemmat, lievästi sanottuna, ovat havainneet kansan tyytymättömyyden viranomaisten toimintaan, ja asettuivat vastakkaiselle puolelle, presidenttiä vastaan. Lisäksi Rozumkov on samassa ”Kansan palvelija” -puolueessa kuin presidentti, mutta vastustaa sitä silti yhdessä ”Razumna Politika” -tiiminsä kanssa, jonka oletetaan olevan ryhmittymien välinen. Mutta tiedämme, ettei ryhmittymien välisiä puolueita ole – on vain niitä, jotka edustavat muiden oligarkkien etuja. Vuonna 2021 Rozumkov halusi presidentiksi ja ilmoitti osallistuvansa seuraaviin vaaleihin. Joissakin mielipidemittauksissa Razumkov sai enemmän prosenttiosuuksia kuin Zelenskyi, ja tilanne johti siihen, että vaalit haluttiin pitää syksyllä 2022. Myös vuonna 2021 hän alkoi joutua yhteenottoihin Zelenskyin kanssa – tilanne jopa johti siihen, että hänet leimattiin petturiksi ja hänet haluttiin erottaa Radasta. Mitä hän muuten käytti hyväkseen julistaessaan jo täysimittaisen sodan aikana joitakin diktatuurin ilmentymiä, kuten median anastuksen ja niin edelleen.

Joskus hän puhuu mobilisaatiota vastaan ​​– arasti, jotta oligarkit eivät nuhtelisi häntä. Hänet on jo huomattu yhteyksissä heihin ja heidän etujensa ajamisessa. Tässä on ilmeinen useiden oligarkkiryhmien eturistiriita, jotka taistelevat vallasta poliitikkojen, kuten Rozumkovin ja Zelenskyin, avulla. Tymošenkon kohdalla on sama tarina. Hän alkoi sanoa, että kaikki on taas menetetty, että kaikki on ryöstetty, että nyt minä tulen ja palautan järjestyksen. Mutta, kuten Rozumkovin tapauksessa, tämä on vain bluffia, kansan tunteiden manipulointia vallan saamiseksi. Jos he pääsevät valtaan, niin käytännössä mikään ei muutu.

Seuraavaksi vuorossa on tutkintavankeudesta käsin toimiva populisti – Oleksandr Dubinsky, entinen Verhovna Radan jäsen Kansan palvelija -puolueesta, joka edisti Kolomoiskyn etuja ja jota myöhemmin kutsuttiin petturiksi ja vangittiin. Hänkin manipuloi yleisön tunteita, mutta räikeämmässä muodossa – hänet on jo vangittu, joten hän ei ota juurikaan riskejä. Hän kutsuu rohkeasti Zelenskyiä murhaajaksi, puhuu kovaotteisesti rekrytointiviranomaista ja mobilisaatiota vastaan ​​sekä Venäjän federaatiota vastaan. Lyhyesti sanottuna hän sanoo sen, mitä kansa haluaa kuulla ja ajatella. Hän ehdottaa presidentin viran syrjäyttämistä, jättäen sen vain muodollisesti ja luovuttaen kaiken vallan parlamentille. Hän uhkaa jättää häkkinsä ja palauttaa järjestyksen maahan, tuoda vihdoin ”vapauden”. Hänen mukaansa tämä on ainoa tapa lopettaa diktatuuri. Mutta tässä on ristiriita: ollessaan vallassa hän oli mukana korruptiojärjestelmissä Kolomoiskyn etujen edistämiseksi. Onko hän sellaista parlamenttia kuin hän haluaa? Mikä ero sitten on? Presidentin sijaan tulee pääministeri, ja siinä kaikki? Okei, mitä hän sitten ehdottaa?

Hän ehdottaa, että istumme ja odotamme Trumpin tulevan ja palauttavan järjestyksen. Telegram-kanavallaan hän laski päiviä Trumpin virkaanastujaisiin ja sanoi, että kaikki loppuu siihen. Ja nyt hän sanoo ”tästä lähtien, no, juuri nyt”. Hän kehittää hulluja teorioita, löytää joitakin asiakirjoja, jotka ovat yhdessä kappaleessa ja jotka ovat vain hänellä jne. Analysoimme tätä herrasmiestä ja hänen lausuntojaan kuitenkin seuraavissa artikkeleissa, mutta toistaiseksi voimme vain päätellä, että tämä on – kuten edelliset sankarit – jälleen yksi liikemiesten oikeuksien puolesta taistelija voittojensa kasvattamiseksi: ei vain oligarkkien, joihin olemme tottuneet, vaan toisten – ehkä trumpistien.

Lopuksi tarkastellaan todennäköisintä vaihtoehtoa – kenraali [Valeri] Zalužnyi. Hän sai eniten ääniä: 42 %, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin Zelenskyi. Sodan aikana hänestä tuli kansallinen suosikki. Tietenkin: kenraali, sotilas, monet näkivät hänet rintamalla. Monet kunnioittavat häntä siitä, että hän väitetysti teki oikeita päätöksiä, johti maan voittoon sodassa, tarjosi ”oikeita” ideoita, mutta Zelenskyin jengi pelkäsi kilpailua ja lähetti hänet suurlähettilääksi Lontooseen. Syrskin saapuessa rintama alkoi heiketä ja miehityksen purkaminen lähes lakkasi. Ukraina menetti kuitenkin aloitekyvyn rintamalla taloudellisista syistä, ei kenraalin vaihtumisen vuoksi. Nykyaikainen sota voitetaan selustassa. Selustassa Ukraina on Venäjää heikompi, minkä vuoksi rintaman alamäki alkoi, eikä Zalužnyin lähdön vuoksi.

Joten todennäköisesti Zalužnyi vetäytyi taktisesti. Samalla kun Zelenskyi ja muut auktoriteetit ottavat käyttöön mobilisaatiota ja korottavat veroja, Zaluzhny on niin sanoaksemme säilyttänyt ”kunniakenraalin” arvonimensä. Niin kauan kuin valistumattomien massojen viha kohdistuu Zelenskyin jengiin, hän pysyy sankarina, vaikka tukeekin mobilisaatiolakeja, sodan jatkamisen linjaa ja niin edelleen. Itse asiassa Zalužnyi on sama Zelenskyi – samoilla menetelmillä, joista kansa ei pidä, samalla linjalla sodasta viimeiseen ukrainalaiseen asti rikkaiden pääkaupungin puolesta. Kaikki muu, mitä hänestä sanotaan, on messiasta odottavien ihmisten fantasiaa. Ihmisten, jotka eivät ymmärrä, että heidän hyvinvointinsa ja vapautumisensa riippuvat vain heistä itsestään ja koordinoidusta työstä kanssakärsijöidensä kanssa.

Mitä voimme yleensä odottaa? On täysin mahdollista, että sota yksinkertaisesti jäädytetään eli ”sopimus” tehdään. Molemmat osapuolet ovat käyttäneet resurssinsa loppuun, ja jäädyttämisestä tulee väliaikainen hengähdystauko ennen sodan jatkumista. Molemmat osapuolet valmistautuvat sotaan vallatakseen loput tai saavuttaakseen vuoden 1991 rajat. Tänä aikana voimme todennäköisesti odottaa uudelleenvaaleja. Presidentti itse puhui tästä, ja mielipidemittausten mukaan voimme olettaa, että sumuiseen Albioniin lähetetty ukrainalainen Napoleon voittaa – Zaluzhnyi nostetaan valtaistuimelle. Todennäköisesti alkaa aktiivinen militarisointi, jossa armeijaan, sotateollisuuteen ja rajojen vahvistamiseen kaadetaan suuria summia rahaa, mikä tarkoittaa sosiaalisektorin menojen leikkaamista. Tähän vaikuttavat myös velat, jotka Ukrainan on maksettava ”kumppaniensa” toimittamista aseista. Ja me, veronmaksajat, maksamme nämä velat, eivät oligarkit, joiden etujen mukaisesti nämä aseet hankittiin. Eli joko maksamme korkeampia veroja tai yksinkertaisesti suurempi osa maan budjetista menevästä rahasta käytetään velkojen maksuun kaiken muun kustannuksella. Kaiken edellä mainitun ja muiden tekijöiden seurauksena pysähtyneisyys on väistämätöntä ainoalla alueella, joka pelastaa monia ihmisiä köyhyyden syöksyltä.

On myös syytä muistaa, että rintamalta palaa valtava määrä veteraaneja, jotka tarvitsevat psykologista ja taloudellista apua, mutta todennäköisesti heidät jätetään kohtalonsa varaan taistelemaan yksin traumaperäistä stressihäiriötä ja muita ongelmia vastaan. Joten voimme odottaa paitsi lääketieteen, koulutuksen ja muiden sosiaalisten etuuksien kehityksen puutetta, myös niiden heikkenemistä ja koko valtion sosiaalijärjestelmän osittaista tuhoutumista.

Hallitus yrittää rauhoitella väestöä sanomalla, että sodan päätyttyä Ukraina kukoistaa ja palautuu sotilasliitto NATOn sateenvarjon alle kaikkine takuineen. Totta, kukaan ei antanut meille, tavallisille ihmisille, mitään takeita – mutta oligarkeille ne antavat. Mutta tämäkään ei ole varmaa. NATO ei halua sisällyttää Ukrainaa kokoonpanoonsa. Ja todennäköisesti luvatut investoinnitkaan eivät toteudu, koska Venäjä voi viedä sijoitetut varat milloin tahansa. Ja vaikka investointeja tehtäisiinkin, mitä hyötyä niistä on tavallisille ukrainalaisille? Virkamiehet ja liikemiehet ansaitsevat niillä rahaa, ja tavallinen ihminen ei saa juuri mitään. Sotilas palaa – he ovat työkykyisiä kansalaisia, jotka tarvitsevat työtä, ja siitä tulee pulaa, jopa ottaen huomioon, että monet lähtevät, jos rajat avautuvat. Muuten, työväestön ulosvirtaus vähentää mahdollisten investointien mahdollisuuksia. Mutta tämä ei ole tärkeää: todennäköisesti rajoja ei avata. Sotatila voi jatkua hyvin pitkään jopa tulitauon jälkeen, oletettavasti turvallisuuden takaamiseksi – vakoilun torjumiseksi jne. Ja vaikka sotatilalaki kumottaisiin, rajoja ei todennäköisesti avata – näin Ukrainan media itse sanoo. Miten voi päästää tykinruoan menemään, jos kosto on pian tulossa?

Turvallisuusvirastojen iskut jatkuvat, varsinkin jos Zaluzhny voittaa – mies, joka haluaa militarisoida Ukrainan äärirajoille. Sotilaat ovat erittäin hyödyllisiä Ah’metovin tehtaiden (vuoden 1991 rajat) palauttamisessa. Heistä on hyötyä myös valtionvelkojen takaisinmaksussa. Kuten olemme jo todenneet, rintaman voitot taataan vahvalla selustalla. Velkojen maksamiseksi ”kumppaneille” ja vahvan militarisoidun talouden rakentamiseksi tarvitaan paljon työläisiä. Olisi typerää antaa potentiaalisten työntekijöiden ja iskusotilaiden paeta ulkomaille. Ihmispula on jo nyt erittäin akuutti. Hallitus on löytänyt ratkaisun ongelmaan tuomalla työvoimaa muilta mantereilta. Niinpä väestötieteilijät sanovat, että vuoden 2025 alussa Ukrainaan on tuotava 400 tuhatta siirtolaista vuosittain.

Se, että rajoja ei avata, tarkoittaa, että rintamalta palaavat veteraanit jäävät työttömiksi, ja työttömyys kasvaa. Se on jo korkea – vuonna 2024 se oli 14 %, ja sodan jälkeen voimme odottaa 20–30 %. Samalla todetaan, että virallinen työttömyys on saavuttanut historiallisen miniminsä, 100 000 ihmistä. Mutta tämä on toistaiseksi: sodan aikana monet työläiset osallistuvat suoraan taisteluihin, palvelevat armeijassa, monet ovat lähteneet. Tämän vuoksi valtio tuntee työvoimapulaa, ja köyhyys pakottaa teini-ikäiset työmarkkinoille. Vuonna 2024 heidän työllisyytensä on kaksinkertaistunut. Tilapäisen tulitauon jälkeen osa henkilöstöstä kotiutetaan, osa pakolaisista palaa ulkomailta. Kuinka paljon työttömien todellinen määrä kasvaa?

Korkea työttömyys alentaa työvoimakustannuksia – palkkojamme. Tarkemmin sanottuna niiden palkkoja, jotka ylipäätään löytävät työtä. Lisää tähän rahojen uudelleenohjaus sosiaaliohjelmista armeijaan, valtion velat ja muut tekijät – ja saamme todellisen taloudellisen katastrofin. Mutta ei, ei missään nimessä oligarkeille, vaan sinulle ja minulle. Liikemiehet käyttävät halpaa työvoimaa ja kotimaamme resursseja, joiden vuoksi kuolemme sodassa, ja tienaavat tällä moninkertaisesti enemmän. Myös etukäteen tunnetut ihmiset tienaavat ja tienaavat edelleen sotateollisuuden kasvulla. Valtaistuimelle istuu sotilaskenraali, joka harjoittaa politiikkaansa iskulauseella ”kaikki rintamalle” – onko kukaan muu valittanut Zelenskyin diktatuurista? Mutta ihmiset, jotka toivoivat ”sopimusta”, saavat tyydytystä. Lyhytaikaista euforiaa ehdollisesta rauhasta – kunnes he ymmärtävät, ettei mikään ole loppunut, vaan vasta alkaa.

Ja nyt palataanpa artikkelin alkuun ja katsotaan, mutta analyysin avulla, saman rekrytointiviranomaisen sanoja. Mitä hänen sanansa ilmaisevat? Että Ukrainan tavalliset ihmiset ovat säälittäviä, heikkoja olentoja, jotka ovat vieraantuneet valtion asioista, eivätkä he, kuten näemme rekrytointiviranomaisen työn käytännössä, edes pidä ihmisistä. Heille me olemme kuin kynnysmatto, jolle he voivat pyyhkiä jalkansa ja samalla ansaita rahaa, samalla vierittäen kaiken syyn tapahtuneesta itsellemme – kuten me kerran äänestimme jotakuta vaaleissa – ja puhdistaen omaatuntoaan rikoksista kansaa vastaan. Vaalit olisivat muuten joka tapauksessa päättyneet oligarkkien voittoon ja työläisen tappioon. Olemme omin silmin nähneet, ettei vaaleihin kannata asettaa toivoa, ja edessämme on monia koettelemuksia: tämä sota, sitten hengähdystauko kriisin olosuhteissa, sitten koston sota ja kuka tietää mitä muuta. On täysin mahdollista, että kolmas maailmansota alkaa, ja kuten Einstein sanoi: ”En tiedä, millä aseilla kolmas maailmansota käydään, mutta neljäs maailmansota käydään kepeillä ja kivillä.” Asiat vain pahenevat, jopa jotkut ukrainalaiset asiantuntijat ja sotilashenkilöt myöntävät tämän.

Mutta meidän ei pidä tyytyä kovaan kohtaloomme: meidän on ymmärrettävä, mihin kaikki on menossa, ja lakattava uskomasta ”ylhäältä tulevien” ihmisten vääriin lupauksiin ja ennustuksiin, jotka eivät halua kertoa meille totuutta, vaan vain yrittävät tuudittaa kansan närkästyneitä mieliä. Heidän lupaustensa mukaan meidän pitäisi jo uida Ukrainan Krimillä ja Ukrainan pitäisi ulottua Karpaateista Doniin, mutta kaikki on päinvastoin. Meidän ei pidä istua toimettomana, vaan yrittää korjata kaikki. Ja meidän alempiarvoisuutemme, merkityksettömyytemme rekrytointiviranomaisen ja valtion edessä ei johdu siitä, että ukrainalaiset ovat jotenkin erilaisia, kuten kommentaattorit kirjoittivat rekrytointiviranomaisen työntekijän videon alla, ei siksi, että työläiset olisivat syntyneet vajavaisina, vaan koska yhteiskunta on tehnyt meistä sellaisia. Kapitalismi on lukinnut meidät orjuuden ja toivottomuuden kahleihin. Ja itse rekrytointiviranomaisen, oligarkkien, edustajien ja muiden tavallisen ihmisen vihollisten olemassaolo on seurausta yhteiskunnan jakautumisesta luokkiin: he ovat kapitalistien hallitseva luokka ja me – proletariaatti. Juuri tämä jako synnyttää eriarvoisuutta, nälkää, köyhyyttä, sotaa, valheita ja lähes kaikkia niitä kauhuja, joita näemme tänä päivänä ja jotka tekevät meistä pomostamme riippuvaisia ​​orjia.

Saatat ajatella, että ainoa tie ulos on paeta toiseen maahan, mutta ei. Kuten yllä kirjoitimme, kaikki on siellä ennallaan – vaikka ei tänään, niin varmasti huomenna. Lisäksi rajat eivät välttämättä avaudu. Ja kun ei ole paikkaa minne perääntyä, jäljellä on vain yksi asia – taistella. Mutta miten ja mitä vastaan? Tätä järjestelmää – kapitalismia – vastaan, joka on tuonut meidät tähän tilanteeseen. Ja meidän on taisteltava kapitalistisen järjestelmän tuhoamisen ja uuden rakentamisen puolesta sen raunioille. Missään emme voi tulla vapaiksi ja lopulta elää paitsi sosialismin alaisuudessa.

Ilmiötä, jossa kaksi vastakkaisia ​​intressejä omaavaa luokkaa taistelee asemansa parantamiseksi, kutsutaan luokkataisteluksi. Tässä artikkelissa olemme osoittaneet selvästi luokkaetujen vastakkainasettelun ja sen, miten tämä luokkataistelu ilmenee. Olemme tarkastelleet tapoja, joilla työnantajat taistelevat työntekijöitä vastaan ​​heidän paikastaan ​​auringossa. Lobbaus valtiollisissa rakenteissa, valheet, väkivalta jne. ovat vain pieni osa heidän valtavasta keinovalikoimastaan ​​​​saavuttaa tavoitteensa työläisen vahingoksi. Ja mitä työläinen voi tehdä vastauksena?

Lukija saattaa ajatella, että oikeuksiaan on mahdotonta saavuttaa politiikan avulla. Kaikki on hieman toisin. Emme saavuta tavoitteitamme, jos pelaamme oligarkian meille tarjoamien sääntöjen mukaan. Liittyminen heidän puolueisiinsa, heidän äänestämisensä vaaleissa – kaikki tämä osoittautuu vain haitalliseksi meille itsellemme. Todellinen tie, jota orjuuden kahleista irtautuvan henkilön on kuljettava, on ammattiliittojen kautta – yhdistyminen kollegoiden kanssa yhteiseen osallistumiseen luokkataisteluun. Ammattiyhdistysliikkeiden organisoiva ja ohjaava voima on puolestaan ​​työväenpuolue, jolla on hallussaan suunnitelmalliseen ja harkittuun taisteluun ja parhaan tuloksen saavuttamiseen tarvittava teoria. Juuri tämä voima kykenee johdattamaan kaikki työntekijät uuden yhteiskunnan rakentamiseen.

Jos sinäkään et halua istua toimettomana, vaan taistella uskollisten tovereiden piirissä, liity riveihimme, opiskele teoriaa piireissämme – miten me kaikki voimme vapautua kapitalismin ikeestä. Joko rakennamme uuden sivilisaation tai menetämme kaiken: maailman, itsemme ja kaiken, mikä on meille rakasta, kolmannen maailmansodan ydintuhkassa, nälässä, köyhyydessä ja luotitulessa. Tähän johtaa kapitalismin tie, ja täysin eri suuntaan – sosialismin tie.

Vain sosialismin vallitessa pystymme rakentamaan todellisen demokratian, jossa jokainen ääni lasketaan. Jossa jokainen kansanedustaja puolustaa vain yhden luokan – proletariaatin – oikeuksia, koska siitä tulee hallitseva. Jokaisella meistä on edessään valinta, jota emme voi välttää, koska kaikki riippuu siitä: sosialismi tai kuolema!