James Connolly: Vallankumouksellinen unionismi ja sota

Seuraava James Connollyn artikkeli julkaistiin International Socialist Review -lehdessä maaliskuussa 1915.

Tekstissä Connolly pahoittelee sosialistien kyvyttömyyttä estää maailmansota ja esittää, että vallankumouksellisen unionismin – lakkojen ja muiden yleisten työstäkieltäytymisten – käytäntöönpanolla sota olisi voitu pysäyttää.

---

Siitä lähtien, kun sota puhkesi Euroopassa ja siitä lähtien, kun eri maiden sosialistiset voimat epäonnistuivat niin merkittävällä tavalla sodan puhkeamisen estämisessä tai edes viivästyttämisessä, olen lukenut kaiken käsiini tulleet amerikkalaisista sosialistisista lehdistä tai aikakauslehdistä nähdäkseni, ymmärrettiinkö tuo epäonnistuminen ja sen syyt oikein entisten tovereideni keskuudessa Yhdysvalloissa.

Mutta joko en ole nähnyt asianmukaisia ​​julkaisuja, tai sitten sotatoimien dramaattinen puoli on ottanut liian lujan otteen sosialististen kirjoittajien mielikuvituksesta, jotta he voisivat kunnolla arvioida tuon poliittisen sosialismin fiaskon sisäistä merkitystä, jonka Euroopassa nähtiin sodan torvien kajahtaessa korviimme.

Aion sitten yrittää täysin tyynesti kertoa asian niin kuin meistä, jotka uskomme, että sodan merkin olisi pitänyt olla myös kapinan merkki, että kun pasuunat soivat ensimmäisenä sotamerkkinä, niiden nuotteja olisi pitänyt pitää yhteiskunnallisen vallankumouksen merkkinä. Ja aion yrittää selittää, miksi tällaisia ​​​​tuloksia ei seurannut tällaisista toimista. Selitykseni ei ehkä ole joillekin mieluisa; toivon, että se on ainakin kiinnostava kaikille.

Ensinnäkin haluan olla täysin rehellinen lukijoilleni omasta kannastani nyt, kun tuo mahdollisuus on väistynyt näkyvistä. Kuten lukija on alkusanoistani päätellyt, uskon, että Euroopan sosialistisen proletariaatin kaikissa sotivissa maissa olisi pitänyt kieltäytyä marssimasta veljiään vastaan ​​rajojen yli, ja että tällainen kieltäytyminen olisi estänyt sodan ja kaikki sen kauhut, vaikka se olisi voinut johtaa sisällissotaan. Tällainen sisällissota ei olisi, eikä mitenkään olisi voinut, johtanut sellaiseen sosialistisen elämän menetykseen kuin tämä kansainvälinen sota on vaatinut, ja jokainen tällaisessa sisällissodassa kaatunut sosialisti olisi kaatunut tietäen, että hän taisteli asian puolesta, jonka puolesta hän oli työskennellyt rauhan päivinä, ja että ei ollut mitään mahdollisuutta, että hänet kaatanut luoti tai kranaatti olisi lähetetty murhanhimoiselle matkalleen jonkun sellaisen toimesta, jolle hän oli vannonut ”elinikäistä tovereiden rakkautta” kansainvälisessä työväen armeijassa.

Mutta koska sosialistinen liike ei koetellut kannattajiensa uskoa tällä tavalla, koska kansakunnat ovat nyt lukkiutuneet tähän kuoleman painiin ja kysymys on solmussa, en halua peitellä keneltäkään uskomustani, ettei Manner-Euroopan teollisuusmailla ole toivoa rauhanomaisesta kehityksestä niin kauan kuin Britannia pitää hallussaan merta. Britannian laivasto on kuin veitsi, jota pidetään pysyvästi Euroopan kurkussa; jos jokin kansakunta osoittaa kykynsä nousta pelkän brittiläisten tuotteiden asiakkaan asemasta ja tulla Britannian menestyväksi kilpailijaksi maailmanmarkkinoilla, tuo veitsi on otettu käyttöön leikkaamaan tuo kurkku läpi.

Päivin ja öin Britannian hallitus valvoo ja työskentelee eristääkseen kilpailijansa kansojen yhteiselosta, ympäröidäkseen sen vihamielisillä vihollisilla. Kun aika on suotuisa, isku isketään, Britannian liittolaiset piirittävät kilpailijansa maitse ja Britannian laivasto hyökkää sen kaupan kimppuun meritse. Lyhyessä kuukaudessa Ison-Britannian kauppalaivasto tuhoaa neljänkymmenen vuoden hitaan ja rauhallisen teollisuuden rakentaman kaupan, kuten se juuri teki Saksan tapauksessa.

Tarkasteltaessa Ison-Britannian ulkosuhteiden historiaa siitä lähtien, kun kapitalistiluokka nousi valtaan kyseisessä maassa, tämän politiikan jatkuvuus tulee ilmeiseksi ja yhtä ihmeelliseksi kuin se onkin.

Uskonto, rotujen yhteenkuuluvuus tai poliittisten tai yhteiskunnallisten instituutioiden monimuotoisuus eivät voineet pelastaa Englannin kilpailijaa. Kaupallisten kilpailijoiden tai mahdollisten kilpailijoiden luettelo on melko pitkä ja antaa taloudellisen avaimen Britannian suurten sotien syihin. Tästä luettelosta löydämme Espanjan, Hollannin, Ranskan, Tanskan ja nyt Saksan. Britannian on hallittava aaltoja, ja kun mannermaat halusivat Haagissa säätää lain, joka kieltäisi kauppalaivojen kaappaamisen sodan aikana, Britannia kieltäytyi antamasta sille suostumustaan. Luonnollisesti! Juuri sen valta kaapata kauppalaivoja sodan aikana antaa Britannialle mahdollisuuden katkaista kaupallisen kilpailijan kurkun oman suloisen tahdon mukaan.

Ellei sillä olisi tuota valtaa, sen täytyisi turvautua teknisen laitteistonsa ja tehokkuutensa ylivoimaan; ja muiden maiden teollisuusyritysten nousu, jotka pystyvät haastamaan ja voittamaan sen näillä maailmanmarkkinoilla, on osoittanut selvästi, ettei sillä enää ole tuota ylivoimaa.

Yhdysvallat ja Saksa johtavat Britannian teollisen tukahduttamisen suhteen; ensin mainittua ei voida tehdä militaristisen Manner-Euroopan aseiden maalitauluksi, joten se välttyy toistaiseksi, koska Britannia ei koskaan taistele yksin valkoista valtaa vastaan. Mutta Saksa on loukussa verkkojen sisällä ja joutuu kärsimään teollisista saavutuksistaan.

Oikeus kaapata kauppalaivoja, jolla Britannia erottui koko Euroopan yleisestä mielipiteestä, nähdään siis Britannian valttikorttina sen rannikoiden ulkopuolisen maailman teollista kehitystä vastaan ​​– sitä täydellistä merien vapautta vastaan, jonka avulla maailman kansakunnat voivat kehittää sen teollisen aseman, jota sosialistit pitävät välttämättömänä edellytyksenä sosialistiselle voitolle.

Olen ollut näin suora lukijoilleni, jotta he ymmärtäisivät täysin kantani ja sen syyt, ja jotta he voisivat ennakoida joitakin niistä vihjauksista, jotka varmasti esitetään minua vastaan, koska en ymmärrä sellaisten tovereiden kuin professori George D. Herronin saksalaisvastaista hysteriaa kuin ruhtinas Peter Kropotkinin yhtäkkiä kehittynyttä uskoa tsaarien vilpittömyyteen.

Uskon, että sosialistit olisivat voineet estää sodan; koska sitä ei estetty ja koska kiistat ovat toisiinsa kietoutuneet, haluan nähdä Englannin lyötävän niin perusteellisesti, että merikauppa olisi tästä lähtien vapaata kaikille kansoille – pienimmille yhtä lailla kuin suurimmillekin.

Mutta miten tämä sota olisi voitu estää, mikä on toinen tapa sanoa, miten ja miksi sosialistinen liike ei onnistunut estämään sitä?

Täydellisen vastauksen tähän kysymykseen voivat ymmärtää vain ne, jotka tuntevat propagandan, jota Yhdysvalloissa vuodesta 1905 lähtien on kutsuttu ”industrialismiksi” ja jota Euroopassa, vaikkakaan ei niin tarkasti, on kutsuttu ”syndikalismiksi”.

Tuon propagandan ydin oli kahdessa periaatteessa. Välittömän tehokkuutensa mukaisessa järjestyksessä ne olivat: Ensinnäkin työvoima voi toteuttaa toiveitaan vain organisoimalla voimansa tuotantopisteessä, eli maatiloilla, tehtaissa, työpajoissa, rautateillä, telakoilla, laivoilla – missä maailman työt tehdään, ja poliittisen äänestyksen tehokkuus riippuu ensisijaisesti sen taakse järjestäytyneiden työntekijöiden taloudellisesta voimasta. Toiseksi, että tuon taloudellisen voiman organisointiprosessi rakentaisi myös sosialistisen tasavallan teollisen rakenteen, rakentaisi uuden yhteiskunnan vanhan sisään.

Toivon lukijoideni keskittävän huomionsa näistä kahdesta periaatteesta ensimmäiseen löytääkseen vastauksen esittämäämme kysymykseen.

Kaikissa Länsi- ja Keski-Euroopan sotaa käyvissä maissa sosialististen äänestys oli erittäin runsas; yhdessäkään näistä sotaa käyvistä maista ei ollut järjestäytynyttä vallankumouksellista teollisuusjärjestöä, joka olisi ohjannut sosialistisia ääniä, eikä sosialistista puoluetta, joka olisi johtanut vallankumouksellista teollisuusjärjestöä.

Äänestäneet sosialistiset äänestäjät olivat äänestäjinä avuttomia seuraaviin vaaleihin asti; työläisinä he todellakin hallitsivat tuotanto- ja jakeluvoimia, ja käyttämällä tätä hallintaa kuljetuspalveluihin olisivat voineet tehdä sodasta mahdottoman. Mutta ajatus heidän kahden toiminta-alueensa yhteensovittamisesta ei ollut saanut riittävästi kannatusta ollakseen tehokas hätätilanteessa.

Yksikään eurooppalainen sosialistinen puolue ei voinut sanoa, että sodan sijaan se kutsuisi koko maan liikennejärjestelmän pois ja estäisi siten liikekannallepanon. Yksikään sosialistinen puolue ei voinut sanoa niin, koska millään sosialistisella puolueella ei voinut olla pienintäkään järkevää toivoa saada tällaista kehotusta totelluksi.

Sosialistisen liikkeen toimeenpaneva komitea ei hallinnut niiden miesten työvoimaa, jotka äänestivät sosialistisia edustajia Euroopan lainsäädäntöelimissä, eivätkä työvoiman saannista vastaavat miehet hallinneet sosialistisia edustajia. Kummassakin tapauksessa sotaa vastaan ​​olisi ollut välittömästi käytettävissä järjestäytynyt voima. Kummankin puuttuessa Euroopan sosialistiset puolueet olivat sotaa vastaan ​​protestoidessaan ampuneet myös viimeisen laukauksensa militarismia vastaan ​​ja jäivät jäljelle kuin ”yöllä itkevät lapset”.

Jos Ranskan sosialistinen puolue olisi voinut julistaa, että sen sijaan, että se olisi vedetty sotaan pelastaakseen Venäjän tsaarin vallankumoukselliselta tappiolta Saksalle, se olisi julistanut rautatielakon, niin Ranskan ja Saksan välillä ei olisi ollut sotaa, koska jälkimmäinen maa olisi säästynyt lännessä tapahtuvalta hyökkäykseltä, mutta puolustautuessaan idässä se ei olisi voinut pakottaa sosialistista väestöään suostumaan hyökkäykseen Ranskaa vastaan.

Mutta Ranskan hallitus tietää, Saksan hallitus tietää, kaikki viileät tarkkailijat Euroopassa tietävät, että Ranskan sosialistinen ja syndikalistinen järjestö ei olisi voinut toteuttaa sellaista uhkaa, vaikka se olisi sen tehnytkin. Sekä poliittisesti että teollisesti Ranskan vallankumoukselliset järjestöt ovat vain runkorakenteita, eivät kiinteitä kokonaisuuksia.

Poliittisesti suuret joukot kokoontuvat vaaleissa niiden uskollisten harvojen ympärille, jotka pitävät puoluekoneiston koossa; teollisesti, enemmän tai vähemmän, suuret joukot kokoontuvat lakkojen tai työsulun aikana. Mutta kummankin joukot ovat muuttuvia, epävarmoja ja uskollisuudestaan ​​hämärää. Sellaisilta ei voitu odottaa mitään arvokasta vallankumouksellista toimintaa nykyaikaisissa sodankäynnin ja valtiollisen organisaation olosuhteissa. Eikä sellaista tullutkaan.

Tästä syystä Ranskan sosialismi epäonnistui säälittävästi – sosialistinen pataljoona oli taktisesti tärkeimmällä paikalla Euroopan taistelukentällä. Sillä Venäjä eikä Britannia olisi voinut taistella, jos Ranska olisi pysynyt loitolla; Venäjä sisäisten kouristusten pelon vuoksi; Britannia, koska Britannia ei koskaan taistele, elleivät sen vihollista vastaan ​​​​ole ylivoimaiset kertoimet. Ja Britannia tarvitsi Ranskan laivaston apua.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että eurooppalaisen sosialismin kyvyttömyys välttää sotaa johtuu ensisijaisesti työväenliikkeen teollisen ja poliittisen liikkeen välisestä kuilusta. Sosialistinen äänestäjä on sellaisenaan avuton vaalien välillä. Hänen on organisoitava valtaa vaalien mandaatin täytäntöönpanemiseksi, ja ainoa voima, jonka hän voi tähän järjestää, on taloudellinen valta – valta pysäyttää kaupan rattaat, hallita sydäntä, joka lähettää elämän veren sykkimään yhteiskunnallisen organismin läpi.