Saksan politiikassa aktiivinen Rosa Luxemburg piti seuraavan puheen 7. lokakuuta 1911 Stuttgartissa. Puheenvuoron teksti julkaistiin myöhemmin Schwäbische Tagwacht -lehden numerossa 235 lokakuun 9. päivä.
Puheessaan Luxemburg käsittelee militarismin kyllästämää poliittista miljöötä Saksassa ja varoittaa maailmansodan mahdollisuudesta sosialidemokraattien valmistautuessa vaaleihin. Luxemburgin ennustus kävi toteen vain vuosia myöhemmin.
Poliittinen kiinnostus herää parhaillaan kiväärinperän iskun myötä. Jokainen puoluekannasta riippumatta kurottautuu sanomalehteensä haltioituneena. Tämä kiinnostus, jolla kansa katsoo italialais-turkkilaista sotateatteria1 ilmaisee massojen vaistonvaraa, jotka aistivat myös omien etujensa olevan vaakalaudalla. Vasta äskettäin joukossamme oli muutamia, jotka huomauttivat, että meillä on 40 vuotta rauhaa takanamme. Tästä tehtiin se johtopäätös, että lähestymme aikoja, jolloin rauhanomainen kehitys on mahdollinen, sellainen, joka avaisi myös työväenluokalle rohkaisevat tulevaisuudennäkymät. Viitattiin myös Haagin välimiesoikeuteen2 jonka oli määrä puuttua asiaan sovittelijana. Toisaalta kolmiliittoa ja toisaalta kaksoisliittoa kuvattiin rauhanrakennuksen tukipilareiksi. Missä Haagin tuomioistuin on nyt? Missä ovat kaksois- ja kolmoisliitot rauhantakuineen? Kaikki on murskana maassa. Rauhan kasvun harha on kadonnut. Ne, jotka viittasivat 40 vuotta kestäneeseen eurooppalaiseen rauhaan, unohtivat Euroopan ulkopuolella käydyt sodat, joissa Euroopalla oli oma roolinsa. Nykyään sodan liekit nuolevat Euroopan rantoja, ja maailmanlaajuinen suurpalo uhkaa leimahtaa. Rauhanomaisen kehityksen ajatus on armottomasti tuhottu.
Eikä siinä kaikki. Vähän aiemmin kuulimme toisesta sodasta, massojen sodasta sortavaa köyhyyttä vastaan. Eri maissa sadattuhannet nousivat protestoimaan. Wienissä ensimmäinen laukaus ammuttiin massoja vastaan. Leivänhuutoon vastattiin mustilla pavuilla.3 Peruuttamaton laki tuo meille talouskriisejä muutaman vuoden välein vaurauden ajanjakson jälkeen, joiden kustannukset on ensisijaisesti työväenluokka laitetaan kantamaan. Olemme tuskin astuneet 1900-luvulle, ja takanamme on jo kaksi kriisiä: vuosien 1900 ja 1907 kriisit, joista saksalaiset työläiset kärsivät erityisen pahasti. Ja nyt taas, vaurauden aikana, työläisten tuskin toipumisen jälkeen, sadattuhannet seisovat kaduilla huutaen nälkäisinä. Tämä on merkki kapitalistisesta avusta, jonka on näytettävä kaikille, minne tie johtaa. Tänään meillä on edessämme nälkä ja sota, kaksi kukkaa kapitalistisen riiston puusta. Myös menneisyydessä on ollut joukkonälänhätää, erityisesti niin sanotulla pimeällä keskiajalla. Näiden nälänhätien syyt olivat selvät ja ymmärrettävät kaikille. Joko syynä oli huono sato, tai maassa oli rutto, työvoimapula tai sota esti tarvikkeiden saannin. Tänään meillä on joukkonälänhätä ilman, että huonot sadot olisivat syyllisiä. Päinvastoin, takanamme on sarja hyviä satovuosia. Meillä ei ole sotaa eikä ruttoa, ja silti kohtaamme tämän ennennäkemättömän nälänhädän. Tänään kärsimme jostakin pahemmasta kuin kaikki aiempien aikojen vitsaukset junkkeripuolueen hallinnon aikana. Tänään käsittelemme keinotekoista, suunniteltua nälänhätää, joka on tuotettu laillisin keinoin. Tullipolitiikka ja välilliset verot painavat meitä niin paljon. Saksa on tässä suhteessa edelläkävijä kaikkiin muihin valtioihin verrattuna.
Vuosi 1878 merkitsi käännekohtaa Bismarckin veropolitiikassa. Lyhyen vapaakaupan ajanjakson jälkeen siirryttiin epäsuoriin veroihin ja tulleihin. Vuoden 1878 tulli oli ensimmäinen askel alaspäin suuntautuvassa rinnettä pitkin. Sama vuosi 1878 toi Bismarckilta toisen lahjan: sosialistilain. Tämä ei ollut sattumaa. Toisella kädellä ihmiset otettiin kiinni heidän suustaan, kun taas toisella kädellä sosiaalidemokraatteja kuristettiin kurkusta heidän vastalauseidensa tukahduttamiseksi. Tämän prosessin on tehtävä meille selväksi, että poliittisia ja ammattiliittojen taisteluita on käytävä yhdessä.
Vuosi 1902 toi tullessaan nälkätullin.4 Sosiaalidemokraatit tekivät kaikkensa vastustaakseen tätä pyhäinhäväistysryöstöä. He turvautuivat jopa vastarinnan keinoihin, jotka olivat Saksassa vieraita. Vastarinta kesti kuukausia, mutta lopulta tullista tuli laki. Adventtiyönä vuonna 1902, kun aamu sarasti ja kellot soivat rauhan kunniaksi, pyhäinhäväistys oli suoritettu ja ryöstö varmistettu. Silloinen valtiovarainministeri Bülow kiiruhti auringonnousun aikaan keisarin luo raportoimaan voitosta nälkäisestä kansasta. Kiitollisuudesta hän sai kaulaansa kultaisen ansioketjun, mutta nälkäketju oli valmiina työläisiä varten. Uuden tullin vaikutus alkoi vuonna 1906, ja nyt voimme todella tuntea sen jälkivaikutukset.
Vuosi 1909 toi mukanaan niin kutsutun finanssiuudistuksen.5 Jokainen, joka luuli tämän uudistuksen saattavan valtakunnan rahat järjestykseen ja maksavan sen velat pois, oli väärässä. Mitään sellaista ei tapahtunut. Sen sijaan kansalle langetettiin 500 miljoonaa markkaa uusia veroja. Vuonna 1873 kansan oli kerättävä noin 400 miljoonaa markkaa tulleja ja epäsuoria veroja varten; vuoteen 1910 mennessä tämä summa oli noussut 1980 miljoonaan vuodessa. Nämä noin 2 miljardia markkaa eivät riitä kokonaistaakkaan. Tähän lisätään summat, jotka teollisuusmiehet ja maatalousyrittäjät pistävät taskuunsa korottamalla hintoja tullien verran. Kyseinen summa on tässäkin laskettu vähintään 1900 miljoonaksi vuodessa. Tullit ja epäsuorat verot siis maksavat meille nyt noin 4 miljardia markkaa vuodessa, sekä suoraan että epäsuorasti. Tämä luku on helpompi sanoa kuin kuvitella.
Havainnollistaaksemme tämän summan merkitystä selvemmin, voimme vedota kansalliseen esimerkkiin. Vuoden 1870/71 sodan jälkeen kaksi miestä Saksassa vaati halpaa rauhaa voitetulle Ranskalle. He olivat toverit Bebel ja Liebknecht, jotka vangittiin tästä.6 Ranskalle kuitenkin sälytettiin itäpreussilaisen kyrassiierin saapas ja sen oli maksettava 4 miljardia markkaa sotalahjoituksia – täsmälleen sama summa, joka nyt otetaan suoraan ja epäsuorasti saksalaisilta joka vuosi tulleina ja veroina.
Me sosialidemokraatit vetoamme selkeään ja rauhalliseen harkintaan; olemme valmiita tarkastelemaan verokysymyksiä objektiivisesti. Sanotaan, että valtiolla on suuria tehtäviä täytettävänä, jotka hyödyttävät kansaa, ja että näiden tehtävien ratkaiseminen vaatii suuria resursseja. Totta kai valtiolla on suuria tehtäviä täytettävänä. Mutta Lassalle sanoi jo hyvin osuvasti: Valtio tarvitsee resursseja, mutta oikeudenmukaisuus ja kulttuuri vaativat, että se ottaa nämä resurssit ei köyhimmiltä, vaan rikkaimmilta. Me sosialidemokraatit vaadimme kaikkien välillisten verojen poistamista. Vaadimme tulo- ja varallisuusveroja, jotka vaikuttavat niihin, jotka eivät tahraa käsiään työllä. Vaadimme myös perintöveroa. Työläiseen se ei vaikuttaisi, sillä se, mitä hän jättää jälkeensä, on hyvin pientä. Niiden, jotka ovat jo erittäin rikkaita kohdusta lähtien, se vaikuttaisi ja sen pitäisi vaikuttaa.
Ymmärtääksemme, mihin näitä valtavia resursseja käytetään, lyhyt vilkaisu taloushistoriaan riittää. Se on kyltymätöntä militarismia, joka ahmii lähes kaiken. Sen edistämiseksi kansa on uupunut. Tämän kehityksen looginen seuraus on sota. Vuonna 1872 rauhanajan miesvahvuus oli 359 000 miestä. Siitä lähtien kasvu on ollut loputonta. Nyt noin 700 000 miestä on aseissa rauhan aikana, jos mukaan lasketaan aliupseerit, tuo ihmiskunnan koriste, joita meillä on 82 000.
Väite, että armeijan kasvu pysyisi väestönkasvun tahdissa, on virheellinen. Väkiluku, joka oli 41 miljoonaa vuonna 1871, on nyt kasvanut noin 65 miljoonaan, mikä on hieman yli 50 prosentin kasvu, kun taas samaan aikaan vakinainen armeija on kaksinkertaistunut. Armeija kasvaa siis kaksi kertaa nopeammin kuin väestö. Jos asiat jatkuvat näin, saattaa vielä koittaa se päivä, josta keisari hehkuu, jolloin joka kolmas mies käyttää ”kuninkaan takkia”. Ainoa pelko on, että kaksi muuta eivät silloin käytä takkia eivätkä housuja.
Vakinaisen armeijan kustannukset vuonna 1872 olivat 337 miljoonaa. Vuoteen 1910 mennessä ne olivat nousseet 925 miljoonaan. Neljänkymmenen rauhanvuoden aikana käytimme vakinaiseen armeijaamme vähintään 23 miljardia. Ei ihme, että ihmiset näkevät nälkää.
Näiden menojen lisäksi on myös laivaston menoja. Ne ansaitsevat erityistä huomiota, koska ne liittyvät ensisijaisesti imperialismiin ja maailmanpolitiikkaan. Vuonna 1872 nämä menot olivat 30 miljoonaa euroa vuodessa. Bismarck, taantumuksellisena, jolla oli ainakin pää hartioillaan, ymmärsi, että ensiluokkainen maa-armeija ja ensiluokkainen laivasto kuluttaisivat valtakunnan resurssit loppuun. Siksi hän vastusti siirtomaapolitiikkaa pitkään, kunnes hänkin lopulta luopui vastarinnastaan 1880-luvulla. Nykyisen taivaan välikappaleen noustua valtaistuimelle tapahtui käännekohta. Puhuttiin nyrkissämme olevasta kolmikärjestä, tulevaisuudestamme vesillä ja niin edelleen. Laivastoa laajennettiin. Laskua ei maksanut taivaan välikappale, vaan ihmiset. Vaikka laivaston menot olivat 54 miljoonaa euroa vuonna 1888, ne olivat nousseet 460 miljoonaan euroon vuoteen 1911 mennessä. Laivastosta tähän mennessä maksamamme kokonaissummat ovat viisi miljardia, mikä tarkoittaa maavoimien ja laivaston yhteenlaskettuja menoja vähintään 28 miljardia. Se on valtava summa.
Sosialidemokratia ei perusta kritiikkiään pelkästään rahallisiin näkökohtiin, vaan ottaa huomioon myös koko poliittisen tilanteen. Väitetään, että keskinäinen riita on osa ihmisluontoa. Ne, jotka eivät aseistaudu, ovat vaarassa joutua naapurinsa saaliiksi. Olemme eri mieltä. Kansakuntien tulisi ja ne voivat elää yhdessä rauhassa rodusta tai ihonväristä riippumatta. Vain silloin, kun solidaarisuuden siteet kietoutuvat kansakuntien välille, voidaan puhua kulttuurista. Niin kauan kuin ihmisen toisen ihmisen harjoittamaa riistoa ei ole lakkautettu, tämä solidaarisuus ei ole mahdollista.
Me sosialidemokraatit tiedämme oikein hyvin, että maailmanrauha pysyy utopiana niin kauan kuin kapitalistista talousjärjestystä ei lakkauteta. Jokaisen kansakunnan on kyettävä puolustamaan omaa maataan hyökkäystä vastaan. Tämä ei kuitenkaan vaadi niin valtavaa koneistoa kuin nykyinen sotilasjärjestelmämme; muutaman viikon asepalvelus riittää. Monet sotilasalan asiantuntijat ovat samaa mieltä siitä, että kahden tai kolmen vuoden asepalvelus on tarpeeton. Kansalle pitäisi antaa aseita, jotta he voivat itse päättää, milloin sota on tarpeen. Vasta silloin voidaan todella sanoa: Rakas isänmaa, ole rauhassa. Miliisijärjestelmä ei ole pelkkä sosiaalidemokraattinen fantasia. Se on jo olemassa – vaikkakaan ei täysin meidän mielessämme – Sveitsissä. Kumman rajat ovat paremmin suojattuja, pienen Sveitsin tasavallan ja sen miliisin vai militaristisen Saksan? Jos hallitsevat luokat olisivat rehellisesti kiinnostuneita vain maamme puolustamisesta, emme tarvitsisi nykyistä vakinaista armeijaa ja pitkää palvelusaikaa ja sen kaltoinkohtelua sotilaita kohtaan. Mutta ajatus kiväärin antamisesta työväelle, Saksan kansalle, on kauhistuttavin ajatus, jonka hallitsijat voivat kuvitella! Aseet saattaisivat laueta missä he eivät halunneet. ”Viihtyisässä” Wienissä on jälleen viime aikoina käynyt selväksi, mihin armeijaa käytetään: omaa kansaa vastaan. Jopa Preussin äänioikeusmielenosoitusten aikana armeija oli valmiudessa tukemaan poliisia.7
Nyt meillä on ensimmäinen puhtaasti imperialististen etujen motivoimana toimiva sota. Turkissa ja Italiassa on suuria työväenjoukkoja, joita kourallinen kapitalisteja riistää. Näillä massoilla ei ole mitään kiinnostusta tähän sotaan. Italian yleislakko oli protesti sotaa vastaan.8 Nykyinen sota on vasta alkua muille, jotka väistämättä johtavat maailmansotaan. Myös Balkanin maat Kreikka, Bulgaria, Serbia ja Romania haluavat käyttää tätä sotaa edukseen.
Mitä olemme kokeneet Saksassa viime viikkoina? Se melkein ajautui sotaan Ranskan kanssa Marokon vuoksi, maan, jonka asukkaat eivät ole tehneet meille mitään. Tämä sodan uhka loihdittiin muutamien kapitalistien eduksi. Ja nyt kaikki on taas rauhallista. Mitä tämä lopputulos tarkoittaa? Se on maanvaihtosopimus, jota Kiderlen-Wächter ja Cambon neuvottelevat suljettujen ovien takana. Tämän hokkuspookuksen loppuna Marokon luovuttaminen Ranskalle, ja Saksa saa palan maata Kongosta. Mutta jokainen uusi siirtomaavallan ryöstö tarkoittaa uutta sotilaallista ehdotusta. Meillä on kaikki syyt pitää Marokon konfliktia imperialismin seurauksena, aivan kuten Tripolin sotaa. Palauttakaamme mieleen August Bebelin kauniit sanat Jenassa.9. Ensinnäkin: Asevarustelukysymys ei enää jaa meitä tästä lähtien. Keskuudessamme ei pitäisi olla optimisteja, jotka uskovat maiden alkavan riisua aseita. Toiseksi: Nousevat hinnat useimmissa maissa eivät ole väliaikainen ilmiö; niistä tulee pysyvä ilmiö. – Kapitalististen valtioiden kehitystä ei voi kuvitella räikeämmäksi: nälkä ja sodan liekit jatkuvassa tilassa.
Samaan aikaan demokraattinen kehitys hidastuu, ja sen lisäseurauksena on parlamentarismin jatkuva heikkeneminen. Saksan imperialismin edistysaskeleet osuvat yksiin valtiopäivien lomakauden kanssa; Kiinan-kampanjan alussa [1900], Algecirasin neuvottelujen aikana [1906] ja Agadirin ”Pantterihypyn” aikana valtiopäivät lykättiin; hallitukselle ei koskaan tullut mieleenkään kuulla parlamenttia ennen näitä toimia. Tähän liittyy henkilöhallinnon vahvistaminen. On tosin myönnettävä, että tällä hetkellä on myös ”isänmaallisia” piirejä, jotka ovat tyytymättömiä taivaan välineeseen. Esimerkiksi vapaakonservatiivinen Post-lehti on kutsunut Kaiseria poltron valeureux’ksi, saksaksi ”urheaksi jäniksenjalaksi”. Mutta Wilhelm II ei ole mikään rauhantekijä.
Imperialismin kasvu ei tarjoa toivoa luokkavastakohtien lievittymisestä. Tämä edellyttää, että myös taistelutaktiikkamme muuttuvat vastaavasti ja että niiden vaikutus on pysyvämpi.
Olemme ainoa luokka, joka tosissaan taistelee rauhan puolesta. Poliittisena puolueena meillä on vähiten pelättävää sodasta. Se vain osoittaisi, että nykyinen kapitalistinen talousjärjestys ei voi jatkua nykyisessä muodossaan. Jos taistelemme rauhan puolesta, taistelemme kapitalistiluokkaa vastaan ja perimmäisen yhteiskunnallisen päämäärän puolesta.
Pian koittaa aika, jolloin Saksan kansa voi ilmaista mielipiteensä: valtiopäivätalon vaalit. Emme anna porvarillisen vasemmiston iskulauseen ”Mustasinistä blokkia vastaan!” houkutella itseämme jäälle.10 Vaalit on muokattava yleiseksi taisteluksi vallankumouksellisen sosialismin ja taantumuksellisen kapitalismin välillä, missä jälkimmäinen sitten onkin. Lassallen sanat yhdestä taantumuksellisesta massasta eivät ole menettäneet pätevyyttään. Se tulee olemaan ennennäkemätön vaalitaistelu. Lakiesitys on esitettävä Marokon puolesta, finanssiuudistuksen puolesta, liberalismin kukistamiseksi taantumuksellisten voimien edessä. Taistelua on käytävä kohti lopullista sosialistista päämäärää. Emme kampanjoi pelkästään mandaattien puolesta – jotka ovat meille tietysti rakkaita – vaan tärkeintä meille ovat äänet; ja asetamme ensisijaisen arvon äänestäjien asenteille; heidän ei tule olla seuraajia, vaan tietoisia luokkasotureita, jotka pysyvät uskollisina meille vaikeinakin aikoina. Kuljemme kohti vaikeita aikoja, älkäämme pettäkö itseämme siinä. Mutta emme pelkää. Olemme valmiita selkeän ohjelman kera. Ottaen huomioon nykytilanteen, joka osoittaa toisaalta pienen riistäjien kerroksen ja toisaalta valtavan riistetyn ja nälkää näkevän kansan massan, päätän puheeni Bebelin Dresdenin puoluekokouksessa lausumiin sanoihin: Olen ja pysyn porvarillisen yhteiskunnan perivihollisena!11
1 Syyskuussa 1911 Italia provosoi sodan Turkin valtakuntaa vastaan. Hyödyntäen Marokon ympärillä vallitsevia imperialistisia jännitteitä Italia onnistui liittämään Tripolin ja Kyrenaikan itseensä lokakuussa 1912.
2 Kansainvälisten riitojen ratkaisemiseksi perustettavan välimiesoikeuden perustamisesta päätettiin niin kutsutussa ensimmäisessä Haagin rauhankonferenssissa vuonna 1899. Sen tehokkuutta rajoitti suurelta osin suurten imperialististen valtojen haluttomuus tunnustaa tätä välimiesoikeutta.
3 Wienissä 17. syyskuuta 1911 noin 120 000 ihmisen mielenosoitus nousevia hintoja vastaan johti yhteenottoon poliisin ja alueelle sijoitetun armeijan kanssa. Yksi ihminen kuoli ja 83 loukkaantui.
4 Reichstag hyväksyi 14. joulukuuta 1902 uuden tullilain ja uudet tariffit, jotka korottivat merkittävästi maatalous- ja joitakin teollisuustulleja. Sosialidemokraatit, jotka olivat taistelleet kohtuuttomia tulleja vastaan kaikin parlamentaarisin keinoin ja joita tuki laaja protestiliike kaikkialla Saksassa, eivät päässeet osallistumaan täysistuntoon toistuvien Reichstagin työjärjestyksen rikkomusten vuoksi. Uudet tariffit tulivat voimaan 1. maaliskuuta 1906 ja heikensivät merkittävästi väestön enemmistön elinoloja.
5 Reichstag hyväksyi 10. heinäkuuta 1909 finanssiuudistuksen sosialidemokraattien, kansallisliberaalien ja Vapaan kansanpuolueen ääniä vastaan. Koska neljä viidesosaa uusista veroista oli epäsuoria veroja, ne aiheuttivat lisärasitteita, erityisesti kansan maksettavaksi.
6 Syyskuusta 1870 lähtien August Bebel ja Wilhelm Liebknecht sekä sosialidemokraattisen työväenpuolueen keskusäänilehti Volksstaat olivat vaatineet halpaa rauhaa oikeudenmukaisen ja kunniallisen rauhan muodossa Ranskan tasavallan kanssa. Molemmat puoluejohtajat tuomittiin kumpikin kahdeksi vuodeksi vankeuteen maaliskuussa 1872 vallankumouksellisten tekojensa ja sosialististen näkemystensä vuoksi.
7 Keväällä 1910 sotilashenkilöstöä pidettiin valmiudessa Berliinissä, Frankfurt am Mainissa ja muissa kaupungeissa äänioikeusaktivisteja vastaan. Muissa kaupungeissa, kuten Hallessa (Saale) ja Neumünsterissä, armeija ja poliisi toimivat yhdessä mielenosoittajia vastaan.
8 Italian ja Turkin välisen sodan ensimmäisenä päivänä, 29. syyskuuta 1911, sosialistipuolueen johto julisti Italian 24 tunnin yleislakon. Lakkoa edelsivät mielenosoitukset ja kokoontumiset sotaa vastaan monissa kaupungeissa ympäri maata.
9 Jenassa 10.–16. syyskuuta 1911 pidetylle Saksan sosialidemokraattisen puolueen kongressille pitämässään tervetulotoivotuspuheessa August Bebel tuomitsi Saksan imperialismin politiikan ja kiinnitti huomiota siitä johtuvaan luokkaristiriitojen kärjistymiseen.
10 Musta-sininen blokki eli Schnapsblock oli valtiopäivillä kesällä 1909 perustettu ryhmä, johon kuuluivat Itä-Elban junkkerien Saksan konservatiivipuolueen ja kirkollisen keskustapuolueen edustajat.
11 ”Olen edelleen tämän kansalaisyhteiskunnan ja tämän valtiojärjestelmän vannoutunut vihollinen horjuttaakseni niiden olemassaolon edellytyksiä ja, jos pystyn, poistaakseni ne.” (Saksan sosialidemokraattisen puolueen puoluekokouksen pöytäkirja. Pidettiin Dresdenissä 13.–20. syyskuuta 1903, Berliini 1903, s. 313.)
Työväen antimilitaristit 