Karl Radek oli vallankumouksellinen ja kirjailija, joka oli aktiivinen Puolan ja Saksan sosialidemokraattisissa liikkeissä ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Tämä Radekin teksti on alunperin julkaistu saksalaisessa Bremer Bürger-Zeitung -lehdessä ensimmäisen maailmansodan alla 1914. Työväelle osoitetussa kirjoituksessa hän käy läpi tulevan sodan taustoja ja toteaa, että se tullaan käymään kapitalistien etujen hyväksi.
Teksti julkaistaan tässä tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi.
Päätös lähestyy.
Näinä tunteina tai päivinä ratkaistaan, muuttuuko Eurooppa pian taistelukentäksi. Venäjä on jo mobilisoitunut Itävaltaa vastaan. Mobilisaation odotetaan alkavan minä hetkenä hyvänsä myös Saksan rajoilla. Berliinissä korkeimmat viranomaiset keskustelevat tilanteen vakavuudesta. Liittoneuvosto kokoontuu tänään. Saksan mobilisaation harkinnan laajuutta osoittaa se, että puolivirallinen ”Lokal-Anzeiger”, joka on läheisessä yhteydessä hallitukseen, valmistelee mobilisaatiosta ilmoittavia erikoisjulkaisuja. Eilen keskipäivällä jotkut niistä saavuttivat Berliinin kadut, minkä jälkeen ”Lokal-Anzeigerin” oli myönnettävä painavansa mobilisaatiouutisia. Mobilisaatio ei ole vielä sota, mutta merkittävä askel kohti maailmansotaa. Silloin armeijat ovat rajoilla, ja vain ihme – kuten ”Vossische Zeitung” asian ilmaisee – voi pelastaa rauhan. Silloin Saksa iskee hyödyntäen etumatkaansa Venäjään nähden mobilisaationsa nopeuden ansiosta. Ja mikä vielä huomionarvoisinta on, että armeijan ääni syrjäyttää diplomaatin äänen. Mars hallitsee tätä hetkeä! Työläiset! Elämänne vakavimmalla hetkellä me puhumme teille. Ehkä emme enää kauaa pysty puhumaan teille vapaasti ja suoraan. Sillä mobilisaatiota seuraa lehdistön vaientaminen, kuten on jo tapahtunut Itävallassa. Tänä päätöstä edeltävällä hetkellä haluamme vastata kanssanne kysymykseen: Miten oli mahdollista, että kaikki meni näin? Miksi emme vastuullisina ihmisinä saisi itse päättää, haluammeko uhrata henkemme ja minkä vuoksi meidän pitäisi uhrata se?
Kuka päättää meidän elämästämme?
”Päätöksen 300 miljoonan ihmisen elämästä ja hyvinvoinnista tekee salaperäisessä pimeydessä pieni kilta, jonka toiminnasta tiedetään vain osia, ja vain harvojen on mahdollista arvioida, mitä on odotettavissa”, näin porvarillinen sanomalehti Frankfurter Zeitung kuvailee tilannetta. Ei ainoastaan Venäjän, absolutismin maan, työläisten, vaan myös sivistyneen Saksan työväenluokan ja tasavaltalaisen Ranskan työväenluokan odotetaan sietävän kourallista ahdasmielisiä diplomaatteja diplomaatteja ja upseereita, joihin he suhtautuvat syvimmällä epäluottamuksella ja jotka päättävät massojen kohtalosta. Pelkästään tämä yksittäinen tosiasia riittää todistamaan, etteivät elintärkeät etumme ole aiheuttaneet maailmansodan vaaraa. Jos laajojen kansanjoukkojen edut todella tekisivät sodan välttämättömäksi, hallitukset eivät odottaisi meidän antavan itsemme ajettavan itsemme sotaan kuin lammaslauma ylhäältä tulevasta käskystä.
Vaativatko ”kansakunnan elintärkeät edut” sotaa?
Riistäjien edut ovat aiheuttaneet tämän suurimman sodanvaaran. Jokainen, joka pystyy ja haluaa nähdä tämän, voi nähdä sen. Koko porvarillinen lehdistö kuitenkin pyrkii esittämään asian ikään kuin se olisi kansakunnan elintärkeitä etuja koskeva asia. Heillä on illuusio etunansa. Venäjän tsarismi on yksi vihollisista, joiden kanssa meidän on taisteltava. Vihaa, jota me, vapauden puolustajat, tunnemme tätä Venäjän työväenluokan veristä kuristajaa kohtaan, tätä pyhää vihaa, käyttävät nyt hyväkseen porvariston journalistiset kätyrit. Koska se on tsarismia vastaan, kansakunnan elintärkeät edut vaativat muka sotaa. Lisäksi, kun Marokon kriisi koski muutamien kapitalistien etuja, ihmiskunnan ollessa eturintamassa, jokaiselle työläiselle oli selvää: hänen tulisi olla siellä kapitalististen etujen vuoksi ja vuodattaa ranskalaisten veljiensä verta. Missä nämä kapitalistiset edut ovat nyt? pilkkaavat ”patriootit”. Kyse ei ole siirtomaavallan ryöstöstä, ei pankkien myönnytyksistä, vaan Itävallan säilyttämisestä. Jos jätämme liittolaisemme ilman apua, Venäjä murskaa sen; silloin tsarismi saisi sellaisen vallan Euroopassa, ettemme enää olisi siltä turvassa omassa maassamme. Kaikki tämä ei pidä paikkaansa; nämä ovat vain lauseita, jotka peittävät konfliktin puhtaasti kapitalistisen ja imperialistisen ytimen.
Miksi Venäjä uhkaa Itävaltaa?
Venäjän imperialistinen lehdistö sanoo: oikeudentuntoisesta, solidaarisuudesta slaavilaista aatteesta. Tämä ei pidä paikkaansa: Serbian koko historia on Venäjän Serbian pettämisen historiaa. ”Serbian kansakuntaa on pidetty venäläisen vasaran ja itävaltalaisen alasimen välissä viimeiset kaksisataa vuotta”, kirjoitti Serbian entinen pääministeri Vladen Georgewitsch vuonna 1909. Bosnia ja Hertsegovina on Itävallan käsissä vain Venäjän ansiosta, joka vaihtoi nämä maat Itävallalle. Miksi Venäjä on siis viime aikoina ollut niin halukas antamaan maailmansodan syttyä Serbian takia? Haluaako Serbia sitä itse? Ei! Serbit, kuten bulgarialaiset, puolustautuisivat vielä epätoivoisemmin Venäjän hallintoa vastaan kuin Itävallan hallintoa vastaan, koska he ovat demokraattisia talonpoikaiskansoja ja tietävät, miten tsaarin ruoska putoaa talonpoikien selkään. Venäjä on jo kauan sitten luopunut kaikista vaatimuksista Balkanin herruuteen. Venäjän tsaarinvallan tavoitteet eivät tähtää Balkanin miehittämiseen, vaan suurten osien miehittämiseen Tyynestämerestä Kiinassa, Persian ja Armenian valloittamiseen, pääsyn saamiseen Persianlahdelle ja Konstantinopolin valloittamiseen. Vihollinen, joka yrittää estää heitä tekemästä niin, on saksalainen ja englantilainen pääoma. Englanti on kuitenkin viime aikoina ollut jonkin verran hillitty vihamielisyydessään; se pyrkii saamaan vaikutusvaltaa Venäjää vastaan miehittämällä Etelä-Persian ja diplomaattisten manöövereiden avulla. Eikä sen tarvitse mennä liian pitkälle, koska saksalainen pääoma huolehtii siitä jo. Se on investoinut satoja miljoonia Bagdadin rautatiehen, joka ohittaa Armenian; se toivoo, että sen perustusten avulla se voi puristaa miljoonia ja taas miljoonia turkkilaisista talonpojista Mesopotamiassa. Kun Venäjä yritti hyökätä Armeniaan viime vuonna, Saksan Konstantinopolin-suurlähettiläs julisti, että tämä olisi sota. Venäjä keskeytti suunnitelmansa ja alkoi aseistautua ahkerasti.
Nyt Saksa on yhdistynyt Itävallan kanssa. Itävallassa on 7 miljoonaa serbialaista talonpoikaa ”alamaisina”. Se kieltää heiltä itsehallinnon, sallii virkamiestensä ahdistella ja kiusata heitä ja jättää heidät Budapestin ja Wienin pääoman riistämisen armoille. Levottomuudet kytevät tämän väestön keskuudessa, ja he katsovat Tonavan yli Serbiaan, jossa heidän veljillään menee paljon paremmin. Serbia, jossa on vain 4,5 miljoonaa asukasta, näkisi 7 miljoonan itävaltalaisen serbin loikan kansallisten unelmiensa täyttymyksenä, sillä se tekisi siitä Balkanin hallitsevan voiman. Serbialaiset talonpojat voitettiin näille unelmille, koska itävaltalaisten junkkereiden maatalouspolitiikka ei salli heidän karjansa vientiä Itävaltaan. Venäjä tukee näitä pyrkimyksiä, vaikka se kotimaassaan kieltää sellaisilta pitkälle kehittyneiltä mailta kuin puolalaisilta kaiken itsehallinnon ja jopa tukahduttaa heidän kielensä. Venäjä tukee Serbiaa, koska se tietää, että Itävallan byrokratia, joka pelkää valtaetujaan, ei ole halukas tyydyttämään Itävallan serbejä myönnytyksillä, aivan kuten Itävallan maatalousväestö ahneudessaan ei ole halukas pidättäytymään kauppasodasta Serbiaa vastaan, mikä riistää Suur-Serbian liikkeeltä myös Serbian kuningaskunnan massojen myötätunnon. Koska vallan ja riiston edut ajavat Itävallan byrokratian ja junkkerit väkivaltaiseen politiikkaan Serbian väestöä vastaan, Itävallan on pidettävä puolet sotilaallisesta voimastaan valmiina etelässä. Ja koska Itävallalla on siis vain puolet sotilaallisesta voimastaan valmiina Venäjää vastaan, Saksa kiiruhtaa sen avuksi. Se pitää silmällä itärajaansa nähdäkseen, onko Venäjä myös mobilisoitumassa meitä vastaan, ja jos näin tapahtuu, Saksan on samanaikaisesti pidettävä silmällä Venäjän liittolaista Ranskaa. Tällä tavoin Venäjä, Serbian tuella, jakaa Itävallan armeijan, sitoo Saksan armeijan Ranskan ja Venäjän rajoille ja estää saksalaisia suuryrityksiä harjoittamasta yhä kiihtyvämpää riistopolitiikkaansa Vähässä-Aasiassa. Eikä tämä Venäjän käänne Itävaltaa vastaan estä saksalaista pääomaa harjoittamasta saalistuspolitiikkaansa, vaan se ei voi liikkua vapaasti myöskään Afrikassa, koska sen kilpailijat Englanti ja Ranska muistuttavat sitä jatkuvasti Venäjän uhasta.
Meidän on tarkoitus vuodattaa vertamme kapitalististen etujen vuoksi.
Nyt tulemme asian ytimeen. Saksa ei tartu miekkaan ”Nibelungien uskollisuudesta” liittolaistaan kohtaan, kun asiat menevät sekaisin etelässä ja Venäjä uhkaa puuttua Itävallan tilanteeseen Serbian puolesta. Saksa voisi sanoa Itävallalle: Jos haluatte rauhaa serbien kanssa, antakaa serbialaisille talonpojillenne itsehallinto, pitäkää virkamiehenne kurissa, jotta he eivät provosoisi talonpoikia verenvuodatukseen asti, suojelkaa heitä kapitalistiselta riistolta asianmukaisilla maatalouslaeilla, niin he eivät katso Belgradin puoleen. Saksan hallitus voisi edelleen sanoa Itävallalle: Sallikaa Serbian kuningaskunnan talonpoikien viedä karjaa vapaasti Itävaltaan; he eivät kuuntele agitaattoreita. Mutta valitettavasti Saksa ei voi antaa Itävallalle tätä neuvoa. Sillä jos Itävalta ei ahdistelisi ja riistäisi serbialaisia talonpoikia, sillä ei olisi mitään pelättävää Venäjältä, eikä sillä olisi mitään syytä pitää kiinni liitosta Saksan kanssa, ja Saksan olisi taisteltava yksin Venäjän ryöstösuunnitelmia vastaan Vähässä-Aasiassa. Näin ollen näemme: Saksa tukee Itävallan riistopolitiikkaa Mustakeltaisen monarkian eteläosissa saadakseen sen tuen omalle riistopolitiikalleen Vähässä–Aasiassa, jossa se on jyrkässä yhteenotossa Venäjän kanssa. Jos Saksa on valmis kutsumaan teidät aseisiin Itävallan ja Venäjän välisen Serbian konfliktin sattuessa, se tekee sen vain vapauttaakseen saksalaisen suuryrityksen Venäjän painostuksesta ja antaakseen sille mahdollisuuden kilpailla englantilaisten ja ranskalaisten kapitalistien kanssa osuudesta maailman saaliista ilman venäläistä vihollista takanaan.
Työläiset! Tässä on tilanne! Teidän ei pidä vuodattaa verta kansakuntanne vapauden vuoksi, vaan saksalaisen pääoman vapauden puolesta riistää. Nämä ovat samoja likaisia kapitalistisia intressejä, jotka olisivat pian johtaneet sotaan Ranskan kanssa vuonna 1911. Juuri ne loihtivat sodan vaaran esiin, vaikka ne eivät olekaan niin kirkkaasti valaistuina etualalla.
Tietoisia tästä, te työläiset, näinä kenties muutamina päivinä, jotka teille on vielä jäljellä taistella Kansainliittoa vastaan. Ellette onnistu torjumaan vaaraa rohkealla taistelulla, teidän on pian noudatettava mobilisaatiokäskyä. Silloin teidän on vuodatettava verta, koska pääoma, joka riistää teitä lapsuudesta hautaan asti, tahtoo sitä.
Työväen antimilitaristit 