Franz Mehring oli saksalainen toimittaja, poliittinen vaikuttaja ja historioitsija. Hän oli aluksi liberaali porvari, sittemmin vaikutusvaltainen sosialidemokraatti ja lopuksi kommunisti.
Tämä Mehringin ensimmäisen maailmansodan vastainen teksti on julkaistu ensimmäisen kerran saksalaisen Leipziger Volkszeitung -lehden numerossa 170, 1. elokuuta 1916. Artikkelissaan hän manaa sotaa vastaan toimivan työväenliikkeen Internationaalin puutetta, kuvaa kansan uupumusta taisteluihin ja tuomitsee lehdistöön kohdistuvan sensuurin.
Kaksi vuotta hirvittävintä kansojen välistä taistelua, mitä maailmanhistoria on koskaan nähnyt, on takanamme, eikä sodan kolmas vuosi, sellaisena kuin se tänään nousee ajan kohdusta, vieläkään heitä toivonsädettä synkkään sekasortoon, joka painaa kaikkia sivistyneitä kansoja.
Tästä hirvittävästä sodasta on tullut sietämätön taakka kaikille, jopa niille, jotka eivät ole suoraan joutuneet sen pyörteeseen. Rauhanhuuto kaikuu yhä kovemmin ympäri maailmaa, mutta se on silti voimaton ääni. Eivätkö hallituksetkin olisi väsyneitä ja kyllästyneitä kansanmurhaan; ehkä ei pitäisi hävetä ketään heistä sanomalla, että he torjuisivat rauhan, jos he voisivat sen saada. Mutta kapitalistisen talouden rautaisiin kahleihin kietoutuneina kukaan heistä ei kykene lausumaan lunastavaa sanaa.
Pitäisikö meidän syyttää heitä tästä? Se olisi halpa ja ennen kaikkea tekopyhä yritys. Sillä todellakin! Me itse olemme tuhonneet sen vallan, joka tänään kykeni sanomaan ratkaisevan sanan: kansainvälisen proletariaatin vallan. Jos Internationale seisoisi tänään sillä voimalla ja vallalla, jonka se uskoi omaavansa, se voisi heittää vaa’alle painon, joka nostaisi kaikki Brennusin miekat. Mutta Internationale on tuhoutunut itsemurhatekojensa kautta: se on jättänyt jälkeensä aution rauniokasan, jonka vaivalloinen uudelleenrakentaminen tilkkutäkeillä on turhaa, kun taas sen raunioista uusi elämä versoaa vain harvakseltaan.
Vain vihaisesti voi tänään muistella niitä onnettomia höpöttäjiä, jotka kaksi vuotta sitten yrittivät ja joissakin tapauksissa jopa onnistuivat vakuuttamaan saksalaiset työläiset siitä, että he olivat eläneet viisikymmentä vuotta pelkissä ”illuusioissa” ja aliarvioineet kapitalistisen yhteiskunnan valtavaa elinvoimaa, joka nyt loistokkaasti paljastui maailmansodan alussa. Missä sitten oli se ”suuri romahdus”, jonka Marx ja Engels, Liebknecht ja Bebel olivat niin usein ennustaneet maailmansodan sattuessa? Kapitalistinen koneisto työskenteli sodassa tarmokkaammin ja iloisemmin kuin koskaan rauhan aikana, ja tämä typerä puhe oli silkkaa typerää viisautta siitä, että tässä maailmansodassa Saksan työväenluokka vanhan Preussin valtion käsissä nousisi tuhatvuotiseen valtakuntaan.
Kuunnelkaamme sitä vastoin, mitä yksi muka eläkkeelle jääneistä ”illusionääreistä”, Friedrich Engels, ennusti nykypäivän sodasta vuonna 1888, lähes sukupolvi sitten. Ilmeisistä syistä meidän on tukahdutettava jotkut erityisen silmiinpistävät lauseet:
”Mikään muu sota ei ole mahdollinen Preussille-Saksalle kuin maailmansota, ja todellakin maailmansota, jonka laajuutta ja voimakkuutta ei ole aiemmin uskallettu kuvitella. Kahdeksan–kymmenen miljoonaa sotilasta kuristaa toisensa ja samalla ahmii koko Euroopan paljaaksi, kuten ei yksikään heinäsirkkaparvi ole koskaan tehnyt. Kolmikymmenvuotisen sodan tuhot tiivistettynä kolmeen–neljään vuoteen levisivät koko mantereelle; nälänhätä…; toivoton sekasorto keinotekoisessa koneistossamme kaupassa, teollisuudessa ja luotossa…; täydellinen mahdottomuus ennustaa, miten kaikki päättyy ja kuka selviytyy taistelusta voittajana; vain yksi tulos on ehdottoman varma: yleinen uupumus…”
Joten Engels; ja sitten tuomitsevat viisaat miehet, jotka ovat toistaneet hänen jokaista sanaansa vuosikymmeniä ja julistavat hänet nyt parantumattomaksi ”illusionistiksi”, koska hän on maalannut niin osuvan kuvan nykyhetkestä visiossaan maailmansodan tulevaisuudesta.
Myönnettäköön, että jopa Engels jätti huomiotta joitakin maailmansodan seurauksia: esimerkiksi piiritystilan takaaman ”Burgfriedenin” (kansalaisrauhan). Se on nykyaikaisen maailmansodan saavutus, jollaista aiemmat sodat eivät ole koskaan tunteneet. Aiemmissakin sodissa oletettiin enemmän tai vähemmän perustellusti, että kansa oli innostunut sodasta sodan itsensä vuoksi, mutta tästä tehtiin looginen johtopäätös, että kansan on saatava ilmaista tahtonsa. Aikana, jolloin sensuuria pidettiin vielä valtion horjumattomana tukipilarina rauhan aikana, Scharnhorst, Preussin valtion tähän päivään asti suurin soturi, vaati vuonna 1813 sensuurista vapaata lehdistöä sodan ajaksi. Hän tuki Niebuhriä ja Schleiermacheria kaikella vaikutusvallallaan, kun he yrittivät julkaista riippumatonta sanomalehteä, mutta kohtasivat ”liberaalin” valtiovarainministeri Hardenbergin itsepäisen vastarinnan. Saman vuoden maaliskuun 18. päivänä Scharnhorst kirjoitti Schleiermacherille: ”On pakko sanoa, että jatkuva epäröinti tässä asiassa, mikä on sanan todellisessa merkityksessä hetken välttämättömyys, vaikuttaa erittäin haitallisesti sekä ulkomaiseen että kotimaiseen yleisöön … On hyvin luonnollista, että tämä saattaa jokaisen isänmaanystävän surulliselle tuulelle.” Näin Scharnhorst kirjoitti vuonna 1813, ja sata vuotta myöhemmin sensuuri, jota oli kuristettu seitsemänkymmentä vuotta rauhan aikana, herätettiin kuolleista sodan syttyessä.
On tarpeetonta kuvailla ”surutonta mielialaa”, jonka Scharnhorstin oikean ennakoinnin mukaan tämä väistämättä loisi ja joka on todellakin syntynyt viimeisten kahden vuoden aikana. Vanha kokemus on jo pitkään vahvistunut – valtakunnankanslerista sosialidemokraattisen puolueen johtokuntaan – että sensuurin hyötyjät kärsivät siitä enemmän kuin sen uhrit. Tästä ei ollut syytä valittaa, mutta niin kauan kuin sensuuria on olemassa, se on edelleen vaarallisin este rauhalle. Se kylvää epäilystä ja epäluottamusta oman kansan keskuudessa ja riistää mielten taistolta sen sovittelevan voiman, joka vain sananvapaudella on.
Siitä huolimatta Saksan työväenluokka on periaatteidensa lujuuden ja selkeyden ansiosta voittanut sensuurin unohtumattomina päivinä, eikä sen tarvitse vaipua epätoivoon edes maailmansodan kaikkien kauhujen edessä, heti kun se on jälleen vakaasti näiden periaatteiden rautaisella perustuksella. Muuten sen rauhantoiveet tietenkin haihtuvat tyhjyyteen, aivan kuten puolueen johtokunnan aika ajoin ilmaisema rauhankaipuu on jo kauan sitten muuttunut merkityksettömäksi kuiskaukseksi, johon kukaan ei kiinnitä huomiota. Ja tämä on aivan oikein, niin kauan kuin todellinen ”sinnikkyyden politiikka” pysyy voimassa.
Saksan työväenluokka ei halua rauhaa yksinkertaisesti, ei hinnalla millä hyvänsä, eikä varsinkaan tappion hinnalla. Kuinka se, joka on tehnyt sodassa suurimmat uhraukset, voisi toivoa vihollisen voittoa ja lannoittaa englantilaisen imperialismin tai venäläisen despotismin peltoja satojentuhansien luokkatovereidensa kallisarvoisella verellä? Se haluaa rauhaa, joka on sekä Saksan kansan että koko sivistyneen ihmiskunnan elintärkeän edun mukaista, rauhaa, joka sallii jokaisen sotivan kansakunnan hyväksyä sen.
Voidaan sanoa, että tällainen rauha on utopia. Ja imperialistisesta näkökulmasta katsottuna niin voisi aivan oikein sanoa. Mutta mistä lähtien työväenluokan tehtävänä on ollut tarkastella tulevaisuuttaan imperialistisesta näkökulmasta? Voisi vastata: 4. elokuuta 1914 lähtien.
Ja se voi pitää paikkansa Reichstagin ryhmittymän enemmistön, puolueen johtokunnan jne. kohdalla. Mutta mitä tästä on seurannut? Ei mitään muuta kuin että kahden sodan vuoden jälkeen puolue on suljettu pois kaikesta vaikutusvallasta tapahtumien lopputulokseen. Herra von Bethmannilla on helpompaa kuin herra von Caprivilla silloin, joka ensin harkitsi jokaista poliittista askeltaan siitä näkökulmasta, miten se vaikuttaisi sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Sosialidemokraattisen politiikan vahvuus on aina ollut siinä, että se pyrki perustavoitteisiinsa riippumatta siitä, näyttivätkö ne kapitalistisesta näkökulmasta utopistisilta. Jos rauha, johon sosialidemokratia pyrkii, on todella utopia nykyiselle yhteiskunnalliselle ja poliittiselle järjestykselle, sitä pahempaa tuolle järjestykselle! Kahden sodan vuoden olisi pitänyt opettaa jopa tyhmimmillekin mielille, että jos tämä sota kestää vielä vuoden tai kaksi, yleinen uupumus iskee. Tai jos toinen kilpailevista voimista todella saavuttaisi niin murskaavan voiton, että se voisi sanella rauhan toiselle miekalla uhaten, tämä rauha olisi vain tulitauko, joka laukaisisi uusia sotia, jotka väistämättä päättyisivät yleiseen uupumukseen.
Mutta nyky-yhteiskunta ei kuolisi siihen niin kuin antiikin maailma kuoli yleiseen uupumukseen. Sen loppu ei ole kuolema, vaan uudestisyntyminen: se, mikä evättiin antiikin orjalta, annetaan nykyajan työläiselle: uuden maailman luominen, ja synkimpien pilvien läpi hänen tähtensä loistavat edelleen.
allekirjoitettu: isä M.
Työväen antimilitaristit 