Clara Zetkin oli saksalainen naisasianainen ja sosialistinen poliitikko. Hän toimi ensin Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa (SPD) ja oli myöhemmin yksi Saksan kommunistisen puolueen (KPD) näkyvimmistä poliitikoista Weimarin tasavallan aikana. Kansainvälistä naistenpäivää alettiin viettää hänen aloitteestaan.
Seuraava Zetkinin teksti julkaistiin saksalaisen naistyöläisten aikakauslehden Die Gleichheit numerossa 7, Stuttgartissa 31. maaliskuuta 1897. Siinä hän asettuu tiukasti Saksan hallituksen laivastosuunnitelmia ja niitä seurannutta veropolitiikkaa vastaan.
Huhut ”rajattomista merivoimien suunnitelmista”, jotka ovat pitkään pyörineet poliittisessa ilmassa, ovat nyt tiivistyneet konkreettisiksi hallituksen vaatimuksiksi. Hallituksen vaatimukset laivaston laajentamiseksi vaatisivat 328 miljoonan markan menoja pelkästään vuosille 1897–1901. Ja tämän summan takana on satoja ja taas satoja miljoonia markkoja uusiin panssarilaivoihin, risteilijöihin, torpedoihin jne.
Mitä se minulle merkitsee? saattaisi huudahtaa joku nainen, jolla on edelleen perinteinen ”todella naisellinen” vastenmielisyys politiikkaa kohtaan ja joka ”herkän luonteen” avulla pitää julkisia asioita itselleen täysin vieraina asioina.
Helppoa, helppoa, proletaari! Hieman kärsivällisyyttä, niin huomaat, että panssarivaunut ja tykkiveneet ovat asioita, jotka koskettavat sinua valtavasti. Sillä jopa niukasta kukkarostasi otetaan penni pennin perään, jotta voidaan kerätä ne sadat miljoonat, jotka käytetään laivastoon Saksan kunnianhimoisten ja fantastisten unelmien ”maailmanherruudesta” toteuttamiseksi. Osa työstäsi, huolistasi ja puutteestasi on piilotettu teräspanssaroiduissa jättiläislaivoissa, jotka on suunniteltu tekemään Saksan valtakunnan ylivoimasta tietoisempia muita kansoja kaliiperin raskaita tykinkuulia käyttäen. Täydellisimmän rakenteensa – eli tuhoisimman ja murhanhimoisimman voiman – torpedot rakennetaan lastesi leivän ja koulutuksen kustannuksella, miehesi ylirasituksen kustannuksella. Herrasmiehet, jotka hehkuttavat Saksan asemaa maailmanvaltana merellä, jotka haluavat keinot puuttua poliittisiin asioihin maapallon syrjäisimmässäkin kolkassa, eivät maksa panssaroiduista kolosseista, avisoista jne. omista taskuistaan, vaikka heidän taskunsa ovat melko suuret ja hyvin täytetyt. Edes merivoimia ja taisteluita rakastava valtiosihteeri von Hollmann ei vedä merkittävää panosta kassastaan vaadittuihin miljooniin. Se, että merivoimien kannattajat von Kardorff (vapaat konservatiivit), Hammacher (kansallisliberaalit) ja heidän puoluetoverinsa näkevät aina ”isänmaallisen velvollisuutensa” ulottuvan vain hallituksen vaatimusten hyväksymiseen eikä koskaan laskun maksamiseen, ”on vanha tarina, mutta silti se pysyy ikuisesti uutena”.
Kuka siis joutuu maksamaan vaadituista 328 miljoonasta ja lähitulevaisuudessa vielä 166 miljoonasta, lukuun ottamatta niitä satoja miljoonia, jotka laivasto jo maksaa Saksalle vuosittain? Tämä on ensisijaisesti laaja joukko työtätekevää kansaa, proletaarinainen; tämä on myös aviomiehesi, joka tekee niin kovasti töitä ja ansaitsee niin vähän; tämä olet sinä, joka tekee niin kovasti töitä ja välittää vielä kovemmin; nämä ovat lapsesi, jotka työskentelevät nuorena ja joutuvat elämään ilman syntymästään asti. Saksan valtakunnan armeijaan ja laivastoon käyttämät tuhannet miljoonat eivät kerry varallisuus- tai tuloveroista. Markka- ja taalerimiljonäärit maksavat niihin suhteettomasti lompakkojensa koon, murtovarkaiden ja paloturvallisten kassakaappien sisällön mukaan. Nämä valtavat summat kerätään pääasiassa epäsuorien verojen ja tullimaksujen tuotoista. Nämä rasittavat elämän välttämättömyyksiä, joita edes köyhät eivät voi ilman olla, ja lisäävät keinotekoisesti niiden kustannuksia.
Välillisten verojen ansiosta kotirouvan on maksettava kuusi penniä enemmän suolapaunasta; tulli nostaa kahvipaunan hintaa kahdellakymmenellä penniällä; jauhot, leipä, sokeri, sianliha, öljy, saippua, lanka, kankaat, neulat – lyhyesti sanottuna kaikki, mitä proletaarikotirouva tarvitsee kotitalouttaan varten, työntekijä elantoaan varten, kaikki, mikä on hänen tuotantovälineitään – on tullien ja verojen alaista ja siten kalliimpaa. Näin ollen valtio kurottaa köyhien ja köyhimpien taskuihin pakottaen heidät paitsi maksamaan ”valtakunnan suurvalta-asemasta”, myös maksamaan leijonanosan.
Ymmärrätkö nyt, proletaari, mikä on sinun etusi siinä, ettei satoja ja taas satoja miljoonia kirjaimellisesti heitetä veteen ja tuhlata uusien panssarilaivojen rakentamiseen, uusien laivaston tykkien hankintaan ja muihin merisodankäynnissä käytettäviin murhavälineisiin? Vai oletko unohtanut, kuinka kurja tilanteesi on, millaisia synkkiä varjoja päivittäiset huolet heittävät elämäsi ylle? Et voi, minä päivänä, minä hetkenä, saada sinua tuntemaan kohtalosi katkeruutta?
Olet säästäväinen ja ahkera kotirouva, pakon pakottamana. Miehesi viikoittain tai joka toinen viikko kovalla työllä ansaitsemansa rahasumma, jonka hän antaa käteesi, joka on niukka. Ja perhe on suuri, ja sinun on tyydytettävä monia tarpeita. Elät niukasti, jotta pienet eivät näkisi nälkää. Vaikka et tunnekaan porvarillisten ”hyväntekijöiden” kuuluisia reseptejä, osaat tehdä luista ja tähteistä ”jähmettä”, luoda uuden ruoan tähteistä. Olet mestari ompelemaan pojallesi takin isäsi hylätystä takista; sekaannut jopa toisinaan suutarin työhön. Ja kaikesta tästä huolimatta huoli huolen perään kasaantuu päällesi; kaikesta tästä huolimatta näet sydäntäsärkevänä, kuinka paljon perheesi joutuu olemaan vailla – eikä vain tarpeetonta, ei, välttämättömintä.
Huokaisten ajattelet pientä tytärtäsi, joka käy koulua reikäisissä kengissä, ja sää on armoton: sade ja lumi satavat välittämättä proletaarilasten repeytyneistä kengistä. Kuinka polttavaa tuskaa sinulle onkaan, ettet pysty antamaan kalpealle, onttoposkiselle miehellesi lääkärin määräämää runsasta ruokaa tai tuomaan hänelle hyvää pihviä tai lasillista väkevää viiniä silloin tällöin! Tarjoamasi liha-annokset ovat pieniä, eikä ole pulaa aterioista, joissa pala ”hottehütä” tai muutama silli korvaa ”paistin”. ”Emme voi elää paremmin, syödä runsaasti ja riittävästi, pukeutua hyvin, elää terveellisesti ja mukavasti”, valitat. ”Kaikki on niin kallista.” Niin, kaikki, mikä voi tehdä elämästä terveellistä, miellyttävää, kaunista, mukavaa ja merkityksellistä, on liian kallista köyhyydellesi, ja valtio nostaa keinotekoisesti välttämättömimpien asioiden hintaa verojen avulla.
Olet työläinen. Pitkien kovan työn tuntien jälkeen saat kovalla työllä ansaitsemasi palkkasi. Se on niukka, mutta sen on oltava riittävä kattamaan kaikki elinkustannuksesi. Ja verrattuna niihin muutamiin penneihin, jotka saat käyttää perustarpeisiisi, kaikki on niin kallista! Vuokraemännän aamulla tarjoilemasta sikuriliemestä usein koko illallisen kattavaan rasvavoileipään. Ja valtio on tehnyt kaikesta vielä kalliimpaa sinulle tulleilla ja veroilla.
Mitä tästä seuraa, proletaari? Oletpa sitten kiireinen kotirouva tai työssäkäyvä nainen, tämä keinotekoinen hinnankorotus pakottaa sinut ja perheesi nälkään. Mitä enemmän valtio nostaa hintoja tullien ja verojen avulla, sitä pienemmäksi kutistuvan lompakkosi ostovoima muuttuu, sitä köyhemmin sinun on elettävä, mitä vakavammaksi perheesi puute muuttuu, sitä vaikeammaksi taistelu olemassaolostasi tulee. Ja eikö sinun pitäisi olla huolissasi, jos hallitus vaatii lisää panssarilaivoja, lisää torpedoja, lisää tykkejä? Mitä tämä vaatimus tarkoittaa? Että kansan on maksettava näistä hienoista, kiiltävistä asioista, että verorasitus kasvaa, että työelämän on pakko kiristää köyhyysvyötään. Ja sinun, proletaari, olisi kannettava oma osasi uusista taakoista lisääntyneiden huolien ja huonomman elintason muodossa.
Ja miksi? Ehkä siksi, että ”isänmaan suuruuden ja arvokkuuden” nimissä valtio varmistaa, ettei maassa enää ole vanhoja miehiä ja naisia, joiden ainoa turvapaikka hämärän vuosina on sairaala tai köyhäintalo, ellei jopa tienvarren oja? Että ei enää kasva tuhansittain ja sadoittain lapsia, joiden rikkaat kyvyt menevät hukkaan, koska vanhempien köyhyys tukahduttaa heidän kehityksensä rautaisella paineella? Että ei enää ole perheitä ahdettuina yhteen epäterveellisimmissä koloissa hirvittävän ahtaissa olosuhteissa? Että massat elävät taloudellisissa olosuhteissa, jotka takaavat heille paitsi leivän, myös älyllisen ja moraalisen persoonallisuuden korkean kehitystason, vapauden?
Ei ollenkaan, proletaari. He yrittävät saada sinut tekemään työtä entistä ankarammissa olosuhteissa, sinnittelemään perheesi kanssa kurjemmassa elämässä, jotta militarismista voi kasvaa kaiken kuluttava hirviö myös laivaston saralla.
Kuten valtiosihteeri von Hollmann selitti valtiopäivätalon komissiolle: ”Laivaston ei pitäisi piileskellä satamassa, vaan sen pitäisi taistella.” Taistelut, taistelut, siinä on asian ydin.
Kaikkien nykyisten etujen lisäksi sinulla, proletaari, on pysyvä ja pakottava syy vastustaa kaikin voimin esitettyjä vaatimuksia. Sillä militarismi, jota maanomistajat ja vallanpitäjät edistävät kansan hyvinvoinnin kustannuksella, on, kuten hyvin tiedetään, pelastaja, jolta porvarillinen yhteiskunta toivoo pelastusta ”sisäiseltä viholliselta”. Mutta ”sisäinen vihollinen”, proletaari, tiedäthän hyvin, on aviomiehesi, lapsesi, veljesi ja sisaresi ja sinä itse, sikäli kuin kaikki te, jotka kylvätte korjaamatta, taistelette oikeuksienne puolesta nyt ja tulevaisuudessa. Siksi paitsi köyhyytesi huomioon ottaminen, myös vapautumisesi, luokkasi vapautumisen huomioon ottaminen tekee pyhäksi velvollisuudeksesi vastata yhdessä sosialidemokraattien kanssa merivoimien harrastajien vaatimukseen: ”Ei venettä, ei penniäkään tälle laivastolle.”
Työväen antimilitaristit 