Seuraava Karl Liebknechtin artikkeli kertoo antimilitaristisen ajattelun varhaisesta kehityksestä 1. ja 2. Internationaalissa (Kansainvälinen työväenliitto ja Sosialistinen internationaali). Teksti on ilmestynyt alunperin vuonna 1907 osana teosta Militarismi ja antimilitarismi.
Suomeksi teksti ilmestyi 1910 Suomen sos.-dem. Nuorisoliiton kirjaston ensimmäisessä numerossa. Kirjoitusasu on alkuperäinen.
Kommunistinen manifesti, tämä maailmankirjallisuuden profeetallisin teos ei, sen suureen merkitykseen nähden, sanottavasti käsittele nimenomaan militarismia. Kuitenkin puhutaan kapinoista, joiden muodossa proletariaatin taistelu toisinaan ilmenee ja täten viitataan sen ohessa oleellisesti kapitalistisen militarismin osaan proletariaatin vapaustaistelussa. Seikkaperäisemmin käsitellään kysymystä kansainvälisistä, eli paremmin sanoen kansainkeskisistä aseellisista selkkauksista ja kapitalistisesta laajennuspolitiikasta (siirtomaapolitiikka siihen luettuna). Viimeksimainittua pidetään välttämättömänä seurauksena kapitalistisesta kehityksestä; edellytettiin että kansalliset erikoisuudet ja vastakohdat häviävät enemmän ja enemmän jo porvariston herrasvallan aikana ja proletariaatin vallan aikana tulevat ne vielä suuremmassa määrässä katoamaan. Proletariaatin diktatuurin ensimmäisten toimenpiteitten ohjelmasta voinee sanoa: aivan johdonmukainen, ei sanaakaan militarismista; tämä jo loppuunsaatetuksi edellytetty valtiollisen vallan valloittaminen käsittää siis myöskin militarismin ”valloittamisen”, s. o. sen tuhoamisen.
Erikoiset selostukset militarismista alkavat kuitenkin heti Internationalen kongresseissa. Nämä selostukset rajottuvat kuitenkin yksinomaan ”ulkonaiseen militarismiin”, asemaan sotaan nähden. Lausannen kongressissa 1867 oli päiväjärjestyksessä eräs kohta ”Geneven rauhankongressi 1868”. Päätettiin ryhtyä yhteistyöhön rauhankongressin kanssa sillä joko ivalla tai naivisuudessa tehdyllä edellytyksellä, että rauhankongressi hyväksyisi Internationalen ohjelman. Sota merkittiin seuraukseksi luokkataistelusta.
Internationalen 3:ssa kongressissa Brysselissä 1868 hyväksyttiin Longuetin erään komissioonin nimessä tekemä päätöslauselma: Tässä merkittiin taloudellisen tasapainon puute pääasialliseksi ja alituiseksi syyksi sotaan ja painostettiin sitä seikkaa, että vain yhteiskunnallisten reformien avulla muutoksia asian tilaan voidaan saavuttaa. Kuitenkin myönnettiin, että työväenjärjestöjen voima kansanvalistuksen ja agitatsioonin kautta voi vaikuttaa sotien vähenemiseen ja että väsymätön työ sen hyväksi katsottiin velvollisuudeksi. Sodan puhkeamisen varalta määrättiin yleinen työnseisauksen toimeenpano, jonka ohessa kongressi lausui vakaumuksenaan, että kansainvälinen solidariteetti työläisten kesken kaikissa maissa on kylliksi vahva, taatakseen kansoille apunsa tässä sodassa sotaa vastaan.
Nyt ”uuteen Internationaleen”!
Pariisin kongressin v. 1889 tätä asiaa koskeva päätöslauselma ansaitsee erikoista huomiota. Se käsitti seisovat sotajoukot, jotka merkittiin ”kaiken kansanvaltaisen ja tasavaltaisen hallitusmuodon kieltämiseksi”, ”yksinvaltaisen ja harvainvaltaisen kapitalistisen hallituksen ilmaukseksi” ja ”taantumuksellisen valtiokaappauksen ja yhteiskunnallisen sorron aseeksi”; yhdessä hyökkäävän politiikan kanssa, jonka aseita ne ovat, leimattiin ne syyksi ja seuraukseksi hyökkäyssotaan ja alituiseksi vaaraksi kansainvälisille selkkauksille, ja pidettiin niitä vahingollisina niinhyvin niiden suoranaisten rappeuttavien, turmelevien, kaikelle edistykselle vihollismielisten ominaisuuksiensa kuin myöskin niiden sietämättömien aineellisten taakkojen vuoksi, joita ne kansan selkään sälyttävät. Se vaatii seisovan sotajoukon hävittämistä ja yleisen kansanasestuksen toimeenpanemista samalla kun sota itse katsottiin välttämättömäksi seuraukseksi kapitalismista.
Tämä päätöslauselma on, mitä militarismin luonteenkuvaamiseen tulee, positiivisin tähän asti annetuista.
Brysselin kongressin käsittelyt 1891 olivat niinikään merkittäviä. Täällä tuli, paitsi sotakysymystä, kansainvälinen militarismi käsittelynalaiseksi. Nieuvenhuisin päätöslauselma, jossa sota merkittiin tulokseksi kapitalismin kansainvälisestä tahdosta ja keinoksi murtaa vallankumouksellisten liikkeiden voima, ja jossa selitettiin kaikkien sosialistien velvollisuudeksi vastata sotaan suurlakolla, hylättiin. Vaillant-Liebnechtin päätöslauselma, joka katsoi militarismin kapitalismin välttämättömäksi tuotteeksi ja yleisen maailmanrauhan vasta sosialidemokratisen maailmanjärjestyksen kautta saavutettavaksi päämääräksi, hyväksyttiin ja proletariaattia kehotettiin väsymättömällä agitatsionilla protesteeraamaan sotaa ja sille suosiollisia liittoja vastaan sekä kansainvälisiä järjestöjä laajentamalla kiiruhtamaan sosialismin voittoa. Nämä taistelumuodot julistettiin ainoiksi, jotka soveltuvat puolustuskeinoiksi maailmansodan vaaraa vastaan.
Zyyrichin kongressi 1893 vahvisti Brysselin kongressin päätöksen ja esitti taistelukeinoksi militarismia vastaan: sotilasmenojen kieltäminen, lakkaamattomat protestit seisovia sotajoukkoja vastaan, väsymättömän agitatsionin aseiden riisumisen puolesta ja kaikkien maailmanrauhaan pyrkivien yhdistysten tukeminen.
Lontoon kongressi 1896 käsitteli uudelleen militarismin molempia puolia. Tärkeimpänä syynä pidettiin niitä taloudellisia ristiriitoja, mihin eri maiden hallitsevia luokkia kapitalistinen tuotantotapa johtaa. Sota on sen mukaan hallitsevien luokkien toimintaa toisiaan vastaan työväenluokan kustannuksella. Taistelu sotilaallista sortoa vastaan selitettiin olevan työväenluokan velvollisuus, osa riistoa vastaan käytävästä taistelusta. Poliittisen vallan vallottaminen kapitalistisen tuotantotavan hävittämiseksi ja niiden kapitalististen luokkien mahtikeinojen ja aseitten valtaaminen, joilla vallitsevaa järjestelmää pidetään pystyssä, asetettiin päämääräksi. Seisovat joukot lisäävät senmukaan sodanvaaraa ja palvelevat työväenluokan epäinhimillistä riistämistä. Lähimpinä vaatimuksina esitettiin seisovan sotajoukon hävittäminen ja kansanasestuksen toimeenpaneminen, mutta sen ohessa kansainvälisten tuomioistuimien asettaminen ja kansoille oikeus ratkaista sodasta ja rauhasta. Proletariaatti voi kuitenkin, niin loppuu päätöslauselma, saavuttaa tämän vasta sitte kun se on saavuttanut ratkasevan; vallan lainsäädännössä ja liittynyt kansainväliseen sosialismiin.
Pariisin kongressi 1900 lausui seikkaperäisessä päätöslauselmassaan mielipiteensä kapitalismin siirtomaapolitiikasta ja sille synnynnäisistä kansainvälisistä selkkausmahdollisuuksista, tuomitsi sitte, esittämällä muutamia erikoisen raakalaismaisia esimerkkejä, kansainvälisen sortopolitiikan ja piti tärkeänä erikoisesti taistelua militarismia vastaan. Tämä jälkimäinen päätöslauselma kohdistuu päätöksiin vuosilta 1889, 1891, 1896, huomauttaa imperialistisen maailmanpolitiikan kansainvälisestä ja kansallisesta vaarasta, kehottaa proletariaattia monenkertaisella voimalla taistelemaan militarismia ja maailmanpolitiikkaa vastaan ja esittää käytännöllisinä keinoina tähän kansainvälisen protestiliikkeen, kaikkien sotilas-, meri- ja siirtomaamenoarvioiden kieltämisen ja ”nuorison kasvattamisen ja järjestämisen taistelemaan militarismia vastaan.”
Silmäys näihin päätöksiin osottaa alituisesti karttuvaa käytännöllistä poliittista syventymistä ulospäin suunnattuun militarismiin, yhä syventyvää ja karttuvaa tietoa sodan syistä ja sodan vaarasta, mutta myöskin ”sisäisen militarismin” merkityksestä. Mitä tulee keinoihin militarismin vastustamiseksi, niin on v. 1868 aivan varmasti liian aikaseen esitetty ajatus suurlakon käyttämisestä sotaa vastaan, samoin kuin sotilaslakko, joka varsinaisena aseena hylättiin kaikissa kongresseissa ja varmastikin silloisissa olosuhteissa täydellä oikeudella.
Hyväksytyt taistelukeinot osottavat vain vähäistä edistystä. Sotilasmenojen kieltäminen on yhtä itsestään selvä kun välittömältä vaikutukseltaan voimaton mahtikeino militarismia vastaan, jota proletariaatille yleensä voidaan suosittaa. Kaikki muut esitykset liikkuvat agitatsioonialueella ja tulevaisuuden tehtävissä, se tahtoo sanoa — niinkuin on sanottu toisessa paikassa — enimmäkseen aloilla, jotka proletariaatille vielä ovat avoinna. Ja myöskin sotilasmenojen kieltämisen voi ajatella yleensä tällaiseksi agitatsioonikeinoksi. Saksassa ovat kysymyksen suurimmat vaikeudet ennen kaikkia antimilitaristisen propagandan lajin ja muodon määräämisessä. Että niitä ei kuitenkaan ole käsitelty kongressipäätöksissä, siihen on syynsä eri maiden sisäisissä ja ulkonaisissa edellytyksissä ja voidaan sitä tältä kannalta katsottuna pitää tarkotuksenmukaisena, niin, vieläpä välttämättömänäkin. Kuitenkin on kylliksi selvää, että yhä suurempaa painoa tulee panna antimilitaristiselle propagandalle ja että tämä propaganda erikoistutetaan. Sen todistaa Pariisin päätös huomattavimmin. Siinä kuvastuu tämän ohella kansainvälisen proletariaatin lisääntyvä itsetietoisuus samoin kuin kasvava vakaumus siitä, että jo kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa luokkatietoisen proletariaatin voiman kehittymisen avulla voidaan vissejä edistyksiä saavuttaa sekä sisään että ulospäin suunnattuun militarismiin nähden.
Lopuksi muistettakoon kiertokirje, jonka kansainvälinen sosialistinen toimisto lähetti marraskuussa 1905 Marokkoselkkauksien johdosta ja Intemationalen ranskalaisen osaston kehotuksesta. Se itse ei tee mitään positiivistä ehdotusta mitä sotavastaiseen agitatsiooniin tulee vaan pitää itsestään selvänä, että sodan uhatessa toimistoon liittyneet puolueet aina viivyttelemättä ryhtyvät keskenään neuvottelemaan parhaista ja vaikuttavimmista keinoista sodan ehkäsemiseksi.
Työväen antimilitaristit 