Yhdysvaltain uusi puolustusministeri Pete Hegseth esitti keskiviikkona sotilasliitto NATOlle ukaasin, että Euroopassa puolustusmenoja on nostettava viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Aiemmin NATOn vaatimus on ollut kaksi prosenttia.
Viittä prosenttia pidettiin jo valtamediassakin ylimitoitettuna tavoitteena. Selvää kuitenkin on, että Yhdysvaltain komennossa oleva NATO on ottanut vaatimuksen vakavasti, ja ajaa nyt voimakkaasti sotilasbudjettien kasvatusta.
Tänään sotilasliiton pääsihteeri Mark Rutte huusi lehdistötilaisuudessa ilmoille oman vaatimuksensa jäsenmaille: ”Käyttäkää enemmän [rahaa]! Käyttäkää enemmän [rahaa]!”
”Ne jotka ovat kahdessa prosentissa [puolustusmenojen suhteessa bruttokansantuotteeseen], varautukaa paljon paljon enempään! [Taso] tulee olemaan yli kolme prosenttia!”
* * *
Suomen osalta tämä Rutten äkkiseltään hatusta heittämä luku tarkoittaisi siis vähintään 1,4 miljardia lisää sotilasmenoja. Yhdysvaltain vaatima viisi prosenttia taas tarkoittaisi puolustusbudjetin kaksinkertaistamista jo nyt korkeasta nykytasosta.
Mikä tarkaksi tasoksi tulee muodostumaan, on epäselvää. Tiedossa kuitenkin on jo nyt, että äärioikeistolaisen hallituksen ja porvarillisen presidentin yhteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta on muodostanut kannan siitä, että Suomi tukee puolustusmenotason nostamista NATOssa.
Tämä tietysti kontekstissa, jossa kaikista sosiaalituista, yleishyödyllisistä julkisista palveluista, kulttuurista, jne. jne. leikataan, vedoten ”yhteisiin säästötalkoisiin” ja ”velkalaivan kääntämiseen”.
(Muistaako joku vielä miten NATO-jäsenyyden yhteydessä vakuuteltiin, että NATO ei tule edellyttämään puolustusbudjetin kasvatusta? Niinpä niin, sekin oli valhetta.)
* * *
Perinteisesti poliittinen vasemmisto Suomessa on vastustanut militarismia ja sotilasmenojen kasvattamista – ainakin ennen Marinin hallitusta. Toistaiseksi tällaisia ääniä ei ole korviini kantautunut NATOn tavoitteiden suhteen – sen sijaan lukuisat vasemmistopuolueiden mepit ja kansanedustajat ovat peräänkuuluttaneet ”vahvaa ja yhtenäistä” Eurooppaa, joka voi seistä irrallaan Yhdysvalloista.
On ironista, että samat poliitikot jotka vain hetki sitten liittivät Suomen tiukkaan riippuvaissuhteeseen Yhdysvalloista NATO-jäsenyyden ja DCA-sopimuksen kautta vaativat nyt Suomea ”eroon USA-riippuvuudesta”, koska Yhdysvallat ei yhtäkkiä olekaan ”luotettava kumppani” (ja vieläpä rikkoo kansainvälistä oikeutta, ajatella!) Jotkut ovat myös yhtäkkiä huomanneet Yhdysvaltain ulkopolitiikan olevan ”avoimen imperialistista” – mitä se on ollut vuosikymmenten, ellei vuosisatojen ajan.
Irti pyrkiminen Yhdysvalloista on tietenkin hyvä tavoite, tavoite joka olisi pitänyt pitää mielessä jo silloin kun nappia painettiin eduskunnassa siitä, liittoudutaanko kyseisen valtion kanssa sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti.
Pahoin pelkään, että tämä äkillinen täyskäännös USA-mielisyydessä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi Vasemmistoliitto lähtisi vastustamaan tekemiään päätöksiä asian suhteen – päinvastoin, ”läntiseen” hegemoniaan sitoutuneen ”vihervasemmiston” slogani vahvasta Euroopasta tarkoittaa nimenomaan sitoutumista Euroopan puolustusbudjettien kasvattamiseen, puolustusteollisuuden investointeihin, alati uusiin asehankintoihin, kuten Li Andersson eurovaalien alla linjasi.
Olen tietysti mieluusti asiassa väärässä, ja ehkä jo pian saamme kuulla puheenvuoroja tällaisen politiikan järjettömyydestä.
Asiassa ei ole silti syytä tyytyä poliitikkojen odotteluun. Tarvitaan vahvaa joukkoliikettä joka uskaltaa kyseenalaistaa puolustusbudjettien hallitsemattoman kasvun samaan aikaan, kun työväenluokan ja köyhälistön toimeentulosta ja hyvinvoinnista leikataan, liikkeen joka kykenee painostamaan poliitikkoja oikeaan suuntaan.
Jos sellaista liikettä ei ole valmiina, sellainen on luotava.
Työväen antimilitaristit 