Stuttgartin päätöslauselma

Osana työväen antimilitaristista kirjastoa julkaisemme tässä käännöksen päätöslauselmasta, jonka seitsemäs kansainvälinen sosialistikongressi laati Stuttgartissa, Saksassa 18.-24. elokuuta 1907.

Paikalla oli yhteensä 886 delegaattia, jotka edustivat yli 25 maan sosialistisia puolueita, mikä tekee siitä suurimman tällaisen kokoontumisen kansainvälisen sosialistisen liikkeen historiassa.

Teksti avaa toisen internationaalin näkemystä sotien ja kapitalismin yhteydestä sekä strategiasta kääntää sodat kamppailuksi työväenvallasta. Asiasta keskusteltiin viisi peräkkäistä päivää komiteassa, joka nimettiin ratkaisemaan kysymystä, ja kuudentena päivänä keskustelua jatkettiin kongressisalissa.

Militarismitoimikunnassa esitettiin kolme kilpailevaa päätöslauselmaa, joista kaksi esitti Ranskan ja yksi Saksan valtuuskunta. Ranskan enemmistöluonnos pani merkille työväenluokan oikeuden puolustaa kansallista itsemääräämisoikeuttaan hyökkäyksen sattuessa ja julisti, että sota loppuu vasta, kun kapitalismi ja sen luontainen tarve laajentaa markkinoita ja rakentaa sotilaskoneistoa poistetaan.

Sitä vastoin toinen lauselmaesitys edusti Jean Jaurèsin ja Édouard Vaillantin näkökulmaa, jossa vaadittiin työväenluokkaa taistelemaan sotaa vastaan ”kaikin käytettävissä olevin keinoin, parlamentaarisesta väliintulosta ja julkisesta kiihotuksesta yleislakkoon ja aseelliseen kansannousuun asti.”

Äskettäin laillistetun Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) edustajat pitävät kielenkäyttöä ”mahdottomaksi ja sopimattomana keskusteltavaksi” Saksan olosuhteissa. Pitkään kestäneen väittelyn jälkeen sovittiin sopivasta kielestä päätöslauselman hyväksymiselle kongressissa.

---

Kongressi vahvistaa aikaisempien kansainvälisten kongressien päätökset militarismia ja imperialismia vastaan ​​ja julistaa jälleen kerran, ettei taistelua militarismia vastaan ​​voida erottaa sosialistisesta luokkataistelusta yleensä.

Kapitalististen valtioiden väliset sodat ovat pääsääntöisesti seurausta niiden kilpailusta maailmanmarkkinoilla, sillä jokainen valtio ei pyri ainoastaan ​​turvaamaan olemassa olevia markkinoitaan, vaan myös valloittamaan uusia. Tässä vieraiden kansojen ja maiden alistaminen on merkittävässä roolissa. Nämä sodat ovat lisäksi seurausta jatkuvasta asekilpailusta jota harjoittaa militarismi, joka on yksi porvarillisen luokkahallinnon ja työväenluokan taloudellisen ja poliittisen alistamisen tärkeimmistä välineistä.

Sotia suosivat kansalliset ennakkoluulot, joita viljellään systemaattisesti sivistyskansojen keskuudessa hallitsevien luokkien eduksi, jotta proletaariset joukot voitaisiin kääntää pois omista luokkatehtävistään sekä kansainvälisen solidaarisuuden velvollisuuksista.

Sodat ovat siksi osa kapitalismin luonnetta; ne lakkaavat vasta kun kapitalistinen järjestelmä lakkautetaan tai kun sotatekniikan edistymisen vaatimat valtavat uhraukset ihmisissä ja rahassa ja aseistuksen aiheuttama suuttumus pakottavat ihmiset lakkauttamaan tämän järjestelmän.

Tästä syystä proletariaatti, joka antaa suurimman osan sotilaista ja tekee suurimman osan aineellisista uhrauksista, on luonnollinen vastustaja sodalle, joka on ristiriidassa sen korkeimman tavoitteen kanssa – taloudellisen järjestyksen luomisen sosialistisella pohjalla, joka saa aikaan solidaarisuuden kaikkien kansojen välillä.

Sen vuoksi kongressi pitää työväenluokan ja erityisesti sen parlamenttien edustajien velvollisuutena taistella laivasto- ja sotilasvarustelua vastaan ​​kaikin voimin, mikä luonnehtii porvarillisen yhteiskunnan luokkaluonnetta ja kansallisten vastakkainasettelujen ylläpitämisen motiivia, ja kieltäytyä keinoista näiden aseiden saamiseksi. Heidän velvollisuutensa on työskennellä työväenluokan nuorten kasvatuksen puolesta kansojen veljeyden ja sosialismin hengessä ja samalla kehittää heidän luokkatietoisuuttaan.

Kongressi näkee armeijan demokraattisessa organisoinnissa, pysyvän armeijan korvaamisessa miliisillä olennaisen takeen siitä, että hyökkäyssodat tehdään mahdottomaksi ja kansallisten vastakkainasettelujen voittaminen helpottuu.

Internationaali ei pysty määrittelemään jäykissä muodoissa työväenluokan antimilitaristisia toimia, jotka ovat luonnostaan ​​erilaisia ​​eri maissa ja eri aika- ja paikkaolosuhteissa. Mutta sen velvollisuutena on koordinoida ja lisätä työväenluokan ponnisteluja sotaa vastaan.

Itse asiassa, Brysselin kansainvälisestä kongressista lähtien proletariaatti on käyttänyt mitä moninaisimpia toimintamuotoja yhä korostuneemmin ja menestyksekkäästi väsymättömissä taisteluissaan militarismia vastaan ​​kieltäytymällä laivaston ja sotilaallisen aseistuksen välineistä ja pyrkimällä demokratisoimaan sotilaallista organisaatiota — kaikki sotien puhkeamisen estämiseksi tai niiden lopettamiseksi sekä sodan aiheuttamien yhteiskunnan kouristusten hyödyntämiseksi työväenluokan vapautumiseen.

Tämän osoitti erityisesti Englannin ja Ranskan ammattiliittojen välinen sopimus Fashodan tapauksen jälkeen rauhan ylläpitämisestä ja Englannin ja Ranskan välisten ystävällisten suhteiden palauttamisesta; sosialidemokraattisten puolueiden menettelyllä Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon kriisin aikana; Ranskan ja Saksan sosialistien samaa tarkoitusta varten järjestämät mielenosoitukset; Triestessä kokoontuneiden Itävallan ja Italian sosialistien yhteistoiminta estääkseen konfliktin maiden välillä; lisäksi Ruotsin sosialistityöläisten tarmokas väliintulo estääkseen hyökkäyksen Norjaa vastaan; lopuksi Venäjän ja Puolan sosialististen työläisten ja talonpoikien sankarillinen, uhrautuva taistelu tsaarin käynnistämän sodan vastustamiseksi, sen lopettamiseksi ja maan kriisin hyödyntämiseksi työväenluokan vapauttamiseksi.

Kaikki nämä ponnistelut ovat todiste proletariaatin kasvavasta vallasta ja sen kasvavasta kyvystä turvata rauhan ylläpitäminen päättäväisellä väliintulolla. Työväenluokan toiminta on sitä menestyksekkäämpää, mitä enemmän sen henkeä valmistelee vastaava toiminta ja eri maiden työväenpuolueita kannustaa ja koordinoi Internationaali.

Kongressi on vakuuttunut siitä, että proletariaatin painostuksen alaisena käyttämällä vakavasti sovittelua hallitusten surkeiden toimien sijaan, aseistariisunnan hyöty voidaan varmistaa kaikille kansoille, mikä mahdollistaa valtavien rahanmenojen ja energian käyttämisen kulttuuritarkoituksiin, jonka nyt sotilaallinen aseistus ja sodat nielevät.

Jos sota uhkaa syttyä, on asianomaisten maiden työväenluokkien ja heidän parlamentaaristen edustajiensa tehtävä Kansainvälisen sosialistitoimiston koordinointitoiminnan tukemana tehdä kaikkensa estääkseen sodan syttymisen tehokkaimpina pitämänsä keinoin, jotka luonnollisesti vaihtelevat luokkataistelun ja yleisen poliittisen tilanteen kärjistymisen mukaan.

Jos sota joka tapauksessa syttyy, heidän velvollisuutensa on puuttua asiaan sen nopean lopettamisen puolesta ja kaikin voimin hyödyntää sodan synnyttämää taloudellista ja poliittista kriisiä joukkojen herättämiseksi ja siten kapitalistisen luokkavallan kaatumisen nopeuttamiseksi.