Saksalainen sosialisti Käte Duncker puhui työväen luokkataistelusta ja ensimmäisestä maailmansodasta puheessaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) viimeisessä yhtenäisessä valtakunnallisessa konferenssissa, joka pidettiin Berliinissä 21.-23.9.1916.
SPD:n parlamenttiedustajien äänestys Saksan sotamenojen puolesta 4. elokuuta 1914 oli jakanut puolueen kolmeen ryhmään. Syyskuussa 1916 pidetyssä konferenssissa oikeistolaisia sotaa kannattavia enemmistösosialisteja vastustivat Työryhmä (myöhemmin USPD), joka oli keskustalainen suuntaus, sekä vallankumouksellinen suuntaus, Kansainvälinen ryhmä (myöhemmin Spartakistiliiga), jota johtivat Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht.
Sodan aikana Duncker oli mukana perustamassa Kansainvälistä ryhmää SPD:n sisällä. Hänet pidätettiin vuonna 1916, ja häntä kiellettiin puhumasta julkisesti.
Tässä julkaisemme Dunckerin vuoden 1916 puheen osana työväen antimilitaristista kirjastoa. Teksti on alunperin julkaistu saksaksi teoksessa Dokumente und Materialien zur Geschichte der deutschen Arbeiterbewegung, sarja 2, osa 1, sivut 457-63, ja englanniksi Socialist Worker -verkkosivulla.
Toverit!
Kansainvälinen ryhmä pyysi minua puhumaan täällä tänään, koska emme ainoastaan ole jyrkästi eri mieltä SPD:n enemmistön politiikasta, vaan olemme myös eri mieltä Työryhmän kanssa merkittävistä asioista. Tämä koskee ennen kaikkea kantaamme Internationaaliin ja ”isänmaan puolustamiseen”.
Siltä osin kuin Työryhmä ja sen jäsenten kannat eivät rajoitu sotaluottojen hylkäämiseen, ne pyrkivät palauttamaan puolueen ja Internationaalin sellaiselle kannalle, joka niillä oli ennen 4. elokuuta 1914, ja ryhtyvän jälleen harjoittamaan sotaa edeltävän aikakauden politiikkaa, joka olevinaan on koeteltua, todellista ja voittoisaa.
Mutta mitä elokuun 4. päivä todella osoitti oli, että tämä politiikka oli täysin epäonnistunutta. Se ei johtanut meitä voittoon, vaan tuhoisaan tappioon juuri siinä asiassa, joka laittoi sen koetukselle.
Mielestämme Toinen Internationaali romahti peruuttamattomasti 4. elokuuta 1914. Sen oli määrä romahtaa, koska – huolimatta sen kongressien hienoista puheista ja päätöksistä – se ei ollut orgaaninen kokonaisuus, vaan vain löysä rakenne ilman sisäistä yhteenkuuluvuutta. Kansalliset puolueet olivat itsenäisiä. Etenkin saksalainen puolue ei halunnut nähdä toimintavapauttaan rajoitettavan millään vankalla kansainvälisellä sopimuksella. Jokainen yritys muuttaa Internationaali aidoksi voimaksi murtui vastoin Saksan valtuuskunnan vastausta: ”Ei voida hyväksyä.”
Internationaali, johon pyrimme, seisoo kansallisten puolueiden yläpuolella. Sen täytyy olla sekä proletaarisen luokkaorganisaation tavoite että tukipiste. Sen on tehtävä päätökset kaikissa kysymyksissä, joiden merkitys ulottuu kansallisten rajojen ulkopuolelle, kuten sotilas- ja meripolitiikka, kolonialismi ja ennen kaikkea sodan syttymisen varalta noudatettava politiikka.
Sodan jälkeen haluamme rakentaa Internationaalin turvallisemmalle perustalle ja tehdä siitä todellisen poliittisen voiman. Sitä varten on ennen kaikkea välttämätöntä, että internationaalin käsitteestä ja sen ohella luokkataistelusta tulee opetustyömme ydin koko maassa. Jokaisen puolueen jäsenen jokaisessa kylässä tulee tuntea ja ymmärtää, että proletaarit rajojen toisella puolella ovat veljiämme, työväenluokkaisia tovereitamme. He seisovat lähempänä meitä kuin oman maamme hallitsevat luokat, ja myös velvoitteemme ulkomaiden työläisiä kohtaan ovat paljon suuremmat.
Nationalismin ideologiaa vastaan, jonka edessä puolue antautui vuonna 1914, kannatamme internationalismin ideologiaa. Organisatorisesti emme hahmota uutta Internationaalia löyhänä autonomisten puolueiden rakenteena, jolla on jokin toimisto Brysselissä tai Haagissa, jonne toverit kokoontuvat keskustelemaan kansainvälisistä kysymyksistä. Emme myöskään kuvittele sitä, toisin kuin meistä Työryhmän julkaisussa sanottiin, kenraaliesikuntana, joka komentaa korkealta, pilvien yläpuolelta ja lähettää alas käskyjä kansainväliselle proletaarijoukoille ylhäältä.
Päinvastoin, kuvittelemme organisaatiositeet paljon tiiviimpänä, jatkuvana rakenteena, joka on varustettu päätöksentekovallalla. Sillä on tämä kyky, koska se perustuu kaikkien kapitalististen maiden joukkojen internationalistiseen tietoisuuteen ja koska sen päätökset sitovat siten kaikkien näiden maiden sosialidemokratiaa.
* * *
Mitä me pyydämme on niin sanotusti, että menneisyydessä olemassa ollut ”maakuntien liitto” muutetaan ”liittovaltioksi”.
Kantamme kansalliseen puolustukseen juontaa juurensa kannoistamme Internationaaliin ja sodan imperialistiseen luonteeseen. Kuten tiedämme, jokainen sota alkaa taisteluhuudolla: ”Isänmaa on vaarassa.” Tämä on loistava tapa huijata vähemmän perillä olevia joukkoja. Tämä uhanalaisen isänmaan iskulause oli jo tietoinen huijaus useimmissa aikaisemmissa sodissa; se on yhä enemmän mahdoton soveltaa imperialismin aikakaudella johtavien imperialististen suurvaltojen välisiin suhteisiin.
Imperialististen suurvaltojen välillä ei ole enää mitään sellaista kuin puolustussota. Väite sotaan ryhtymisestä kansallisten rajojen ja kansallisen itsenäisyyden puolustamiseksi on nyt yksinkertaisesti suoraa petosta.
Kun yksi merirosvolaiva hyökkää toisen kimppuun anastaakseen sen saaliin, emme puhu oikeutetusta itsepuolustuksesta. Imperialistiset valtiot pyrkivät aina laajentumaan, anastamaan lisää saalista. Heidän sotansa koskevat valloitusta alusta alkaen.
Ei ole väliä sillä, kenen alueella sota käydään. Kun sota syttyy, se on taisteltava jossain. Se, missä se tapahtuu, riippuu sotaonnesta, mutta se ei ole perusta, jonka perusteella määritämme sodan luonnetta.
Ihmisenä ja sosialistina olen yhtä tuskastunut ja järkyttynyt ranskalaisen, belgialaisen ja venäläisen proletaarin murhasta kuin silloin, kun uhri on saksalainen. ”Soittakaa hälytys: he tappavat veljiämme”: Tämä periaate pätee internationalistisille sosialisteille riippumatta siitä, missä sota syttyy. Ja siksi emme voi perustaa kantaamme sotaan ja sotamäärärahojen hyväksymiseen sodan vaiheeseen millä tahansa hetkellä, kuten Työryhmä teki 21. joulukuuta antamassaan lausunnossa ja kuten vaikutusvaltaiset toverit ovat tehneet eri puheissaan.
Kuvittele: Jos olisimme nyt Ranskan tilanteessa, jos suuret osat Saksasta olisivat vihollisjoukkojen miehittämiä, niin kuka tietää – sosialidemokraattista Työryhmää ei ehkä edes olisi olemassa.
Toistan: kantamme sotaan ei ole riippuvainen taistelun tilasta kulloinkin. Tämä ajattelutapa estäisi aina kaikki mahdollisuudet kansainvälisen proletariaatin yhtenäiseen toimintaan sotaa vastaan. Missä tahansa sodassa maan sosialidemokraatit harjoittaisivat politiikkaa, joka perustuu oman maansa armeijoiden menestykseen ja olisi siten väistämättä vastakkainen toisessa maassa olevien kollegojensa politiikkaa vastaan. Se merkitsisi konkurssin myöntämistä minkä tahansa kansainvälisen proletaarisen politiikan osalta.
* * *
Eräs Työryhmän jäsen moitti meitä niin sanotusta ”puolustusnihilismin” asenteesta. Tuo termi on täysin käyttökelvoton. Seisomme Stuttgartin päätöslauselman perustalla, joka asetti meille velvoitteen, jos emme pystyisi estämään sotaa, emme tulisi puolustamaan isänmaata vaan käyttämään kaikkia keinoja sodan nopeaksi lopettamiseksi ja sen aiheuttaman kriisin hyödyntämiseksi poliittisessa ja taloudellisessa elämässä kapitalistisen järjestyksen lakkauttamisen nopeuttamiseksi.
Jos sosialistit saavuttavat vallan tietyssä maassa, heidän on käytettävä voimaa hyökkääviä vihollisia vastaan, aivan kuten Ranskan vallankumouksen kumoukselliset puolustivat porvarillista vapauttaan feodaalista Eurooppaa vastaan ja Pariisin kommuunin taistelijat vuonna 1871 puolustivat kommuuniaan Preussin joukkoja vastaan.
En ota tässä esiin muita meidän ja Työryhmän välisiä erimielisyyksiä. Tällaisia ovat erimielisyydet verotuksesta, sukellusvenepolitiikasta ja puolueen johdon rauhan vetoomuksesta. Verotuksen osalta haluan vain sanoa, että hylkäämme sotaluotot riippumatta siitä, maksetaanko ne joukkojen ohuista lompakoista vai suoraan omistajien omaisuudesta. Ne tarjoavat resursseja sotaan siitä riippumatta.
Tämä lyhyt hahmotelma meidän ja Työryhmän välisistä eroista ei pyri liittämään meitä polemiikkiin heidän kanssaan, vaan pikemminkin osoittamaan, miksi ryhmämme on toimittava itsenäisesti ja kumoamaan käsitys opposition yhtenäisyydestä. Marssimme erikseen, mutta yhdistymme antaaksemme iskuja vastustajillemme, ja tämän päivän päätehtävä on kohdistaa se yhtenäinen isku.
Meidänkin on selvitettävä tilit puolueen johdon, niin sanotun enemmistön kanssa. Mutta ei sosiali-imperialistien kanssa. Emme keskustele Kolbin, Lenschin, Cohenin, Heinen, Heilmannin ja vastaavien kanssa. Emme myöskään keskustele sellaisten kanssa, jotka, kuten Konrad Haenisch, laulavat ”Työläisten marseljeesi” -kappaleen ”Deutschland, Deutschland Über Alles” -sävelmällä, koska nämä ihmiset ovat siirtyneet puolueohjelman ja sen vuosikokouspäätösten ulkopuolelle. Melkein jokainen toveri ymmärtää tämän. Heidän pitämisensä puolueessa vaatisi sen ohjelman täydellisen muuttamisen.
Tai voisimme käyttää tässä oikotietä ja yksinkertaisesti omaksua kansallisliberaalien ohjelman, jota koristaisivat muutamat sosialistiset sanankäänteet. Niin kauan kuin nykyinen puolueohjelmamme on voimassa, nämä sosiali-imperialistit ja heidän kannattajansa ovat puolueemme rajojen ulkopuolella. Meillä ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. He ovat kuuluneet pitkään porvarilliseen leiriin ja ovat tunkeutujia sosialismin taloon. Kun tilinpäätöspäivä koittaa, silloin ne, jotka pitävät kiinni puolueen ohjelmasta, perinteestä ja päätöksistä, käyttävät tätä valtaa heittämällä nämä tunkeilijat ulos. Nämä ihmiset häpäisevät sosialismin temppelin ja sosialistisen maailmankatsomuksen.
Olemme tänään tekemisissä ennen kaikkea tovereiden kanssa, jotka väittävät noudattavansa puolueen ohjelmaa ja sääntöjä, mutta itse asiassa tallaavat ohjelman ja säännöt jalkoihinsa. He käyttävät väärin sanoja ”kansainvälisyys”, ”puolueen yhtenäisyys” ja ”puoluekuri” pettääkseen tietoisesti tovereita kaikkialla maassa. Huolimatta sodan kiistämättömästi imperialistisesta luonteesta, toverit puolueen hallituksessa ja virallisessa [enemmistön] parlamentaarisessa ryhmässä vaativat edelleen ”kiinni pitämistä loppuun asti” ja hyväksyvät sotaluotot, vaikka sota on yksiselitteisesti imperialistinen luonteeltaan. He jatkavat hallituksen tukemista ja puolustamista huolimatta sen avoimista kehotuksista alueliitoksiin. Siksi heillä ei ole oikeutta puhua kansainvälisten suhteiden ja rauhan palauttamisesta.
Ensimmäinen ennakkoedellytys kansainvälisten suhteiden palauttamiselle [sosialistien välillä] on lopettaa syytteiden esittäminen puolueita vastaan muissa maissa ja siivota oma takapiha, ja erota elokuun 4. päivän politiikasta…
Kehotamme kaikkia niitä, jotka kannattavat luokkataistelua ja kansainvälistä sosialismia, jotta he eivät joutuisi puolueen yhtenäisyyden ja kurin rikkomista koskevan fanaattisen metelin eksyttämäksi, vaan puolustamaan periaatteidemme eheyttä ja olemaan kurinalaisia puolustaessaan maailmankatsomustamme.
Tämä tarkoittaa, että meidän on myös luovuttava tottelemasta puolueen johtavien elinten politiikkaa. Meidän on laitettava loppu puolitoimille ja luovuttava harhakuvitelmista, että kyse on vain puhtaasti parlamentaarisen sotalainojen hyväksymisen tai hylkäämisen kysymyksen ratkaisemisesta. Tehtävänä on pikemminkin kutsua joukkoja käymään voimakasta taistelua imperialismia ja sotaa vastaan.
Tehdään selväksi yksi asia: jos sota päättyy sellaisena kuin se alkoi, lahjana korkeuksista ilman proletariaatin osallistumista, diplomaattisten neuvottelujen tuloksena, silloin rauha tällä perusteella sinetöi tappion jonka sosialismi on kärsinyt sodan aikana.
Saavutettakoon tämä rauha käyttämällä kaikkia proletariaatin voiman välineitä. Siinä tapauksessa tällainen rauha valmistelee tietä sosialismin voittoon ja muokkaa Internationaalia voimaksi, joka tulee estämään tällaisten kauhistuttavien kansanmurhateurastusten toistumisen ikuisiksi ajoiksi.
Työväen antimilitaristit 