Karl Liebknecht oli saksalainen sosialisti, joka valittiin 1908 Preussin edustajakamariin ja 1912 Saksan valtiopäiville sosialidemokraattien edustajana.
Tuhoisan ensimmäisen maailmansodan alettua hän oli ainoa, joka vastusti valtiopäivillä sotamäärärahojen myöntämistä. Hän kritisoi toimikaudellaan aktiivisesti sosialidemokraattista johtoa, etunenässä Karl Kautskya – ja etenkin puolueen kantaa sotaan.
Tässä maailmansodan oloissa kirjoitetussa tekstissä Liebknecht selvittää, miksi puhe itsepuolustuksesta sodassa kapitalismin imperialistisessa vaiheessa on valhetta. Hän vastaa sodan vastustajiin kohdistettuihin kriittisiin kysymyksiin ja erittelee poliittisen työväenliikkeen tehtäviä taantumuksellisen sodan aikana Saksan kokemuksen näkökulmasta.
Alkuperäinen teksti on aiemmin ilmestynyt englanniksi yhdysvaltalaisen julkaisussa The Class Struggle maalis-huhtikuussa 1918. Se julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa suomeksi.
”Mutta koska emme ole kyenneet estämään sotaa, koska se on tullut meistä huolimatta ja maamme on hyökkäyksen edessä, jätämmekö maamme puolustuskyvyttömäksi? Annammeko sen vihollisen käsiin? Eikö sosialismi vaadi kansakuntien oikeutta määrätä omista kohtaloistaan? Eikö se tarkoita, että jokainen kansa on oikeutettu, ei vaan enemmän, ole velvollinen suojaamaan vapauksiaan, itsenäisyyttään? Kun talo on tulessa, emmekö yritä ensin sammuttaa tulen ennen kuin pysähdymme selvittämään syttymisen syytä?”
Näitä väitteitä on toistettu yhä uudelleen sosialidemokratian asenteen puolustamiseksi Saksassa ja Ranskassa. Ja jopa puolueettomissa maissa niillä on ollut tärkeä rooli keskusteluissa.
Mutta on yksi asia, jonka palavan talon palomies on unohtanut: että sosialistin suussa ilmaus ”isänmaan puolustaminen” ei voi tarkoittaa tykinruoan roolia imperialistisen porvariston komennossa.
Onko hyökkäys todella kaikkien kauhujen kauhu, jonka edessä kaikkien maan sisäisten luokkariitojen on väistyttävä ikään kuin ne olisivat jonkin yliluonnollisen noituuden lumoamia? Eikö modernin kapitalistisen yhteiskunnan historia ole osoittanut, että kapitalistisen yhteiskunnan silmissä ulkomaalaisten hyökkäys ei suinkaan ole sitä hillitöntä terroria, jollaiseksi se yleensä maalataan; että se on päinvastoin toimenpide, johon porvaristo on usein ja mielellään turvautunut tehokkaana aseena sisäistä vihollista vastaan? Eivätkö Bourbonit ja Ranskan aristokraatit kutsuneet ulkomaalaista hyökkäystä jakobiitteja vastaan? Eikö Itävallan vastavallankumous vuonna 1849 kutsunut Ranskan hyökkäyksen Roomaa vastaan, venäläisten Budapestia vastaan? Eikö Ranskan ”Lain ja järjestyksen puolue” vuonna 1850 avoimesti uhannut kasakkojen hyökkäyksellä saadakseen kansalliskokouksen päätökseen?
Ja eikö Bonaparten armeija vapautettu, ja Preussin armeijan tuki Pariisin kommuunia vastaan taattu kuuluisalla sopimuksella Jules Favren, Thiersin ja kumppanien ja Bismarckin välillä? Tämä historiallinen todiste sai Karl Marxin 45 vuotta sitten paljastamaan modernin kapitalistisen yhteiskunnan ”kansalliset sodat” surkeina petoksina. Kuuluisassa puheessaan Internationaalin yleisneuvostolle Pariisin kommuunin kaatumisesta hän sanoi:
”Että nykyajan suurimman sodan jälkeen sotivien armeijoiden, voittajien ja voitettujen, tulisi yhdistyä proletariaatin keskinäiseen teurastamiseen — tämä uskomaton tapahtuma todistaa, ei niin kuin Bismarck haluaisi uskoa, uuden yhteiskutavallan lopullista kumousta — vaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajoamista. Korkein sankarillinen saavutus, johon vanha järjestys pystyy, on kansallinen sota. Ja tämä on nyt osoittautunut petokseksi, jonka hallitus suoritti ei muusta syystä kuin luokkataistelun lykkäämiseksi, petokseksi joka paljastuu heti, kun luokkataistelu leimahtaa sisällissodassa. Luokkahallinto ei voi enää piiloutua kansallisen univormun taakse.”
Kapitalistisessa historiassa hyökkäys ja luokkataistelu eivät ole toistensa vastakohtia, kuten virallinen legenda saa meidät uskomaan, vaan toinen on keino ja ilmaus toiselle. Aivan kuten hyökkäys on todellinen ja kokeiltu ase pääoman käsissä luokkataistelua vastaan, niin toisaalta luokkataistelun peloton tavoittelu on aina osoittautunut tehokkaimmaksi ulkomaisten hyökkäysten ehkäisyyn. Nykyajan partaalla esimerkkejä ovat Italian kaupungit, Firenze ja Milano, niiden vuosisadan katkerassa taistelussa Hohenstaufenia vastaan. Näiden sisäisten konfliktien repimä kaupunkien myrskyinen historia todistaa, että sisäisen luokkataistelun voima ja raivo eivät ainoastaan ole heikentämättä yhteisön puolustusvoimia, vaan päinvastoin, niiden tulipaloista ampaisevat ainoat liekit, jotka ovat tarpeeksi vahvoja kestämään jokaisen vieraan vihollisen hyökkäyksen.
Mutta oman aikamme klassinen esimerkki on suuri Ranskan vallankumous. Vuonna 1793 Pariisi, Ranskan sydän, oli vihollisten ympäröimä. Ja silti Pariisi ja Ranska eivät tuolloin antaneet periksi eurooppalaisen koalition myrskyisen tulvan hyökkäykselle; päinvastoin, se hitsasi yhteen voimansa kasvavan vaaran edessä jättimäisempään vastustukseen. Jos Ranska tuona kriittisenä aikana kykeni kohtaamaan jokaisen uuden vihollisen liittouman uudella ihmeellisellä ja katoamattomalla taisteluhengellä, se johtui vain yhteiskunnan sisimpien voimien äkkinäisestä irtipääsystä Ranskan luokkien suuressa taistelussa. Nykyään vuosisadan perspektiivissä on selvästi havaittavissa, että vain tämä luokkataistelun kiihtyminen, että vain Ranskan kansan diktatuuri ja heidän peloton radikalisminsa pystyi tuottamaan Ranskan maaperästä välineet ja voimat, jotka riittivät puolustamaan ja ylläpitämään vastasyntynyttä yhteiskuntaa vihollisten maailmaa, dynastian juonitteluja, aristokraattien petollisia vehkeilyjä, papiston yrityksiä, kenraalien petollisuutta vastaan, kuudenkymmenen departementin ja provinssien pääkaupunkien vastustusta vastaan, ja monarkillisen Euroopan yhdistyneitä armeijoita ja laivastoja vastaan. Vuosisadat ovat osoittaneet, että ei piiritystila, vaan säälimätön luokkataistelu on voima, joka herättää uhrautumisen hengen, joukkojen moraalisen vahvuuden, että luokkataistelu on paras suoja ja paras puolustus vieraita vihollisia vastaan.
On totta, että sosialismi antaa jokaiselle kansalle oikeuden itsenäisyyteen ja vapauteen, oman kohtalonsa itsenäiseen hallintaan. Mutta on todellista sosialismin perversiota pitää nykyistä kapitalistista yhteiskuntaa tämän kansojen itsemääräämisoikeuden ilmentymänä. Missä on kansakunta, jossa kansalla on ollut oikeus määrätä kansallisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen olemassaolonsa muoto ja ehdot? Saksassa kansan päättäväisyys ilmeni konkreettisesti vuoden 1808 saksalaisten vallankumouksellisten demokraattien, Saksan proletariaatin ensimmäisten taistelijoiden Marxin, Engelsin, Lassallen, Bebelin ja [Wilhelm] Liebknechtin esittämissä vaatimuksissa, jotka julistivat ja taistelivat yhdistyneen Saksan tasavallan puolesta. Tämän ihanteen puolesta vallankumoukselliset voimat Berliinissä ja Wienissä vuodattivat sydämensä verta barrikadeilla niinä traagisina maaliskuun päivinä. Tämän ohjelman toteuttamiseksi Marx ja Engels vaativat Preussia tarttumaan aseisiin tsaaria vastaan. Kansallisen ohjelman tärkein vaatimus oli tuon järjestäytyneen rappeutumisen kasan, Habsburgien monarkian, sekä kahden tusinan muun kääpiömonarkian likvidoiminen Saksan sisällä. Saksan vallankumouksen kukistaminen, saksalaisen porvariston omien demokraattisten ihanteidensa petos, johti Bismarckin hallintoon ja sen luomaan, nykyiseen Suur-Preussiin, 25 isänmaahan yhden ruorin alaisuudessa, Saksan imperiumi. Nykyaikainen Saksa on rakennettu maaliskuun vallankumouksen haudalle, Saksan kansan itsemääräämisoikeuden rauniolle. Nykyinen sota, joka tukee Turkkia ja Habsburgien monarkiaa ja vahvistaa Saksan sotilaallista itsevaltaa, on maaliskuun vallankumouksellisten ja Saksan kansan kansallisen ohjelman toinen hautaus. On historian pirullista leikkiä, että sosialidemokraatit, vuoden 1848 saksalaisten patrioottien perilliset, lähtevät tähän sotaan pitäen ”kansakuntien itsemääräämisoikeuden” lippua korkealla käsissään. Mutta kenties kolmas Ranskan tasavalta siirtomaaomistuksineen ja siirtomaavallan kauhuineen kahdella mantereella on ranskalaisen kansan itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tai brittiläinen kansakunta, jolla on Intia, jolla on Etelä-Afrikka, jossa miljoona valkoista hallitsee yli viiden miljoonan värillisen väestön. Tai ehkä Turkki, tai tsaarin imperiumi.
Kapitalistiset poliitikot, joiden silmissä kansan hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat kansakunta, eivät voi rehellisesti puhua ”kansallisesta itsemääräämisoikeudesta” tällaisten siirtomaavaltakuntien yhteydessä. Sosialistille ei ole vapaa yksikään kansakunta, jonka kansallinen olemassaolo perustuu toisen kansan orjuuttamiseen, sillä hänelle siirtomaakansatkin ovat kansoja ja sellaisenaan kansallisvaltion osia. Kansainvälinen sosialismi tunnustaa oikeuden vapaisiin itsenäisiin kansoihin, joilla on yhtäläiset oikeudet. Mutta sosialismi yksin voi tuoda kansoilleen itsemääräämisoikeuden. Tämä sosialismin iskulause, kuten kaikki muutkin, ei ole anteeksipyyntö olemassa oleville olosuhteille, vaan opaste, kannustin proletariaatin vallankumoukselliselle, uudelleenluovalle ja aktiiviselle politiikalle. Niin kauan kuin kapitalistiset valtiot ovat olemassa, eli niin kauan kuin imperialistinen maailmanpolitiikka määrää ja säätelee kansakunnan sisäistä ja ulkoista elämää, ei voi olla ”kansallista itsemääräämisoikeutta” ei sodassa eikä rauhassa.
Nykyisessä imperialistisessa miljöössä ei voi käydä kansallisen itsepuolustuksen sotia. Jokainen sosialistinen politiikka, joka on riippuvainen tästä määräävästä historiallisesta miljööstä, joka on valmis kiinnittämään politiikkaansa maailman pyörteessä yhden kansakunnan näkökulmaan, on rakennettu hiekkapohjalle.
Keskustelussa sodan yleisistä syistä ja sen merkityksestä kysymys ”syyllisestä” on täysin sivuseikka. Saksalla ei tietenkään ole oikeutta puhua puolustussodasta, mutta Ranskalla ja Englannilla ei ole juurikaan enempää perusteita. Hekin suojelevat, ei kansallista, vaan maailmanpoliittista olemassaoloaan, vanhoja imperialistisia omaisuuksiaan nousukkaan Saksan hyökkäyksiltä. Epäilemättä saksalaisen ja itävaltalaisen imperialismin ryöstöt itämaissa aloittivat tulipalon, mutta ranskalainen imperialismi nielemällä Marokon, ja Englannin yritykset raiskata Mesopotamia, ja kaikki muut toimenpiteet, joilla oli tarkoitus turvata sen pakkovalta Intiassa, Venäjän Baltian politiikka, joka tähtää Konstantinopoliin, kaikki nämä tekijät ovat kantaneet yhdessä ja kasanneet, kekäle kekäleeltä polttopuuta, joka on ruokkinut tulta. Jos kapitalistisilla asevarusteluilla on ollut tärkeä rooli noiden kekäleiden, katastrofin puhkeamisen lähteenä, se oli asevarustelukilpailu kaikkien kansakuntien välillä. Ja jos Saksa laski eurooppalaisen kilpailevan aseistuksen kulmakiven Bismarckin vuoden 1870 politiikalla, tätä politiikkaa edistivät toisen imperiumin politiikka ja kolmannen imperiumin sotilaallinen siirtomaapolitiikka, sen laajentuminen Itä-Aasiaan ja Afrikkaan.
Ranskan sosialisteilla oli jonkin verran perusteita illuusiolleen ”kansallisesta puolustuksesta”, koska sen enempää Ranskan hallitus kuin ranskalaisetkaan eivät pitäneet mielessään pienintäkään sotahalua heinäkuussa 1914. ”Tänään Ranskassa kaikki ovat rehellisesti, oikeutetusti ja varauksetta rauhassa,” painotti Jaures elämänsä viimeisessä puheessaan sodan aattona pitäessään puheen kansantalossa Brysselissä. Tämä oli ehdottoman totta ja antaa psykologisen selityksen ranskalaisten sosialistien suuttumukseen, kun tämä rikollinen sota pakotettiin heidän maataan vastaan. Mutta tämä tosiasia ei riittänyt määrittämään sosialistista kantaa maailmansotaan historiallisena tapahtumana.
* * *
Imperialismi ei ole minkään yhden valtion tai valtioryhmän luomus. Se on pääoman maailmankehityksen tietyn kypsyysvaiheen tuote, synnynnäinen kansainvälinen tila, jakamaton kokonaisuus, joka on tunnistettavissa vain suhteistaan ja josta mikään kansakunta ei voi vapaaehtoisesti vetäytyä. Vain tästä näkökulmasta on mahdollista ymmärtää ”kansallisen puolustuksen” kysymys nykyisessä sodassa oikein.
Oletetaan hetki väittelyn vuoksi, tämän nykyistä sosialidemokraattista politiikkaa hallitsevan ”kansallissotien” haaveen tutkimiseksi, että yhdessä sotavaltioista sota puhjetessaan oli puhtaasti maanpuolustuksellinen sota. Sotilaallinen menestys vaatisi välittömästi vieraan alueen miehityksen. Mutta imperialistisista liitoista kiinnostuneiden vaikutusvaltaisten kapitalististen ryhmien olemassaolo herättää ekspansiohaluja sodan edetessä. Imperialistinen taipumus, joka vihollisuuksien alussa saattoi olla olemassa vain alkiona, nousee ja laajenee sodan kasvihuoneilmapiirissä, kunnes se lyhyessä ajassa määrittelee sen luonteen, tavoitteet ja tulokset. Lisäksi sotilasvaltioiden välinen liittoutumajärjestelmä, joka on hallinnut näiden kansakuntien poliittisia suhteita menneisyydessä vuosikymmeniä, tekee väistämättömäksi sen, että jokainen taisteleva osapuoli yrittää sodan aikana jälleen tuoda liittolaisiaan avukseen, puhtaasti itsepuolustuksen motiiveista. Näin maat toisensa jälkeen vedetään sotaan, väistämättä kosketetaan uusia imperialistisia piirejä ja luodaan uusia. Näin Englanti veti mukanaan Japanin ja sodan leviäminen Aasiaan on tuonut Kiinan poliittisten ongelmien kierteeseen ja vaikuttanut Japanin ja Yhdysvaltojen, Meksikon ja Japanin väliseen kilpailuun, keräten näin uutta materiaalia tulevia konflikteja varten. Näin Saksa on vetänyt Turkin sotaan ja nostanut Konstantinopolin, Balkanin ja Länsi-Aasian kysymyksen suoraan asioiden etualalle. Jopa se, joka ei aluksi tajunnut, että maailmansota oli syineen puhtaasti imperialistinen, ei voi olla huomaamatta sen seurauksista kiihkeästi katsottuaan, että sota kehittyy nykyisissä olosuhteissa automaattisesti ja väistämättä maailmanjaon prosessiksi. Tämä näkyi heti alusta alkaen. Kahden taistelevan osapuolen välinen horjuva voimatasapaino pakottaa kummankin, joskin vain sotilaallisista syistä, oman asemansa vahvistamiseksi tai mahdollisten hyökkäysten vaikeuttamiseksi pitämään puolueettomat valtiot kurissa intensiivisin kansojen ja kansakuntien sopimuksin, kuten toisaalta Saksan ja Itävallan tarjoukset Italialle, Romanialle, Bulgarialle ja Kreikalle ja toisaalta englantilais-venäläiset tarjoukset. Lopuksi se tosiasia, että kaikilla moderneilla kapitalistisilla valtioilla on siirtomaaomaisuutta, joka, vaikka sota on saattanut alkaa kansallisen puolustussotana, vedetään konfliktiin puhtaasti sotilaallisista syistä, se tosiasia, että jokainen maa pyrkii valtaamaan siirtomaaomaisuuden vastustajaltaan tai ainakin aiheuttaakseen häiriöitä siihen, muuttaa jokaisen sodan automaattisesti imperialistiseksi maailmansotukseksi.
* * *
Kaikkien näiden näkökohtien valossa, mikä tulee olemaan sosialidemokratian käytännön asenne nykyisessä sodassa? Pitääkö sen julistaa: koska tämä on imperialistinen sota, koska emme nauti sosialistista itsemääräämisoikeutta, sen olemassaololla tai olemattomuudella ei ole mitään merkitystä meille, ja me luovutamme sen viholliselle? Passiivinen fatalismi ei voi koskaan olla sosialidemokratian kaltaisen vallankumouksellisen puolueen rooli. Se ei saa asettua olemassa olevan luokkavaltion käyttöön, hallitsevien luokkien komennon alaisuuteen, eikä se voi olla hiljaa odottamassa, kunnes myrsky on ohi. Sen on omaksuttava aktiivisen luokkapolitiikan politiikka, politiikka, joka ruoskii hallitsevia luokkia eteenpäin jokaisessa suuressa yhteiskunnallisessa kriisissä ja joka ajaa itse kriisin kauas alkuperäisestä laajuudestaan. Se on se rooli, joka sosialidemokratian on näytettävä taistelevan proletariaatin johtajana. Sen sijaan, että sosialidemokratia verhoaa tämän imperialistisen sodan valheellisella kansallisen itsepuolustuksen peitteellä, sen olisi pitänyt vaatia kansallisen itsemääräämisoikeuden taistelua vakavasti, sen olisi pitänyt käyttää sitä vipuna imperialistista sotaa vastaan. Kyllä, sosialistien pitäisi puolustaa maataan suurissa historiallisissa kriiseissä. Ja tässä on Saksan sosialidemokraattisen Reichstag-ryhmän suuri vika. Kun se ilmoitti 4. elokuuta: ”Tänä vaaran hetkellä emme jätä isänmaatamme”, se kielsi omat sanansa samalla henkäyksellä. Sillä todellakin se on hylännyt isänmaansa suurimman vaaran hetkellä. Sosialidemokratian korkein velvollisuus isänmaataan kohtaan vaati, että se paljastaa tämän imperialistisen sodan todelliset taustat, että se ylläpitää imperialististen ja diplomaattisten valheiden verkkoa, joka peittää ihmisten silmät. Sen velvollisuutena oli puhua äänekkäästi ja selkeästi, julistaa Saksan kansalle, että voitto ja tappio olisivat yhtä kohtalokkaita tässä sodassa, vastustaa isänmaan suukapuloimista piirityksen tilalla, vaatia, että kansa yksin päättää sodasta ja rauhasta, vaatia parlementille pysyvää istuntoa sodan ajaksi, ottaa valppaasti hallituksen hallinta parlementille ja parlamentin hallinta kansalle, vaatia kaikkien poliittisten epätasa-arvoisuuksien välitöntä poistamista, koska vain vapaa kansa voi riittävästi hallita maataan, ja lopuksi vastustaa imperialistista sotaa, joka perustui sellaisenaan Euroopan taantumuksellisimpiin voimiin, Marxin, Engelsin ja Lassallen ohjelmalla.
* * *
Maailmansodan suuri historiallinen hetki vaati ilmiselvästi yksimielistä poliittista saavutusta, avarakatseista, inklusiivista asennetta, jonka vain sosialidemokratia on tarkoitettu antamaan. Sen sijaan työväenluokan parlamentaaristen edustajien osalta seurasi surkea romahdus. Sosialidemokratia ei omaksunut väärää politiikkaa – sillä ei ollut minkäänlaista politiikkaa. Se on pyyhkinyt itsensä kokonaan pois luokkapuolueena, jolla on oma maailmankäsitys, ja tuonut maan ilman protestin sanaa imperialistisen sodan kohtaloon, sen sisältämään miekan diktatuuriin. Ei, vieläkin enemmän, se on ottanut vastuun sodasta omille harteilleen. ”Reichstag-ryhmän” julistuksessa sanotaan: ”Olemme äänestäneet vain keinoja maamme puolustamiseksi. Kieltäydymme kaikesta vastuusta sodasta.” Mutta itse asiassa totuus on juuri päinvastaiseen suuntaan. Sosialidemokratia ei äänestänyt keinoja ”kansalliseen puolustamiseen”, eli sotilaallisen monarkian asevoimien imperialistiseen joukkoteurastamiseen. Sillä sotaluottojen käyttö ei ollut vähimmässäkään määrin sosialidemokratiasta riippuvainen. He seisoivat vähemmistönä kapitalistisen Reichstagin tiivistä kolmen neljäsosan enemmistöä vastaan. Sosialidemokraattinen ryhmä sai aikaan vain yhden asian äänestämällä sotalainojen puolesta. Se asetti sodalle demokraattisen isänmaanpuolustuksen leiman, tuki ja ylläiti hallituksen levittämiä fiktioita sodan todellisista olosuhteista ja ongelmista.
”Mutta mihin toimenpiteisiin puolueen olisi pitänyt ryhtyä antaakseen sota- ja sodanvastaisuudellemme painoa ja painoarvoa? Olisiko sen pitänyt julistaa yleislakko? Olisiko sen pitänyt vaatia sotilaita kieltäytymään asepalveluksesta?” Näin kuuluu yleisesti kysytty kysymys. Tähän vastaaminen yksinkertaisesti ”kyllä” tai ”ei” olisi aivan yhtä naurettavaa kuin päättää: ”kun sota syttyy, teemme vallankumouksen”. Vallankumouksia ei ”tehdä” eikä suuria kansanliikkeitä tuoteta puoluejohtajien taskuissa lepäävien teknisten reseptien mukaan. Pienet piirit salaliittolaisia voivat järjestää mellakan tietyksi päiväksi ja tietyksi tunniksi, voivat antaa kannattajilleen signaalin aloittaa. Joukkoliikkeitä suurissa historiallisissa kriiseissä ei voi käynnistää tällaisilla primitiivisillä toimilla. Parhaitenkin valmisteltu joukkolakko voi katketa surkeasti juuri sillä hetkellä, kun puoluejohtajat antavat signaalin, voi romahtaa kokonaan ennen ensimmäistä hyökkäystä. Suurten kansanliikkeiden menestys riippuu, ja kyllä, jopa niiden alkamisajankohta ja -olosuhteet määräytyvät, useiden taloudellisten, poliittisten ja psykologisten tekijöiden perusteella. Nykyinen luokkien välinen jännitysaste, joukkojen älykkyysaste ja heidän vastarintansa hengen kypsyysaste – kaikki nämä arvaamattomat tekijät ovat oletuksia, joita mikään puolue ei voi keinotekoisesti luoda. Tämä on ero suurten historiallisten mullistusten ja pienen näytöksen ja mielenosoituksen välillä, jonka kurinalainen puolue voi rauhan aikoina toteuttaa, järjestäytynyeitä, hyvin koulutettuja esityksiä jotka tottelevat kuuliaisesti puolueen johtajien käsissä olevaa sauvaa. Suuri historiallinen hetki itsessään luo muodot, jotka vievät vallankumouksellisen liikkeen onnistuneeseen lopputulokseen, luo ja improvisoi uusia aseita, rikastaa kansan arsenaalia aseilla, jotka ovat puolueille ja niiden johtajille tuntemattomia ja ennennäkemättömiä.
Se, mitä sosialidemokratian luokkatietoisen proletariaatin etuvartijana olisi pitänyt pystyä antamaan, ei ollut naurettavia käskyjä ja teknisiä reseptejä, vaan poliittinen iskulause, selkeys proletariaatin poliittisista ongelmista ja eduista sodan aikana.
”Olisivatko massat tukeneet sosialidemokratiaa sen sodanvastaisessa asenteessa?” Se on kysymys, johon kukaan ei voi vastata. Mutta sekään ei ole tärkeä asia. Vaativatko parlamentaarikkomme Preussin armeijan kenraalilta ehdotonta voittotakuuta ennen kuin äänestivät sotaluottojen puolesta? Se, mikä pätee sotilasarmeijoihin, pätee yhtä lailla vallankumouksellisiin armeijoihin. Ne lähtevät taistelemaan missä tahansa pakko sitä vaatii, ilman aiempaa vakuutusta onnistumisesta. Pahimmillaan puolue olisi tuomittu sodan ensimmäisten kuukausien aikana poliittiseen tehottomuuteen. Se ei olisi saanut aikaan muuta kuin pelastanut proletariaatin kunnian; ja tuhannet ja tuhannet proletaarit, jotka kuolevat juoksuhaudoissa mielenpimeydessä, eivät olisi kuolleet hengelliseen hämmennykseen, mutta sillä yhdellä varmuudella, mikä on ollut kaikkea heidän elämässään, Internationaali, vapauttava sosialidemokratia, on ollut enemmän kuin unen kuvitus.
Puolueemme ääni olisi toiminut märkänä peitteenä joukkojen šovinistisen päihteen päälle. Se olisi suojellut älykästä proletariaattia deliriumilta, vaikeuttanut imperialismin myrkytystä ja ihmisten mielen tukahduttamista.
Ja sodan edetessä, kun loputtoman verilöylyn ja verenvuodatuksen kauhu kaikissa maissa kasvoi ja kasvoi, kun sen imperialistinen sorkka tuli yhä selvemmäksi, kun verenhimoisten keinottelijoiden hyväksikäytöstä tuli yhä häpeämättömämpää, jokainen elävä, rehellinen, edistyksellinen ja inhimillinen elementti massoissa olisi noussut sosialidemokratian tasolle. Saksan sosialidemokratia olisi seisonut tämän hullun romahduksen ja rappeutumisen pyörteen keskellä, kuin kivi myrskyisessä meressä, olisi ollut koko Internationaalin majakka, joka olisi ohjannut ja johtanut maan jokaisen maan työväenliikkeitä. Verraton moraalinen arvovalta, joka olisi ollut Saksan sosialistien käsissä, olisi aiheuttanut reaktion kaikkien kansojen sosialisteihin hyvin lyhyessä ajassa. Rauhan tunteet olisivat levinneet kulovalkean tavoin ja kansan rauhan vaatimus kaikissa maissa olisi nopeuttanut teurastuksen loppua, vähentänyt sen tuotoksia.
Tämä totisesti oli tehtävä, joka olisi ollut Marxin, Engelsin ja Lassallen opetuslasten arvoinen.
