Yhdistyneiden Kansakuntien voimaa ovat tässä kuussa peräänkuuluttaneet monenlaiset tahot aina porvarillisesta presidentti Alexander Stubbista poliittiseen vasemmistoon. Ajattelin tässä blogitekstissä suhtautua kriittisesti erääseen tällaiseen puheenvuoroon luokkakantaisesta perspektiivistä.
Kulttuurivihkoissa (6/2024) julkaistiin Michael Brien artikkeli Ukrainan sodasta ja vasemmiston strategiasta, otsikolla ”Mikään ei ole mitään ilman rauhaa! Sosialistisen vasemmiston haasteet”. Brie on Rosa Luxemburg -säätiön vanhempi tutkija.
Artikkeli ei ole vailla meriittejään todetessaan, että ”[d]emokratian ja ihmisoikeuksien nimissä julistettu maailmanlaajuinen sota (kylmä tai kuuma), joka on eufemistisesti nimetty ’arvopohjaiseksi’, on imperialistisen ulkopolitiikan tiivistetty ilmentymä”. Tämä on mielestäni varsin oikea arvio.
Toisaalta Brien perusteesinä on, että ”… kaikkia konflikteja tulisi arvioida Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan ja asiakirjojen pohjalta … Sosialistinen vasemmisto ei saa jättää kansainvälisen oikeuden tulkintaa lännen ja idän hallitsijoille, sillä muuten se on osa sotapropagandaa. Sen on itse opittava tulkitsemaan sitä rauhaa rakentavana lakina.”
On epäselvää miksi Brie käyttää tässä termiä ”sosialistinen vasemmisto”. Perinteisesti tämä on tarkoittanut kapitalismin vastaista vasemmistoa, siis vasemmistoa joka vastustaa porvarillisia rakenteita ja samalla porvarillista lakia.
Rosa Luxemburg, jonka nimeä Brien edustama säätiö kantaa, ei luultavasti olisi kovinkaan tyytyväinen vasemmiston strategian hahmottamiseen oikeusasiakirjojen perusteella, olivat ne sitten paikallisesti tai kansainvälisesti kirjoitettuja. Hän kirjoitti aikoinaan:
”Maailmanrauhaa ei voida turvata utooppisilla tai pohjimmiltaan taantumuksellisilla suunnitelmilla kuten kapitalististen diplomaattien kansainvälisillä välitystuomioistuimilla, »aseidenriisuntaa» koskevilla diplomaattisilla sopimuksilla, »merten vapaudella», poistamalla oikeus merisotasaaliiseen, »eurooppalaisilla valtioliitoilla», »keski-eurooppalaisilla tulliliitoilla», kansallisilla puskurivaltioilla ja muilla näiden kaltaisilla toimenpiteillä.”
Sosialistisen vasemmiston sijaan liberaali vasemmisto on se, joka on argumentoinut toimiaan olemassaolevien oikeusjärjestelmien puitteissa, ja jota Luxemburgin kaltaiset luokkakantaiset vasemmistolaiset ovat vastustaneet.
Toisen maailmansodan jälkeen historiassa oli tietenkin myös hetki, jolloin sosialistiset valtiot osallistuivat kansainvälisen oikeuden kirjoittamiseen voimakkaasti, ja tällöin voitiin argumentoida sillä olevan muukin luonne kuin voimakkaitten porvarivaltioiden välinen sopiminen. Tänään emme kuitenkaan elä tällaisessa maailmassa.
Se, mitä ”sosialistisen vasemmiston” todella tulisi tehdä, on edelleen tietysti myös argumentoida kansainvälisen oikeuden piirissä niin pitkälle, kuin se toimii imperialismin rikoksia vastaan — mutta ei todellakaan, ei missään nimessä rajoittaa itseään heikon ja todellista oikeutta toteuttamaan kykenemättömän kansainvälisen oikeuden piiriin, jota maailman suurimmat porvarivaltiot pystyvät pyörittämään miten tahtovat.
Aivan kuin siinä missä porvarillisen oikeuden on ymmärrettävä kansallisesti olevan riittämätön ajamaan työväenluokan asiaa, olevan itse asiassa rakenteellisesti sitä vastaan, on samoin pystyttävä toteamaan kansainvälisestä oikeudesta, silloin kun se ei kykene ajamaan työväenluokan ja maailman sorretun enemmistön asiaa.
Näin on esimerkiksi käynnissä olevan Palestiinan kansanmurhan tapauksessa, jossa kansainvälinen oikeus on todennut loputtomasti nyt Israelin käynnissä olevien toimien olevan laittomia, mutta järjestelmä on täysin kykenemätön estämään näitä rikoksia. On selvää, että silloin on toimittava näiden päätösten ulkopuolella, kuten Palestiinan vastarinta tekeekin. Vaikka kansainvälinen oikeus on paperilla usein vahvastikin palestiinalaisten asian takana, rajoittuminen pelkästään sen varaan vasemmiston strategiaa miettiessä olisi suuri virhe.
Ylipäätään 2020-luvulla on jo päästävä vanhentuneena eroon ajatuksesta, että YK jotenkin pelastaisi meidät sodilta ja konflikteilta. Kun kansainvälistä oikeutta on vähintään vuodesta 1999 rikottu mielin määrin ympäri maailmaa eikä se kykene lopettamaan yhtäkään sotaa, ”YK:n kautta tämä kyllä hoituu” on enemmänkin jonkinlainen tapa ohittaa nykytilanteen toteaminen ja keskittyä mieluisaan utopiaan. Realistinen tilanneanalyysi tai uskottava esitys vasemmiston toimintatavaksi se ei ole.
Brien mukaan ”[v]asemmisto ei saa missään tapauksessa allekirjoittaa kylmän sodan ideologiaa liberaalin demokraattisen lännen taistelusta autoritaarisia voimia vastaan” – jälleen, tämä on aivan oikein todettu.
”Läntisen” imperialismin puolelle asettuminen uudessa globaalissa vastakkainasettelussa on vihoviimeistä sosialisovinismia, jossa toistetaan ensimmäisen maailmansodan kohtalokkaita virheitä.
Mutta sitten teksti jatkuu: ”… [vasemmiston] on asetettava keskipisteeseen aivan toisenlainen konflikti: Siinä ovat vastakkain yhtäällä ne, jotka uskovat monenkeskiseen yhteistyöhön ja yhteiseen turvallisuuteen ja kehitykseen ja haluavat osallistua maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen, ja toisaalla ne, jotka ovat valinneet vastakkainasettelun ja militarisoitumisen tien.”
Eihän tällainen ole minkään vasemmiston tehtävä, ei varsinkaan sosialistisen vasemmiston, vaan vasemmiston tehtävä on ajaa työväenluokan asiaa kansainvälisesti riippumatta etenkin porvarillisten valtioiden eduista, joita tällainen ”monenkeskinen yhteistyö” nykytilanteessa edustaa. Tässä analyysissä luokkakantaisuus loistaa poissaolollaan, ja osapuoliksi nostetaan sen sijaan ”vastakkainasettelijat” ja ”yhteistyötä haluavat”. Tämä jako esitetään materiaalisen pohjan sijaan uskon ja halun asiana.
Sosialistisen vasemmiston tehtävänä (jos sellaista on ylipäätään vuonna 2024 olemassa minkäänlaisena järjestäytyneenä voimana) ei todellakaan ole sen enempää asettuminen uuden kylmän sodan osapuoleksi kuin minkään porvarivaltioiden välisen yhteistoiminnan asiamieheksi. Sosialistisen vasemmiston tehtävä on ajaa sosialismia, siis vastustaa kapitalismia ja sitä kautta toimia porvarivaltioiden olemassaolon lakkauttamiseksi.
Emme tietenkään vastusta porvarivaltioiden rauhanomaista rinnakkaineloa, mutta ymmärrämme, että kapitalismin imperialistisessa vaiheessa sellainen ei yksinkertaisesti ole pidemmän päälle mahdollista, riippumatta siitä haluavatko ihmiset enemmän yhteistyötä tai vastakkainasettelua. Pääomien kilpailussa markkinoista rajoja tullaan piirtämään uudelleen enemmän tai vähemmän sotaisasti – kuten vaikkapa Ukrainassa nyt tapahtuu. Juuri tämä ajatus on sosialistisen vasemmiston kontribuutio rauhanliikkeelle: ilman oikeutta ei ole rauhaa, ja globaali kapitalismi ei ole oikeudenmukainen järjestelmä.
Tässä yhteydessä kaivataan perspektiivin kirkastamista palaamalla perusteiden äärelle. Rosa Luxemburgin ohella suosittelen tutustumaan hänen toverinsa, saksalaisen antimilitaristin Karl Liebknechtin ajatuksiin.
Liebknechtin mukaan militarismin heikentämiseksi voidaan yhtäältä todeta vaatimuksen rauhallisesti järjestetyn kehityksen mahdollisuuksien edistämiseksi tai ainakin väkivaltaisten yhteentörmäysmahdollisuuksien rajoittamiseksi – jota Brien teksti edustaa.
Mutta työväen antimilitarismin näkökulmasta vaaditaan myöskin ja ennen kaikkea poliittisen elämän, luokkataistelun elvyttämistä, militarismin ollessa ”rajuilma, jonka painostus ajoittain lamaa puolue-elämämme ja saattaa parlamentarismimme yhä enemmän unitaudin ja velttouden haltuun.” Erinäisten parlamentaaristen vasemmistojen nykyisen asennoitumisen kuvaamiseen kiihtyvän militarismin edessä tämä käy enemmän kuin hyvin.
Liebknecht sanoo:
”Olemme täysin selvillä siitä, mitä osaa militarismi kapitalistisessa yhteiskunnassa näyttelee, emmekä tietenkään milloinkaan ajattele asettaa [militarismia] kapitalismin yläpuolelle tai viereen, sillä se on vain osa siitä. Osa, tai paremmin sanoen erikoisen vaarallinen ja vahingollinen kapitalismin elämänilmauma. Mutta koko meidän taistelumme kapitalismia vastaan on suunnattu sen eri ilmenemismuotoja vastaan. Antimilitaristisen taistelun paikka on poliittisen ja ammatillisen taistelun vieressä, minun puolestani kernaasti myöskin solidaarisuustyön ja sivistyksellisen taistelun rinnalla. Toisin sanoen: olemme antimilitaristeja siinä määrässä kun olemme antikapitalisteja.”
Liebknechtille tällaisen luokkakantaisen antimilitaristisen kamppailun luonne on vallankumouksellista: ”häikäilemätön ja järjestelmällinen taistelu militarismia vastaan johtaa vallankumoukselliseen hedelmöitymiseen … on uudestasyntynyt vallankumouksellinen henki.”
Maailman tilanteen kehittyessä aina vaarallisempaan suuntaan virallisten rakenteiden puitteissa, tällaista status quon murtavaa henkeä me tarvitsemme antimilitaristisessa toiminnassamme myös tänään.
Työväen antimilitaristit 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.