75 vuotta imperialismin ja taantumuksen asialla – Miksi NATO on korkea aika lakkauttaa

Työväen antimilitaristien yksiselitteinen vaatimus on sotilasliitto NATOn lakkauttaminen.

Meille kyseessä ​​ei ole pelkkä iskulause, vaan nykyaikainen ja välttämätön askel paremman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamisessa.

Me emme ole tässä vaatimuksessamme yksin. Puolellamme on sekä kansainvälinen rauhanliike että maailman luokkakantainen ammattiyhdistysliike – miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ympäri maailmaa.

Mutta mikä meidät on johtanut tähän johtopäätökseen? Tässä artikkelissa pyrimme esittelemään syitä ja taustoja tälle kannalle käymällä läpi 75-vuotiaan NATOn historiaa ja nykyisyyttä.

NATOn tausta vasemmiston vastaisuudessa

Vaikka sotilasliitto NATO perustettiin virallisesti vuonna 1949, idea sen synnystä oli valmisteltu jo useita vuosia aikaisemmin.

Symbolisessa puheessaan Fultonissa, Missourissa 5. maaliskuuta 1946, Winston Churchill loi perustan kommunismin vastaisen sotilaallisen ”pyhän liiton” muodostamiselle Neuvostoliittoa ja sosialismia vastaan.

Puhuessaan ”rautaesiripusta, joka lepää eri puolilla Eurooppaa”, Churchill korosti, että ”kommunistiset puolueet ja viidennet kolonnat muodostavat kasvavan haasteen ja vaaran kristilliselle sivilisaatiolle.”

Vuotta myöhemmin, 12. maaliskuuta 1947, Yhdysvaltain kongressin edessä pitämässään puheessa presidentti Truman esitteli kuuluisan Truman-doktriinin Yhdysvaltain ulkopolitiikassa, joka lupasi ”USA:n tuen demokratioille autoritaarisia uhkia vastaan”.

Tällä tarkoitettiin ei mitä tahansa uhkia, vaan juuri sosialismia ja kommunismia – liikkeitä jotka pyrkivät vapauttamaan työväenluokan kapitalismista.

Kylmä sota: NATO diktatuurien ja kolonialismin tukijana

NATOn varsinainen perustaminen vuonna 1949 tapahtui Yhdysvalloissa, Washington D.C.:ssä. Perustajajäseniä olivat USA:n lisäksi Kanada, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Belgia, Alankomaat, Luxemburg, Norja, Tanska, Islanti ja Portugali.

Propagandassaan NATO väittää edelleen tänään olevansa ylevien ideaalien kuten ”demokratian” ja ”vapauden” puolustaja. Tosiasiassa sotilasliitto on koko olemassaolonsa ajan tukenut äärimmäisen taantumuksellisia voimia – äärioikeistoa ja sotilasdiktatuureja.

Heti perustamisestaan lähtien NATO piti riveissään epädemokraattisen diktatuurin, António Salazarin brutaalin Estado Novon Portugalissa. Se pysyi sotilasliiton keskeisenä eurooppalaisena jäsenenä kunnes ns. neilikkavallankumous kaatoi Salazarin hallinnon vuonna 1974.

Oman kansansa sortamisen lisäksi Salazarin diktatuuri kävi NATOn aseilla sotia kansallisia vapautusliikkeitä vastaan ympäri Portugalin siirtomaita Afrikassa – Angolassa, Mosambikissa, Guinea-Bissaussa ja Cabo Verdessä. Tänä aikana NATO toimi kuolevan eurooppalaisen kolonialismin suojelijana.

Kreikka liittyi sotilasliittoon vuonna 1952. 15 vuotta myöhemmin maassa kaappasi vallan äärioikeistolainen sotilasjuntta, ”everstien hallinto”, joka ilmoitti toimivansa ”vasemmistokapinan” estämiseksi. Uusfasistinen sotilasdiktatuuri jatkui maassa seitsemän vuoden ajan, mutta epädemokraattisuudestaan ja ihmisoikeusloukkauksistaan huolimatta tämäkin maa pysyi Yhdysvaltain vankalla tuella NATOn tärkeänä jäsenenä.

Tämä siitäkin huolimatta, että useat NATO-maat ilmaisivat huolensa Kreikan kehityksestä, osoittaen Yhdysvaltain johtavan roolin liittoumassa.

Kuten Kreikka, naapuri Turkki liittyi Natoon helmikuussa 1952. Yhdysvalloille ja sen Länsi-Euroopan liittolaisille Turkki oli arvokas liittolainen pääasiassa strategisen sijaintinsa ansiosta Neuvostoliittoa vastaan. Tämä selittää sen, miksi NATO vaikeni Turkin monista autokraattisista halliuksista, mukaan lukien Adnan Menderesin hallitus ja kenraali Kenan Evrenin vuoden 1980 sotilasvallankaappaus.

NATO-jäsenet sekaantuivat Kylmän sodan aikana myös moniin vallanvaihdoksiin kolonialismin kohteiksi joutuneissa maissa, kuten Kongo-Leopoldville (1960-65), Dominikaaninen tasavalta (1961), Brasilia (1964), Indonesia (1965-66), Chile (1973), Angola (1975-91), Itä-Timor (1975- 1999), Argentiina (1976), Tšad (1981), Nicaragua (1981-90), Grenada (1983), Panama (1989-94) jne.

Natsit NATOn komentoketjun huipulla

Fasistisella äärioikeistolla on ollut monipuolinen rooli NATOssa sen olemassaolon ajan. Toisen maailmansodan jälkeen useat natsiupseerit nousivat NATOn komentoketjussa johtaviin asemiin.

Sotarikollinen natsiupseeri Adolf Heusinger toimi vuodesta 1961 NATO:n yleisesikuntakomitean puheenjohtajana. Saksan liittovaltion tiedustelupalvelun vuonna 2014 julkaisemien asiakirjojen mukaan Heusinger saattoi kuulua Schnez-Truppeen, salaiseen armeijaan, jonka Wehrmachtin ja Waffen-SS:n veteraanit pyrkivät perustamaan 1950-luvun alussa.

Monet muutkin merkittävät entiset natsit seurasivat samanlaisia ​​polkuja. Puolan, Ranskan ja Neuvostoliiton hyökkäyksiin osallistuneella kenraali Hans Speidelillä oli keskeinen rooli Saksan asevarustelussa ja integraatiossa NATOon, ja hänestä tuli vuonna 1957 Keski-Euroopan joukkojen komentaja.

Sturmführer tohtori Eberhard Taubert työskenteli Göbbelsin kanssa natsien propagandaministeriössä, jossa hän vastasi keltaisen merkin suunnittelusta juutalaisille. Sodan jälkeen hänestä tuli lopulta entisen natsin Franz Josef Straussin neuvonantaja, Saksan puolustusministeri vuosina 1956–1962, ja Strauss määräsi hänet NATOn ”psykologisen sodankäynnin osastolle”, joka levitti antikommunistista propagandaa aivan kuten Göbbelsin ministeriö oli tehnyt toisen maailmansodan aikana.

Natsi-Saksan amiraali ja sukellusveneen komentaja Friedrich Guggenberger, jonka sukellusvene upotti 17 liittoutuneiden alusta, toimi myöhemmin apulaisesikuntapäällikkönä NATOn pohjoisissa asevoimissa (AFNORTH) 1968-72.

Johann von Kielmansegg, natsi-Saksan maavoimien Wehrmachtin korkean komennon yleisupseeri 1942-44, oli NATOn Keski-Euroopan liittoutuneiden joukkojen komentaja 1967-68. Ernst Ferber, Wehrmachtin majuri, toimi NATOn Keski-Euroopan liittoutuneiden joukkojen komentajana 1973-75.

Äärioikeiston salaisia armeijoita Euroopassa

Schnez-Truppe, äärioikeiston salainen armeija johon Adolf Heusinger mahdollisesti kytkeytyi, ei ole ainoa salainen armeija, johon NATO linkittyy.

Kylmän sodan aikana NATO perusti ympäri Eurooppaa niin sanottuja stay behind -verkostoja, salaisia maanalaisia armeijoita kommunismia vastaan. Näistä vastasi salaisten operaatioiden suunnittelukomitea Clandestine Planning Committee (CPC), jota valvoi NATOn Euroopan joukkojen päämaja (Supreme Headquarters Allied Powers Europe, SHAPE). Tänä päivänä ne tunnetaan yleisesti nimellä Operaatio Gladio, Italiaan perustetun maanalaisen armeijan mukaan. Näitä ryhmittymiä toimi NATO-maiden lisäksi myös puolueettomissa maissa.

Salaisten joukkojen koulutuksesta vastasivat pääosin Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA ja Iso-Britannian MI6. Joukkoihin värvättiin vakaumuksellisia antikommunisteja, kuten uusfasisteja ja natsien yhteistyökumppaneita. Ryhmät toteuttivat useissa Euroopan maissa siviileihin kohdistuvia terrori-iskuja jotka pyrittiin lavastamaan vasemmiston teoiksi. Näin haluttiin kääntää yleinen mielipide Euroopassa nousevaa vasemmistoliikettä vastaan ja vaatimaan valtioilta kovempia otteita.

Italian salainen Gladio-verkosto paljastui vasta vuonna 1981, kun tuomari Felice Cassoni avasi uudelleen tutkimukset vuonna 1972 tehdystä autopommi-iskusta. Iskusta oli epäilty vasemmistoa, mutta Cassonin tutkimusten myötä siitä tuomittiin lopulta kaksi uusfasistia. Käytetty sotilasluokan räjähde jäljittyi Gladio-verkoston käyttämään asevarastoon.

Myöhemmissä oikeudenkäynneissä paljastui Italian sotilastiedustelu SISMIn, uusfasistien ja Gladio-verkoston osien suunnitelleen ja toteuttaneen lukuisia terrori-iskuja vuosien 1969 ja 1985 välillä. Yhteensä eri Euroopan maissa murhattiin Gladio-ryhmien toimesta satoja siviilejä.

Kylmän sodan jälkeen: NATO maailmanpoliisina

Edelleen tänään NATOn propagandassa on tapana nimittää sotilasliittoa puolustusliitoksi.

Jos Pohjois-Atlantin sopimus todellakin luotiin pelkästään kapitalististen valtioiden vastapainoksi Neuvostoliiton muodostamalle uhkalle, miksei sitä hajotettu Neuvostoliiton hajoamisen ja Varsovan liiton tosiasiallisen purkamisen jälkeen? Mikä oli NATOn olemassaolon tarkoitus vuoden 1990 jälkeen, kun sosialistinen leiri lakkasi olemasta?

Vastaus on yksinkertainen: NATO ei koskaan ollut vain ”puolustusliitto” vaan organisaatio, jonka tavoitteena oli turvata ja laajentaa kapitalististen jäsenmaidensa etuja. Sanalla sanoen se oli euroatlanttisen imperialismin tukiorganisaatio, jolle vastavallankumouksen voitto Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa 1990-luvun alussa antoi mahdollisuuden ottaa uusi, aggressiivisempi rooli maailmassa.

Tämä kehitys alkoi jo vuosina 1992-1994, kun NATO osallistui Bosnian sotaan useilla sotilasoperaatioilla. Helmikuussa 1994 NATO kävi ensimmäisen taisteluoperaationsa, kun sen hävittäjät hyökkäsivät serbien ilmavoimia vastaan ja ampuivat alas neljä hävittäjää. Huhtikuussa 1994 NATO teki historiansa ensimmäiset maapommitukset hyökkäämällä serbialaisiin kohteisiin. Näillä operaatioilla oli vielä takanaan YK:n valtuutus.

Loppuvuonna 1994 NATO jatkoi ilmahyökkäyksiä omatoimisesti ilman YK:n koordinointia. Srebrenican hirmutekojen paljastuttua YK antoi NATOlle valtuutuksen tehdä pommituksia Bosniassa serbien hyökkäyksiä vastaan (Operation Deliberate Force). Pommitusten määrä kasvoi dramaattisesti kunnes rauhansopimus syntyi vuonna 1995.

Osalla NATOn pommituksista oli YK:n mandaatti, osalla taas ei, tehden jälkimmäisistä kansainvälisen lain vastaisia. Tämä avasi oven kansainvälisen lain johdonmukaiselle ohittamiselle ja NATOn toimimiselle yksipuolisena maailmanpoliisina.

1999: NATO pommittaa Jugoslaviassa

NATOn seuraavat pommitukset Jugoslaviassa (NATOn käyttämä koodinimi Operation Allied Force, Yhdysvaltain asevoimien käyttämä koodinimi Operation Noble Anvil) toteutettiin ilman YK:n mandaattia.

Pommitukset alkoivat 24. maaliskuuta 1999 ja päättyivät 10. kesäkuuta 1999 kestettyään 78 päivää. Pommituksissa NATO tuhosi sairaaloita, vanhainkoteja, siviilijunia ja pakenevien pakolaisten saattueen. Myös esimerkiksi Kiinan Belgradin suurlähetystö pommitettiin, vaikka rakennus oli selvästi merkitty karttoihin.

Yhdysvaltalainen Human Rights Watch -järjestö arvioi pommituksissa kuolleen 500 siviiliuhria. HRW arvosteli erityisesti NATOn rypälepommien käyttöä asuttujen alueiden lähellä. Serbian hallituksen mukaan pommituksissa kuoli jopa 1200 – 5000 siviiliä.

Pommitukset aiheuttivat myös mittavia ympäristötuhoja. Öljynjalostamoja sekä petrokemiallisia, kemiallisia ja lääketehtaita pommitettaessa suuri määrä myrkyllisiä aineita joutui ilmakehään, maaperään ja vesistöihin.

NATO käytti myös köyhdytettyä uraania vuonna 1999, joka on radioaktiivista. Osuessaan kohteeseensa köyhdytetty uraani hajoaa vaaralliseksi hiukkaspölyksi, joka voi hengitettynä tai ravintoon joutuessaan johta syöpään, munuaistauteihin, geneettisiin vaurioihin ja muihin vakaviin terveysongelmiin.

Ilman kansainvälisen oikeuden mandaattia toteutetut pommitukset valmistivat tien 2000-luvulle, jossa kansainvälistä oikeutta on toistuvasti rikottu lukuisten valtioiden toimesta.

Pommitusten jälkeen joukko kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita haastoi NATO-maiden johtajia ja NATOn viranomaisia kansainväliseen rikostuomioistuimeen. Syytteisiin kuului muun muassa tahallinen tappaminen, kaupunkien ja kylien mielivaltainen tuhoaminen sekä laittomat hyökkäykset siviilikohteisiin.

Kun kanne tarkkoine todisteineen esitettiin, sen saaminen käsittelyyn ei kuitenkaan onnistunut. Pitkän viivytyksen jälkeen tuomioistuimen pääsyyttäjä ilmoitti, että syytteet käsitellään. Muutama päivä myöhemmin, NATOn ankaran painostuksen jälkeen, oikeus kuitenkin perui hankkeensa.

NATOn 50-vuotispäivänä Washingtonin huippukokous, joka pidettiin huhtikuussa 1999, ratifioi allianssin ”strategisen konseptin” tarkistetun version. Silloisen pääsihteerin Javier Solanan esittelemänä Washingtonin huippukokous kaavaili sotilasliiton toimintaa, ”joka ulottuu Vancouverista Vladivostokiin.”

Uusi strateginen konsepti laajensi NATOn toimintaa kauas ”Euroopan turvallisuuden” ulkopuolelle ja teki allianssista virallisemmin imperialismin globaalin sheriffin.

2000-luku: ”Terrorismin vastainen sota” alkaa

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 toteutetut terroristi-iskut New Yorkissa ja Washington D.C.:ssä järkyttivät maailmaa. Yhdysvaltain geopoliittisille pyrkimyksille ne tarjosivat toisaalta jotain hyvin tarpeellista.

Vuotta aiemmin yhdysvaltalainen uuskonservatiivinen ajatushautomo Project for the New American Century oli julkaissut 90-sivuisen raportin nimeltä Rebuilding America’s Defenses: Strategies, Forces, and Resources For A New Century, jossa se esitteli ajatuksiaan ”USA:n globaalista johtajuudesta”.

Raportissa mainittiin ”katastrofaalinen ja katalyyttinen tapahtuma – kuten uusi Pearl Harbor”, joka kiihdyttäisi muuten hidasta muutosta USA:n globaalin hallinnan suuntaan. Syyskuun 11. päivän isku osoittautui juuri sellaiseksi tapahtumaksi.

PNAC:lla oli vahvat siteet silloisen Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin hallintoon. Sen jäseninä vaikuttivat esimerkiksi Bushin veli ja Floridan kuvernööri Jeb Bush, varapresidentti Dick Cheney, entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld, USA:n YK-suurlähettiläs John Bolton sekä Maailmanpankin pääjohtaja Paul Wolfowitz.

World Trade Centeriin ja Pentagoniin kohdistuneiden syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tekijäksi todettiin Yhdysvaltain entisen liittolaisen Osama bin Ladenin johtama al-Qaida-järjestö, jonka sanottiin operoivan Afganistanista talibanien tuella.

20. syyskuuta 2001 Yhdysvaltain presidentti Bush julisti: ”Jokaisella kansakunnalla kaikilla alueilla on nyt päätös tehtävänään. Joko olette meidän puolellamme, tai olette terroristien puolella.”

4. lokakuuta 2001 ensimmäistä kertaa NATOn historiassa Pohjois-Atlantin sopimuksen artikla 5 aktivoitiin Yhdysvaltain pyynnöstä. NATO ilmoitti kahdeksan toimenpiteen paketista Yhdysvaltojen tueksi. Näihin sisältyi esimerkiksi tiedustelutietojen vaihtoa ja liittolaismaiden tukikohtien suojausta.

Bushin hallinto hyökkäsi Afganistaniin muutama päivä myöhemmin, 7. lokakuuta 2001, julistaen ”globaalin terrorismin vastaisen sodan” alkaneen.

YK:n peruskirjan mukaan maa voi käyttää aseellista voimaa toista maata vastaan ​​vain itsepuolustukseen tai turvallisuusneuvoston luvalla. Kumpikaan näistä ehdoista ei täyttynyt kun Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin, sillä maata hallitseva taliban-liike ei hyökännyt Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta. YK:n turvallisuusneuvosto ei myöskään valtuuttanut Yhdysvaltoja tai muita maita käyttämään sotilaallista voimaa Afganistania vastaan.

Yhdysvaltain aloittama sota Afganistanissa oli siis täten kansainvälisen lain perusteella laiton.

Viidennen artiklan nojalla NATO-maat osallistuivat kuitenkin Afganistanin sotaan, ja Eagle Assist -nimisellä operaatiolla NATOn lentokoneet tukivat Yhdysvaltojen ilmatilan valvontaa seitsemän kuukauden ajan 2001–2002. Myös esimerkiksi itäiselle Välimerelle lähetettiin NATO-voimia ”terrorisminvastaiseen operaatioon” Active Endeavouriin.

Yhdysvaltain kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyssodan jo alettua YK valtuutti jälkikäteen ISAF-operaation (International Security Assistance Force) Afganistanissa, joka kesti vuodesta 2001 vuoteen 2014. Operaatio siirtyi NATOn komentoon virallisesti vuonna 2003.

ISAF-operaatio päättyi joulukuussa 2014, kun Afganistanin kansalliset puolustus- ja turvallisuusjoukot ottivat virallisesti ”täyden vastuun turvallisuudesta koko maassa”. Heti sen perään tammikuussa 2015 NATO käynnisti Resolute Support Mission (RSM) -operaation ”kouluttaakseen, neuvomaan ja avustamaan Afganistanin turvallisuusjoukkoja ja instituutioita terrorismin torjunnassa ja maansa turvaamisessa”. Kaikkien RSM-joukkojen vetäytymisen jälkeen elokuussa 2021 operaatio lopetettiin.

Yhdysvallat vetäytyi Afganistanista lopullisesti syyskuussa 2021. Jo elokuussa Yhdysvaltain presidentti Joe Biden pesi kätensä koko projektista toteamalla, että USA:n tarkoitus ei ”koskaan” ollut rakentaa Afganistanissa uutta valtiota tai yhtenäistä demokratiaa. Syyn läsnäoloon maassa todettiinkin nyt olleen pelkästään Yhdysvaltojen omien turvallisuusintressien ajaminen.

20 vuotta kestäneen sodan lopputuloksena talibanin kontrolli Afganistanissa ainoastaan vahvistui, sillä Ashraf Ghanin vallassa ollut nukkehallitus romahti välittömästi Yhdysvaltain sotajoukkojen poistuttua maasta. Osama bin Laden oli löydetty ja teloitettu jo vuonna 2011 kokonaan toisessa maassa, Pakistanissa.

Brownin yliopiston Costs of War -projektin mukaan Afganistanin sota tappoi 46 319 siviiliä. Kuolonuhrien määrä on kuitenkin mahdollisesti suurempi johtuen ”sairaudesta, ruoan, veden, infrastruktuurin saatavuuden menetyksestä ja/tai muista sodan epäsuorista seurauksista”. Lääkäreiden laatima raportti nimeltä Body Count Social Responsibility, Physicians for Global Survival ja International Physicians for the Prevention of Nuclear War (IPPNW) päätteli, että 106 000 – 170 000 siviiliä kuoli Afganistanin taistelujen seurauksena.

Vuonna 2021 sodan päättyessä 2,6 miljoonaa afgaania oli edelleen pakolaisena, ja 4 miljoonaa maansisäisinä siirtolaisina.

Terrorismin vastainen sota laajenee Irakiin

Yhdysvallat alkoi puhua alkuvuonna 2002 ”pahan akselista”, johon Irak kuului yhtenä ”roistovaltioista”. Heinäkuussa 2002 Irakiin tunkeutui CIA:n erikoisjoukkoja.

Samaan aikaan vuoden 2002 NATOn Prahan huippukokouksessa seitsemän valtiota, mukaan lukien Viro, Latvia ja Liettua, kutsuttiin aloittamaan liittymisneuvottelut, ja liitto loi perustan 20 000 sotilaan nopean toiminnan valmiusjoukkojen (NRF) suunnittelulle, joiden toiminta-aluetta ei rajoitettu millään tavalla.

Seuraavana vuonna 2003 Afganistanin invaasiota seurasi Irakin sota, jossa Yhdysvaltain johtama liittouma hyökkäsi maahan jälleen ilman kansainvälisen lain valtuutusta.

Hyökkäyksen virallinen syy olivat Yhdysvaltain viranomaisten esittämät epäilyt, joiden mukaan Irakissa oli käynnissä salainen joukkotuhoaseohjelma, ja että Irakin valtio olisi toiminut yhteydessä syyskuun 11. päivän iskun toteuttamien terroristien kanssa. Näiden väitteiden tueksi ei koskaan löydetty todisteita.

Tällä kertaa Yhdysvallat ei käyttänyt NATOn 5. artiklaa kerätäkseen ”halukkaiden koalitiotaan” hyökkäystä varten. NATO kuitenkin osallistui Irakin operaatioihin jo seuraavana vuonna sotilasjoukkojen koulutustehtävällä NATO Training Mission-Iraq (NTM-I).

Joukot poistuivat Irakista 31. joulukuuta 2011, kun operaation mandaatti päättyi eikä maassa toimivien NATOn joukkojen oikeudellisesta asemasta päästy sopimukseen. NATO oli siis jälleen tukenut Yhdysvaltoja sen laittomasti aloittamassa sodassa.

Irakin sodassa suoritettiin lukemattomia sotarikoksia ja sen on arvioitu johtaneen sadasta tuhannesta jopa miljoonan ihmisen kuolemaan.

Costs of War -tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain aloittamassa ”globaalissa terrorismin vastaisessa sodassa” on tapettu suoran väkivallan seurauksena 940 000 ihmistä ja noin 3,7 miljoonaa ihmistä epäsuorasti sota-alueilla. Yhteensä siis noin 4,7 miljoonaa ihmistä on kuollut pelkästään tällä vuosituhannella Yhdysvaltain asevoimien aloittamien konfliktien seurauksena – NATOn suuremmalla tai pienemmällä tuella.

Terrorismin vähentymiseen se ei johtanut. Esimerkiksi Irakin ja Syyrian alueella ryhtyi toimimaan uusi äärimmäistä väkivaltaa käyttävä terrorijärjestö ISIS.

NATOn interventio Libyassa

Seuraavat NATOn huippukokoukset, erityisesti Istanbulin (2004), Riian (2006) ja Lissabonin (2010) huippukokoukset, lisäsivät NATOn sotilaallisia valmiuksia kehittämällä ja lopulta hyväksymällä jälleen uuden ”strategisen konseptin”.

19. maaliskuuta 2011 NATO todisti edelleen olevansa jotain muuta kuin jäsenmaittensa puolustusliitto aloittamalla sotilaallisen väliintulon Libyan sisällissodassa Muammar Gaddafin hallintoa vastaan. Näillä operaatioilla oli YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus.

Interventio toteutti niinsanotun lentokieltoalueen Libyan ilmatilassa, eikä käyttänyt maajoukkoja (lukuun ottamatta erikoisjoukkoja, jotka eivät kuuluneet YK:n päätöslauselman piiriin.)

On raportoitu, että NATOn jäsenmaat suorittivat kahdeksan kuukauden aikana 7 000 pommi-iskua Gaddafin joukkoja vastaan. Iskuissa kuoli myös siviilejä, mutta tarkka luku ei ole tiedossa.

Gaddafin syrjäyttäneen sodan päättymisen jälkeen Libyan väkivalta laajentui Libyan toiseksi sisällissodaksi. NATOn tuhoisa sotilaallinen väliintulo johti islamilaisten ääriryhmien nousuun alueella. Libyasta tuli niinsanottu ”epäonnistunut valtio”, valtio jossa hallitus ei enää pysty suorittamaan tehtäviään.

Epävakaasta Libyasta on tullut myös Eurooppaan pyrkivien afrikkalaisten siirtolaisten tärkein pakopaikka. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM raportoi huhtikuussa 2017, että alueelle on muodostunut orjamarkkinoita, joilla siirtolaisia myydään kuin hyödykkeitä.

Aiheuttamansa kriisin helpottamisen sijaan NATO-maat ovat vahvistaneet Euroopan unionin militarisoitua rajavalvontaa Frontexia, joka on kaikin tavoin estänyt siirtolaisten pääsyä pois Libyasta.

NATO tänään: Taantumuksen väsymätön tukija

Tänään NATOn jatkuva laajentuminen itään on johtanut imperialistisen kilpailun nopeaan kärjistymiseen kahden suurvallan, Venäjän ja Kiinan kanssa. Ukrainassa meneillään oleva sota on heijastus tästä kilpailusta, jossa kilpailevat kapitalistiset leirit yrittävät jakaa maailmaa uudelleen. NATO jatkaa sotilasvoimien keskittämistä ja sotilasharjoituksia Itä-Euroopassa, Pohjoismaissa ja Itämerellä.

Vaikka uusnatsistisia armeijoita aikoinaan Euroopassa koonnut Operaatio Gladio on historiaa, NATOlla on edelleen roolinsa myös äärioikeiston voimistamisessa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Tällä hetkellä sotilasliitto jäsenmaineen toimittaa vuosittain valtavat määrät aseita ja muuta sotilaallista tukea Ukrainaan, maahan jossa valtion asevoimien ja turvallisuusjoukkojen osana toimii lukuisa joukko järjestäytyneitä äärioikeistolaisia ryhmiä.

Näiden ryhmien suorittamia sotarikoksia on dokumentoitu vuodesta 2014 lähtien. Aseellisen tuen lisäksi ukrainalaiset äärioikeistoryhmät ovat todistettavasti saaneet koulutusta NATO-mailta, kuten Kanadalta.

Eniten julkisuutta näistä ryhmistä on saanut osakseen Asovan pataljoona, jonka yhteistyökumppanit ovat linkittyneet uusnatsistiseen toimintaan ja terroristi-iskuihin NATO-maissa (mm. Italia, Iso-Britannia, Yhdysvallat). Tämän ryhmän poliittisen siiven edustaja kävi vuonna 2019 myös Suomessa linkittymässä paikalliseen äärioikeistoon.

Uusfasistinen äärioikeisto ei ole ainoa taantumuksen muoto, jota sotilasliitto tukee tänään. Yksi NATOn tärkeistä jäsenistä on Turkki, jossa islamistinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan hallitsee autokraattisin ottein. Tämän päivän Turkki on maa jossa demokraattista oppositiota, kansalaisyhteiskuntaa ja itsenäisiä tiedotusvälineitä poljetaan, ja joka sortaa kurdikansaa sekä rajojensa sisällä että niiden ulkopuolella. Turkki on toistuvasti pommittanut kurdeja Syyriassa ja Irakissa.

Lisäksi vaikka Israel ei ole NATOn jäsen, NATOn johtavat voimat kantavat myös valtavan vastuun Lähi-idässä tällä hetkellä tapahtuvasta verenvuodatuksesta tukemalla Israelin hallituksen suorittamaa kansanmurhaa Gazassa, joka on johtanut vähintään kymmenien tuhansien, pahimmillaan jopa satojen tuhansien palestiinalaisen kuolemaan lokakuusta 2023 lähtien ja uhkaa eskaloitua laajemmaksi sodaksi Lähi-idässä.

Israel ja NATO ovat järjestäneet yhteisiä sotaharjoituksia vuosikymmeniä ja ovat viime vuosina jatkuvasti tiivistäneet yhteistyötään. Sekä NATO:n jäsenmaat että Israel ovat hyökänneet arabimaihin Syyriasta ja Jemenistä Irakiin ja Libyaan. 12. lokakuuta 2023 NATOn ja Israelin johtajien tavatessa pääsihteeri Jens Stoltenberg totesi NATOn tuomitsevan palestiinalaisten vastarintaliikkeen jyrkästi ja lisäsi: ”Israel ei ole yksin.”

NATOn laajentumiskohteet: Aasia ja Afrikka

NATOn 75-vuotishuippukokous Washington D.C:ssä esitettiin julkisuudessa laajalti Venäjän kanssa käytävän vastakkainasettelun kontekstissa.

NATO päätti toimittaa jälleen 43 miljardin dollarin edestä (aikaisemman 60 miljardin dollarin lisäksi) aseita Ukrainaan. Houkuttimena Ukrainan uhraukselle toimi lupaus ”peruuttamattomasta polusta” kohti NATO-jäsenyyttä, joka luvattiin jälleen Washingtonissa, aivan kuten se tehtiin vuonna 2008 Bukarestissa ja muissa huippukokouksissa, mutta ei virallistettu, koska NATO yrittää toistaiseksi välttää suoraa sotaa Venäjän kanssa jonka 5. artikla edellyttäisi.

Huippukokous ei kuitenkaan keskittynyt vain Ukrainaan tai edes Eurooppaan. Se julisti virallisesti NATOn ”turvallisuusedut” maailmanlaajuisiksi, huolimatta sen nimestä ja perustamismandaatista transatlanttisena turvallisuusliittona.

Washingtonin 75. vuosipäivän huippukokous esitti välttämättömäksi ”360 asteen lähestymistavan”. Sotilasliiton toimintaa on syytä laajentaa, koska NATOon kohdistuvat uhat ovat ”globaaleja ja toisiinsa yhteydessä”.

Nykyinen NATO ilmoittaa, että se toteuttaa strategisen ulottuvuutensa maailmanlaajuisesti missä tahansa, milloin tahansa.

Vaikka Venäjä nähdään ”merkittävimpänä ja suorimpana uhkana”, NATO on julistanut, että suurimmat ”systeemiset haasteet euroatlanttiselle turvallisuudelle” tulevat Kiinasta, joka mainitaan lukuisia kertoja uhkana ja NATOn laajentumisen pääasiallisena syynä Intian ja Tyynenmeren alueelle.

Aasia on keskeinen turvallisuusalue Yhdysvaltojen verkottuneiden sopimusten kanssa Intian ja Tyynenmeren liittolaisten Australian, Uuden-Seelannin, Etelä-Korean ja Japanin kanssa, jotka kaikki olivat läsnä Washingtonin huippukokouksessa NATOn vieraina.

Kiinan uhka, joka tuli mukaan NATOn asiakirjoihin entisen presidentin Barack Obaman ”käännöksen Aasiaan” (2009) jälkeen, on keskeinen, kun Yhdysvaltojen johdolla NATOn huomio siirtyy Aasiaan.

NATOn suunnitelmana on luoda risteäviä sotilaallisten sopimusten verkostoja, kuten Australian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen AUKUS-sopimus, joka tarjoaa Australialle ydinsukellusveneitä; lisää Yhdysvaltojen tukikohtia ja sotilaallisia järjestelyjä Filippiineillä, jotka tuovat alueelle japanilaisia ​​ja australialaisia ​​joukkoja Filippiinien ja Kiinan välisten suhteiden huonontuessa; ja Etelä-Korea–Japani–USA-kolmio, joka asettaa Etelä-Korean Yhdysvaltojen johtamaan laajennetun pelotteen piiriin, jota kutsutaan ”Korean kolmiakseliseksi järjestelmäksi”. Intian ja Tyynenmeren alue on vaarallisella militarisoitumispolulla.

NATOn esittämä syy Länsi-Aasiaan ja Afrikkaan laajentumiselle on, että alueiden konfliktit ja epävakaus, erityisesti Iranin ”epävakautta aiheuttavat toimet” uhkaavat transatlanttista turvallisuutta. Tällaisten haittojen hoitamiseksi NATOlla on vastedes uusi aluekeskus Kuwaitissa, yhteystoimisto Jordaniassa ja jatkuva operaatio Irakissa.

Viidellätoista NATOn maalla on sotilastukikohtia Afrikassa, ja koska myös Venäjän, Kiinan ja Turkin armeijat toimivat täällä, Länsi-Aasia ja Afrikka tulevat edelleen todistamaan sijaiskonflikteja.

NATO korostaa edelleen myös terrorismin uhkaa. Kansalliset vapautustaistelut, jotka tarjoavat todellisen mahdollisuuden lopettaa puolisiirtomaamaiden työvoiman ja resurssien riisto Yhdysvalloille, on usein leimattu terrorismiksi.

Tämän ”terrorismin vastaisen pilarin” puitteissa NATO avustaa jäsenmaitaan kapinoiden vastaisissa toimissa, kuten kybersodan ja joukkovalvonta-aloitteiden avulla, jotka kohdistuvat vapautensa puolesta taisteleviin ihmisiin.

Laajentuminen Intian ja Tyynenmeren alueelle ja globaaliin etelään on olennainen osa NATOn päätöstä yrittää ylläpitää sotilaallisesti lännen ylivaltaa muuttuvassa geopoliittisessa kansainvälisessä järjestelmässä.

NATOn kiihtyvät sotilasmenot ja ilmastopäästöt

Toinen NATOn viesti Washingtonin huippukokouksesta oli ”hyökkäyksellinen pelote” (offensive deterrence) ja ”eteenpäin suuntautuvat puolustusasennot” (forward defence postures) puolustusmenojen merkittävällä lisäyksellä.

Useiden NATOn jäsenmaiden, kuten Kanadan, puolustusmenojen 18 prosentin lisäystä vuonna 2024 ylistettiin sotilasliiton yhteisessä julistuksessa, kun taas eurooppalaisia ​​jäseniä patistettiin käyttämään vähintään 2 % bruttokansantuotteestaan ​​sotilasbudjettiin, joka on sotilasliiton vaatimus kaikille jäsenmailleen.

NATOn sotilasmenot vuonna 2023 olivat 1,34 biljoonaa dollaria. Tämä tuotti arviolta 233 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, joka on yhtä paljon kuin Kolumbian ja Qatarin valtioiden yhdistetyt päästöt. Washingtonin huippukokouksessa sotilasliitto ehdotti 126 miljardin dollarin lisäystä budjettiinsa. Tämä johtaa arviolta 31 miljoonan tonnin hiilidioksidiekvivalentin lisäpäästöihin, mikä vastaa noin 6,7 miljoonan yhdysvaltalaisen auton liikennepäästöjä.

Jos jokainen jäsenmaa yltäisi NATOn tavoittelemaan 2 % bkt-tavoitteeseen, vuoteen 2028 mennessä sotilasliiton ilmastopäästöt kasvaisivat pelkästään tästä syystä 467 miljoonalla hiilidioksidiekvivalenttitonnilla.

Jotta Pariisin ilmastosopimuksen ja IPCC:n suositukset toteutuisivat, se vaatisi vähintään viiden prosentin vähennyksen sotilaallisista päästöistä. NATO kasvatti päästöjään 15 prosentilla pelkästään vuonna 2023, ja aikoo jatkaa samalla tavalla. Myös puhtaasti ilmaston kannalta NATO on siis suora uhka ihmiskunnan jatkuvuudelle.

NATOn jäsenet hyväksyvät Yhdysvaltojen ehdotukset ”taakanjaosta”, kun ne lisäävät puolustusbudjettiaan sosiaali- ja hyvinvointimenojen kustannuksella. Eurooppalaiset valtiot tulevat siis jatkossakin jakamaan Yhdysvaltojen sotien taakan kaikkialla maailmassa ja maksavat Yhdysvaltojen ja NATOn tukikohdista.

Suomi ”läntisen” imperialismin pohjoisena eturintamana

Suomen integroituminen NATO-järjestelmään alkoi jo vuonna 1994, kun Suomi liittyi NATOn ”rauhankumppanuusyhteistyöhön”. Sen jälkeen Suomi on osallistunut kahteen NATO-johtoiseen operaatioon: Kosovo Force Kosovossa ja Resolute Support Afganistanissa.

Presidentti Sauli Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta päättivät heinäkuussa 2014, että Suomi allekirjoittaa ”yhteisymmärryspöytäkirjan” sotilasliitto NATOn kanssa. Pöytäkirjan allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg 4. syyskuuta 2014. Tämä tuli tunnetuksi nimellä ”isäntämaasopimus”.

12. toukokuuta 2022 presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin julkistivat yhteisen lausunnon, jossa kannattivat Suomen NATO-jäsenyyttä. 15. toukokuuta Marinin hallituksen valtioneuvosto hyväksyi selonteon, jossa se esittää, että tasavallan presidentti päättää Suomen hakevan jäsenyyttä eduskuntaa kuultuaan. Suomi liittyi sotilasliitto NATOon 4. huhtikuuta 2023 viimeisen jäsenmaan Turkin hyväksyttyä jäsenyyden.

NATO-jäsenyyden lisäksi Yhdysvallat on sopinut suoraan Suomen valtion kanssa kahdenkeskeisen DCA-sopimuksen, joka sijoittaa yhdysvaltalaisia joukkoja 15 eri sotilaskohteeseen ympäri maata. Lehdistötietojen mukaan Mikkeliin ja Lappiin ollaan sijoittamassa NATOn esikuntia. Yhdessä nämä tekevät Suomesta ”läntisen” imperialismin pohjoisen eturintaman.

Lisäksi Yhdysvallat tuo lisää ydinaseita Eurooppaan ja sijoittaa keskipitkän kantaman ohjuksia Saksaan kohti Venäjää, jotka olivat aiemmin kiellettyjä INF-sopimuksella, josta Yhdysvallat vetäytyi vuonna 2019. Suomen on ilmoitettu osallistuvan ilmavoimillaan NATOn ydinsotaharjoituksiin lokakuussa.

NATOn agenda todetaan selvästi sen 75-vuotisjuhlahuippukokouksessa. Sotilasliitto tekee kaikkensa varmistaakseen lännen globaalin dominanssin, ja se on tunnistanut ”vihollismaat”, jotka estävät tämän tavoitteen. NATOn suunnitelmiin kuuluvat jäsenyyden laajentaminen Euroopassa ja sotilaalliset liitot Intian ja Tyynenmeren alueella ja globaalissa etelässä.

Myös Suomen valtio on NATO-jäsenyyden myötä sitoutunut NATOn ”kumppanuussuhteiden vahvistamiseen” Aasian ja Tyynenmeren maiden kanssa.

NATO on lakkautettava

Kaiken tämän pohjalta on todettava, ettei NATOn kannattaminen voi olla vaihtoehto kenellekään, joka vastustaa ihmisten sortoa, militarismia ja imperialismia.

NATO on edelleen tänään Yhdysvaltojen geopoliittisten tavoitteiden väline, jossa eurooppalainen hallitseva luokka on mukana.

Sotilasliitto ei ole ”rauhaa ja demokratiaa” tuottava voima, vaan maailman rikkaimpien valtioiden, euroatlanttisen monopolikapitalismin aseellinen siipi, joka ajaa militarismia ja taantumusta. NATOn voidaan todeta olevan rikollisin imperialistinen liittoutuma toisen maailmansodan jälkeen.

On tärkeä ymmärtää, ettei NATOn aggressiivinen toiminta johdu vain huonoista johtajista tai väärästä politiikasta, vaan on olennainen osa sen olemusta imperialistista maailmanjärjestystä turvaavana sotavoimana.

Tämä ei sulje pois esimerkiksi Venäjän taantumuksellista roolia kilpailussa euroatlanttisen blokin kanssa. Kapitalistinen Venäjä on myös kansojen etujen vihollinen. Sen vastavoimana ei voi kuitenkaan millään kestävällä perusteella tukea 2000-luvun verisintä imperialistista liittoumaa.

Luokkakantaisina antimilitaristeina meille taistelussa NATOa ja euroatlanttista imperialismia vastaan ​​ei voi olla yleistettyä ja epämääräistä anti-imperialistista kontekstia, joka keskittyy pelkästään ulkopolitiikkaan ja tuon tai tämän porvarivaltion kannatukseen toista leiriä vastaan, vaan imperialisminvastaisuuteemme sisältyy kansainvälinen kapitalismin vastustus ja työväenvallan kannatus. Imperialismia ei voi irrottaa sen taloudellisesta perustasta, globaalin työväenluokan hyväksikäytöstä ja imperiumin ulkopuolisten resurssien riistosta.

Näistä syistä katsomme, että rauhaa ja ihmisten tasa-arvoa kannattavien sekä globaalikapitalistista järjestystä vastustavien ihmisten vaatimuksena on oltava yksiselitteisesti NATOn hävittäminen maailmasta minkäänlaisen yhteistyön tai sotilasliiton tavoitteille antautumisen sijaan.

Vain koko maailman työväen ja köyhälistön, ihmiskunnan suuren enemmistön, järjestäytynyt taistelu kapitalistisen barbarismin kukistamiseksi voi johtaa imperialismin tappioon. Sen osaksi me haluamme täällä Suomessa omalta osaltamme liittyä, kun toimimme NATOa vastaan.